Rozum

Metsästä kuului salaperäisiä ääniä. Siritystä, havinaa.
Normaaleja viidakko-ääniä.

Kolme telttaa seisoivat pystyssä miltei pystysuoran kalliorotkon reunamilla. Sammutettu nuotio savusi vielä hieman. Teltat olivat juuri pimentyneet.

Matoro koitti rentoutua. Tämä saari karmi hänen selkäpiitään. Täällä hänen naamionsa aloitti oikkuilun. Täällä hänen harppuunatemppunsa miltei epäonnistui. Piraatit olivat päättäneet leiriytyä, joten niin piti heidänkin.

Saari oli suurempi miltä se aluksi vaikutti. Täällä saattaisi kulua useampikin päivä, ajatteli Matoro. Metsässä rasahti jotakin. Jään Toan päässä vallitsi ristiriitaiset tunteet. Ruumis halusi nukkua. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Pää ei pystynyt nukkumaan. Saarella oli jotakin, joka painosti Matoron mieltä. Jotakin tuntematonta ja pelottavaa. Unessa mieli oli täydellisen haavoittuvainen iskuille, Martti tiesi.
Äks kuorsasi kasvot teltan seinään päin. Matoron silmät – tai oikeammin silmä – painuivat välillä väkisin kiinni. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia.
Lopulta hän veti naamionsa irti kasvoiltaan ja asetti sen viereensä.

Matoro nukahti.

Oli pimeää. Jono toia astelivat pimeää luolaa pitkin eteenpäin.
Joku heistä kuiskasi jotakin. Toinen nyökkäsi. Matoro hiippaili tiiminsä – tai pikemminkin “tiimin, jonka osa hän oli”, hänhän ei ollut sen johtaja – kanssa näissä pimeissä luolissa. He olivat matkalla kohti erään Xialaisen salakuljettajan piilopaikkaa samaisen teollisuussaaren viemäreissä. Radak saisi maksaa tekosistaan pohjoisella matoran-saarella.

Muut Toat kiipesivät ylös. Heitä oli yhteensä kuusi. Johtajana toimi itsevarma Salaman Toa Rali. Hänen temperamenttinsä oli yhtä sähköinen kuin elementtinsä. Matoro oli tuolloin vielä valkoinen keholtaan, kuin normaali Jään Toa. Hän oli vielä suhteellisen kokematon soturi. Karax oli kokenut ja uhkarohkea Maan Toa, joka oli paljon normaalia Maan Toaa agressiivisempi ja väkivaltaa ihannoivampi. Nike oli tiimin toinen Maan Toa. Hän oli pirteä ja ystävällinen, ehkä hieman höpsö. Magan taasen oli Magnetismin Toa joka oli äärimmäisen innostunut tähtitieteestä. Kuudes oli…

Matoro heräsi nopeasti. Hänen unensa oli katkennut kuin seinään.
Hän muisti kirkkaasti tiimin kuusi toaa. Hän tajusi silloin että muisti vain viisi tiimiläistä. Hän ei myöskään muistanut miksi hänen haarniskansa oli muuttanut väriä.
Jään Toa kelasi hämmentyneenä muistojaan yön pimeydessä. Kaikki oli kristallinkirkasta aluksi. Pimeydenmetsätäjäsodan jälkeen hänen muistonsa hämärtyivät, tuli kuin lävitsepääsemätön usva. Seuraava muistikuva oli kuva hänestä mustahaarnikaisena soturina.

Retkue oli ollut liikkeellä jo useamman tunnin. Aurinko porotti viidakon yllä armottomasti, mutta onneksi suuret puut tarjosivat viilennystä varjoina. Matka jatkui vääjäämättömästi syvemmälle saaren sisuksiin. Maasto oli jo alkanut nousta, ja laivalta tähystetty kukkula alkoi olla lähellä. Sieltä näkisi helposti laboratorion sijainnin.

Matoro mietti yöllä tajuamiaan asioita. Aivan kuin hänen muististaan puuttuisi osia. Tai ehkä tämä oli vain normaalia huonomuistisuutta.
Matkalla joukko oli löytänyt yhden sudenkuopan, jonne kaksi piraattia oli pudonnut. Oli kulunut pitkä tovi ennenkuin kaksikko oli saatu ylös.
Se oli ollut jonkun tekemä ansa.

Notfun pyyhki hikeä naamioltaan. Hänen kolmikolkkansa alta roikkui valkoinen harso jonka tarkoitus oli viilentä häntä. Jokeen kasteltu kangas kuitenkin oli pian ilman lämpöinen. Trooppiset itikat surrasivat kiinnostuneina matkalaisten ympärillä.

“Tämä on kehnoin kehnoista saarista joille olen kehnosti joutunut”, Notfun valitteli kahdelle Klaanilaiselle vähän hänen takanaan.
“Olen aivan samaa mieltä”, Matoro valitti.
“Tyypit, vähän positiivisuutta!”, Äks ilmoitti väliin.
Matoro mietti. Koska joku oli käskenyt häntä olemaan positiivinen? Yleensä hän sanoi noin.

Silloin yksi piraatti kaatui huutaen maahan. Matoran oli kiitänyt muiden edellä ja nyt makasi maassa tajuttomana.
Mitään erikoista ei näkynyt.

“… mitä?”, Äks kysyi.
“Älä minulta kysy”, Martti vastasi ja lähti kohti pyörtynyttä.

Silloin hän tunsi sen taas.
Sana “Nimda”- tunkeutui hänen mieleensä valtavina aaltoina. Toa kompastui ja yritti ylläpitää mielensä suojausta. Hän muisti tämän tilanteen. Näin oli käynyt ennen hänen naamionsa ensimmäistä äksyilyä.
Jään Toa iskeytyi multaan naama edellä. Hän piteli päätään ja keskittyi suojaamiseen.
Sekalaiset sanat kuten “Itroz”, “Mieli” ja “Makuta” iskeytyivät kohti hänen mielensä muuria Nimdojen saattelemana.
Toa koitti saada liikutettua jäseninään. Hän nousi ylös ja otti askeleita taaemmas.

Pommitus katosi.

Notfun, Äks ja merirosvot katselivat ihmeissään tapahtunutta.
“… mit”, Äks aloitti.
“Mielensisäinen hyökkäys”, Jään Toa vastasi vakavana.
“Mistä se tuli”, toinen Klaanilainen kysyi.

“En tiedä”, Matoro vastasi.
Notfun näytti siltä kuin hän olisi täysin ulalla tapahtumista. Niin hän tosin olikin.

Matoro yritti aktivoida naamiotaan. Cencord aktivoitui hitaasti. Toa sulki silmänsä ja keskittyi. Naamio loi näkyviin muiden mieliä. Hän yritti tutkia mikä oli hyökännyt.
Toan suljettujen silmien sisään muodostui kuva maastosta, jossa mielet hehkuivat sinisinä aaveina. Se oli vain yksi tapa miten kanohia käytettiin. Sillä voi myös suojata mielen sekä lukea ajatuksia. Ja varmasti muutaki, mitä Matoro ei ole ikinä kokeillut.
Hän suuntasi tutkimuksensa kohti paikkaa, jossa kaikki oli tapahtunut. Hän ei havainnut kuin toveriensa mielet lähistöllä.

“Minä luulen että olemme lähellä laboratoriota”, Matoro sanoi hiljaa.