Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Valo jonka metalli vei

4 kommenttia

Bio-Klaani

Linnoitus

Kahvio

Matoran Umbra siemaili kahvia. Hänen oli ollut viimeaikoina vaikea nukkua. Punaisella tähdellä koristeltu kahvikuppi tärisi hänen kofeiini tärisyttämissä kämmenissään. Kahvia läikkyi petuniatekstuurilla koristellulle pöytäliinalle. Söpö vo-matoran-tyttö saisi taas siivota hänen kahvinsa, kuten monena aamuna ennenkin. Umbra oli kahvion ensimmäisiä käyttäjiä, monet olivat lähteneet, tai kuten sanotaan, aikakatkaisseet jo aiemmin. Kahvia kului. Ja sitä kuluikin paljon. Hän oli kokeillut erilaisia makuja, niin suklaan, toffeen kuin chilinkin, eri kofeiinipitoisuuksia, maidolla, kermalla, nonparelleilla, suklaapaloilla, kaikella mahdollisella mitä kahviin voisi laittaa.

Matoranin naamion alta erottuivat hänen punertavat silmänalusensa. Verisuonet risteilivät hänen mekaanisten silmiensä alla ja ne olivat hiukan tulehtuneita valvotuista öistä. Painajaiset valvottivat häntä ja veivät hänen elinvoimaansa.

“Miksi ne unet aina riivaavat minua? Mitä olen tehnyt että olen ansainnut painajaisten kirouksen?” Matoran mutisi itsekseen. Oli hankalaa elää ilman unta. Toisaalta hänellä ei ollut oikein velvollisuuksiakaan Klaanissa, vaikka hän halusikin auttaa. Elämä oli yhtä valveellaolon ja painajaisten rajamailla häärimistä. Valvetilassa hän meni hitaalla. Kaikki hidastui ja tuntui menevän kuin hidastetussa filmissä. Kahvia läikkyi. Asioita kaatui. Huutoa ja sotkua. Sitä elämä oli. Yhtä kaaosta. Ei mitään helpotusta, sillä rentoutuessa painajaiset alkoivat.

“Sinun kannattaisi mennä nukkumaan, sillä biomekaaninen kukko laulaa pian”, Felia, paikan tarjoilija sanoi. Hän tutkaili sinisen kaukaunsa takaa tätä outoa olentoa, olentoa joka väitti tulleensa toisesta maailmasta ja olleensa outo koe. Valkoisen ja sinisen värinen matoran kiersi pöydän toiselta puolelta toiselle ja otti Umbran käden käsiinsä. Violetit kolmisormiset kämmenet olivat suuremmat verrattuina matoranin hentoihin käsiin. “Sinun pitäisi oikeasti mennä nyt. Laittaa silmät kiinni ja ottaa mukaun maitoa”, hän kertoi hennolla äänellään.

Umbra ei tiennyt oliko tämä unta vai ei.


Kaikki oli niin utuista ja meni kuin hidastettuina kuvasarjoina. Hänen edessään oli perin viehättävä työssään haka oleva naikkonen ja hän meni hitaammalla kuin eteläisen mantereen porek-laiskiaiset. Sumua ja utua. Valot tuntuivat olevan outoja piksepisteröykkiöitä. Mutta hopeiset painajaiset alkaisivat jos hän laittaisi silmänsä kiinni. Kaikki ne hopeiset kämmenet jotka häntä hamuilisivat pimeydessä. Sinistä valoa. Outoa muminaa joka voimistuisi koko ajan. Hopeisia kanoheita, joista paistaisi vihreä, elämätön valo.

“Sinusta tulee yksi meistä. Avaat kohtalon portit, jotka pidättelevät meitä. Maailma muuttuu hopeiseksi!” kuului kaikuna eri puolilta. Umbra huomasi että olikin taas unessa. Hopeinen meri alkoi peittää kaikkeutta alleen. Häntä kylmäsi ja hän voi pahoin. Matoran yritti taistella unta vastaan, mutta se oli liian vahva. Hän alkoi jäätyä sisältä ja ulkoa.

Siirtyminen unimaailmaan tapahtui nopeasti. Hän oli pian syvässä unessa ja tuhisi pöydässä, tarjoilijamatoranin ravistellessa häntä hereille. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Monien öiden yli kestänyt unettomuus teki tehtävänsä. Matoran oli kuin huumattu uupumuksesta ja unettomuudesta.

“Veljeni, auta minua”, matoran vaikeroi unessaan. Hän etsi mielessään sinistä ovea, yrittäen avata sitä. Ovi löytyi lopulta, mutta hopeinen elohopeameri seurasi häntä jäätävällä otteellaan. Se yritti vietellä häntä puolelleen ja syleilyynsä. Piti päästä ovesta pois. Valoa paistoi oven toiselta puolelta. Hopeiset kädet alkoivat kiskoa ovea kiinni. Valo alkoi kadota ja korvautua jäätävällä sinertävällä hohteella.

“Sinusta tulee yksi meistä”, kaikui kaikkeudessa. Matoran-Umbra alkoi muuttua kohmeiseksi ja hopeiseksi… “Veli! Tule tänne!” hän huusi mielensä perukoille. Hän huusi omassa kaikkeudessaan. Muistojen Makutakin muuttui hopeiseksi ja särkyi hänen edessään, muuttuen hopeiseksi kasaksi massaa, lonkeroita ja hammasrattaita sekä palasia erilaisista olennoista. “Liity meihin ja sinusta tulee kuolematon!” kolkko metallinen ääni huusi ympäri mielen maailmaa. Se ei ollut se sama Makutan ääni jonka hän oli kuullut. Se oli jotain uutta ja outoa. Värimuutos oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli Hopeinen Soturi.

Onu-Metru, Kuilun pohja

Umbra löi päänsä todella kovaa, suurten kivenjärkäleiden osuessa häntä päähän. Isku heitti hänet matkalle tuntemattomaan, mutta niin tuttuun maailmaan. Hän sukelsi mielen maailmaan. Kaikki pyöri taas kerran niin paljon. Hänen piti uida läpi kristallisen muistomeren, jossa jokainen muisto oli kristallimainen kokonaisuus ja osa särkyvää kokonaisuutta, kokonaisuutta jossa uusia kristalleja syntyi ja vanhoja särkyi pieniksi kappaleiksi, jotka oli mahdollista korjata. Umbra työntyi näiden muistojen läpi suurella nopeudella, joka oli mahdollista vain mielen sisältämässä universumissa, jossa luonnonlait olivat enemmän karzahnia kuin eläväisten maailmaa.
Joku huusi häntä mielessään. Heikko signaali. Se oli tuttu ääni, todella tuttu. “Veljeni. Auta minua!” kuului kaukaa. Umbra tiesi mitä tehdä. Hän keskitti mielensä veljensä ajattelemiseen ja koetti syöksyä toiseen mieleen.

Onu-Metru, Matoron näkökulma
Matoro katseli Umbraa, joka makasi kultahaarniskaisena hänen vierellään. Kapuran petturuus oli tullut todella yllätyksenä ja kaksikko oli joutunut eroon Nurukanista, Delevasta ja Whenuasta. Heidän pitäisi päästä jotenkin muiden luokse, mutta ylös oli mahdoton päästä ja Suuret Arkistot olivat nimensä mukaisesti suuret. Liian suuret. Toat voisivat harhailla alakerroksissa vuosissatoja.
Umbra oli tajuton. Hänen sydänvalonsa välkkyi kirkasta valoa kuuden räpäytyksen sarjassa, tasaantui ja alkoi taas. Oli outoa nähdä hänen ystävänsä tämän oikeassa väriasussa. Umbra hengitti kiivaasti. Toan kulmakarvat olivat päättäväisen näköiset ja hän näytti keskittyneeltä, vaikka oli tajuton. Matoro mietti heidän seikkailujaan ennen ja jälkeen tämän episodin. Mitäköhän kaikkea he vielä kokisivatkaan yhdessä.

Umbran mieli
Valon toan tarkoitus oli saada muinainen valon matoranien mielilinkki luotua hänen kaksosensa kanssa. Vaati paljon tahdonvoimaa yhdistyä toisen maailman olennon mieleen, olennon jolla oli sama sielu kuin hänellä, mutta täysin eri kokonaisuus.
Muistojen perällä, jossain kaukana oli Umbran menneisyys, jossa oli mustia pisteitä, myrkyllisiä tunteita ja käärmemäisiä ajatuksia, vailla lämpöä ja valoa. Nämä pimeyksien hirmut oli syytä jättää omaan arvoonsa, Umbra oli ne jo voittanut ja kasvanut näin paremmaksi, vahvemmaksi kokonaisuudeksi.

Umbra näki rantaviivan, jolla oli sininen ovi. Ovesta tuli kelmeää valoa, ainoa valonlähde tällä puolen muistojen kristallimerta. Hänen tuli mennä ovesta sisään ja nähdä mitä sen takana oli. Hän uskoi että sieltä hän löytäisi kaksosensa muistot ja maailman, maailman joka oli täysin eri kuin hänen oma kotinsa.

Umbra otti oven kahvasta kiinni. Muistojen maailmassa ja mielessään hänellä oli yhä molemmat kätensä, jos hän vain niin tahtoi. Hän kiskaisi sinistä ovea ja valo täytti maailman suurena majakkana. Oviaukko imaisi hänet sisäänsä, matkalle kaksosensa vuoristoratamaista mieltä, jossa onni löytyi pienimmistäkin asioista, sillä kaikki rakas oli menetetty ja uusi rakkaus maailmaa kohtaan oli jo löytynyt.

Matoranin mieli oli kiemurainen. Täynnä värejä ja neonvaloja, punaista ja sinistä, keltaista ja vihreää. Diskovaloja ja lentolautoja. Kaikkea josta vain pystyi nauttia. Kebabia. Jäätelöä. Hyviä kirjoja. Pahat muistot ja ajatukset oli sysätty jonnekin kauas, kauas kauas pois. Mutta ne olivat siellä ja vahvoina olivatkin, sen Umbra aisti.
Hän tunsi kylmyyden valtaavan sydänvalonsa kun hän lensi läpi muistojen trooppista merta, jossa kellui mitä moninaisempia ajatuslaatikoita ja esineitä, jotka symboloivat mikä mitäkin. Hän tunsi raskaan metallisen hengityksen jossain takanaan, muttei nähnyt mitään. Hän näki edessään silmänräpäyksen ajan vihreät, kolkot ja kuolleet silmät, joissa ei asunut elämä eikä sielu, vain onttous ja kylmyys. Hän kuuli metallisten askelten kolinaa jostain kaukaa, muttei nähnyt olentoja jotka sen aiheuttivat. Mutta hän kuuli jostain kaukaa taivaanrantoja pitkin kantautuvan huudon: “Sinusta tulee kaltaisemme!”

Ääni kylmäsi Umbran sielua ja hän halusi pois. Pois täältä. Oli virhe tunkeutua hänen kaksosensa mieleen, mieleen jossa oli jotain tai jokin. Mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain ettei hän voisi auttaa, mutta toivoi että olisi pystynyt.

Kylmyys ja metallinen kolkkous valtasi kaikkeuden. Metalliset seinämät ja oudot symbolit alkoivat valaa alleen kaikkeutta. Kuin hopeinen ja kylmä matto, prototeräsmeri alkoi syödä ja absorboida asioita itseensä. Muistot särkyivät ja muuttuivat kolkoiksi ja metallisiksi, lämpö alkoi kadota. Muistojen maailma alkoi syödä itseään.

Kuilun kielleke
Matoro alkoi huolestua. Jään toa aisti veljensä lämmön katoavan. Toa alkoi olla aivan kylmä. Tämän oikea silmä alkoi vaihtaa väriä vihreäksi. Punertava hohde alkoi kutistua silmässä. Vihreä kolkkous alkoi vallata ja syödä pupillia. Kultainen ja valkoinen hohde alkoivat kadota pikkuhiljaa toan kehosta. Sydänvalo alkoi muuttua vihertäväksi. Mikä oli tämä värimuutos?

Valon toan jalkaterät alkoivat harmaantua. Valkoinen väritys alkoi väistyä. Haarniska alkoi hopeutua. Kuin outo bakteeri tai virus olisi syönyt hänen ystävänsä. Mitä hän voisi tehdä auttaakseen moderaattoria?

Umbran mieli
Metallinen ja mekaaninen nauru alkoi hallita maailmaa. Umbraa kylmäsi ja hän halusi pois. Tämä oli varmaan painajainen. Hän oli joutunut keskelle painajaista! Sula ja kylmä teräs hapuili häntä sinertävää valoa hohtavilla kourillaan, joissa oli mekaanisia sormia. Sormet muuttuivat käsiksi ja alkoivat kurotella häntä kohti. Ne saivat kiinni ja hopeinen väri otti Umbrassa vallan. Hän alkoi muuttua raskaammaksi, konemaisemmaksi ja kuolevammaksi. Oli pakko päästä pois.

Mielessä oli se etu, että hän pystyi taistella sitä vastaan ja nova-räjähdys mielikuvitusmaailmassa ei olisi niin vaarallinen kuin oikeassa maailmassa. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin elementaalivoimansa. Ja mielensä, mutta siellä oli demoneita joita ei saisi vapauttaa.

“Mikset päästä minua vapaaksi? Voisin räjäyttää piteleväsi novapommin ja päästää meidät vapaaksi, mutta sinä pelkäät…” ääni Umbran vasemmalta aivopuoliskolta kähisi hiljaa. Miksi tuo otus oli päässyt tänne ja jatkanut tietoisuuttaan… Miksi hitossa? Ei. Tämä toi mukanaan vain harmia ja kuolemaa. Mutta mitä hän olisi voinut tässä tilanteessa tehdä.

Kylmyys oli jo vallannut Umbran kehon. Hän oli jäätynyt hopeiseen syleilyyn, vain silmät liikkuivat hänen päässään. Novaräjähdys ei tarvitsisi lihastoimintaa ja se voisi singota hänet oikeaan kohtaan keskitettynä työntövoimallaan mielilinkin oveen, oveen joka oli pitkän matkan päässä hänen yläpuolellaan, kiertämässä mielimaailman kaksoiskuita.
Kuilun kielleke
Umbra oli jo jäätynyt. Kohmeinen toa hengitti vaivallisesti ja hänen ruumiissaan oli muodostunut jääkiteitä. Toan väritys oli sairaallisen harmaa ja hopeinen, kaikki valo ja lämpö oli kadonnut hänestä. Matoro koetti kuumeisesti keksiä tapaa pelastaa ystävänsä. Hän koetti siirtää kylmäenergian paikkaa pois tärkeimmistä ruumiinosista. Exokanuuna sai luvan toimia kylmyydenkerääjänä, sillä se ei ollut orgaaninen eikä siinä ollut hermopäätteitä jotka olisivat tarvinneet kylmyyden takia amputaatiota.

Matoro mietti pitäisikö valjastaa parannuskivi Umbran pelastamiseksi. Hän voisi imeä kylmäenergiaa Umbrasta, muuttaa sen elementaalienergiaksi ja sen lopulta kiven avulla parannusenergiaksi. Konvertointiprosessi olisi tosin todella kuluttava ja energiahävikki olisi suurta, mutta oli pakko yrittää. Ystävän henki oli vaarassa. Matoro myös mietti Umbran mieleen tunkeutumista, mutta ritarikunnan koulutus esti tämänkin mahdollisuuden.

“Koeta pärjätä Umbra”, Matoro sanoi hiljaa. “Olet Toa ja tiedä mitä tehdä. Usko itseesi ja ole toan arvon arvoinen”, hän kertoi. Pieni hymynkare käväisi Umbran jäätyneillä huulilla.

Umbran mieli

“Matoro yrittää auttaa minua. Minun on pakko onnistuttava”, Umbra sanoi itselleen. Hän tunsi itsevarmuutensa kasvavan, samalla kun elementaalitasot kasvoivat hänen ruumiissaan. Hän aisti jotain muutakin kuin Matoron sanat. Jotain hänen omaansa.

“On aika antaa komento elementaaliherroille” ääni Umbran sisällä sanoi. Ääni joka ei ollut hänen omatuntonsa, mutta sen kylmä, oman tahdon omaava vastapaino. “Me pääsemme pois täältä, jos uskot minuun, uskot tähän kokonaisuuteen joka luo sinut. Olen osa sinua ja sinä osa minua. Me olemme yksi. Mutta nyt olemme väärässä paikassa. Tämä hopeisuus on vienyt meiltä tahtomme ja se murentaa meidät jos emme pääse pois. Usko itseesi ja näe että tämä on oikeus” ääni kertoi.

Umbra ei nähnyt mitään vaihtoehtoa. Liikkumattomana, jäätyneenä ja mielikuvituksellisessa avaruudessa, painottomassa tilassa, hänellä ei ollut juurikaan vaihtoehtoa.
Ovi kiersi radallaan kuita. Pian se olisi suoraan Umbran yläpuolella. Päättäväisyys valtasi hänen ruumiinsa ja mielensä. Hän onnistuisi. Elementaalienergia alkoi virrata hänen suonissaan. Se kumpusi hänen sielustaan ja sydänvalostaan. Eri valon spektrit alkoivat tanssahdella hänen jäätyneissä ja liikkumattomissa hyppysissään. Oli aika päästää peto valloilleen.

Säteilevä valo alkoi sokaista kolkkoa hopeisuutta. Maailma alkoi kimaltaa eri väreissä kun valo valtasi elohopeamaisen maailman. Valonsäteet tanssahtelivat eri kohteista. Elementaaliset alkuvoimat keräsivät voimiaan valtaisaan räjähdykseen.
Mielikuvitukselliset hologrammit syntyivät valon toan mielistä kun hän ei hallinnut enää elementaalivoimiaan. Matoron, Nurukanin ja monien muiden hänelle rakkaiden olentojen hologrammit piirtyivät moniulotteisina kuvina avaruuteen. Hän oli yhtä elementaalivoimiensa kanssa. Mutta hän ei antanut pedon uinua, vaan syödä, kasvaa, kehittyä.
Voima alkoi saavuttaa kriittisiä tasoja. Hän tiesi että hänen hyppystensä juuri luomat eläväiset valolohikäärmeet olivat merkkinä siitä että peto oli heräämässä. Lintuparvi hologrammilintuja lähti lentoon hänen oikeasta kädestään. Jostain syntyi kirves hänen oikeaan käteensä, kiinteä, valosta luotu kirves.
Oli aika päästää irti kahleista. Antaa voimakkaan alkuvirran viedä. Päästää muinaiset voimat valloilleen.
Elementaalienergiat purkautuivat hänen liikkumattomista kämmenistään. Ne pakottivat hänet kouristelemaan ja huutamaan. Hän alkoi murtua elohopean myrkyistä ja kuolon kankeudesta. Hopeisuus alkoi väistyä hänen mielestään kun hän kanavoi käsillään voimiaan vastakkaisiin suuntiin. Myrskyn silmässä ollessaan hän loi itse itselleen ansan. Sokaiseva kirkkaus oli vallannut kaikkeuden. Pyörteen voima piti siirtää hänen alleen. Kädet vapautuivat. Hän kanavoi valon spektrejä ja energioita jalkojensa alle. Ne alkoivat työntää häntä eteenpäin.
Matoro konvertoi energiaa Umbran jäästä itseensä, sitä kautta parannuskiveen ja takaisin Umbraan. Työ oli uuvuttavaa, mutta se oli tehtävä jotta ystävä saatiin pois tästä outoudesta. Kylmyys oli alkanut kaikota Umbran ääreishermostoista ja toa tiesi onnistuvansa jos vain jaksaisi yrittää vielä kovemmin. Hikikarpalot menivät Matoron naamiolta kun hän keskittyi. Jalat ristissä istuva toa oli yhtä kylmyyden kanssa. Yhtä viimojen ja lumihuippujen. Hän oli mielensä jääaavikolla jossa oli vain hän ja hänen elementtinsä.
Ovi alkoi kadota. Ei ollut aikaa hukattavaksi. Novaräjähdys tapahtui viimein. Valtaisa aalto lasersäteitä, valon eri taajuuksia, hologrammeja muistoista ja valtaisa annos energiaa pyyhki läpi metallipäällysteisen mielen maailman. Työntövoima vei häntä kohti ovea. Toa ohjasi lentoa käsillään, säädellen virtauksia.

Ovi avautui hänen edessään kun hän kurkotti siihen. Se avautui itsestään, ehkä se näki hänen epätoivonsa ja pakonsa. Umbra imeytyi omaan mieleensä, läpi pyörteen jossa ei ollut päätä eikä häntää, alkua eikä loppua. Mutta lopulta hän tömähti omaan mieleensä.

“Se oli varsinainen seikkailu”, hänen oma demoninsa sanoi.
Kuilun kielleke
Umbra säpsähti hereille. Matoro katseli häntä teleskooppisilmillään, parannuskiven sinisten lieskojen lämmittäessä Umbran sydänvaloa. Toa alkoi saada omaa mustakeltaista väriskaalaansa takaisin ja parantua. Väri oikeasta silmäst alkoi parantua ja jää oli muuttunut vedeksi, ilman kylmäenergiaa. Hengitys alkoi muuttua normaaliksi, mutta Umbra tunsi valoelementtinsä kadonneen. Hän oli käyttänyt liikaa voimiaan ja nyt vastassa olisi vain pimeyttä. Hopeinen läiskä oli jäänyt hänen kanohilleen, eikä se lähtenyt pois. Se oli merkkinä valon katoamisesta.
“Pelastuit, ystäväni!” Matoro hihkaisi kun Umbra alkoi nousta jaloilleen. Matoro oli perin uupunut itsekin. “Pelkäsin jo menettäneeni sinut tuolle Hopeiselle Painajaiselle”, jään toa kertoi. “Mikä se oikeastaan oli? Kerro kaikki”.
Umbra alkoi kertoa seikkailuaan ystävälleen. He olivat kaksin pimeässä kallionkielekkeellä, vailla tietoa olinpaikastaan ja määränpäästään. Tämä oli seikkailu, jossa he pääsisivät taas loistamaan kuin kirkkaimmat tähdet.

4 kommenttia

Matoro TBS 25.8.2013

Se oli kovin… hilpeää. Dialogisi ja toisinaan kuvailusi tuntuu lastenkirjamaisen rehelliseltä ja “puhtaalta”. Se on mukavaa vaihtelua kaikkeen tähän vainharhaan. En väitä ymmärtäneeni ihan kaikkea mieliseikkailusta, mutta tätä oli mukava lukea. Musiikeista sai kauniita nostalgiafiiliksiä. Kirjoitit Matoroa kauniisti.

Guardian 26.8.2013

Minäkin pidän kerronnan satukirjamaisesta vilpittömyydestä. Se sanoo asiat niin kuin ne ovat ilman tippaakaan ironiaa. Pari repliikkiä, Matoron lähinnä, eivät sopineet hahmojen suuhun.
Hauska nähdä matoran-Umbraa ja pidän niistä pikkuasioista, jotka erottavat kaksi Uuta toisistaan.

Toivon, että tuo hopeinen painajainen -setti ei ole muuttumassa miksikään Cyberman-ripoffiksi. Vibat olivat jo nyt liian vahvat.

Kapura 26.8.2013

Sepä oli mielenkiintoista. Joissakin kohdissa dialogi häiritsi hieman, mutta tuosta uhkui tosi vahva Pionikle-fiilis. Hienoa. Musiikki hienoa, toivon kyllä vielä vähän tarkempia selityksiä tuosta kaikesta. No ne varmaan tulevatkin.

Manfred 26.8.2013

Ei minulla oikeastaan ole mitään lisättävää. Itselleni ei mitään Cybermen-fiilistä tullut, joten ei ongelmaa. Vähän hämäräksi jäi joiltain osin, mutta se on vain luonnollista, koska mielisekoilu. Mielisekoilut ovat mieltäylentävää luettavaa. :3