Suuri Arkisto
Onu-Metru

 

 
“Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
 
“Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
 
“Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
 
“Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
 
“TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
 
Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
 
Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti “Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
 
Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
 
Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
 
Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
 
Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
 
Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
 
Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
 
Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
 
Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
 
Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
 
Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
 
Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
 
Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
 
“Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
 
“Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. “Valoa.”
 
Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
 
Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
 
“Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
 
Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
 
“Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
 
“Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
 
“Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
 
Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

“Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
 
Umbran katse terästyi. “Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
 
“Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. “Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
 
Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu “pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
 
Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
 
“… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
 
“Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
 

Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
 
Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
 
“Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
 
Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
 
Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.