Sairasosasto, lähimenneisyys

Täyden tiedottomuuden ja kovan valveen välillä oli vain lyhyt hämärän häivähdys. Yhden silmän pyöreän näkökentän valtasi kirkas sairaalalamppu, joka pakotti Tongun ensin räpyttelemään ja sitten kääntämään katseensa sängyn vieressä istuvaan matoraniin. Ylihoitaja Yilda hymyili ja taputti jättiläisen isoa kättä.

“Tervetuloa takaisin. Kupe sai poistettua luodin jalastasi. Olet selvillä vesillä. Odotas, haen hänet toimistolta… Ja odotushuoneessa on muutamia ystäviäsi, haluatko tavata heidät nyt vai myöhemmin?”

“Sisään vaan”, Tongu sai mutistua, “ja kiitoksia.”

Yilda nyökkäsi ja poistui. Kyklooppi silmäili sinisin verhoin eristettyä soppeaan. Pöydällä ei ollut mitään epäoleellista: Joitakin letkuja potilaan itsensä jalasta meni kojeeseen, joka kehräsi hiljaista hurinaa. Pöytäliina oli kukkakuvioinen.

Verhot aukesivat ja sisään astui Kupe perässään tuntematon hoitaja sekä Tehmut, Samol ja Ontor. Tervehdyksiä vaihdettiin tapaan, jossa sekoittuivat jotenkin omituisella tavalla adrenaliinin ja kauhun täytteisen seikkailun jälkeinen arkipäiväisyys, onnistuneen leikkauksen jälkeinen helpottuneisuus ja epätietoinen ahdistus siitä, mitä välitön lähitulevaisuus toisi tullessaan.

Kupe kaivoi esiin muovipussin, jossa oli tavallinen ympäri maailmaa käytetty tappozamor.

“Tällaisen kaivoimme jalastasi, kun olit nukutettuna. Se oli helpompaa kuin olisin osannut toivoa. Kehosi taisteli jo vastaan; luoti oli eristetty kudoksesta jonkinlaisella vahalla, ja vauriot olivat jo osittain korjanneet itseään. Toivottavasti nukutus toimi; en ole ikinä leikannut keltaista jättiläistä aiemmin, joten annoksen määritteleminen oli hankalaa.”

“En tosiaankaan huomannut mitään”, Tongu sanoi ja katsoi pussia ja tohtoria. Jalkaan ei tällä hetkellä koskenut, mutta se johtui luultavasti lääkkeistä. Kupeen oli helppo suhtautua, lääkintätoaa kohtaan jätti tunsi vain kiitollisuutta. Mutta ystäviään hän ei pystynyt vielä täysin kohtaamaan. Jätti huokaisi syvään.

“Kiitos paljon. Mutta entä muut? Ternok ei ole täällä. Ja niin, Harkel ja Weedol ja Morthank ovat kuolleita ja kaukana, sille ei kukaan voi mitään. Gee, onko hän palannut? Nyt on vielä tänään, tai siis, vasta viime yönä me olimme siellä, eikö?”
“Kyllä, on vasta yksitoista tuntia siitä kun tulitte. Ternok on viereisessä vuoteessa”, Kupe vastasi vakaasti ja hoitajamatoran sysäsi verhot syrjään; Kaukau-kasvoinen matoralainen nukkui pienessä sängyssä näennäisen rauhallisesti. Sydänvalo välkkyi tasaisesti.
“Korjasin haavan hänen päässään, ja Akaku-kuvat näyttävät kaiken olevan fyysisesti kunnossa, mutta emme ole saaneet häntä vielä hereille. Mielen asiat ovat vaikeita ja vielä pitkälti lääketieteen keinojen ulottumattomissa, ja vain aika näyttää, miten hänen tilansa kehittyy. En valitettavasti uskalla luvata mitään. Guardianista emme ole kuulleet mitään, mutta hän olisi tuskin päässyt tässä ajassa taistelukentältä Klaaniin ilman kulkuneuvoa, vaikka olisikin kunnossa.”

“Ternok ei herää…” Ontor sanoi, “mutta ainakin sinun korjaamisesi onnistui”, Ontor sanoi surumielisesti, “minä olen pysytellyt täällä katsomassa teidän peräänne, kun en tiennyt mitä muutakaan voisin tehdä.”

“Kaikki ovat tietenkin järkyttyneitä menetyksistä, mutta olemme saaneet tilanteen Telakalla selkeytetyksi”, Tehmut jatkoi, “laadimme strategiamallit uusiksi saatujen tietojen mukaan. Lohrak-ryhmällä oli kostotoimihaluja, mutta kielsin vielä lähettämästä aluksia Suurkylälle ennen kuin saamme tietää kunnolla vihollisen ilmatorjuntakalustosta.”

“Viisasta”, Tongu sanoi, “ei tässä voi tunnepohjaltakaan mennä tuon katastrofin jälkeen. Vaikuttaa siltä, että rohkeat manööverit eivät aina ole ratkaisu silkkaa ylivoimaa vastaan. Ja kiitos kaikesta, minkä teitte minulle ja Ternokille. Ei kai voi kuin toivoa, ettei pelkkä isku päähän poikaa lannista, kaikken sen jälkeen, mitä on koettu… Toivotaan parasta.”

“Niin voi aina tehdä!” sanoi Kupe, “Mutta sinun pitää jäädä tänne tarkkailuun muutamaksi päiväksi. Muistotilaisuus kaatuneille järjestetään pian, enkä voi luvata, että sinun kannattaa kävellä vielä pariin viikkoon; vaikka vamma on korjattu, olet sen verran raskas, että käveleminen oli tuhoon tuomittu yritys. Keksimme kyllä tavan, jolla pääset liikkumaan ympäriinsä. Meillä on kuitenkin ollut hyvin erikokoisia potilaita, vaikka olen kyllä suurin.”

“Jos vain pääsisin pajalleni, voisin tehdä kulkupelin, mutta ette te kuitenkaan päästä”, Tongu vastasi ja uskalsi hymyilläkin vähän.

“Emme niin. Ja minusta sinun kannattaa jättää laivaston asioiden hoito toistaiseksi Tehmutille ja keskittyä paranemiseen. Voit samalla seurata ystäväsi tilaa.”

Tongu tuijotti kattoon. Muistotilaisuus, ennen sitä makoilua täällä, ja sen jälkeenkin, odottaen seuraavia huonoja uutisia… Mutta kyklooppi oli yhä hyvin väsynyt, eikä nukutuksen uni ollut sitä parantanut. Tuntui helpottavalta jättää asiat toistaiseksi Tehmutin hyvin osaaviin käsiin. Kotisaari tuntui pimeämmältä ja pelottavammalta paikalta kuin koskaan aikaisemmin, mutta sairaalasiivessä vallitsi käytännönläheinen ilmapiiri, jonka tavoite oli korjata loukkaantuneet ja tehdä sairaista terveitä. Toistaiseksi se saisi kelvata.

Päivät vierivät. Sodan ankeus kilpaili huomiosta käytännön kuhinan kanssa. Suru menetetyistä ystävistä vaihtui enteilevään pelkoon siitä, kuka olisi seuraava, kuinka monta menetystä joutuisi kokemaan ennen sodan – tai oman elämänsä – loppua.
Muistotilaisuutta edellisenä iltana sairaalasiiven henkilökunta esitteli hänelle varastosta löydetyn kävelyavun, sähkökäyttöisen rautahäkkyrän, joka tarkemmin havainnoituna paljastui kuuden rapujalan keskellä olevaksi istuimeksi. Keetongua inhotti sähkölaitteen juotetun tinan ja piin katku, mutta lahjaravun sisuksiin ei ollut katsomista, ja ainakin sähköpeli piti höyrykattilaa paremmin sairaalasiiven ilman raikkaana. Muutenkin kovilla oleva lasarettiväki teki parhaansa, eikä kukaan olisi varmasti halunnut teknologian jälkijunan viimeistä jättiläistä pätemään laitteistaan. Ja pitihän se myöntää, että ussalin silmien muotoon valetut ohjaussauvat olivat hauska idea. Ternok olisi takuulla nauranut niille.

Muistotilaisuuden jälkeen Tongu jyrisi ylös pääkatua raputuolissaan. Auringon laskivat linnoituksen taakse jättäen Admin-tornin väliinsä. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu. Se ei ollut kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan, ja se oli tehnyt suhtautumista jos nyt ei muuta niin ainakin automaattisempaa. Tavallaan Tongu olisi halunnut jatkaa Telakalle, mutta Kupe oli vaatinut jokailtaisen tarkastuksen, ja jalkaa särki muutenkin edelleen.

Yksi silmä katseli linnoitusta, sen voittamattomia muureja ja taivaita tavoittelevia torneja. Se oli koti ja turva, mutta myös sodan osapuolen komentokeskus – katselivatko torakat pesäänsä samojen tunteiden vallassa? Pystyikö pesää edes hahmottamaan samalla tavalla kuin maanpäällistä linnoitusta? Täällä adminien johdon paikan pystyi näkemään selvästi, mutta oliko vastapuolen kenraalikunta rivisotilaille vain ajatus, taho, joka kenties oli jossain olemassa, mutta kuitenkin toiselle olevuuden tasolla kuin oma marssin ja raudan täytteinen maailma? Tai millaista olisi katsoa saaren sotaa Tawan tornista, ylimpänä vastuun katkerilla rappusilla? Tongu tiesi olevansa tärkeä mies, ja kaupungin suurin työnantaja administon jälkeen, mutta ainakin hänellä oli joku, jolta ottaa käskyt vastaan. Se ei pieni ero. Ja kuitenkin täällä johtajille pystyi sanomaan mielipiteensä, antaa äänensä kuuluviin… Kyklooppi oli ilmalaivoillaan matkannut kauas, eikä tällaisia yhteiskuntia ollut paljon. Tähden pohjoisosien väelle Dumekin tuntui tärkeältä, joskin arkielämässä kaukaiselta hahmolta. Täällä Tawan pystyi näkemään kukkia kastelemassa, Guardiania pystyi sanomaan Guartsuksi. Se oli hieno järjestys. Toivottavasti se kestäisi toisenlaisten paineessa.

Hissin ovet avautuivat, kello kilahti ja kolinan säestämänä rapujalat kantoivat tuomiopäivän lasaretin rautahäkkyrän keskellä majailevan kykloopin käytävälle.

Ovia oli viisi. Keskimmäinen, joka vei strategiseen komentokammioon, oli ollut kiinni jo pidemmän aikaa. Tongu ei ollut koskaan viihtynyt huoneessa, joka oli tunnelmaltaan kylmä ja kova. Sen oikealla puolella olevaa ovea ei kannattanut edes yrittää, vaikka normaalitilanteessa admin-toimistoista ruudinkatkuisin olisi vaikuttanut parhaalta vaihtoehdolta. Viereisen oven, jonka kyltin tilalla oli vain läntti kuivunutta liimaa, oli kyklooppitoipilas oppinut ohittamaan jo hyvän aikaa sitten. Eipä hän muistanut huoneessa koskaan käyneensäkään.

Vasemmalla seinällä oli kaksi ovea, joista vasemmanpuoleisen messinkikahva piti kuuleman mukaan vaihtaa aika ajoin liiallisen kulumisen seurauksena. Oikeanpuoleisessa ovessa tätä ongelmaa ei ollut, mutta siinä huomion kiinnitti kaksi lähes maan rajassa olevaa lisävedintä.

Tongu parkkeerasi rapujalkatuolin vasemman oven eteen ja koputti pitkällä kädellään sen puuhun kuin tuhat kertaa aikaisemminkin.

Kesti kolme sekuntia ja sen perään toisen kolme sekuntia liian pitkään. Tongu koputti uudestaan hieman kovemmin, mutta mitään ei tapahtunut. No, eihän sitä voinut odottaa, että koko sirkuksen tirehtööri olisi aina paikalla, ja eihän tästä ollut varsinaisesti edes sovittu, mitä nyt sanottu ohimennen, mutta jotenkin, kaikesta huolimatta, Tawa oli aina paikalla, ja vaikka siihen luottaminen oli naiivia ja typerää niin sellaisten ajatustottumusten vanki sitä itse kukin oli.

Mutta miksi juuri nyt, kun Keetongu oli saanut mielessään muotoiltua selväksi sen, mitä hänellä oli ollut aikaa miettiä päivätolkulla sairaalasiiven loisteputkien valossa? Työssä oli se puoli, hyvä tai huono, että se vei mielen mukanaan, ja ajat olivat sellaisia, ettei joutilaisuuteen ollut varaa kuin saamattomilla ja sairailla. Ja kuolleilla.

Kyklooppi hieroi leukaansa ja naputteli sähkönilviäisistuimen käsinojaa. Tokihan sitä pystyisi palaamaan paremmalla ajalla. Mutta silti tuntui siltä, ettei ajatusten hautominen enää auttanut, ja jos asioita ei sanoisi nyt, niin ne jäisivät sanomatta kokonaan, ja siitä ei voisi syyttää kuin itseään.

Tongu huokaisi syvään, ohjasi tuolia muutaman metrin oikealle ja koputti.
Hetken hän saikin vastausta odotella ennen kuin kuuli lähestyvät askeleet oven takaa ja hiljaisen naksahduksen jostain maan tasolta. Hopeiset pihtihampaat työnsivät uksen auki, ja pian ovenraon hämärästä katsoi ulos ilmeetön vihreä viirusilmä. Visorak pysähtyi hetkeksi tuijottamaan kynnyksensä edessä olevaa häkkyrää ja sen ratsastajaa.

“Teeerve”, sanoi Tongu, “eh. Sanoin tuossa joku aika sitten, olisiko ollut Tawalle, että pitäisi puhua. Administolle. Mutta kukaan ei vastannut tuolta”, nyökkäys vasempaan, “niin minä sitten, että ehkäpä sinä. Niin.”

“Terve.”
Keltaisen jätin tottumattomuudella olisi ollut helppo uskoa että tämä oli ääni vain omasta pääkopasta. Dialogin käyminen oman pollansa kanssa oli asia, johon oli vaikea tottua, jos ei tavannut puhua Visokin kanssa juuri muutenkaan… syystä tai toisesta.
Tongulle tutuin telepaatti oli ollut Nynrahin matkan aikoihin Manu, ja vaikkei kokemus hämähäkistä pään sisällä täysin miellyttävä ollutkaan, niin puolijärkevän Makutan iskuporakonekokemukseen verrattaen tuntemus oli silkkisen pehmeä.
“Olet siis toipumassa päin?” Visokki kysyi varoen.

“Pitääkö minun vastatakseni siis puhua vaiko vain ajatella?” sanoi jätti refleksinomaisesti. Manun yhteydenottoihin hän oli yleensä vastanut karjumalla.
“Miltä vain sinusta tuntuu, kuulen joka tapauksessa. Mitä asiasi koskee?”
“No, hyvä. Ehkä minä sitten puhun, niin ainakin sitä kuulee itse mitä sanoo. Ja joo, tässähän sitä ollaan, melkein pystyasennossa. Tai siis, ei millään pahalla. Mutta tuota, niin. Kun tulimme tuolta reissusta, ja sitä otti tämän luodinpirulaisen ja siitä lähtien on saanut makailla tuolla sairaalassa, niin olen vähän miettinyt niitä näitä ja voisin vähän kysyä teiltä johtoportaasta näistä asioista, ihan yleisesti. Mmm. Tawan kanssa tästä tosiaan taisin sopia, tai mainitsin että olen tulossa. Missähän hän lienee?”

Visokin äänensävyihin ja elekieleen ei usein päässyt sellaista, mitä hän ei siihen tietoisesti päästänyt. Silti nyt jopa keltainen jättiläinen huomasi ne pari ylimääräistä sekuntia, jotka adminilla meni vastaamiseen.
“En tiedä”, Visokki sanoi.

“Jahas.”

“Voithan kyllä tulla myöhemminkin, jos kaipaat häntä?”

“No joo. Mutta mutta, onhan teitä admineita kuitenkin ne- siis, enemmän kuin yksi, eh?”
Visokki jätti jätin kysymyksenasettelun jälkeen hetkisen hiljaisuutta, jonka hän toivoi kelpaavan vastaukseksi. Lopulta hän työnsi raollaan olevan oven kokonaan auki ja peruutti syvemmälle tilaan.

“Tule sitten”, hän jatkoi vaitonaisesti.
“Khiitos”, Tongu puhahti jotakuinkin hämmentyneenä tilanteen kehityksestä, mutta oltiinhan sitä kiperimmissäkin tilanteissa oltu. Hetken aikaa kymmenen jalkaa naputti lattiaan kun apuvälineessään kököttävä jätti seurasi adminia huoneistoon.
Jostain kumman syystä se oli yksi niistä sen kerroksen huoneista, joihin Tongu ei ollut koskaan ahtautunut, ja ensivaikutelma oli sanalla sanoen kaoottinen ja hämmentävä. Myrkynvihreää seittiä kietoutui pingottuneena huonekalujen ympäri. Sitä roikkui katosta löysinä pätkinä, ja mosaiikkimainen verkko sirpaloi ikkunasta työntyvän valokiilan. Tilan tummanpuhuva olemus huusi ensimmäisenä ehkä sitä, että jonkinlainen hirveä peto oli tunkeutunut jonkun matoralaisressukan kotiin, syönyt asukkaan ja nyt teeskenteli olevansa matoralainen ainakin siihen asti, että vainajan ystävät huomaisivat eron.

Persoonalliseksi loukkoa pystyi ainakin luonnehtimaan. Lisäksi siellä oli sohva. Se teki paikasta jotenkin helpommin lähestyttävämmän. Eipä sillä, lähestyminen verkkoja täynnä olevassa tilassa ei kovin helppoa ollut, kun oli kolmatta metriä pitkä ja vielä maailmanlopun leikkuupuimuria muistuttavassa kulkuvälineessä. Tongu pysäköi parin metrin jälkeen päädyttyään umpikujaan. Verkkojen raivaaminen ei tuntunut kohteliaalta.
Visokki tuntui miettivän hetken ja kävi nykäisemässä oven kiinni. Hän kääntyi katsomaan Tongua ilmeellä, joka olisi tämän näkökulmasta voinut olla yhtä lailla hyökkäävä kuin pelokas tai tuttavallinen.

“Haluatko, että tarjoan sinulle jotain, tai…?”

Tongu mietti hetken visorakien partaveitsileukoja. “Kävin syömässä jo äskettäin, kiitos vain”, hän tyytyi sanomaan.

“No, hyvä. Mistä halusit puhua?”

Kysymys asetettuna suoraan aivoon kulkematta korvakäytävän kautta tuntui laajuudessaan jotenkin niin lamauttavalta, ettei Tongu kyennyt hetkeen kuin räpyttelemään ainokaista silmäänsä. Mutta puhumaanhan tänne oltiin tultu, isoista asioista, ja jostainhan se piti aloittaa.

“Kun olen nyt ollut toista viikkoa paranemassa tuolla sairaalassa, ja ehtinyt miettimään näitä, siis isoja kuvioita. Kävin Harkelin muistotilaisuudessa ja olen vähän yrittänyt toipua, mutta Kupe ja muut ovat varmaan ihan hyvistä syistä pitäneet minun irti töistä. Tehmut toki hoitaa hommaa parhaansa mukaan, ja saan kyllä uutisia, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Kun Guartsu on vieläkin kateissa, ja muutenkin tuntuu, että kaksi viikkoa ovat olleet aika kamalia rauhallisuudesta huolimatta. Edellinen sotareissu epäonnistui kokonaan ja sen jälkeen ollaan oltu, koko linnoituksena, jotenkin vallitsevassa tappiomielialassa, vaikkei kukaan sitä ääneen sanoisikaan. Nyt minähän jo aikaisemmin otin esille tuon evakuaation, mutta Gee ja muut torppasivat idean ihan järkisyillä; en minä näistä siinä mielessä tiedä enempää.”

Visokki ei osannut olla eri mieltä, vaikka olikin viettänyt viimeiset päivät juuri linnoituksesta poistumatta. Telakalla kuullun suru-uutisen jälkeen kaupungin yllä leijaili tavallistakin epätietoisempi ja epätoivoisempi tunnelma. Admin oli pienen hetken harkinnut, olisiko pelkoa ja väärää tietoa pitänyt yrittää lieventää tiedotustilaisuudella, mutta toinen ääni päässä sanoi, että sekin oli aina jollain tavalla vahingollista. Asiasta olisi auttanut ehkä puhua jonkun kanssa.
Sääli vain, että Visokin paras peilipinta sellaisille mietteille oli näkynyt näinä viikkoina hänen arjessaan vain vilahduksina keltaista portaikossa tai nurkan taakse viilettävänä violettina viittana.Visokki huokaisi hiljaa.

“Mutta kun ei vaan sovi omaan luonteeseen odotella täällä sitä että meidät tuhotaan”, Tongu jatkoi, “niin ajattelin kysyä muutamaa asiaa, ja ehkä tehdä joitakin ehdotuksia omien mielipiteideni mukaan.”

“Kysy pois.”

“Siis, tämä on aika iso juttu, kokonaisuus. Meillä on tämä sota, jonka voi vielä käsittää: Pahoja torakoita pohjoisessa, polttavat kylät ja ajavat kunnon kansalaiset tänne alas. Ne ampuvat meitä, me ammumme niitä, välillä pudotellaan vähän hävittäjiä ja vastaavaa. Samaa kuulee vanhoilta skakdeilta Zakazilta tai toilta, jotka olivat Metru Nuin sodassa. Mutta kun niitä juttuja kuulee, niin aina sitä taistellaan jonkun vuoksi, ei muuten vaan! Mutta me emme tiedä yhtään mitä nazorakit haluavat tältä saarelta tai meiltä. Ne eivät neuvottele eivätkä juuri uhkailekaan, ei vaatimuksia tai mitään, pelkkää ruutia. Ja luotan kyllä teihin siinä, ettette tiedä yhtään minua paremmin. Mutta sitten on näitä Zorakin koneita, joista minulla on kyllä tarpeeksi kokemusta yhdelle elämälle, ja sitten nämä Avdet ja Nimdat ja petturit joista en oikein tiedä mitään. Selvästi tärkeitä juttuja, mutta jotenkin nurinkurista on se, että niihin panostetaan ja sitten auta armias joku Snowie tai minä menee rintamalle. Vapaasta tahdostaan, molemmissa tapauksissa, tiedän; mutta kuvio ei vaan oikein mahdu päähäni. Mitä me kokonaisuudessa oikein touhuamme edes?”

“Sinä… kysyt aika isoa kysymystä”, Visokki sanoi varoen. “Myönnän, että tiedonkulku joistakin asioista ei ole ollut parhaimmillaan, eikä minulla itselläni ole parasta mahdollista käsitystä sodan linjoista. Ehkä sinun näkökulmastasi se näyttää siltä kuin keskittyisimme pääasiassa sirujen jahtiin, mutta ei se niin ole.”
Visokki katseli hetken ikkunasta hakien sanoja.
“Nimda on kuitenkin potentiaalisesti vaarallisempi ja isompi asia kuin mikään nazorakien sotakone. Emme voi olla katsomatta kaikkea sen kautta. Sillä on joku vaikutus siihen, miten tämä koko konflikti päättyy.”

“Niin, sirut. Olen niistä jossain määrin perillä. Niitä on kuusi, meillä oli välillä kai kaksi, nyt ei yhtään. Makuta Abzumo ilmeisesti teki pirunmoisen lentävän rautapallon niiden avulla. Ja ystävämme menivät niiden kanssa Metru Nuille ja epäselvissä tapahtumissa kuoli paljon porukkaa, ja vain kaksi palasi ja Matoro on varjo entisestä itsestään ja koko sirut entistä enemmän uhka kuin mahdollisuus. Siinä aika lailla mitä tiedän. Ja sen perusteella ne tosiaankin voivat olla isompi juttu kuin torakat ja saaren sota, enkä yritä vähätellä sitä, mutta pistää vain miettimään, ovatko ne kenties niin iso juttu, että emme voi niille hirveästi mitään tehdä. Sanotaan että niissä on voimaa, jota käyttäjä voi käyttää mielensä mukaan, mutta jos ne toivat vain kuolemaa Metru Nuille ja rampauttavat henkisesti kaiken jotka niitä käyttävät, niin eikö niitä pitäisi välttää kuin ruttoa? On perin kunniallista yrittää suojella koko maailmaa tuhoisilta voimilta, ja eittämättä jotain mitä Tawa tekisikin, mutta eipä toisaalta kannata kättään ampiaispesäänkään työntää. Siinä mielessä minua kiinnostaa enemmän, liitymmekö me siruihin, vai liittyykö sirut meihin?”

Jälleen Visokki jäätyi tavalla, joka sai hänet kiitolliseksi siitä, että hänen kasvonsa eivät voineet muodostaa erityisen tunnistettavia ilmeitä. Kaikki se aika, jonka hän oli viettänyt Avden luona oli puhunut vahvasti jälkimmäisen Tongun tarjoaman vaihtoehdon puolesta. Kaikki ne pienet asiat heistä, pienet kipukohdat joihin Avde oli osannut iskeä, sanoivat että he eivät olleet joutuneet tämän laudalle sattumalta. Ja se kaikki oli ajatusta, joka pelotti Visokkia liikaa, että hän olisi voinut ajatella sitä enempää.

Tongu jatkoi.
“Saimme yhden sirun rosvojoukolta, muut ovat olleet ilmeisesti ympäri maailmaa, temppeleissä ja pyhätöissä, joita nyt Matoro ja muut muutenkin kiertävät harrastuksena; kuin kanohi-naamioita, joita legendojen toat keräävät. Mutta nämä eivät tuo kunniaa taisteluun vaan pelkästään tuhoa ja murhetta myös käyttäjälleen. Niin kuin saisi Ruskean Pekan siinä arveluttavassa korttipelissä.”

“Minä tiedän. Sirujen suhteen on tehty virheitä ja huonoja valintoja, emmekä olisi voineet tietää aiemmin… mutta minulla on vain syytä uskoa, että Nimda on niin perimmäisellä tavalla tämän koko konfliktin keskellä, että jos me emme tee niiden suhteen jotain, joku muu tekee.”
Visokin katse eksyi pienempään hämähäkkiin, joka kipitti katonrajassa äänettömin askelin. Hän seuraili sen matkaa hetken yrittäen muovailla ajatuksistaan sanoja.
“Juuri nyt toivoisin eniten vain, että meillä olisi joku tapa poistaa Nimda kokonaan yhtälöstä. Joku tapa tehdä sirut harmittomiksi ilman että joudumme altistumaan niille liikaa. En kyllä pidä siitäkään ajatuksesta että tuhoaisimme ne – ei niin kauan kun olemme Athin seurakunnan liittolaisia…”

“Tämä sota on sellainen, että jos poistamme muut kuin puhtaat asevoimatekijät yhtälöstä niin häviämme silti ihan vain sen takia, että vastapuolella on enemmän sotilaita ja aseita. En väitä tietäväni miten selviämme, mutta se taitaa vaatia joka tapauksessa mielikuvitusta, kikkailua ja tavatonta riskinottoa. Meidän ristiretkemme Nimdan maailmaan on tuonut vain tuhoa, sen näkee jos yrittää katsoa Matoroa silmiin. Ja minä uskon asiaa ajateltuani, että niin on käynyt kaikille muillekin. En voi väittää sitä tiedoksi, mutta toisaalta: Makuta Abzumo teki yhdellä sirulla lentävän rautapallon, joka oli ilmeisesti aika helvetin iso. Jos tässä maailmassa jollain olisi ollut siru käytettävissä hallitusti ja pitkän aikaa, me kyllä tietäisimme siitä – jossain olisi palatsi tai monumentti, joka sillä olisi taiottu. Metru Nuin vauraus perustuu sijaintiin, protodermikseen ja väestöön, Xialla on raaka-aineita, Steltillä kauppaa – mutta missään ei ole Nimda-keisarin loistavaa asuinsijaa. Sen sijaan, eh heh, maailmasta löytyy melko paljon selittämättömiä raunioita ja kraatereita ja huhujen kadonneita valtakuntia. Että tuota. Ehkä ne sirut ovat, loppujenkin lopuksi, houkutteleva voimakivi joka paljastuukin käytössä Ruskeaksi Pekaksi. Ja tilanteen ollessa meillä saarella se mikä se on niin voisin kyllä nimetä useamman kuin yhden henkilön, jonka soisin saavan Ruskean Pekan käsiinsä. Vai luuletko, että Kenraali nollanollayksi tai Zorak von enmuistamones Arstein tai Makuta Abzumo on historian ensimmäinen henkilö, joka on tarpeeksi vakaa ja vahvamielinen hallitsemaan niitä? Minä en. Jos sirut päätyisivät vihollisillemme, voisimme vain kaivaa ison kuopan ja piileskellä siihen asti, että luonto tekee tehtävänsä.”

Keltaisen jättiläisen sanahyöky sai Visokin hetken hiljaisuuteen. Oli vaikea olla myöntämättä, että Tongun sanoissa oli järkeä. Pelin pelaamatta jättäminen kokonaan oli viehättävä vaihtoehto, ja sellainen jonka ottamiseen Visokki etsi jatkuvasti mahdollisuuksia.

Olisiko jopa hän itse sokeuttanut silmänsä tietoisesti sodan suuremmalta uhalta etsimällä oikotietä ulos? Nimdan ympärille kietoutuva mysteeri oli pelottava ja käsittämätön, mutta jollain tasolla Visokille helpompi lähestyttävä asia kuin jaokkeisten hyönteisjalkojen marssi pohjoisesta.

Samasta marssista tuli auttamatta aina mieleen toinen aika hänen elämäänsä – sama aika, jonka ansiosta edessä istunut haavoittunut jättiläinen oli Visokille yksi vaikeimpia klaanilaisia lähestyä.
Kaikki lauseenaloitukset olivat vaikeita Tongun kanssa.

“Ymmärrän pointtisi ja toivon… toivon, että saamme lisää syitä uskoa tuohon mahdollisuuteen. Minä silti ajattelen asiaa niin, että Nimda-asia, ja se, mitä sen taustalla pyörii, ei ole suurin uhkamme siksi, että suuruudenhullu makuta yrittäisi pudottaa kuuta niskaamme, tai koska nazorakit yrittäisivät valjastaa sen voimia superaseeseen. Pelkään, että suurin uhka oli aina aivan lähellämme. Suurin uhka oli aina hienovaraisin.”

“Minusta suurin uhka on se, että itseltä ja ystäviltä menee nirri pois, kaikessa karuudessaan.”
“Ymmärrän näkökulmasi”, Visokki huokaisi. Hän toivoi joka päivä, että voisi pystyä ajattelemaan asioita yhtä yksioikoisesti, kiinni todellisuudessa. Visokki oli sukeltanut aivan liian syvälle epätodelliseen, että voisi vain sulkea sen kaiken pois.

“Ymmärrän sitä erittäin hyvin. Kai sinä kuitenkin tiedät, mitä tarkoitan?”

Tongu naurahti ilottomasti. “Niin, tämän keskustelun kantavana teemana tuntuu olevan, että sinä ymmärrät mitä tarkoitan, mutta minä en ymmärrä juurikaan mitään. Olen kuullut pettureista, mutta sellaiset tuntuvat olevan luonnollinen osa monimutkaista konfliktia, eiväthän kaikki aina ole vain yhdellä puolella samalla rintamalla. Mutta minulle on periaattessa sama puukotetaanko rintaan vai selkään, parempi ettei kumpaankaan. Emme kai voi käydä kaikkien liittolaistemme rehellisyyttä kattavasti läpi, ja niin kauan kunnes siihen keinot keksitään, niin minä keskittyisin siihen, mitä voimme tehdä: puolustaa heikompia ja ampua etäisyydelle tulevat viholliset.”

“Niin… mutta entä jos vihollinen ei tule vain edestä ja takaa? Entä jos hän on valmistellut kaiken niin, että hänen on helppo sysäistä meidät toimimaan haluamallaan tavalla?” Visokki käänsi katseensa ikkunasta hetkeksi Tonguun.
“Entä jos vihollinen tulee sisältä päin? Olethan sinä kuullut hänestä? Avdesta.”
“Niin, olenhan minä, huhupuheita sieltä täältä. En kylläkään paljon. Te voisitte painaa sellaisia käteviä ‘Kuka on kukin allianssissa’-lehtisiä.”

Visokin leuoista pääsi ääni, jota Tongulla ei ollut mitään edellytystä tunnistaa hymähdykseksi.
“Täytyy pistää mieleen.”

Tongu nyökkäsi ja jatkoi: “Punainen matoralainen, sininen Pakari, ne sanovat, ehkä valeasu – erittäin vaarallinen. Tämä Avde kävi täällä silloin kun Feterrat hyökkäsivät, ja tappeli koko joukkoa meikäläisiä vastaan. Se on tietenkin alun alkaen huono asia. Ja ilmeisesti Snowien sairaalareissu, josta onkin jo aikaa, liittyy juttuun myös. Siihen tyssäävät tietoni. Mutta sitten on tämä Nynrahin juttu, jonka voin mututuntumalta odottaa liittyvän Avdeen.”
Nynrah? Visokki kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
“Minä… en ole tainnut kuulla tästä. Valaise.”

“Olimme siellä Zorakin vankina, minä ja Gee ja Manu, joilta olet varmaan kuullut asiasta. Siellä oli tämä hahmo, pitkä ja laiha kuin krikitti, natiseva ja haisi ruosteelta. Zorak ei sanonut sille vastaan, vaan luovutti meidät sille, ja sitten näin mustaa, ja kuulin äänen, mutta unohdin sen sitten viikkokausiksi. Alitajunnan syövereihin. Muistin sen vasta silloin paluumatkalla edelliseltä reissulta, moukaroituna ja muissa maailmoissa.”
Keltainen jätti kopautti rystysillään kuperaa levyä, jota voisi paremman sanan puutteessa kutsua hänen päälaekseenkin.

“Näitä shakkijuttuja, mitä Avde ilmeisesti viljelee muillekin: sanoi että olen torni, joka suojelee kansaansa ja valkoista kuningasta ja kuningatarta, ja että minua tarvitaan. Se ei kuulosta pahalta. Tai siis, että nyt kansan suojeleminen on hyvä juttu, vihollisen mielestä? Se on erikoista. Kohteliasta ainakin. Ja toki sitä on vähän imarreltukin, että torni: Vahvin nappula kuningattaren jälkeen. Hankala aktivoida, kentälle päästessään tuhoisa. Ehkä se onkin Laivasto enkä minä. Mutta kun ennen sitä olimme Zorakin luona nöyryytettävänä, eikä meille siinä välissä oikein tehty mitään pahaa, ja sen jälkeen päästettiin vapaaksi kätevän lähelle Ternokia ja Ontoria ja korjattavissa olevaa alusta, niin loppuvaikutelmani ei ole niin huono kun vaikka sinun selvästi onkin. Kuitenkin kenraali olisi todennäköisesti vain ampunut meidät ja Abzumoa en tohdi edes miettiä. Niin sinällään.”

Visokin äänensävy muuttui kireämmäksi. “Tämä… oli uutta. En ollut kuullut tästä, mutta se ei tule yllätyksenä. Ei se, että hän pelasti teidät ZMA:lta, vaan se, että hän lähestyi sinuakin.”

Torni? Admin ei ollut aikoihin yrittänyt ymmärtää peliä. Tawa oli kuningatar, Gee lähetti ja hän itse ratsu. Kaikki he kolme, jopa Tawa mukaan laskettuna, olivat poisheitettäviä ja uhrattavissa tuntemattoman valkoisen kuninkaan eduksi. Kaikki se oli vain suurta ja käsittämätöntä ja esti näkemästä sitä, millä oli oikeasti väliä.
Se, millä oli oikeasti väliä, saattoi olla haudattuna syvemmälle.
“Tämä voi olla outo kysymys, mutta onko sinulla ollut sen kohtaamisen jälkeen… outoja kokemuksia? Ajatuksia, jotka eivät tunnu aivan omiltasi? Unia, joissa on jotain perusteellisen väärää?”

“No, jos se edellä mainittu uneksiminen ilmalaivan katolla lasketaan, niin se. Ei kai muita. Ja siitäkin olen varma, että tuon tornijutun, joka oli muuten mustaakin mustempi, lisäksi ei mitään. Muu siitä oli ihan omaa juttua. Vanhoja ystäviä ja sen sellaista, asioita joita olin kenties unohtanut, mutta jotka kyllä tuntuvat omilta. Uneni ovat omituisia mutta kuitenkin normaalilla tavalla omituisia. Mutta sinä voit katsoa sitä Avden viestiä jos haluat. Tai siis, mitä te telepaatit nyt ikinä teettekään. Se on minulla selvästi muistissa. Kristallinkirkkaana.”

Jos Visokki pystyi piilottamaan varautuneisuuden äänensävyssään ja eleettömissä kasvoissaan, näkyi se nyt selvästi hänen jännittyneistä jaloistaan. Edes pieni silmäys Tonguun saattoi olla riski, mutta toisaalta hänellä ei ollut silti mitään syytä uskoa, että Avdella olisi ollut jokin keino tartuttaa keltaista jättiläistä loisellaan pimeänä hetkenä Nynrahin jälkeen.

Minähän sen tietäisin, kulki synkkä ajatus. Koska noihin aikoihin Avde oli pyhittänyt sen työn minulle…

Joka tapauksessa tässä oli kaikki ansan ainekset. Eteen oli ilmaantunut kutkuttava vihje luotettavalla suulla, joka ei tiennyt, mitä saattoi olla tekemässä. Vaan silti…

“Voin käydä vilkaisemassa”, Visokki sanoi. “Jos olet siis aivan varma, ettei se haittaa.”

“No, ajattelin että asia on tärkeä… Ja on turha mutista näistä syvien vesien kuvioista, jos ei ole valmis tekemään jotain niiden eteen. Ja olen aina ajatellut, että oma mieleni on helppo.”

“Hyvä on”, Visokki sanoi sulkien silmänsä. “Pyydän sinua nyt yrittämään keskittyä siihen muistoon. Ajattele sitä, miltä se näytti, miltä sinusta tuntui sillä hetkellä… oliko hajuja, makuja, mitään mihin tarttua?”

Tongu yritti. Hän sai muiston esiin vaivatta – oli ääni, jonka sävyä oli hankala kuvailla, ja sanat, jotka olivat täysin selvät ja mustat. Muisto oli paikallaan siinä lokerossaan, Zorakin häkin ja luodon valokivikehän välissä, mutta sen ikään kuin löysi vain muistelemalla matkaa kotiin Kane-ran katolla toissa viikolla; mikä olikaan avannut kanavan, sitä ei tiennyt, ja jossain siellä meni Visokki, lähes huomaamattomasti ja silkinpehmein askelin, ja jalka alkoi taas särkeä, mutta vähemmän kuin eilen.
Sitten se oli ohi, ja Visokin silmät aukesivat taas.

“Kiitos”, hän sanoi vaitonaisesti. “Luulen… saaneeni tarvitsemani.”

Seinäkello ehti olla huoneen äänekkäin asia pari kivuliasta sekuntia liian pitkään ennen kuin Visokki puhui jälleen.

“Minä tiedän, ettei sinulla ole kovin suuria perusteita ymmärtää hänen uhkaansa. Avden. Minäkään en ymmärrä siitä juuri mitään, enkä halua vähätellä sitä kaikkea, mitä Telakka tekee meidän hyväksemme.”

“Tuntuu pelaavan ihan omaa peliään, Avde”, Tongu mietti, “Mikä on siinä mielessä hyvä, ettei se ole ainakaan pelkästään meitä vastaan. Tai siis, me olemme kaikki nappuloita laudalla, mutta mitkä ovat hänen nappuloitaan ja mitkä eivät? Pelaakohan hän allianssia samalla tavalla kun meitä? En nyt tosiaan väitä tietäväni, miten Avden tavoitteita voisi käyttää meidän hyväksemme tai edes torakoita vastaan, mutta onhan se edes jotenkin toiveikasta, ettei kaikki tekijät ole niiden puolella. Ja Zorak ei varmasti halua hyvää meille tai millekään elävälle, mutta sentään päästi meidät takaisin Avden käskystä. Nyt mitä tahansa joka estää meitä saamasta kuulaa kalloon tai pommia niskaan pitää yrittää hyödyntää. Niin kuin vaikka Zyglakit. Niitäkin ehdin miettimään. Verenhimoisia ja barbaareja, takuulla. Mutta ainakin tiedämme, että kiistat olivat yleensä reviiripohjaisia. Ja nyt niiden hyökkäykset ovat lakanneet samalla kun nazorakit ovat ottaneet itse alueet hallintaansa. Sitä vaan tässä meinaan, että vaikka olen toiveikas henkilö yleensäkin, niin Bio-Klaani vastaan allianssi, sen me häviämme. Mutta iso kiehuva puuro jossa kukaan ei tiedä ketä pitää ampua ja ketä ei, niin muutama meistä voisi selviytyä, ja se on jo jotakin.”

“Ehkä niin”, Visokki myönsi.
Tämä ei ollut väittely, johon hän yleensä haluaisi ryhtyä, koska tiesi itsekin ettei osannut pysyä objektiivisena. Punaisen miehen sanoista ja lupauksista oli jokaisen helppo löytää jotain viehättävää, johon tarttua. Joku olikin jo kerran kuukausia sitten löytänyt. Sen jälkeen se joku oli varastanut Arkistoista joukon opuksia ja asettanut pommin Bio-Klaanin varavoimageneraattoriin.
Ja sen jälkeen Visokki eli elämää, jossa hänen paras ystävänsä ei puhunut hänelle, toinen sellainen oli kadonnut pimeään metsään ja kolmas oli ehkä menetetty ikuisesti.

“Hän voi olla muutakin kuin haitallinen, kyllä. Tuskin voit silti syyttää minua tarpeettomasta skeptisyydestä? Se, että Avde pelaa molemmilla puolilla voi tarkoittaa vain sitäkin, että hän haluaa nähdä molempien tuhoutuvan yhtä lailla.”

“No siitä en kyllä syytä. Lähinnä vain ajatus siitä, että meillä on vain vihollisia ja emme voi tehdä mitään ja häviämme, ei sovi päähäni. Mutta toisaalta eipä sekään, miksi joku haluaisi tuosta vain tuhota meidät ja allianssin. Ja mitä niikseen tulee, niin en tosiaan ymmärrä, miksi nazorakit haluavat tuhota meidät. Enkä tiedä haluanko edes ikinä kohdata niin synkkiä ajatusmaailmoja. Mutta sitä vain yrittää parhaansa mukaan kärvistellä jotenkin tästä tilanteesta. Mieti sitäkin! Kun kävimme Nynrahilla, niin pysähdyin siinä matkalla Gendopoliksen kaupunkiin korjauttamaan Kirikoria. Ajattele vaan, sinne olisin voinut jäädä, perustaa vaikka varaosaliikkeen ja unohtaa torakat ja sodat ja muut. Ja pojat tulivat äsken Metru Nuilta takaisin tänne piiritystilanteeseen missä toivoa ei vissiin sitten ole. Torakat upottavat pakolaisalukset ja minun piti allekirjoittaa postinkannon lennot kolmen läheltä piti -tilanteen jälkeen; emme voi uhrata lentäjiä ja koneita enää pelkkien kirjeiden takia. Alamme olla vankina. Ja kun ei auta pelkkä istuminen niin sitten pitää keksiä toivo sieltä, missä muut eivät sitä näe. Takaporttia minä haen. Näkökantoja.”

“Tawa sanoisi, että takaportti löytyy aina, että toivoa on”, visorak lausui hiljaa. “Jotain sellaista, että se on aina siellä, mutta annamme muiden asioiden sumentaa sen pois.”

“Vissiin se pitäisi löytää aika pian, kun pohjoisessa on rautaa ja talvi tulossa. Mutta osaatko sanoa tarkemmin? Mikäli minä tiedän, meillä ei ole siruista yhtäkään, mutta jossain vaiheessa olivat. Voimmeko edes miettiä sitä takaporttia, että vihollisemme polttavat itsensä niillä loppuun? Tai että Avde kääntyy kiusaamaan niitä, keillä sirut on?”

“Osaisinpa vastata mihinkään tuosta”, Visokki hymähti. “Ei kai tässä voi odottaakaan vain, että Mata Nui laskeutuu taivaista ja korjaa kaiken paremmaksi. Jotain on pakko tehdä. Mistä puheen ollen… Same lähetti Troon ja Voyagerin etsintöihin eilen.”

“Tuosta puheesta minä pidän”, Tongu uskaltautui virnistämään, “ja he ovat asiansa osaavia kavereita. Laivasto tehnyt tarkkailulentoja entistä tiheämmin, mutta pelkään, että jos Gee haluaa pysyä piilossa torakoilta niin hän pysyy piilossa myös meiltä. Jos hän joutuu todelliseen taisteluun, huomaamme sen paremmin. Että ei kai sitä voi luottaa kun siihen, että mies tekee sen minkä parhaiten taitaa.”

Visu nyökkäsi. “Niin minä ainakin toivon. Me tarvitsisimme Geetä todella paljon juuri nyt. Ja uskon, että hänkin meitä…”
“Toivon sydämeni pohjasta, että Gee palaa riveihimme pian”, Tongu sanoi, “mutta yksin kentällä hänen ei ainakaan tarvitse kantaa vastuuta siitä, että muut kaatuvat hänen puolestaan. Mies oli aina hyvin jyrkkä sellaisista asioista. Ja vaikka epävarmuus kalvaa monia niin jotkut saavat toivoa siitä, että hän on siellä rämpimässä. Mutta tietenkään ne eivät ole perillä siitä, että jätimme Geen sinne Ämkoon kanssa… Ja se on kyllä aika jäätävä ajatus. Mutta täällä sen itkeminen ei kyllä auta.”

“Minä yritän parhaani mukaan keksiä, miten voisin auttaa häntä”, Visokki sanoi rohkeammin. “Ja pari kerrosta tästä alaspäin löydät taukohuoneellisen tyyppejä, jotka lähtisivät tuonne metsään yhdestä käskystä… Bladis pakkaili jo aseita silloin kun menin kertomaan heille.”

“Kelpo miehiä”, Tongu hymähti.

“Niin, he ovat…”

“Bladiksen lähettäminen sinne ainakin tekisi lopun kaikesta kiusallisesta salailusta”, Tongu murjaisi, “voisimmepa käyttää häntä Avdea vastaan. Mutta siitä ei taida olla apua. Kyllä me jotain keksimme. Ja kiitos kun kuuntelit, mitä minulla oli sanottavana. Nuo ovat vähän semmoisia asioita, että jos niitä pyörittää liikaa päässä itsekseen, niin sitä vain väsyy.”

“Kiitos kun olit rehellinen”, Visokki vastasi vaitonaisesti.

Tongu naksautti virran takaisin rapujalkatuoliinsa ja peruutti puoli metriä, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Visokkia.

“Yksi juttu. Ystäväni Ternok sai osuman päähänsä. Kupe korjasi hänet ruumiillisesti, pulssi on vakaa ja keho toimii, mutta hän ei puhu eikä muutenkaan juuri reagoi. Ontor kyllä pitää hänestä huolen, mutta mietin jos voisit vähän katsella, että miltä siellä näyttää. Kun jokin on selvästi mennyt lukkoon, eikä Kupekaan osannut sanoa että mikä.”

Visokki kääntyi vielä Tongua kohti. Vihreillä silmillä ei näkynyt usein mitään tunnistettavaa, mutta nyt keltainen jättiläinenkin näki häivähdyksen empatiaa.
“Voin tulla käymään”, admin sanoi. “Lupaan tehdä kaikkeni.”

“Kiitos”, Tongu sanoi ja poistui rapujalkojen vilinään. Visokki tarttui oven alaosassa olevista kahvoista pihtimillään ja veti oven jätin perässä kiinni.

Hän kääntyi ympäri ja katseli ikkunaansa. Sen eteen kudottu ohut verkko halkaisi sen muodot sirpaleiseksi valkoisen valon kiekoksi. Valoa halkovat seitit värähtelivät äänettömästi pienten hämähäkkijalkojen painon alla.

Kun admin sulki silmänsä, palasi näkymä Tongun mielen sisältä kuin verhon takaa. Muistojen kaiku oli kuin hiljalleen soljuva joki, jonka suuntaa ei voinut muuttaa.
Ensimmäisenä Visokki näki pimeyden, josta Tongu oli kertonut – lopullisen, absoluuttisen pimeyden. Sieltä puhui ääni, joka kaikui kuorona satoja toisenlaisia. Kuoro kertoi Tornille, kuinka tärkeä tämä oli valtakuntansa suojelemisessa. Kaikki oli ollut juuri niin kuin Tongu oli hänelle kertonut – Avdella oli paikka suunnitelmissaan myös keltaiselle jättiläiselle, ja sen tämä myönsi ääneenkin.
Miksi Avde liittoutui Allianssin kanssa mutta teki parhaansa klaanilaisten avainhahmojen suojelemiseksi? Missään ei ollut mitään järkeä. Missään ei ollut ollut mitään järkeä pitkään aikaan.

Visokki oli sulkenut sen muiston pois turhautuneena. Mutta hetken aikaa hän oli katsonut enemmän, vaikka tiesi että ei olisi saanut.

Toisessa muistossa ratsasti nuori keltainen jätti valtavalla matelijalla kauemmas kodistaan.

Ja Visokki oli katsonut taakse, eikä hän olisi saanut katsoa. Sillä takana, siellä mihin nuorukainen ei ollut kääntänyt ainoaa silmäänsä, kiipi synkkä savupilari kohti taivasta. Mustan tuhon puun juurilta, liekkien keskeltä, kuuli Visokki äänet kuin tuhat sirkkeliä olisi silponut kipinöivää metallia.
Pihtihampaiden välistä kaikuivat petojen sotahuudot. Elämän viejien kuorolaulu toistui vuorilla ja laaksossa, kun ne julistivat voittoaan.

Silloin Visokki oli avannut silmänsä ja päästänyt muistosta irti.

Hän huokaisi hiljaa.

Anteeksi, että katsoin.

Admin nykäisi ikkunan alta auki puisen lipaston laatikon, jonka metalliset kädensijat oli muotoiltu sopimaan tarkalleen hänen pihtiensä kärkiin. Hän työnsi pihtinsä laatikkoon, napsautti ne kiinni ja nosti esiin lasipurkin, jonka sisältä hehkui kymmenkunta pieniä vihreitä palleroita. Visokki puristi purkin pohjaa tiukemmalla pihtiotteella, jolloin lasiastian pohja naksahti hieman auki. Kannen ja lasin raosta putoili lattialle muutamia pyöreitä, kimmoisia palleroita. Ne pyörivät hetken paikoillaan kunnes rauhoittuivat.

Auringon valokiilassa niille alkoi tapahtua. Vihreä hehku sisältä himmeni ja vaihtui hitaaksi liikkeeksi. Jokin heräili joustavan, kumimaisen kuoren sisällä, availi peitinsiipiään ja liikutteli jalkojaan. Yksi kerrallaan pistivät terävät mustat raajat tiensä läpi kuorten ja alkoivat repiä sitä yhteisvoimin auki.
Kolme pientä kuoriaista pusersi itsensä esiin ja jätti löysät, läpikuultavat kuoret lattialle murjottuina. Hyönteiset ottivat kokeilevia, panikoivia askelia lattialla. Yksi kerrallaan aukesivat niiden peitinsiivet. Esiin työntyi kuin kuusi pientä vihreää terälehteä, jotka nytkähtivät kokeillen pari kertaa kunnes muuttuivat pelkäksi väreilyksi ja nostivat hyönteiset ilmaan.
Hiljaisesti humisten nousivat kuoriaiset ylemmäs. Visokin katse seurasi, kun kaikki kolme leijailivat päättäväisesti ikkunan kirkkautta kohti.

Yksi kerrallaan kuoriaiset takertuivat ikkunan eteen pingotettuun verkkoon. Niiden siipien pieni humina muuttui paniikinomaiseksi surinaksi. Puolitoista tusinaa pientä jalkaa potki epätoivoisesti ilmaa.
Selviytymistaistelun liike sai seitissä aikaan värähteleviä aaltoja verkoston kaukaisimpiin rakenteisiin asti. Siellä joku heräsi, ja pienet, mustat, karvaiset jalat laskeutuivat seitille ikkunan raamin takaa. Nälkäinen pikkuinen lähestyi ensimmäistä sätkijää. Visokki jatkoi hiljaista katselemista.

Viime päivät olivat kuluneet lähinnä hiljaisuudessa – katsellen ja etsien tapoja saada sanottavansa sanottua. Hetkeksi hän oli oppinut arvostamaan hiljaisuutta saatuaan Manun pois omasta mielestään, mutta nyt yksinäisyys vain sattui.
Hän oli jo kahtena peräkkäisenä iltana käynyt koputtamassa Tawan ovelle vastausta saamatta. Molemmille oville, työhuoneen ja makuuhuoneen.

Toa oli erottunut hänen päivissään vain etäisenä keltaisena hahmona matkalla seuraavaan kohteeseen ja muutamana puoliksi juotuna teekupillisena komentokammion pöydän nurkalla.
Visokki tiesi, että Tawa tarvitsi aikaa. Joka päivä joku metsänrajalla partioiva väitti nähneensä vilauksen Guardianista ja herätti samat tuntemukset, saman pelottavan toivon. Mutta mitä enemmän Visu vain antoi ajan kulua, sitä vaikeammaksi hänen ystävänsä lähestyminen muuttui.

Sen hän oli havainnut jo ennen synkkiä uutisia. Sen, kuinka luottamuksen jäytämiseen ei tarvittu petosta tai valehtelua. Siihen tarvittiin ainoastaan hitaasti kaiken alleen peittävä tunne siitä, että Visokki oli aina luullut ystäväänsä joksikin aivan muuksi kuin kuka tämä todella oli.
Hän osasi kyllä paikallistaa, mistä se tunne oli alkanut Tawan kohdalla. Se toinen varmasti vastaisi oveen, jos Visokki kävisi kokeilemassa. Hän ei halunnut kokeilla.

Pahimmat ajatukset laskeutuivat aina öisin, silloin kun Visokki ei voinut olla ajattelematta hänen ja Syvän Naurun ensikohtaamista. Pahin ajatus oli se, että Tawan peilikuva ei pelottanut Visokkia niin paljon siksi, koska hän ei tiennyt tälle selitystä… vaan siksi, koska peilikuva näytti Tawan hänelle objektiivisena. Ilman sitä huntua, millä parhaan ystävänsä virheet aina lopulta peitti.

Pahin ajatus oli, että Visokki oli kaiken aikaa haudannut samaa varautumisen ja pelon tunnetta Tawaa itseäkin kohtaan, ja peilikuvan ilmestyminen oli vain herättänyt sen.Ja vielä pahemmalta tuntui se, että tuo tunne saattoi olla jollain tapaa perusteltua.

Miksi virheetön kultainen toa-ritari ystävystyisi visorakin kanssa?
Miksi se, mitä heillä oli, olisi vilpitöntä?

Ei, Visokki ajatteli. Se ei ole sinulle niin helppoa, kuuletko? Me emme ole se, joka on tässä eniten peloissaan!

Visu katseli, kuinka hänen lemmikkinsä etujalat pyörittivät ensimmäistä ateriaa tiukaksi nyytiksi. Kuoriainen taisteli vielä vastaan, mutta vähitellen sen räpiköinti seitin tiukassa puristuksessa alkoi heikentyä.

Se, mitä sinä yrität meille tehdä, vetoaa alkukantaisiin tunnereaktioihin, helppoihin defensseihin. Sairas shakkisi ei kestä objektiivista, järkeen perustuvaa tarkastelua. Vetoat vain pelkoihimme! Se jos mikä tekee sinusta suurimman pelkurin. Tiedän, että haluat meiltä jotain, jonka luulet kuuluvan sinulle, mutta meillä ei ole mitään velvollisuutta tarjota sitä sinulle.

Hän käänsi katseensa huoneen pimeimmälle nurkalle ja katsoi sitä hyytävästi kuin osoittaen sille viimeiset sanansa.
Jos sinä ja mestarisi haluatte sirunne ja voittonne, tervetuloa hakemaan!

Visokki katseli hetken, kuinka Pikku-Herbert alkoi tyytyväisenä ahmia ateriaansa. Kahdeksanjalkainen karvaturri jäi verkolleen tyydyttämään nälkäänsä, kun Visokki poistui huoneestaan sulkien oven takanaan. Admin kipitti portaikkoon ja laskeutui tottuneesti tornia kerros kerrokselta katutasoa kohti.
Hänellä olisi tehtävää. Hän pystyisi pitämään itsensä kiireisenä ja hyödyllisenä. Moderaattorit kaipasivat uutta arviota Killjoyn suhteen. Päivän takaisen pakolaisveneturman selviytyjiä etsinyt joukko esittäisi kohta tuloksensa. Ja kaiken lisäksi jonkun täytyisi saada jotain järkeä siihen, miten meneteltäisiin Metru Nuilta palanneiden kanssa – varsinkin, koska Kapura itse ei halunnut nostaa kokemastaan minkäänlaista syytettä Matorolle.

Ja ehkä Visokin pitäisi käydä toteuttamassa myös Keetongun pyyntö. Hän halusi auttaa siinä, vaikka ei tiennyt, miten esittäisi jätille huonot uutiset.
Minä yritän kyllä, Tongu… mutta ei välttämättä ole mitään pelastettavaa. Minä yritän.

Kaikki se piti Visokilla määränpään ja tarkoituksen, mutta joskus riitti yksi väärä sana hidastamaan tahtia. Yksi sana, jonka hän oli sanonut itsekseen huoneessaan.
Joskus tuollainen yksi, ainoa sana nosti esille jotain, josta olisi ollut parempi päästää irti. Nyt se sana pysäytti hänet portaikon keskelle, yhtä kauas kadusta kuin tornin huipusta. Se muistutti häntä ajasta, jonka hän oli halunnut jo unohtaa, mutta joka palasi näinä päivinä kerta toisensa jälkeen esiin.

Ja se oli vain yksi ainoa viaton sana. Sana toisesta hetkestä kuukausien takaa, johon hän palasi aina silloin, kun yöt olivat yhtä mustia kuin sinä kohtalokkaana iltana hänen kodissaan. Sana, jota hän oli käyttänyt hetkeäkään harkitsematta, mutta joka vangitsi sisälleen loputtoman merkitysten meren, hyytävän joutomaan.

“Tervetuloa”, Visokki toisti. “Tervetuloa…”

Niin mihin?