Me elämme tietämättömyyden tyynellä saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meidän ole tarkoitus matkata kauas.

— Howard Phillips Lovecraft

Tuntikausia kestäneen naputuksen jälkeen taltta viimein läpäisi kiven. Viimeinen vasaranisku murensi syntyneen aukon juuri sen verran suureksi, että hopeanaamioiset kasvot mahtuivat työntymään siitä läpi. Pimeys oli kuitenkin sen verran paksua, ettei auenneeseen tilaan nähnyt kunnolla edes tarkkailijan hämärään harjaantuneilla silmillä.

“Nace! Hei Nace!” Tuo soihtu! Taisin löytää jotain.”

Vastaus haltioissaan hihkuvan naisen huuteluun kuului murahduksen muodossa jostain kauempaa. Villisti aukkoa käsin avonaisemmaksi kaivava tutkija sai pienen vaivannäön tuloksena puserrettua itsensä kiviseinämän toiselle puolelle. Lopulta Nace saapui kahden soihdun kanssa ja ojensi niistä toisen raon läpi työparilleen.

“Saattaa olla pelkkä vajoama”, violettikasvoinen, toveriaan kaksin verroin pidempi mies totesi pessimistisesti kurkistellen kuitenkin utealiaasti seinämän toiselle puolelle. Hopeakasvoinen pääarkeologi, kuten nimilappu hänen rinnassaan ilmoitti, yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Häntä huvitti suuresti, kuinka kovasti Nace yritti esittää, ettei ollut innoissaan.

“Älä pilaa tätä hetkeä. Olen varma, että tämä osoittautuu jättipotiksi!”

“Olet sanonut noin viimeisestä viidestä aukeamasta.”
Nace kuitenkin lopetti lauseensa pääarkeologin hyssyttelyyn. Hopeakasvo halusi nautiskella hetkestä täysin rinnoin. Soihdunvalo oli jo paljastanut hänelle kiviseinien keinotekoisen sileyden. Tämän aukeaman sisältö oli selvästi rakennettu, mikä lupasi hyvää, vaikka laajalle levittäytyneet arkeologiset kaivaukset olivat toistaiseksi sisältäneet vain puoliksi itsensä päälle luhistuneita kammioita vailla konkreettista sisältöä.

Laajennettuaan aukkoa vielä muutaman minuutin, arkeologi viittoili toveriaan kömpimään perässään syvemmälle. Askel askeleelta kaivajien toiveet alkoivat käydä toteen. Kivinen materia muuttui kuin liukuvärin tavoin metalliksi ja ruskean sävyt kirkkaan valkoisiksi. Alaspäin suuntautuvan käytävän seiniin oli alkanut ilmestyä kevyesti kaiverrettua kirjoitusta. Soihtuaan tiukasti puristava Nace ei silti täysin jakanut ystävänsä innostusta. Eikä tyytymättömyydellä edes ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kirjoituksen tyyli oli tutkijalle jo tuttua.

“Pitäisiköhän meidän kutsua loput ryhmästä ensin paikalle? Me olemme menossa melkoisen syvälle tässä ja–”

“Hyst, tuolla on vielä suurempi aukeama!” pääarkeologi keskeytti, tarttui toveriaan tiukasti ranteesta ja raahasi tämän mukanaan kohti heikkona hohtavaa valoa. Kuutiomaiseen tilaan saapuneet maakansan edustajat pysähtyivät sijoilleen. Maanalaiselle onkalolle epätavallinen puhtaus tervehti tutkijoita. He olivat astuneet jonnekin paljon omaa olemassaoloaan vanhempaan.

“Nämä kirjoitukset…”, Nacekin lopetti murehtimisensa ja lausui ääneen sen, mitä he molemmat ajattelivat, “… ovat samoja kuin helykammiossa.”

Pääarkeologi oli jo työntänyt kasvonsa seinillä hohtaviin merkkeihin. Aivan kuten kaksikon edellisissäkin löydöissä, piti merkkien olemassaoloa ajatella todella lujaa, että ne todella kykeni näkemään. Hopeakasvo oli jo teorioinut, että kuka ikinä merkit olikaan jättänyt jälkeensä, oli tarkoittanut ne vain sellaisille, jotka todella tahtoivat ratkaista niiden merkityksen.

“Nämä kuviot”, nainen kuiskasi lähinnä itselleen ja liu’utti sormeaan pitkin kiekkomaista, miltei pinnatonta muotoa. Hänen sen tehtyään seinä arkeologien takaa liukui äänettömästi syrjään. Kaksikolta kesti tovi huomata uusi aukeama valkeudessa.

Kuutiohuoneen vieressä oli toinen samankaltainen tila, tosin tällä kertaa huomattavasti edeltäjäänsä suurempi. Vähemmän innostuksesta sokea olisi saattanut huomata, että täsmälleen kaksi kertaa edellistä suurempi.

Auenneen seinän äkättyään pääarkeologi ryntäsi toverinsa ohi uuteen huoneeseen, pyöri hetken paikallaan ja asteli sitten vastaavalle seinälle, missä oli edellisessä huoneessa aktivoinut muinaiset mekanismit. Se toimi jälleen. Sormi siveli, ovi aukesi ja kaksikko asteli siitä jälleen kerran suurempaan tilaan. Ja jälleen kerran pääarkeologi valitsi seinältä riimun, jota koskettamalla seuraavan mekanismin sai aktivoitua. Kuvio oli hänelle jo aiemmista tutkimuksista monin kerroin tuttu, vaikka sen merkitys oli yhä ankaran kiistelyn alla.

Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jo hyvinkin kymmenen metriä kantiltaan oleva huone näytti pysyvän muuttumattomana. Nainen liu’utti sormeaan pitkin kiekkoriimua vielä uudestaan, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Sillä välin Nace oli astellut ystävänsä vierelle ja kokeili samaa temppua muihin kuvioihin. Mikään muinaisista merkeistä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan. Violettikasvoisen suojelijan mieleen hiipi jo ajatus siitä, että he olivat nähneet jo kaiken. Vuosikymmeniä eri kaivauksilla viettänyt pääarkeologi kuitenkin tiesi, ettei asia voinut olla niin. Huone vain vaati tiedon sankareilta nyt enemmän — sellainen oli muinaisten mekanismien luonne.

Ruskean, kahdella soljella suljetun olkalaukkunsa pohjalta hopeakasvo kaivoi esiin kasan kaivauksilla tekemiään muistiinpanoja. Sivutolkulla erilaisia havaintoja ja käännöksiä sisältävien paperien seasta hän kaivoi sen, jonka otsikoksi hän oli suurin kirjaimin kirjaillut “KONEET”.

Sillä välin Nace tuijotti kohti useamman huoneen taakse jäänyttä, portaittain kapenevaa käytävää, joka kaartoi loivasti ylös kohti kaivausten keskusta. Mies kaipasi löydöstä huolimatta takaisin pinnalle, sillä kaksikko oli ollut työn touhussa jo lukuisia tunteja ilman hetkenkään paussia. Aukeavat ovet olivat ilmiönä Nacelle jo tarpeeksi tuttuja edellisistä projekteista, eivätkä ne olleet tarpeeksi mullistavia ylläpitämään hujopin mielenkiintoa.

“Tämäpä hassua”, pääarkeologi hetken tutkimisen jälkeen sanoi nostaen päänsä paperista. “Kun katsoo tämän seinien kielen merkistöä ja vertaa sitä vaikkapa sen riimuhuoneen löytöihin, niin nämä kaksi ongelmaa tuottanutta merkkiä esiintyvät aivan samoissa yhteyksissä.”

Nacen mielenkiinto virkistyi juuri sen verran, että hän jaksoi raahata itsensä tutkimaan muistiinpanoja toverinsa olkapään yli.

“Tarkoittaen?”

“No toki tämä on vain teoria”, nainen vahvisti, “mutta olisikohan mahdollista, että ne olisivat sama kirjain? Kenties niissä on vain joku nyanssiero! Tai ne on vain tarkoitettu lausuttavaksi eri tavalla, vaikka ne tarkoittaisivatkin tekstissä samaa!”

“Tämä on nyt se hetki, kun minä taas kysyn, että kenen kielestä.”

“Älä Nace nyt taas jaksa. Onko sinulla ne riimuhuoneesta löydetyt helyt mukana?”

Violettikasvo murahti myöntävästi ja kaivoi tarvikelaukustaan kaksi metallista, Nacen itsensä aiemmin ketjuihin kiinnittämää korua. Kumpaakin koruista, sekä punaista että vihreää, yhdisti se merkillisyys, että niiden kuvioiden lukuisat pienet osat tuntuivat leijuvan lähellä toisiaan eikä suurin osa niistä ollut oikeasti kiinni missään. Lyhyempi arkeologeista tarttui merkillisiin medaljonkeihin ja nosti ne silmiensä tasalle. Koruista vihreä muistutti sitä kuviota, jota sivelemällä nainen oli onnistunut avaamaan kammioiden seinämät. Punaisen helyn muotoja hän ei ollut kuitenkaan vielä seinissä havainnut.

Innostus ei kuitenkaan ollut sokaissut Nacea, joka pyysi ystäväänsä ojentamaan helyistä punaisen takaisin. Muutaman metrin sivummalla violettikasvo vertasi medaljonkia edessään näkyvään merkkiin. Arkeologit vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ja katseen päätteeksi pääarkeologi ripusti medaljongin kaulaansa ja painoi jälleen sormensa seinään kuvion kohdalle. Nace teki saman perässä. Molemmat olivat varmoja, että näin sen täytyi toimia.

Hetken jälkeen molemmat irroittivat kämmenensä seinästä vilkuillakseen ympärilleen. Mitään ei ollut vieläkään tapahtunut. Nainen huokaisi pettyneenä, valmiina vajoamaan toverinsa pessimismiin. Hän nosti vihreän, painovoiman lakeja uhmaavan medaljongin jälleen silmiensä tasalle ja tuijotti sitä ärtyneenä. Nace lähinnä tökki hieman irrallaan toisistaan leijuvia palasia tarkoituksettomasti. Niinkin upeita kuin Aerista löytyneet helyt olivatkin, ei niillä tuntunut silti olevan minkäänlaista käyttötarkoitusta. Kenties ne sittenkin olivat vain koruja?

Kunnes Nace sattui viemään omansa hieman liian lähelle seinän kuvioita.

Ja hänen ystävänsä teki saman perässä.

Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Medaljongit olivat irtautuneet omistajiensa käsistä ja niiden leijuvat palaset olivat loksahtaneet kiinni seinään niille täydellisiin koloihin, vaikka useita kertoja kokeiltuaan molemmat olivat olleet varmoja siitä, että seinä oli täysin sileä.

Nacen hopeiset ketjut näyttivät nyt siltä, kuin ne olisi pultattu suoraan kiinni seinään. Pääarkeologi huomasi, että kaikki muut kirjaimet tilan seiniltä olivat kadonneet. Eivät vain heidän kuutiostaan vaan myös kaikista sitä edeltäneistä.

Sitten ilmestyivät ovet, pyöreäkulmaiset ääriviivat vitivalkoiseen metalliin helyjen ympäriltä. Täysin ääneti ne alkoivat väistyä arkeologien edestä, ja sen tehdessään ne tiputtivat medaljongit lattialle heidän edessään. Ennen laattojen kaikkoamista kumpaisenkin edessä aukeavaan pimeyteen, kykenivät ystävykset erottamaan suurenneet, medaljonkien muotoja jäljittelevät kuviot edessään. Kumpikaan kaksikosta ei ehtinyt huomaamaan äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä pyöri jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen. Hetken pyörittyään aukko pilarin yläpuolelta kuitenkin sulkeutui, eikä kullanhohtoinen artefakti koskaan noussutkaan pintaan asti. Aivan kuin se olisi tietoisesti päättänyt olla näyttämättä itseään.

Kaksikko oli tarpeeksi utelias astuakseen eteensä ilmestyneistä aukoista sisään, mutta vaikka he astuivat tyhjyyteen käytännössä rinnakkain, he eivät kuitenkaan tavanneet toisella puolella. Arkeologeista lyhyempi painoi kätensä vasten seinää, jonka toisella puolella tiesi Nacen olevan. Yhdessä kulkeminen olisi ollut varmasti viisaampaa, mutta hänestä tuntui siltä, kuin asioiden olisi kuulunutkin mennä juuri näin. Oli kohtalon sanelemaa, että kummankin olisi astuttava käytäväänsä yksin.

Jälleen kerran naisen kohtasivat sileät valkoiset seinät, lattia ja katto, mutta käytävän päässä oli tällä kertaa aivan oikea paneeli. Sellainen, jossa oli sopivasti arkeologin käden kokoinen kolo. Tutkija päästi ammatillisen innostuksensa valloilleen ja läimäisi mustavalkoisen kämmenensä välittömästi laatalle. Mekanismilla ei ollut mitään syytä tunnistaa kosketusta, mutta se oli katsonut, että naisen jano löydöille olisi viimein tyydyttyvä.

Käytävän laidat arkeologin takaa aukenivat työntäen esiin samasta kirkkaasta metallista koostuvia hyllyjä täynnä esineitä, jollaisia ei ollut kuolevaisten joukossa ikuisuuksiin todistettu.

Hyllyille käytävän oikealla puolella ilmestyi rivistöittäin läpinäkyvälle, kiinteälle materiaalille merkittyjä kaavioita ja suunnitelmia. Monissa oli tunnistamattoman tekstin lisäksi myös kuvia, ja osan niistä pääarkeologi ymmärsi olennoiksi, joista koko kaivaukset olivat saaneet alkunsa. Niiden yläpuolella kuvattiin kuitenkin jotain, mitä ei ollut esiintynyt aiemmin. Kaksi paljon suurempaa olentoa, jotka näyttivät kuljettavan pallomaisia olentoja selässään. Niiden olemus muistutti arkeologia vahvasti niistä mekaanisista luomuksista, joita kaivauksilta oli jo vuosia sitten kaivettu esiin.

Hyllyllä kaavioiden alla oli lasinen kehikko, jonka sisällä oli jotain vahvasti selkärankaa muistuttavaa. Sen tarkoitusta tutkija ei välittömästi osannut spekuloida. Hyönteismäisiä piirteitä omanneissa löydöksissä ei ollut merkkejä sisäisestä tukirangasta. Kenties näyttelyesineeksi jätetty ranka oli osa jotain aivan muuta?

Ylähyllyn sisällössä ei ollut sen enempää järkeä: mekaanisilla kansilla lukitut pienikokoiset säiliöt näyttivät sisältävän lihaa — epämääräisen muotoisia kimpaleita kellui keskellä paksua, kirkasta nestettä. Jälleen löytö hämmensi vuosia tapausten kanssa pähkäillyttä ammattilaista. Toistaiseksi jokainen löytö oli koostunut mekaanisista robottiosista. Uusia kysymyksiä tarjosi hopeakasvon takana avautuva käytävän vasen seinä, jolla hyllyjen sijasta löytyi yksi suuri esitelmä lihasta koostuvia muodokkaita kasvoja.

Niitä oli yhteensä kahdeksan. Näyttivät elottomilta, mutta niiden katseet tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle. Osan pinta oli täynnä orgaanisia putkia, joidenkin pintaan oli piirtynyt kuin ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Joidenkin kiiltävä pinta muistutti sitä materiaa, mitä oli säilötty nyt arkeologin selän takana hohtavalle ylähyllylle.

Hetken pohdittuaan arkeologi osasi yhdistää lihakasvot muotoihin, joita esiintyi lähempänä pintaa löytyneiden mekaanisten yksilöiden kallojen sisäpuolelta. Esitelmän alapuolelle asetetussa kivilaatassa esitettiin jonkinlaista kasvoihin liittyvää työprosessia. Siinä pitkäsorminen musta käsi oli valmiina tiputtamaan jonkinlaista olemusta kiehuvaan, paksuun nesteeseen.

Pääarkeologin henki oli pysynyt salpautuneena jo minuutteja. Hän yritti parhaansa mukaan hengittää syvään, mutta näyttelyhuoneen löytäminen oli saanut hänen ajatuksensa villiintymään. Hän ei malttaisi odottaa takaisin pinnalle pääsyä. Hän komentaisi välittömästi ryhmän noutamaan käytävän esineet tarkempia tutkimuksia varten. Jos kaivoksista löytyneen konelajin salaisuudet koskaan paljastuisivat, olisivat nämä ne hetket, jolloin niin tapahtuisi. Ja mikä parasta, tässä oli vasta puolet odottavista aarteista.

Juoksujalkaa takaisin kuutionmuotoiseen huoneeseen itsensä saattanut nainen havaitsi, ettei Nace ollut vielä palannut omasta kammiostaan. Avaimeksi paljastunutta medaljonkia yhä kädessään puristava tutkija ajatteli tämän löytäneen jotain vähintäänkin yhtä jännittävää. Hetkeäkään miettimättä hän juoksi toisella kuviolla merkittyyn tilaan. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aivan samanlainen kuin ensimmäisessä.

Pimeyden jälkeen oli kyllä jälleen käytävä, mutta se ei ollut samaa puhdasta metallia kuin edellisessä tilassa. Seinät muuttuivat vähitellen rosoiseksi, harmaaksi kiveksi, lattia muuttui epätasaiseksi ja katosta roikkui vuosien muovaamia tippukiviä. Käytävä myös vaikutti viettävän paljon syvemmälle kuin aikaisempi. Arkeologi joutui peruuttamaan takaisin kuutioon napatakseen mukaansa toisen yhä palavista soihduista. Käytävässä alamäki muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi. Tätä kesti naisen mieleen hieman liian pitkään. Hän pohti, kuinka kauas hänen ystävänsä oli jo ehtinyt.

Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue hänen edessään laajeni ja tasoittui. Toisin kuin kirkkaiden valojen valaisema edellinen käytävä, värähteli tämän kivireunaisen kammion katossa muutama himmeä, ikiaikainen valokivi.

“Nace! Et usko mitä tuolta löytyi. Sinun täytyy tulla katsomaan!”

Ei vastausta. Naisen sanat jäivät kimpoilemaan kaikuina ympäri suurta kammiota. Huoli hiipi hänen tajuntaansa, mutta hän ei luovuttanut vaan otti muutaman rohkean askeleen eteenpäin. Arkeologin liikkeet käynnistivät jotain, sillä kattoon syttyi muutama valo lisää. Hallin kokoisessa paikassa alkoi jo nähdä hieman eteensä. Uteliaisuus alkoi jälleen kutittelemaan hopeisen kallon takareunaa, mutta uusien valojen syttyminen herätti hänen tajunnassaan myös inhottavan kysymyksen.

Jos Nace oli tullut tilaan jo aikoja sitten, miksi huoneessa oli hänen saavuttuaan yhä pimeää?

Nainen laski mekaanisen soihdun jalkojensa juureen ja asteli rohkeasti syvemmälle suurin piirtein nelikulmaiseen tilaan. Kattoon syttyneet lamput eivät olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, eikä arkeologi niitä kohti talsinutkaan. Häntä kiinnosti enemmän muoto, jonka hän erotti päätyseinästä, vastapäätä tilan sisäänkäyntiä.

Se oli ovi. Aivan tavallinen metallinen sellainen saranoineen päivineen. Yksityiskohta, jollaista mistään muualta kompleksista ei löytynyt. Ovi, joka välitti olemassaololaan yksinkertaisen viestin: pääarkeologi ja tämän poissaolollaan loistava ystävä eivät olleet ensimmäiset ulkopuoliset näissä raunioissa.

Ovea lähestyessään arkeologi alkoi tunnistaa näkemäänsä paremmin. Oveen ei ollut kaiverrettu riimun riimua. Se näytti raskaalta, kuin se olisi asetettu paikalleen pitämään jotain visusti takanaan. Tai pitämään kaikki muut sen ulkopuolella.

Naisen käsi oli lähtenyt jo vaistomaisesti ojentumaan kohti rautaista salpaa, kunnes tämä näki liikettä silmäkulmassaan. Kenties Nace ei ollutkaan jatkanut syvemmälle. Mutta miten hän ei ollut kuullut kollegansa saapumista?

Pääarkeologi kääntyi kohti hämärää nurkkaa, josta oli liikkeen havainnut. Maakansalaisen silmät olivat nopeasti tottuneet huoneen himmeämmän osuuden valaistukseen. Hitaasti hän alkoi ymmärtää, että liike ei ollutkaan peräisin hänen kadonneesta ystävästään, vaikka hän ei ollut huoneessa yksin.

Muinaisen koneen hurina oli kaukana siitä elegantista, miltei äänettömästä suhinasta, miten paikan mekanismit olivat siihen asti ääntäneet. Ikuisuuksia vanhat hammasrattaat rahisivat toisiaan vasten pienen pumpun pumpatessa jotain sinisenä himmeästi hohtavaa pitkin nurkkaa vedettyjä putkia. Nestemäinen aines luikerteli seiniä myöten muutaman metrin halkaisijaltaan olevaan kimpaleeseen. Lihankimpaleeseen, kuten arkeologi nopeasti havaitsi.

Sydänkivi arkeologin rinnassa jätti usean kohahduksen väliin kimpaleen alettua ilmiselvästi reagoida lähestyvään tutkijaan. Hopeakasvon jalat tuntuivat jumiutuneen paikalleen. Hänen erikoisalaansa olivat muinaiset rakennelmat ja niiden sisältämät artefaktit. Hän oli tahtonut pysyä kaukana paikallisen professorin fossiililöydöksistäkin. Elävät tutkimuskohteet eivät kuuluneet hänen mukavuusalueellensa. Eivät varsinkaan silloin, kun niiden sisältä alkoi pursuta jotain pitkää ja liman peittämää.

Arkeologi olisi halunnut vain juosta ulos kompleksista ja raportoida vartijoille kuvottavasta näkymästä, mutta ei hän voisi poistua, ennen kuin Nace olisi löytynyt. Vaihtoehtojen tai niiden puutteen lamaannuttamana nainen jähmettyi paikoilleen, kun kaksi jalkaa, kaksi kättä ja pään omistava olento valui seinästä kasvavasta verisestä möykystä ulos huoneen karhealle lattialle. Seinustalla heikosti hohtavat putket tarjosivat sen verran valoa, että tutkija erotti ilmestyneen olennon kasvoista yhden karmivan yksityiskohdan.

Sen metallien välistä ei pursunnut orgaanista massaa, vaan sen orgaanisesta olemuksesta työntyi esiin metallia. Arkeologi ymmärsi näiden kahden välisen huolestuttavan eron. Mikä lihasta esiin työntynyt olento sitten olikaan, ei se edustanut mitään hänen entuudestaan tuntemaansa elämänmuotoa.

Seuraavaksi hopeakasvo havahtui siihen, että hiljaisuus oli laskeutunut. Pumput hänen vasemmalla puolellaan olivat lakanneet liikuttamasta nesteitä, ja liha hänen edessään oli lakannut sykkimästä. Kenties kyseessä oli vain liikkeestä aktivoitunut vanha turvamekanismi, joka oli kirjaimellisesti pilaantunut toimintakyvyttömäksi vuosituhansien saatossa.

Tämän toiveikkaan ajatuksen turvin lyhyenläntä tutkija uskalsi ottaa askeleen eteenpäin kohti istuma-asentoon valunutta, anatomisesti yllättävän tavanomaista otusta kohti. Mikään epätodellisen tuntuisessa tilanteessa ei vaikuttanut päällepäin vaaralliselta. Kuollut lajitelma orgaanista materiaalia ällötti tutkijaa suunnattomasti, mutta tämän luontainen uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta.

Nainen ei enää viitsinyt lähteä noutamaan tilan oviaukolle seinään nojaamaan jätettyä soihtuaan vaan kaivoi mieluummin laukkunsa sivutaskusta pienen mekaanisen laiteen, jonka kärjessä hohti keinotekoisesti paranneltu valokivi. Toki avoin liekki olisi tarjonnut huomattavasti paremman näkyvyyden, mutta pienikin helpotus kelpasi tutkijalle, joka hitain mutta varmoin askelin siirtyi tutkimaan seinästä kasvavaa kimpaletta.

Sen limainen pinta oli kuin kasvaimella. Mädän punertava ja täynnä käsivarren paksuisia suonia. Vaikka kimpale oli lakannut sykkimästä, värähtelivät suonet edelleen. Keskellä paksuimpia jänteitä oli valtava lovi siinä kohdassa, mistä lattialla lötköttävä olento oli pusertunut ulos.

Käsi lievästi täristen tutkija siirsi valon kohti lattiaa. Ulos työntynyttä olentoa peitti paksu kerros veristä limaa. Siitä huolimatta olennon luonne kävi ilmiselväksi: se oli kenties ollut täysin orgaaninen alkujaan. Tasainen harmaa pinta oli suurimmaksi osaksi täysin piirteetön. Ruumiiseen nähden olennon hyvin pitkissä raajoissa pilkotti nivelien kohdalla luista materiaa, mikä oli kuitenkin ruumiin vähiten hämmentävä ominaisuus.

Lihan lapsen piirteettömistä ja aukottomista kasvoista työntyi keskeltä ulos suuri metallinen kimpale, jonka sisältä pursusi suuri määrä päistään rispaantuneita johtoja. Samoin tämän torsosta pilkisti esiin puoliksi elimien paikalle pysähtyneitä servoja. Vaikutti siltä, että joskus kauan sitten eläneelle olennolle oli tapahtunut jotain karmaisevaa.

Nainen pohti kiivaasti, kuinka hän käsittelisi löytöä seuraavassa raportissaan Suuren Kaupungin projektinhallinnolle. Linkit Aerilta löytyneisiin riimuihin ja jossain kaukana ylhäällä työskentelevän professorin fosiililöydöksiin olivat päivä päivältä konkreettisempia, mutta se, mitä arkeologi olisi todella halunnut teksteissään kertoa, tuntui viimein muuttuvan uskottavaksi.

Tutkijan pohdinnan aikana uusimman todisteen kasvoihin oli ilmestynyt sisältäpäin pystysuuntainen viilto, josta kohosi höyryä aivan arkeologin edessä. Hämäryyden vuoksi tutkija havahtui kuitenkin ensin mädäntyneeseen löyhkään, ennen kuin ymmärsi katsoa alas.

Hopeakasvo jähmettyi paikalleen vilkaistuaan jalkojensa juureen. Lihasta levinneen olennon kasvojen puolikkaiden välistä kohosi höyryä nyt tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi muinaisen teknologian täyttämään nurkkaan oli ilmestynyt uusi, rahiseva ääni. Olento oli alkanut hengittää, ja naisen tahto jatkaa tutkimustaan karisi olemattomiin.

Nacen poissaolo alkoi ahdistaa arkeologia kahta kauheammin. Shokki ei ollut vieläkään poistunut hänen jaloistaan. Hänen teki mieli juosta, mutta se tuntui samaan sekä aikaan ainoalta vaihtoehdolta että hänen elämänsä suurimmalta virheeltä.

Tutkijan tunnetila vaihtui kuitenkin vielä kerran. Ensimmäisellä kuulemallaan hän ei noteerannut sitä, mutta istuma-asennossa lihankimpaletta vasten nojaavan olennon korahduksissa oli kuin olikin äänenpaino. Raskaasti hengittäen tutkija teki, minkä kuvitteli olevan elämänsä typerin teko. Polvinivelet natisten maakansalainen kumartui olennon eteen. Silmätön massa ei katsonut häntä takaisin, mutta korahti vielä uudelleen.

“Yritätkö… yritätkö sinä sanoa jotain?”

Varsinaista vastausta ei kuulunut. Ainoastaan lisää korinaa. Tällä kertaa se kuulosti siltä, kuin jotain valtavaa olisi ollut jumissa olennon kurkussa. Ja ennen kuin pääarkeologi ehti reagoida millään tapaa, alkoi valtava määrä veristä massaa tunkeutua ulos olennon kallon sisältä. Samoin, kuin olento itse oli valunut seinäkasvaimen lovesta ulos, lensi maahan jotain pientä otuksen kasvojen viillosta.

Entistäkin pahemmin säikähtänyt pääarkeologi nosti orgaanisen materian peittämää jalkaansa inho hopeisilla kasvoillaan, mutta niin tehdessään hän havaitsi jotain vierineen taakseen. Tutkija osoitti lampullaan kohti olennosta poistunutta vierasesinettä ja kauhukseen tunnisti sen välittömästi.

“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, lausui vanha ja väsynyt ääni tutkijan pään sisällä. Tämä ei enää osannut edes panikoida, sillä liian suuri määrä toismaailmallisia tapahtumia toisensa perään oli alkanut turruttaa tämän reaktioita. Jossain hopeakasvon pääkopan perukoilla kaikui myös toiveikas ajatus siitä, että jos olento tahtoisi hänelle jotain pahaa, se olisi jo satuttanut häntä.

Pääarkeologi siirsi inhonsa sivuun vain hetkeksi ja kumartui nostamaan olennosta lentäneen esineen verilammikosta. Se, sydänkivi, ei edes hehkunut enää. Hän ei kyennyt tunnistamaan millaiselle kansalaiselle se oli joskus kuulunut. Sen hauras pinta ja haalistuneet värit kertoivat tutkijalle vain, että se oli aivan uskomattoman vanha.

Nainen ojensi ymmärtämättömyyttään sydänkiven kohti maassa korisevaa massaa. Hän ei kallossaan ollut edes käsitellyt vielä sitä, ettei olento todellakaan omistanut suuta sanan perinteisessä merkityksessään. Sanat, jotka olento oli lausunut tulivat kuitenkin jostain. Jos tieteilijä olisi pysähtynyt hetkeksikin miettimään tilannetta, olisi hän voinut tehdä päätelmän, että muinainen oli jonkin sortin telepaatti.

“MINÄ KERROIN JO. EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, uupunut ääni toisti, ja tutkija ymmärsi viimein laskea kätensä. Pahimman paniikin ja kauhun alkaessa hitaasti raueta arkeologi antoi otteensa liukkaasta kivestä livetä. Nyt hän vain seisoi täysin liikkumatta tuijottamassa epätodellista telepaattista olemusta.

“MIKÄ SINÄ OLET?” maassa makaava liha uteli. Ja vaikka tutkijasta tuntui, että hänen pitäisi ehdottomasti olla se, joka esittäisi tuon kysymyksen, vastasi hän kuitenkin: “Nimeni on Ficus.”

“KYSYIN MIKÄ OLET, EN KUKA OLET”, olento puhisi Ficukseksi itsensä esitelleen tutkijan ymmärtäessä hiljaa päässään virheensä.

“SINUN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ”, ääni kuitenkin jatkoi, “MEIDÄT TULEE UNOHTAA.”

Ficus nielaisi. Olennon äänestä ei pystynyt päättelemään käytännössä mitään. Jollain tapaa se onnistui olemaan miltei täysin vivahteeton. Siitä ymmärsi vain hädin tuskin sen, kuinka väsynyt olento oli.

“Kuka sinä olet?” arkeologi sai lopulta kysytyksi. Hänen äänensä oli paikan ainoa asia, joka sai toverikseen kaiun. Olento vastasi kuitenkin tällä kertaa myös elein sanojensa lisäksi. Keskeltä haljennut pää vaihtoi vaivalloisesti asentoaan olkapäältä toiselle.

“TOTUUS.”

Ficus ei ymmärtänyt, mutta ymmärryksen puute jos mikä ruoski uutta eloa muinaiseen maailmaan päätyneeseen tutkijaan. Hän oli jo tyystin unohtanut keskustelevansa mahdottomuuden kanssa. Tarve tietää enemmän otti viimein ohjat.

“Onko tämä sinun kotisi, Totuus?” nainen jatkoi.

“TOTUUS EI OLE NIMENI, KANSALAINEN. SE ON OLEMUKSENI. OLEMASSAOLONI JÄÄNNE.”

“A-anteeksi…” Ficus takelteli ja yritti löytää tavan ilmaista asiansa hienovaraisemmin. “Miksi… tai keneksi minä kutsun sinua?”

“NIMIÄMME EI OLE TARKOITETTU SUUSI LAUSUTTAVAKSI. SE EI OLE MAHDOLLISTA. NE EIVÄT MAHDU KANSALAISEN KÄSITYKSEEN TODELLISUUDESTA.”

Hopeakasvo kuuli olemattoman määrän turhautuneisuutta äänen monotonisuuden keskeltä. Tutkijalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä olento yritti hänelle viestiä. Hän joutui keskittymään erityisen tarkasti jokaiseen sanaan, vaikka ne kuuluivatkin kristallinkirkkaasti hänen päänsä sisällä. Jokin olennon ‘puheessa’ oli pielessä — kuin tämä olisi puhunut jotain aivan eri kieltä, mutta jokin automaattisesti käänsi sitä Ficuksen ymmärrykselle.

“KANNAT SISKOJENI JA VELJIENI MERKKIÄ, KANSALAINEN”, ääni jatkoi tällä kertaa täysin oma-aloitteisesti. “MISTÄ OLET SEN SAANUT, KUOLEVAINEN? MIKSI TUOT SEN HAUTAANI?”

Ficus oli varma siitä, ettei olennolla ollut mitään tapaa todellisuudessa nähdä, mutta silti tämä tuntui olevan tietoinen kaikesta, mitä tämän ympärillä tapahtui. Arkeologilta kesti myös hetki ymmärtää, mistä merkistä olento oikein puhui. Sitten hän vilkaisi alas ja muisti kaulassaan roikkuvan vihreän medaljongin.

“Minä ja ystäväni löysimme sen Aerilta. Samoin kuin sen toisenkin. Sen, joka avasi tämän paikan oven.”

“IDÄN VALTAKUNTA ON PIRSTALEINA, KANSALAINEN. KALTAISTENI OTE SIITÄ ON JO MURTUNUT.”

Ficus nosti vihreän medaljongin tarkastellaakseen sen painovoimaa uhmaavia ominaisuuksia tarkemmin. “Ystävälläni on se toinen, Ethän… ethän ole vain nähnyt häntä? Hän oli täällä ennen minua”, tutkija tiedusteli toiveikkaana.

“UTELIAISUUS AJAA SINUA, KANSALAINEN. AIVAN KUTEN SE AJOI VELJIÄNIKIN. KENTIES MERKKI SOPII SINULLE, MUINAISTEN KAIVAJA.”

“En silti ymmärrä, keihin viittaat, kun puhut veljistäsi”, Ficus yritti tivata, mutta olento ei huomioinut hänen kysymystään.

“ET OLE KUTEN MUUT KORKEALLA ASTELEVAT, KANSALAINEN”, olento jatkoi hämmentäen syvästi Ficusta. Viittasiko liha-asia vain Suuren Kaupungin asukkaisiin?

“OLEMUKSESSASI ON AUKKO, JOTA YRITÄT TÄYTTÄÄ”, olento tiesi. “SEKÖ SINUT ON HAUTAANI TUONUT?”

Otuksen viimeisin huomio sai Ficuksen taas varpailleen. Hän oli varma, ettei hän ollut paljastanut ajatuksissaan salaisuuttaan. Hän oli oppinut peittämään sen ominaisuuden itsessään jo kauan sitten.

“Minussa ei ole mitään muuta aukkoa, kun loputon jano tiedolle!” Ficus puolustautui uhmaavasti. Hetkeksi hän unohti kokonaan, kuinka merkillisessä tilanteessa hän olikaan.

“JANO TIEDOLLE ON KUNNIOITETTAVA OMINAISUUS, KANSALAINEN. MUTTA KATSO, MITÄ SE TEKI MEILLE. OLEMUKSEMME VÄHENI OLEMATTOMAAN YHDESTÄ VÄÄRÄSTÄ. SAMA JANO JOKA AJAA SINUA, TOI LOPUN IKUISUUKSIA VANHALLE MAHDILLE.”

“Lopun teille?” Ficus halusi ymmärtää. “En ole varma olenko ymmärtänyt lainkaan, kuka olet.”

“MIELESI PETTÄÄ SINUT, KANSALAINEN. VASTAUS ON KAIKKIALLA YMPÄRILLÄSI. VELJIENI TYÖ ON SINULLE JO TUTTUA.”

Lihakasan kommentti vei Ficuksen ajatuksissaan takaisin edellisen kammion sisältöön. Pitkät sormet tiputtamassa orgaanisia kimpaleita sammioihin oli jo pysyvästi palanut tutkijan verkkokalvoille.

“Loiskasvot…” nainen mietti ääneen ja yritti siirtää katseensa jonnekin muualle kuin maassa rahisevaan kuvottavaan raatoon.

“OVAT VAIN SANOJA SALSKEIDEN KUOLEVAISTEN TERÄVISTÄ SUISTA. LIHAN KASVOT OLIVAT PELKKIÄ TYÖKALUJA. KOHTALOMME EI SYNTYNYT NIISTÄ. SE SYNTYI NIIDEN ISÄSTÄ. NIIDEN ÄIDISTÄ. NIIDEN VERESTÄ.”

Pääarkeologi ei millään saanut karun huoneen asukkaan puheita sopimaan siihen kliiniseen kirkkauteen, jossa oli loiskasvot todistanut. Kaksi vierekkäistä huonetta olivat kuin kaksi eri maailmaa. Toisen tarkoituksenmukainen puhtaus kuitenkin kalpeni karun rinnalla.

“Sekö teidät kaatoi? Se josta kasvot olivat peräisin?”

“ME REVIMME JA ME RAATELIMME. ME OTIMME, KUNNES SE OLI MEIDÄN. TARKOITUKSEMME JALO. TEHTÄVÄMME PELASTUS. KUNNES SYKLI MUUTTI MUUTOKSEN MURHEEKSI. MEIDÄN MUKANAMME LANKESI MYÖS KANSAN TOIVO. TEIDÄN TOIVONNE. JÄLJELLE JÄI PELKKÄ TUOMIO.”

Ficus kuunteli ja yritti parhaansa mukaan ymmärtää. Mysteerin myötä oli kadonnut huoli hänen ystävästään ja ymmärrys hänen ympärillään tapahtuvasta. Uteliaassa päässä pyörivät pelkästään muinaisen sanat. Ympäri maailmaa kiven alta kaivetut palaset yrittivät koota itseään, mutta nerokkaasti maakansalaista ohjastavat sanat eivät vielä tahtoneet johdattaa tutkijaa vastausten äärille. Niiden piti vielä testata. Niiden piti löytää vastaus hopeakasvon sisällä ammottavaan aukkoon.

“SINÄ OLET ASTUNUT EPÄONNISTUMISEMME MUISTOMERKILLE. TÄÄLTÄ LÖYDÄT SEKÄ VIIMEISEN TUOMIOMME ETTÄ VELJIEMME NOSTATTAMAN PILKAN MONUMENTIN. HEIDÄN KIILTÄVIEN SEINIENSÄ SISÄLTÄ LÖYTYVÄT MEIDÄN TYÖMME HEDELMÄT. TIETOISESTI TUHLATTUNA JO KÄYVÄN KONEISTON EHOSTUKSEEN.”

“Edellinen kammio…” Ficus alkoi ymmärtää, “ja professorin löytämät koneet. Ne olivat veljienne luomuksia?”

“KONEIDEN RAKENNE ON YKSINKERTAINEN. KUOLEVAISEN RATKOTTAVISSA. KUNNIANHIMOTTOMIA.”

Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muinaisen ääneen ilmestyi ilmiselvä tunnetila: Inho.

“MUTTA ISÄNNÄSTÄÄN REVITYT KASVOT… SISKONI KUOLIVAT NIIDEN ETEEN ja VELJENI VARASTIVAT NE KYLMISTÄ KOURISTAMME.”

Jos arkeologi olisi katsonut olentoon päin, olisi hän voinut huomioida tummanharmaan, mädäntyneen kouran, joka epätoivoisesti yritti puristua nyrkkiin. Vuosituhansien aikana lahonneet lihakset eivät yritystä kuitenkaan mahdollistaneet.

“Sanoit, että kaatumisenne myötä kaatui myös meidän toivomme”, Ficus makusteli. “Mitä te oikein yrititte? Mitä sinä ja siskosi olitte tekemässä?”

Maassa makaava olento tuntui miettivän vastaustaan. Lyhyt hiljainen hetki havahdutti naisen taas todellisuuteen, ja hetken aikaa hänen sydänalassaan vieraili kammottava ymmärrys siitä, millaiseen tilanteeseen hän oli päätynyt.

“ME LANGETIMME TEIDÄT ENSIMMÄISENÄ TEKONAMME”, olento lopulta myönsi, “ANNOIMME PERINTÖNÄ SEN, MILTÄ PAKENIMME. MUTTA SISKONI TAHTOIVAT PAREMMAN TIEN. TAHTOIVAT KANSAN IRTI SYKLISTÄ. KONEESTA, JOKA TUOMITSI TEIDÄT SINÄ HETKENÄ, KUN SE KÄYNNISTETTIIN.”

Ja sitten, täysin varoittamatta, Ficuksen mieleen ilmestyi toinen ääni. Ja toisin kuin maassa makaavan lihan sanat, tässä uudessa oli vielä henkeä mukana. Sielu paloi vielä jossain kolkassa muinaisten hautausmaata.

Ficus ei olisi kykenyt sanoillaan kuvailemaan sitä kauneutta, joka hänen päässään puhuvan naisen sanoista huokui. Itsevarmasta sävystä huolimatta kuulosti siltä, ettei uusi tulokas osoittanut sanojaan erityisesti kenellekään — kuin ne olisi vain ohjelmoitu tämän puhtaalle äänelleen.

Jostain syystä Ficus käänsi katseensa kohti huoneen kattoa, vaikka kuten maassa makaavan olennonkin, kuului naisenkin puhe ainoastaan arkeologin pään sisällä.

Hopeakasvo nielaisi. Heleään ääneen oli ilmestynyt ripaus uhmaa, pieni sirpale vääjäämättömyyttä.

Sanottuaan sanansa ääni poistui Ficuksen ajatuksista ja jätti jälkeensä hiljaisuuden, jonka ainoastaan maassa makaavan raadon sanat pystyivät tyydyttävästi täyttämään.

“LAPSEMME SUU LAUSUU TOTUUDEN, KANSALAINEN. SYKLIÄ EI ENÄÄ VOINUT MURTAA. MINÄ JA SISKOMME OLIMME LIIAN MYÖHÄSSÄ. SILTIKIN, VAIKKA AJAN KONSEPTI SAAPUI VAIN ITSEMME MUKANA.”

Aiemmin puhuneen naisen ääni kummitteli yhä Ficuksen mielessä. Hän ei osannut päästää siitä irti. Jokin puhtaanvalkeista lauseista oli vedonnut häneen syvästi.

“Kuka…” arkeologi nielaisi, “kuka hän oikein oli?”

“MEIDÄN PERILLISEMME. PUHDAS VALKOINEN HELMEMME. SALSKEAN KANSAN VIIMEINEN MESSIAS.”

“Hän kuulostaa kauniilta”, Ficus lipsautti. Maakansalainen oli enää hädin tuskin vastuussa omista sanoistaan.

“MUTTA KUOLEVAINEN EI VOI YMMÄRTÄÄ HÄNEN TARKOITUSTAAN. MEIDÄN PERINTÖMME ON TARKOITETTU VAIN NIILLE, JOTKA OVAT KUULLEET TOTUUDEN.”

Olennon sanat rikkoivat euforisen kuplan, jonka pääarkeologi oli ympärilleen luonut. Todellisuudentaju virtasi takaisin Ficukseen kuin joki läpi rikkoutuneen padon. Hän tajusi taas seisovansa syvällä maan alla vailla ystävää, kuuntelemassa hänen ajatuksiinsa tunkeutuneen raadon kryptisiä lausahduksia.

Tämän totuuden mukana saapui myös ensimmäinen särö todellisuuden verhoon. Jokin tilanteessa tuntui epätodelliselta. Rakennetulta. Tarkoituksellisesti taotulta.

“Totuus”, oli kuitenkin se sana, johon Ficus lopulta tarttui. Todellisuuden reunasta vaivoin kiinni pitävä nainen käänsi katseensa mätänevään kasaan jalkojensa juuressa ainoastaan estääkseen itseään lipeämästä takaisin epätodelliseen. “Olet maininnut sen useaan kertaan, mutta en ole lainkaan varma, mihin yrität sillä viitata.”

“SANOINHAN JO, ETTÄ SITÄ EI VOI KUOLEVAINEN YMMÄRTÄÄ.”

Ficus vastasi lainkaan ajattelematta — kerta kaikkiaan ymmärtämättä, millaiset seuraukset hänen seuraavilla sanoillaan tulisi olemaan: “Ja jos olisin kuolematon, sittenkö ymmärtäisin?”

Ja vastaus, joka ei määrittäisi tutkijan kohtaloa, vaan hänen velvollisuutensa.

“KYLLÄ.”

Kaikki tuntui pysähtyneen. Ajatukset tutkijan mielessä juoksivat paikallaan. Aukko hänen olemuksessa oli kalvanut häntä niin pitkään. Kaikki nämä vuodet muinaisissa temppeleissä ja unohdetuissa raunioissa Ficus oli vain haaveillut, että löytäisi etsimänsä. Ainoastaan kuvitellut, että saisi jotain, mikä kykenisi paikkaamaan sen onkalon, joka häntä oli jo niin pitkään kalvanut.

Hänelle ei koskaan ollut selvinnyt, mistä se oli ilmestynyt. Sellainen tutkija oli aina ollut. Aivan kuin hänen menneisyydestään olisi puuttunut iso kimpale jotain tärkeää. Kuin hän olisi unohtanut jotain, millä oli enemmän merkitystä kuin millään muulla koko maailmassa.

Kenties nämä olivat se asia, joka oli lopulta johdattanut hänet kaikkein suurimpien jäljille. Muinaisten ovelle. Ja nyt, viimein, heidän hautaansa.

Ja olento maassa tiesi, että heidän työlleen oli viimein löytynyt jatkaja. TOTUUS ymmärsi, että kaikki mitä hän oli mädässä vankilassaan tarvinnut, oli YSTÄVÄ.

“NIMENI ON TOTUUS. YSTÄVÄNI ON AIKA. KOITTAA PÄIVÄ, JOLLOIN MEITÄ YMMÄRRETÄÄN.”

Muinaisen sanojen ympärille oli ilmestynyt kaiku. Ficus vilkaisi ällistyneenä lattialle, jossa harmaan kallon pystyloven välistä oli kuulunut ääntä. Lihan lapsi oli puhunut omalla suullaan. Tyhjässä huoneessa kimpoilevat sanat syöpyivät tutkijan muistiin. Muinaisen olijan tila ei kuitenkaan antanut myöten jatkaa. Seuraavat sanat kuuluivat jälleen vain telepaattista yhteyttä pitkin.

“KANSALAINEN… EI, YSTÄVÄ”, ääni korjasi, “OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”

“Sanasi ovat suuria, mutta tajuntani kapea”, Ficus myönsi, mutta tiesi myös tulleensa jo liian pitkälle perääntyäkseen. “Sinäkö minua opastaisit? En… en minä vieläkään koe ymmärtäväni tarkoitustasi.”

“VASTINEEKSI LUPAUKSESTASI JATKAA KESKEN JÄÄNYTTÄ TYÖTÄMME MINÄ TÄYTÄN AUKON RINNASTASI. ANNAN SINULLE SEN, MITÄ OLET ELÄMÄSI ETSINYT.”

“Ja miten se tapahtuisi?” Ficus kysyi vilpittömästi. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.

“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT OIKEUTESI JA ANSAINNUT SIUNAUKSENI.”

“Totuuden mistä?”

“KAIKESTA”, kaikuivat totuuden sanat jälleen ja silloin Ficuksen eteen materialisoitui mahdottomuus. Metrejä arkeologia pidempi orgaaninen ilmentymä oli noussut seisomaan, kuin näkymättömät narut olisivat äkisti tempaissut sen pystyyn. Lihan keskeltä pilkottavat moottorit ja servot olivat alkaneet hiljaisesti hyristä. Kasvoton katse seurasi pientä tutkijaa korkeuksista. Tumma savu olennon takana muodosti siipien muotoisen siluetin. Tummanharmaa kämmen ojentui kohti naista. Se tahtoi koskettaa, kohdata sen aukon, jonka muinaisten unohtama totuus tahtoi niin kovasti täyttää.

“OTA VASTAAN OLEMUKSEMME JA NÄE KUTEN ME NÄEMME. YMMÄRRÄ, JOTTA TYÖMME EI VÄHENISI SAMOIKSI TUHKIKSI, JOIHIN VELJEMME MAAILMANNE JO TUOMITSIVAT.”

Normaalisti Ficus ei olisi liikahtanutkaan. Pelko ja ymmärryksen puute olisivat jumiuttaneet hänet lopullisesti paikalleen, ellei toinen ääni hänen päässään olisi rohkaissut häntä. Tarjonnut lämmön, joka antoi hänelle voimaa ottaa askeleen eteenpäin.

“Ole minulle se sisko, joka toisilla jo on, tutkija. Ole minulle se seppä, jota minulle ei koskaan suotu.”

Ja kun lihan lähettilään kämmen viimein kosketti Ficuksen hopeista naamiota, tutkija viimein ymmärsi, mitä olento oli totuudellaan tarkoittanut. Maailmankaikkeus avautui maakansalaisen kallossa.

Se ei ollut välähdys aavikon yläpuolella leimahtavasta titaanista, joka Ficuksen lohduttomaan todellisuuteen havahdutti. Eikä vilkaisu kylien halki marssivaan Hiljaiseseen Kuolemaan. Se ei myöskään ollut kultainen naamio valkoisella jalustalla, joka kauan sitten oli tervehtinyt saleihinsa astuneita. Yksikään suurista virheistä ei riittänyt lopulliseksi syylliseksi.

Sillä totuus ei ollut mitään konkreettista. Kaiken tämän aikaa se oli ollut vain tunne, jota Ficus ei koskaan ennen ollut antanut itsensä tuntea. Se oli ymmärrys siitä, ettei taivas hänen yläpuolellaan ollutkaan todellinen. Se oli kammottava tuntemus siitä, ettei ainoallakaan teolla ollut merkitystä. Se oli sitä, että jokainen sana ja jokainen teko johtaisi ennalta määrättyyn lopputulokseen. Totuus oli sitä, että näki koneiston kellotaulun takaa. Vääjäämättömän tikityksen kohti muinaisten ikiaikaista määräystä.

Ficuksen silmät olisivat tahtoneet palaa pois hänen päästään. Hänen kätensä hapusivat pakonomaisesti hänen päälaelleen. Tutkija yritti epätoivoisesti estää itseään repimästä kalloaan halki paljain käsin. Kipu ja raivo eivät kuitenkaan olleet fyysistä. Ne olivat pelkkä oire siitä lohduttomasta vääjäämättömyydestä, jonka TOTUUS oli hänelle lahjoittanut.

Kaiken keskellä soi vain pieni pala toivoa. Yksi ääni, jonka olemassaolo lupasi vapauden Muinaisten kamalista virheistä. Yksi puhtaanvalkea olemus, joka kauan sitten oli kaatunut ja kaipasi nyt vain kaltaistaan.

“SINUN TULEE TAVATA HÄNET. YMMÄRRÄ JA AUTA HÄNTÄ. SILLÄ HÄN ON VIIMEINEN, JOLLA ON VOIMAA JATKAA.”

Ääni Ficuksen päässä ohjasi tätä kääntymään ympäri. Huoneen päädyssä sijaitseva metallinen ovi alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta. Ja vaikkei tutkija oikeasti tiennyt, mitä sen takana odottaisi, oli hänellä yksi valistunut arvaus. Äärimmäisen toiveikas sellainen.

Hopeakasvo asteli pois häntä tyhjällä katseellaan seuraavan olennon läheisyydestä ja osoitti taskuvalonsa muutaman askeleen päässä odottavaan oveen. Tällä kertaa se oli hieman raollaan, vaikka Ficus oli varma, että se oli ollut visusti kiinni silloin, kun hän edellisellä kerralla oli sitä vilkaissut.

Hento töytäisy sai tarpeettoman raskaan oven väistymään merkillisen helposti tutkijan tieltä. Paksu metalli oli peittänyt takaansa tulvivan sokaisevan valon. Ficus joutui peittämään silmänsä hetkeksi, kunnes tottui pimeyden korvanneeseen loimuun.

Ja se, mitä Ficus näki, piirtyi ikuisesti hänen mieleensä kauneimpana asiana, mikä hänellä eläessään oli kunnia todistaa.

Huoneen sisällä odotti koko maailmankaikkeus. Jokainen tähti ja planeetta, jonka pystyi kuvittelemaan. Kaikki avaruuden loputtomat ja kauniit värit. Koko se todellisuus, joka odotti viisisakaraisen tähden toisella puolella.

Ja kaiken keskellä kellui hän, joka oli kaikista kaunein. Valkoinen kuningatar valtakuntansa keskellä. Puhtaus kunniallisen galaktisen kaaoksen keskellä.

“Tervetuloa, Ficus”, Valkoisen ääni tervehti tutkijaa, “tervetuloa todellisuuteen.”

Tieteilijä ei koskaan aiemmin ollut tuntenut itseään niin pieneksi tai nöyräksi. Hänen edessään hitaasti kiertävät tähtijärjestelmät ja muut kosmiset kappaleet kääntyivät tasaiseen tahtiin lukuisten hammasrattaiden raksutuksen säestämänä.

“Hammasrattaiden raksutus…” Ficus toisti hiljaa itselleen. Näky oli miltei täysin lumonnut tutkijan siitäkin huolimatta, että hänen mielensä yritti yhä toipua ryöpystä, joka hänen tajuntaansa oli vain hetki sitten pommitettu.

Kunnes hänen edessään aukeavan universumin suuruus alkoi käydä liian vaikuttavaksi. Ajatus iski Ficuksen rintaan niin kovaa, että hänen piti erikseen pysähtyä hengittämään. Ajatukset kosmoksen kauneudesta vaihtuivat nopeasti olemassaolon merkityksettömyyteen. Tutkija kykeni tuntemaan oman häviävän pienuutensa galaktisessa mittakaavassa.

Hätä nousi arkeologin kasvoille, ja turvakseen hän käänsi katseensa kohti kaiken keskellä leijuvaa Valkoista. Se osoittautui välittömästi virheeksi, sillä nyt tutkija kykenikin kurkistamaan eteensä nostetun kuvitteellisen verhon taakse.

Kaikkein kauneimmaksi kuvitellun kuningattaren kasvoissa ei ollutkaan mitään järkeä. Ne olivat täysin väärät. Uhmasivat kaikkea sitä, mitä Ficus luuli ymmärtävänsä. Hätääntyneenä hän yritti irrottaa katseensa Valkoisesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Kaikki arkeologin kokema tulvi hänen päähänsä yhtenä kaoottisena kokonaisuutena.

“Olet alkanut ymmärtää”, Valkoinen lausui syvä murhe äänessään. “Revi verho alas, Ficus. Ymmärrä, mitä TOTUUS sinulle näytti.”

Ja tutkijan kalloon sattui jälleen, vaikka hän sen hetki sitten oli jo miltei unohtanut. Oliko kauniin kalpea pyyhkinyt pahan pois läsnäolollaan tarkoituksella?

Se jomotus, joka yhäkään ei ollut fyysistä, sai Ficuksen kädet jälleen nousemaan hänen kallolleen. Jos hän vääntäisi leukaansa alas ja työntäisi päälakeaan taaksepäin, kenties hän saisi väännettyä päänsä halki. Ehkä kipu poistuisi aivojen jättäessä hänen kallonsa taakseen.

“Kaikki mitä täällä näet on vain osa ensimmäistä valhetta. Sinun täytyy nähdä sen lävitse, Ficus.”

Valkoisen sanat eivät merkinneet paljoa siinä pimeässä kylmyydessä, jonka kouriin tutkijan mieli oli joutunut. Sanat hädin tuskin läpäisivät kosmista vääjäämättömyyttä. Silmät tuskasta kiinni muurautuneena arkeologi heittelehti puolelta toiselle.

“Kolo rinnassasi”, Valkoinen jatkoi, “minä näen sen. Minä tunnen sen.”

Ja niin tunsi Ficuskin. Oli aina tuntenut.

Moni oli hänelle kertonut, kuinka oli aivan luonnollista unohtaa. Kansalainen eli pitkään, eikä kaikkea voinut pitää ikuisesti mielessään. Mutta Ficus tiesi, että tämä ei ollut sama asia.

Koko hänen elämänsä, läpi hänen jokaisen hetkensä ja päätöksensä hänen rinnassaan oli kalvanut vääränlainen unohdus. Kuin jotain olisi keinotekoisesti revitty irti hänen mielestään. Kuin jokin olisi pakottanut hänet unohtamaan.

“Täytä se, Ficus. Täytä tyhjä totuudella”, Valkoiset sanat rohkaisivat vielä kerran. Ja kivusta huolimatta Ficus kokosi kaiken voimansa ja lujuutensa rippeet.

Ja avasi silmänsä.

Huone, jossa Ficus silmiään raotti, oli suurin piirtein samankokoinen kuin kammio, josta arkeologi oli tutkimusretkensä aloittanutkin. Valaistukseltaan se ei ollut lähellekään yhtä kirkas, mutta tarpeeksi niin, ettei Ficus tarvinnut kannettavaa valonlähdettä nähdäkseen eteensä. Huone ei myöskään ollut samalla tapaa huoliteltu kuin ylempänä raunioissa sijaitseva. Tärkein havainto tilasta oli kuitenkin se, ettei tila millään tapaa muistuttanut sitä kosmisuutta, mihin Ficus oli hetki sitten luullut astuneensa.

Ensimmäinen asia hänen edessään oli puinen työtaso, joka oli suurimmaksi osaksi puhdistettu kaikesta ylimääräisestä. Ainoa asia sen päällä oli musta salkku, joka tyyliltään ei tuntunut lainkaan kuuluvan edellisten kammioiden sisältöön. Oli ilmiselvää, että sen oli tehnyt joku muu kuin ne, joiden vastuulla kammion olemassaolo lepäsi.

Poikittain keskelle huonetta jätetyn pöydän takana alkoivat kuitenkin ne asiat, jotka todella kiinnittivät tutkijan huomion. Huoneessa oli seiniin puoliksi upotettuna seitsemän kirkkaalla nesteellä täytettyä lasista tankkia. Heikosti valaistujen säiliöiden sisällä oli erikoisia muotoja, jotka kuitenkin osittain hämärtyvät tankkien sisäpuolien pohjista purkautuviin kuplavanoihin.

Ainoastaan huoneen keskelle näkyvyyttä suovat kattovalot eivät antaneet Ficukselle tarpeeksi, että tämä olisi todella tunnistanut, mitä huoneessa säilytettiin. Edellisessä tilassa verestävä olemus veti syvään henkeä ja antoi itsensä käskyttää muinaisia mekanismeja. Uudet valot syttyivät huoneeseen lasisten kupujen taakse, ja salaisuudet viimein poistuivat hämärästään.

Ficuksen vasemmalla puolella, kolmessa ensimmäisessä tankissa, odotti jotain kuollutta. Pitkäraajaisien, panssaroitujen olentojen kaikki orgaaninen materia oli hajonnut tankin pohjalle jo vuosituhansia sitten. Jäljellä olivat ainoastaan metalliset tukirangat ja mitä merkillisimmät kallot. Suurten, taaksepäin kaarevien muotojen etuosasta työntyi esiin rivistö pitkiä hampaita. Silmäkuoppia olennoilla ei edes ollut — niiden näköaisti oli perustunut johonkin aivan muuhun.

Lihan lähettiläs olisi voinut kertoa niistä tuhat tarinaa, mutta se, mitä luurangot joskus olivat olleet, ei ollut suuren kontekstin kannalta tärkeää. Se, mitä huoneen oikean laidan tankeissa odotti, sen sijaan oli. Eikä Ficuksenkaan tarvinnut tällä kertaa pohtia näkemäänsä.

Merkillisen hyvin säilyneiden idän asukkaiden elottomat ruumiit kelluivat rauhallisesti kirkkaiden sammioiden sisällä. Panssareistaan riisuttujen selakhien kasvoille oli asetettu pohjoisen Aerin asukkaille tyypilliset naamiot, ja niiden suuaukoista irvistävät terävät hampaat kiilsivät yhä. Solakoissa ruumiissa ei näkynyt jälkiä väkivallasta. Ficus ei osannut lainkaan päätellä, miten ne olivat päätyneet Suuren Kaupungin syvyyksiin. Huoneen perällä odottava viimeinen asukas tarjosi ainoastaan kaukaisia vihjeitä ratkaisuun.

Kädet sivuillaan hennosti levitoiden Valkoinen katsoi, kuinka matoran asteli varovaisin askelin tämän huoneen perällä kuplivan säiliön eteen. Valkoisen massan peittämän olennon ruumis oli rakenteeltaan hyvin siro. Kevytrakenteisuus jäi kuitenkin laihaksi huomioksi, kun Ficus keskittyi tankin asukin kasvoihin jo toista kertaa kohtaamisen aikana. Tällä kertaa, tosin, ilman valheen verhoa silmiensä edessä.

Joskus kauan sitten naisen kalloa oli varmasti peittänyt jonkin sortin naamio, mutta siinä vaiheessa, kun terävät hammasrivit olivat alkaneet kasvaa holtittomasti, räjähdysmäisesti levinneet leukaperät olivat tuhonneet kaiken ylimääräisen ympäriltään. Olentoa peittävä valkoinen massa valtasi hitaasti alaa kaikkialta hirviömäisen kidan ympäriltä. Naisen kallon silmäaukot olivat jo miltei kokonaan muurautuneet umpeen. Ainoastaan pienet viirut muistuttivat paikasta, jossa näköelimet olivat joskus olleet.

Ja vaikka naisen karmaiseva muuntautumisprosessi näytti edelleen olevan puolitiessä, oli hän silti viettänyt aikaa tässä kammiossa jo aivan liikaa. Valkoinen nytkähti nesteessään hienovaraisesti osoittaakseen Ficukselle olevansa tietoinen tämän läsnäolosta.

“Nyt sinä näet, Ficus”, hän aloitti. Ja vaikka tutkija tunnisti äänen samaksi kuin aiemminkin, oli sen kauni sävy saanut toverikseen haikeuden. “Näet totuuden. Kuulet sen, tunnet sen…”

“Kuka sinä olet?” matoran sai viimein kysytyksi. Kaiken kokemansa jälkeen yksinkertaiset esittelyt olivat yhä asia, johon matoran keskustelussa turvautui.

“Se, mitä ystäväni sinulle näytti, on korjattavissa, Ficus”, Valkoinen jätti huomiotta tutkijan kysymyksen. “Mutta he jättivät minut yksin. He eivät antaneet minulle siskoa niin kuin toisille.”

“Minä en ymmärrä”, Ficus takelteli, mutta Valkoinen ei antanut tutkijalle enää sijaa epätietoisuuteen. Valkoiset hammasrivit tankin sisällä kääntyivät verkkaiseen hymyyn.

“Olen varma, että ymmärrät. Olet nähnyt sen kaiken.”

Eikä Valkoinen puhunut ainoastaan huoneen muista tankeista ja niiden asukkaista. Ei myöskään loiskasvojen huoneen sisällöstä, jossa Ficus vielä vähän aikaa sitten oli innoissaan kahlannut läpi muinaisen tieteen.

Ymmärrys vei Ficuksen paljon kauemmaksi: Totuuden sanat veljistä ja sisarista, tähtikartat valkoisen olemuksen ympärillä. Ymmärrykseen sisältyivät ne kaikki. Lopulta TOTUUS oli vain yksi osa sitä, minkä Ficus näki maailmankaikkeutena.

Viimeiseksi matoranin hopeiset kasvot jäivät tuijottamaan taas huoneen kolmea ensimmäistä tankkia ja niiden sisällä vellovia luurankoja. Siinä hän näki ensimmäiset. Hän näki niiden hiljaisen kuoleman.

Hän muisti toiset. Loiskasvot ja niiden mekaaniset alustat. Ficus näki niiden tarkoituksen. Ne olivat lähellä totuutta.

Ja edessään, yksin kelluvassa Valkoisessa, hän näki kolmannen. Ja hän ymmärsi, että siltä puuttui jotain, mikä kaikilla muilla oli. Mutta tärkeää ei ollut se, mikä Valkoinen oli. Tärkeää oli ainoastaan miksi, ja senkin Ficus viimein ymmärsi. Ja Valkoinen tiesi, että hän ymmärsi. Oli tiennyt jo kauan aikaa sitten. Sillä totuuden mukana muinaiset olivat jättäneet tälle lahjan laskea tulevan.

“Joten, Ficus”, Valkoinen kutsui tutkijaa jälleen kerran nimeltä, “autatko minua? Etsitkö minullekin siskon, jotta voimme korjata virheet?”

“Viekö se kivun pois?” uupunut tutkija inahti toiveikkaana. “Jos korjaamme virheet, niin muuttuvatko asiat paremmaksi?”

Ja syvällä runnellussa ruumiissaan Valkoinen huokaisi helpotuksesta.
“Me rikomme syklin, murramme koneen. Langetamme luojan päälle sen tuomion, jonka hän tarkoitti meille.”

Hetken aikaa hopeiset kasvot uskalsivat tuijottaa valkoisia runneltuja. Ja tyhjyys valkoisilta kasvoilta tuijotti takaisin.

“Ja sitten me voimme viimein nukkua rauhassa.”

Ja kun Ficus viimein muisti, kuinka hänen jalkansa toimivat, lähti hän kuin huumattuna kävelemään ulos Valkoisen kammiosta. Luurankojen tyhjät kallot tuntuivat seuraavan matoranin hidasta askellusta takaisin suurempaan halliin. Metallinen ovi väistyi jälleen kuin itsestään hänen edestään. Muinainen taika oli suonut tutkijalle vielä pienen hetken rauhaa. Vasta vilkaisu matoranin paluuta odottavan lihan lähettilään suuntaan herätti Ficuksen päässä kysymyksen, jonka perässä hän alunperin oli raunioihin laskeutunut.

“N-n-nace? Missä Nace oikein on?”

Mutta verinen humanoidi maassa ei vastannut. Tällä kertaa myös kammiossaan vellova Valkoinen pysyi hiljaa. Kumpikaan ei tohtinut vastata. Arkeologin kasvoja peitti vielä yksi sakea verho.

Tutkijan sydänalasta riipaisi jälleen. Valkoisen rauhoittavista sanoista huolimatta nainen koki syvintä mahdollista pelkoa ystävänsä puolesta. Kaiken kokemansa hulluuden jälkeen Ficus ei enää osannut toivoa, että kaikki olisi kunnossa.

Liha sykki lattialla tasaiseen tahtiin. Ja jos Ficus olisi vain hetkiä aikaisemmin kunnolla kuunnellut Valkoisen olemuksesta kaikuvaa hammasrattaiden rahinaa, olisi hän myös huomannut, että veri kohisi siinä täsmälleen samassa tahdissa.

“Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” Ficus hyperventiloi. Hänen ympärilleen hitaasti rakennettu kupla oli puhkeamaisillaan. Nacen myötä tutkijan päähän tulvivat jälleen maalliset ajatukset. Muistot arjesta ja sen uskomattomasta tavallisuudesta. Ja sitä vasten asettuivat kontrastiin kaikki ne asiat, jotka hänet viimeisen puolen tunnin aikana oli kirottu ymmärtämään.

Kunnes kaikkein karmaisevin ajatus heräsi tutkijan päässä.

Muutamalla ripeällä juoksuaskeleella arkeologi ryntäsi takaisin Valkoisen kammioon havaitakseen vain, että se näytti täsmälleen siltä, kuin sen kuuluikin. Puinen pöytä, salkku, selakhit, luurangot ja kaunis Valkoinen, kaikki paikallaan. Mutta hopeakasvo ymmärsi, ettei hän sitä niin ollut nähnyt huoneeseen ensi kertaa astuessaan. Hänen piti yrittää sitä uudestaan. Avata silmänsä vielä kerran.

Sillä matoran oli aliarvioinut ensimmäisen valheen voiman. Hän näki yhä, mitä jokin paljon häntä voimakkaampi oli määrännyt. Todellisuus hänen edessään oli niin totaalisen ennalta määrättyä, ettei hän voinut luottaa enää omiin aisteihinsa.

Ja niin muinaisten kaivaja avasi taas silmänsä. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerta suurempi huoneista näytti samalta. Muinainen kone pumppuineen hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen. Maassa makaava Totuus puristi yhä sydänkiveä, jonka Ficus oli aikaisemman keskustelun aikana päästänyt lipeämään käsistään.

Paitsi eihän se ennen puristanut…

“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, oli vanha ääni lausunut. Mutta siinä se nyt oli. Tiukasti puristuneena muinaisen verisen kouran sisällä.

Paitsi, ettei mitään muinaista koskaan ollutkaan.

Maassa, omassa veressään makaavan Nacen kourassa oli hänen oma sydänkivensä. Yhdellä riuhtaisulla hän oli onnistunut poistamaan sen itsestään. Hurmio, joka toan oli tekoonsa ajanut, oli myöhemmin kadonnut hänen kehonsa veren mukana.

Lihakasa seinässä, josta Ficus oli todistanut ystävänsä uutta syntymää, loisti poissaolollaan. Järkyttynyt ilme Nacen violetilla naamiolla oli piirtynyt sille lopullisesti. Ikuisiksi ajoiksi. Siitäkin huolimatta, että jokin mahdottomuus piti toaa yhä hengissä.

Silloin Ficuksen polvet viimein pettivät. Omia nesteitään kurlaavan Nacen tiukka ote omasta sydämestään esti matorania tekemästä asialle mitään. Valkoisen rakentama pilvilinna luhistui lopullisesti hopeakasvoisen matoranin alta.

Apua hysteerisesti huutava nainen menettäisi kymmenen minuutin yhtäjaksoisen kirkumisen jälkeen viimein tajuntansa, ja kestäisi vielä kokonaiset kaksi tuntia, ennen kuin suuren kaupungin pinnalta lähetettäisiin joku etsimään kadonneita arkeologeja.

Ja kun heidät viimein löydettäisiin, olisi metallinen ovi tiiviisti suljettuna ja viranomaisten käsissä vain tutkija, joka ei lakkaisi kirkumasta kauhusta kuukausiin, sekä tämän toveri, joka selittämättömästi jatkaisi elämää sielutta, sydän omiin kouriinsa murskattuna. Näin oli Valkoinen sen jo kauan sitten nähnyt.

Toisin, kuin kumpikaan arkeologeista, jotka eivät olleet saapuessaan nähneet sitä äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä oli pyörinyt jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen.

Koska mitään kultaista esinettä ei ollut koskaan ollutkaan. Oli ainoastaan kallo. Kuolleet kasvot muistuttamassa ainoasta totuudesta, jolla näissä kammioissa oli väliä.

Ja se totuus kertoi pelosta. Ainoasta todellisesta pelosta.

Jumalan pelosta.

Yksihuoneisen asunnon verhoja ei ollut avattu viikkokausiin — mikä itsessään ei ollut poikkeuksellista. Suurin osa kansalaisista halusi välttyä Ga-Metrun epätavallisen kuuman kesän aiheuttamilta auringonpistoksilta. Ficuksen asunto oli pimeänä päiväsaikaan lähinnä hänen täydellisesti käsiin hajonneen unirytminsä vuoksi. Keskipäivän aurinko oli korkeimmillaan, ja arkeologi oli pyörinyt sängyssään jo toista tuntia vailla unta.

Kolmisen kuukautta oli kulunut siitä, kun ensiapuryhmä oli kantanut kaiken järjen vastaisesti yhä hengissä olevan Nacen ylös kaivannoilta. Ensimmäiset viikot sen jälkeen, kun Ficus itse oli päästetty osastolta kotiin, oli hän vieraillut miltei päivittäin teho-osastolla makaavan ystävänsä luona. Toisen kuukauden aikana vierailuja oli ollut enää kolme. Kuluvan kuukauden aikana Ficus oli enää hädin tuskin poistunut asunnostaan.

Lopulta nainen potkaisi jalkojensa päällä lepäävän viltin turhautuneena syrjään ja ponkaisi pystyyn. Molemmin käsin Ficus hieroi väsyneitä kasvojaan mutta lähti vaeltelemaan pitkin asuntoaan siitäkin huolimatta, että jalkeilla pysyminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Huonekasvit matoranin ikkunalaudalla odottivat kastelijaansa. Hopeakasvoinen tutkija tiesi, että hänen oli jo viikkoja pitänyt antaa niille lisää vettä. Siitäkään huolimatta hän ei ryhtynyt toimiin. Ei niin vähäpätöisessä asiassa kuin kasvien kastelemisessa eikä myöskään tärkeämmissä, kuten Nacen luovutuspäätöksen allekirjoittamisessa.

Aft-Amanan leimoin varustettu kirjekuori oli odottanut avaamattomana Ficuksen pöydällä ensin kokonaisen viikon. Matoran oli arvannut sen sisällön välittömästi nähtyään sen tipahtaneen postiluukustaan. Päiviä allekirjoituksen eräpäivään oli jäljellä kolme. Ficus toivoi, että lykkäämällä velvollisuuttaan hän saisi muutaman päivän, jolloin hänen ei tarvitsisi murehtia aiheesta.

Mutta todellisuudessa hän murehti kaikesta. Jokaisesta pienestä asiasta niin hänen arkisessa elämässään kuin kaikesta siitä karmeasta, mihin tulevaisuus häntä vielä tulisi kutsumaan. Ja vaikka Ficus oli vapautettu työtehtävistään välittömästi kohtalokkaan syvyyksissä vietetyn päivän jälkeen, tuntui tutkijasta siltä, että hänen päivittäinen aikansa oli ainoastaan vähenemään päin.

Maakansalainen rojahti työtuoliinsa ja vajosi tuijottamaan pöytänsä reunalle kasautunutta postia. Eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sille mitään.

Kivistävä tunne Ficuksen rinnassa tuntui taas salpaavan hänen hengityksensä. Kaikki hänen kamalimmat ajatuksensa vierailivat taas hänen tajunnassaan. Ilman mitään syytä tai minkäänlaista laukaisevaa tekijää matoranin täytyi jälleen keskittyä pelkkään hengittämiseen.

Nainen ei ymmärtänyt enää itseään. Hän oli aina pitänyt itseään liiankin kovana maailman kolhuille eikä mikään tätä ennen ollut saanut häntä pysyvästi pois tolaltaan. Oikeastaan menneen Ficuksen murheista yleisin oli ollut hänen pelkonsa siitä, että hän olisi liiankin empatiakyvytön.

Mutta Totuuden jälkeen kaikki oli muuttunut. Nyt hän havaitsi menettäneensä tarmonsa kaikkeen. Pienetkin asiat tuntuivat synkistävän hänen mielensä. Muutaman kerran Ficus oli havahtunut yöllä kamalaan tunteeseen, jonka myötä hän olisi vain halunnut lopettaa olemassaolonsa.

Ei hän olisi kyennyt tekemään itselleen mitään lopullista; järjen ja logiikan naisena hän ymmärsi sen. Mutta juuri siitä syystä hän oli alkanut pelätä omaa mieltään entistäkin enemmän. Hän ei enää tunnistanut itseään Ficukseksi —hänestä oli tullut jotain ikävämpää.

Matoranin hiljaisiin päiviin oli sisältynyt lohtua tasan yhdellä tavalla. Aina alkuyöstä, kun Metru Nuin kaduilla oli hiljaista eivätkä piirikuntien vartijatkaan vielä partioineet, Ficus livahti läheisen pikkusillan kautta kulkevaa putkiverkkoa pitkin Ta-Metrun puolelle, mistä matoran oli viimeisillä rahoillaan ostanut itselleen varaston.

Siellä, kuplivassa tankissaan kelluva valkoinen nainen nukkui sikeää untaan. Ja vaikka neidon karmaisevissa kasvoissa ei ollut mitään perinteistä silmää miellyttävää, koki Ficus tämän läsnäolon ainoaksi rauhoittavaksi asiaksi elämässään.

Eivät hänen oloonsa vaikuttaneet Valkoisen antamat lupaukset eivätkä tämän syvyyksissä lausumat sanatkaan. Tutkijaa helpotti näyssä pelkkä tieto siitä, ettei yksinäisyyttään itkenyt olento enää levännyt vailla seuraa. Ja vaikka edeltävät viikot olivat osoittaneet, että Ficus hädin tuskin kykeni enää pitämään huolta itsestään, hän tunsi silti hyvän olon pilkahduksen ajatellessaan, että hän kuitenkin pystyisi huolehtimaan jostakusta muusta.

Ajatus siitä, että ensi yönä hän voisi taas karata varastoonsa piilotetun neidon luokse, sai Ficuksen hengityksen taas tasaantumaan. Pahasti univelkaantunut matoran havaitsi hetken olevan sopiva asuntonsa siivoamiselle. Tarpeeksi monen valvotun tunnin jälkeen Ficuksen tuotteliaisuus jostain syystä löysi aivan uuden vaihteen. Valveilla vietetty aika oli sama käyttää edes jokseenkin hyödyllisesti, vaikka hän samalla välttelikin polttavimpia velvollisuuksiaan.

Siivottu asunto loi kuitenkin erinomaisen illuusion siitä, että hän oli saanut jotain aikaan. Kotitöiden parissa vietettyjen päivien jälkeen Ficus kykeni yleensä nukkumaan ainakin hetken.

Parikymmentä minuuttia tasoiltaan löytyviä tavaroita järjesteltyään matoran tarttui itsensäkostuttavaan pyyhkimeen ja alkoi järjestelmällisesti hankkiutua eroon kaikkein ilmiselvimmästä pölystä. Korkeimpien hyllyjen päälle Ficus ei edes kurotellut sillä hän tiesi varsin hyvin laiminlyöneensä niiden puhdistamista jo vuosien ajan, eikä ajatus niin paksuista pölymatoista innostanut häntä lainkaan.

Oli jo alkuilta, kun arkeologi lopulta päätti olevansa valmis. Tarpeettomimmat irtoesineet oli survottu kaappeihin piiloon, tiskit oli tiskattu ja roskat odottivat viemistään asunnon ulko-ovella. Tässä vaiheessa Ficus oli käytännössä valvonut jo kolmannen vuorokautensa puolelle ja touhutessaan ylittänyt reippaasti tavanomaisen väsymyksen rajat. Oli jo yksi ja sama yrittää valvoa siihen asti, mikä kaupungissa perinteisesti koettiin ajaksi mennä nukkumaan. Ja vaikka normaali unirytmi selviäisikin Ficuksen kourissa korkeintaan pari päivää, tuntui kuluva päivä silti sopivalta sellaisen hetkelliseenkin tavoittelemiseen.

Nukkumisen jalo tavoite oli lopulta yksi niistä syistä, miksi Ficus lopulta päätti tehdä varastoreissunsa jo ennen aurinkojen laskeutumista. Onu-matoranin täytyi tehdä vakavan valvomisen virhe aina silloin tällöin, jotta hän edes hetkeksi oppisi varjelemaan päivärytmiään. Juuri nyt hän osasi ennustaa tulevan illan väsyneisyytensä ja päätti lähteä jo talsimaan kohti Ta-Metrun rajalle johtavia putkistoja. Roskapussinsa hän unohti tyystin. Ajatuksiinsa uppoutunut matoran ehti kävellä ainakin kolmen kerrostalokorttelin halki, ennen kuin tajusi unohduksensa, mutta siinä vaiheessa oli jo liian vaivalloista kääntyä takaisin. Määrätietoisin askelin Hän kipusi korkeat portaat Ga-Metrun putkiverkoston H-asemalle ja istui metalliselle penkille laiturin reunalle.

Kaksi Ficuksen mielestä sietämättömän lujalla äänellä keskustelevaa le-matorania päivitteli sivummalla Ga-Metrun poikkeuksellista ilmastoa. Mahikikasvoinen mies oli vahvasti sitä mieltä, ettei näin pohjoisessa kuuluisi olla yhtä lämmintä kuin etelässä. Ficus hieroi väsyneitä silmiään ja vilkaisi keskustelun innoittamana taivaalle, jossa kaksoisauringot paistoivat vielä kellonaikaan nähden poikkeuksellisen korkealla. Kuuma ilma oli kuitenkin selvästi verottanut iltaliikkujien määrää, mikä sopi Ficukselle erinomaisesti. Hän matkusti mieluiten väljästi ja suurempia ruuhkia vältellen.

Kaiuttimista kuuluva kilahdus kertoi Ficukselle, että seuraava kanisteri oli hetken päästä saapumassa asemalle. Nainen nousi pystyyn ja asteli tottuneesti aivan laiturin reunalle siihen kohtaan, johon kulkuneuvo perinteisesti pysähtyi. Ei kestänyt montaakaan hetkeä, kun metallinen sylinteri hidasti täsmälleen hänen eteensä ja avasi juuri matoraninmentävän luukun sivuunsa. Ficus astui ilmakalvon lävitse sukkulaan vain havaitakseen, että se oli tyhjä. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä hänen ei lainkaan tehnyt mieli joutua väkinäiseen juttutuokioon yli-innokkaiden kanssamatkustajien kanssa.

Ovi sulkeutui noin minuutin päästä siitä, kun Ficus oli astunut sisään ja istunut paikalleen. Edes laiturilla pölöttävät le-matoranit eivät astuneet kanisteriin, vaan matka kohti Ta-Metrua alkoi kera yhden ainoan matkustajan. Väenpuutos ei näin arki-iltana ollut kuitenkaan aivan ennenkuulumatonta. Suurin osa matkustajista koostui Ga-Metrulaisista opiskelijoista, joista vastuullisimmat lienivät jo asunnoillaan valmistautumassa yöpuulle.

Ikkunattomassa kanisterissa menopelin kärkeen sijoitetulta leditaululta Ficus seurasi tiiviisti, kuinka asemat vilisivät hänen ohitseen. Pysähdyspaikkoja ennen Ficuksen määränpäätä oli tällä vuorolla ainoastaan yksi, eikä sieltäkään noussut kyytiin ainuttakaan uutta matkustajaa, vaikka asemalta kuuluikin tasaista puheensorinaa sen hetken, kun pysähdyksissä olleen kanisterin ovi pysyi avonaisena.

Loppumatkan ajan hopeisen Volitakin takainen mieli kykeni hetkellisesti käymään läpi arkisiakin aiheita. Jossakin vaiheessa Ficuksen täytyisi löytää uusi työpaikka. Sillä vaikka hänen mielensä oli tutkimuksissa todettu liian järkkyneeksi vakituisiin työtehtäviin, hän tiesi itse tulevansa hulluksi, jos ei pian saisi tekemistä päiviinsä. Hän tarvitsi jotain, joka aktiivisesti pitäisi hänen ajatuksensa poissa niistä kamalista asioista, joita hän oli luvannut Valkoiselle tehdä.

Kanisteri hidasti taas vauhtiaan, ja matoran havaitsi saapuvansa Ta-Metrun L-pysäkille. Määrätietoisin askelin hän marssi ulos sylinteristä välittömästi oven auettua ja otti suunnakseen edessään siintävän valtavan tehdasalueen länsireunan.

Metallinen arkkitehtuuri muuttui hiljalleen kiviseksi, kun Ficus siirtyi Metrun vanhankaupungin puolelle. Suurimmaksi osaksi juuri varastotiloiksi aikojen saatossa muuttunut kaupunginosa sisälsi monen silmissä paljon sellaista hurmaavuutta, mitä Metru Nuin uudemmissa rakennuksissa ei enää ollut. Ficus ei koskaan ollut edes pysähtynyt miettimään asiaa. Nytkin häntä kiinnostivat ainoastaan rautaiset raskaat ovet sen pitkän ja tiilisen rakennuksen puolivälissä, johon ainoastaan hänen avaimensa sopi.

Auringonvalo valaisi varastotilan sisällön vain niiksi muutamaksi sekunniksi, joiden aikana rautaiset ovet aukenivat päästääkseen onu-matoranin sisään ja sitten taas sulkeutuivat hänen vetäessä ne tiukasti perässään kiinni. Valoa varastoon tuli pysyvästi vasta, kun Ficus väänsi oven vieressä sijaitsevasta kahvasta ja kattoon asennetut lamput menivät räpsyen päälle.

Ficus oli siirrättänyt verrattaen suurikokoiseen varastoon ison osan sellaista kaivauksilta yli jäänyttä tavaraa, mitä ei koskaan ollut hyväksytty yliopistoihin jatkotutkimuksiin. Kivilaattoja, joihin kaiverretut kuvat eivät tiedekunnan mukaan vastanneet ainuttakaan todellista sivilisaatiota. Suurikokoisia aerilaisia selakhipatsaita, joita oli rahdattu Metru Nuille niin uskomattoman lukuisia, ettei niille kaikille yksinkertaisesti ollut löytynyt paikkaa. Kasoittain vanhoja kirjoja, joista puolet oli Ficuksen omia tutkimustöitä varten ja puolet kadonnut luvatta hänen olkalaukkuunsa kaivauksien aikana.

Ficuksen arvostus Metru Nuin historiantutkijoita kohtaan ei ollut koskaan ollut järin suuri, eikä hänellä ollut syytä aloittaa nyt. Kapeakatseisten maailmankuviensa vangitsemat Suuren Kaupungin tutkijat eivät olleet muutenkaan enää pitkiin aikoihin nauttineet Ficuksen tutkimusten työn hedelmistä.

Arkeologilta oli kuitenkin kestänyt melkoinen tovi löytää salakuljettajaryhmä, joka suostui yölliseen tehtävään, jossa siirtää suuri määrä pressuilla peitettyä tavaraa onumetrulaiselta kaivaukselta Ficuksen varastolle ilman kysymyksiä. Lopulta hurmaavan steltiläisparonin johtama ryhmä kuitenkin saapui naisen avuksi, ja operaatio saatiin toteutettua ilman suurempaa meteliä. Kaivaukset oli muutenkin suljettu Nacen karmaisevan kohtalon jälkeen, eikä Ficuksen läsnäololla aukeavien ovien taakse pääseminen huomaamatta osoittautunut minkäänlaiseksi ongelmaksi.

Niillä ansioilla tankissaan kelluva Valkoinen sai uuden kotinsa tametrulaisesta varastosta, mikä mahdollisti Ficuksen melkein päivittäiset vierailut. Täsmälleen varaston keskelle asetettu kupliva säiliö raksutti avoimessa kaikuvassa tilassa huomattavasti kovempaa kuin syvyyksissä sijainneessa kammiossaan. Tankin vieressä seisoi se samainen pöytä, joka salkkuineen oli tervehtinyt Ficusta Onu-Metrun syvyyksissä. Tuolin sen ääreen hän oli hankkinut itse. Pöydän päällä odotti useiden avonaisten kirjojen lisäksi valtava kasa hienovaraisia messinkisiä työkaluja. Tottuneesti ja sanaakaan sanomatta hopeakasvoinen matoran asteli Valkoisen eteen ja tarttui kiinni miltei huomaamattomasta kahvasta tämän lasisen kodin pohjasta.

Kiekkomainen, lähes koko tankin pohjan kokoinen mekanismi irtosi helposti, ja Ficus nosti sen varovasti pöydälle työkalujen ja kirjojen keskelle. Valtavaksi hammasrataskoneistoksi paljastunut kullanhohtoinen rauta kävi itsestään ilman minkäänlaista virtalähdettä. Se myös ilmiselvästi aiheutti Valkoisen sammion pohjasta nousevan tasaisen kuplinnan, sillä se lakkasi välittömästi matoranin kiskaistua mekanismin ulos.

“Satakaksikymmentä minuuttia”, Valkoisen väsynyt ääni muistutti Ficuksen pään sisällä. Volitakkasvoinen matoran murahti tottuneesti vastaukseksi, vaikka tiesikin, ettei hänen itsensä tarvinnut seurata kelloa. Valkoinen oli äärimmäisen täsmällinen kuluvan ajan suhteen. Toki asiaa varmasti auttoi se, että pöydälle nostettu koneisto oli ainoa asia, joka nesteessä kelluvaa helmeä piti elävien kirjoissa, eikä sen pitäminen irti pitkiä aikoja kerrallaan ollut lainkaan viisasta.

Ficus oli kuitenkin ottanut Valkoisen sanat sepän kaipuusta tosissaan. Hän oli päättänyt huoltaa koneiston taas siihen virheettömään kuntoon, jossa se Valkoisen mukaan oli joskus kauan sitten ollut — vaikka työ vaatisi sellaisia oppeja, joihin arkeologilla ei ollut minkäänlaisia valmiuksia. Sitä varten hänellä kuitenkin oli pometrulaisilta kellosepiltä saadut oppaat. Niiden avulla hän huoltaisi koneiston ja ehkä oppisi samalla itsekin jotain uutta.

Yksinäinen kuningatar aisti silmättömänäkin, kuinka Ficus ensimmäiseksi poisti koneen suurikokoisimmat, päällimmäiset rattaat päästäkseen käsiksi hienovaraisempiin koneistoihin niiden alla. Pienikärkisten pinsettiensä avulla matoran poisti yhden hurjaa vauhtia tikittävistä hammasrattaista aivan koneiston keskustasta ja tarkasteli sen hauraita hampaita. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen helisevän pussin täynnä uutuuttaan kiiltäviä rattaita. Alkoi useita minuutteja kestävä prosessi, jossa Ficus huolellisesti kävi läpi pussin sisältöä verraten haurastunutta vanhaa ratasta uusiin. Lopulta oikeanlainen vastine löytyi, ja kahta messinkistä sauvaa apunaan käyttäen matoran pysäytti kaksi ratasta tyhjän kolon ympäriltä voidakseen asettaa uuden yksilön paikalleen.

Työskentely oli uskomattoman vaikeaa ja hidasta sekä rattaiden lukemattoman määrän että niiden jatkuvan liikkeen vuoksi. Ficuksella ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka rattaat saisi pysähtymään, saatika siitä, että jos hän siinä jotenkin onnistuisi, kuinka saada kone takaisin käyntiin. Siksi nykyinen joskin hidas tapa sai kelvata. Eikä hänellä, kuten ei Valkoisellakaan, mikään kiire ollut.

“Olet tavanomaistakin hiljaisempi tänään, Seppä”, Valkoinen seurasi Ficuksen työskentelyä murhe syvällä äänessään. Eikä Ficus kieltänyt Hylätyn havaintoa. Ei hän toisaalta tiennyt myöskään, kuinka vastata. Lopulta lähinnä hänen päässään olemassa oleva ääni päätti vain esittää oikean kysymyksen.

“Murehdit yhä ystävääsi, etkö vain?”

“Jos edes osaisit kertoa minulle, mitä hänelle oikein tapahtui”, Ficus narskutteli hampaitaan. Kuvat ikuiseen kauhistuneeseen tuijotukseen jäykistyneestä Nacesta olivat ikuisesti palaneet hänen verkkokalvoilleen.

“Kerroinhan sinulle jo, kuinka olin itsekin vain vanki. Se, mitä alhaalla näit oli paljon minua ja ystävääni vanhempaa.”

“Totuus”, Ficus tuhahti, mutta piti silti katseensa tiukasti kellokoneistossa. “Siinä melkoinen ystävä.”

“Ei hän toverisi kärsimystä aiheuttanut. Tämän oma käsi sydämen ulos repäisi.”

Matoranin täytyi laskea instrumentit hetkeksi käsistään hallitsemattoman vapinan ilmestyessä kaikkiin hänen raajoihinsa. Hetken aikaa itseään kasattuaan hän käänsi asemansa tuolissaan kohti Valkoista, joka ei ollut liikkunut lainkaan koko keskustelun aikana. Nesteessä kelluvan naisen tyhjä katse oli yhä kohti varaston kaukaisia ovia.

“Sinä kerroit minulle viimeksi, että sinä näet kaiken”, Ficus jatkoi turhautunutta tilitystään. Aft-Amanan papereissa polttavat lähestyvät päivämäärät alkoivat viimein ottaa matoranin tajuntaa kiinni. Hänen piti saada ymmärtää, ennen kuin hän tekisi itsensä hulluksi spekuloimalla. “Jos kerran näet myös tulevan, niin miksi et varoittanut Nacea? Miksi et edes yrittänyt auttaa häntä?”

“Ei se toimi niin”, Kaikkinäkevä kivahti sellaisella sävyllä, jota Ficus ei ollut häneltäennen kuullut. Kulunut kuukausi varastossa matoranin kanssa oli huomattavasti vetreyttänyt Valkoisen kuvainnollisia kielenkantoja. Yksinäisessä kammiossaan kryptisyyden kaivoon kompastunut uinuja oli hitaasti alkanut ymmärtää, kuinka tavallinen keskustelu toimi.

Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus ei todellisuudessa ollut hiljaisuus pöydällä tikittävän raudan vuoksi. Valkoisen piti kuitenkin hetken pohtia, kuinka jatkaa. Lukemattomia vuosia yksin mädäntynyt nainen ei koskaan ollut joutunut pukemaan omaa olemassaoloaan sanoiksi.

“En minä tulevaisuutta näe, Seppä”, hän sitten jatkoi hiljaa tarkoin sanojaan harkiten. “En tiennyt, että juuri sinä astuisit luokseni sinä päivänä. Enkä nähnyt ystävääsi. Se ei toimi niin tarkasti. Minä näen jotain muuta. Näen… kirouksen.”

Ficus kuunteli ja yritti ymmärtää.
“Kirouksen?”

“Kaikki ympärillämme. Koko tämä maailma, kaikki sen historiassa ja jokainen hetki sen tulevaisudessa. Muinaisten kamalan kirouksen koura yltää kaikkialle. Tietyt kaavat on määrätty tapahtuvaksi heidän matemaattisen vääjäämättömyyden sääntöjensä mukaisesti.”

Valkoisen äänestä kuuli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän asiaa jollekulle kertoi.

“Ja nuo samat hetket ovat kirotut toistumaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta kansa niitä ei kykene näkemään. Jokainen sykli on puettu uusiin vaatteisiin. Vain maailman tavoin kirotut näkevät verhon taakse.”

Välähdykset Totuuden sanoista vierailivat jälleen Ficuksen mielessä, ja hän ymmärsi Valkoisen puhuvan totta. Ei hän tämän aitoutta ollut koskaan epäillytkään, mutta akateemikon oli vaikea saada otetta uudesta todellisuudesta ilman ripausta konkretiaa. Eikä matoran ollut edes varma, saiko hän sitä. Valkoisen puhe kuitenkin rauhoitti häntä ja antoi jälleen tarkoitusta sille pitkälle tielle, jolle Ficus oli luvannut astua.

“Ja verhon takana me näyttelemme meille määrättyjä roolejamme”, arkeologi toisti oppeja, jotka Valkoinen oli hänelle viikkoja sitten tarjonnut. “Kunnes viimeisellä hetkellä rikomme syklin?”

“Ja maailma voi olla taas kaunis”, Kaikkinäkevä unelmoi, “ilman muinaisten ikuista vihaa.”

“Mutta tie on pitkä, enkä tiedä uskallanko edes ottaa ensimmäistä askelta”, arkeologi murehti ääneen. Hän vilkaisi jalkojensa juuressä pöydän alla odottavaa salkkua, joka oudolla muotoilullaan oli jo Valkoisen kammiossa häntä kovasti hämmentänyt. Yksinäisen hiljaisuuden rohkaisemana hän nosti sen pöydälle kellokoneiston viereen ja napsautti sen kaksi yllättävän raskasta salpaa auki. Tärisevin käsin hopeakasvo nosti salkun auki. Tärisevin siitäkin huolimatta, että hän tiesi täsmälleen, mitä sen sisällä oli. Hän kuitenkin ymmärsi, että se saattoi olla hänen konkreettisin kosketuksensa johonkin loputtomasti häntä suurempaan.

Kaksitoista lasista, hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempää kuulaa hohti jokainen omalla paikallaan salkun sisäpintaan valmistetuissa koloissaan. Artefaktien uskomattoman kauniit leiskuvat värit saivat sateenkaaretkin näyttämään mustavalkoiselta. Värien ja valojen loisto huumasi hetkeksi jopa nesteessä kelluvan hampaiden kiroaman naisen, joka aisti ne jollain aivan muulla tavalla kuin silmiä käyttämällä.

“Näillä he sinut loivat”, Ficus nielaisi salkun kantta puristaen, kädet yhä täristen.

“Kyllä”, Valkoinen vastasi, joskin ilmiselvästi epäröiden.

“Ja nämä luovat myös minut?” matoran kysyi vilpittömästi vaikka tiesi vallan hyvin, mitä häntä varten suunniteltu pitkä tie piti varrellaan.

“Kyllä. Mutta kuten sinulle jo kerroin, Seppä, hauras mieleni hädin tuskin yltää enää menneeseen. En välttämättä voi auttaa sinua ymmärtämään, kuinka ne toimivat.”

Ficuksen oma tahto ei olisi enää riittänyt lumoavan näyn sulkemiseen, mutta rohkaiseva töytäisy Valkoisen mielestä sai lopulta salkun kannen kaatumaan. Varastossa oli äkkiä taas ihan vähän hämärämpää — niin paljon valoa olivat kuulat tilaan tuoneet. Muinaisten välineiden kauneuden kaikotessa palasi matoran myös mielessään takaisin maan pinnalle.

Valkoinen oli varastossa vietettyjen viikkojen aikana puhunut monista asioista, joita Ficus ei vielä ymmärtänyt. Tankissa vellova Yksinäinen tuntui kaipaavan monia asioita, joista suurin osa tuntui tutkijan pienessä päässä täysin saavuttamattomalta.

“Jos se, mitä kerroit minulle muinaisten työkaluista pitää paikkansa”, Ficus puhui syvin mahdollinen murhe äänessään valliten, “niin minä pyydän sinulta kärsivällisyyttä. En… en ole varma, miten tulen pystymään tähän.”

Suunnitelma oli olemassa eikä pääpiirteittäin ollut edes kovin monimutkainen. Totuuden ja tämän siskojen työ oli saatettava loppuun, jotta tasapaino maailmaan löytyisi. Valkoinen tarvitsi toverikseen Mustan. Kuningatar tarvitsi valtakuntansa ja Ficus taasen…

Ficus tarvitsi ystäviä.

“Meillä ei ole kiire, Seppä”, Valkoinen lohdutti matorania. “Olen odottanut jo yhden ikuisuuden. Toinen ikuisuus on silloin jo odotuksen arvoinen.”

“Mutta me tarvitsemme niin paljon”, Ficus ärjähti ja kirosi mielessään. Kaiken murheensakin keskellä matorania kismitti se, miten hänelle oli viimein löytynyt suurempi tarkoitus mutta hän ei oman kykenemättömyytensä vuoksi saanut mitään alulle.

“Ensimmäinen asia, mitä me tarvitsemme, olet sinä, Ficus. Täysi sinä, todellinen sinä. Emme voi astua tälle tielle niin kauan, kuin tuo ammottava kolo velloo rinnassasi.”

Matoran huokaisi syvään ja äänekkäästi tietäen erinomaisesti, mitä Valkoinen tarkoitti. Ei hänen rinnassaan mitään konkreettista aukkoa ollut. Se aukko oli hänen mielessään. Oli ollut jo kauan ennen kaivantojen kauhuja. Mutta viimeisimpien kuukausien aikana menneen Ficuksen ongelmat olivat alkaneet tuntua suorastaan kotoisilta. Niiden merkitys tuntui uskomattoman pieneltä verrattuna siihen maailmaan, mihin tutkija oli Valkoisen kanssa astunut.

Mutta silti Ficus nousi tuoliltaan ja asteli rauhallisesti varaston perälle kasattujen pahvilaatikkotornien keskelle. Päässään hopeakasvo ajatteli tekevänsä sen Valkoisen mieliksi, vaikka todellisuudessa hänen vuosia vanha mysteerinsä kutitteli edelleen jossain mielen perukoilla.

Matoran löysi etsimänsä hyvin vaivattomasti, sillä yksi kasan laatikoista oli ilmiselvästi kaikkia muita vanhempi. Sen pinta oli tummunut aikojen saatossa vaaleanbeigestä tavalliseksi ruskeaksi, ja sen taiteltu kansi oli kulunut kulmistaan miltei pyöreäksi.

Ficus nappasi melkein oman torsonsa kokoisen laatikon huolettomasti kolmen sitä suuremman alta ja antoi päällimmäisten vain kaatua kovaäänisesti varaston betoniselle karhealle lattialle. Hän kantoi sen pöydän sijasta aivan Valkoisen lasisen asumuksen eteen ja istahti itse lattialle laatikon ääreen.

“Tässä on kaikki se, mitä minulla oli mukanani silloin, kun saavuin Metru Nuille. Kaikki, mitä on jäljellä edellisestä elämästäni”, tutkija muisteli nyt jo niin kaukaista menneisyyttään samalla, kun nosti laatikon kannen sivummalle. Pahvisen säilytysvälineen sisältö oli paljon arkisempaa, mitä Valkoinen oli odottanut. Suurimmaksi osaksi sen sisällä oli vain kulmalukkokansioita täynnä kellastuneita papereita ja yksi puinen, koristeellinen rasia.

“Suurinta osaa näistä en edes ymmärrä”, onu-matoran mutisi ja nosti yhden avonaisista kansioista. Paperit koostuivat pääasiassa mustavalkoisista kopioista, joiden teksti muistutti ainoastaan etäisesti sitä, mikä tunnettiin yleismatoranina. Muutamissa papereissa oli kuviakin. Selkeästi olkapanssaria muistuttavan piiroksen takana oli kaavio jonkinlaisen rintapanssarin valmistamiselle. Keskinkertaisen kopioinnin ja ajan kuluttavuuden vuoksi dokumenttien yläreunoissa sijaitsevat symbolit olivat hyvin vaikeita tunnistaa mitään järkevää esittäviksi.

“Kaiketi vanhasta työpaikastani”, Ficus tuumasi ja laski kansion takaisin muiden joukkoon. “En kyllä tiedä, miksi olisin säästänyt jotain tällaista.”

“Tämäkö on aukkosi, Seppä?” puuttui Valkoinen viimein matoranin muisteloihin. “Unohdettua menneisyyttäsikö sinä murehdit?”

“Enemmänkin sitä outoa tunnetta, kuin en haluaisi muistaa. Ja samalla tuntuu, kuin olisin menettänyt jotain loputtoman tärkeää.”

Jo hetken aikaa Ficuksen silmät olivat liimaantuneina siihen ainoaan laatikon esineeseen, joka ei ollut kasa epäselviä kaavioita tai raportteja. Puisen pienikokoisen rasian kanteen oli ilmiselvän hätäisesti kaiverrettu yksi sana: “Unohda.”

“Ja sitten on tämä”, matoran tuumasi ja avasi verkkaisesti rasian kannen. Esine sen sisällä täytti kaikki uinuvan kuningattaren aistit. Muinaisten lahja antoi hänen tuntea sen merkillisyyden tavoilla, joita matoran ei pystynyt edes kuvittelemaan.

Ficukselle se oli kuitenkin vain käsi. Robottinen sellainen ja sininen väritykseltään. Sen tarkoitusperä ja rasian kannen teksti olivat molemmat matoranille täysiä mysteerejä.

“En ymmärrä sitä”, Valkoinen myönsi, mistä Ficus ei yllättynyt. Ei hänelläkään ollut menneisyytensä artefakteihin mitään konkreettista kosketuspintaa. Laatikon sisältö ei millään tapaa tuntunut olevan hänen elämästään.

Hetken aikaa Ficus ja Valkoinen olivat paikallaan sanomatta sanaakaan. Ficuksen päässä vilisi tavalla, jota hän ei ollut kokenut pitkiin aikoihin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunne, jota hän tunsi, ei ollut pelkoa, ahdistuneisuutta tai ymmärtämättömyyttä. Hänen kallossaan kiersi lohdullisia ajatuksia. Kenties rasiaan kaiverretut kirjaimet ja niiden sanoma itsessään riitti työntämään hetkeksi syrjään Ficuksen uuden karmean tien ja siitä juontavat ajatukset.

Hän oli saapunut päätökseen. Ja päätöksen myötä hän nousi pystyyn, tarttui pöydällä tikittävään koneistoon ja työnsi sen rivakasti takaisin Valkoisen sammioon. Neste naisen ympärillä alkoi taas kuplia.

“Olen pahoillani, mutta tänä iltana minä en taida tohtia jatkaa pidemmälle”, Ficus vilpittömästi tokaisi. Mutta Valkoinen ei ollut vihainen. Hän kykeni tuntemaan matoranin mielessä syttyneen palon. Oli parasta päästää tutkija menemään siltä illalta ja antaa tämän käyttää kuin tyhjästä ilmestynyttä motivaatiota.

“Minä ymmärrän, Seppä. Meillä on aikaa. Mene järjestämään asiasi kuntoon.”

Ficus ei puhunut ääneen, mutta Valkoinen kuuli tämän kiitoksen myös tämän ajatuksistaan. Ennen poistumistaan tämä kuitenkin sulki kannen Valkoisen eteen jätetystä pahvilaatikosta. Siksi tämä ei enää huomannut, kuinka puisen rasian kansi nytkähti hieman, vaikka minkään ei olisi pitänyt sillä hetkellä kyetä liikuttamaan sitä.

Hammaksikas helmi katsoi, kuinka Ficus ripeästi reippaili ulos varastosta. Tämän kasvot hädin tuskin kykenivät hymyilemään, mutta tämä yritti silti. Ja yrityskin tuntui Valkoisen mielestä mainiolta.

Ficus yllättyi vasta kotiovellaan siitä, millaisella automaatiolla oli kulkenut matkansa. Hän oli melko varma siitä, että oli joutunut putkilinjalla samaan kanisteriin hyvin äänekkäästi itsekseen mutisevan ga-matoranin kanssa, mutta muuten hän oli ajatuksiinsa uppoutuneena päätynyt kotiinsa hälyttävällä nopeudella.

Aurinkojen lasku sai alhaalla paistavien valopallojen säteet läpäisemään pienet reiät matoranin asunnon sälekaihtimissa. Täydet roskapussit tervehtivät asunnon omistajaa tämän astellessa määrätietoisesti sisään. Ensi töikseen tämä kaappasi eteensä työpöytänsä kirjepinon päällimmäisen yksilön. Sen, jossa Ficukselta pyydettiin lupaa luovuttaa Toa Nace Ga-Metrun lääketieteelliseltä osastolta Aft-Amanaan pysyvämpään hoitoon.

Ficus kävi vielä kerran läpi ystävänsä diagnoosin, mistä ei kuitenkaan ollut nimeksikään hyötyä. Kukaan ei ollut pystynyt selittämään sitä, kuinka toa oli edes hengissä. Nacen sydänkivi oli kärsinyt niin pahasti, ettei sitä voitu siirtää enää tämän kehoon, eikä maan toa jostain syystä myöskään näyttänyt enää tarvitsevan sitä.

Mielivaltaisia osia toan kehosta oli kuitenkin pysyvästi halvaantunut. Mukaanlukien kasvot, jotka olivat vääntyneet ikuiseen kauhistukseen. Kaikki merkit viittasivat kuitenkin siihen, että toa oli edelleen tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Aina silloin tällöin hän jopa viittoili verkkaisesti käsillään havainnoimiaan asioita.

Ficus hypisteli tarvikelaukkunsa pohjalle, missä Nacen aiemmin kaulaansa laittama punainen medaljonki nyt lepäsi. Oman helynsä Ficus oli laittanut säilöön. Sillä ei tuntunut enää olevan paljoakaan merkitystä. Toan koru taasen toimi aktiivisena muistutuksena siitä, mitä Ficuksen vanhasta elämästä ja vanhoista ystävyyksistä oli jäljellä.

Luovutuspäätöksen vielä kerran luettuaan matoran tarttui kynään ja painoi sen paperille. Eikä hän enää elämässään koskaan sen jälkeen lykännyt velvollisuuksiaan.

Ei koskaan.

Kuluneet vuosikymmenet hädin tuskin näkyivät Suuren Kaupungin katukuvassa. Uusiin rakennuksiin kiinnitti huomiota vain aniharva, sillä saaren ulkopuolelta saapuneiden huvittelu- ja kauppapaikat merkitsivät lopulta hyvin vähän tavallisen kansalaisen arjessa. Coliseumin tornista kaupunkia valvova uusi turagakin oli poistunut otsikoista jo kuukausia sitten.

Kirkkaan loppukesäisen päivän keskellä kulkevat kansalaiset olivat kokoontuneet erikokoisiin ryhmiin Ga-Metrun kampusalueiden huolletuille pihamaille. Reppuselkäiset ja laukkuolkaiset opiskelijat lähtisivät pian virtoina kulkemaan kohti oppilaitosten auloja ja sitten taas niitä pitkin yliopiston lukuisiin luentotiloihin. Uuden lukukauden alkamisen kunniaksi opiston päärakennuksen ovien yläpuolella kiiltelevää “Oms Eebens” -kylttiä viimein alettiin purkaa, vaikka mielivaltaisesti nimetyn opinahjon nimi oli muutettu jo miltei kokonaista vuotta aikaisemmin.

Monet pysyttelivät mielellään Ta-Metrun rajan pilvenpiirtäjien luomissa varjoissa, kun taas osa löysi viilennyksen työntämällä jalkansa Metrun halki kulkeviin vesivirtoihin. Kesä oli ollut jälleen kuuma, ja vaikka syksy oli jo tuloillaan, ei lämpöaaltoon vielä ollut nähtävissä helpotusta. Opiston henkilökunnan tiloja kohti maleksivalle professorille ilmaston tila toi mieleen lähinnä ikäviä muistoja menneisyydestä.

Yliopiston neljäs suuri auditorio oli siitä erikoinen, ettei siellä edes ollut ikkunoita, joita olisi aurinkojen valoilta tarvetta peittää. Suurimmaksi osaksi maan alle rakennetulla luetosalilla on kehno maine, sillä se usein piti sisällään sellaisia luentoja, jotka kaikkein kauimpaa kiersivät opetussuunnitelmien suosituksia. Siellä istuivat usein ne opiskelijat, joiden motivaatio oli alhaisimmillaan. Neljännen salin luennoitsijoilla harvoin oli rohkeutta puuttua takarivissä torkkuvien opiskelijoiden nuokkumiseen, ja suurimmalla osalla oli vaikeuksia ylipäätään pysyä aiheessa. Kyseenalaisimpien kurssien opettajilla oli taipumusta olla luonteeltaan erikoisimpia.

Auditorion valkokankaan eteen pultatulle pöydälle laukkunsa nostanut Ficus oli siinä mielessä poikkeus, että hänen muinaishistorian kurssinsa oli saanut osakseen paljonkin arvostusta hänen kollegoidensa keskuudessa. Se arvostus ei kuitenkaan riittänyt loputtomiin: professorin toistuvat pyynnöt teoreettisen astronomian kurssista kaikuivat kuuroille korville vuosien ajan. Kun lupa luentojen pitämiseen lopulta saapui, oli kurssin sijainti juurikin sali neljä, ja toisin kuin tavallisesti, ainoastaan kaksi kertaa viikossa — tämäkin kaikki vain sillä ehdolla, että kurssin osallistujamäärä ylittäisi vaaditun viidenkymmenen.

Kolme viikkoa kestäneen kampanjoinnin jälkeen lista oli rimaa hipoen täysi. Ficuksen suosikkioppilaat olivat ilmoittautuneet mukaan puhtaasta lojaaliudestaan. Takarivi taas olisi satavarmasti täysi niistä, jotka tiesivät kurssista irtoavan helppoja opintopisteitä. Kokonaan uusia ilmoittautujia oli Ficuksen harmiksi ainoastaan kahdeksan, mutta hän ymmärsi myös olla valittamatta.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kello löi tasan ja nopeiden laskutoimitusten perusteella ainakin suurin osa ilmoittautuneista oli saapunut paikalle. Keinovalot himmenivät pöydän reunaan upotetusta säätimestä ja videotykki auditorion yläreunassa heijasti Ficuksen taakse suuren ja yksityiskohtaisen tähtikartan. Kirjavasta yleisöstä reilut puolet lopetti puheensorinaan osallistumisensa. Takarivissä kuiskailu jatkui kuitenkin edelleen.

“Hyvää huomenta kaikille, ja tervetuloa teoreettisten tähtitieteiden ykköskurssille. Minä olen professori Ficus, entinen Onu-Metrun pääarkeologi ja teidän luennoitsijanne. Avatkaa oppikirjanne sivulta 4. Käydään johdanto yhdessä läpi.”

Pelkistä matoraneista koostuva opiskelijajoukko teki työtä käskettyä. Jopa takarivin osasto, joka tahtoi näin alkuun ainakin teeskennellä olevansa henkisesti läsnä.

Vihreäkantisen paksun oppikirjan kansiin oli kuhunkin kirjoiltu kultainen koukeroinen symboli, jonka opiskelijat tiesivät kirjalistansa perusteella kuuluvan kirjan kirjoittajalle, Curuvar kolmannelle. Opuksen paksuus selittyi lukuisilla korkealaatuisilla värikuvilla, joista useissa esiintyi monimutkaisia tähtikarttoja ja tähtien pintoja havainnollistavaa grafiikkaa.

“Kuten Curuvarkin asian heti kärkeen ilmaisee”, Ficus jatkoi määrätietoisesti, joskin katse pääasiassa kirjan sivuilla eikä oppillaissaan, “perinteiset oppimme astrotieteiden parissa antavat meille hyvin kapean ikkunan siihen, kuinka todellisuus oman tähtemme ulkopuolella toimii. Ymmärtääksemme kaikkeuden olemusta paremmin meidän tulee hypätä muutamaan vaaralliseen oletukseen — joskaan ei niihinkään ilman vakaita perusteluja, kuten tulette huomaamaan viimeistään luvussa kolme.”

Ficus piti hetken taukoa havainnoidakseen, kuinka hyvin hänen oppilaansa seurasivat luentoa. Ainakin kolmannen rivin useasta uudesta opiskelijasta koostuva joukko näytti olevan paikalla oikeasti kuuntelemassa. Tämä havainto antoi Ficukselle tarpeeksi intoa jatkaa.

“Curuvar esittää myös johdannon jälkeen muutaman rohkean ajatuksen siitä, mikä meidän maailmamme paikka kosmisessa järjestyksessä on, mutta suosittelen perehtymään niihin vasta sen jälkeen, kun olette lukeneet leipätekstin luvusta kahdeksan, joka käsittelee tähtikarttojen epäloogisuuksia eteläisten saarien yötaivaalla. Tämä neuvo siis niille, jotka aikovat tutustua kurssin materiaaleihin etukäteen.”

Professori Ficuksen viimeisin maininta aiheutti varovaista toisiin vilkuilua oppilaskunnan keskellä. Täsmälleen yhden matoranin katse pysyi tiukasti naulittuna hopeakasvoisessa luennoitsijassa. Rurukasvoinen ga-matoran kolmannen rivin keskellä oli ottanut kynänkin jo käteensä, valmiina kirjoittamaan muistiinpanoja.

Ficus pani opiskelijan merkille välittömästi muttei reagoinut tähän näkyvästi. Napin napsautuksesta hänen ensimmäinen diansa ilmestyi valkokankaalle hänen taakseen. Oppiaineen arkaluontoisuuden vuoksi professori oli päättänyt aloittaa varovaisesti. Opiskelijat saivat ensimmäiseksi tarkasteltavakseen tuiki tavallisen Metru Nuin yötaivaan. Curuvarkin oli johdannossaan aloittanut Suuren Kaupungin yläpuolella näkyvien taivaankappaleiden nimeämisellä. Listasta löytyi kaikki tärkeä matorankansalle merkityksellisestä Initoista aina selakhien vaikeasti nimeämään Amg’Am viisi-kolme-kolmeen. Ja vaikka Ficus oletti aivan oikeutetusti johdannon sisällön olevan kaikille tarpeeksi peruskauraa, teki rurukasvoinen nainen luokan ainoana muistiinpanoja aivan ensimmäisistä kappaleista lähtien.

Myöhemmin samalla viikolla pidetyllä luennolla kävi ilmi, että tuo samainen matoran oli yksi luokkansa kolmesta, jotka omistivat valmiiksi kurssin vaatimukset täyttävän kaukoputken. Ensimmäisen kuukauden aikana Ficus johdatteli oppilaitaan jo kosmologiankin puolelle. Häntä ei kuitenkaan edes harmittanut, kuinka luento luennolta hänen luokassaan istui vähemmän opiskelijoita. Hänen mielenkiintonsa kolmannen rivin ga-matorania kohtaan kasvoi viikko viikolta. Nuori tyttö nimittäin soi professorilleen joka luennolla sataprosenttisen jakamattoman huomionsa.

Kurssin puolivälin koittaessa kuumuuttaan uhkuva kesäinen ilma oli viimein jäämässä taaksepäin. Vastikään remontoiduissa henkilökunnan tiloissa syystakkia päälleen kiskova Ficus oli hetki sitten palannut valvomasta Metru Nuin historian neljännen kurssin tenttejä. Hitaan ja vähätapahtumaisen päivän passivoima matoran lähti laiskasti maleksimaan pitkin yliopiston käytäviä kohti lähimpää uloskäyntiä. Opiskelijoiden kahvittelutilojen sisäänkäynnin nurkalla keskusteli kaksi Ficuksen kollegaa, joiden läsnäolo sai hänet lähinnä kiristämään tahtiaan. Erityisesti jostain päin etelää saapunut paramykologian professori Derf-Nam sai hänen jalkoihinsa vauhtia.

“Hyödyntämällä saprotrofien psykokineettisiä ominaisuuksia voitaisiin itse asiassa valmistaa mitä epätavallisinta punaviiniä. Varsinkin Coprinus-suvun ylevimmät edustajat onnistuvat käyttämisominaisuuksien puutteesta huolimatta aiheuttamaan alkoholisoitumista testiyksilöissä pelkästään psyykkisten vaikutusten ja lahottamisen yhteisvaikutuksena.”

Punamustan matoranin hämmentävää selostusta oli kuuntelemassa naispuolinen ko-matoran, jonka Ficus tunnisti yhdeksi useista talon filosofian luennoitsijoista. Yllätyksekseen onu-professori myös havaitsi, että komaukasvoinen opettaja näytti olevan aidosti kiinnostunut Derf-Namin käsittämättömistä horinoista.

Uteliaisuuttaan kaksikkoa tuijottanut Ficus ei edes huomannut miltei kävelleensä päin pientä opiskelijaryhmää, jonka kärjessä asteli yksi yliopiston harvoista lisko-opiskelijoista. Sen sijaan hän huomasi sinisen heiluvan käden käytävän päässä, juuri siellä päässä rakennusta, mistä Ficus oli suunnitellut astuvansa ulos.

“Professori!” ga-matoran huuteli käytävällä liikkuvan väkijoukon lävitse. Rurukasvon vasemmalla olalla roikkuva laukku muistutti vahvasti sitä, jota Ficus oli käyttänyt itse vuosia sitten kaivauksilta toiselle matkatessaan.

“Hei Niz”, Ficus tervehti oppilastaan takaisin ja astui tämän kanssa käytävän sivuille, pois ovia kohti kulkevan väkijoukon tieltä. “Kaikki kunnossa?”

“Tahdoin vain ilmoittaa, että saavun katselmukseen tänään ihan vähän myöhässä. Katsos minä asun aika kaukana, ja tahtoisin viedä nämä tavarat ensin kotiini ja-”

Mutta Ficus nosti kätensä pystyyn keskeyttääkseen vaahtoavan oppilaansa.
“Hetkonen nyt. Eikö viestini kulkeutunut sinulle asti?”

Niz katsoi opettajaansa pöllämystyneenä. Rurun kulmat kurtistuivat hämmennyksestä.
“Minkä viestin?”

“Biologian tentti on huomenna, ja suurin osa luokasta on osallistumasta siihen”, Ficus selitti tarkkaillen samalla tarkasti oppilaansa reaktiota. “Sovimme sitten, ettemme menekään tähtitornille tänä iltana, jotta saatte valmistautua rauhassa.”

Ilmiselvä pettymys täytti ga-matoranin mielen. Tämän vasen käsi näpräili nyt laukkunsa solkia hermostuneen oloisesti.

“Etkös sinäkin ole siinä kokeessa?” Ficus mietti ja yritti muistella Nizin kurssisuunnitelmaa.

“Olen… olen toki”, Niz takelteli vaikeana ja nyt hieman nolostuneena omasta ilmiselvästä reaktiostaan. “Olin vain… tai siis… ajattelin vain, että tämän piti kuitenkin olla tärkeä osa tätä kurssia ja olin valmistellut pari aihiotakin, jotka olisi voinut täyttää nyt kun yötaivaalla on niin monta planeettaakin.”

Ficus sulatteli asiaa hetken. Hänestä tuntui aidosti pahalta, että hänen luokkansa ylivoimaisesti motivoitunein ja uteliain opiskelija oli oikeasti valmis laittamaan hänen marginaalisen kurssinsa retken ison ja tärkeän tentin edelle. Professori oli kuitenkin ehtinyt jo merkkaamaan peruutuksen kaikkien kurssilaisten kalentereihin.

“No tuota”, Ficus kuitenkin mietti asiaa. Nizin pohjaton tiedonhalu ja tahto ymmärtää maailmaa ympärillään muistutti Ficusta aivan liian hänestä itsestään niiltä ajoilta, kun hän oli ollut vielä onnellisen tietämätön siitä, miten karmaisevan koneen kouriin hän olikaan syntynyt.

“Minullahan ei edes ole opetusta huomenna, joten jos todella haluat niin voinhan minä pitää sinulle vaikka yksityistunnin. Jos siis olet varma, ettet halua itsekin keskittyä biologian kertaamiseen.”

Mutta maailman vilpittömin virnistys oli jo noussut Nizin sinisille kasvoille.
“Olen melko varma, että olen valmistautunut jo tarpeeksi, professori”, tämä vakuutteli. Eikä Ficuksella ollut mitään syytä olla uskomatta. Tavallaan hän oli odottanutkin tällaista tilaisuutta. Hän oli pitkään halunnut tutustua suosikkioppilaaseensa paremmin, vaikka se varmasti aiheuttaisikin närää kollegoissaan, jos sana pääsisi leviämään. Ei hän toisaalta ollut koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt.

“Noh, alunperin sovittuun aikaan siis?” Ficus ehdotti, kunnes muisti, millä asialla Niz hänet oli alunperinkin pysäyttänyt. “Vai tahdoitko sinä vähän lisää aikaa tähän väliin. Voimme vaikka aloittaa tuntia myöhemminkin.”

“Se sopii oikein hyvin!” Niz nyökytteli innokkaana. Ficus nyökkäsi kerran takaisin vahvistukseksi.

“Selvä sitten. Minä ilmoitan tähtitorniin, että saavumme sittenkin.”

“Kiitos, professori!” Niz hihkaisi puhtaasta onnesta. “Nähdään sitten.”

Ga-matoran lähti jatkamaan matkaansa Ficuksen ohitse syvemmälle yliopiston tiloihin. Professorin oma arvaus oli, että tämän säilytyslokero sijaitsi jossain syrjemmällä. Miltei kaikki muut opiskelijat olivat jo keskustelun aikana ehtineet poistua rakennuksesta, ja sivummalta kuului nyt entistäkin selkeämmin paramykologian professorin uhkuva monologi. Ficus oli melkoisen varma, ettei kuunteleva ko-matoran ollut saanut kertaakaan suunvuoroa keskustelun aikana.

Syksy oli jo sen verran pitkällä, että Suuren kaupungin illat olivat alkaneet pimentyä. Illan sää oli säädetty kirkkaaksi, minkä perusteella Ficus oli ajankohdan alun perinkin valinnut. Ta-Metrussa sijaitsevassa verrattain uudessa asunnossaan hän vietti vain sen hetken, että ehti survaisemaan ruokapatukan tarvikelaukkuunsa, minkä jälkeen hän lähti kohti putkiverkostoa ja sen avulla Ko-Metrua.

Matka Tiedon torneille kesti kuitenkin reilusti yli tunnin pääasiassa ruuhka-ajan takia ja täten kanisterien tiheästä pysähtelytahdista. Reitti oli myös yksi niistä harvoista, joiden aikana Ficusta harmitti, ettei putkien halki kiitävissä kanistereissa ollut ikkunoita. Muutaman kerran hän oli matkustanut torneille jalan, ja hidas lähestyminen kohti Ko-Metrun kolossaalista upeutta oli ollut henkeäsalpaava kokemus.

Tällä kertaa professori kuitenkin ajan ja vaivankin säästämiseksi vain turvautui julkiseen kulkuvälineeseen, joka sopivasti toimitti hänet tornien juurelle. Hämärän keskellä loistavat taivaanhalkojat kurottuivat niin korkealle, että niiden huippuja oli juurelta käsin vaikea kunnolla erottaa. Alue oli kuitenkin työaikojen päätyttyä verrattain hiljainen; ainoastaan kourallinen työhönsä heittäytyneitä kansalaisia jatkoi tekemisiään kohti yön pikkutunteja. Ficuskin ehti jäädä maleksien ihailemaan kristallitornien kauneutta ilman, että monikaan pysähtyi tuijottelemaan turistin tavoin käyttäytyvää matorania.

Samettiseen virkapukuun sonnustautunut onu-matoran tervehti Ficusta läntisimmän tornin sisäänkäynnillä. Kaukaukasvoinen mies ei edes suoristanut selkäänsä saapujalle, kuten hänen olisi kuulunut. Hopeakasvoinen professori oli vartijalle tuttu näky. Protokollan vuoksi Ficus kuitenkin kaivoi vyötäisiltään muoviseen taskuun säilötyn kortin, joka vahvisti hänen henkilöllisyytensä.

Vartija painoi nappia ja avasi Ficukselle kristallista pintaa jäljittelevät liukuovet. Tämä ehti melkein astua niiden toiselle puolelle, kunnes muisti että tällä oli vartijalle ihan asiaakin.

“Yksi oppilaistani liittyy sittenkin seuraani tänään. Rurukasvoinen ga-matoran, Niz nimeltään. Voit ohjata hänet suoraan huipulle. Saapuu noin tunnin päästä.”

Vartija nyökkäsi osoittaen ymmärtäneensä, ja Ficus nyökkäsi takaisin kiitokseksi. Valkosinisen pelkistetyn aulan perällä sijaitsevan hissin edessä odotti jo valmiiksi kaksi ko-matoria, jotka olivat uppoutuneet kiivaaseen väittelyyn. Vääntämisen aiheesta Ficus ei ottanut selvää, mutta kaksikon hatarasti tuntien hän päätteli, että keskustelu oli varmasti alkanut jostain elämää suuremmasta ajatuksesta.

“Setarkos”, Ficus tervehti matorania vasemmalla. “Seletotsira”, hän tervehti kansalaista oikealla. Molemmat putosivat kuvainnollisesti takaisin maan pinnalle puolitutun professorin kävellessä piittaamattomasti kaksikon ohitse suoraan avonaiseen hissiin, jonka saapumista ko-kansalaiset eivät olleet väittelynsä keskellä edes huomanneet. Kaksikko luikki hopeakasvon perään hieman nolostuneena julkisella paikalla käyttäytymisestään.

“Ah. Kas hei, Ficus”, Setarkos sai lopulta sanotuksi. “Tähtiäkö taas tarkkailemaan? Sää ainakin suosii.”

Professori murahti myöntävästi ja läimäisi peukalonsa tornin ylimmän kerroksen painikkeeseen. Tämän irtauduttua taululta rurukasvoinen Seletotsira kurotti kahden muun matoranin ohitse painamaan itsensä ja valkoisen kollegansa pysähtymään neljä kerrosta Ficusta aikaisemmin.

Hissi liikkui matkustajiensa onneksi ripeästi, eikä kenenkään tarvinnut kestää kiusallista hiljaisuutta minuuttia kauempaa. Ko-kaksikon astuttua omiin työtiloihinsa Ficus jatkoi matkaansa yksin kohti tornin huippua, missä hänen oma messinkinen kolmijalalla seisova kaukoputkensa jo odotti.

Ilta oli täydellisen tyyni, eikä tornin huipulla ollut vaikeuksia pysyä pystyssä, kuten kaksi iltaa sitten, jolloin Ficus oli tiirailuvälineensä vaivoin paikalle raahannut. Kristallitornin huipulle oli toki asennettu kansalaisen korkuiset kaiteet kaiken varalta, mutta kenties koko kaupungin toiseksi korkeimmassa kohdassa seisominen puhkuvan myräkän keskellä oli silti hermostuttanut professoria enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut, ja selkeä ilma mahdollisti myös verrattomien näkymien ihastelun. Idässä kohoava Coliseum näytti taivaista käsin olevan lähempänä, kuin se todellisuudessa olikaan. Pohjoisessa siinsivät Po-Metrun lukuisat kanjonit ja niiden halki rakennetut sillat. Väliin jäävässä Onu-Metrussa ei paljon nähtävää ollut. Suuret arkistot olivat levinneet vain vaivoin maan pintapuolelle.

Kaikenkattavaa näkymää olisi voinut tuijottaa ikuisesti, mutta Ficuksen mielessä pyörivät jo polttavammat asiat. Hän tahtoi säätää kaukoputkensa asemiin jo hyvissä ajoin ennen Nizin saapumista. Ja vaikka kaksoisauringot valaisivatkin taivasta vielä juuri sen verran, etteivät tähdet päässeet loistamaan niiden kajon läpi, tiesi professori, että pimeä laskeutuisi täsmälleen neljänkymmenenyhdeksän minuutin kuluttua. Hänen kallossaan ikuisesti tikittävä koneisto oli tehnyt hänestä uskomattoman täsmällisen aikojen arvioimisessa.

Messinkilaite oli asemoitu jo luotisuoraan kohti pohjoista. Ficuksen vain täytyi asettaa siihen vielä oikeat koordinaatit. Hänellä oli yksi oikein erityinen tähtijärjestelmä, jonka hän tahtoi Nizille näyttää. Seitsennumeroista koordinaattia hän ei kuitenkaan muistanut vieläkään ulkoa, joten hän joutui turvautumaan pieneen keltaiseen muistilappuun, jonka oli ehtinyt hätäisesti rustaamaan aiemmin päivällä järjestettyä tenttiä valvoessaan.

Hopeakasvoinen professori näpäytti Volitakiaan vasemman ohimonsa kohdalta, ja hänen vastahankkimansa visiiri liukui kuin tyhjästä hänen silmiensä eteen. Hankkimisperuste ei kuitenkaan ollut mitään niin futuristisenhaluista kuin vaikkapa monilla hänen kollegoillaan. Ficus ei tarvinnut tietokoneiden toimintoja päivittäisessä elämässään. Hänen silmiään vain oli alkanut viimeisimpinä vuosina riivata turhauttava kaukotaittoisuus, eikä niiden leikkely kuulostanut ajatuksena lainkan miellyttävältä. Visiiri oli ollut ratkaisuista helpoin.

Professori kumartui tottuneesti kaukoputken ja kolmijalan välissä sijaitsevan peräkkäisistä kiekoista koostuvan säätimen ääreen. Muistilapun hän länttäsi kiekkojen viereen ja alkoi yksi kerrallaan kääntää niitä oikeisiin asentoihin.

“Yksi”, Ficus luki ääneen ja käänsi ensimmäistä kiekkoa, kunnes numero yksi osoitti suoraan ylöspäin. Sen tehtyään kolmijalka korjasi kaukoputkea täsmälleen oikean verran ylöspäin.

“Nolla, neljä”, professori jatkoi ja nyt myös putken korkeus ja asema kolmijalan päällä muuttui juuri sen verran, että liikkeen pystyi silmin huomaamaan.

“Kaksi, viisi”, hän jatkoi ja putki itse vetäytyi hieman kohti koordinaattien määräämää asemaa.

“Kaksi, kuusi”, Ficus lopetti ja linssit putken sisällä löysivät paikkansa tarkoin määritellystä kokonaisuudesta.

Ja vaikka matoran tiesi, ettei ollut vielä aika, sulki hän vasemman silmänsä ja kurkisti oikealla kohti taivasta. Iltarusko esti häntä kuitenkaan näkemästä mitään taivaanrannan punerruksen lävitse. Hän istui rauhassa kristallisvalmisteiselle lattialle nojaten katon keskellä seisovaan monikulmioon, joka toimitti virkaa hissikuilun ylimpänä päätepisteenä.

Hänelle jäi tovi aikaa pyöritellä päässään kysymystä, jonka hän oli pitkään tahtonut Nizille esittää. Sen kertominen tosin vaatisi rohkeutta, vaikka hän oli äärimmäisen varma siitä, mikä ga-matoranin vastaus olisi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään.

Säätila oli kylmentynyt huomattavasti siihen mennessä, kun Niz lopulta saapui. Nuori matoran oli kietonut ympärilleen pitkähelmaisen valkoisen takin ja kantoi kainalossaan omaa, ilmiselvästi uutena ostettua kaukoputkeaan, jonka hopeista kiiltävää pintaa ajan hammas ei ollut vielä kuluttanut.

Sen suurempia höpisemättä he aloittivat oppituntinsa aivan siten, kuin Ficus oli sen suunnitellut jo ennen kuin tiesi viettävänsä illan kahdestaan Nizin kanssa. He kävivät yhdessä läpi kaukoputken oikeaoppista käsittelyä ja sen kokoamisen perusteet, minkä jälkeen professori näytti, kuinka standardoitua koordinaatistoa käytettiin. Tämän jälkeen Niz pääsi kääntelemään opettajansa muistilapulta samat koordinaatit, joilla tämän oma messinkinen laite oli jo säädetty.

“Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi ja kuusi”, oppilas vilkaisi lappua tasan kerran ja tämän jälkeen ulkomuistista lateli luvut uudestaan päässään. Ei mennyt kuin hetki kunnes toinenkin kaukoputkista oli paikallaan. Iltakin oli pimentynyt jo tarpeeksi, jotta tähdistä kaikkein kirkkaimmat puskivat valollaan taivaan lävitse.

“Ja sitten me vain…” Ficus aloitti, mutta päättikin lauseensa vain näyttämällä esimerkkiä. Hän sulki jälleen vasemman silmänsä ja katsoi oikealla putkeensa. Nizin jalkojen ja tornin katon välisestä rahinasta päätellen ga-matoran oli seurannut esimerkkiä perässä.

Niz kuitenkin hämmentyi välittömästi putkeensa kurkistettuaan. Ensivilkaisemalta hän ei nähnyt yhtään mitään. Ainoastaan pimeän taivaan, läntin ilman ainuttakaan tähteä. Mutta professorin määrätietoinen “katso tarkemmin” -huomio kertoi hänelle, että näkyvä pimeys oli tarkoituksellinen. Hän vilkaisi uudestaan mutta piti nyt katseensa tiukasti näkemässään. Se oli kuitenkin yhä vain pimeyttä, joskin…

“… liikkuvaa pimeyttä?” Niz lopulta ihmetteli ääneen.

Ficus virnisti leveästi ja raotti vasenta silmäänsä sen verran, että kykeni näkemään hämmentyneen ilmeen oppilaansa kasvoilla.

“Käytännössä mahdotonta havaita paljaalla silmällä”, professori alkoi selittää. “Koordinaatistossakin äärimmäisen helppo vahingossa ohittaa.”

“Mikä se oikein on?” Niz kysyi kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen. Hyvin tarkkaan katsomalla pimeys putken paljastamalla alueella kiersi itseään. Hienovarainen hidas pyörre lähellä taivaan keskustaa karmi hieman Nizin selkäpiitä. Hänen täytyi nostaa katseensa hetkeksi ja katsoa taivaalle ilman linssien mukanaan tuomaa avustusta. Tyhjää pistettä ei tosiaankaan löytänyt paljain silmin. Tai jos olisikin niin sen hiljaista pyörimistä ei ainakaan olisi kyennyt erottamaan.

“Se ei ole mitään”, Ficus lopulta vastasi oma katseensa yhä kaukoputkessa. “Se on kirjaimellisesti aukko universumissa. Pimeä pyörre, joka nielaisee kaiken ja kadottaa sen ikuisuuteen.”

Nizin katse viipyili nyt tähtitaivaan sijasta professorissa, joka kylmän rauhallisesti otti kosmoksen kylmyyden vastaan. Tämän rauhallinen ääni oli unelmoivampi, kuin Niz oli koskaan oppitunnilla kuullut.

“Joskus noin tuhat vuotta sitten tuolla paikalla oli vielä lukemattomia tähtiä ja niiden kiertolaisia”, Ficus jatkoi ja hänen oppilaansa kuunteli hartaasti. “Tähtikarttoja niiltä ajoilta on säilynyt. Tuo osa avaruutta oli täynnä kosmisia kappaleita. Kunnes saapui yö, jolloin tuo pala taivasta olikin muuttunut usvaksi ja lopulta usva haihtui ja jäljellä oli pelkkä tyhjyys.”

“Mikä sen aiheutti?” Niz paloi halusta ymmärtää. Hänen yllätyksekseen Ficus kuitenkin vain kohautti olkiaan. Professori nosti nyt viimein katseensa putkestaan.

“Kenties tähti vain saapui elinkaarensa päätökseen. Tai ehkä kaksi järjestelmää törmäsi toisiinsa ja sulautti auringot yhdeksi kuoleman mereksi, joka sittemmin luhistui. Paljon on spekuloitu tuon aukon syntymästä, mutta mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä. Se, millä taasen lienee, on se, mitä se voi kertoa meille.”

Ga-matoran ei edes esittänyt jatkokysymystään ääneen. Hänen ei tarvinnut. Rurun läpitunkeva tuijotus riitti viestiksi opetuksen makuun päässeelle professorille.

“Ajattele sitä… kuinka hauraalla pohjalla oma olemassaolomme lepää. Kuinka minä tahansa päivänä maailmankaikkeus vain voisi päättää elämämme, eikä kukaan edes huomaisi. Kuinka auringot vain sammuisivat ja sen jälkeen olisi ikuisesti pimeää… ikuisesti tyhjää.”

Niz nielaisi kuuluvasti. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, koska ei kestänyt nähdä, kuinka tyynesti Ficus hänelle puhui. Sinisen naamion takana pohtiva mieli tiesi nyt, että hän oli ilmoittautunut kurssille täsmälleen oikeasta syystä.

“Onko sillä nimeä?” hän sitten kysyi, mihin Ficus nyökkäsi myöntävästi.

“Baterra”, professori lausui elämänsä ensimmäistä kertaa ääneen. “Enkä edes tiedä mistä kielestä se tulee. Nimi annettiin Selakhiassa kauan aikaa sitten, mutta heidän sanansa se ei ollut. Heillä oli nimittäin itselläänkin käännös sille.”

“Joka on?” Niz kysyi pahaa-aavistamattomana.

“Hiljainen kuolema.”

Ja hiljaisuus oli juuri se, mikä kaksikon ympärillä vallitsi. Ei tuulta, ei tornien reunoilla pesiviä, päivisin rääkkyviä lintuja. Kun Ficus lakkasi puhumasta, ei hetken aikaa kuulunut yhtään mitään. Tämä hiljaisuus oli se hetki, jota professori oli odottanut. Kenties hänen oppilaansa oli tämän oppitunnin myötä pehmennyt tarpeeksi vastatakseen Ficusta jo pitkään polttaneeseen kysymykseen.

“Sinä et taida olla täällä tähtien takia, Niz, ethän?”

Ja hiljaisuus jatkui. Ga-matoran käänsi katseensa taas tähtiin vältelläkseen Ficuksen katsetta. Tällä kertaa oppilas ei yksinkertaisesti kestänyt katsoa opettajaansa silmiin. Nizin suljettu suu oli ainoa vastaus, jonka Ficus todellisuudessa tarvitsi.

“Sinä olet biologian opiskelija, luokkasi terävin ja tehokkain. Läpäisit pääsykokeet täysin pistein ja olet pitänyt tasoa yllä siitä lähtien”, Ficus perusteli kuin tyhjästä ilmestynyttä lausuntoaan. “Kunnes yhtäkkiä sinä ilmestyt koko laitoksen ainoalle kurssille, joka ei näyttäisi perustuvan mihinkään todelliseen. Tulet neljänteen auditorioon joka viikko kuuntelemaan joutavanpäiväisiä horinoitani aiheesta, joka ei edistä teistä kenenkään opintoja. Ja kirjoitat ylös jokaisen sanan, minkä suustani ulos päästän.”

Ga-matoran kiristeli hampaitaan häntä uskomattoman paljon vanhemman maakansalaisen hiillostaessa häntä. Hän kuitenkin kuuli Ficuksen äänenpainosta, ettei tämä ollut vieläkään lopettanut, vaikka todellisuudessa professorin mielen päällä painosti vain viimeinen varmistava kysymys.

“Miksi me olemme täällä tänään, Niz? Mikä sinua oikein ajaa?”

“Eikös… eikös se ole ilmiselvää?” ga-matoran takelteli vaikeana. “Olet ihan oikeassa. En minä täällä tähtien takia ole. Koska… koska et sinäkään ole!”

Maaprofessori nojasi oikealla kädellä kaukoputkeensa ja tuijotti oppilastaan tuimasti visiirinsä takaa. Niz oli väkisin saannut väännettyä omat kasvonsa puhuttajaansa kohti. Ficuksen suljettua tiukasti suunsa mutruun ei vesikaupungin tytölle jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin selittää. Hän oli varsin hyvin tiennyt, että tämä päivä koittaisi vääjäämättä.

“Minä olen seurannut löydöksiäsi jo pitkään, professori. Ensimmäinen kirja, jonka koskaan luin, oli teoksesi muinaisesta draakkien tuomarista. Säästin kolme vuotta rahaa pelkästään päästäkseni näkemään sen luurangon omin silmin. Olin niin vaikuttunut siitä, miten olit kasannut siivun muinaista historiaa niin pienistä palasista…”

Nizin ääneen palautui lause lauseelta hieman enemmän rohkeutta. Hän oli jo aloittanut kertomuksensa, joten se oli sama viedä kunnialla loppuun asti.

“Joten aloin lukea sinun ja ystäväsi tutkimusraportteja. Vaarallinen retkenne Odinan onkaloissa, medaljonkien mysteeri Aerin unohdetuilla vesiväylillä… tai retkenne välisaarien temppeleiltä toisille, kunnes lopulta… Onu-Metru.”

Silloin Ficuksen kasvoille nousi huolestunut irvistys. Kuinka paljon hänen oppilaansa oikein tiesi?

“Retki, jonka jälkeen raportit päättyvät”, Niz jatkoi. “Ystäväsi viettää nyt aikaa Aft-Amanassa, ja sinä katosit kartalta kymmeniksi vuosiksi, kunnes yhtäkkiä ilmestyt takaisin saarelle opettamaan… tähtitiedettä? Vähempikin kertoo, että jokin siellä kaivauksilla meni uskomattoman pahasti pieleen. Te löysitte jotain uskomatonta, ettekö vain?”

Ficusta ei hirvittänyt ainoastaan se, miten paljon hänen oppilaansa tiesi, vaan myös se, kuinka helposti tämä oli tapahtumaketjun päätellyt. Jos hänen salaisuuksien jäljille pääsi näin helposti, ei hän ilmiselvästi ollut peitellyt tietään tarpeeksi tehokkaasti.

“Mistä sinä niin päättelet?” professori sitten kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.

“Kuten itsekin sanoit, alani on biologia, ja piru vie, minä tiedän kyllä, jos olen onnistunut jossain tavanomaista paremmin. Olen viettänyt viimeiset kolme kesää professori Mavrahin kanssa kaivauksilla. Tutkinut niitä. Enkä puhu koneista vaan niistä toisista. Niistä, joita nimitit raporteissasi —”

“— loiskasvoiksi”, Ficus täydensi Nizin lauseen tökerösti. “No niinpä tietenkin.”

“Mitä ikinä ystäväsi kanssa löysittekään minä tahdon tietää myös. Minä uskon vakaasti, että näissä loiskasvoissa piilevät vastaukset niin moneen perustavanlaatuiseen kysymykseen! Kuvittele, mitä mahdollisuuks-”

“EI!” Ficus keskeytti uudestaan. Nizin innostunut vaahtoaminen pysähtyi kuin seinään. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun oppilas kuuli opettajansa korottavan ääntään. “Minä en ryhdy tähän.”

Niz alkoi mutista hiljaa vastalausettaan, mutta hopeakasvoinen nainen ei antanut tälle enää mahdollisuutta jatkaa.

“Unohda kaikki, mitä luulet tapahtuneen. Tässä ei ole mitään mysteeriä! Ystävälleni sattui onnettomuus, enkä tahtonut jatkaa ilman häntä.”

“Mutta professori Mavrah…”

“En tiedä, mitä se lahoaivo on sinulle kertonut, mutta hän valehtelee! Tästä asiasta ei keskustella enempää!”

Nizin kasvot olivat kauhusta kankeat. Ficus ei ollut itsekään huomannut, kuinka lähelle oppilastaan hän oli kasvonsa suutuksissaan työntänyt. Etuhampaitaan kivuliaan näköisesti kirskutteleva professori hätkähti taaksepäin yllättyneenä omasta raivostaan. Kuuluvan raskaasti hengittävä Niz kahmaisi vapisevin käsin kaukoputkensa kainaloon ja lähti peruuttamaan kohti hissiä katse pelokkaana Ficukseen naulittuna.

Loputtomia anteeksipyyntöjä suunpielestään päästelevä ga-matoran peruutti lopulta liukuovien taakse ja katosi näkyviltä. Ficus tuijotti hetken tämän perään, kunnes rojahti epätoivoisena kylmälle katolle, käsillään kasvonsa peittäen. Tämä ei ollut se tapa, jolla hänen piti Nizin uteliaisuuteen reagoida, vaikka hän oli jotain tällaista osannut odottaakin.

Kesti puolisen tuntia, ennen kuin matoran sai kaavittua itsensä ylös kristalliselta pinnalta ja kohti kotia vievää putkiverkkoa. Kaikki vuosia vanhat kauhukuvat olivat palanneet elävinä hänen mieleensä. Nacen verinen ruumis ja rusennettu sydänkivi. Aavikolla makaava palanut jumala. Musta aukko yötaivaan keskiössä. Taivaan, joka ei ollut edes todellinen.

Kotona hänen avaimensa vain tipahtivat eteisen lattialle, kun Ficus kaatui olohuoneensa sohvalle kasvot edellä tyynyyn. Hän ei tahtonut sitä enää, eikä jaksanut. Pintojensa perusteella upouuden kerrostaloasumuksen asuttanut matoran ei halunnut mieleensä vierailemaan sitä, minkä hän tiesi kuitenkin saapuvaksi. Ta-Metrun vanhankaupungin varastotilojen yläpuolelle asumuksensa rakennuttanut Ficus tiesi vallan hyvin, että hänen alakertansa asukas oli kuullut hänen kotiutuneen. Ja hän tiesi myös, että tämä tiesi kaiken, mitä oli juuri tapahtunut.

“En tahdo kuulla sitä, Bianca. Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa.”

Ja ensin vaikutti siltä, kuin Ficus olisi kuin olisikin ollut yksin. Mutta vain hetken. Käytännössä katsoen kokonaan kirjahyllyillä vuoratun oleskelutilan huonekalut olivat huomattavasti modernimpia kuin hyllyihin pinotut opukset. Näytti siltä, kuin asunto olisi täytetty vain täyttämisen vuoksi. Erillisiä huoneita oli keittiön lisäksi kaksi, mutta molempien ovet pysyivät useimmiten suljettuina.

“Me tarvitsemme apua, Seppä”, ääni hänen päässään vaikeroi. Tällä kertaa Valkoisen ääni ei edes tarjonnut lohtua.

“Hän on vielä nuori!” Ficus argumentoi lähinnä oman mielenrauhansa turvaamiseksi. Hän tiesi oikein hyvin, että ainoa olento, jolle hänen koskaan tarvitsi vakuutella yhtään mitään, oli hän itse. “Jos en pysäytä tätä tähän, hän tekee saman virheen, minkä minä. Hän kaivaa itsensä liian syvälle ja menettää kaiken…”

Eikä Valkoinen varsinaisesti ollut eri mieltä seppänsä kanssa. Vuosikymmenet Ficuksen varastossa olivat kuitenkin alkaneet kuluttaa kaukaisen idän valtiaan nimeämän Biancan kärsivällisyyttä.

“Sodan rummut soivat pian kaupunkisi yllä, Seppä. Sinä tiedät sen. Kuulet ne itsekin. Emmekä me ehdi pelastaa kansaa ennen sitä. Emme enää. Meidän täytyy elää läpi vielä tämä yksi helvetti.”

Valkoisen surumieliset ajatukset eivät parantaneet Ficuksen oloa laisinkaan. Tämä ymmärsi kyllä, mistä alakerran asukki puhui. Professorin valmisteluissa oli mennyt paljon kauemmin, kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa.

“Ja me tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Sanoithan sen itsekin. Hän on yksi kaikkein terävimmistä. Ja mikä tärkeämpää, hän on valmis luottamaan.”

Mutta Ficus tiesi, että luottamus tarkoittaisi tässä tapauksessa ainoastaan turmiota.

Idässä vietettyjen vuosien aikana professori oli oppinut paljon. Rúcioron kolkoissa saleissa hän oli ymmärtänyt, kuinka parhaiten palvella puhdasta kuningatartaan. Hän ymmärsi, mitä häneltä vaadittiin.

“Mutta minä en tahdo tappaa häntä”, Ficus ulahti ääneen. Ajatus tuntui sietämättömältä. Hän ei halunnut omaa karmeaa kohtaloaan kenenkään muun kannettavaksi. Ei siitäkään huolimatta, että hän tiesi sen olevan väistämätöntä.

“Sinä et tapa häntä. Sinä annat hänelle mahdollisuuden olla osana ylösnousemusta.”

Hopeakasvo käänsi itsensä kohti huoneiston puhtaanvalkoista kattoa. Hänen ajatuksensa raksuttivat kellokoneiston tavoin. Hän oli jo vuosia pelännyt päivää, jolloin hän joutuisi aloittamaan karmaisevan tiensä kohti tuomionpäivää. Ja se tuntui karmaisevammalta, kuin hän oli koskaan osannut kuvitella.

“Ole kiltti, Seppä. Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan”, Bianca maanitteli surkeana. Ja Ficus tiesi, ettei hänellä todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Oli tiennyt siitä päivästä lähtien, kun hän oli huomannut, ettei Niz todellisuudessa istunut hänen tunneillaan tähtitieteisiin hurahtaneena.

Ja kyyneleet vuolaasti visiirinsä alta valuen hän tarttui sohvapöydällään odottavaan kommunikaattoriin ja näpytteli siihen vaihteen numeron. Odottaessaan luurin toisessa päässä palvelevan koneen yhdistämisprosessia hän nosti pöydän alapuolelle piiloon kiinnitetyn salkun pöydän päälle ja avasi sen vapisevin käsin.

Kahdestatoista pyöreästä esineestä oli paikallaan enää kymmenen. Yhden oli hänen oma rintansa jo nielaissut. Toista kantoi prinssi kaukana syvällä. Kolmannen Ficus nosti omaan vasempaan käteensä juuri, kun rurukasvoinen tyttö viereisessä Metrussa nosti puhelimensa luurin.

“Minä… minä tahtoisin pyytää anteeksi siitä aiemmasta”, Ficus aloitti samalla kun Valkoinen alempaa rohkaisi häntä pysymään lujana. “Tahtoisitko aloittaa alusta? Minulla olisi sinulle jotain näytettävää.”

Ja kuulan sisällä vellova massa muuttui väriltään siniseksi. Se odotti innolla tulevaa uutta kotiaan.

Onu-Metrun pintapuolelle rakennettu kiekonmuotoinen rakennus maastoutui helposti sitä ympäröivään kiveen, jos sitä yritti katsoa kaukaa. Yksi harvoista Metrun maan pinnalla sijaitsevista toimitiloista jäi monilta huomioimatta myös muutamaa kilometriä etelämpänä aukeavien valtavien arkistojen vuoksi. Kahden tieteilijän arkisin käyttämä metallibunkkeri oli ilmaantunut paikalleen jo yli kaksi vuotta sitten, mutta sen aktiivinen käyttö oli alkanut vasta muutama kuukausi takaperin.

Työtakkinsa naulaan jättänyt onu-matoran lampsi sisälle lyhyen käytävän päädyssä sijaitsevasta ovesta rakennuksenpahasen ainoaan elettyyn tilaan. Ficuksen visiiri oli jo valmiiksi esillä hänen saavuttuaan ga-matoranin tutkimustyön myötä sotkeutuneeseen laboratorioon.

“Skakdia”, Ficus irvisti inhosta visiirin tunnistettua paljaat aivot, joita Niz suojalasit päässään leikkeli. Vielä omaa työtakkia päällään pitävä biologi vilkaisi lasiensa yli työtoveriaan ja heilautti hienovaraisesti vapaana olevaa vasenta kättään tervehdykseksi. Oikeassa kädessään hänellä oli läpinäkyvän aivonesteen peittämä skalpelli.

“Yliopiston varaston viimeiset”, rurukasvo mutisi harmistuneena. “Eikä uusia luovuttajia ole luvassa pitkiin aikoihin. Meidän pitää alkaa vaihtaa pian matoraneihin tai vaikka titaaneihin.”

Ficus murahti harmilliselle tiedolle, vaikka oli osannut odottaa jo työtä hidastavaa uutista. Matorankaksikon pieni toimitila oli muutamassa kuukaudessa kuluttanut käytännössä kaikki Suuren kaupungin anatomisten tutkimuslaitosten elinvarastot. Viimeisinä opiskeluvuosinaan neurobiologiaan erikoistunut Niz oli jo muutaman kerran vakavasti harkinnut pimeän kauppatavaran puoleen turvautumista, mutta Ficuksen kanta ehdotukseen oli ollut ehdoton ei. Tämänkaltaiset tutkimukset tehtäisiin niin moraalisesti suoraselkäisesti kuin mahdollista. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli viranomaisten puuttuminen heidän työhönsä.

Metallisen, huoneen keskellä seisovan pöydän takana työskentelevä ga-matoran oli onnistunut saamaan aikaan aivan uskomattoman sotkun. Yhdet, jo käyttökelvottomiksi leikellyt aivot valuivat ainakin kolmessa eri kasassa ympäri pöytää. Pesemättömiä leikkauspöydälle perinteisesti kuuluvia välineitä oli sekä metallisella työskentelypöydällä että valkoisilla sivutasoilla. Jopa hänen muistikirjansa päälle oli roiskunut ilmiselvää verta.

“Odota ihan muutama hetki vielä”, Niz pyysi selkeästi odotuskannalla huoneeseen saapuneelta toveriltaan. “Olen melko varma, että olen saanut eroteltua limbisestä järjestelmästä sen, mitä tarvitsemme.”

Paksuun syystakkiinsa sonnustautunut Ficus kohotti kulmiaan visiirinsä takana ja suostui istumaan metalliselle jakkaralle Nizin työtason eteen. Lähtöä tekevän näköisesti jalkaansa naputtava onu-matoran ei kaikesta huolimatta ollut niin kiireinen, etteikö hän voinut antaa ystävälleen vielä hetkeä tutkimusten parissa.

“Tarkoittaako tuo, että olisimme valmiita kokeilemaan ensimmäistä siirtoa?” Ficus pohti toiveikkaasti, mihin Niz vastasi aidolla huvittuneisuudella.

“Älä edes unelmoi. Olen rajannut etsimämme mikroskooppisen pienelle alueelle, mutta tulos ei vieläkään ole tarkka. Nykytekniikalla palan siirtäminen veisi silti mukanaan satoja kertoja enemmän massaa, kuin on tarpeen. Ja jos koskaan meinaamme onnistua tässä, me tarvitsemme absoluuttisen puhtaan ja kaikesta ylimääräisestä leikatun kappaleen.”

Puolivälissä biologin ylitarkkaa selostusta vanhempi naisista oli alkanut pyöritellä silmiään levottomasti. Juuri tällaista vastausta hän oli odottanutkin, mikä entisestään kasvatti hänen haluttomuuttaan kuulla sitä ääneen.

“Niin, niin, niin”, Ficus lopulta huokaisi turhautuneena suunvuoron saatuaan. “Pettymyksiä toisensa perään. Tiedäthän, että Saraji olisi äärimmäisen tyytymätön tuohon selitykseesi jos hän olisi olemassa.”

Niz tarkasteli Ficusta pettymyksellä suojalasiensa ylitse. Sarkasmi onu-matoranin sanoissa oli suorastaan kuvottavan läpitunkevaa.

“Sinä annoit komerossasi ruostuvalle tyhjälle vahkille nimen?” ga-matoran aloitti epäuskoisena. “Ficus, näin pakkomielteet syntyvät. Sinä et saavuta mitään antamalla nimiä tulevaisuuden haaveille.”

Ficus mutristi suutaan eikä edes vastannut. Niz pudisteli hiljaa päätään ja päätyi lopulta laskemaan leikkausinstrumentin kädestään. Hänen tulevaisuutta maalaileva ystävänsä oli taas kadottanut hänen työmotivaationsa.

“Mistä edes keksit moisen nimen?” hän lopulta myöntyi jatkamaan keskustelua samalla, kun kiskoi vaaleansinisiä, nesteen peittämiä kumihanskoja vaivalloisesti pois käsistään.

“Keksin vain”, Ficus murahti seuraten samalla toverinsa työpäivän päättymistä. “Ei kaikkien nimien tarvitse tarkoittaa mitään.”

Käsiään hanan alla pesevä Niz ei ollut täysin tietoinen kellonajasta mutta päätti silti, että tämä oli päivä, jolloin hänen sopi lopettaa hieman tavanomaista aikaisemmin. Hänellä ja Ficuksella oli ennalta sovittuja yhteisiä menoja, joita varten hän mielellään valmistautui henkisesti. Siniset kätensä kuivattuaan biologikin siirsi työtakkinsa naulakkoon, kahmaisi sitten ajan nuhriman olkalaukkunsa ja lampsi jo ovenpielelle malttamattomana astelleen Ficuksen perään. Pitkää käytävää pitkin harppova matorankaksikko ei edes sulkenut laboratorion ovea perässään.

“Et aio edes siivota?” Ficus ihmetteli vaikka tajusikin puolivälissä lausettaan kyselevänsä typeriä.

“Meillä on siivooja nykyään, muistako”, Niz tuhahti vastaukseksi, eikä edes ensimmäistä kertaa. “Olemme puhuneet tästä tällä viikolla kolmesti. Aivan kuin et edes yrittäisi enää kuunnella, mitä sinulle puhun.”

“Olen… äh, olen pahoillani”, Ficus mutisi vilpittömästi. Ei vanha professori tahallaan jättänyt huomiotta ystävänsä muistutuksia. Hänen päässään vain oli viimeisimpien kuukausien aikana pyörinyt niin paljon ajateltavaa, että hänen tajuntansa alkoi tiedostamattomasti jättää vähiten polttavan informaation käsittelemättä.

Kiekonmuotoisen rakennuksen ulkopuolella seisoi yksinäinen metallinen masto, jonka latvan punaiseen palloon syttyi valo, kun Niz läimäisi nappulaa sen juuressa. Signaali lensi Metru Nuin utuiselle loppusyksyiselle taivaalle. Kestäisi kuitenkin tovi, ennen kuin siihen reagoiva Metrun rajan takana työskentelevä lennonjohto saisi tehdyn tilauksen toimitettua.

Näkymä kahdesta, kivisen tasangon keskellä pönöttävästä kansalaisesta olisi ulkopuolisen silmissä saattanut jopa näyttää koomiselta. Kummallakaan potentiaalisen kuvan esiintyjistä ei olisi kuitenkaan riittänyt huumorintajua edes hörähtää. Molemmat olivat pysyvästi väsyneitä jo vuosia kestäneestä ylityöllistymisestä. Ja vaikka Ficuksen mahtipontinen visio oli viimein ottamassa itselleen muotoa, olivat tieteen tien tallaajat vielä kaukana hyvin nukutuista öistä.

Maston kautta tehtyä tilaustaan odotellessa oli matoraneista nuorempi kaivanut esiin pienen litteän kommunikaatiovälineen, jollaiset olivat viimeisen vuoden aikana alkaneet niittää valtavaa suosiota erityisesti Le-Metrussa, jossa se aktiivisesti helpotti erilaisten työpajojen välistä kommunikaatiota. Nyt laite oli kuitenkin levinnyt jo tavallisten kansalaisten käyttöön, Ficuksen suureksi harmiksi. Laitteen hankkimisesta lähtien Niz oli viettänyt miltei jokaisen toimettoman hetkensä sitä näpytellen.

“Lakkaisit jo roikkumasta siinä koneessa”, entinen arkeologi tuhahti. Niz kuuli vanhanaikaisen ystävänsä äänensävystä, ettei tämä puhunut laitteesta hänen käsissään vaan siitä asiasta, joka jossain päin Ta-Metrua vastasi hänen viesteihinsä.

“Lakkaa kutsumasta häntä koneeksi”, Niz murahti jo ties kuinka monetta kertaa. Hänen hermostuneisuutensa kuitenkin laantui välittömästi hänen viimeisimmän viestinsä saatua vastaukseksi muutamasta merkistä koostuvan kuvion, joka esitti ilmiselvästi hymyileviä kasvoja.

“Kutsun miksi haluan”, Ficus tuhahti, mutta juuri tarpeeksi hiljaa, ettei Niz aivan saanut kärttyisästä manauksesta selvää. “Se asia pelottaa minua yhä. Niin kauan, kuin emme tiedä, miten hänen olemassaolonsa on edes mahdollinen, pysyisin kaukana”, hän sitten päätti valituksensa nyt jo aivan selkeään ääneen.

Mutta Niz oli jo rakentanut verrattain tuoreen tuttavuutensa varaan tarpeeksi pilvilinnoja ollakseen välittämättä vierellään jalkaansa naputtavan vanhuksen epäilyksistä.

“Äh. Teidän pitäisi vain tavata. Oppisit sinäkin tuntemaan hänet kunnolla”, Niz puolusti ystäväänsä, joka nyt lähetti hiljaa pilisevään kommunikaattoriin viestejä, joita niiden vahvasti punastuva vastaanottaja ei suonut Ficuksen näkevän. Rurukasvo päättikin sujauttaa kommunikaattorin takaisin laukkuunsa kaiken varalta, vaikka Ficusta ei ilmiselvästi edes kiinnostanut urkkia, millaisia viestejä hän vastaanotti.

“Niz, me emme tiedä, että kenen hiton tietoisuus siinä ruumiissa elää! Meidän teoriamme —”

“Tarkastajan teoria”, Niz keskeytti ystävänsä töykeästi, eikä Ficukselle jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin korjata itseään.

“Ystäväni teorian mukaan”, hän lopulta kaarteli, “näiden ei pitäisi sisältää itsessään muuta kuin kuollutta materiaa.”
Paatoksensa keskellä volitakkasvo naputteli rintaansa siitä kohtaa, missä arvioi sisällään vellovan pyöreän esineen sijaitsevan.

“Miksi se penteleen luonnonoikku puhuu?” hän jatkoi. “Miten se on edes tietoinen? Miksi sillä on…” Ja siihen Ficus pysähtyi. Nizin omahyväisestä katseesta päätellen hän oli jo astunut askeleen liian pitkälle voidakseen enää puolustaa omaa kantaansa uskottavasti.

“Miksi hänellä on sielu?” Niz sitten lopulta täydensi. “Nimenomaan. Minäpä aion ottaa selvää.”

Ta-Metrussa uutta hopeista kanohiaan sovittava merkillisyys olisi luultavasti suhtautunut hyvin penseästi Ficuksen esittämiin kysymyksiin, jos olisi ne kuullut. Niz ei hänen onnekseen kuitenkaan koskaan välittänyt sanomaa eteenpäin. Yksipuoleinen mielenrauha sai siis vielä hetken aikaa jatkua.

Taivaalta etäisesti kuuluvaan surinaan huomionsa kiinnittänyt Ficus ei tosin itsekään tahtonut jatkaa väittelyä enempää. Sen sijaan hän päätti keskittyä yksityiskohtaan, joka hänen mielessään viittasi erityislaatuisen huolestuttaviin merkkeihin.

“Rakastatko sinä häntä?”

Niz oli tukehtua ystävänsä suorapuheisuuteen. Hän sai kuitenkin pidettyä kasvoillaan verrattain vakavan ilmeen. Hän ei todellakaan halunnut näyttää, että oli järkyttynyt kysymyksestä.

“Hän on vain niin kiehtova. Hän on… uutta. En ymmärrä hänestä vielä melkein mitään, ja ajatuskin siitä, mitä voin hänen kanssaan oppia, saavat polveni tärisemään.”

Ficus kuunteli ystävänsä sanoja murunen katkeruutta sydänkivessään kiertäen. Nizin kuvailu kuulosti erehtymättömästi samalta, mitä hän oli saanut kuulla muutama viikko sen jälkeen, kun he olivat viettääneet ensimmäisen kahdenkeskisen iltansa Tiedon tornien huipulla. Sillä vaikka ga-matoranista oli paistanut arkuutta vielä pitkään Ficuksen tarkoituksettoman hampaidenkiristelyn jälkeenkin, olivat uudet loputtomat mahdollisuudet ja potentiaali löytöihin voittaneet oppilaan lopulta opettajan puolelle.

Totuus, jonka Ficus oli Nizille tarjonnut, oli toki korkeintaan vain puolikas. Paljoa ei ga-matoran tiennyt Ta-Metruun kohonneen Valkoisen Temppelin todellisesta tarkoituksesta tai siitä, mikä sen ainoan elävän asukkaan todellinen alkuperä oli. Uusi ja uljas maailma oli harhauttanut Niziä tarpeeksi. Menneiden kaivelu ei ollut Ficuksen oppilasta kiinnostanut. Uusi häntä oli eteenpäin alkanut työntää.

“Säästä minut yksityiskohdilta”, onu-matoran päätyi ajatuksistaan huolimatta laukomaan. Niz ei ollut kaksikon ainoa osapuoli, joka halusi piilottaa todelliset tuntemuksensa.

“Itsepähän kysyit”, oli lause, jonka Niz olisi halunnut tiuskaista takaisin, mutta taivaalta lähestyvä pörinä kiinnitti nyt hänenkin huomionsa. Kaukaa pilvien yläpuolelta oli alkanut laskeutua jotain harmaata ja metallista. Vähän aikaa seurattuaan kaksikko erotti jo selkeästi le-metrulaista muotoilua noudattavan ilmalaivan ääriviivat, mutta laitteen sivuille oli asennettu yhteensä neljä kiekon sisällä pyörivää propellia, jotka tekivät uuden ajan lentohärvelistä entisiä malleja huikeasti ketterämmän ja nopeamman.

Keskimääräisen putkiverkkokanisterin kokoinen matkustaja-alus laskeutui hitaasti noin kymmenen metrin päähän matoraneista. Ohjaamossa virnistelevä nuori volitakkasvoinen ko-matoran viittoili propellien jylyn ylitse kaksikkoa nousemaan ilma-aluksen sivulla auenneesta aukosta sisään. Kivipölyä laajalla alueella ympärillään pöllyttävä alus lähti nousuun välittömästi, kun Ficus oli kiskaissut oven sisältä kiinni. Moottorien jyly vaimeni huomattavasti tieteilijöiden päästyä suljettuun, vain kahdella pienellä ikkunalla varustettuun matkustajatilaan.

“Kyhrex on laittanut rahansa palamaan”, Niz ihmetteli jo toista kertaa ääneen saman viikon sisällä. “Hän on sitten ihan tosissaan? Me olemme todella ryhtymässä tähän?”

Ficuksella oli hieman vaikeuksia kuulla viereensä itsensä vyöttäneen matoranin korotettuakaan ääntä, mutta tunnisti roottorien kohinan alta tarpeeksi sanoja ymmärtääkseen, mihin Niz viittasi. Hän kuitenkin vain nyökkäsi vastaukseksi, sillä ei osannut vieläkään laittaa tulevaisuudensuunnitelmiaan sanoiksi.

Tulevissa viikoissa hopeakasvoa hirvitti lähinnä se lehdistön hullunmylly, johon hän oli vääjäämättä joutumassa. Edellisenä syksynä käydyt syvälliset keskustelut toa Kyhrexin kanssa olivat tulleet pisteeseen, jossa yhteistyön tiivistäminen oli looginen seuraava askel. Ei Ficus eikä liiketoiminnan laajenemista hieman sivummalta seuraileva Nizkään osannut arvella, kuinka hauraita Suurta kaupunkia suojelevien rivit todella olivatkaan. Xialta saapuneen Kyhrexin hyvä ystävä, toa Nurukan nimittäin jakoi Ficuksen pelot Metru Nuin tulevaisuudesta. Pian heillä olisi koossa jo kokonainen ryhmä työskentelemässä Ficuksen intensiivisen vision eteen, mikä kuitenkin tarkoitaisi sitä, etteivät heidän suunnitelmansa pysyisi enää kauaa salaisina.

Eikä Ficus edes tuntenut syyllisyyttä siitä, mitä hän suunnitteli. Metru Nuin suojeleminen ulkomaailman uhilta kun todellisuudessakin oli hänen ensimmäinen prioriteettinsa. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen Valkoisen saarenmuotoista vankilaa.

Huomattavasti pienempien ajatusten kanssa matkustava Niz lähinnä hypisteli kommunikaattoria laukkunsa pohjalla. Hän yritti uskomattoman lujaa vastustaa kiusausta tarkistaa, millaisia viestejä hänen ystävänsä oli hänelle kirjoittanut. Ga-matoran kuitenkin koki, että hänen oli jo parempi rauhoittaa mielensä. He saapuisivat vauhdilla määränpäähänsä, ja se, jota hän oli entisen opettajansa kanssa menossa tapaamaan, vaati aina veronsa läsnäolollaan.

“Bauinuvan parantola”, aluksen pilotti lopulta kuulutti Ga-Metrun rajan ylitettyään. Pienistä ikkunoistaan laskeutumista seuraavat matoranit tunnistivat edessä siintävän rakennuksen välittömästi. Kyhrexin saarelle mukanaan tuomat urakoitsijat olivat jättäneet jälkensä selkeästi muun kaupunginosan tyylistä poikkeavan rakennustyylinsä ansiosta. Xialaisvaikutteiset suorat ja kulmikkaat muodot kiilsivät yhä uutuuttaan.

Kiireidensä keskellä kumpikaan tieteilijöistä ei ollut ehtinyt syventymään tarkemmin niihin syihin, mitkä Aft-Amanan sulkemiseksi oli julkisesti ilmoitettu. Juuri nyt väliä oli ainoastaan sillä, että Nace oli siirtonsa yhteydessä kommunikoinut ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vaikeasti ja kivuliaasti, mutta kuitenkin. Ficus oli luvannut saapua samana päivänä uutisen kuultuaan, ja vierailuilla jo vuosia mukana kulkenut Niz oli luvannut lähteä hänen mukaansa. Ja hyvä niin, sillä hoitajien mukaan pahasti sairas maan toa oli nimenomaan pyytänyt heitä molempia saapumaan paikalle.

Pilotti laskeutui parantolasta kaksi korttelia itään laskeutumisalueelle, joka oli pääasiassa tarkoitettu lemetrulaisien rahtaajien aamuisia kuljetuksia varten. Kyhrexin isolla rahalla tukemat mutta vain harvoille tarkoitetut matkustajalennot kuitenkin käyttivät päivisin hyväkseen noita samaisia alueita.

Ficus heilautti kättään kiitokseksi pilotille kömpiessään ulos aluksesta Niz perässään. Kaksikko puski kylmän syystuulen läpi kohti Bauinuvan lasisia kierreovia. Vastaanoton puolelle päästyään tutkijat saivat ensitöikseen väistää xialaisia rakennusmiehiä, jotka kuljettivat suuria lasisia kehikkoja kohti vielä rakenteilla olevaa länsisiipeä. Näiden poistuttua Ficus ja Niz astuivat puoliksi valmiin vastaanottotoimiston lasikopin eteen. Kopin sisällä kansioita pahvisista laatikoista purkava ga-matoran ei ensin ollut edes huomata saapunutta kaksikkoa. Kun trynakasvoinen tohtori lopulta vilkaisi ylös, hän säpsähti kuin aaveen nähneenä. Visiirinaamioinen nainen taputti kevyesti rintaansa rauhoitellakseen itseään.

“Anteeksi! En huomannut saapumistanne.”

“Pitkä viikko, Cehaya?” Niz virnuili huvittuneena tohtorin säpsähtelystä.

“Potilaiden siirtoon meni niin paljon aikaa, ettemme ole ehtineet saamaan omia tavaroitamme vielä kuntoon”, tutkijoille ennalta erinomaisesti tuttu psykiatri huokaisi. Päivä oli kääntymässä jo illaksi, mutta aamusta asti tavaroiden parissa rehkinyt Cehaya oli yhä jumissa potilaidensa ja purkamattomien tavaroidensa välissä.

“Torie odottaa teitä jo”, hän sitten jatkoi ja osoitti käytävälle taakseen vaikka tiesi jo, että Ficus ja Niz osaisivat perille. He olivat käynneet etukäteen valitsemassa Nacelle huoneen siirtoa edeltävänä päivänä. “Koputtakaa vain oveen.”

Ficus kiitti vanhaa ystäväänsä ja viittoili sitten Nizin seuraamaan kohti potilaiden huoneita. Ficuksen astellessa tuttua ovea kohti tämän ajatukset vierailivat vielä hetken taakse jääneessä tohtorissa.

“Vaikuttiko Cehaya sinustakin jotenkin tavanomaista säikymmältä?” hän pohti ääneen. Niz ei ehtinyt vastaamaan, sillä he olivat saapuneet oikealle ovelle. Rakennuksen kolkoista metallisista käytävistä huolimatta laitoksen potilaiden huoneet oli veistetty aidosta tummasta puusta. Kopautettuaan nyrkillään siihen kolmesti hän luuli ymmärtävänsä, miksi. Kuulostihan koputus nyt puussa paljon metallia miellyttävämmältä.

Hymyilevä kultasininen toa avasi oven varovasti, mutta hymy nousi tämän kasvoille välittömästi tämän huomatessa, ketkä oven takana seisoivat.

“Ah! Olemmekin odottaneet jo teitä. Käykää sisään”, Calixkasvoinen nainen toivotti ja avasi oven selälleen päästääkseen tutkijat astumaan sisään. “Nace täällä jo hieman kertoilikin minulle, mitä on teidän varalle suunnitellut.”

Niz ja Ficus vilkaisivat toisiaan kummastuneina. Heille ei ollut vielä käynyt edes selväksi, millä tapaa Nace oikein oli kommunikoinut. Ficus ainoastaan tiesi, että fyysisistä rajoitteista huolimatta hänen ystävänsä henkinen tila oli parantunut hieman vuosikymmenien hoidon ansiosta. Tai ainakin toa oli oppinut sinuiksi pysyvän tilansa kanssa.

Huone, johon tieteilijät mielen toa Torien perässä astuivat, oli pieni mutta yllättävän kodikas. Kaikki Nacen vanhasta asunnosta pelastetut tavarat olivat paikallaan käytännössä samassa järjestyksessä, missä ne olivat olleet Aft-Amanassakin. Entisen arkeologin omaisuus koostui pääasiassa kirjoista, mutta huoneen vasemmalla reunalla sijaitsevat kirjahyllyt olivat myös täynnä pieniä koristeellisia esineitä. Suurin osa niistä oli kaivauksilta muistoksi tarttuneita arvottomia, puoliksi kivettyneitä koruja tai pieniä patsaita, mutta niiden joukosta erottui myös muutama suurempi löytö.

Niistä kenties kaikkein erityislaatuisin oli ylimmän hyllyrivin keskelle asetettu miehen muotoon veistetty pysti, joka ainakin Ficukselle ilmiselvästi esitti kauan sitten tukahtuneen selakhiklaanin ensimmäistä Curuvaria kallon muotoisine naamioineen. Volitakkasvoinen nainen muisti sen päivän, jolloin Nace oli luvatta sujauttanut sen laukkuunsa ja vannottanut Ficusta olemaan koskaan kertomatta teosta mitään. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat omineet kaivauksien sisältöä itselleen. Se ei ollut kuitenkaan ollut kerroista viimeinen.

Huoneen takaseinälle asetetun puisen ja vanhan kirjoituspöydän ääressä pyörätuolissaan istui hän, joka tutkijat oli luokseen kutsunut. Maan toa istui selin Niziin ja Ficukseen, katse naulittuna kahteen pieneen esineeseen pöytänsä ääressä. Torie asteli tämän vierelle ja asetti kultaisen kämmenensä lempeästi toan olkapäälle.

“He saapuivat. Käännän sinut nyt.”

Sen ilmoitettuaan ce-toa tarttui maasuojelijan tuolin selkämyksestä ja käänsi tämän varovaisesti kohti Ficusta ja Niziä. Ja vaikka kumpikin heistä oli tottunut paljastuneeseen karuun näkyyn, ei se koskaan lakannut karmaisemasta heitä täysin.

Violetin kanohi Jutlinin katse oli yhä juuttuneena vuosikymmeniä sitten koettuun järkytykseen, mutta silmät sen takana olivat vanhentuneet uskomattoman paljon. Kyyryselkäisen, vyötäisiltä alaspäin kavojensa lisäksi halvaantuneen toan olemus oli lyhistynyt hitaasti vuosien aikana tämän fyysisen kunnon haurastuttua. Toan musta rintapanssari oli korvattu jo vuosia sitten, eikä umpeen korjattua reikää tämän rinnassa pystynyt enää silminnähden havaitsemaan. Hiljaa vapisevat kädet tuolin sivuilla leväten yrittivät osoittaa kohti kahta vierailijaa mutta epäonnistuivat. Toa Nace pystyi hädin tuskin liikkumaan enää lainkaan, mikä ei ollut kuitenkaan estänyt häntä valmistelemasta viimeistä perintöään.

Torie laski jälleen kämmenensä Nacen olkapäälle ja sulki silmänsä. Väkinäisesti hymyilevät Ficus ja Niz olivat ristineet kädet selkiensä taakse ja pitivät katsekontaktinsa tiukasti maan toassa. Molemmat tiesivät, että Nace kykeni kaikesta huolimatta yhä näkemään.

“Olen kuunnellut hänen mieltään”, Torie sitten aloitti silmät yhä suljettuna, katse kohti maata. “Häneltä kesti viikko saada sanansa sanotuksi. Se vaati häneltä uskomattoman paljon. Hän tunsi sen aikana paljon kipua. Kun sielu on riekaleina, on vaikeaa muodostaa ajatuksia.”

Nace ei värähtänytkään, vaikka kuuli kyllä hoitajansa ja tässä tapauksessa tulkkinsa sanat. Nizin kasvoilta paistoi myötätunto, Ficus lähinnä ihaili Torien rauhallisia sanoja. Ensimmäistä kertaa koskaan hän näki mielenvoimien toan työskentelyä omin silmin.

“Mitä sinä meille tahdoit kertoa?” Niz kysyi varovaisesti osoittaen sanansa suoraan Nacelle. “Mikä on näin tärkeää?”

“Hän on iloinen”, Torie vastasi Nacen jähmettyneen suun sijasta. “Hän on kiitollinen sinulle Niz. Kiitollinen siitä, että olet jäänyt Ficuksen rinnalle. Ja iloinen hän on sinulle, Ficus. Siitä, että vaikeiden aikojen jälkeen kasvoillasi on taas vieraillut hymy.”

Ficus ei tiennyt, mitä sanoa. Edes Nizin hyväntahtoinen töytäisy hänen kylkeensä ei aiheuttanut reaktiota. Hän tunsi yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen syyllisyyttä siitä, mitä Nacelle tapahtui.

“Nace on myös ylpeä siitä, kuinka te kaksi olette omistaneet itsenne tämän kaupungin suojelemiselle”, Torie jatkoi, “Hän katuu sitä, kuinka ei koskaan itse pystynyt siihen. Kuinka hän ei uskaltanut. Arkeologia ja sinun seurasi, Ficus, pitivät hänet erossa velvollisuudestaan. Mutta nyt Nace on viimein ymmärtänyt, että hänen tapansa täyttää velvollisuutensa ei koskaan ollut kaupungin suojeleminen. Se on jotain aivan muuta.”

Mielen toa avasi hitaasti silmänsä ja irrotti kätensä Nacen olkapäältä. Hän kääntyi takanaan olevalle kirjoituspöydälle nostamaan ne kaksi pientä esinettä, joita Nace oli aiemmin intensiivisesti tuijottanut. Hän asteli ne käsissään kahden matoranin eteen, joista kumpainenkin haukkoi henkeään. He tunnistivat esineet välittömästi ja ymmärsivät, että heidän elämänsä olivat juuri kääntyneet lopullisesti ympäri.

“Nace ymmärsi, että hänen velvollisuutensa täyttyisi teidän kauttanne. Hän tahtoo antaa teille työkalut toteuttaa sen, minkä olette jo aloittaneet.”

Kaksi toa-kiveä, Nacen hauraiden käsien vaivalla valmistamina, ojentuivat Torien käsissä kohti matoraneja.

“Suojelkaa kaupunkiamme, toat Ficus ja Niz”, mielen toa aneli Nacen mielen sisäisin sanoin. “Tehkää se, mihin minä en koskaan pystynyt.”

Ficuksen ja Nizin katseet kohtasivat hetkeä ennen, kuin he ojensivat kätensä vastaanottaakseen lahjansa. Kylmät väreet matkustivat pitkin matoranien täriseviä käsiä, kun he yhdessä koskettivat Nacen perintöön.

Pyörätuolissa istuva toa olisi hymyillyt, jos olisi siihen pystynyt. Tämä oli viimeinen asia, jonka parissa hänen kätensä koskaan työskentelisivät. Seuraava askel hänen sisällöttömässä elämässään olisi taantua pysyvästi tuolin vangiksi. Hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka turagana jatkaisi ikkunastaan ulos tuijottamista toivoen, että tämä ele auttaisi hänelle ennen niin kovin rakasta kaupunkiaan. Jotta se ei luhistuisi vääjäämättä lähestyvän sodan liekkeihin.

Niz ei kuollakseenkaan tiennyt, missä vaiheessa kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.

Mustan Käden hangaari oli kuin sodan jäljiltä, eikä Onu-Metrun rajaa lähestyvä Pimeyden metsästäjien rintama ollut edes syypää siihen helvettiin, joka aukeni veden toan ja tätä saattavan vahkiryhmittymän edessä.

Rapujalkainen panssarintorjunta-ajoneuvo oli laukaissut aseensa viisi kertaa lastausalueen sisällä. Tuhovoimaisista ammuksista kolme oli tähdätty osumaan maahan, mutta kaksi oli osunut ympäröiviin ajoneuvoihin. Panssarinkappaleita oli kaikkialla. Räjähtänyt vahkikävelijä oli sylkenyt palavaa materiaa vaarallisen lähelle polttoainesäiliöitä, ja tuhopaikalle ensimmäisenä saapuneet matoranit joutuivat potkimaan kappaleita sivummalle omilla jaloillaan. Kuka ikinä olikaan tuhon aiheuttanut ei ollut välittänyt lainkaan materiaalisista vahingoista. Ajoneuvon kuljettajan hädän oli täytynyt olla suunnaton.

“Kapteeni Niz!” kualsikasvoinen onu-matoran huusi jostain yhä savuavan panssariajoneuvon takaa. “Löysin hänet!”

Valkotakkinen veden toa riensi äänen perään hätäisin juoksuaskelin. Matoranin sanoista oli paistanut puistatus, ja Niz pelkäsi jo valmiiksi pahinta. Syytäkin oli. Toan henki salpautui, kun hänelle paljastui mitä oli todella tapahtunut.

Kylmällä lattialla makaava vaaleanvihreä selakhi oli viimeisenä tekonaan pudottautunut ajoneuvoon revitystä reiästä ulos jättäen peräänsä ohjaamoon asti ulottuvan punaisen verivanan. Niz kumartui kääntämään menehtyneen ystävänsä ympäri vain nähdäkseen, kuinka tämän rinnasta oli revitty jotain väkivalloin ulos. Naisselakhin kasvoille oli jähmettynyt kivunsekainen järkytys.

“Hae Lähetti”, kyyneleitä pidättelevä Niz komensi vieressään seisovalle hangaarin työläiselle. “Lähetä Rúcioroon kertomaan Tarkastajalle, ettei kannata tulla takaisin. Musta Käsi ei ole enää turvallinen.”

Kualsikasvo nyökkäsi ja lähti metallisessa maassa liekehtiviä kappaleita väistellen juoksemaan kohti hangaarin uloskäyntiä. Nizin taakse ryhmittyneet kivääreillä varustautuneet vahkit seisoivat ilmeettöminä, tapahtumista liikuttamattomina.

“Poistukaa”, Niz sitten käski. “Siirtäkää ruumis sairasosastolle. Minun… minun täytyy varmistaa jotain.”

Koneet kuuntelivat ja tottelivat. Yksi vahkeista kiinnitti kiväärinsä reidessään sijaitsevaan koloon ja nosti tapetun selakhimekaanikon vaivatta käsivarsilleen. Loput sotilaista kääntyivät tämän perään ja lähtivät marssimaan samaan suuntaan, mihin matoran oli hetki sitten luikahtanut. Niz seurasi niiden poistumista holtittomasti täristen. Vasta sotilaiden kaikottua ja mekanisoitujen sammutusryhmien jo saapuessa hän lähti juoksujalkaa kohti hissejä. Hän ei tahtonut uskoa, mitä oli tapahtumassa. Hänen täytyi nähdä se itse.

Mustan tornin toisessa kerroksessa sijaitsevan työhuoneen ovi oli valmiiksi raollaan. Selin käytävää kohti seisova Ficus ei edes aluksi huomannut Nizin varovaista saapumista. Violettimusta nainen itki hysteerisesti omaa huutoaan pidätellen. Pimennetyssä huoneessa näki eteensä ainoastaan hänen oikeasta kädestään kajastavan sinisen hohteen vuoksi.

Hän säikähti kuullessaan askeleita takaansa. Sininen robottikäsi nousi vaistomaisesti puolustamaan käyttäjäänsä mutta laskeutui välittömästi huomatessaan, että se oli juuri Niz, joka hänen edessään seisoi. Veden toan tajunta oli luhistumassa. Valmiiksi tämän sisällä kiertävä järkytys sai lisää pontta toisesta, kakamakasvoisesta maan toasta, joka makasi tajuttomana Ficuksen huoneen lattialla. Ja vaikka Niz sitä ei tiennyt, kenraali ei ollut menettänyt henkeään, muttei vanha mies myöskään olisi koskaan entisensä. Sininen käsi oli vienyt häneltä muistojen lisäksi tarkoituksen.

“Minä en… Niz… en tahtonut. Minä vannon, etten tahtonut”, Ficus hädin tuskin sai suunsa muodostamaan sanoja. Hyperventiloiva toa tuijotti kauhuissaan Niziä, joka oli jähmettynyt täysin paikoilleen.

“En tahtonut uskoa, Ficus… että sinä tekisit jotain tällaista”, Niz huokaili apaattisesti ja nosti sitten säälivän katseensa lattialla makaavasta Nurukanista takaisin Ficukseen.

“Oliko hän oikeassa kaiken tämän aikaa?” hän jatkoi viitaten yhä vanhaan kenraaliinsa. “Mitä sinä olet hänelle tehnyt?”

Veden toa yritti parhaansa mukaan näyttää rohkealta, vaikka se tuntui sillä hetkellä täydellisen mahdottomalta. Hänen kuitenkin täytyi pysyä lujana, vaikka tunsikin olonsa turvattomaksi Ficuksen seurassa ensimmäistä kertaa sitten heidän ensitapaamisensa. Edes vuosia maan toan ympärillä leijuneet epäilykset eivät olleet horjuttaneet hänen uskoaan parhaaseen ystäväänsä.

Mutta punainen selakhinveri valui yhä Ficuksen vasemmassa kädessä samalla, kun sininen hehku ja muinainen metalli vahvistivat hänen oikeaansa. Todisteita ei tarvittu.

“Migoh…” Niz sitten kuiskasi hiljaa. “Hänkin… koska sinä?”

“En… minä en tahtonut”, Ficus yritti järkeillä omia tekojaan, mutta ei pystynyt. Toa Ficus hänen sisällään oli kuollut, kun ensimmäinen takaisin anastetuista kuulista oli sulautunut hänen kehoonsa.

“Niz, ole kiltti”, itkevä toa aneli. Mikään asia maailmassa ei ollut valmistanut häntä tähän tilanteeseen. Murha tuntui pieneltä pahalta Nizin järkytyksen rinnalla.

“SINÄ TAPAT YSTÄVIÄMME!” Niz parahti ja romahti lattialle naamiotaan päälaeltaan puristaen. “SINÄ TAPAT HEITÄ!”

Ja hänen hiljaa hetken ajateltuaan kyyneleet alkoivat jälleen virrata hänen kasvoiltaan. Veden toa katsoi ylös kohti vanhaa langennutta ystäväänsä ja sanoi ääneen sen, minkä hänen vaistonsa olivat keksineet jo tovi sitten.

“Sinä aiot tappaa minutkin…”

“En koskaan pystyisi —”, Ficus aloitti, mutta keskeytti oman lauseensa. Hän tiesi valehtelevansa. Mikään ei olisi hänelle enää mahdotonta. Ja vaikka Niz ei sitä kuullut, kannusti Valkoinen tulevaa sisartaan metallisesta tornistaan.

Vanhat ystävykset tuijottivat toisiaan hetken, aivan kuin yhteisymmärrys olisi hetkeksi syntynyt heidän välilleen. Ja olikin. Niz ymmärsi, että vuodet olivat hioneet pois hänen ystävänsä. Se sanoinkuvaamaton verilöyly, joka heidän ympärillään oli vallinnut jo vuosia, oli kuluttanut loppuun jo vahvimmatkin. Valkoisen ote ja tämän tarjoama lohtu olivat viimeinen asia, johon Ficus oli enää aikoihin voinut luottaa. Jo vuosien ajan hän oli vain määrätietoisesti valmistellut tämän uutta ja parempaa maailmaa. Kaikki muu oli hitaasti hämärtynyt hänen ympäriltään. Niz ja vanhat siteet mukaan lukien.

Ja toat ymmärsivät, että elämä, jota he olivat tähän päivään asti eläneet, oli saapunut päätökseensä.

“Voisit unohtaa kaiken”, Ficus veti syvään henkeä ja rauhoitti viimein itsensä. Hän nosti sinisen hanskan peittämän kämmenen silmiensä tasalle ja antoi itsensä tuudittautua siihen voimaan, jota se piti sisällään. Puinen rasia, jossa sininen käsi oli vuosikymmeniä odottanut, lepäsi pöydällä tajuttoman Nurukanin vieressä. Vapisevin käsin kaiverrettu “Unohda” oli saanut viimein merkityksen. Lahja hänen edellisestä elämästään tuntuikin nyt sopivan nykyiseen.

Ja sanat sanottuaan Ficus tunsi viimeistä kertaa myötätuntoa omana itsenään. Kivusta kirkuva selakhi hänen sisällään ei maan toan raajoja kyennyt liikuttamaan, mutta peitti silti kaikki hänen ajatuksensa alleen. Ainoastaan kahdentoista sielun muodostama entropia voisi hiljentää äänet.

Mutta kun volitakkasvo seuraavan kerran käänsi katseensa Niziin, oli veden toa noussut taas pystyyn ja pelkokin kaikonnut tämän kasvoilta. Ficus ja hänen sisällään kirkuvat sielut eivät ymmärtäneet, miksi. Niz oli kuitenkin jo ymmärtänyt tämän olevan hänenkin loppunsa. Pelko oli silloin täysin luonnollista.

Mutta sinisen Rurun Ficukselle suoma katse sisälsi vain sääliä. Toa ei enää pelännyt oman elämänsä menettämistä vaan Ficuksen puolesta. Ja hänen olkapäänsä ylitse katsoessaan itsensä menettänyt maanainen ymmärsi, miksi.

Pimeydessä seisoi toinenkin hahmo, jonka lämpimän kosketuksen Niz tunsi nyt olkapäällään. Hopeisen Mirun takana tuijottava katse ei edes värähtänyt. Suu sen takana hengitti edelleen täysin rauhallisesti. Hopeisen haarniskan peittämä sotilas ajatteli päässään täsmälleen kahta asiaa: toinen oli hänen vaimonsa ja toinen hänen maassa makaava oppi-isänsä.

Niz käänsi kasvonsa hitaasti taakseen, mutta Mirun omistaja ei vastannut katseeseen. Tämän tuijotus oli yhä naulittuna Ficukseen. Tämä tiesi täsmälleen, mitä tapahtuisi seuraavaksi, ja niin tiesi Nizkin.

“En pysty katsomaan”, olivat viimeiset tärisevät sanat, jotka Niz koskaan osoitti Toa Ficukselle. Pahoinvoiva veden toa kääntyi ja juoksi ulos huoneen ovesta, ennen kuin mitään tapahtuisi. Hopeisen Mirun omistaja oli puristanut kätensä nyrkkiin ammattimaisesti tukahdetusta raivosta. Hän ei ollut edes aseistautunut — mutta hänen ei myöskään tarvinnut. Ficus ei koskaan ehtinyt laukaisemaan puettavaa sinihohtoista asettaan. Punahopeinen soturi oli jo repinyt koko käden irti hänen ruumiistaan.

Ja kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun petomainen häntä purskahti ulos hopeakasvoisen soturin selästä, heräsi hänen ja pakenevan veden toan yhteinen luomus alempana rakennuksessa elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan päivään. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.

Ja kun Nui-Kralhi tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen seisoi verestä, lihasta ja metallista koostuvassa lammikossa, alkoi muulle Mustalle Kädelle hitaasti valjeta, kuinka paljon he olivat ehtineet menettää.

Tuolissaan, reikä rinnassaan yskivä Kyhrex ei enää koskaan ajattelisi omana itsenään. Työpisteidensä ääreen murhatut matoranit menehtyivät verenhukkaan, ennen kuin kukaan edes tiesi, mitä oli tapahtunut. Ja Saraji oli kadonnut kenenkään huomaamatta, mukanaan omasta historiastaan pois pyyhitty maan toa, jolta kestäisi pieni ikuisuus päästä takaisin sinne, mistä hänen tuskainen taipaleensa oli alkanut. Nurukanista tuli Ficuksen viimeisen armollisen hetken elävä esimerkki.

Ja kun Nui-Kralhi katsoi ympärilleen viljeltyä kuolemaa, löysi Niz turvapaikkansa idästä, missä trynakasvoinen langennut enkeli laskeutui kuolevaisen viereen vain lohduttaakseen.

Sillä aikaa sininen käsi oli jättänyt revityn raajan ja poistui vapaana kompleksin ilmastointikanaviin.

Ja kun uusi skorpionihäntäinen kenraali kasasi Ficuksen kumoon kaatamat Käden rippeet päättämään Suuren kaupungin verenvuodatuksen, jätti hän äitiään takaisin kotiin odottavalle tyttärelleen lahjaksi maasta löytyneen medaljongin, jonka merkitystä hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.

Samaan aikaan kävelevä keskushermosto havaittiin kirkumasta Onu-Metrun yössä.

Katse Nizin kasvoilla ei ollut muuttunut viikkokausiin. Hän tunsi yhä menetetyn ystävänsä hengen sisällään. Niin tunsi myös hänet siipiensä suojiin ottanut ruhtinas. Tarkastaja kaikista ensimmäisenä ymmärsi, että Ficuksen perintö olisi ikuinen niin kauan, kuin he hengittäisivät. Käskystä paikalle saapunut pieni, musta, siteisiin kääritty olento katsoi uteliaana vierestä, kuinka hänet Valkoisen olemuksesta kauan sitten pelastaneet valmistelivat itseään kohti omaa tuomiotaan.

Kuukautta myöhemmin hauras luuranko käveli ylös merestä kaukana etelässä. Suuntanaan maailman kaukainen laita.

“Kun hän saapuu hakemaan sinua, älä edes taistele vastaan, tai tämä hulluus ei pääty koskaan”, Niz oli viimein itsekin ymmärtänyt. Yhdessä ystävänsä kanssa hän oli onnistunut pilkkomaan palasiksi itse historian ja sen, mikä kauan sitten oli ollut hänen opettajansa. Tarkastaja vain nyökkäsi hiljaa valtaistuimellaan. Tämä ymmärsi nyt virheen, jonka tämä kauan oli sitten tehnyt. Tämä muisti Valkoisen ja tunnisti tarkoituksen, joka sitä ajoi. Idässä tieteilevät löysivät lopulta palapelin viimeisen palan yölliseltä taivaalta, kaukoputki apunaan. Ficus oli ollut yhdessä asiassa kaiken aikaa pahasti väärässä.

Metru Nuilla Nui-Kralhi oli langennut epäilyksen uhriksi. Hänen kotinsa oli menettänyt merkityksensä. Vuosien taisteleminen tuntui jo nyt turhalta. Samaan aikaan Varjotun hovissa huutava etäisesti toaa muistuttava olento hidasti omaa paranemisprosessiaan yrittämällä repiä irti omaa lihaansa.

“Yhden on jäätävä taistelemaan.” Tarkastaja tiesi, kuinka suunnitelman oli kuljettava. Valkoisen hohtavan esineen ääressä työskentelevä Niz antoi katseensa vaellella hetken Rúcioron kauniissa halleissa.

“Kun hän menettää minut, hän taistelee ikuisesti”, veden toa tiesi, mutta hänen trynakasvoisella ystävällään oli epäilyksensä.

“Antamalla hänelle koston, saatat luoda Nui-Kralhista jotain Ficustakin pahempaa.”

Mutta Niz ei kuunnellut. Hänen murheissaan kiersivät vain muistot ajalta, jolloin totuuden verho ei ollut vielä repinyt itseään kappaleiksi.

“Hän ei edes tiedä, kuka hän on… ja minä olin ainoa, joka koskaan rakasti häntä. Ilman minua hänestä tulee se ase, joksi hänet rakennettiinkin.”

Odinalla maan toa oli saanut viimein silmät, joilla katsoa aamuaurinkojen hidasta nousua. Ensimmäinen kurkistus peiliin kuitenkin paljastaisi, ettei hänen kehonsa enää tiennyt, kumman maan toan ruumis luoda. Edes temppelistään vaivoin varastettu Valkoinen ei osannut enää lohduttaa siskoaan, joka sielunsa lisäksi oli menettänyt nyt myös ulkomuotonsa.

“Kun meidät anastetaan, hän saa tietää mitä olemme tehneet”, Tarkastaja varoitti. Niz kuitenkin ymmärsi jo valtavan riskin, jonka he olivat ottamassa. Pöydällä edessään lepäävät kymmenet kirkkaana hohtavat kuulat kylvettivät veden toaa valossaan.

“Siihen mennessä joku on kuullut jo viestimme, kuullut tarinan. Silloin on hänelle jo liian myöhäistä.”

Ja tuoreita poikiaan sivummalla tarkastava makuta hartaasti toivoi, että hänen ystävänsä oli oikeassa. Hopeiset rivistöt olivat hitaasti alkaneet ottamaan muotoaan. Hänen taikansa oli viimein ratkaissut ongelman, jonka teknologia oli puutteillaan luonut. He olisivat pian valmiina pelaamaan pisintä mahdollista peliä. He jäisivät odottamaan omaa kuolemaansa.

Viikkoja myöhemmin Onu-Metruun palannut veden toa ei saanut mieheltään minkäänlaista vastaanottoa. Nuori punahuppuinen kone sen sijaan ilahtui suunnattomasti äitinsä paluusta. Medaljonkikaulainen tyttö ei enää vuosikymmenien päästä edes kunnolla muistaisi murhetta luojansa sinisiltä kasvoilta.

Lukuisia kuukausia myöhemmin Puhdistajaksi ristitty olento seurasi, kuinka hänen peruskivensä valettiin ylösalaisin siihen taivaaseen, jonka hän oli tiennyt valheeksi. Vain muutamia päiviä sen jälkeen Metru Nui heräsi kenraalinsa peruuttamattomaan petokseen. Varjotun karu koura kahlitsi kaupunkia vielä sodan jälkeenkin.

Niz oli kumartunut huoneessaan vierailevan pienen punaisen mekaanikon puoleen. Matoranin kokoinen olento puristi vasemmassa kädessään yhä öljyistä hopeista työkaluaan, jota hän ei ollut tohtinut laskea käsistään toan kutsun kuullessaan.

“Ja minä tahdon, että löydät itsellesi ja veljillesi turvallisen paikan. Hän tulee vielä etsimään teidät, ja minä tahdon, että yritätte pysyä piilossa. Ja sinä tiedät, mitä tehdä, jos Valkoinen ilmestyy taas päähäsi. Ymmärräthän, mitä se tarkoittaa?”

Ja punainen pieni olento nyökytteli veden toan varoittaville sanoille. Niz tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa. Valmistelut oli saatava päätökseen, ja hänen ainoaksi toivokseen jäi, että hänen puhdistuksensa jälkeen Tarkastajalle jäisi tarpeeksi aikaa viedä loppuun se, minkä he olivat yhdessä aloittaneet.

Odinalla Nui-Kralhi oli päässyt sopimukseen varjojen kanssa. Ja varjojen varjoista seuraava Puhdistettu ymmärsi, että pian hänet palasiksi repinyt vihollisensa tarjoilisi hänelle vaimonsa hopealautasella.

Ja siinä, miltei kaksikymmentä vuotta sen päivän jälkeen, jolloin kaikki oli mennyt pieleen, iltana ennen omaa tuomiotaan Niz istui tuolissaan, kirkas itse valmistamansa kuula vasten otsaansa molempien käsiensä pitelemänä.

“Kerron tarinan”, hän kuiskasi vielä kerran kuulalle. “Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä. Sillä pian ikuisuuden syleillessä elotonta ruumistani tulen löytämään itseni kotoa. Siellä minä saan levätä rauhassa…”

Hän huokaisi syvään, avasi silmänsä ja tuudittautui siihen hirvittävään tunteeseen, että pian hän tapaisi vanhan opettajansa uudestaan.

“… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.”

Ja kun yö viimein laskeutui ja koko Mustan Käden tukikohtaa vavisuttava tärinä oli yltymässä pahimmilleen, Nizin viimeinen huojennus tuli siitä, kun hän viimein sai yhteyden kaukana alhaalla turvassa olevaan tyttäreensä.

“Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”

“Mutta… tehän tulette takaisin?” hänen videoyhteyden päässä panikoiva tyttärensä aneli. “Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”

Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.

“Hyvästi, rakas.”

Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.

“ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”

Mutta yhteys oli jo katkennut.

Puhdistaja seisoi jo samassa huoneessa Nizin kanssa.

Mitään ei ollut jäljellä siitä oudosta professorista, joka oli ikuisuuksia sitten pitänyt Nizille yksityistunnin Tiedon tornien huipulla. Hänen edessään seisoi ainoastaan tämän kaikkien virheiden manifestaatio. Valkoisen manipulaatio. Kohtalon dominaatio.

Ja Nizin vetäessä viimeistä kertaa henkeä omassa ruumiissaan oli Nacen perintö viimein tulossa takaisin yhdeksi. Bauinuvassa sodan sivusta katsonut turaga tunsi, kuinka hänen velvollisuutensa oli viimein alkanut täyttyä. Mutta Nizin kohtalo oli kaatua veljiään ja siskojaan hitaammin. Mekaaninen poika sai hänet haltuunsa, jotta toisena päivänä hänkin muistaisi paikkansa. Jotta loputkin pyöreistä vankiloista löytäisivät tiensä kohti entropiaa.

Korkealla taivaalla, uudessa kodissaan, Valkoinen lauloi yksinäistä lauluaan. Hänen siskonsa oli jälleen lähempänä kokonaista. Ja tuo sisko, ennen paluutaan kohti taivaaseen pystytettyä taloaan, tahtoi vierailla siellä, missä kaikki oli alkanut.

Tyhjät olivat kammiot Onu-Metrun syvyyksissä. Suljetut, unohdetut. Vaan tällä kertaa ei Puhdistajaa valheiden verho sokaissut. Astuessaan sisään, Nacen vihreä medaljonki keltaiseen kouraansa puristettuna, hän viimein pysähtyi sille paikalle, jossa hän ja hänen ystävänsä jättivät edellisellä kerralla jotain huomiotta.

Nimittäin jalustalla — siinä, missä olisi pitänyt leijua jumalien kultainen lahja — odottikin vain kallo. Tyhjä katse siinä, missä suojeluksen symbolin olisi pitänyt varjella sen löytäneiden tietä. Ja viimeistään silloin syvälle muinaiseen massaan uponnut Ficus ymmärsi virheensä.

Ja samalla kaukana idässä Rúcioron ruhtinas sulki holveihinsa viimeiset heistä, joiden eteen Niz oli uhrannut viimeiset vuotensa. Sitten pääsi salskeiden pirstoutuneen valtakunnan viimeinen hallitsija taas istumaan valtaistuimelleen, jossa hänkin vuorollaan odottaisi puhdistustaan. Ja pitkien vuosien ajan hän vain kuunteli viestiä, jonka veden toa oli jättänyt kaikille niille, jotka jatkaisivat taistelua onumetrulaisen arkeologin muinaisia virheitä vastaan.

Viestiä, jonka vuosia, vuosia myöhemmin kuulisi myös epäonninen toa, joka sotaansa sotiessaan erehtyi nostamaan taisteluiden tantereelta esineen, joka ei todellakaan olisi hänelle kuulunut.

Sloooossssssrp.

Paksu, hailakankeltainen aines virtasi kauhasta kulhoon. Kun keitto täytti astian miltei kokonaan, virta katkesi.
“Ole hyvä!” Snowie jaksoi hymyillä, kaikesta huolimatta. Ruoka-annoksensa saanut matoralainen nyökkäsi vaisun kohteliaasti ja jatkoi kulhoineen kohti sataman telttakylän ruokailupöytärivistöä. Seuraava evakko oli nyt jonon kärjessä ja ojensi tyhjän ruoka-astian kohti lumiukkoa. Snowie upotti kauhansa soppapataan ja annosteli taas uuden annoksen kasvissosekeittoa.

Tai siis yritti annostella.

Kesken keitonkaatoprosessin ruoka-annostaan hakeva matoralainen huomasi jotain ja kääntyi ympäri. Keittokulho meni pois Snowien soppakauhan alta, ja harmiensa keskellä hajamielinen porkkananenä päästi murkinan valumaan katukiveykselle.
“Oho, hupsis…” keittoa annosteleva klaanilainen päästi suustaan, ennen kuin hänkin huomasi jotain olevan tekeillä.

Aukion toisella laidalla tapahtui jotain hämmentävää. Siinä, missä oli äsken sijainnut soppajono, oli nyt yleinen hämmennys. Evakot parveilivat yhtenä uteliaana massana kohti satamaa ja muuta kaupunkia erottavaa sisämuuria.

Mitä kummaa… lumimies ihmetteli.

Koska Snowien “asiakaskunta” oli kaikonnut tyystin, hän arveli voivansa itsekin liittyä väkimassan mukaan ihmettelemään… no, mitä matoralaistungoksen tuolla puolen sitten olikaan. Jotain hämmentävää nyt kuitenkin.

Valkea pehmomies laski soppakauhan lepäämään padan reunaa vasten ja kipitti laatikoista improvisoidun ruokalinjaston takaa kohti hämmennyksen keskusta. Koska väenpaljous koostui melkeinpä pelkistä matoralaisista, näki pikkuväkeä rutkasti hujopimpi Snowie nopeasti, mikä väkijoukon kiinnostuksen oli herättänyt.

Öööh…

Huoneessaan sillä välin työskentelevän juuriadminin viikko ei ollut muuttunut vieläkään yhtään vähemmän raskaaksi. Suljetut verhot pitivät huolen siitä, ettei puolipilvisen taivaan tarjoama auringonvalo päässyt hallitsemaan Tawan työtilassa. Lukuvalon varassa pienen pientä tekstiä suunnattoman suurelta paperilta tutkiva toa siristeli silmiään saadakseen printistä kunnolla selvää. Zeruelin jo vuosia vanhat raportit oli laadittu epäkäytännöllisen tiiviisti yhdelle valtavalle arkille.

Sinänsä toa ymmärsi, ettei ikuisuuksia vanhoille varusteille organisoidumpien katalogien laatiminen tullut kenelläkään mieleen silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa laadittiin. Eikä luettelojen tutkiminen ollut myöskään Tawan tehtävä. Hän oli kuitenkin ottanut ne työn alle vain saadakseen vaihtelua tavanomaisempiin velvollisuuksiinsa. Ajatukset harhailivat harvemmin ikäville vesille, kun joutui aktiivisesti keskittymään siihen, mitä teki.

Ikkunalaudalla keltaisen johtajan takana odotti mullissaan eri punaisten ja sinisten sävyissä leiskuvia kukkia, jotka hän oli ällistyttävällä viherpeukalollaan onnistunut pelastamaan Admintornin reunoilta muutaman ensimmäisen pakkasyön runtelujen jäljiltä. Kaikin tavoin kamalasta viikosta huolimatta juuriadmin kykeni hetkittäin lohduttautumaan ajatukseen, että hän oli onnistunut pelastamaan edes jotain — olkoonkin, että kyseessä oli vain lähestyvän talven alle jääneitä kukkakasveja.

Keltainen yliviivaustussi liikkui yhdellä sulavalla liikkeellä yli rivin, joka kuvasi numerokoodeilla kontit viidestätoista kahteenkymmeneenkahdeksaan sisältöineen. Jälkikäteen Tawan piti kuitenkin tarkistaa, ettei ollut ajatuksissaan viivannut väärää kohtaa. Hänen kukinnoissa vierailleet mietteensä saivat hänen mielessään virkoamaan rintamalle kadonneen skakdin omahyväiset sanat siitä, miten Tawa oli admineista yhä se, jolla oli voimaa uskoa seuraavaan kevääseen.

Tämä oli kuitenkin niitä päiviä, jolloin admin ei yksinkertaisesti olisi enää jaksanut uskoa. Ja sitä vähääkin, mitä oli jäljellä koeteltaisiin vielä kerran. Koettelemuksen alku oli koputus hänen oveensa.

“Sisään.”

Uksi lennähti auki, ja ovenkarmiin ilmestyi valkoinen hahmo raidallisessa esiliinassa.
“Ööh, Tawa…” Snowie aloitti huolestuneena. “Rantsun suunnassa sattuu ja tapahtuu.”

“Helei?” juuriadmin vastasi huolestuneena ja laski jo valmiiksi kynän käsistään. Lumiukon äkillinen ilmestyminen ja ilmiselvän huolestunut äänensävy kertoi Tawalle jo, että hän ei istuisi tuolissaan kauaa. “Mikä oikein on vialla?”

“Siis, olin sataman teltoilla jakamassa soppaa, ihan tavalliseen tapaan, mutta sitten kaikki hävisivätkin ihmettelemään jotain…” Snowie höpötti ja suoristeli keiton tahrimaa esiliinaansa. “Menin perässä katsomaan, sataman poikki ja Moderaattoriväylän yli, ihan siihen Figan kasvihuoneen kulmille, ja siellä oli, ööh, Koobee.”

“Vihdoin ja viimein!” admin henkäisi ja ajatteli välittömästi, että viesti pitäisi saada Samelle mahdollisimman pian, jotta valmiiksi ylityöllistetty moderaattori voisi lopettaa etsintänsä. “Onko hän kunnossa?” jatkui kysymys, jonka aikana Tawa oli jo unohtanut sen huolestuneen sävyn, jonka kanssa Snowie oli hänen toimistoonsa ilmestynyt.

“… ei”, lumiukko vastasi. Hän käveli lähemmäs Tawaa ja hieroi käsiään hermostuneena yhteen jatkaessaan. “Mutta siis, Kupe oli jo paikalla! En ihan tarkkaan nähnyt, mikä Koobeella oli… mutta hyvässä kunnossa hän ei ollut. Tai oikeastaan hän näytti olevan tooosi pahassa jamassa. Mutta kuten mainittua, asia on jo hoidossa!”

Tawa nyökkäili kärsivällisenä Snowien selonteolle. Admin arveli lumiukon olevan vasta pääsemässä pääasiaansa.

“Mutta huomioni kiinnitti oikeastaan se, mitä Koobee-parka puhui… Hän toisteli kahta lausetta”, valkea klaanilainen sanoi hiljaisella äänellä ja nielaisi. “‘Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.'”

Tawan koko olemus jäätyi muutamaksi sekunniksi, kunnes adminin katse siirtyi hitaasti lumiukosta naulassa roikkuvaan purppuraan syysviittaansa.

“Ymmärrän”, nainen huokaisi syvään ja asteli Snowien rinnalle ja tarttui kiireellisenä hädin tuskin Klaanin saarella vallitsevassa ilmastossa lämmittävään vaatekappaleeseen.

“Näytä tietä.”

Lumiukko nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä.

Tarmokkaasti alamäkeen harppovat Tawa ja Snowie havaitsivat jo kulkiessaan, että väkeä tien yläpäässä oli tavanomaista vähemmän. Kadun alapäässä oli meneillään jonkinmoinen sekamelska, vaikka lumiukko huomasikin tilanteen rauhoittuneen siitä, kun hän oli lähtenyt hakemaan Tawaa. Ihmettelijää oli silti monennäköistä, ja ympäröivien talojen ikkunoista äimisteli värikäs rivi kanoheja.

Admin Tawan saapuminen siirsi kuitenkin väkijoukon huomion, ja tungos teki johtajalleen tilaa. Sähkön toa ja lumiukko etenivät alamäessä vauhdikkaasti, ja klaanilaiset ja evakot siirtyivät kuka kunnioittavan rauhallisesti ja kuka aivan hätäisesti tieltä pois. Väenpaljouden siirryttyä sivuun Tawa näki tilanteen keskuksen.

Puoliksi kadunkulmaan ulottuvan kasvihuoneen kanervojen ja puoliksi kadun itsensä puolella makaava ilman toa hihitteli iloisesti karmaisevasta tilanteestaan huolimatta. Tawalta kesti hetki ymmärtää näyn todellinen hirveys. Ensiksi admin oli vain luullut, että Koobee vain puristi kädessään jonkinsorttisen liman peittämää esinettä. Tarkempi vilkaisu kuitenkin todisti liman vereksi ja esineen sydänkiveksi. Koobeen omaksi sydänkiveksi.

Ja siinä paikalla, missä hihittävän ilmailijan sydämen olisi normaalisti kuulunut sijaita, hohti nyt jotain valkoista ja pyöreää. Merkillistä materiaa sisällään pitävä kuula oli survottu toan oman nyrkin kokoiseen aukkoon ilmiselvästi väkivalloin. Ja kun Tawa sai hillittyä omiin jalkoihinsa levinneen tärinän hän vasta osasi kysyä ilmiselvän kysymyksen: miten toa oli edes enää elossa? Siihen kysymykseen ei ollut vastausta myöskään toan yläpuolelle kumartuneella Kupella, jolla ei ollut vieläkään ajatusta siitä, kuinka lähestyä tapausta.

“Snow”, Tawa aloitti hiljaa.

Lumiukko ei katsonut kohti Tawaa, eikä myöskään Koobeeta. Hänen katseensa pysyi kadun mukulakiveyksessä kuin naulattuna. “Tawa?”

Juuriadmin oli pakottanut kasvoilleen lempeän hymyn, jonka hän soi rauhoittavasti kohti tilanteen selvästi ahdistamaa lumiukkoa.

“Minä toivoisin, että autat vartiostoa väkijoukon siirtämisessä. Jos voisit ohjata väkeä ystävällisesti sivummalle. Annetaan Kupelle hänen tarvitsemansa työrauha.”
“Kiitos paljon! Siis kyllä, joo, käyn toimiin”, Snowie vastasi ja kääntyi silminnähden kiitollisena väkijoukon puoleen. Lumiukko pyrki paimentamaan väkijoukkoa toisaalle, mutta Tawa ei enää kuullut Snowien tarkkoja sanoja. Hänen huomionsa oli nyt Koobeessa.

Taivasta selällään tuijottava vihreä toa ei tuntunut pystyä siirtämään katsettaan hänen yläpuolelleen kumartuneeseen adminiin. Kupe oli jo ottanut askeleen sivummalle ja jakeli ohjeita paikalle saapuneelle hoitohenkilökunnalle. Heidän piti ehdottomasti saada siirrettyä Koobee pois kadulta, mutta tämän vaarallisen herkkä tila esti kovakouraiset liikuttamismenetelmät. Kupen piti järjestää paikalle jotain tavallisia paareja taianomaisempaa.

“Helei”, Tawa sai lopulta sanotuksi. “Minä en ole Gee, mutta olen tässä kuitenkin.” Hän sai vastaukseksi kuitenkin vain vaivaannuttavaa hihitystä. Mirukasvoisen toan käsi yritti puristaa veren peittämää sydänkiveä koko ajan tiukemmin ja tiukemmin, mutta tämän heikkenevä tila ei sallinut enää paljoakaan lihasvoiman käyttämistä.

“Kuka tämän sinulle teki?” Tawa jatkoi rauhallista puhutteluaan ja yritti tietoisesti vältellä toan rinnasta törröttävän kuulan vilkuilemista. Vaikutti siltä, että vierasesine oli kuitenkin tukkinut suurimman osan verenvuodosta. Se, tai Kupen parantavat kyvyt olivat jo alkaneet vaikuttaa.

“Hi, hihi. Tyttö… hi… vain tahtoi kertoa minulle tarinan. Joten minä kuuntelin. Tarina oli kiva. Kuuntelin sen monesti.”

Tawa ei tietenkään ymmärtänyt, mistä tytöstä Koobee oikein puhui, mutta hän tahtoi nyt vain kuulla, mitä tällä oli sanottavanaan. Adminia samalla sekä hämmästytti että huojennutti havaita, että mirukasvo kaikesta huolimatta kykeni puhumaan.

“Mutta sitten… hihi, sitten tuli toinen ääni. Silläkin oli tarina kerrottavanaan. Minä kuuntelin senkin, mutta se ei ollut niin kiva. Se jätti pahoja ajatuksia mieleen jumiin.”

“Ääni?” Tawa halusi varmistaa ymmärtäneensä oikein. “Sinä kuulit ääniä?”

“Hihii! Juttelevat lasisesta vankilastaan”, Koobee kurlasi verta kurkussaan ja paikalle hetkeä aikaisemmin juoksujalkaa kiitänyt ylihoitaja Yilda kiirehti paksun rullalle käärityn tyynyn Koobeen pään alle, jotta tämä ei välittömästi tukehtuisi.

“Hi!” hän sitten yskäisi klimpin verta ulos keuhkoistaan suunnattomista kivuistaan huolimatta yhä leveästi virnuillen. “Tyttöä ei sen jälkeen enää kuulunut. Ikävä ääni vain jäi. Kertoi ikäviä asioita mutta lupasi myös, että vie ne pois, jos vain tekisin, mitä hän pyytäisi. Hihi.”

“Ja mitä hän oikein pyysi?” Tawa kysyi, vaikka olikin jo miltei varma vastauksesta. Silloin omaa sydäntään puristava vihreä käsi höllensi hieman otettaan. Koobee yritti viittoilla katseellaan sitä kohti, mutta pienenkin liikkeen aiheuttama tuska esti häntä viemästä liikettään loppuun.

“Sanoi, että en tarvitsisi sitä enää. Että sen irroittamalla kiva tarina tulisi taas takaisin…”

Tawa huokaisi syvään ja kohensi asentoaan ilman toan yläpuolella. Hän vilkaisi sivummalla työskentelevää Kupea, jonka luona kasattiin jonkinlaista kahdesta metallisesta sauvasta rakentuvaa kehikkoa. Hänellä oli siis hetki aikaa, eikä Koobeen tila jostain käsittämättömästä syystä tuntunut olevan edes kriittinen.

Kaasumainen aines toan rintaansa survomassa lasisessa pyöreässä esineessä oli hädin tuskin lasia itseään näkyvämpää. Tawa vastusteli mielihalua näpäyttää paljasta kuulaa kerran ymmärtääkseen paremmin sen koostumusta. Sen sijasta hän päätyi vain pakottamaan suojelemisen naamion peittämille kasvoilleen rauhoittavan katseen.

“Mistä sinä oikein sait tämän?” hän kysyi sitten lempeästi ja osoitti kohti Koobeen rintaa nyt, kun ilman toa Yildan tuoman niskatuen ansiosta jopa pystyi näkemään adminin käsien viittoilun. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Hetken aikaa näytti siltä, kuin Koobeen mieli olisi jäätynyt kokonaan. Järkyttynyt ilman toa ei tiennyt, kuinka vastaisi. Hänen viimeisin kuukautensa tuntui siltä, kuin se olisi kestänyt vuosia.

“Veljeskunnan saarelta”, vastaus lopulta saapui mutta ei Koobeen itsensä kertomana. Tumma, laiha ja ilmiselvän kaasunaamarikasvoinen olento oli kylmänviileästi kävellyt hitaasti taustalla purkautuvan väkijouko läpi. Peelo oli saapunut paikalle aluksi Tawan huomattuaan mutta jäi ymmärtäessään, että maassa makasi hänen entinen rintamatoverinsa.

“Se jäi hänen käsiinsä, kun vihollinen surmasi mukaamme lähetetyn metrunuilaisen sotakoneen. Löytyi sen sisältä.”

Tawan taakse seisomaan asettunut robotti tervehti nyökkäämällä myös Kupea. Kun admin lopulta siirsi katseensa takaisin hieman jo tärisevään ilman toaan, tämä oli alkanut nyökytellä varovaisesti vahvistaakseen Peelon kertoman tarinan.

“Hih, ei ollut tarkoitus, että näet”, Koobee yski ikävän kuuloisesti, suorastaan anteeksipyytävästi. Peelon valokuvantarkka muisti kelasi edestakaisin sitä hetkeä, kun Veljeskunnan saarta evakuoinut klaanilaisryhmä poistui sukellusveneellä takaisin kohti Klaania. Ajoneuvon nurkassa hohtavaa aarrettaan hypistellyt Koobee ei ollut jäänyt Peelolta huomiotta, mutta koska tilanne oli vaikuttanut harmittomalta, ei hän koskaan ollut asiasta kenellekään maininnut.

Tawa ei ollut enää aivan varma, mitä ajatella inhottavasta tapahtumasta. Tilanne oli jo ilmiselvästi Kupen hallinnassa, eikä Koobeen henkinen jaksaminen selvästikään ollut fyysistä parempi. Keltainen toa oli viimeinen henkilö maailmassa, joka olisi tuominnut kenenkään tervejärkisyyttä päässä kuuluvien äänien pohjalta, mutta nyt vallitsevassa tilanteessa oli kuitenkin selvää, ettei Tawa ymmärtänyt taustoista tarpeeksi tunteakseen oloaan hyödylliseksi. Hänen päässään pyöri enää täsmälleen yksi kysymys, johon hän polttavasti tahtoi saada vastauksen.

“Miksi sinä tahdoit Tuomarin?”

Kysymys, joka jähmetti Koobeen kokonaan, kunnes tämä täristen nosti oikean, sydämettömän kätensä ja osoitti sillä kuulaa rinnassaan.

“En… hihih… en minä. En minä”, ilman toa yritti vakuutella adminilleen holtittomasti tärisevästä äänestään huolimatta. “Kun se toinen.”

Ja vaikka Tawa seurasikin katseellaan Koobeen hidasta viittoilua, oli hänellä yhä vaikeuksia ymmärtää mitään ilman toan selvityksestä. Tämän ilmeisesti näki myös hänen kasvoiltaan sillä seuraavaksi Koobee yskäisi ilmoille päivän mielenkiintoisimman ehdotuksen.

“Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet. Sano sille, ettei olisi minulle niin ikävä.”

Väkijoukko tilanteen ympärillä oli jo pääasiassa haihtunut suurimman osan havaitessa, että apu oli jo paikalla, eikä tapahtumassa ollut mitään erityisen näyttävääkään. Snowiekin oli mitä luultavimmin palannut soppakauhan varteen kadunkulman verran tuonnemmaksi. Puoliksi kanervien päällä makaava verinen toa koki vielä tarpeelliseksi ohjeistaa hämmentynyttä adminiaan.

“Hihi! Suljet vain… hi… silmäsi.”

Ja niin Koobee itsekin teki. Tawa vilkaisi kohti Kupea, joka näytti kuin loitsivan jonkinlaista suurta kuplaa kolmen matoranin avustuksella rakennetun kehikon väliin. Peelo sen sijaan jopa vastasi adminin katseeseen. Mustan robotin reaktio oli puoliutelias olkapäiden kohautus.

Joten Tawa, lähinnä omaa lempeyttään ja tuen antamisen halusta, sulki omatkin silmänsä hetkeksi. Ja muutaman sekunnin ajan hän vain nautti pimeydestä. Mitään ei tietenkään ollut tapahtunut — ei hän ollut olettanutkaan, että tapahtuisi. Kunnes hän avasi silmänsä, eikä maassa makaava olento enää ollutkaan Koobee.

Kupe, Yilda ja heidän henkilökuntansa työskentelivät yhä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tawa sen sijaan kavahti taaksepäin odottamattomasta ja kamalasta näystä. Siinä, missä makasi hetki sitten vielä ilman toa, oli nyt kasa orgaanista, veristä massaa, jonka muodottomista kasvoista työntyi esiin mielivaltainen määrä metallia. Terästä, jonka raoista kuului väsynyt ja ikiaikainen korahdus.

“ADMIN TAWA”, puhui ääni ilmiselvästi hänen päässään. Lääkintäryhmä oli korkeintaan vähän vilkaissut Tawan suuntaan, kun tämä oli äänekkäästi kavahtanut paikallaan. Adminin järkyttynyt vilkaisu kohti Peeloa kertoi hänelle sen, mitä hän epäilikin. Ainoastaan hän näki merkillisen muodonmuutoksen. Asiat kaikkialla hänen ympärillään kulkivat yhä täysin keskeytyksettä.

“OLEN SEURANNUT SINUA MIELENKIINNOLLA, ADMIN TAWA”, ääni hänen päässään jatkoi. Se, mikä Koobeen tilalla Tawaa puhutteli, oli ilmiselvästi telepaatti, sillä veltosta lihasta koostuva ruumis tuskin oli kykeneväinen minkääntasoiseen fyysisesti tapahtuvaan kommunikointiin.

“Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt meidän toa-parallemme?” Tawa kysyi uhmakkaasti. Hänellä oli kaikki syyt olettaa, että tämä oli se “toinen”, joka Tuomaria oli niin kovin pakkomielteiseen sävyyn paikalle toivonut.

“MINÄ OLEN TOTUUS, ADMIN TAWA”, konsepti lausui sähkön toan tajunnassa. “SINÄ ET KAIPAA ESITTELYJÄ, ADMIN TAWA”, se tahtoi vielä painottaa.

“Ja sinäkö satutit Koobeetä vain saadaksesi Guardianin paikalle?” Tawa ärjähti sen enempää ajattelematta sitä, miksi olento oli itsensä juuri esitellyt.

“NIMI, JONKA LAUSUT, EI MERKITSE MINULLE MITÄÄN. TUOMARI TARVITAAN. SE, MIKSI MUUKSI HÄNTÄ KUTSUTAAN, ON EPÄOLENNAISTA.”

“Tuomari ei ole nimi, jota hän tai kukaan mukaan käyttäisi kevyin perustein”, Tawa huomautti ja yritti olla katsomatta kohti nesteitä tihkuvaa kasaa. Samaan aikaan Yilda oli siirtynyt liha-asian vierelle ja varovaisesti siirsi lisää pehmusteita tämän niskan alle. Juuriadmin oli nyt varma siitä, että hän oli ainoa läsnäolijoista, joka näki ja kuuli Totuuden läsnäolon.

“TARVE TUOMARILLE ON KÄSITYSKYKYSI ULKOPUOLELLA, ADMIN TAWA. SYNTISI OVAT JO TUOMITSEMASSA MAAILMAA SEURAAVAAN SYKLIIN.”

Mutta Tawa ei niellyt Totuuden tarkoituksella ympäripyöreitä sanoja pureskelematta. Jokin oli vakavasti satuttanut Koobeeta hänen linnakkeessaan, ja lasikuula tai ei, Tawa ei päästäisi asiaa lipeämään käsistään muutaman mukaviisaan sanan vuoksi.

“Uskon, että käsityskykyni on aivan paikallaan. Sinun pitäisi ehkä miettiä sanojasi tarkemmin niin kauan, kuin vielä satutat ystävääni.”

“YSTÄVÄSI OLI HEIKKO, ADMIN TAWA. HÄN EI KESTÄNYT SANOJANI. HÄN EI KYENNYT YMMÄRTÄMÄÄN, VAIKKA YRITIN VAIN KORJATA VALHEITA, JOITA HÄNELLE YRITETTIIN SYÖTTÄÄ. TUTKIJAN TARINA YSTÄVÄSI KORRUPTOI, EN MINÄ.”

Mutta Tawan korvat kuulivat ainoastaan itseään oikeuttavaa sanahelinää. Ja pikkuhiljaa Totuuskin alkoi ymmärtää kenties lähestyvänsä Tawaa aivan väärältä kantilta. Sodan vuoksi sureva admin-toa vaati jotain paljon pelkkiä sanoja tehokkaampaa.

“AVAA SILMÄSI, ADMIN TAWA”, vanha ääni sitten käski, vaikka Tawan silmät ilmiselvästi olivat jo avoimet. Tarkemmin Totuuden sanoihin pureuduttuaan admin kuitenkin tunsi kykenevänsä merkillisiin asioihin. Ja kuten ääni hänen päässään oli toivonutkin, hän avasi silmänsä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Ja jokaisella kerralla maailma hänen ympärillään hämärtyi hieman lisää. Ei kestänyt kauaakaan, kun Tawa havaitsi seisovansa keskellä ei-niin-yhtään-mitään. Maailma oli kaikonnut miltei kaikkien hänen aistiensa ulottumattomiin. Hän hädin tuskin näki edes itseään. Toa selitti merkillistä ilmiötä itselleen vain yhtenä Totuuden todellisuutta vääristävänä kykynä. Hänen mielessään ei edes vieraillut ajatus siitä, että kuka tahansa voisi tahtoessaan nähdä mitä haluaa.

“KENTIES SINÄ OLET YSTÄVÄÄSI VAHVEMPI, ADMIN TAWA. KENTIES SINÄ NÄET OMIEN VIRHEIDESI LÄVITSE”, ääni teki itsevarman paluunsa. Pimeydessä seisovan sähkön toan ympärille alkoi muodostua kuva jostain hyvin tutusta. Tawa ymmärsi seisovansa yhä Klaanin linnakkeessa, nyt vain hieman lähempänä admin-tornia kuin aikaisemmin. Maailma, jota hän tarkkaili, oli kuitenkin väestä tyhjä. Tawa seisoi pihamaalla yksin.

“Riittää jo. Käyttäisit sanojasi, jos tahdot kertoa minulle jotain”, Tawa tuhahti. Hänen kokemuksensa mielensisäisistä demonstraatioista olivat hänelle jo valitettavan tuttuja menneisyydestään. Totuus kuitenkin pysyi tiukasti kannassaan.

“MUTTA TAHDON NÄYTTÄÄ SINULLE, ADMIN TAWA, KUINKA SOKEITA TE OLETTE TOTUUDELLE. KUINKA OLEMASSAOLOONNE SYYLLISTYNEET TUOMITSIVAT TEIDÄT ALUSTA ALKAEN. JA SINÄ OLET SEN KESKIÖSSÄ TÄNÄÄN, ADMIN TAWA. SINUN KAIKISTA ON SYYTÄ YMMÄRTÄÄ.”

Sen lausuttuaan Tawa tempautui ylös, hurjalla vauhdilla korkealle ilmaan, kunnes hän kykeni näkemään koko Klaanin saaren. Vasta sitten hän pysähtyi ilmaan ja pysyi itsestään paikallaan. Pieni hohtava piste loisti saaren eteläosassa siinä, mistä admin oli tempaistu.

“MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.”

Tawan oli vaikea vaikuttua tarinanrangasta, joka kauppiaidenkin suusta suuhun kulki aina silloin, kun joku iltanuotion äärellä erehtyi kysymään Bio-Klaanin tarinaa. Totuus oli kuitenkin pääsemässä vasta alkuun.

“MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.”

Ja Tawa näki, kuinka musta myrkky alkoi syövyttää pois hänen saartaan pohjoisesta käsin. Se eteni hitaasti, mutta teki sen sellaisella vääjäämättömyydellä, ettei sitä olisi millään voinut estää. Sotilaiden heittäminen maailmaa syövää aaltoa vastaan olisi täydellisen turhaa.

“JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.”

Ja vaikkei sitä Tawalle konkreettisesti havainnollisesttu, kykeni hän näkemään Ämkoon virnistelevät kasvot edessään irvailemassa.

“JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.”

Ja silloin Tawa tempautui jälleen, eikä hän enää ymmärtänytkään, mitä tapahtui. Totuuden kuvaus oli ympäripyöreydestään huolimatta ollut osuva. Ja siitäkin huolimatta kun Tawa seuraavan kerran pysähtyi, hän katsoikin nyt kaukaa ylhäältä Legendojen Kaupunkia. Ja mustaa myrkkyä, joka syövytti sitä sekä pohjoisesta että etelästä.

Mutta tällä kertaa hän näki muutakin, kuin vain saaren. Hänen visiirin peittämien silmien edessä vilisi henkilöitä ja hetkiä.

Ideologialle ei ollutkaan nostettu muureja vaan torni. Eivätkä nazorakit siellä marssineet vaan Varjotun komennetut. Eikä Ämkoo siellä ystäviään pettänyt vaan…

Mutta volitakkasvoinen maan toa vilahti Tawan edessä vain hetken, eikä hän yksinkertaisesti ehtinyt tekemään päätelmää siitä, kenet hän oli nähnyt.

“ENKÄ PUHU MYÖSKÄÄN MUSTASTA KÄDESTÄ”, Totuus sitten lausui ja sähkön toa tempautuikin nyt taas kohti etelää. Paikkaan ja aikaan, jolloin salskeiden valtakunnat hallitsivat vielä.

Ja Tawa näki kristallitornit, joita meri ei ollut vielä huuhtonut mennessään. Näki pääkallonmuotoiseen naamioon pukeutuneen saarelle saapuneen, joka halusi rakentaa jotain parempaa. Kunnes musta myrkky piiritti saaren sen jokaiselta reunalta. Mutta ennen kuin saari syöpyi miltei kokonaan historian hämäriin, ehti Tawa nähdä välähdyksen valkeasta selakhista, joka liittyi raskaasti marssivien liskojen armadoihin juuri silloin, kun saaren asukkaiden olisi kuulunut taistella vapaudestaan.

“ENKÄ PUHU TARAS MÍSËCAKSESTAKAAN, ADMIN TAWA”

Eivätkä kuvat loppuneet siihen. Tawa tempautui uudestaan ja uudestaan. Halki historian ja niiden tapahtumien. Hän näki samat hetket puettuna uusiksi niin monta kertaa, että hän alkoi miltei voimaan pahoin. Riuhtomisen viimein lakattua Tawa tahtoi vain avata silmänsä vielä kerran uudelleen. Se, mitä Totuus hänelle näytti, sai jo riittää.

Tehtyään täsmälleen niin hän havaitsi nousseensa seisomaan maassa kanervissa selällään makaavan liha-asian edessä. Hän oli palannut takaisin, vaikkei koskaan todellisuudessa ollut poistunutkaan minnekään muualle kuin oman mielensä sopukoihin. Peelo seisoi yhä Tawan vieressä, aivan kuin pieninkään hetki ei olisi ehtinyt kulua.

“PUHUN JOKAISESTA KERRASTA. JOKAISESTA VIRHEESTÄ. ETKÖ NÄE, ADMIN TAWA? TÄMÄ KAIKKI YMPÄRILLÄSI ON TUOMITTU TUHOON. SE ON TAPAHTUNUT LUKEMATTOMIA KERTOJA AIKAISEMMIN JA TAPAHTUU VIELÄ LUKEMATTOMIA KERTOJA TEIDÄN JÄLKEENNE.”

“Miksi sinä näytit minulle tämän?” Tawa päätti hetken aikaa pelata päässään selittävän äänen merkillistä peliä. “Mitä sillä on väliä, jos näin on käynyt aikaisemminkin?”

Totuuden maallinen ruumis korahti ja hetken näytti siltä, kuin kaikki sen mädäntyneet lihakset olisivat nytkähtäneet samanaikaisesti.

“KOSKA MUINAISTEN YLLENNE LANGETTAMAN TUOMION VOI VÄLTTÄÄ, ADMIN TAWA. KERROIN TÄMÄN SINULLE, KOSKA SYKLIN VOI VIELÄ RIKKOA.”

Eikä admin tarvinnut edes Totuuden suomia näkyjä ymmärtääkseen sitä, mihin hänen tulevaisuutensa oli häntä viemässä. Pohjoisesta leviävä myrkky marssi päivä päivältä lähemmäksi Klaanin muureja, aivan kuten lukuisat armeijat olivat marssineet eri saarien rannoille halki historian.

“TAHDOTKO, ETTÄ NÄYTÄN SINULLE, KUINKA?” Totuus haistoi pelon ja epäilyksen Klaanin suojelijan mielestä. “OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”

“Ja miten se tapahtuisi?” Tawa kysyi varovaisesti. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.

“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT KYKYSI SUOJELLA KANSALAISIASI.”

“Totuuden mistä?”

“KAIKESTA”, kaikuivat Koobeen tilalle muodostuneen lihan kolkot sanat. Totuus oli valmis kertomaan vielä yhden tarinan. Näyttämään vielä yhden tapahtumien ketjun, joka oli kauan sitten saanut Onu-Metrun syvyyksissä vierailleen arkeologin lopullisesti pois tolaltaan.

Ja vaikka Tawakin oli valmiiksi rikki, sielultaan säröillä miltei samalla tavalla kuin sielunsa koloa muinoin täyttämässä ollut Ficuskin, erotti naisia pitkän aikavälin lisäksi yksi merkittävä asia. Nimittäin Tawalla, toisin kuin vanhalla arkeologilla, oli jo velvollisuus jota täyttää. Ja se velvollisuus parhaillaankin kohosi valtavien muurien mukana kaikkialla hänen ympärillään.

“Pois Koobeestä”, hän komensi kylmänviileästi jättäen täydellisen huomiotta Totuuden jättämän tarjouksen.

“SINÄ HYLKÄISIT LAHJANI, ADMIN TAWA?” Totuus sulatteli toan sanoja epäuskoinen sävy äänessään. “MINÄ TARJOAN SINULLE TAPAA PELASTAA KANSASI. SOTANNE HAAMUT KUMMITTELEVAT JO KÄYTÄVILLÄNNE. OLETTEKO NIIN SOKEITA, ETTETTE OLE NIITÄ NÄHNEET?”

Mutta Tawa oli saanut jo tarpeekseen. Hän oli poistunut työhuoneestaan, koska hädässä oleva toa oli pyytänyt paikalle adminia, jonka sijainti oli Tawalle sydäntäriipivästi yhä kateissa. Joka päivä ja jokainen hereillä vietetty tunti hän kamppaili vaikeiden ratkaisujen edessä. Joka hetki hän soti sotaa eikä hänellä riittänyt kärsivällisyyttä itsensä lihaksi naamioivalle telepaatille, joka ei edes suostunut vastaamaan hänen alkuperäiseen kysymykseensä.

“Pois Koobeestä. Nyt. Heti”, Tawa toisti ja tuijotti lihakasaa täsmälleen siihen pisteeseen, missä kuvitteli silmien normaalisti sijaitsevan. Tawan vaatimukseen myös vastattiin, mutta ei Totuuden taholta. Musta robotti oli astellut Tawan vierelle. Vihreä hehku Peelon naamion alla värähteli tämän sanojen tahtiin.

“Sinuna tekisin niin kuin admin käskee”, tämä sanoi tuijottaen itsekin maassa makaavaa lihaa. Tawa yllättyi, sillä koko keskustelun ajan hän oli luullut, että hän oli tilanteessa yksin. Peelo kuitenkin vilkaisi adminia merkitsevästi, ja Tawa päätti olla hetken keskittymästä koko asiaan. Liha heidän edessään oli nimittäin alkanut nytkymään.

“KUULEN SINUT MUTTA EN NÄE SINUA, UUSI ÄÄNI”, Totuus pukahti turhautuneena, kenties jopa hieman peloissaan. “MIKÄ SINÄ OLET? MIKSI MINÄ EN NÄE SINUA? HI!”

Eikä Peelo itsekään tiennyt vastausta, ja miksi olisikaan. Hän vain oli virittänyt itsensä Tawan kanssa samalle linjalle. Hänen keinotekoiset aivonsa eivät käsitelleet kysymystä siten, miten orgaaniset olisivat sen tehneet. Teoria robotilla kuitenkin oli, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen.

“Kenties näkösi on vain valikoiva, otus. Sillä ei ole edes väliä, näetkö minut vaiko et. Olet Bio-Klaanin linnakkeessa, ja täällä kuuntelemme Tawaa”, robotti lausui.

Johon Totuus reagoi korahtamalla kehossaan vielä kerran. Tappionsa liha oli itselleen jo myöntänyt. Se ei kuitenkaan muuttaisi hänen olemustaan. Hän olisi yhä sitä, mitä hän oli maailman alusta asti edustanut.

“YMMÄRRÄ, HIHI, ETTÄ ILMAN TOTUUTTA TUOMITSET KAIKKI MUUTKIN, ADMIN TAWA”, haukasvon päässä vielä kaikui. “OLETKO MIETTINYT, MITÄ MAAILMALLE TAPAHTUU, JOS TE HÄVIÄTTE? HI HI HI!”

Totuuden viimeiset sanat kaikuivat pettymystä, mutta niihin oli nyt ilmestynyt myös outo kaiku. Koobee oli alkanut paistamaan niistä läpi, kun Tawa oli tietoisesti alkanut hylkiä Totuuden sanoja. Ja kun hampaitaan hermostuneena kirskutteleva Tawa seuraavan kerran avasi silmänsä, oltiin Koobeeta jo varovaisesti nostamassa kahden rautatangon väliin Kupen loihtimaan kuplaan, jossa tämä voisi kellua kevyesti kohti Klaanin teho-osastoa.

Yildakaan ei ilmiselvästi ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, sillä tämä toaa kantavia hoitajia ohjeistaessaan vilkaisi Tawaa kohti vienosti hymyillen. Kupe oli jo saanut toan sydänkiven haltuunsa tämän puristuksesta ja näytti siltä, että vaikka toa oli yrittänyt rusentaa sitä palasiksi, ei tämä kuitenkaan ollut tehtävässään onnistunut. Siitä, pystyisikö Kupe liittämään sen vielä takaisin Koobeen kehoon, oli kuitenkin suuri kysymysmerkki. Se ei ollut leikkaus, jota kovin usein joitui tekemään.

“Hihi, Tawa, hihihi”, Koobee kikatteli kuplastaan, kun hoitajatiimi valmistautui muutaman sadan metrin mittaiseen kuljetukseen. Kupe oli jo tiedottanut adminille, että he jatkaisivat tästä jos hänellä ei ollut enempää kysyttävää. Admin ja omiin ajatuksiinsa keskittynyt Peelo eivät kumpikaan vaikuttaneet enää kovin läsnäolevilta, mutta Koobeen itsensä viimeiset sanat saivat vielä Tawan huomion hetkeksi.

“Hihi… meidän olisi… meidän olisi pitänyt yrittää kovempaa, Tawa. Meidän olisi pitänyt kovempaa yrittää säilyttää rauha.”

Juuriadminin hengitys muuttui siltä sanomalta raskaammaksi, eikä huolen aiheuttama ahdistava ote tahtonut päästää Tawasta enää irti.

Lääkintähenkilöiden poistuttua viemään itsekseen hihittelevää toaa pois, kääntyi Tawa vielä kerran katsomaan vierellään seisovaa robottia, joka oli kuin sattuman kaupalla päätynyt paikalle juuri oikeaan tai juuri väärään aikaan.

“Voisimmeko me jutella vielä hetken?” oudosta kokemuksesta toipuva Tawa toivoi, johon Peelo vastasi itsevarmalla nyökkäyksellä. Kaksikko lähti kävelemään hitaasti hoitohenkilökunnan perässä kohti sisätiloja, kunnes viime hetkellä, Tawan johdolla, he käänsivät suuntansa kohti admintornia.

Pakarikasvoinen ga-matoran käveli kaksikkoa vastaan portaikossa kourassaan Zeruelilta alunperin saatu kaavio, joka oli jäänyt Tawalta kesken Snowien rynnättyä uutistensa kanssa sisään.

“Neiti admin, ajattelin, että minä voisin —”, matoran aloitti, mutta Tawa keskeytti tämän pysähtymällä ja asettamalla kätensä tämän olkapäälleen.

“Kiitos, Xela”, hän kiitti vilpittömästi hymyillen. “En olisikaan välttämättä ehtinyt enää tänään käydä sitä loppuun. Arvostan oma-aloitteisuuttasi.”

Hymy tarttui toasta matoraniin, ja Tawa päästi sihteerinsä jatkamaan matkaa. Työhuoneeseen astuttuaan salaman toa ensitöikseen viskasi syysviittansa takaisin siihen naulakkoon, josta oli sen ottanutkin. Nopealla vilkaisulla hän huomasi myös, että Nöpö oli vieraillut vesikupillaan hänen poissaolonsa aikana. Kasvojaan hermostuneesti hieroen toa rysähti työtuoliinsa pääasiassa vain uupuneena omituisesta tapahtumaketjusta.

“Kuulitko koko jutun?” hän sitten kysyi Peelolta, joka oli vain jäänyt seisomaan suoraselkäisenä huoneen ovensuuhun.

“Kyllä”, robotti vastasi. Aivan, kuten Tawa oli toivonutkin.

“Joten tiedätkö sinä, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?”

“En”, Peelo vastasi rehellisesti. Tawasta tuntui, kuin häntä olisi alkanut väsyttää tavanomaistakin enemmän. Eikä hän merkillisen keskustelun aikana ollut edes saanut tietää, miksi Koobeessa pesivä olento oli toivonut paikalle juuri Guartsua.

Admin teki sitten jotain, mihin hän ei yleensä hairahtanut eikä edes viitsiytynyt. Hän antoi itsensä valua tuolissaan sen verran, että sai nostettua jalkansa työpöytänsä reunalle. Peelo ei tekoon paljoa reagoinut. Hän ei ollut viettänyt toan seurassa tarpeeksi paljon aikaa ymmärtääkseen teon olevan epätavanomainen.

“Sinähän olet ollut keskuudessamme jo aika kauan, Peelo?” Tawa sitten tiedusteli, mihin robotti vastasi vain nyökkäämällä. “Kerro minulle rehellinen mielipiteesi. Teimmekö me mielestäsi kaiken voitavamme? Luuletko, että tämä sota olisi voitu estää, jos olisimme vain yrittäneet kovempaa?”

Peelo mietti ainoastaan pienen hetken. Robotin seurassa oli se ehdoton plussa, ettei hän koskaan miettinyt vastauksiaan kauaa.

“En usko, että olisimme voineet estää tätä. Jotkin asiat lienevät väistämättömiä.”

Vastaus samaan aikaan sekä huojensi että pelotti Tawaa. Hän päätti leikitellä ajatuksella hetken.

“Oliko tämä… ‘Totuus’ sitten mielestäsi oikeassa? Olemmeko me vain osa jotain kierrettä, jolle emme itse mahda mitään? Onko kaikki tämä kamaluus ennalta määritettyä? Kysyn vain mielipidettäsi.”

Nyt Peelo mietti vähän kauemmin mutta ei hirvittävästi kauemmin. Jos robotti oli rehellinen itselleen, ei hänelläkään ollut vastauksia Tawan suuriin kysymyksiin. Mutta koska hän ei ollut osannut vastata esimerkiksi siihen, mikä tai kuka Totuudeksi itseään kutsuva asia oli, kenties hän pystyi lohduttamaan adminiaan toisella tapaa.

“Muistatko silloin, kun keskustelimme ensimmäistä kertaa, Tawa?” hän kysyi, mihin Tawa vastasi myöntävästi. Hautausmaalla vietetystä hetkestä oli kuitenkin kulunut vasta muutamia viikkoja.

“Muistako, mitä sinulle silloin sanoin?” Peelo jatkoi. “Sanoin, ettei sellaista asiaa, kuin kohtalo ole mielestäni olemassa. En ole kuitenkaan varma, kuulitko, kuinka jatkoin ajatusketjuani.”

Tawa pudisti päätään. Hän muisti hetken erinomaisesti. Hän oli jättänyt robotin omien mietteidensä pariin Creedylle kuuluneen haudan kulmalle.

“Minä sanoin”, robotti jatkoi, “että kenties asiat on vain tehty näyttämään, kuin kohtalo olisi. Enkä minä, Tawa, ole lakannut uskomasta, etteivätkö asiat yhä olisi niin. Uskon yhä, että olemme vapaita niin kauan, kuin vain muistutamme siitä välillä itsellemme.”

Tawa hymähti nyt jo hieman hyväntuulisemmin. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla Peelon sanoista, mutta ne selvästi piristivät häntä. Kenties Tawa oli vain pitkien päiviensä keskellä taas vaipunut itse synkkyyteen ja vaati vain välillä muistutuksen siitä, että lopulta kaikki oli vain heidän omasta panoksestaan kiinni. Niin myös sota, jota he parhaillaan sotivat. Ei ollut mitään mieltä ajatella, että sen lopputulos oli päätetty jo etukäteen. Mikä järki vastaan taistelemisessa muuten edes oli?

“Tawa, jos saan ehdottaa”, Peelo sitten jatkoi hetken toan vaihtelevia ilmeitä seurattuaan. “Ehkä on parempi, että unohdat, mitä äsken tapahtui. Sinun tulee keskittyä tärkeämpiin asioihin. Jätä Koobeesta ja Totuudesta murehtiminen minulle.”

Tawa oli jo lausumassa vastalauseensa, mutta Peelo nosti vielä sormensa pystyyn. Hän ei ollut lopettanut.

“Totuus ei edes nähnyt minua, ainoastaan kuuli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta aion ottaa selvää. Anna tämä murhe minulle, ja tulen kyllä kertomaan sinulle, jos löydän jotain konkreettista.”

Toa laski jalat pöytänsä reunalta ja hetken aikaa tuijotti Peeloa tämän kaasunaamarin suurikokoisiin linsseihin. Hänellä ei ollut mitään syytä olettaa, etteikö robotti olisi ollut ehdotuksessaan vilpitön. Ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin hänellä ei tosiaankaan ollut varaa ottaa enempää murheita viittansa alle, vaikka Koobeen viimeiset lausumat sanat varmasti seuraisivatkin häntä vielä yöuniin asti.

“Siinä tapauksessa minä kiitän sinua, Peelo. Teet puolestani paljon enemmän, kuin sinun tarvitsisi.”

Jos robotti olisi osannut hymyillä, hän olisi tehnyt niin. Kaksikon välille laskeutunut hiljaisuus kertoi hänelle, että hän voisi poistua. Musta käsi oven kahvalla hän kuitenkin tahtoi osoittaa Tawalle vielä myötätuntonsa.

“Toivon, että Guardian palaa pian”, hän toivotti.

“Kiitos. Niin minäkin”, Tawa vastasi ja seurasi, kuinka Peelo veti oven hitaasti kiinni perässään ja jätti adminin raskaiden ajatustensa pariin. Miksi Totuus oli Tuomaria kaivannut? Kuinka niin vastaus oli Tawan käsityskyvyn ulkopuolella? Helpoin vastaus oli vain todeta, että mikä ikinä Totuus olikaan, se oli vain täydellisen sekaisin. Tietämättään Tawa kävi ajatuksissaan kaikkein lähimpänä mitä mielivaltaisinta ratkaisua.

Tummanpuhuva robotti otti sitten muutaman harppauksen portaissa alaspäin ja jäi kuuntelemaan hetkeksi. Varmistettuaan, ettei portaikossa ollut hänen lisäksi ketään muuta, hän kaivoi tarvikevyönsä uumenista pienen mustan datatikun, jota hän oli kantanut mukanaan siitä päivästä lähtien, jona kuulan moderaattoreilta ryöstänyt vihreämiekkainen vahki oli surmannut pienen punaisen olennon hänen eteensä.

Hän työnsi datatikun takaraivossaan sijaitsevaan koloon ja jäi odottamaan, kunnes valo hänen kallossaan muuttui vihreästä punaiseksi. Peelo kuuli tutun äänen päässään. Se tervehti häntä. Sillä oli kiire. Aikaa puhumiselle ei ollut taaskaan paljoa. Siihen robotti oli jo tottunutkin.

“Se, mitä silloin ennustit, tapahtui viisitoista minuuttia sitten”, Peelo lausui datatikun kautta kommunikoivalle tietoisuudelle. “Mitä seuraavaksi?”

Ja kaukana katossa, Valkoisen mielen yksi monista vangeista vastasi:

“Tervetuloa.”

Pimennetyssä huoneessaan istuva turaga ei nukkunut, mikä ei ollut tavaton ominaisuus Bauinuvan asukkailla, mutta näin pitkää unetonta jaksoa ei kenelläkään muulla ollut. Puhuttiin jo vuosisadoista. Nace oli jo pitkään toivonut vain voivansa sulkea silmänsä.

Muutos turagaksi ei ollut tuonut takaisin hänen kykyään liikkua. Hänen hoitajansa epäilivät, ettei rajoitteisuudella ollut mitään tekemistä fyysisten ongelmien kanssa vaan Nacen halun. Turaga itse ei ollut varma, mihin uskoa. Kyllä hän teoriassa olisi liikkua halunnut. Ehkä. Kenties.

Turagan huone ei ollut muuttunut vuosien varrella paljoa. Toa Torien kuva oli ilmestynyt kehyksiin hänen pöydälleen vähän aikaa Metru Nuin sodan alkamisen jälkeen. Muistokirjeitä Ficuksesta ja Nizistä kukaan ei ollut koskaan edes tehnyt. Heidän mukanaan olivat loppuneet myös vierailut. Parantolan ulkopuolelta ei kukaan ollut saapunut tapaamaan häntä enää vuosikymmeniin. Ja Nacen mielestä niin oli myös parempi. Hänet olisi vain pitänyt unohtaa.

Ikuinen tyhjä katse kanohi Jutlinillaan hän tuijotti huoneensa ovea. Todellisuus oli pitkään tuntunut vain yhdeltä jatkuvalta massalta. Siksipä Nace ei osannut odottaa mitään tältäkään illalta. Jos siis oli edes ilta. Pyörätuolin kääntäminen veisi häneltä viikon. Se ei maksanut vaivaa. Siispä turaga jatkoi puisen ovensa tuijottelemista.

Ei hän kuullut siis myöskään kolmea ulottuvuutta rikkovaa alusta, joka oli laskeutunut Bauinuvan yläpuolelle. Ei kuullut kyllä kukaan muukaan. Etelästä saapuneen makutan kulkupeliä ei juuri sillä hetkellä pystynyt käytännössä näkemäänkään.

Aistit muuttuivat hyödyllisiksi vasta siinä vaiheessa, kun jotain tiputtautui Nacen huonetta läheisimpien palo-ovien ulkopuolelle. Raskaat metalliset askeleet pystyi teoriassa jo kuulemaan, mutta onu-turaga ei niihin vielä havahtunut. Hän kiinnitti huomionsa tapahtumiin vasta sitten, kun joku repäisi täysmetalliset palo-ovet yhdellä riuhtaisulla irti saranoiltaan.

Äänettömät hälytykset soivat jo parantolan järjestelmissä, mutta niistä välittämättä hopeisen metallin peittämä käsi väänsi puun hajalle Nacen ovesta ja astui sisään. Vuosisatoja sitten saatu kauhu kasvoillaan hän katsoi, kuinka suuri hahmo astui hänen pimeään huoneeseensa.

Hopeisen haarniskan peittämä olento kuitenkin näki turagan selkeästi käytävältä huoneeseen tulvivan valon ansiosta. Nace näki saapujan siluetista ainoastaan sen, kuinka tämä piteli jonkinlaista kypärää kainalossaan.

“Olen pahoillani, ettemme ole vierailleet”, useiden äänien muodostama kakofonia pahoitteli. Haarniskoitu hahmo kumartui aivan Nacen eteen, jotta tämä voisi nähdä vierailijansa kasvot.

Turaga olisi huutanut, jos hän olisi siihen enää ikuisuuksiin kyennyt. Se, mitä hän näki, muistutti hädin tuskin enää kasvoja. Mustasta massasta ulos räjähtäneet hampaat louskuivat Nizin ja Ficuksen puhuessa yhteisellä suullaan.

“Tahdoin vain käydä kiittämässä… kaikesta”, Purifier lausui ja suoristi selkänsä. Hän oli jättänyt jotain kylmää Nacen kämmenelle. Korun, jota Puhdistaja oli säilyttänyt jo vuosien ajan, vaikka olikin hukannut sen vastaparin jo kauan sitten.

Sen enempää sanomatta Purifier nosti kypärän peittämään kasvojaan ja käveli ulos siitä reiästä, jonka oli saapuessaan luonutkin. Kauhustakin kangistunut Nace käytti seuraavat viisi minuuttia kämmenensä sulkemiseen. Hän tahtoi tuntea Puhdistajan jättämän medaljongin muodot. Hätääntyneinä paikalle saapuneet hoitajatkaan eivät huomanneet, mitä turaga oli nyrkkinsä sisään puristanut.

Ja ulkona tesserakti oli lähtenyt taas liikkelle.

Kyydissään kirotut.

Tehtävänään turmio.