Kepen paja

Se huone, joka aiemmin tunnettiin Verstaan eteisenä, oli muuttanut muotoaan. Sen asukki oli järjestellyt paikat, pöydät, hyllyt ja kaapit, uudestaan niin, että kaikki tavara oli mahdollisimman lähellä käsillä. Kalustolaskenta oli selvästi suoritettu vastikään. Monessa paikassa oli kuitenkin tyhjää, ja kalustuksessa oli huomattavissa selviä puutteita. Pesualtaan luona ei ollut hammasharjaa ja kunnon sängyn sijaan oli nurkkaan lattialle asetettu vanha patja. Tyynyn virkaa toimitti purulla täytetty jätesäkki. Sillä seinällä, jolla oli ollut ovi jota ei koskaan ollutkaan olemassa, oli nyt nojatuoli, selkä huoneeseen päin.

Jääkaapin ovi aukesi. Viileä ilma alkoi hitaasti vuotaa huoneeseen. Kaappi oli varsin tyhjä, eikä sen sisältö vaikuttanut edustavan kenenkään tasapainoista ruokavaliota, sekin oli huoneen tapaan jollain lailla vajaa. Tai sitten huoneen asukki vain eli piparitaikinalla ja omituisilla levitteillä. Kepe nappasi hyllyltä aludermiksisen tölkin joka sisälsi … jotain virvoitusjuomaa, Kepe ei vilkaissut tölkin kylkeä ennen kuin napsautti sen auki. Sisältö maistui vadelmalta. Sitten hän palasi päivän polttavaan kysymykseen.

Vai että kummituksia.

Viime aikoina Kepe oli kovasti yrittänyt vääntää ajatuksensa johonkin maallisempaan, pois Verstaan kohtalosta ja Nimdasta. Siinä hän ei ollut onnistunut kovin hyvin. Suurin osa Kepen maallisesta omaisuudesta oli nimittäin kadonnut – tai sitä ei ollut koskaan edes ollut olemassa. Hän ei vieläkään osannut pureskella tuota ajatusta päässään kovin tehokkaasti. Maallisempi puuhastelu ei myöskään ollut suuremmin auttanut. Kepe ei voinut olla ajattelematta, että tämä kummitusjahti saattoi liittyä jollain tavalla Nimdaan. Tällainen yliluonnolliselta näyttävien tapahtumien ajallinen läheisyys ei voinut olla sattumaa.

Jos mitään hänen viime aikoina kokemaansa oli ylipäätään tapahtunut. Hän ei voinut väistää tällaisia ajatuksia vaikka miten yritti. Koetti hän johdattaa mielensä juoksun mihin tahansa suuntaan, epäilyksen ja eksistentiaalisen skeptisyyden tahmeat kourat yrittivät napata häntä kiinni – ja usein onnistuivatkin. Ne hetket olivat kurjia.

Kuten myös nykyinen ajatusketju joka johti näihin “kummituksiin”. Jokin asia oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana, jos sitä edes oli. Jokin mysteerin sydän. Tällaisen tapauksen tutkiminen alkoi Kepestä tuntua jonkinlaiselta kosmiselta ivalta. Ensin häneltä vietiin kaikki syyt uskoa siihen, että maailma oli sellainen, millaiseksi hän oli sen koko ikänsä kuvitellut. Sitten, kun hän koetti kaapia kasaan syntyneitä sirpaleita ja liimailla niistä uutta koherenttia maailmankuvaa. Sitten täysin selittämättömät väitetyt aaveolennot ilmestyivät mottaamaan Kepen maailmankuvapeiliä uudestaan. Ja palasten kasaaminen alkaisi taas alusta, ja tämä jatkuisi luultavasti kierteenä hänen loppuikänsä.

Äh. Kepe tunsi taas turhautumisen mielipiteitä odottamattomilla ja jälkikäteen ajateltuna lähinnä ikävillä tavoilla muokkaavan voiman nousevan sisältään. Kaikkea muutakin oli tapahtunut, mihin hän ei voinut mitenkään vaikuttaa. Hän oli saanut vastikään kuulla Harkelista. Hän ei ollut voinut tehdä mitään tämän hyväksi, hän ei ollut edes paikalla, hän ei ollut saanut tietää ennen kuin oli liian myöhäistä.

Entä sitten Snowie? Tämä oli ollut hänen paras ystävänsä koko sen ajan kun hän oli linnakkeessa asunut. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei Snowie kyennyt ymmärtämään, mitä tämä kaikki tarkoitti hänelle. Verstaan… tapahtumien jälkeen hän ei montaa kertaa ollut edes puhunut tälle.

Kepe oli tottunut voivansa rakentaa kasaan mitä vain, korjata mitä vain. Mutta nyt hän oli törmännyt karuun, kylmään Totuuteen. Se, mitä hän oli nähnyt ja kokenut Verstaassa – oliko se ollut vain valetta, harhaa ja illuusiota hänen mielessään, jonka herra hän ei edes itse ollut – vai oliko se ripaus jostain peremmästä Totuudesta?

Kepen mekaanikontaidot eivät kuitenkaan auttaneet, kun tehtyjä juotoksia ei voinut enää purkaa. Rikottuja piirejä liimata yhteen.

Äh.

Jälleen kerran, ehkä turhaan, Kepe yritti karistaa nämä ajatukset mielestään. Hän rakentaisi vaikka Eldan ja Idenin avulla koneen, joka havaitsisi ja kaappaisi minkä tahansa entiteetin joka Klaanin linnoituksen käytävillä liikkui. Jonkinlaisen… jonkinlaisen imurin. Kummitusimurin. Hän kaivoi lipastosta kyniä ja paperia, istuutui pöydän äärelle ja otsikoi tulevan kaavakuvan. Säiliö tuohon, hänen edellisellä viikolla käyttämänsä havaitsin tuohon, …

Juuri kun Kepe oli ensimmäisen kerran pitkään aikaan vajoamassa työskentelyn virtaan, kuului ovelta koputus. Ajatus katkesi. Hän kuitenkin nousi ja suuntasi ovelle.

“Moi!” oven takaa paljastuva Snowie tervehti.
“Öh… hei”, hämmentynyt Kepe vastasi.

Lumiukko vaihtoi painoa jalaltaan toiselle. Ja sitten toiselle.

“Terve terve.”
“Ööh…” Kepe aprikoi. “Morjens.”

Kepe ja Snowie katselivat toisiaan.

“No… hei.”
“…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”

Tiedemies astui pois suuaukosta, Snowie tallusteli sisään.
“Enpäs…” lumimies mumisi, ja katseli ympärilleen työhuoneessa. Moni asia oli niinkuin ennenkin, mutta sitten taas toisaalta… “Enpäs olekaan käynyt täällä sitten… aikoihin.”

Kepe nyökkäsi ja kääntyi takaisin kohti pöytää, jonka äärellä oli aloittanut kummituksenkaappaajan suunnittelun. Hänellä oli ollut jokin hyvä idea muhimassa, mutta nyt se vaikutti kadonneen. Mihin se liittyi?

Normaalisti Snowie olisi hyökännyt uteliaana jollakin lukuisista pöydistä olevan härvelin kimppuun, napannut hyllystä kirjan selattavaksi tai aloittanut kuulumisten utelun ja/tai omiensa kertomisen. Mutta nyt huoneessa leijui hetken aikaa vain kiusaantunut hiljaisuus. Sitten lumimies aloitti, Kepeä sillä hetkellä ärsyttävän kepeällä äänensävyllä:
“Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
“E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi epävarmalla äänensävyllä.
“Mietin vain, että kun tässä on ollut tätä hiipivää elintarvikepulaa…”
“Niin?”

Snowie yritti virnistää velmusti. “Niin että oletko sinä saanut piparitaikinaa syödäksesi?”
“Äh, älä nyt jaksa.”
“Älä itse jaksa!”
“…”
“…”

Huoneen vilkkuvat härvelit jatkoivat raksuttamista.

“…”
“…”

Mutta se yksi seinä oli edelleen täysin tyhjä.

“…ei, ei tämä oikeastaan sovi. Et sinä voi vain tulla tänne mököttämään”, Kepe poikkesi totutusta käsikirjoituksesta. “Miksi sinä tulit tänne? Riitelemään?”

Snowien kasvoille levisi hämmentynyt ilme. “Häh. Miten niin?”
“Miten niin miten niin? Täällä minä istuin, työskentelemässä… ja sitten sinä vain tulet tänne haastamaan riitaa.”
“No enhän, tai siis, kyllähän sinä tiedät… tätähän me teemme…”

Tiedemies kurtisti kulmiaan. Hän asteli muutaman askeleen työpöytänsä taakse ja pudisti päätään. “Ei. Tätä me teimme. Et sinä voi vain tulla tänne ja käyttäytyä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
“Mutta enhän minä sitä”, lumiukko pisti vastaan.
“Niinkö? Mitä sitten?”

Snowie nosti sormensa pystyyn, sitten laski sen, ja sitten nosti sen taas pystyyn. Ja sitten laski sen. “Äh. Okei, ehkä en. Kyllähän muutos koskettaa meitä kaikkia. Mutta… Ajattelin, että vähän vanhaa kunnon meininkiä voisi, tai siis… emmekö me voisi vain, en minä tiedä, olla niinkuin-”
“Ei, Snowie. Emme voi!”

Työtilan keskellä seisova kaksikko tuijotti toisiaan. Toviin siivoamattoman tilan pölyhiukkainen leijaili heidän välistään. Snowie yritti:

“Mutta, jos me vaikkapa, ööh, jos me-“‘
“Mitä osaa sanasta ‘ei’ et ymmärrä?”
“No, entäpäs jos-”
“Aargh!” Kepe parkaisi. Hän heilautti käsiään turhautuneena ilmassa. “En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”

“Hah!” lumiukko äännähti loukkaantuneesti. “Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”

Snowie astui uhmakkaana eteenpäin ja jatkoi. “Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”

Kepe juuri ja juuri hillitsi itseään pyöräyttämästä silmiään.
“Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, miitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”

Lumiukko nosti kätensä puuskaan. “Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies oli aikeissa vasta, mutta lumiukko jatkoi vielä. “Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ‘totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro näyttää loukkaantuneelta. “Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
“Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ‘totuudesta’?”
“Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”

Kepe ei tahtonut purkaa Snowielle enempää niitä ajatuksia, jotka Profeetan valtakunnan tapahtumat olivat hänessä herättäneet – tämä ei selvästikään tahtonut kuulla niistä. Mutta kun hän esitti väitteen panoksestaan todellisen maailman pulmiin, nousi jostain epäilys hänen sanomansa täydestä rehellisyydestä. Ei hän lopulta ollut päässyt juuri eteenpäin, ja eksistentiaaliset pohdinnat täyttivät hänen päivästään suuremman osan kuin hän uskalsi myöntää. Mutta juuri nyt tiedemies ei sitä myöntäisi – ties mihin lumiukko sitten tarttuisi.

“Ei se kyllä suoraan sanottuna siltä vaikuta! Pikemminkin siltä, että olisit kaiken tällä saarella tapahtuvan yläpuolella! Ihan kuin et ymmärtäisi, mikä on oikeasti tärkeää!”

Aivan pienen hetken verran ainoastaan työhuoneen piipittävät ja surisevat laitteet puhuivat.

“Mitä sinä oikein tahdot minun tekevän?” Kepe älähti väsyneesti.
“No… En minä tiedä! Tee keksintö joka ratkaisee pakolaisongelmamme! Tee sampo joka tuottaa ruokaa nyt kun suurin osa pelloista on menetetty! Väkerrä ja improvisoi! Kuin vanhoina hyvinä aikoina!”
“Luuletko sen olevan niin helppoa? Kyhäelmäni ovat mitättömiä noin suurten ongelmien edessä!”
“Joten käytät aikaasi–” – Snowie vilkaisi pöydällä olevaan paperiin – “kummitusimurin suunnitteluun? Missä on todellisuudentajusi?”
“Ai todellisuudentajussani on jotain vikaa vai? Kun suoritan Bio-Klaanin adminilta saamaani tehtävää?”
“Kummitusimurin??”

Iva kiehutti Kepen sisuksia.

“Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat klaanin?”
“No… no… ainakin… autan evakkoja sopeutumaan, ja saamaan ruokaa, ja…”
“Soppatykistö ei tainnut suojata ketään kentällä, vai koitko olevasi hyödyllinenkin sissisotilas?”

Jälleen lumimiehen valkoinen sormi nousi pystyyn, mutta siihen Snowien vastaväitteet sitten jäivätkin. “…en ollenkaan.”

Kepekään ei viitsinyt enää jatkaa. Oli olemassa mahdollisuus, että nyt oltiin menty liian pit-
“Mutta minäpä tästä sitten lähden, olemaan hyödytön“, Snowie lausui melodramaattisesti. “Kun täällä ei ilmeisesti saa oleskella.”

Valkokasa käännähti kannoillaan ja tepasteli oviaukolle. Uksesta ulos marssittuaan hän kuitenkin vielä kurkisti sisään. “Mutta mitäpä minä tietäisin, kun en toisaalta ymmärrä mitään.”

Ovi sulkeutui.

Se ei mennyt ihan putkeen, Kepe ajatteli, sanomatta kuitenkaan ajatustaan ääneen. Ja hän tiesi, että Snowie ajatteli aivan samoin. He eivät koskaan olleet riidelleet keskenään näin, ja tiedemiehen tuntemukset muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi. Tämä sota tuntui muuttaneen kaiken peruuttamattomasti.

Hän istui nojatuoliinsa ja koetti palauttaa ajatuksensa Tawan antamaan tehtävään. Se kuitenkin osoittautui toivottomaksi; hän ei ollut arvannutkaan, miten suuri merkitys hänen työmoraaliinsa Snowien tuella oli ollut. Nyt hän ei voinut kuin ajatella lumiukon sanoja. Ja hän velloi niissä pitkän aikaa.

Ja Kepe tunsi olevansa nyt yksin, täysin tyhjän seinän kanssa.