Bio-Klaani, puinen rakennus lähellä keskusaukiota

Ulkona hitaasti leijailevat valtavat lumihiutaleet ja illan pimeydessä hohtavat koristevalot mökkien ikkunoissa vastasivat Himen käsitystä täydellisestä tunnelmasta. Yksin työhuoneessaan istuva veden toa oli jo puolikkaan tunnin ajan tuijottanut ulkomaailman kauneutta. Täydellisen rentoutuneisuuden tilan löytänyt toa koki ansainneensa lepotaukonsa. Viimeinen pitkä työpäivä ennen pyhiä oli jo miltei takana. Edessä häämöttävä loma tulisi olemaan Himen ensimmäinen Klaanissa.

Toa valahti puisessa työtuolissaan rennompaan asentoon ja huokaisi raukeasti. Nimeämispäivän tuomat velvollisuudet ja kiireet olivat saaneet Klaanin ylläpitopalvelun vastuussa olevan naisen uupuneeksi. Ironista kyllä, Himen kiireet olivat olleet niin valtaisat, ettei hänellä ollut koskaan aikaa siivota omaa työhuonettaan. Kalenterit, aikataulut ja satunnaiset tarviketilauslistat olivat sekaisin hänen työpöydällään. Himen alitajunnassa kalvoi koko ajan se syyllisyyden tunne, joka tulisi syntymään lomatuuraajan saapuessa sotkun keskelle. Tämän tiedostaessaan Hime hitaasti raahasi itsensä ryhdikkäämpään asentoon ja lasit päähänsä laitettuaan alkoi kasaamaan papereita edes jollain tasolla loogiseen järjestykseen.

Kuusilankuista kasatut työhuoneen tummat seinät olivat täynnä aikatauluja ja osoitteita. ”Siivouspalvelu torstaisin vastaanottoaulassa” ja ”lounaspalvelu veteraaneille ensi tiistaina” olivat yleisimmin esiintyviä tiedotteita eri työntekijöiden tehtävälistoissa. Laiskasti tavaroita siirtelevä veden toa ei kuitenkaan ollut kiinnostunut niistä, vaan jossain niiden alla olevasta kellosta, joka vihjaili illan viimeisen tehtävän olevan aivan kulman takana. Himen tulisi opastaa yksi uusi työntekijä tehtäviinsä ennen lomalle lähtöään. Ollessaan tyytyväinen pöytänsä ulkoiseen antiin, valahti Hime takaisin tuolinsa syövereihin odottamaan tulokkaan saapumista.

Työ ylläpitopalvelussa oli rankkaa, mutta palkitsevaa. Himen alaisuudessa työskentelevät kahdeksan työntekijää huitelivat päivät ympäri puulinnaketta siivoten, tehden ruokaa tai istuen aulassa vastaanottamassa vieraita. Ainoastaan respatyöt eivät Himeä itseään kiinnostaneet. Siihen työhön hän määräsi mielellään ”jonkun komean Ta-matoranin”. Yksi työn eduista oli linnakkeen parhaimmistoon kuuluva mökki Himen työpöydän taakse sijoitettu miltei koko seinän kattava iso ikkuna tarjosi komean näyn linnakkeen keskusaukiolle. Erityisesti myöhäisinä talvi-iltoina se tarjosi silmäniloa ja tunnelmaa väsyneille työntekijöille. Suuren ikkunan varjopuoliin lukeutuivat innokkaasti siitä tirkistelevät matoranit, joille ehti siunaantua suuret määrät iloa työvaatteitaan vaihtavasta Himestä. Kun eräänä aamuna toa huomasi erittäin huonosti naamioituneen jään toan passista ikkunan takana, päätti hän vihdoin asentaa ikkunaan verhot. Niitä ei kuitenkaan nyt tarvittu. Ilta oli jo pitkällä ja suurin osa väestä istui asunnoissaan ystäviensä seurassa.

Pitkä työpäivä alkoi jo vaatia veroaan ja Himen pää nuokkui sen näköisenä, ettei olisi voitu varmaksi sanoa, oliko hän enää edes hereillä. Nukahtanut hän luultavasti olisikin, jos ei olisi sattunut olemaan kääntyneenä juuri ikkunaansa päin. Sen toisella puolella nimittäin oli joku ja se joku oli kaatunut ikkunan alle jääneeseen metrin korkuiseen kinokseen, jysäyttäen kasvonsa suoraan päin lasia.

Kunnolliseen valvetilaan hätkänyt Hime sai katseensa nostaessaan tuijottaa toisia kasvoja. Sininen Kaukau oli litistynyt voimalla ikkunalasiin. Kaksi veden toaa tuijotti toisiaan hyvin likeltä toisiaan. Hämmennyksestä toivuttuaan Hime viimein tajusi. Tämän täytyi olla se uusi tyyppi.

Nainen nappasi mustan talviviittansa tuolinsa selkämykseltä ja heitti sen nopeasti ylleen. Salamana ulos rynnännyt Hime jätti ulko-oven perässään auki, antaen tuulenvireelle mahdollisuuden puhaltaa pakkasesta kuivan lumen sisälle mökkiin. Hökkelin toisella puolella hangessa makaava veden toa sai pian sinisen käsiparin avukseen ja hetkessä tulokas oli jo saatu pystyyn. Lunta suustaan pärskivä
toa otti tukea auttajastaan, vetäen samalla toista jalkaansa ulos valtavasta hangesta.

”Pfrblääääääh. Lunta. Lunta kaikkialla. Minä luulin, että tämä oli trooppinen saari.” Hime pidätteli nauruaan koko tulokkaan keskustelunavauksen ajan. Iso lumimöykky oli jäänyt jumiin tulokastoan visiiriin, peittäen puolet tämän kasvoista. Hime kopautti sormellaan muutaman kerran visiirin sivuun ja katseli, kuinka tulokkaan silmät viimein paljastuivat lumen takaa. Ystävällisesti hymyillen Hime lähti opastamaan tulokasta sisälle mökkiin. ”Taisit luulla hieman väärin. Tosin sinä kyllä saavuit lumisimpaan vuodenaikaan. Tervetuloa Klaaniin. Minun nimeni on Hime.”

Tulokas karisteli lumia pois selkäreppunsa päältä, pitäen kuitenkin katseensa tiukasti hymyilevässä Himessä. Toa ei voinut olla hämmästelemättä Himen hehkeitä kasvoja. Toivuttuaan ensikohtaamisen toiminnallisuudesta tulokas viimein ojensi kätensä kohti Himeä ja kätellessään toisiaan hän viimein totesi: ”Ruth. Nimeni on Ruth.”

Hime ei ollut aikoihin nähnyt niin pienestä ilahtunutta toaa. Lämpimän kahvikupposen käsiinsä saanut Ruth hörppi kuumaa nestettä sisuksiin mitä valtavin hymy kasvoillaan. Tulokkaan matka satamalta oli ollut pitkä, eivätkä korkeat kinokset olleet auttaneet tehtävää.
Hime päätteli Ruthin kasvoista tämän olevan vielä hyvin nuori. Ei Hime itsekään vanha ollut, mutta hänen itsensä rinnalla Ruth vaikutti vielä kovin tuoreelta maailmalle.

Ruthin mukanaan tuoma reppu oli lämpimässä takkatulen läheisyydessä. Tyttö vilkaisi sitä muutaman kerran varmistaakseen, ettei tuli ollut tarttunut siihen, mutta varmistuessaan liekkien ja hänen omaisuutensa välisen eron suuruudesta, kykeni hän palaamaan takaisin kahvin juomiseen. Sinä aikana Hime oli jo ehtinyt kasaamaan pinoon ne paperit, jotka pitäisi täyttää ennen kuin Ruth voitaisiin päästää irti Klaaniin. Nostaessaan kynää sivupöydältä Hime huomasi jotain punaista Ruthin päässä. Tyttö huomasi tämän, kokeillen kyseistä objektia varovaisesti.

”Aah, moni kysyy minulta tästä.” Ruth irroitti asian varovaisesti hiuksistaan ja ojensi tätä sitten varovaisesti Himeä kohti. ”Se on kuivattu Barakukka. Ystäväni antoivat sen minulle kun lähdin sieltä. Sanoivat, että se ei kasva missään muualla.”

Hime tuijotti kukkaa hetken nyökäten sitten. Ruth ymmärsi merkin ja alkoi kiinnittämään kukkaa takaisin päähänsä. Hime näki tilanteen hyvänä tutustumiskeskustelun aloittajana. ”Kaunis ele ystäviltäsi. Kotiseuduillasi on varmasti mukavaa.”

”Mmh. Niin. Niin on. Ja arvaan jo, mitä aiot kysyä. Minulla oli kaikki hyvin, joten miksi minä tulin keskelle ei mitään tarpomaan lumikinoksiin, jotta saisin työpaikan?”

Hime naurahti hieman, mutta vakavoitui nopeasti tajutessaan aiheen olevan Ruthille arka. ”Kieltämättä sen kaltainen kysymys herää. Vaikkakin Klaanin pointti on olla kyselemättä menneisyydestä. Syitä ja tarinoita on yhtä paljon kuin asukkaitakin.”

”Ja siksi minä juuri tulin. Kaikki täällä ovat erilaisia… minä en siis erotu enää joukosta. En olisi uskonut ilahtuvani jonain päivänä siitä, että näen Skakdin satamatyöläisenä matoranien asuttamalla saarella.” Ruthin katseessa oli jotain haaveksivaa. Koko ajan saapumisensa jälkeen hänen mielensä oli yrittänyt käsittää kunnolla uuden asuinpaikkansa koostumusta. Se kuitenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Päänsä sisällä Ruth kuitenkin kiitti siitä.

Hime nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän päätti olla viemättä aihetta sen pidemmälle. Hän ja Ruth tulisivat työskentelemään yhdessä paljon. Kaikki tarinat tulisivat varmasti kerrottua moneen kertaan. ”Niin… Ruth. Nyt kun kerran olemme sopivasti tässä, niin mitäs sanot jos hoidettaisiin kaikki tylsä paperityö ensiksi alta pois? Voisimme molemmat mennä hyvin mielin nukkumaan ilman byrokratian pelkoa niskassamme.”

Ruth nyökkäili parhaansa mukaan. Kuuma kahvi hänen suussaan esti häntä puhumasta juuri sillä hetkellä. Miltei suunsa polttanut veden toa kompuroi ylös tuolilta Himen työpöytää vastapäätä ja kömpi hakemaan nahkaisen reppunsa. Se oli selkeästi vanha ja sen soljissa oli jo nähtävissä ruostumista. Hime oli varma, että reppu oli monta kertaa vanhempi kuin Ruth itse.

Takaisin istumaan päästyään Ruth ojensi repustaan muutaman paperiarkin, joihin hän oli jo valmiiksi täyttänyt suurimman osan tarvittavista tiedoista. Hime kiitti ja alkoi vahasta tottumuksesta kopioimaan tietoja käsin omiin lomakkeisiinsa. Katse liimaantuneena papereihin Hime ei huomannut, kuinka Ruth veti repustaan vielä yhden asian.

”Kuule. Yksi kyläläisistä tuosta jonkun matkan päästä lykkäsi tämän minulle, kun huomasi että olin matkalla tänne. Se oli löytynyt hangesta ulkoa jokunen vuosi sitten ja tämä yksi kaveri oli poiminut sen talteen. Kuulosti siltä, että tyyppi halusi sen vietävän jonnekin säilöön. Minne se pitäisi viedä?”

Hime ei aluksi kiinnittänyt asiaan huomiota. Hän oli aivan liian keskittynyt sarakkeiden täyttämiseen. Yhden sellaisen valmistuttua toa kuitenkin nosti katseensa huomatakseen ruskean paketin pöytänsä kulmalla.

Hime nosti lasit pois päästään nähdäkseen paketin tarkemmin. Juuri kun hän oli mielessään ihmetellyt Ruthin repun suurta ikää, tuotiin hänen eteensä jotain vieläkin hämmästyttävämpää. Paketin ruskea ja osittain jo rapistunut paperi näytti Klaanin kirjaston kirjojakin vanhemmalta. Osittain lytistynyt kansi näytti pysyvän paikoillaan vain vaivoin. Tämä paketti oli kulkenut pitkän matkan. ”Vaikea kuvitella ketään kantamassa mitään noin vanhaa. Tarkistitko, että oliko siinä kenenkään nimeä?”

Ruth nyökytteli. ”Ei mitään. Varmaan se matorankin olisi jo toimittanut sen, jos olisi tiennyt kenelle se kuuluu.”

”No oletko katsonut sisälle?”

”Eikös se olisi… väärin?”

Hime hymähti ja loi merkitsevän, mutta lempeän katseen Ruthiin. ”Tämä paketti on vanha. Niin vanha, että en edes uskalla arvailla sen alkuperää. Kukaan tuskin on kaivannut sitä, jos se on hangesta löytynyt eikä kukaan ole sitä kaivannut. Ainoa vihje omistajasta löytynee sisältä, joten antaa palaa. Teet vain palveluksen.”

Ruth epäröi hetken, punniten Himen sanoja päässään. Tottahan hän puhui. Silti jokin epäilytti. Lopulta Himen häikäisevän kaunis hymy oli se, joka sai Ruthin tekemään päätöksensä. Hime oli jo uppoamassa takaisin papereiden pariin, kun Ruth nosti paketin kannen pois ja kurkkasi sisään.

”Se… se. Hime. Hime. Sinä haluat nähdä tämän.”

Hieman tympääntyneen oloisena Hime työnsi lukulasinsa jälleen syrjään, mutta tuttavallismielisyytensä ansiosta hän nousi istuimeltaan ja käveli Ruthin tuolin taakse, nähdäkseen kunnolla paketin sisällön. Sen tehdessään Himen leuka loksahti auki. Näky ei ollut aivan sitä, mitä toa oli odottanut.

” Se on… se on…”

”…kaunis. Niin kaunis”, Ruth täydensi. Katseet paketin sisältöön naulinnut Hime ei kiistänyt sitä faktaa. Katsoessaan paketin pohjalle hän kuitenkin tiedosti, että kauneus ei ollut sisällön ainoa ominaisuus.

Veden toa irroitti katseensa paketista puoliksi väkisin. Hän käveli takaisin työtuolilleen, mutta ennen istahtamista hän nosti paketin kannen ja sulloi sen paikalleen Ruthin silmien edessä. Hämmentynyt Ruth nosti katseensa Himeen, joka oli vakavoittanut ilmeensä.

”Tiedätkö mitä. Sinä pääset heti käymään pienen kierroksen linnoituksessamme.”

”Huh?”

”Ota paketti, mene ulos ja katso tuota karttaa heti oven ulkopuolelta. Siellä kartan pohjoisosassa on linnoituksen osa, jossa lukee ”Guardian”. Mene sinne ja anna paketti siniselle skakdille. Älä näytä sen sisältöä kenellekään muulle. Hän tietää, mitä tehdä sille.”

”Mutta… entäs nämä paperihommat? Eikö ne pitäisi hoitaa ensin? Byrokratian taakka ja niin edelleen…”

Himen sydäntä lämmitti jokainen kerta kun Ruth avasi suunsa. Nuori. Viaton. Hyväntahtoinen. Kaikkea tuota Ruth oli hänen silmissään. Hime oli varma, että hänellä ja Ruthilla olisi vielä monia hienoja hetkiä edessään. ”Äh. Älä sinä näistä huolehdi. Minä täytän nämä loppuun, jookosta? Tulet sitten takaisin, kun Guardianilla on paketti, okei?”

Ruth nyökkäsi ymmärtäväisesti ja toa alkoikin jo kiskomaan ruskeaa takkiaan takaisin päälleen. Paketti tiukasti kainalossaan Ruth oli valmis katoamaan pimeään talviyöhön. Mutta ennen kuin Hime päästi tätä menemään, hän halusi sanoa vielä yhden asian. ”Ja muuten. Luin nämä paperisi. Tiedätkös, sinun oikea nimesi. Se on oikein kaunis. Minusta sinun pitäisi käyttää sitä.”

Ruth näytti nolostuneelta. Ehkä jopa hieman pelästyneeltä. Käsi edelleen ovenkahvalla hän yritti mongertaa jotain vastaukseksi. ”En nyt oikein tiedä… se on hölmö. Minua pilkattiin siitä ennen.”

Hime loi vielä kerran hehkeän hymynsä kohti Ruthia, joka tuntui saavansa siitä välittömästi lisää itsevarmuutta. ”Mutta Klaani on erilainen. Täällä sinua ei pilkata, Ruki. Eikä varsinkaan nimestäsi.”

Ovesta ulos astuva tyttö hymyili kuullessan Himen sanat. Puinen ovi sulkeutui lopulta hänen takanaan. Ja niin paketista otettaan tiukentava Ruki asteli lumisateeseen ja kohti linnoituksen pohjoisosaa.