Bio-Klaanin saari

Kaukana, kaukana Legendojen kaupungin vilinästä, yli Pohjoisen Mantereen laajoista erämaista, sijaitsi eräs syrjäinen saari. Vain villit rahit olivat vaeltaneet siellä ja vain muutamat alkuasukasmatoranheimot samoilivat sen jylhissä ja koskemattomissa metsissä.
Ainoa saaren hallitsija oli sen keskellä kohoava vuori, jonka hopeana kimmeltävät lumihuippuiset vuoret vartioivat kesyttämätöntä saarta.

Mutta vain pari vuotta sitten, tänne luonnon paratiisiin saapuivat kaksi muukalaista. Toinen oli hämähäkkirahi ja toinen Toa. Yhdessä he päättivät perustaa tuolle syrjäiselle saarelle pienehkön hirsilinnoituksen suojapaikaksi kaikille kodittomille, sodissa kotinsa menettäneille, rikollisille ja kaikille suojapaikkaa tarvitseville.

Pian huhut syrjäisen saaren turvapaikasta alkoivat leviämään matoralaisten merimiesten ja kauppiaiden keskuudessa, ja monet turvaa ja uutta mahdollisuutta hakevat lähtivät etsimään tuota kaukaista saarta. Monet heistä eivät löytäneet perille saakka, mutta ne harvat ja onnekkaat jotka jaksoivat uskoa, onnistuivat purjehtimaan Hopeisen meren yli.

Pakolaisten saapuessa saarelle turvapaikan perustajat ottivat heidät täysin sylin vastaan. Sieltä he saivat uuden, rauhallisen kodin ilman pelkoa sodasta tai menneisyyden peloista. Vähitellen saarelle muutti yhä enemmän asukkaita, ja tilanpuutteen takia tuon hirsilinnakkeen ympärille rakennettiin kylä. Kylän rakennukset olivat tammen ja kuusen lankuista rakennettuja mökkejä ja kotia.
Saaren asukkaat olivat onnellisia uudessa kodissaan.

Oli taas erään nimeämispäivän aatto, ja pimeys oli noussut taivaalle. Ainoastaan rakennusten sisältä kajasti lämmin valo ulos lumiseen maahan.

Erääseen talon pihapiiriin oli rakennettu metallikehikoista ja lasipaneeleista rakennettu isohko kasvihuone. Vaikka olikin talvi ja ulkona oli pakkasta, kasvihuoneessa oli hiostavan lämmin, koska sen seiniin ja kattoon oli kiinnitetty hehkuvia lämmityskiviä. Lattia oli paljasta multaa, joka tuntui lämpimältä jalkapohjia vasten. huoneen reunoilla kasvoi erilaisia, niille varattuihin aitauksiin istutettuja kukkia ja muita kasveja. Auringonkukat, tulppaanit, liljat, petuniat ja ruusut hallitsivat koko huonetta kauneudellaan.

Eräs pieni kasvillisuuden matoran oli polvistunut ruusupenkin ääreen ja nyppi tarkasti pensassaksillaan kauniin punaisen ruusun lehtiä. Hän muotoili lehtiä niin että lehdet olivat tuuheimmillaan aivan kukan terälehtien alapuolella. Matoran oli keskivartalostaan limetinvihreä, mutta raajat olivat oliivin värisiä. Hän piti kasvoillaan metallin väristä kanohi Trynaa. Tuo nuori matoran oli nimeltään Figa.

Hän oli vajaa vuosi sitten saapunut Klaaniin, ja hän oli avannut kukkakaupan. Kasvihuoneen rakennus oli maksanut hänelle kamalasti vaivaa, mutta nyt hän saattoi kasvattaa kukkiaan ympäri vuoden. Figa muisteli usein sitä päivää, kun saapui Klaaniin.

Figa oli seissyt metallisen laivan kannella, ja hän katsoi edessään pärskyvää merta.
Hänen kotikylänsä oli palanut valtavassa tulipalossa. Lähes kaikki hänen harvat ystävänsä olivat menehtyneet siinä. Figa oli kuullut Eteläisen- ja Pohjoisen Mantereiden välissä sijaitsevasta saaresta, jolla sijaitsi Bio-Klaanin linnake. Pitkien patikointimatkojen jälkeen, hän oli löytänyt Tren Kromilla eräässä kalastajakylässä asuneen merimiehen, joka tiesi saaren sijainnin. Figa oli kalastajalle ikuisesti kiitollinen, kun tämä suostui viemään hänet saarelle.

Laivan edessä kohosi rehevä ja kaunis saari. Figa ei ollut nähnyt koskaan niin upeaa näkymää. Saari oli kuin jonkin lahjakkaan Ga-matoralaisen taidemaalarin taivaan ja meren väliin maalaama. Sen lahden pohjukassa sijaitsi lukuisat puusta rakennetut mökit ja rakennukset, ja niistä korkeammalla kukkulalla seisoi paaluista rakennettu linnoitus. Meren rantaa ympäröi harmaasta mukulakivestä rakennettu satama, ja sinne suurin osa asutuksesta perustui.
Laiva saapui viimein satamaan ja ankkuroitui puisen sillan viereen. Figa kiitti vielä kerran merimiehelle, ja asteli laituria pitkin satamakiveykselle. Hän kataseli parveilevia asukkaita, jotka kiertelivät satman kaupoissa ja putiikeissa ostamassa laivojen tuomia tavaroita.

Mutta sitten Figa oli nähnyt hänet. Aivan torin reunassa, juuri yhdestä kaupasta ulos asteli siroin askelin pieni matoran. Hän oli lähes kokonaan musta naispuolinen Ba-Matoran. Hänellä oli siro vartalo, mutta hän oli omituisesti muita matoraneja lyhyempi, Figaa noin päätä pienempi. Hän piti kauniilla kasvoillaan muotoiltua, voimatonta Pakaria ja hänen pitkät, tummanruskeat hiukset ylsivät olkapäille saakka. Naamion silmärei’istä paistoi kauniit, merensiniset silmät.
Söpö… Figa ajatteli.

Figa tunsi sydämensä hypähtävän kun näki hänet ensikertaa. Hänen sydänvalonsa välkehti yhä nopeammin, kun tuo viehättävä neitokainen asteli yhä lähemmäs häntä. Tyttö huomasi häntä tuijottaneen matoranin, ja kääntyi kysyvästi katsomaan häntä. Heidän katseet kohtasivat hetkeksi. Figa ei yhtään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän vain juuttui tuon neitokaisen silmiin.

Mutta sitä kesti vain hetken, kun tyttö jo oli ohittanut hänet ja jatkoi matkaansa pois. Pian hän oli kadonnut väkivilinään.

* * *

Ruusun lehti napsahti, kun terävät saksien reunat puristautuivat sen ympärille, ja lehden ohut pinta ei jaksanut vastustaa terien voimaa. Figa huokaisi kaihosti, kun muisteli sitä hetkeä. Hän oli jo pitkään ollut haikaillut sen tytön perään, muttei ollut uskaltanut mennä puhumaan hänelle. Hän oli saanut perin stalkkerimaisella salakuuntelulla tietää, että hänen nimensä oli Janime.

Janime oli todella suosittu matoran ja hänellä oli monia ystäviä. Luonteeltaan hän oli ystävällinen ja hauska ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Figa oli huomannut monien muidenkin kylän matoranien olevan kiinnostunut tästä viehkeästä tytöstä. Monet lemmenkipeät miesmatoranit yrittivät hakea häneltä huomiota kiusoittelemalla ja iskemällä häntä. Figa taas oli ollut aina yksinäinen susi, eikä hän ollut kovin charmaattinen tai hyvä puhumaan naisten kanssa. Hän meni usein lukkoon Janimen lähellä ja hän punastui helposti.

Koska tänään oli Nimeämispäivä, saaren asukkaat ostivat ja tekivät toisilleen erilaisia lahjoja Mata Nuin kunniaksi ja illalla kaikki haluavat saivat tulla järjestön johtajien, Admineiden, järjestämään yhteiseen juhlaan Klaanin linnakkeeseen.

Figan pienessä kukkakaupassa oli ollut tähän aikaan todella kiireistä, koska kuka olivat todella suosittuja Nimeämispäivälahjoja, ja monet ostivat niitä tuodakseen koteihinsa kauniin tunnelman. Figakin oli hankkinut kaikille ystävilleen lahjoja, osa oli hänen itse kasvattamiaan kasveja tai muista kylän liikkeistä ostettuja tuotteita. Hän nousi seisomaan ja käveli kasvihuoneen perällä olleeseen valkoiseksi maalattuun pöytään, jossa lojui valtava pino erilaisia kukkakimppuja, joita asiakkaat olivat tilanneet. Ylimpänä niistä oli oikean iso kimppu violetteja petunioita. Figa aikoi antaa ne lahjaksi Bio-Klaanin pääadminille Tawalle, jonka kanssa oli ystävystynyt. Salaman Toa kävi usein ostamassa itselleen kukkia Figan liikkeessä, ja he tulivat hyvin juttuun keskenään.

Figa otti toiselta pienemmältä pöydältä, jossa lojui monia saksia ja paketointitarvikkeita, rullan kultaista lankaa. Hän kietoi sitä kimpun varren ympärille kierroksen ja lopuksi sitoi siihen kauniin rusetin. Hän katseli ihastellen kimppuaan ja oli varma, että Tawa ilahtuisi. Hänellä oli nyt kaikkien lahjat valmiina. Figa katsahti seinällään olevaan puiseen kelloon. Juhliin oli puolisen tuntia aikaa.
Mutta sitten hän muisti, että yhdeltä henkilöltä puuttui lahja: Janimelta.

Figa lämäisi itseään otsaan. Miten hän oli saattanut unohtaa hänen lahjansa. Figa katsoi äkkiä ympäriinsä ja mietti, mitä voisi antaa tytölle. Sen täytyisi olla jotain erityistä, jos hän haluaisi tehdä vaikutuksen Janimeen. Hän juoksi omaan mökkiinsä ja penkoi sen kaappeja miettien lahjaa, muttei keksinyt mitään erikoista.
”Äh, toivotonta…” hän huokaisi astellessaan ulos mökistään paukkupakkaseen ja käveli takaisin kasvihuoneeseensa. Hän istahti turhautuneena jakkaralle, joka keikahti hieman taaksepäin koska yksi jalosta oli lyhyempi kuin muut kolme.

Mutta sitten hän katsahti lasisen huoneen perällä kasvaviin ruusuihin. Yksi niistä oli kukinnoltaan ja muodoltaan kauniimpi kuin muut. Se oli juuri oikean värinen kaikkialta, ja siinä oli vähemmän piikkejä kuin muissa. Figa muisti, kuinka oli pitänyt siitä kauan huolta, ja kasvattanut sitä parhaansa mukaan. Figa katseli kauniin punertavaa kasvia. Hän ei olisi halunnut katkaista kasvin hentoa vartta, muttei keksinyt parempaa lahjaa ihastukselleen.

Figa otti kullatun sirpin, ja nousi tuoliltaan. Hän kumartui ruusupenkin viereen, asetti srpin terän valitsemansa kukan varren ympärille ja katkaisi sen. Vihreä matoran pyöritteli kasvia käsissään ja hymyili.
”Eipä kummoinen, muttei parempaakaan ole.”

Figa käveli vielä kerran pieneen taloonsa ja otti ruskeamustaraidallisen kaulahuivinsa ja lierihattunsa. Hän kietoi huivin kasvojensa eteen ja asetti hattunsa tarkasti päähänsä, katsoen samalla itseään peilistä. Hatussa oli pitkät ruskeat lierit ja sen ympärille oli sidottu musta nauha. Figa oli kiinnittänyt mistelin kukinnon nauhan väliin, koska se tuntui jotenkin sopivan hattuun.
Matoran ihasteli hetken itseään, pakkasi sitten Tawan petuniakimpun ja ruusun olkalaukkuunsa ja lähti tarpomaan ulos pakkaseen.

Kylän tiet olivat peittyneet korkean lumikerroksen alle. Ainoat kulkureitit kylässä olivat sen asukkaiden tallovat polut, jotka johtivat talosta toiseen lumikinoksissa. Polut olivat valaistu tunnelmallisesti pitkillä, palavilla puupaaluilla, joita jostakin mielenjohteesta oltiin alettu kutsumaan ”Mäksän kynttilöiksi”. Figa ei tiennyt miten palavat puut liittyivät yhteen Klaanin johtajista, mutta hän ei jaksanut miettiä sitä pidempään.

Figa tallusti lumisilla poluilla ympäriinsä kylässä, etsien oikeaa reittiä niistä tuhannesta sokkeloisesta polusta, joka veisi ylös metsän läpi Klaanin hirsilinnakkeeseen. Vihreän matoranin jalkoja alkoi jo paleltamaan tämä kiinteässä olomuodossa olevan veden päällä käveleminen, ja hän toivoi, että joku keksisi aukaista jonkun päätien rakennusten keskelle. Kun hän viimein oikealle tielle, häntä vastaan käveli pitkä, musta hahmo, tukkien polun. Figa hieman hätkähti tulijaa, kun pimeässä illassa alkaa helposti mielikuvitus laukkaamaan.
Vasta kun molemmat kävelijät lähestyivät toisiaan, matoran tunnisti tulijan.
”Hei, Matoro!” kasvillisuuden matoran tervehti mustanpuhuvaa Toaa, joka hänkin viimein tunnisti tulijan.
”Ai. Iltaa, Figa” Jään Toa vastasi. Figa oli tavannut Matoron melkein heti Klaaniin liittymisen jälkeen, ja heistä oli tullut hyviä ystävyksiä. Toa oli usein auttamassa Figaa hänen pulmissaan, joita matoranille tahtoi kertyä ikävän usein.
”Oletko menossa juhliin?” Matoro kysyi.
”Juu, aioin mennä sinne ajoissa. Entä itse? Näytät juuri tulevan sieltä?”
Musta Toa nyökkäsi. ”Adminit käskivät käydä tarkistamassa, etteivät ketkään ole menossa jäille illalla. Lahden jäät ovat olleet heikkoja tänä talvena, ja jotkut uhkarohkeat matoranit saattaisivat mennä leikkiessään hukuttamaan itsensä.”
”Ai, selvä”, Figa vastasi.

Juuri silloin viereisestä talosta kuului outoa pauketta ja vihaista huutamista. Kun kaverukset kääntyivät katsomaan rakennukseen, sen ovi potkaistiin auki. Vihaisen näköinen Za-matoran heitti koivunlehdistä sidotun puskan ja ruskeaan käärepaperiin kiedotun paketin hankeen.
”Sinäkin vätys et sitten kehdannut minulle mitään parempaa antaa!” närkästynyt naikkonen karjui miehelleen, joka oli säikyn näköinen, Huna-kasvoinen Onu-matoran.
”M-mutta sinä aina valitat, kun täällä on niin likaista, n-niin ajattelin että tuo olisi hyvä harja-”
”Omana piikanasiko sinä minua pidät!? Lisäksi tuo risukimppu roskittaa vielä enemmän! Ja tuo pakettikin on niin ruman ja kuluneen näköinen!”
”M-mutta, rakas…”
Seuraavaksi taas Onu-matoran lensi ovesta ulos hankeen lahjojensa kanssa, ja ovi räiväistiin kiinni hänen takanaan.

Figa ja Matoro olivat hetken hiljaa ja kääntyivät katsomaan toisiinsa.
”Öhm, herra! Tarvitsetteko apua?” Matoro huusi matoranraukalle.
”Phyi!” mies sylkäisi lunta suustaan. ”Äh, ei minua voi auttaa enää mikään. Tuolla naiselle ei ikinä riitä mikään.”
Matoran kömpi seisomaan paksussa hangessa ja pyyhki lunta naamiostaan. Hän käveli pää painoksissa portaat ylös ovelleen ja oli aikeissa astua sisään, kun Figa huusi ”Hei, entä tuo paketti ja vihta?”
”Pitäkää hyvänänne! Löysin sen paketin vain kerran hylättynä metsästä, joten ei se kovin arvokas ole. Hyvää nimeämispäivää.” Ukko murahti ja astui sisään. Talosta kuului hetken kovaa riitelyä.

”… Okei” Figa totesi. Sitten hän nosti lahjapaketin ja kimpun hangesta. ”Mitäs me näille tehdään?” hän kysyi ja ojensi paketin Matorolle. Toa katsoi pakettia ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hän hieman hätkähti.
”Mitä nyt?” kasvillisuuden matoran kysyi.
”Öhm, ei mitään. Tämä… tämä paketti näyttää jotenkin tutulta…”
”Hm?”
”Minä… Voisiko se olla? Ei, ei se voi olla sama paketti… katsos, tämä näyttää eräältä paketilta, jonka sain kauan sitten. Mutta, ei se voi olla sama. Ei se voi ilmestyä niin monen vuoden jälkeen” Toa sopersi.

”Mitä me sille teemme?” Figa ihmetteli.
Toa mietti hetken pyöritellen pakettia, mutta sitten havahtui. ”Ai niin, minun piti mennä satamaan” Matoro totesi kun muisti että he olivat seisoskelleet jo pitkän tovin, ”Tuota, tee sille mitä haluat. Ei se voi olla sama paketti. Minun pitää mennä. Alkaa olla kiire.”

Toa hyvästeli matoranin ja riensi polkua pitkin pimeyteen. Figa jäi seisomaan vielä paikoilleen ja katseli ihmeissään vanhaa, selvästi kovia kokenutta lahjapakettia. Hän mietti, että voisi antaa sen Janimelle, mutta tyrmäsi idean kun muisti viereisessä talossa riitelevän naismatoranin reaktion. Sitten hän jälleen muisti ajankulun ja tajusi, että Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa.

Figa nousi polkua pitkin pimeän ja valoistamattoman metsikön läpi. Keskellä metsää, polun viereen oli rakennettu mustista hirsistä ja laudoista muita isompi talo, jonka sisältä kuului tasaista sihinää, ja sen tiilisestä savupiipuista kohosi paksu savu. Rakennus oli Klaanin sauna, paikka jossa puiden lämmittämään kiukaaseen heitettiin vettä, jolloin se höyrystyi tulikuumissa kivissä. Märät höyryt irrottivat likaa ja epäpuhtauksia hikenä saunojien kehosta. Figa oli monta kertaa itsekin käynyt saunomassa tänä talvena. Figaa kuitenkin eniten ihmetti, miksi joku saunoi nyt, kun Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa. Matoran nousi epävarmasti puisia portaita ylös kuistille. Oven lasilevy oli huurtunut löylystä, eikä sisälle nähnyt.

Figa koputti puiseen oveen kuuluvasti, ja löylyn heiton ääni loppui. matoran odotteli hetken kummastellen, kunnes ovi avautui. oven suussa seisoi noin valkoinen, noin Toan pituinen mies. Hän piti päässään hopeista, kypärältä näyttävää naamiota. Saunoja oli yltäpäältä hikinen, ja hän pyyhkäisi hikeä naamion silmärei’istä.
”No huhhuh. Mitäs asiaa nuorella herralla mahtaa olla?”
Figa hieman nolostui. ”Öhm, halusin vain tulla muistuttamaan, että Nimeämispäiväjuhlat ovat alkamassa, jos olette unohtaneet.” Hän yritti selittää mahdollisimman arvokkaasti.

”Ai jaaha, kiitos mutta ei kiitos. En ole tulossa juhliin.”
”Jaa. Anteeksi, mutta saanen tiedustella miksi?”
Sisältä talosta puski paksua höyryä, joka lämmitti kasvillisuuden matorania hetken.
”Sauna on juuri nyt lämpimimmillään, enkä ole kovin sosiaalinen. En ole kovin tekemisissä kyläläisten kanssa.”
”Ai jaa. No anteeksi häiriö…” Figa pahoitteli.
”Eipä se mittään, täällä olisi paljon tilaa sinullekin, ystäväni, jos haluaisit löylyihin.” Valkoinen mies tarjosi.
”Öhm, en nyt ehdi. Minun pitää mennä sinne juhliin.”
”Hm, no myöhemmin sitten”, saunoja hymyili.
Silloin Figa vilkaisi käsissään kantamiin koivuvihtaan ja pakettiin. Silloin hän keksi.
”Tuota, herra. Haluaisitteko ottaa tämän koivupuskan ja paketin, kun nythän on Nimeämispäivä?”
Pitkä, valkea saunoja katseli matoranin ojentamia lahjoja ja otti ne iloisesti vastaan.
”No eihän lahjasta voi kieltäytyä! Kiitoksia!”

Saunoja näytti olevan kiinnostunut enemmän kiinnostunut vihdasta kuin pienestä paketista. Hän läiskäytti sillä itseään hikiseen selkään ja kuului mojova läiskähdys.
”Tämähän on loistava saunavasta. Tälle tulee käyttöä.”
”Ole hyvä. Mutta, minulla on jo kiire. Hyvää Nimeämispäivää!” Figa virkkoi ja laskeutui takaisin polulle.
”Hyvää Nimeämispäivää vaan!” Mies huusi kiiruhtavan matoranin perään ja katsoi ilahtuneesti koivuista sidottua vihtaa. Sitten hän vilkaisi vanhaa, kulunutta pakettia ja kohautti olkapäitään. Hän laski paketin terassin kaiteelle, ja käveli takaisin sisään. Sisältä alkoi kuulumaan tasaista sihahtelua ja kiivasta läiskintää. Saunoja oli laskenut paketin melkein kaiteen reunalle, ja paketti hiljalleen kallistui ja lopulta se putosi alas lumihankeen. Se alkoi hiljalleen peittyä lumeen, samalla kun sisältä rakennuksesta kuului iloista hohotusta.

Figa kiipesi polkua ylös ja viimein hän seisoi Klaanin paalulinnakkeen edessä. Muurin paalujen päät olivat teroitettu teräviksi, että sen ylittäminen olisi tunkeilijoille vaarallisempaa. Nyt kuitenkin suuret puuovet olivat auki, ja sen takana aukeavalta sisäpihalta kuului iloista puheensorinaa ja väkijoukon naurua.
Kymmenittäin Klaanin asukkaita oli kokoontunut Nimeämispäivän viettoon suuren, sisäpihan keskellä sijainneen valtavan kuusen ympärille. Kuusi oli koristeltu kauniisti punaisilla muovipalloilla ja tähtikoristeilla. Kuusen alle oltiin tuotu valtavasti erikokoisia paketteja ja esineitä, Joihin oli kiinnitetty nimilappuja. Matoranit tanssivat piiritansseja kuusen ympärillä ja pitivät muutenkin hauskaa. Pihan vasemmalle puolelle oli koottu pöytään monia ruokia ja juhlajuomia, ja pöydän ympärillä hääri sankka väkijoukko. Pihan päässä oli korokkeella Adminaitio, jossa istuivat Klaanin perustajat, Salaman Toa Tawa ja Visorakkuningatar Visokki.

Klaanin asukkaat kävivät tuomassa lahjansa suoraan Admineiden eteen. Adminkorokkeen eteen olikin kasaantunut valtava pakettikasa, kun lähes jokainen Klaanin jäsen halusi jättää oman esineensä johtajille. Matoralaiset käsityöläiset olivat ommelleet Tawalle pehmeän punaisen viitan, jonka hupussa oli pehmeä karvareunus. Tawa oli heti ihastunut tuohon lahjaan ja oli pukenut sen heti ylleen. Figa vaelsi väkijoukon lävitse aukion toiseen reunaan. Tawa ja Visokki huomasivat vihreän matoranin.

”Ai hei Figa. Hyvää Nimeämispäivää.” Tawa tervehti.
”Samoin. Minulla olisi sinulle lahja”, Figa vastasi ja kaivoi olkalaukustaan petuniakimpun ja ojensi sen visiipäiselle Toalle. Tawa hymyili lempeästi ja nuuhkaisi puskaa.
”Oi, ne ovat ihania. Kiitos todella paljon!”
”Hyvää Nimeämispäivää.” Figa sanoi vielä, ennen kuin palasi takaisin väkijoukkoon.

Kasvillisuuden matoran käveli väkijoukossa ja tervehti tuttaviaan. Hän tähyili ympäriinsä yrittäen löytää tiettyä naishenkilöä. Viimein hän näki siron tytön nojailevan paaluseinään ja katselevan juhlivia kyläläisiä. Figan sydän sykki yhä voimakkaammin ja hänen polvensa vapisivat, mutta hän keräsi kaiken rohkeutensa ja lähti kävelemään tyttöä kohti. Janime huomasi tulijan.
”Hei…” Figa aloitti.
”Hei?” Janime vastasi ja hymyili tulijalle.
”Minä… minulla olisi lahja sinulle.”
”Ai. En tiennyt että oijot hankkia minulle jotain…”
Figaro punastui ja kaiveli hermostuneena olkalaukkuaan. Hän nosti esiin ruusun ja ojensi sen nolostuneen tytölle.
”Öhm, se ei ole kovin paljon. Mutta ei minulla muutakaan ollut.”
Janime katsoi ihmeissään poikaa, mutta sitten hymyili. Hän otti kukan vastaan.
”Kiitos”, hän totesi.
Figa yritti vääntää hermostuneesti hymyään kasvoilleen.
”Tuota, minulla olisi sinullekin jotain”, Janime vastasi ja käveli lähemmäs Matorania. Sitten hän tarttui tämän hattuun, nosti sen pois ja suuteli. Figan sydän hakkasi hullun lailla. Mutta sitten hän rentoutui ja sulki silmänsä. samalla taivaalla alkoi ilotulitus. Se oli parhain nimeämispäivälahja ikinä .