Pohjoinen Manner, erään kartanon tilukset

Yö oli pimeä: himmeä pilvien huntu peitti verhosi kaikki paitsi kaikkein kirkkaimmat tähdet toiselle puolelleen ja puolikuukin näytti loistavan vain puolella teholla. Päärakennuksen ja muurin väliin jäävä piha-alue yritti kuitenkin olla mahdollisimman paljon valoisa, ja valonheittimiä olikin suorastaan ylimalkainen määrä. Piha oli kuitenkin täynnä varjoja: Muurin varjo, vajan varjo, varaston varjo, tornin varjo, telttojen varjot, vartijoiden varjot.

Varjot olivat myös polku, jos osasi lukea maailmaa karttana näkökenttien yli, ali ja ohi.

Toinen pihalla nököttävistä vartijoista, miespuolinen ja siksi maailmalle onneaan etsimään lähtenyt Vortixx, oli pitänyt yötä rauhallisena. Asiain laitaan tuli kuitenkin muutos, kun hänen radiopuhelimensa heräsi särähtäen eloon.
”Täällä vahti 2, kuuluuko?” hänen kollegansa kysyi matalalla ja miltei kuiskaavalla äänellään linjan toisesta päästä. Vortixxin sormi hakeutui vartijanliivin yläosan radiopuhelimelle. Hän painoi nappulan pohjaan
”Täällä vahti 1. Kuuntelen”
”Kuulin rakennus nelosen nurkilta ääniä. Siirryn tutkimaan asiaa. Loppu.”
Vortixx päästi irti harmaan radiopuhelimensa napista. Hän oli hermostunut; mainittu vaja oli muurien sisäpuolella, eli sen piti olla täysin ulkopuolisten tavoittamattomissa. Vartija avasi Zamor-pistoolinsa kotelon napin. Kukaan ei varastaisi Metsästäjiltä, ei hänen vartiovuoronsa aikana. Hän tahtoi edetä urallaan.

Vilkuiltuaan hetken hermostuneena pihan toiselle laidalle, jossa epäilyttävän äänekäs vaja sijaitsi, vortixx rauhoittui hieman. Mitään ei kuulunut: ei askeleita, ei puhetta, ei taistelun ääniä. Ehkä kyseessä oli vain väärä hälytys.

Tai ehkä hänen kollegansa ei vain ollut huomannut solakkaa siluettia, joka loikkasi vaivatta vartijan pään yli ja jatkoi varjojen muotoisen polkunsa seuraamista.

Seuraava höynäytettävä oli päärakennuksen korkeimman kerroksen ikkunan lukko, joka antoi periksi tiirikalle miltei siinä samassa, kun näkökenttien väleissä suunnistaja oli noussut seinän ylös. Yksi sormi koukistui akkunan kahvan ympärille ja veti. Ikkuna aukesi ääneti, joten öljy sai jäädä lepäämään reisikotelon sisään. Auki, sisään, kiinni, ja vielä viimeinen silmäys Metsästäjien tukikohtanaan käyttämän kartanon pihalle. Kaksi vartijaa palasivat asemiinsa, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään nostaakseen hälytystä.

Yrittäkää edes. Jonain päivänä jään eläkkeelle tehdäkseni elämästäni vähemmän tylsää.

Ikkunan takaa avautui pitkähkö, pimeä huone, jossa oli turvallista kulkea. Vain haalistuneet, zakazilaisia sotaherroja esittävät muotokuvat tuijottivat kulkijaa yrmeillä katseillaan. Yrmeillä ja aivan liian monilla katseillaan: käyttämätön, ilmeisesti makuuhuoneeksi rakennettu tila oli täynnä vanhoja tauluja, ja sitä käytettiin varastona.

Mutta tämä on rihkamaa.

Vasta käytälle johtavan, kauniisti kaiverretun puuoven raosta siintävä valo paljasti tunkeutujan piirteet tämän asettuessa ovea vasten tarkkailuasemiin. Hän oli nazorak, vaikka poikkesikin monin tavoin lajikumppaneistaan. Siivet, alempi käsipari ja suuri osa ulkoisesta panssaroinnista loistivat poissaolollaan tehden hänestä huomattavasti pienemmän ja siromman. Jos joku olisi nähnyt torakan paljaan kehon, oli hän nähnyt hyönteisen ruumiin olevan arpikudosten peittämä, ja jokaisen irti revityn kappaleen kohdalla olevan jäljen. Varjosuunnistaja oli kuitenkin verhonnut suuren osan kehostaan tummalla kangaspaidalla ja hansikkailla. Ja jos joku olisi nähnyt torakan paljaan mielen, hän olisi nähnyt ketterän hyönteisen vihaavan lajiaan aivan muusta syystä kuin kyseisten arpien takia.

Nyt nazorakilla oli kuitenkin muut asiat mielessään. Pimeyden Metsästäjien tukikohtaan tunkeuduttaessa kannatti pitää keskittyminen siinä, mitä ympärillä tapahtui. Hansikoitu käsi meni pieneen reisikoteloon ja kaivoi sielä esiin kartanon pohjapiirroksen. Lyhyt vilkaisu riitti hyönteiselle ja hän löysi pian etsimänsä. Huoneen oiken seinän oikeassa yläkulmassa, pinottujen taulujen takana, oli ilmastointikanava. Lyhyt ja äänetön esineistön siirtely ja ruuvimeisselin pyörittely takasivat torakalle pääsyn kanavaan, johon hän siron ruumiinrakenteensa puolesta mahtui vaivatta. Ryömiminenkään ei tuottanut pulmia, se oli suorastaan hänen leipälajinsa.

Kyseinen torakka oli nimittäin mestarivaras. Yksikään kassakaappi, turvahuone tai holvi ei ollut hänen näpeiltään suojattu, sikäli kun hän sille päälle sattui. Lukkojen laimetessa leikiksi ja vartijoiden vain viihteeksi hyönteinen tiesi olevansa kokolailla paras siinä, mitä hän teki. Siksi hän olisikin voinut olla ryöstämässä arvokkaampiakin kohteita kuin Metsästäjien pientä konttoria Pohjoisella Mantereella. Mutta juuri tämä kyseinen kartano oli herättänyt mestarivarkaan huomion erään ylivertaisen ominaisuutensa puolesta: Pimeyden Metsästäjien johtoportaan jäseniä oli siellä vierailemassa.

Ja se teki keikasta monin verroin hauskemman.

”…eikä sillä että väittäisin, että hän tekee niin tahallaan, mutta se paketti on vanha. Roskaa!”
Puhe oli Miimikosta, sciludomilaisesta Metsästäjästä, ja tämän viimeisimmästä keikasta Trem Kromin niemimaalla. Hänen oli ollut tarkoitus kuljettaa Metru Nuin levyaseen piirrustukset yhteyhenkilöltä kyseiseen kartanoon, mutta hän oli tuonut aivan väärän paketin. Miimikon toimia sättivä Metsästäjä oli Verikosto, suuri ja sarvekas olento. Toinen silmä punaisena, toinen vihreänä hohtaen hän tuijotti kartanon roihuavaa takkaa. Kaikesta vaarallisuudestaan huolimatta hän ei tahtonut katsoa keskustelukumppaniaan suoraan silmiin yhtäjaksoisesti, vaan kummatkin tyytyivät istumaan vierekkäisissä nojatuoleissaan tulen loimua seuraten.
”Hän yrittää parhaansa”, toinen, punainen Metsästäjä, joka tunnettiin nimellä Väijyjä, vastasi rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli silti kylmä. Se oli aina kylmä. ”Meidän Miimikkomme ei ottaisi sitä riskiä, ettemme ‘auttaisi hänen rakastaan’.”
Verikosto hymähti. ”Niin kai sitten.”
”Mutta kerrohan”, Väijyjä jatkoi keskustelua, kääntäen päätään eriparisilmäisen keskustelukumppaninsa suuntaan. ”Mihin laitoit paketin?”
”Ai sen roskan?”
Punaisen Metsästäjän silmät siristyivät hieman. ”En istuisi tässä, jos tuhlaisin niitä resursseja, joihin pääsen käsiksi.”
”Anteeksi”, sarvipää sai suustaan. Hän ei ollut hyvä pyytelemään anteeksi. ”Laitoin sen kellarin holviin muiden tavaroiden kanssa.”

Vähemmän sarvekas Metsästäjä käänsi katseensa jälleen liekkeihin. Päivä ei ollut mennyt lainkaan suunnitelman mukaan, mutta hän päätti säilyttää malttinsa. Vielä oli aivan liian aikaista sanoa, mutta jotenkin hän tiesi Pimeyden Metsästäjien lähenevän käännekohtaansa…

Mutta onneksi ilmastointikanavassa tunnelma oli korkealla. Hyönteisvoro oli nimittäin aivan holvin tuntumassa. Hän ruuvasi tiensä ulos raikkaan ilman ja oman itsensä liikkumista edesauttavasta putkistosta ja tupsahti käytävään, jonka oli etukäteen varmistanut valvontakamerattomaksi. Nyt jäljellä oli enää paksu ja murtamaton holvin ovi.

Varas nauroi sisäisesti ja avasi yhdistelmälukot pyörittelemällä niitä hetken.

Niks naks niks niks naks oli kaunis konsertto ja merkki hyvin tehdystä työstä. Nazorak astui holviin korjaten samalla silmät peittävän mustan kangasnaamarinsa asentoa. Huone oli koruton, betoniseinäinen ja näytti niin paljon maan alla sijaitsevalta kuin mikään ikinä pystyi, eikä missään nimessä vetänyt vertoja Metsästäjien arvokkaimmille ja parhaiten vartioiduille holveille. Mutta sen hyllyt oli lastattu suurella määrällä arvokasta tavaraa, joista saisi oikeilla markkinoilla oikein mehevän hinnan. Oli Kanoheja, oli aseita, oli taidetta. Ja sitten oli ruma paketti.

Hyönteinen nosti sen kummissaan. Laatikko oli kääritty ruskeaan paperiin ja se oli kaikin puolin koruton.
Ovatko Metsästäjät alkaneet levittää nimeämispäivän ilosanomaa?
Varas laski paketin takaisin puiselle tasolle josta oli sen poiminut ja jatkoi muun tavaran penkomista. Asiantuntevuus oli avainsana, kun karkulais-Nazorak arvioi, mitä saisi vietyä mukanaan ja mikä olisi kuljetettavuuteensa suhteutettuna arvokkainta.

Ja kaikken tämän asiantuntevuuden kanssa täysin ristiriitaisesti hän otti matkaansa sen paketin.
Minä otan tämän, hän päätti. Varas ei tohtinut myöntää miksi, vaikka tiesikin vastauksen. Epäammattimainen mielijohde ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut hyvä ajatus ryöstää arvottomimmaksi arvaamansa artifakti Metsästäjien holvista vain ärsyttääkseen rikollisjärjestöä, vaikka usein jotain samansuuntaista harjoittikin. Ratkaisevaa oli se, miten paljon paketti muistutti nimeämispäivälahjaa.
Nimeämispäivä… hyönteinen ajatteli, miltei ääneen. Sana satutti torakkaa. Se sai hänet samanaikaisesti vihaiseksi, surulliseksi ja ennen kaikkea katkeraksi. Hän epäili sen aiheuttavan samaa kaikissa lajikumppaneissaan.

Nimien täydellinen kieltäminen oli julmin kaikista torakkaimperiumin manipuloinnin muodoista. Omaa tai toistensa identiteettiä ei saanut määritellä, vaan se jätettiin täysin johtoportaalle.
Ei nimi miestä pahenna, varas ajatteli ajatuksen, josta hänet olisi omiensa puolessa tuomittu kuolemaan. Niinkuin tuomittiinkin.

Hansikoidut sormet puristivat pakettia. Niin vaatimaton esine muistutti vorotorakkaa maailmasta, jonka osana hän ei koskaan päässyt olemaan.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä pakkaamasta loppua saaliistaan ja jättämästä käyntikorttiaan holviin. Hän jätti aina käyntikortin, lähinnä koska pystyi, mutta myös koska hahaha siitäs saitte. Mestarivaras poistui holvista, palasi ilmastointikanavaan ja sitä kautta pakeni kartanosta. Hän ei aikonut pitää pakettia itsellään; tavaroiden epävirallisen hankinnan mestarin ‘liikkuva elämäntapansa’ salli harvoja turhuuksia. Mutta vain lahjan hetkellinen piteleminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja se pieni ruskeaan paperiin kääritty koruttomuuden ilmentymä oli hänelle kuin lahja, jota hän ei koskaan saanut. Vaikka olikin ehkä varastettu. Joskus ‘antamisen ilo’ toteutui, vaikka antaja ei vapaaehtoisesti mistään luopunutkaan. Varas koki olevansa vain vauhdittava tekijä.

Sitä paitsi karkuri-nazorakin osa maailmassa ei ollut helppo.

Rakkaalla lapsella on monta nimea, varashyönteinen vielä ajatteli. Ja meillä ei lainkaan.