Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.

”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”

Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.

Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä.
Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.

”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.

Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä.
Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.

Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”

Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.

Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”

Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.

”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.

Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan.
Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet.
Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt.
Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.

Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.

”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.

Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa.
Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen.
Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
…
Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.

Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa.
Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.

Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.

Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.

Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!