Allegro

Feterra-asema

Sheelikalla oli kiire.

Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.

Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.

Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.

”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.

”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”

Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.

Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.

Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.

Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.

Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.

”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”

Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
”Hän ei tiedä Umbrasta.”

”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”

Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”

Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”

Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”

”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.

”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”

Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.

”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”

Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.

Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.

Allegro

Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.

Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.

Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.


Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.

Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.

Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.

Kello tikitti.


Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.

”Valottuni. On aika herätä.”

”… ZMA?”
Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.

Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.

”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”

Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.

Arstein pudisti hitaasti päätään.
”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”

Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.

”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.

Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.

”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.

Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”

Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.

Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.

Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.

Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.

Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”

Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.

”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”

Umbra vain nyökkäsi.

”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”

Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.

Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.


Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.

Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.

Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.

”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.

”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”

”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”

Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.

”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”

”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”

Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.

”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”

”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”

Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.

”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”

”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”

”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”

Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.

”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.

Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.

”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”

”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.

”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”

Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.

Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.

Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.

”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”

”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”

”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”

He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.

”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”

”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.

”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”

Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.

Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.

”Hyvää iltaa, Avde.”

”Samoin, Zorak.”

”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”

”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”

Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.

”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”


Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.

Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään.
Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.

Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.

Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!

Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.

Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.

Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.

Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.

Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.

Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.

Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.

Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.

Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.

Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.

Feterra kääntyi laitteensa parista.

”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”

Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.

Hänen oli pakko kysyä.

”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”

Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”

”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”

Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.

”Vastaus: Kyllä.”

”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”

Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.

Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.

Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.

Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.

Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.

Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.

Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?

Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.

Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.

”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.

Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.

Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.

”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.

Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.

Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.

Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.

Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.

”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?

Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.

Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.

MAKUTA ON

Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…

Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.


Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.

Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.

Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.

”En muistanut, kumpaa suosit”, Zorak myhäili, ”mutta muistin kyllä, että nautit valinnoista.”

Avde hymyili hieman.
”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.

Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.

Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.

”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”

Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.

”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”

Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”

Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.

”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”

”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”

Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.

”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”

”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”

”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.

”Kun ensin vain saatte valon toanne.”

Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”

”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”

Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.

Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.

”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”

”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”

”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”

”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”

Zorak naurahti koppavasti.
”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”

Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?

Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.


Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.

Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.

Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.

”Mitä on piilossa?”

Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.

Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.

Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.

”Onko joku piilossa?”

Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.

Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.

Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.

Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.

Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.

Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.


Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.

Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.

Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.

”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”

”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.

”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”

”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.

”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”

Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”

”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”

Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.

”Sinun lisäksesi, tietenkin.”

Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.

”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”

”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”

Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.

”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”

Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.

”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”

Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.

”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”

Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.

Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.

”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”

”Odotitko muuta, rakas Avde?” Zorak kysyi ristien kätensä.

”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”

Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.

Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.

”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”

Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”

”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”

”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”

Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”

Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”

”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”

”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”

Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.

Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?


Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.

Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.

”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.

”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”

”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”

”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.

”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.

”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.

Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.

Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.

Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.

Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.

Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.

”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”

”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.

”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”

”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.

Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.

”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”

Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.

Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.

Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.

Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.

Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”

”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.

Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.

Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.

Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.

Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.

”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”

Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.

”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”

Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.

Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.


Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.

Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.

Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.

”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”

”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”

Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”

”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.

Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”

”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.

”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”

”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.

”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”

”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”

Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.

”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”

”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”

Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.

Ei… ei kai…

Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.

Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.

Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.

”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.

Skakdin hymy ei säröillytkään.
”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”

Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”

”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”

”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”

Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”

Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”

Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.

Rakkaus, Avde.”

Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.

”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”

Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.

”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
Kapellimestari pysähtyi aloilleen.

”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”

”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”

Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.

”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”


”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”

Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.

”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”

Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.

Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.

Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.

”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”

Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.

Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.

Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.

Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.

Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.

Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.

”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.

”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.

Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.

”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.

”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.

Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.

Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.

Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.

”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”

Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.

Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.

Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.

Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.

”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”

Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.

”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.

”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.

Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.

Sheelika teki päätöksen.

Hän ja Umbra suutelivat.

Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.

Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.

Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.

Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.

Jotain… jotain oli pakko keksiä.

Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.


Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.

”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”

”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”

Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”

”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”

Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”

Zorak kääntyi.
”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”

Avden ilme oli täysin neutraali.
”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”

”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”

Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”

Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.

”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”


Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.

Pois hänen luotaan.

Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.

Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.

Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.

Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.

Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.

Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.

Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.

”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.

Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.

”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”

Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.

He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.

”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”

Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.

Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.

Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.

Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.

Ranta

”… ehtoota”, matkalainen lausui epävarmaan sävyyn.

Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”

Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.

Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.

13 thoughts on “Allegro”

  1. Kiitokset Geelle ja Manulle kun tätä tekivät porukalla ja Domekille joka loi tässä esiintyviä hahmoja. Matolle kiitos neljä vuotta sitten tehdystä kuvasta. Siihen liittyvä kohtaus oli ensimmäisiä lähes valmiita asioita tässä osassa.

    Kiitos kaikille jotka tekevät ja lukevat Klaanonia. On ilo tehdä ja luoda tätä tarinaa. Joskus pelkäsin, että Klaanon on kuollut, mutta siellä pimeydessä oli pieni majakka kuitenkin.

    Kasin jälkeinen Klaanon on ainakin omalta osaltani paljon enemmän yhteydessä muihin tarinan liikkuviin osasiin kuin ehkä ennen. Toivottavasti nautitte tämän lukemisesta.

    Umbra will return.

  2. Nappijuttu! Umbran seikkailu slizeroidejen leviatankatedraalissa toi mieleen Escherin grafiikan:

    hehee

    Erityisen oivallisia hetkiä oli kysymys Feterran osallistumisesta yö kauhuun – se oli aika hyytävä, Domekin ilmestyminen (ja sitten Sheelika vain hypnotisoi sen) ja nukkejen ilmestyminen videokameraan (siitä tuli itkevä enkeli -vibat). Tuhopolttajan pikku esiintyminen oli myös aika ässä!

    Seleciuksesta puhuminen yhdistää tämän hyvin Tulinoita-sarjaan ja teorioihin Zorakista ja Mestarista. Ei kyllä paljastettu liikaa siitä. Myös yhteys Klaanin sotaan ja kenraaliin oli siinä mielessä hyvä, että Zorak-juoni on ollut viime vuoden Klaanista niin irrallaan – nyt lankojen sitomista varmaan tapahtuu!

    1. Millä siis tarkoitan että av söpöä.

      Tämä oli alusta lähtien aika siisti paketti. Nukkeraidit on pelottavia, vaikka ne sattuu tällaisille kusifäille.

      Pakomatkalla tuli vastaan aika jänniä juttuja. En ole edes ihan varma mikä yksittäinen juttu oli suosikkini.

      Myös vähän uudenlainen asetelma Tulinoidan ja Ruohonkorren tarinalle. Hmm siinä saattaa olla teoriaimplikaatioita.

      Mietin tässä sitä että tietääkö Avde oikeasti mitä siellä tapahtui vai huomasiko vain että jotain piilotellaan. Ja jos tiesi, tiesikö ZMA sen tietävän ja niin edelleen.

      Niin ja kai sitten pitää vähitellen uskoa että ZMA ei ole Mestari, vaikka se olikin ehkä aluksi järkevin teoria. Sekä Rikkitaivas että tämä aika kovaa yritti huutaa että ei.

      Allekirjoitan myös sen, että oli hyvä kun mainittiin muiden juonien juttuja enemmän. Mielenkiintoiseen suuntaan ollaan menossa.

  3. Tietääkö Avde, mitä tapahtuu? Tietääko Zorak, että tietääkö Avde? Tämä konkretisoi kaksikon pelin todella hyvin, kun kyse on jostakin oikeasta eikä vain abstraktista, teoreettisesta pelistä. Jollakin oudolla tavalla Umbran Tukholma-syndrooma on minusta välittänyt Zorakin hahmoon ylipäätään (reader x Zorak) – koska U ja Sheelika ovat tämän tarinan sielu, ja ne ovat kummatkin…. tavallaan pro-ZMA – joskin U:n tapauksessa hän piti ZMA:a pienempänä pahana kuin Syvää Naurua. Joka tapauksessa näkökulmahahmojen luotto Zorakiin välittyy jo kerrontaan – kyllä Avde on tämän antagonisti – se, joka seisoo rakkauden tiellä. Asiaa tietty auttaa se, että Zorak on aivan pirun karismaattinen tässä.

    Umbra juoksee läpi ZMA-juonen, mutta sillä ei ole aikaa tutustua siihen, vaikka lukija haluaisi. Mikä on aika julmaa.

    Kumpikohan on se juttu, millä Zorak meinaa pitää U:n otteessaan – nanobotit vai rakkaus? Silleen Uulika on aika kiva vaikka se on ehkä vähän ikävä kun se on Zorakille selvästi keino manipuloida niistä kumpaakin, etenkin U:ta… Kyllä se rakkaus on vaikeaa. Ihanaa, mitä saippuaa.

    1. ”Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.”

      Minulle tuli tuosta ainakin vähän viba että ehkä tämä oli se mitä ZMA halusikin tapahtuvan. En ole ihan varma kyllä, mutta sopisi sen hahmoon. Nanobotit ja rakkaus on varmaan ihan hyvä kombo.

    2. Joo siis tuntui vähän oudolta, että Zorak Va olikin Petturi (tavallaan) – vaikka siellä sanottiinkin, että se voi tehdä omia valintojaan, mutta vähän outo ajatella että Zorak olisi antanut tuollaiselle kusipäälle vapauden mennä täysin omaa tahtoaan vastaan. Sen sijaan Klaanon-hahmoista Zorak on se, joka olisi suunnitellut jopa omat tappionsa.

  4. Hui saatana, kun meinasi kuminauha räpsähtää kipeästi naamalle.
    Meinaan se äärimmilleen venytetty kuminauha siitä, mitä tapahtuu. Pääseekö Umbra karkuun? Saako Avde tietää, mitä Zorak puuhaa? Aivan erinomaisesti luotua jännitystä ja draamaa.

    Tämän implikaatiot olivat kyllä kaikki aivan uskomattoman herkullisia. Olen tietynlaisen selkeyden äänekkäänä kannattajana hyvin iloinen siitä, että Zorakin ja Avden suhteeseen otettiin viimein kunnolla kantaa. Minusta aina tuntui siltä, että niiden kumppanuus on todella hataralla pohjalla ja tämän myötä pahisosapuoliemme liittoumat saivat aika paljon uusia sävyjä. Ihan kamalaa jopa sanoa näin, mutta minusta tuntuu, että Abzumo ja Ficus toimivat yhdessä paljon enemmän oikeaan ”ystävyyteen” perustuen, kuin nämä kaksi.

    Mikäköhän saatana tuo Zorakin tukikohta edes on? Minusta tuntuu, että tätä tarkemmin tutkimalla se saattaisi jo selvitä.

    Ihan järkyttävästä Tukholma-syndroomien gambit pileupista huolimatta minun on pakko sympata Uulikaa… Kraalottua? Shembraa? Kuitenkin. Kertoo Klaanonin luonteesta, että meidän pitää saada konkreettiset rakkaustarinamme näin hirvittävällä tavalla, mutta jumalauta, minä otan ne mistä saan niitä! Zorak saa kertoa Tulinoidan tarinoita niin paljon, kuin huvittaa. Nämä kaksi toaa saavat minun toivoni sykkimään!

    Domek, my man, täydellinen ajoitus! Tuo kultapoikamme kotiin! Ja jumankauta Sheelika, älä mene kuolemaan Abzumolle! Tämä oli käsky, molemmille.

    Zorak Va hämmentää minua. Miksi se on noin saatanan kusipää? Ensin näytti vähän siltä, että se on vain perseestä, mutta ehkä tuon lopun voisi tulkita niinkin, että kaikki oli osa hirvittävän monimutkaista bond-pahis-suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli olla niin hämäävää, että Avdekin menee sekaisin.

    Onkohan jopa mahdollista, että tukikohdan sokkeloisuus ja merkilliset arkkitehdilliset ratkaisut olivat olemassa juuri nukkeja hidastamaan?

    Noh, olipa miten oli, kaikin tavoin erinomainen ja jännittävä luku. Juoni on nyt aika erinomaisesti hajautettu useaan polkuun. Odotan loputtomalla mielenkiinnolla, minne ne oikein päätyvät.

    1. Ja hei, minä unohdin kommentoida kaikkein tärkeintä asiaa. Tai oikeastaan kysyä. Koska me saamme Five Nights at Freddiesin uudelleenteksturoidun version, jossa pelaat Zorakilla Feterra-asemalla Nukkeja vastaan? Kohtaus oli niin saatanan autenttinen, että heräsin keskellä yötä tähän tajuamiseen.

  5. Ah! Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että Umbra ja Sheelika jäävät lopussa kiinni; että pakoreittiä ei ole; että nuket tulee ja tekee pahoja. Ja sitten sieltä tuli… Domek. Aivan loistava lopetus!

    Ja loistavahan tämä muutenkin oli! Umbran ja Sheelikan näkökulmien vuorottelu oli selkeä, ja dialogipainotteinen illallinen ja trippailupainotteinen pakomatka tasapainottivat kivasti toisiaan. Molemmat päähahmot olivat tässä tosi samaistuttavia, ja molemmat kufipäät omia itsejään… ne kyllä ansaitsevat toisensa liittolaisikseen! Täytyy valitettavasti myöntää, että ZMA oli mielestäni hetkittäin melkein siisti tässä, tapojensa vastaisesti. Ehkä hänen kaikenkarvaisten pöhöttyneiden vallantavoittelijoiden halveksinnassa oli jotain poikkeuksellisen aitoa Zorakiksi..?

    Nukkeja oli ”kiva” nähdä pitkästä aikaa! Esiintyivät edukseen!

    Hyviä musiikkivalintoja myös! Viimeinen varsinkin oli aika rohkea, ei nyt biisin itsensä takia, vaan sen alkuperäisen käyttöpaikan vuoksi… kekseliästä!

Vastaa