Tähtijahti
Kahvio
Bio-Klaanin linnoituksen kahvio ei levännyt koskaan. Myöhään illallakin siellä oli väkeä – osa lopettamassa päiväänsä, osa aloittamassa yövartiota ja loput vain nauttimassa jotakin vatsantäytettä ennen aivan liiallista valvomista. Pieni Umbra ei ollut poikkeus tästä kofeiiniaddiktoituneesta yökyöpeliväestä… vaikka hänelle tärkeää oli myös se, että kahvio tarjosi keinon yrittää tuntea kuuluvansa joukkoon.
“Olen nähnyt taas niitä outoja unia”, matoran mutisi. “Kuvia ja tunteita jäisistä hopea-aaveista”, Umbra kertoi Bloszarille, joka kuunteli tarkkaavaisena hänen kertomustaan. Matoranin muistikirja oli pöydällä heidän välissään, marginaaleja myöten täynnä unikuvia.
“Samoja kuin aiemminkin, vai?” toa kysyi. He olivat jutelleet niitä näitä parinakin iltana putkeen. Kummallakaan heistä ei ollut liikaa ystäviä Klaanissa. Toisen lähin tuttu oli joko kuollut tai kadoksissa, eikä ja toisen paras ystävä oli tiettävästi vieläkin nazorakien akvaariossa. He taisivat hieman jakaa saman päämäärättömän surumielisyyden.
“Joo, tai siis aiemmin näin ja koin lähinnä sellaista kuollutta hopeaa. Tällä kertaa uni oli erilainen. Näin valkean tasangon, joka oli kuin suolarakeista koostuva. Elohopeameri muodosti hahmon ja puhui minulle. Cestainu, Sieluttomat ja Valottu, hahmo kertoi”, Umbra selitti.
“Ystäväni kertoi joskus jostain valkeasta tilasta Klaanin linnoituksen alla. Kertoi, että sinne pääsee Kepen pajalta”, Bloszar raapi leukaansa. “En olekaan nähnyt Gjarkea hetkeen…” hän mietti ääneen.
Kaksikon keskustelu keskeytyi, kun kummallekkin tuttu jään toa ilmestyi siihen illallisensa kanssa. Hän istui parin viereen sen kummempia kysymättä.
“Hei Bloszar, minulla olikin asiaa sinulle!” Matoro aloitti. Tulen toa katsoi kollegaansa, joka tuntui suorastaan hämmentävän tuttavalliselta, vaikka viime kerta, kun he olivat oikeastaan puhuneet, oli ollut Arkkienkelillä…
“Ai moi”, hän vastasi. “Mistä on kyse?”
Matoralainen näytti hieman harmistuneena siitä, että hänen unipohdintansa keskeytettiin niin ankeasti.
“Öh, minulla vain olisi hommia sepälle”, Matoro sanoi. “Ja… noh, Kapuran paja ei ole auki.” Se oli hyvä tekosyy olla sanomatta, että “en oikein haluaisi puhua Kapuralle juuri nyt koska suhteemme on aika monimutkainen.”
Bloszar nyökkäsi. “No, kyllä minä sinulle saan järjestettyä aikaa. Nähdään vaikka huomenna uudella asepajallani. Sain ihan tilat sieltä tehtaan kyljestä, kun päätimme ryhtyä yhtiökumppaneiksi Zeruelin kanssa.”
Matoro huomasi Umbran muistion. Juuri auki olevia sivuja hän ei ollut nähnyt, mutta muuten kirja oli tuttu.
“Keskeytinkö jotakin?” hän kysyi pahoittelevasti.
“Kun kerroin unistani Kepelle ja Manulle vaikuttivat ne kovin kiinnostuneita suola-aavikosta. Mysterys Nuin Makuta tosin mainitsi Kal-kultit tässä yhteydessä,” Umbra yritti kiinnittää huomion taas juttuunsa.
“Suola-aavikko ei kuulosta tutulta”, Matoro mutisi. “Mutta Kal-kultit? Hetkinen, näitä ei ollut viime kerralla. Nuo… sinisilmäiset aaveet?”
Hänen piti miettiä hetki. Jos Umbra oli nähnyt ne, ehkä tämä matoralainenkin näki niitä? Sen perusteella, mitä Matoro oli kuullut tämän unista, kaimoilla oli jokin mystinen yhteys.
“Me kohtasimme niitä Umbran kanssa jokin aika sitten Metru Nuilla… juuri noita sinisilmäisiä hopeahaamuja”, hän sanoi ja osoitti muistiota.
“Hetkinen, Metru Nuilla?” Bloszar kysyi kuin olisi tavannut vanhan ystävän. “Olisipa ollut kätevää, jos olisin ehtinyt mukaanne. Minun piti mennä, mutta tämä saarto ja kaikki vähän vaikeutti…” Hän vaikutti vaitonaiselta, kuin olisi harkinnut sanansa tarkkaan. “Ei tuntunut hyvältä jättää Klaania oman onnensa nojaa.”
“Huvittavaa, miten Metru Nuilla kävi koko joukko klaanilaisia eri teitä”, violetti rurukasvo pohti ääneen. “Uudet jäsenet Nurukan ja Deleva lähtivät Umbran seurassa ajamaan Sarajia takaa. Sitten Kapura ja Matoro menivät sinne omaa reittiään. Vain jälkimmäiset palasivat…”
“Kamalaa, mitä Umbralle sattui”, Bloszar sanoi hiljaa. “Ehkä ihan hyvä, etten ollut mukana.”
“Ehkä”, Matoro myönsi vaitonaisena. Ehkä kenenkään heistä ei olisi pitänyt lähteä Metru Nuille.
“En ole vieläkään vakuuttunut, että Toa Umbra olisi kuollut”, matoralainen muistutti. “Feterrat veivät hänet Metru Nuilta. En usko, että ne vain tappaisivat Valottua. Minulla on tunne, että Valottu on jotain mitä ne murhaajat tarvitsevat johonkin”, hän iski kätensä nyrkkiin.
“Se on silti vain perusteeton toivo… ehkä nyt hautajaisten jälkeen olisi parempi vain päästää irti”, toa sanoi. Se ei ollut, mitä hänen sydämensä sanoi, mutta joskus sydämen seuraaminen ei ollut omaksi parhaaksi.
“Sitä paitsi hänen Toa-tähteään ei näy ainakaan Klaanin eikä Metru Nuin taivaalla”, hän vielä perusteli epäuskoaan.
“Pitäisikö meidän etsiä kauempaa? Katsoa horisontin läpi iäisyyteen ja nähdä totuus”, Umbra runoili.
Matoro naurahti. “No se on aika dramaattisesti ilmaistu.”
“Vakavasti sanottuna, tuletteko tähtitornille tutkimaan suuria ajatuksia, kuten ne Ko-Metrussa sanovat”, Umbra kysyi toa-tovereiltaan.
“Minulla on kyllä aikainen herätys”, Bloszar pahoitteli. “Sotateollisuus ei odota!”
Ehdotus sen sijaan sai Matoron harkitsemaan tähtijahtia vakavissaan. Toki, he olivat katsoneet ilmiselvät taivaat… mutta tarpeeksi tehokkailla kaukoputkilla ja ripauksella onnea…?
“No”, hän lopulta vastasi. “Tähtitornissa ei varmaankaan ole ruuhkaa.”
Tähtijahti
Tähtitorni
Oli pirteä syysyö. Tähdistä punaisin valaisi kirkkaampana kahden kuun lomassa. Bio-Klaanin tähtitornissa oli uusia vieraita – uusia totuuden etsijöitä. Taivaalla ei ollut juurikaan pilviä. Oli siis täydellinen aika tutkia taivaiden liikkeitä, lukea Suuren Hengen ajatuksia.
Matoro ja Umbra olivat tornin huipulla. Vaikka tämä uusi Umbra olikin toalle tuoreempi tuttavuus, heitä yhdisti sama halu saada vastauksia Valotun kohtalosta. Ja erityisesti tänä yönä matoralaisesta tuntui, kuin hän olisi ollut totuuden jäljillä. Kuin tämä ilta olisi jotakin erityistä.
Syksyn pimeys oli miltei täydellinen, eikä kaupunkikaan heidän allaan liikaa valoa antanut. Oli onni tähtien katselijoille, että kaikki tarpeeton valo oli pidettävä poissa öin. Vaikka nazorakien pommikoneet eivät olleet käyneet kaupungin yllä kuin kerran, pelko siitä ei ollut milloinkaan lähtenyt.
“Toa-tähdet ovat kaikkien fysiikan ja henkimaailman lakien perusteella liitettynä kyseisen toan tiimiin ja heidän muodostamaan tähtikuvioon”, matoralainen kertoi katsoen vuoroin taivasta ja vuoroin toa-toveriaan. “Toa Umbra syntyi Metru Nuin sodan aikana vailla tiimiä. Hänen tähtensä syttyi ilman tähtikuviota Legendojen kaupungin sotaisalle taivaalle.”
Matoro kyllä tiesi perusasiat tähdistä, mutta antoi matoralaisen luennoida. Tämä näytti nauttivan siitä.
“Muistan Umbran tuskailleen sitä”, Matoro sanoi hiljaa ja nojasi näköalatasanteen kaiteeseen. Tuntui omituiselta puhua Umbrasta tälle olennolle… joka omasta mielestään oli myös Umbra. Ja jotain Umbramaista tässä olikin, sellaista mitä jään toa ei kyennyt itselleen selittämään.
“Että ei usein voinut olla täysin varma tähdestään. Vaikka silloin tällöin kyllä tuijottelimme taivasta oikeaa etsien.”
Tähtitasanteen keskellä oli massiivinen kristallikaukoputki – sellainen, mitä astrologeista suurimmat käyttivät Kohtaloiden lukemiseen – mutta se oli niin monimutkainen, ettei kahta alan amatööriä huvittanut vielä opetella sen toimintaa. He ottivat käyttöönsä parin pienempiä kaukoputkia. Yksi niistä oli jostakin syystä suunnattu Admin-tornin parvekkeelle. Matoro päätti kääntää sen taivaalle tornin sijaan. Miksi kukaan edes olisi suunnannut kaukoputken Admin-torniin? Luulisi, että niin ison rakennuksen näkisi muutenkin…
“Asiaa ei tietenkään auta se, että esimerkiksi täällä Välisaarilla on paljon Valottuja”, pikkumies kertoi. “Valottujen tähdet voivat palaa kirkkaimpina kuin muiden, mutta ne voivat myös sammua liiasta sielun pimeydestä”, violetti kertoi.
“Tai niin ainakin opetetaan”, Matoro vastasi. Vaikka Mata Nuin oppiin uskoikin, hän ei ollut koskaan luottanut tähtiin. Ennustaminen – tähtien antamat näyt – oli toki Suuren Hengen antamaa viisautta, mutta niin moni luuli ymmärtävänsä sitä, kun todellisuudessa tähtikuvioita saattoi tulkita tuhannella eri tavalla, ja yli yhdeksänsataa niistä oli vääriä.
“Niin. Kaikki eivät pidä tähdistä ennustamista oikeana tieteenä”, Umbra myönsi. “Esimerkiksi ortonien uskomuksissa he näkevät totuuksia maan kuoren valoista, luolan katon hohtokivistä. He pitävät tähtitaivastamme vääränä.”
“Tähdet ovat tarpeeksi oikeita”, Matoro sanoi ja käveli lämpimikseen pientä kaarta tuulisella tasanteella. Viima ylhäällä oli jäätävän kylmä. Sellaiset yöt enteilivät talvea.
“Toa-tähdet syntyvät ja sammuvat toiensa mukana. Ne vaeltavat taivaankannella toan mukana. Sen me tiedämme tosiasiana. En vain usko yleensä niihin muihin johtopäätöksiin.”
“Tämän saaren taivaalla on peräti kolme suurta Toa-tähtien kuviota. Taivasjousi Toa Mysteryksen nuorukaisille… ja tuo toinen jossa näkyy saaren alkuperäisasukkaiden sotureista muodostunut kuvio. Nämä poronhoitajat ja karhunpeijaisia harrastavat”, Umbra osoitti etusormellaan. Kolmisormisessa kädessä oli kultainen kaukoputki, jolla hän katseli tähtitaivasta. Mustalumella oli myös samanlainen – kyseinen malli sopi paremmin toan käteen.
“Kolmantena on etelästä tänne vaeltanut mutta pitkäksi aikaa pesiytynyt Angorangerin Visiiri”, matoran osoitti.
“Olet tainnut harrastaa tätä minua enemmän”, Matoro naurahti. “En ole vielä löytänyt edes sitä ensimmäistä. Noita tähtiä on paljon!”
“No, Klaanin yllä on kieltämättä harvinainen sotku. Ja tähtikuvioissa on tiettyä mielivaltaisuutta. Miksi kuviot menisivät juuri niin, miten ne piirretään? En ole tarpeeksi viisas vastaamaan”, Umbra mutisi.
“Initoi näyttäisi olevan tänäyönä koillisessa. Pitäisiköhän tästä osata ennustaa jotakin?” Matoro mietti. Hän kävi kaukoputkellaan läpi Välisaarten taivaan tähtisumaa ja hetken haparoinnin jälkeen löysi oman tähtensä. Tai ainakin hennosti sinertävän tähden, jota hän piti omanaan. Se oli taas turvallisesti Klaanin taivaalla, kaukana Metru Nuin kylmästä katosta.
Matoro ei ollut varma, miksi tunnisti oman tähtensä. Toki, se oli kirkkaan valkea sinisellä kehällä, mutta niin oli moni muukin. Se ei ollut erityisen kirkas tai himmeä, vaan kaiken kaikkiaan hyvin tavanomainen taivaankappale. Mutta jotenkin hän tunnisti sen.
Kai siinä oli järkeä. Olihan se tähti syntynyt hänen kanssaan.
“Eli… miten löydämme Umbran tähden?” toa lopulta iski heidän operaationsa ytimeen.
“Hm… Toa ei ole kuollut, joten meidän pitää etsiä kirkkaasti hohtavia tähtiä kauempaa”, Umbra mietti.
“Kun sanot sen noin vakuuttuneesti, melkein uskon siihen itsekin”, Matoro hymähti. “Vaikka kyllä minun pitää myöntää… unesi ovat antaneet minulle hieman toivoa.”
Mitä enemmän Matoro sitä ajatteli, sitä vähemmän siinä oli järkeä. Matoralaisella oli mukanaan muistionsa täynnä muistoja, joita tällä ei mitenkään voinut olla.
“Ja, no… en nähnyt Umbran kuolevan… vaikka Feterrojen käsiin jääminen on varmaan ihan yhtä paha kohtalo. Ehkä halusimme haudata hänen muistonsa mieluummin, kuin kohdata sen mahdollisuuden.”
“Yleensä ajattelisin, että kaikki Feterrojen kouriin jäävät ovat kuolleita”, Umbra sanoi hiljaa. Matoro kyllä tunnisti sen äänensävyn.
“Menetitkö jonkun läheisenkin?” hän kysyi vaitonaisesti.
Matoran huokaisi.
“Muistan elävästi miten orton Levah laskettiin haudan lepoon”, Umbra kertoi. “Enhän minä häntä kovin hyvin tuntenut… mutta hän oli ensimmäisiä, joita tällä saarella kohtasin.”
Hän laski kaukoputkensa ja katsoi toveriinsa hohtavin silmin.
“En suostu uskomaan, että Umbra on kuollut. Valottujen kohtalo on erityinen. Ei tuo ZMA, vai mikä ikinä onkaan, vain tappaisi kaksoisaurinkojen sotureita. Ei. Uskon, että heillä on suurempi kohtalo kuin kuolla vain jonkun karzahnin hirvityksen tulitukseen”, Umbra parahti puoliksi katkeruudesta ja puoliksi toiveikkuudesta. Matoran oli hyvä piilottamaan surunsa, mutta Matoro oli alkanut oppia nähdä sen läpi. Umbralle Levahin kuolema tuntui edelleen pahalta, vaikka Yö Kauhusta oli jo kuukausia.
“Me löydämme hänet”, Matoro vakuutti enemmän lohdutukseksi kuin siksi, että olisi itse ollut varma siitä.
“Eikös Metru Nuin sodan aikaan syttynyt ja sammunut paljon tähtiä?”, Umbra kysyi haikeana. “Jotenkin surullista, miten kuolema kirjaimellisesti tekee maailmasta synkemmän.”
“Onneksi taivasta ei useimpina öinä nähnyt”, Matoro vastasi hiljaa. “Ensin Metsästäjät valtasivat kaupungin säänhallinnan ja tukahduttivat auringot ainaisilla pilvillä. Varjottu kai halusi näyttää, että hän oli ainoa jumala sillä saarella… se hullu. Kun me valtasimme alueen takaisin, ne olivat tuhonneet suuren osan koko järjestelmästä, ja oikeat päivät palasivat vasta sodan jälkeen.”
Hän ei yleensä vieraillut siinä ajassa. Sitä nukkui paremmin niin.
“Osaan kyllä kuvitella, millainen valojen välke se oli pilvien päälläi. En ikinä haluaisi nähdä kokonaisen tähtikuvion katoavan tykistökeskitykseen.”
“Muistatko kun näytin sinulle niitä kuvia niistä hopea-aaveista? Niistä kaleista?” Muisto painajaisesta hyysi Umbran sielua paljon enemmän kuin jäätävä tuuli.
“Mietin vain, että heillä ei varmaan ole toa-tähtiä. Koska jos kohtasitte epäkuolleita toia, pitäisi taivaan olla paljon täydempi tähdistä”, Umbra mietti.
“Taidat olla oikeassa”, Matoro sanoi. “Vaikka minulle on opetettu, että toa-tähdet katoavat vaista sielun mukana. Että niitä ei saa kadotettua mitenkään muuten. Toa voi pettää kaikki periaatteensa, mutta tähti silti säilyy, muistutuksena.”
“Kuulostaa keinolta muistuttaa toia siitä, keitä he ovat. Tähteään ei pääse pakoon.”
“Niin… Mitenköhän rajatapaukset sitten menevät. Mahtavatkohan tähdet olla kiinni sieluissa niin, että… ei, kuulostaa täysin epäpyhältä. Siten, että erinäisen metrunuilaiset sieluja yhdistelevät taikaesineet säilyttäisivät ne tähdet, jotka sielujen omistajilla oli? Vaikea uskoa.”
Oikeasti se, mitä Matoro mietti kysymyksellään, oli “onko sielukuulia käyttävillä vahkeilla, erityisesti eräällä nimeltämainitsemattomalla Uuden Käden kenraalilla, mahdollisesti oma tähti?”
“En ole kauhean perillä metrunuilaisesta sieluteknologiasta”, Umbra pohti. “Vaikuttaa aika kaukaahaetulta ja hiukan harhaoppiselta.”
“Ööh, joo”, Matoro vastasi epämääräisesti. “Täysin harhaoppiselta.” Miten Suuri Henki edes suhtautui epäpyhiin sielukuula-olentoihin? Toivottavasti ihan hyvin.
“Mutta siis, takaisin asiaan”, Matoro yritti palata takaisin Bio-Klaanin tähtitorniin Metru Nuilla kiitävistä ajatuksistaan.
“Valottujen tähdet ovat kirkkaampia kuin muut”, hän mutisi enimmäkseen itselleen. Mutta oli myös luonnollisia, kiinteitä tähtiä, jotka ovat tavallista kirkkaampia. Ja niiden erottaminen toa-tähdistä ei aina ollut helppoa. Vaati pitkällistä seuraamista, että kirkkaan ikitähden erottaisi toa-tähdestä.
“Helpoin Valotuntähti löytää on Gekon”, hän sanoi kiikari suoraan ylhäällä. Mutta Gekon tähti oli himmennyt ja kuin aivan liian kaukana. Silti se erottui Klaanin taivaasta paljaalla silmällä. Matoro muisti ajan, kun Klaanin taivaalla oli ollut Valottuja kolme, ja kaikki kirkkaina.
“Muistan hänet. Hänen kanssaan kävimme Zyglakien järvileirillä. Hän ei tuntunut erityisen suurelta valon toalta”, Umbra muisteli ja keskittyi taas taivaan liikkeisiin. “Tuo erillään oleva kirkas tähti on muistaakseni orton-toa Aknokan, jos en väärin muista. Todistaa taas maakansan harhaopista, kun he näin pelkäävät totuutta.”
“Oh”, Matoro sanoi. “En muistanutkaan sitä. Tiedä sitten, miksi se on erillään muista.”
Domekin tähteä ei näkynyt. Ei ollut aikoihin. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, minne tämä oli kadonnut.
Vaikka valon toat hohtaisivatkin kirkkaammin, koko yötaivaan tuhansien tähtien joukossa niiden löytäminen ilman suuntaa olisi mahdotonta..
“Tuota… luuletko, että unissasi olisi ollut jotakin, joka auttaisi meitä edes löytämään oikean suunnan, mistä tähteä jahdata? Mitään muistikuvia tähtitaivaista?”
“Näin unessa sen sininaamaisen naisen, jonka näytin sinulle kerran. Hänen takanaan oli synkkä taivas, josta ei erottanut kovin montaa tähteä Intioin lisäksi…” Umbra kertoi pinnistellen muistiaan.
“Sheelika. Hän… hän on luultavasti ZMA:n luona. Ainakin he ovat liittolaisia”, Matoron ilme kirkastui hieman. “Tämä saattaa olla tärkeää. Etkö muista mitään muita yksityiskohtia siitä taivaasta? Et edes paria tähteä, joista asemaa voisi laskea?”
“Taivaalla oli kaksi todella kirkasta tähteä. Ne valaisivat jopa usvan takaa”, Umbra kertoi.
“Se tarkoittaisi, että Umbra… ja ehkä joku toinenkin valon toa oli paikalla. Mutta jos ne olivat toa-tähtiä, se ei kyllä auta meitä paikannuksessa. Tässä on vähän se haaste”, Matoro kertoi. “Että Punainen tähti liikkuu. Melko säännöllisesti kyllä, joten sen sijaintia voidaan laskea. Myös toa-tähdet liikkuvat, ja niiden liike on tietty epäsäännöllistä. Tarvitsemme ikitähtiä kiintopisteiksi, jotta voimme paikantaa sen.”
Jos uneen ylipäänsä saattoi luottaa, toa mietti. Jos se ylipäänsä kuvasi maailmaa ja aikaa, jonka he tunsivat.
“En tiedä tähtikuvioista ihan tarpeeksi”, Umbra mutisi hieman harmissaan siitä, miten hänen oma muistinsa unesta saattoi olla kaikki, mistä heidän onnistumisensa riippui.
“Ehkä nämä BCiin keräämät kirjat auttavat. Täällä taisi olla jokin tähtikartasto… ehkä se virkistäisi muistiani. Luulen, että muistan kyllä kun näen oikean kuvion. Muistot ja unet toimivat oudosti” Umbra tarttui kirjahyllyn sisältöön. Onneksi Mysterys Nuin tähtitieteellinen seura oli aikojen saatossa hankkinut sangen laajan kokoelman. Curuvar Kolmannen astrologiaa kritisoiva teos lensi kaaressa ei-pinoon. Teoksia oli valtavasti, ja iso osa niistä oli myös kriittisempiä äänenpainoja tähtitaivaan liikkeiden tulkintaa vastaan.
“Tässä olisi kansiollinen ihan tavallisia tähtikarttoja”, Matoro ojensi ruskeaan nidottua opusta matoranille. “Olisiko siitä apua?”
“Oi kiitos”, Umbra selasi läpi tähtikarttoja. Hän selasi niitä läpi luottaen puhtaaseen intuitioon – jos hänen unessaan oli ollut tähtikuviota, hän muistaisi sen oikean nähdessään.
Henki. Ei, liian tavallinen. Suuri Hau? Ei tuntunut oikealta.
Nui-Jaga? Se… se oli ehkä lähempänä?
Synnin käärme se ei taatusti ollut.
Lopulta hänen sormeensa syttyi valo. Valo osoitti tähtikuviota Xian yllä.
“Tulinoidan tiara. Tämä se on. Olen varma siitä”, violetti mies sanoi ensin varovaisesti, mutta lopulta hihkuen.
“Oletko varma?” Matoro katsoi sivua matoranin olan yli. Kuviossa toistui yhdeksän tähteä mutkitellen kaarena, joka tosiaan näytti teräväreunaiselta kruunulta. “Se on Xian yllä, eikö?”
“Näyttää siltä, ainakin tämän kartan mukaan”, Umbra kertoi. “Niin kaukana. Xia kuulostaa perin eksoottiselta. Oletko käynyt siellä?”
“Pari kertaa”, Matoro vastasi. “Asukkaat näyttävät paremmilta kuin maisemat…” Oliko hän edes ajatellut noin ennen erästä vahkia? “Mutta öh… sopisi kuvaan, ZMA:n kanssa siis… Että hän piilottelisi jossakin tuolla suunnalla. Meidän pitää ehkä vaihtaa tuohon isompaan teleskooppiin”, toa sanoi.
“Onpa tuo kristalli hieno”, Umbra tokaisi katsellessaan laitteen sydäntä. Hän painoi silmänsä kiinni jättiläisteleskooppiin. Vaati hetken, ennen kuin hän tottui suureen kristalliin tuijottamiseen, sillä se tarkensi kaiken satoja kertoja tarkemmaksi.
“Tässä on erilaista tunnelmaa kuin käsikaukoputkessa”, matoran virkkoi. “Löydämme tällä vaikka kaikki maailman Valotut!”
“Joo, sillä vain pitää tietää tarkkaan, minne katsoo”, Matoro sanoi ja testasi kontrolleja, joilla kaukoputken koordinaatteja säädettiin. Hän tarkisti Tulinoidan tiaran johtotähden tarkat lukemat ja lähti vääntämään teleskooppia sen suuntaan. “Koska tuolla tarkkuudella taitaa nähdä miljoonia tähtiä.”
Tulinoiran tiara loisti kirkkaana kuviona taivaalla, johon jättiläiskaukoputki lopulta osoitti.
Hetken haravoinnin jälkeen Umbra löysi todella kirkkaan tähden parinaan pieneksi ja surkeaksi kutistunut tähden raasu. Kuin pimeys olisi sen nielaissut. Pimeys ja tyhjyys.
… ja pian hän tajusi, että myös toinen Valotun tähti oli siellä vieressä. Hieman himmeämpi sitä toista. Kumpi niistä oli Toa Umbran? Ja ennen kaikkea, kenelle se toinen kuului?
“Onkohan tuo Umbramme?” Umbra virkkoi ja kutsui Matoron katsomaan kaukoputkesta.
Toa kumartui kaukoputken ääreen. Se totta tosiaan näytti Valotun toa-tähdeltä. Hänen oli vaikea uskoa sitä todeksi. Miten niin juuri tänä yönä? Näky oli lähes tismalleen sama, mitä matoran oli kuvannut, aina Punaisen tähden sijaintia myöten.
Hän vilkaisi vierellään olevaa matoralaista jopa hieman kauhuissaan. Mikä tämä edes oli, kun kykeni tietämään tällaisia asioita?
“Se… se voi olla”, Matoro myönsi. Hän olisi halunnut hihkua riemusta, mutta ei uskaltanut iloita vielä. “Jos se on… me taisimme pitää ne hautajaiset liian aikaisin.”
“Ehkä hätäilimme, mutta toisaalta ainakin se toi klaanilaisia yhteen. Levahia tai Kissabioa ei Yö Kauhun jälkeisten hautajaisten jälkeen ainakaan tullut takaisin. Ehkä Umbra tulee takaisin vielä. Tai no minä olen täällä… mutta tiedän ettei se ole teille sama.”
Matoro ei saanut silmiään irti tähdestä. Mitä tarkemmin hän sitä katsoi, sitä varmempi hän halusi olla siitä, miten usein hän oli nähnyt sen säteilevän omansa vieressä. Eihän se juuri apua pelastusoperaatioon antaisi – tähtitaivas oli suuri, ja astronomisella tasolla “Xian alapuolella” viittasi kymmenien tuhansien kilometrien merialueisiin… mutta ainakin se kertoi, että Umbra saattoi olla elossa. Että Umbra oli elossa!
“En voi uskoa, että luovuin toivosta niin helposti”, Matoro kirosi ankeana. “Kai olin tosiaankin allapäin. Enhän minä nähnyt Umbran kuolevan! Ääh, miksen vain jaksanut uskoa. Feterrat olisivat tappaneet hänet jo Metru Nuilla, jos ne olisivat halunneet tappaa hänet.”
“Sinulla oli varmasti omat syysi… Itse luulin saavani lohtua moderaattorin hautajaisista, mutta uneni ovat vain pahentuneet sen jälkeen”, Umbraa kylmäsi. Hänen oli vaikea sanoa, mikä osa unista oli Kaleista ja mikä Feterroista.
Siellä se Umbran toa-tähti paloi, kirkkaana mutta kaukana koillisella taivaalla. Kai Matoron oli pakko se uskoa.
“Pitäisikö meidän kertoa muille?” hän kysyi varovaisesti, aivan kuin hän olisi pelännyt sen olevan vain unta, joka katoaa, kun muu maailma saisi siitä vihiä.
“En tiedä onko siitä nyt hyötyä, jos Bio-Klaanin päämäärä on selvitä tästä sodasta ja löytää ne taikasirut tuhoamistarkoituksessa”, Umbra kertoi. Häntä kylmäsi ajatella se, ettei päämoderaattorin etsintä ollut administon päähuolenaihe. Tokihan tämä oli paljastunut kaksoisagentiksi, mutta… silti.
“… mutta hän on elossa!” Matoro parahti. “Hän on varmasti elossa! Tai… no, ei niitä Valottujen tähtiä kovin montaa voi olla. Eikö meidän pitäisi yrittää pelastaa hänet? Petturi tai ei… tiedän, että hän ei olisi aikaillut hetkeäkään, jos joku hänen ystävänsä olisi ollut pulassa…”
“Tämä ei vielä kerro sijainnista mitään”, Umbra yritti jarruttaa. “Ja pitäisi olla jotain muutakin tietoa, kuin vain oma intuitio ja pari tähtikarttaa… Lisäksi tarvitsemme lisää tietoa Zorakista. Manulta relevanttia tietoa on turha kysellä, Gee on edelleen jossain kadoksissa, mutta ehkä Tongulla olisi tietoa aiheesta. Hän vaikuttaa kelpo mieheltä. Tarkoitan vain, ettei meidän kannata hätiköidä, tai siitä seuraa vain lisää kuolemaa…” Umbra mietiskeli.
Toa tuli pois teleskooppinsa takaa ja vaihtoi paljaisiin silmiin, mutta kaukaista tähteä tuskin näki enää.
“Kirottu ZMA”, Mustalumi mutisi katse naulittuna Xian suuntaan. “Ei se voi piilotella noiden kirjaimien takana ikuisesti. Vielä joskus se erehtyy… ja aion olla näkemässä sen.”
“Toivottavasti minä olen paikalla”, Umbra virnisti rurullaan. Ja jokin osa hänestä olikin.
Feterra-asema
Valotun sydänvalo jyskytti adrenaliinin ja pelon saattelemana. Yö Kauhu ja Aft-Amana pyörivät Umbran synkissä ajatuksissa. Jopa hänen varjonsa pelkäsi sitä, mitä hän oli joutunut kokemaan. Vaikeudet eivät kuitenkaan olleet ohitse.