Ihmeiden aika ei ole ohi

Meri
Tunteja sarastuksen jälkeen

Se, että vihainen makuta oli ampunut jänöä päähän, haittasi tämän elämää sekä vähemmän että enemmän kuin Desable oli kuvitellut. Toisaalta se ei ollut estänyt vaaleanpunaista hirviötä uimasta epätoivoisesti saarelta toiselle, mutta toisaalta näkökyky ei ollut vieläkään palautunut sen toiseen silmään. Kanin perspektiiviin vangittu Desable ei kyennyt näkemään, mitä sen pään toisella puolella tapahtui, mutta se tuskin oli kaunista.

Toinen hämmennystä aiheuttava seikka nykyisissä asiainlaidoissa oli se, miksi he kykkivät yhä merestä törröttävällä luodolla, jolle olivat saapuneet joskus viime yönä. Sillä asustavan linturahin pesän jänis oli pistellyt poskiinsa jo tunteja sitten, ja äskettäin se oli tajunnut senkin, että myös munat ovat syötäviä. Jos se yrittäisi, vemmelsääri saisi todennäköisesti luisteltua pauhaavan aallokon halki lähimmälle mantereelle, mutta ehkä se oli unohtanut voivansa tehdä niin.

Tällaista heidän elämänsä oli ollut… ehkä joitakin viikkoja. Hän oli mennyt laskussa sekaisin.

Samapa tuo. Desablella ei ollut kiire mihinkään. Kanilla kaikesta päätellen oli – se huusi kellonsa perään niin usein ja niin ärsyttävän kovaa, että Desable oli lakannut käyttämästä sen kuuloaistia – mutta siihen pulmaan ei kiirehtiminen toisi ratkaisua.

Tauko jäniksen järjettömässä, erinäisiin kelloihin kaikkeuden joka kolkassa kohdistuvassa jahdissa oli suonut Desablelle tilaisuuden pysähtyä kasaamaan kokoon ajatuksiaan. Järkytys kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, oli hälvenemässä hyvää vauhtia, mutta ei siksi, etteikö kokemus olisi ollut kammottava ja perustavanlaatuisella tavalla väärä. Kyseenalaisia seikkailuja enemmän Desablen mieltä oli alkanut painaa se, mitä Punainen mies välikäsineen oli hänelle lausunut.

Mikäli Avde ei valehdellut – niiden klaanilaisten mukaan, joilta hän oli tietoa psyykkisesti imenyt, tämä oli yleisesti hyväksytty totuus; hän ei tiennyt, mihin se perustui – kaikki hänen kuulemansa oli totta. Sen hän saattoi hyväksyä. Ilmassa leijui yhä silti monimutkaisempi kysymys, johon loinen oli vastannut kierrellen ja kaarrellen: miksi?

Miksi ohjata hänet reitille kohti vemmelsäären puuttuvia aarteita, jos Punainen mies ymmärsi, että hän käyttäisi niitä tätäkin vastaan?

Miksi antaa muualta kuin kanilta itseltään tulevia ja siksi äärettömästi luotettavampia vihjeitä siitä, mihin jänö aarteineen kykeni?

Miksi lahjoittaa hänelle kartta kohti täydellisyyttä?

Ei ainakaan vilpittömästä halusta auttaa – Desable tiesi, mitä Punainen mies ajatteli hänestä. Se oli tullut ilmi vuosia sitten yönä, jona tämä oli lähettänyt lapsensa rellestämään heidän laboratoriossaan ja heidän saarellaan. Ei, kyse oli päinvastaisesta. Avden ja tämän loisen sanat olivat olleet pelottelua.

Kun sen puki sanoihin, näiden juoni alkoi näyttää naurettavalta. He olivat kaiketi luulleet ajatuksen jäniksen sisällä kykkivästä loputtomasta kaaoksesta säikäyttävän hänet pois. He olivat ajatelleet, ettei Mata Nuin lapsi kehtaisi asettua Punaisen tähden mahtia vastaan.

Ne päivät olivat kuitenkin kaukana, kun Desable oli viimeksi kantanut huolta siitä, mitä kaikkea täytyisi pyyhkiä pois täydellisen maailman tieltä. Punaisen tähden hän repisi taivaalta omin käsin; valtaistuimellaan lepäävän Mata Nuin hän työntäisi itse pois saadakseen sen itselleen. Kukaan ei häntä pysäyttäisi, ei Punainen mies nukkeineen eikä… eikä…

… Jouera.

Epämääräisellä matkallaan – ainakin joillakin niistä – Desable oli astellut omaan muistoonsa ja kohdannut Joueran.

Ehkä se oli johtunut hänen omasta poikkeuksellisesta mielestään, kenties syyllinen oli ollut kani itse. Sen psyyke oli jollakin ratkaisevalla tavalla rikkinäinen ja vajaa. Se imi vaikutteita läheltään ja säteili ympäriinsä omia huurujaan – aivan kuin se olisi ollut kaasua, jonka säilömiseen tarkoitettu astia oli särjetty.

Kaiken tämän ajatteleminen oli lähinnä inhottavaa, eikä Desable halunnut pohtia sitä, mitä pitkäaikainen viipyminen jäniksen mielessä oli hänelle tehnyt, mutta ehkä hän voisi kääntää tilanteen voitoksi. Jos heidän muistonsa olivat sekoittuneet, kani tiesi hänestä yhtä paljon kuin hän siitä. Ja jos näin oli…

Minä aion kysyä sinulta sarjan kysymyksiä, kani. Toivon sinun vastaavan sekä totuudenmukaisesti että yksinkertaisesti.

Desable tarrasi jälleen kiinni kanin kuuloaistiin ja vastaanotti samaan aikaan möreän ja kimeän vastauksen. ”ok heh”

Se oli sujunut odotettua paremmin. Kulkiessani halki tajuntasi tapasin… ainakin periaatteessa… Joueran, entisen tulen toan. Ajatukseni hänestä on ilmeisesti kulkeutunut mieleesi. Tiedätkö nyt, kuka Jouera on?

”joo”

Edelleen kuljettiin epäilyttävän vakaasti pääpalkintoa kohti. Sinisen aarteesi voimalla kykenet jäljittämään mitä vain tässä maailmassa, eikö totta – mitä tahansa sellaista, josta olet tietoinen ja jota kohti tahtosi suuntautuu?

”joo”

Kykenetkö siis luistelemaan meidät Joueran luokse?

”en”

Desable olisi huokaissut syvään, jos se olisi tässä ontologisessa viitekehyksessä ollut mahdollista. Miksi… miksi et, vemmelsääri? Eikö Joueraa enää ole? Onko Jouera kuollut?

Kani hihitti itsekseen.

”ei”

Desablelle tuli valitettavan tuttu tunne siitä, ettei hän saisi enää mitään hyödyllistä irti jututtamastaan kasasta hämmennystä. Kyseinen tuntemus oli vallannut hänen mielensä laskentatavasta riippuen jo äärettömän monta kertaa, mutta siihen ei näemmä tottunut.

Muutamia tunteja myöhemmin linturahi palasi luodolle ja yritti rakentaa uutta pesää vemmelsäären pääkopan puuttuvaan puoliskoon. Alkoi sataa vettä.

2 thoughts on “Ihmeiden aika ei ole ohi”

  1. Hmm.

    ”Ehkä se oli johtunut hänen omasta poikkeuksellisesta mielestään, kenties syyllinen oli ollut kani itse. Sen psyyke oli jollakin ratkaisevalla tavalla rikkinäinen ja vajaa. Se imi vaikutteita läheltään ja säteili ympäriinsä omia huurujaan – aivan kuin se olisi ollut kaasua, jonka säilömiseen tarkoitettu astia oli särjetty.”

    Tässä on sekä pohja ”Matatu on särki” -teorialle että ”Matatu on makuta” -teorialle. Aika hyvä!

    Luin ”en” leffa-Keetongun äänellä.

    Uhh hyvää menoa Desable, jatka viktaamista.

Vastaa