Muisto

Klaanin saari, ilta
Aiemmin

Meri oli hiljainen, sen vaimeat kuiskaukset vain tasaista huminaa kaikkeuden taustalla. Aallot pesivät Bio-Klaanin saaren rantaa hellästi ja pehmeästi; tähdet yhtyivät taivaalla kosmisiksi kuvioiksi, joille niiden alla kulkevat olivat lahjoittaneet nimen ja merkityksen. Kuu hehkui aikojen loppua vartovan silmäparin puolikkaana yötaivaan keskellä.

Rannalla seisoi linnoitus, jonka rinnalla kasvoi kaupunki, rakennusten ja teiden rihmasto. Uljaasti seisovat muurit sulkivat sen kaiken syliinsä pidellen joka sakaran joka kolkasta saapuneiden kummajaisten yhteisöä visusti otteessaan kuin maailman arvokkainta jalokiveä. Vielä eivät ne olleet kohdanneet todellista haastajaa; toistaiseksi oli ennenkuulumaton ajatus siitä, että raja seinämien turvallisen sisuksen ja arvaamattoman, petollisen ulkomaailman välillä ikinä hämärtyisi.
Kaiken lopussa murtuisi vääjäämättä niin rakennelma kuin ajatuskin – kaiken oli joskus hajottava osiinsa ja palattava siksi, mitä se oli joskus ollut.

Satamakatu oli autio. Pistävä meren tuoksu kantautui rantaan kaukaa ulapalta; se oli kaiken ympäröivä ohut savuverho, joka tunkeutui sisään rakennuksiin ovien alta ja ikkunoiden raoista. Saastaisten, tyhjien tynnyrien rivit reunustivat kävelyväylää. Lasinsiruja lepäsi siellä täällä unohdettuina kasoina, joilla oli tarina mutta ei omistajaa.

Luonnon aavemainen pysähtyneisyys, jonkinlainen odottava hiljaisuus, enteili pahaa, ja sen tiedosti jokainen omalla tavallaan tajuntansa syvimmissä sopukoissa, yksi selittämättömänä pahana olona ja toinen haluna jäädä kotinsa lämpöön ja turvaan. Tällaisina iltoina sai mukulakivitys odottaa turhaan siihen iskeytyviä iltakävelyjen askelia.

Vain Ruskea makuta, halvoista hinnoista ja ainutlaatuisesta tunnelmastaan kuuluisa kapakka, oli yhtä täynnä elämää kuin muinakin iltoina. Sen asiakkaat eivät joko tiedostaneet kaupungin kaduille laskeutunutta pahuden auraa tai eivät siitä piitanneet.

Kapakan ovi kävi, ja sen edessä lepääviä kivisiä portaita laskeutui puisista kaiteista tukea ottaen vaaleanpunainen hahmo, joka herättäisi ja oli herättänyt kummastusta maailman jokaisessa satamassa. Kaltaistaan vailla, ykseyteensä hukuttautunut oli haparoivilla askeleilla kotiaan kohti suuntaava Kissabio.

Mietittyään hetken sitä, minkä suunnan valitsisi päästäkseen perille, olento päätti kävellä yksinkertaisesti suoraan eteenpäin Adminaukiota kohti uskaltamatta kulkea saaren ylle laskeutuneessa pimeydessä nopeampaa mutta syrjäisempien katujen halki kiertävää reittiä. Kun tummaa taivasta vasten kohoavat sataman alusten siluetit ja ränsistyneiden kattojen kaltevat muodot jäivät taakse, Kissabion ajatukset palasivat tapahtumiin Ruskeassa makutassa.

Käytätkö sinäkin kissanminttua? ko-matoran oli kysynyt innostuneesti. Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ”kissan” käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…

Kykenemättä päättämään, kuinka hänestä täysin käsittämätöntä yksinpuhelua kommentoida, Kissabio oli tyytynyt jatkamaan terästetyn maitokulhonsa sisällön litkimistä. Illan saapuessa hänen astiansa oli tyhjentynyt täysin. Kissa oli kokenut samaan aikaan vastustamatonta tarvetta paeta mihin tahansa muualle ja jäädä siihen iäksi täysin liikkumattomana ja huomaamattomana koristeena, jota jokainen Ruskean makutan vakioasiaskas oppisi ennen pitkää olemaan ajattelematta.

Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.

Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden?
Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.

Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.

Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?

Mikä se oli ikinä ollut?

”Kissabio?”

Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.

Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.

Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.

”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”

Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.

”Sinun kohtalosi odottaa.”

4 thoughts on “Muisto”

  1. kiitos matorolle kuvasta

    kyllä, tämäkin oli rytmityksen ja rakenteen vuoksi mustan kissan tangosta leikattu kohtaus. ehkä sitten joskus sen ilmestyttyä ymmärrätte, miksi lukijan oli hyvä nähdä tämä jo nyt. (plus pakko aloittaa klaanon-vuosi 2020 cats meemillä)

  2. Odotin jotain törkeää Cats-räjähdystä, mutta tämähän oli varsin tunnelmallinen pala. Vahva kokonaisuutena, ehkä pidin alkupuolesta kaikkein eniten. Kuvassa on hienot sävyt.

Vastaa