Bio-Klaani
Lähes viisi kuukautta ennen sarastusta
Aamuyö

TYTTÖ.

Mitä Visokki oli äsken sitten tehnytkään, ajatus painautui nyt sivuun samalla tavalla kuin hän itse vasten metallirappusia.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ei edes tiennyt, mikä oli hänet rappusia vasten painanut. Kaikki oli sinistä ja valkoista ja pimeää ja täysin äänetöntä ja samaan aikaan sokaisevaa ja niin kovaäänistä.
Portaikon askelmien rautaiset säleiköt painautuivat väkivaltaisesti vasten Visokin vatsapuolen kuorta. Hän tajusi koko fyysisen kivun vasta, kun aistikokemusten hirvittävä pommitus taukosi ja toi tilaa todellisuudelle.

KUULETKO, TYTTÖ?

Hän oli admin-tornin portaikossa. Hänen pihtihampaansa ja silmänsä osoittivat ylöspäin, joten oli viisasta olettaa, että hän oli ollut äsken matkalla ylös portaita.

Ei.
Sininen ja valkoinen puskivat läpi raivolla. Ei, ei hän ollut porraskäytävässä.

Nyt hän oli veneessä. Hän seisoi siellä ja näki koko veneen. Purje otti tuulta vastaan. Sen kangas oli kultainen, mutta enempää hän ei voinut siitä päätellä, koska hän ei ollut oman kehonsa hallinnassa.

Visokki seisoi veneen takapäässä kahdella jalalla. Hän puristi jotain kädessään ja se tuntui polttavalta ja kylmältä. Hän katseli kohti rantaviivaa, jota kohti vene oli matkaamassa ja näki majakan.
Tutun majakan. Sen, jonka takana oli linnake, jonka symboli oli sininen ussal.

OLEN TULOSSA, TYTTÖ.

Ei.
Visokki pakotti itsensä veneestä takaisin portaikkoon, puski kaiken voiman jalkoihinsa ja nousi ylös.

Hän ei ollut veneessä.
Joku muu oli veneessä. Mutta se joku muu, joka oli veneessä, oli myös hänen päänsä sisällä.
Sininen ja valkoinen raastoivat hänen mieltään taas.

LÖYSIN SINUT, TYTTÖ.

Se, joka seisoi veneessä, oli taas hän. Se komensi miehistöä aseistautumaan. Se käänsi katseensa kohti linnaketta, jossa Visokki oli, ja se tunsi vihaa.

ANNA SE MINULLE.

”Ei”, Visokki kuiskasi tuuleen. ”Mene… mene pois.”

Kun muu ei auttanut, Visokki pani pahintaan. Visokki suuntasi hyökkäävään mieleen sellaista voimaa, jonka käyttöä hän vältteli yleensä viimeiseen asti.
Hän käski hyökkääjän aivoja pysäyttämään tämän sydämen. Hän iski railon hyökkääjän mieleen, halkaisi koko tajunnan kahdeksi ja kirkui puolikkaita kuristamaan toisensa. Hän otti haltuunsa hyökkääjän käden ja pakotti tämän viiltämään oman kurkkunsa auki sillä terävällä ja metallisella, mitä tämä nyrkissään piteli.

Ja se kaikki tapahtui, koska Visokki pakotti sen tapahtumaan, mutta… se ei myös tapahtunut.
Oli kuin jokaisen hänen tekonsa jälkeen aika olisi vain kelautunut taaksepäin. Kuin hyökkääjä olisi vain parsinut viilletyn kurkkunsa sillä samalla metallinpalasella, nitonut mielensä yhteen ja käynnistänyt sydämensä uudestaan.

Se, joka oli hänen päässään, ei kuollut.

Se, joka oli hänen päässään ei mennyt pois kuin välähdyksiksi. Se, joka oli hänen päässään… oli vahvempi kuin hän? Ajatus hyysi, viilsi, pysäytti. Juuri kukaan ei ollut vahvempi kuin hän. Juuri kukaan ei saanut häntä pysäytettyä pelkällä ajatuksella. Hän oli yleensä se, joka niin teki.

Kipu vaikeutti hengittämistäkin. Silti jokainen välähdys, jonka ajaksi Visokki sai puskettua tietoisuuden sivuun tajunnastaan, antoi hänelle edes kolme sekuntia aikaa tehdä jotain. Jokaisen noista sekunneista hän käytti pakottaakseen itsensä ylös tismalleen yhden portaan verran askelmia.
Se kesti aivan liian kauan. Jokaisessa välissä, jossa Visokki sai pakotettua itsensä yhden portaan verran ylös, seilasi hyökkäävän mielen komentama laiva eteenpäin kymmeniä metrejä.

Aistihavainnot ulkoa sekoittuivat hänen omiinsa. Majakka kasvoi hänen silmissään samalla kun ylimmän kerroksen keskimmäinen ovi lähestyi. Lopulta Visokki sai lyötyä oven auki väkivaltaisella puskulla.
Tismalleen samalla hetkellä hän… kuuli ympäriltään veneen porautuvan rantahiekkaan. Askelten seuraavan perässä.

Hyökkäys himmeni ja todellisuus palasi selkeämmäksi juuri sopivasti, että Visokki pystyi näkemään näkökenttänsä keskellä Tawan kauhistuneet kasvot.

”Visu?” Tawa haukkoi henkeään. Yöhön asti venyneistä töistään yllätetty toa seisoi pöytänsä takana pidellen Nöpöä tiukasti käsissään. Silmien kalpeudesta Visokki päätteli näyttävänsä tällä hetkellä juuri yhtä kamalalta kuin miltä hänestä myös tuntui.

”Hyökkäys” hän pakotti sanansa ulos. ”Rannalla. Vene… jo-joku…”

”H-hyökkäys?” Tawa suoristi ryhtinsä näkyvästi. ”Kuka? Joko… joko ne käyvät sotatoimiin? Nazorakeja? Zyglakeja?”

Visokki ei pystynyt vastaamaan mihinkään Tawan kysymyksistä, sillä se, joka oli ollut veneellä, ja oli nyt rannalla, oli taas hänen päässään.
Se joku oli hänen päässään ja oli hänen päässään vain valkoista ja sinistä ja viiltävää kipua, ja se joku asteli pitkin rantahiekkaa, ja se joku suuntasi nyrkkiin puristetun kämmenensä kohti linnakkeen korkeinta tornia, ja sen jonkun nyrkin sormien väleistä hohti sinistä.
Ja se sattui ja hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja Tawa välähti näkyviin ja pois näkyvistä ja Tawan kasvot ja admin-tornin muoto sekoittuivat hänen katseessaan ja Tawa yritti sanoa jotain, mutta Visokki ei saanut selvää.

“Visu? Visu, oletko sinä, oletko-”

Joka hetki, kun se, joka oli hänen mielessään, asteli lähemmäs tornia, tuntui Tawan huone sumeammalta ja ranta selkeämmältä. Visokki kadotti Tawan äänen täysin. Sen hukuttivat alleen kymmenien jalkojen äänet. Hiekka narskui alla, kun veneestä noussut joukkio ei edes pitänyt kiirettä lähestyessään. Askeleet hiekalla voimistuivat ja voimistuivat kunnes…

Välähdys ja voimakas kuumuus olivat viimeiset aistihavainnot rannalta, kunnes harha kaikkosi äkillisesti.
Visokki seisoi täristen ja huohottaen ja tuijotti Tawan kauhistuneita kasvoja. Oli täysin hiljaista.

”… oletko sinä kunnossa?”
”Se… lopetti.”
Visokista tuntui että kumpikaan heistä ei hengittänyt, kun hän mietti sanojaan.
”Miksi… miksi se lopetti?”

Visokki ehti kysyä kysymyksen. Tawa tai hän itse eivät ehtineet prosessoida sen vastausta edes puolikasta sekuntia, kun heidät keskeytti helvetillinen ääni läpi linnoitusten muurien ja vankimpien seinien. Tärinä pudotti teekupposia seinätelineistä, ja ne pirstaloituivat Tawan toimiston lattialle.

Posliinin pirstaleet kilisivät lattialla. Sitten tuli täysin hiljaista.
”Tuliko tuo…” Tawa hengitti.
”Rannalta.”

Sitä pelottavaa hiljaisuutta kesti ahdistavia pieniä hetkiä, jotka he käyttivät vain kuunnellakseen. Sitten Tawan toimiston ovi kävi toiseen kertaan. Tulija puhui ennen kuin Visokki ehti kääntyä tätä kohti.

”Hei tytöt, hyviä uutisia”, Guardian sanoi. ”Puolustus toimii.”
Sininen skakdi seisoi ovella ilmeensä vakavana, vielä unenpöpperöisenä mutta toimintavalmiudessa. Kivääri ei ollut valmiusasennossa, mutta hän piteli sitä tiukasti käsissään.
”Ja huonoja myös. Jos kaupunginvaltuustolla oli joku ajatus siistiä vanhan majakan edustalla olevaa rantaa, niin sedille taitaa tulla aika ikävä syksy.”

Tawa ja Visokki vilkaisivat toisiaan. Sitten Tawa katsoi taas Geen suuntaan.
”Mennäänkö katsomaan?”

Skakdi nyökkäsi ja avasi toimiston ovea. Tawa laski Nöpön korilleen, nappasi keihäänsä telineestä ja asteli tomerasti edellä.
Visokki seurasi perässä kunhan oli ensin saanut muutaman tasaisen hengenvedon aikaiseksi.

Se, joka oli ollut hänen päässään, ei ollut enää linjoilla. Mutta hänestä tuntui, että jokin muu yhä oli.

Administon koko matka muurinharjaa pitkin rannikolle linnakkeen edustalla oli haissut palaneelta. Kun he saavuttivat vanhan majakan, alkoivat savupilarit näkyä. Ne nousivat muinaisen kivitornin takana olevalta rannalta useana synkeänä patsaana, kuin valtavan kouran luisevat sormet olisivat olleet kurottautumassa Bio-Klaanin linnaketta kohti.

Kun he alkoivat laskeutua rantakalliota, näkivät he ensimmäisinä paikalle ehtineet. Vartioston ja lainvalvonnan ensitoimintaryhmät olivat eristäneet alueen aamuyössä kirkkaasti näkyvällä keltaisella nauhalla. Vartijat ja poliisit etenivät hyvin varoen hiiltyneessä maastossa. Alueen reunalla Visokki näki tutun moderaattorikaksikon jutustelevan jotain keskenään. Havahtuessaan adminien laskeutuvan alas rinnettä kävelivät Same ja Bladis rivakasti vastaan.

”Juuriadmin”, Same nyökkäsi synkeänä, ”adminit.”
Hopeinen skakdi toisti eleen perässä, jos ei aivan yhtä särmänä kuin taisteluparinsa. Kellonaika näkyi melko lailla enemmän hänen silmäpusseistaan.
”Mitä täällä tapahtui?” Tawa kysyi katsoen vuorotellen Samea ja Bladista. Same vilkaisi takanaan nousevaan savupatsaaseen ja ehti puhua ensin.
”Mitä ilmeisimmin jonkinlainen joukkio pienessä veneessä yritti päästä lähelle muureja ilman, että osui satamavaloihin… eikä päässyt kovin pitkälle.”
”Ja miksiköhän ei?” Guardian kysyi rintamasuunta Samessa, mutta katse Bladiksessa.
Hopeinen skakdi katsoi melko hyväntuulisesti Geetä, vilkaisi hirvittävää hiiltynyttä kraatteria takanaan, ja sitten taas Geetä.

”Eversti hyvä, niiden parin zyglak-keissin jälkeen kehotit minua tekemään jotain etelärannan pahimman sokean pisteen… eli juuri tämän majakan edustan suhteen. Niin minäpähän sitten tein.”
Same lähinnä nyökkäili hiljaa taisteluparinsa puhuessa.

Tawa kohotti kulmiaan. Guardian katsoi ensin Bladista ja sitten Samea ja sitten savuavaa maastoa moderaattorien takana.

”Bladis, en nyt tahtoisi valittaa koska pysäytit mahdollisesti kokonaisen hyökkäyksen”, Gee sanoi raapien takaraivoaan, ”mutta tiedätkö, mihin merimiinat yleensä laitetaan?”
“Jestas, Guartsu”, Bladis kohautti olkiaan, “käskit vähän soveltaa niiden kanssa.”
“Tiedätkö, kuinka päin helvettiä tuon miinatyypin herkkyys on viritetty? Noita räjähtää välillä siksi, koska rama räpäyttää siipiään toisella puolella kupolia. Sinä kaivoit ne hiekkaan.”
“Jos se on niin vaarallista, miten sellainen sitten soljautetaan zamorin sisälle?” Bladis murahti.

Kaikki neljä muuta, jotka eivät olleet Guardian, katsoivat nyt Guardiania. Tawa ja Visokki eivät olleet tähän kellonaikaan tai näin säikähtäneinä valmiita kohtaamaan, mistä tässä edes puhuttiin, ja tapahtuiko se edes tällä todellisuuden tasolla. Same näytti palanneen ajatuksissaan haaveillen aikaan, jolloin sodankäyntivälineet olivat olleet ainoastaan traumaattisia ja hirvittäviä eivätkä myös täysin typeriä.

“Hengitystä pidätellen”, Guardian lopulta vastasi. Ja siirtyi, Visokki huomioi, melko armollisesti asiassa eteenpäin. “Onko yhtään tarkempaa tietoa, keitä tuossa mossahti?”
“Kohta on.”
Bladis otti ensimmäiset askeleet kohti montun reunaa. Hän nykäisi selkänsä takaa vyölleen kiinnitetyn pistoolin ja valmistautui tökkimään hiiltynyttä mysteeriä sen pitkällä piipulla. Skakdi astui savuisen montun sisäreunalle. Varovaisena alkanut liike muuttui kuitenkin luisuksi, kun maastonmuodon hiekkainen reuna petti. Skakdi vaikutti säilyttävän tasapainonsa, mutta liukui hiekan mukana pois muiden näkökentästä. Hetken kuluttua savun keskeltä kuului tuttu ääni.

“No nämä ovat… jotain… tyyppejä?”
Bladiksen syväluotaava lausunto nosti selvästi Guardianissa halun tehdä omat päätelmänsä, ja skakdi käveli muiden adminien tasalta tomerasti kraatterin reunalle. Visokki oli astella perässä, mutta… jokin ei tuntunut oikealta. Jokin ei saanut hänen oloaan vielä tarpeeksi varmaksi, että hän olisi uskaltanut lähestyä. Hän jakoi katseen vierellään seisovan Tawan kanssa, joka oli ollut selvästi liikkumassa, mutta pysähtyi hänen tasalleen. Sähkön toa tarttui keihääseensä jälleen molemmilla käsillään.

Guardian kumartui kuopan reunan yli ja leyhytteli savua pois näkökentästään.
“Ei näistä kyllä paljoa jäänyt”, hän mutisi yskien hieman. “Kohtuullisen iso joukko, muutama tusina? Joku muu saa laskea raajojen ja torsojen määrän.”
“Zyglakeja?” Tawa kysyi.
Skakdi näytti pudistavan päätään.
“Mitään hännältä näyttävää ei ainakaan jäänyt jäljelle. Tulkaapas vilkuilemaan sieltä.”

Loputkin admineista ja Same kurkistivat lopulta reunan yli, ja kuopasta iskevä haju oli vielä hirvittävämpi kuin muurinharjalla. Näky ei ollut kaunis. Hiiltyneitä, palaneita, sulaneita ja riekaleiksi repeytyneitä ruumiinosia oli levittäytynyt pitkin suuren kraatterin pintaa. Suurin osa siitä oli niin hiekan ja tuhkan peitossa, että kuolleiden panssariston tai muustakaan värityksestä ei auttanut tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Hyvin suuria raajat ja kehot olivat. Jokainen rannalle kuolleista oli ollut huomattavasti suurempi kuin yksikään Bio-Klaanin johtajistosta, jotka näkyä tuijottelivat.
“Mitä, peikkoja?” Guardian sanoi. “Aristokraatteja, titaaneja ehkä? En ole varma, kenestä vartiostossa tykkään niin vähän, että pistäisin selvittelemään tätä. Tykkäättekö te palapeleistä?”

Tawa pudisti päätään, yskäisi löyhkälle ja astui poispäin reunalta peittäen suunsa vasemmalla kädellään. Visokki ei perääntynyt, vaan jäi vain katselemaan näkyä ilmeettömänä. Same kuitenkin seurasi kollegaansa kuopan pohjalle ja nappasi veitsen reisitaskustaan. Bladis katseli vierestä, kun Same kyykistyi jäänteiden äärelle omaa tuliluikkuaan täsmällisemmän instrumentin ja ilmeisesti tarkoitushakuisemman toimintamallin kanssa.
Selakhin vapaa käsi tarttui yhden hiiltyneen torson yläselkään, ja toinen käsi iski puukon haarniskan nivelkohtaan, lavan seutuville. Visokin silmiin arveluttavan tottunein ottein Same nitkutti olkapanssaria ja osaa olkapäästä irti vainajanpalasta.
“Same, tuo on oikeastaan-” Bladis aloitti, mutta piti pienen tauon, kun hänen kollegansa nykäisi ison osan tutkimuskohteen yläselästä irti. “Tuo ei ole palapelien ajatuksen mukaista. Same, tuo on oikeastaan ihan päinvastainen juttu.”

Skakdin puheista piittaamatta selakhi nosti panssarinpalan ja sen sisäpuoleen kiinni palaneen lihakudoksen silmiensä tasalle. Hän asetti etu- ja keskisormensa näytettä vasten ja työnsi. Kappaleesta tihkui syvän sinertävää verta, joka valui selakhin sormia pitkin. Moderaattori vei sormet suullensa ja maistoi.
“Same, mitä helvettiä nyt”, Bladis mutisi.
Same katseli mietiskelevästi tyhjyyteen hetken.
“Vahvat rauta-arvot, paljon pienhiukkasia. Tällä oli joko huonot elintavat tai vaikeasti hengitettävä elinympäristö. Xia, Stelt, ehkä.”

Guardianin ilme viesti sitä, että hän ei halunnut kyseenalaistaa, kuinka sen oppi maistamaan. Bladiksen ilme viesti, että hän oli saanut aiheesta luennon eikä haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
“Hypoteesi pitää?” Guardian kysyi.

“Ehkä”, selakhi nyökkäsi käännellen panssarinpalaa käsissään. Hän raaputti hieman veitsellään siihen kiinni palanutta kudosta ja jäi tuijottelemaan lähempää. “Sepäntyö ei näytä halvalta. Tämä ei ole ihan minkä tahansa merirosvon selkäpanssari. Ja jos tämä taas on ase…”
Same laski panssarin alas ja nykäisi maasta palasen jotain, joka näytti sapelin jäänteeltä.
“… niin kohtuullisen hyvästä prototeräksestä ovat onnistuneet takomaan.”

Sininen skakdi nyökkäili hiljaa ja käänsi katseensa kuopan reunan yli, kauemmas rantaa.
“Ehtikö joku vilkaista jo niiden paattia?”
“Joo”, Bladis ähisi kavutessaan takaisin ylös montusta. Hiekka teki kiipeämisestä yllättävän vaikeaa, ja moderaattori käytti siihen jalkojensa lisäksi myös pyssystä vapaata kättään. “En ole mikään venepoju, mutta moottorit hoituu.”

Guardian kumartui hieman ja ojentautui auttamaan Bladista. Skakdien kädet löysivät toisensa, ja admin veti moderaattorin ylös. “Isompi moottori kuin prätkässäsi?” Guardian kysyi ja virnisti.
“No joo…”, Bladis vastasi pyyhkiessään santaa haarniskastaan. “Melkoinen perämoottori. Iso, ja kadehdittavan tehokas, mutta ihan vapaiden markkinoiden tavaraa, että ei tämä mitään sotakalustoa ainakaan ole.”

Guardian asteli veden ääreen. “Eli emme ole taas uudessa sodassa. Se on ihan kiva kuulla.” Hän vilkaisi Tawaa, mutta hänen katseeseensa ei vastattu. Admin-toa vaikutti ajattelevan omiaan.
“Eipä hirveästi siltä näytä”, Bladis sanoi katse paatissa. “Purjeista puuttuu tunnukset, tykeille ei ole edes paikkoja, eikä tuolla ehkä sellaista kantokykyä olisikaan. Varmaan jonkun steltiläisen ritariston nuorin urho on päättänyt pistää rahaa haisemaan ja lähteä vähän valloitusreissulle kera koko joukon palkattuja öykkäreitä, tai jotain. Surkea yritys. Ihan hyvä asenne kyllä, siitä pisteet.”

“Onhan näitä merirosvoja aiemminkin nähty”, Guardian nyökkäili. “Tai paroneita, joiden mielestä piilottelemme avaruusolioita. Ehkä tästä ei näillä samoilla silmillä enempää saa irti. Mennäänkö kaikki vain nukkumaan?”

Koko sinä aikana, kun skakdit ja selakhi olivat tutkailleet groteskia näkyä ja esitelleet teorioitaan, oli Visokki vain tuijottanut kraatterin keskelle. Oli kestänyt kauan tajuta, miksi hän oli tehnyt niin, mutta vähitellen hän alkoi ymmärtää, mitä oli sieltä etsinyt.
Mitä lähemmäs hän oli linnakkeesta kävellyt kohti rantaa, sitä voimakkaammaksi se oli tullut. Sitä olisi voinut kuvailla huminaksi, mutta ääntä se ei ollut. Se ei ollut fyysinen tuntemus hänen kuoressaan eikä haju- tai makuhavainto hänen kidassaan. Tarkimmin sitä olisi voinut kuvailla sanalla läsnäolo, mutta sekään ei saavuttanut aivan sitä, mitä Visokki tunsi. Hän aisti kanssa-adminiensa ja moderaattorien läsnäolon, näiden tunnetilojen ja ajatusten muodostamat pisarat ja aallot ympäröivässä ilmassa.

Mutta tämä läsnäolo, jonka hän tunsi kraatterin keskeltä, oli vailla vivahteita. Se oli tasainen, järkkymätön ja uskomattoman voimakas, ja sitä oli vaikea jättää huomioimatta.

Visokki loikkasi kraatterin reunan yli ja alkoi kuopia sen syvintä kohtaa etujaloillaan ja syöksyhampaillaan. Mitä muilla olikaan sitten ollut mielessä, se sai odottaa, kun he katselivat visorakin työntävän raajoja, metallinkappaleita ja palanutta törkyä pois tieltä. Kauaa ei hänen tarvinnut kaivaa ennen kuin hän kavahti taaksepäin.

Hän tuijotti mustaksi hiiltynyttä, luista kättä, joka oli puristunut nyrkkiin. Pienimmätkin jäänteet kudoksesta olivat riekaloituneet irti ja panssarien jäänteitä oli vain vähän, mutta kädestä ei puuttunut sormen sormea ja se puristi jotain tiukkaan. Jotain metallista, puhtaan valkeaa, sinistä.

Jotain, jossa ei ollut jälkeäkään tuhkasta tai mullasta tai räjähdyksen sinkoamasta roskasta, vaikka sitä piteli kuollut, palanut nyrkki. Sormien välistä kiilui aavemaisesti leijuva hehku.

”Kaikki. Lähemmäs. Nyt.”

Visokin telepaattinen viesti iskeytyi muiden tajuntaan hätkähdyttävän voimakkaana. Same suoristui seisomaan ruumiiden ääreltä, ja skadit rantaviivan tuntumassa alkoivat välittömästi lähestyä kuoppaa. Tawa oli kuitenkin ensimmäisenä Visokin vierellä laskeuduttuaan montun pohjalle ystävän käskyn kuultuaan.

Sähkön toa vilkaisi Visokkia. Jokin loi punaisen visorakin kasvoille sinisen hehkun ja oli naulinnut hämähäkin katseen. Tawakin seurasi visorakin tuijotusta, ja näki runnellun nyrkin, jonka sisuksista loisti arvoituksellinen hehku. Sen sanaton kuiskaus ei soinut yhtä äänekkäänä Tawan mielessä, mutta…

“Se… puhuu minulle”, keltainen juuriadmin henkäisi ja kumartui lähemmäs. Sivalkoinen valo heijastui hänen visiiristään.

Varovaisesti – mutta ei ehkä niin varovaisesti kuin hän olisi itse tahtonut ajatella – Tawa vei kätensä valon lähdettä puristavalle nyrkille ja avasi kalmon sormia.

Siinä hetkessä Same ja skakdit ehtivät ruumiin nyrkistä paljastuneen esineen äärelle. Kaikkien kolmen aseet olivat valmiudessa.

Se, mitä kourasta paljastui, oli näennäisesti viatonta. Keskellä hurmetta ja raatoja sen olisi voinut hyvin jättää huomioimatta. Silti jotenkin sen huomaamaton paino sai heidät kaikki vaikenemaan hetkeksi.

Siinä se makasi luisella kämmenellä: valkea metallinpalanen, joka näytti sirpaleelta jostain suuremmasta. Keskellä sirua oli noin keskimääräisen matoralaisen silmän kokoinen reikä, ja metalli hehkui kylmää sinertävää auraa, kuin se olisi heijastanut loppukesän yötaivaan tähtiä.

“Aion olla nyt rehellinen”, Guardian totesi ja laski asettaannsa. “Molemmilla pakaroillani on oma perstuntumansa tästä. Ensimmäinen rohkaisee minua tarttumaan siihen saman tien, ja toinen käskee katsoa, mitä tapahtuu kun sitä pamauttaa plasmalla.”
Vaivoin sininen skakdi siirsi katseensa pois hypnoottisesta sirpaleesta. “Mutta meinasin nyt esittää vastuullista aikuista ja ehdottaa, että suhtaudumme siihen kuten mihin tahansa vieraaseen sotilaskalustoon, ja telkeämme sen toistaiseksi linnakkeen holviin.”

“Kenties”, Tawa mietti ääneen, katse yhä salaperäisessä esineessä. “Sen voima on kuitenkin poikkeuksellisen puhdasta. Minä… kykenen aistimaan sen.”

Tawan kanssa-adminit tiesivät hyvin, minkä sanomista hän yritti kiertää. Tawaa inhotti vedota siihen, että hän oli toa. Elementaalisotureilla oli kuitenkin yleensä hyvä intuitio taikaesineiden suhteen.
“Mitä ehdotat?” Tawan luotetuimman ystävän ääni kysyi.
“En ole varma”, sähkön toa vastasi. “Mutta tämä saattaa olla meitä isompaa. Saattaisi olla parasta tuoda tilanne koko Klaanin tietoon.”
“Admin Tawa”, Same puuttui keskusteluun. Hän oli yhä taisteluasennossa. “Se saattaisi olla virhe. Tämä joukkio…” Selakhi viittoi vapaalla kädellään heitä ympäröivää kuolemaa. “Meillä ei ole syytä uskoa, että tällä seurueella olisi ollut mahdollisuuksia murtaa muurejamme.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi vakavana. “Ellei sitten tuo siru.”
“Ase siis? Ja voimakas, liian vaarallinen yhteisesti päätettäväksi?” vanha sotilas Guardian tunsi Samen ajatustavan. Selakhi nyökkäsi vastaukseksi.
“Me emme tiedä, mitä se tekee”, Visokki huomautti. “Joku kuitenkin ehkä tietää. Luottakaa minuun, kun sanon, että tuollaisen… asian tekemiseen vaadittava mielenvoimien tuntemus on harvinaista. Sirpaleella saattaa olla tätä sakkia todellisempi omistaja.”

Ajatus vaiensi montun hetkeksi. Bladiksella oli kuitenkin asiaa.
“Räjäytetään se.”

Skakdin ehdotus sai aikaan toisen pienen hiljaisuuden, jonka hän rikkoi taasen.
“Miettikää nyt. Meillä on ihan riittävästi ongelmia muutenkin. Viedään se tuonne metsän puolelle, vähän dynistä kehiin, pari kranaattia siihen kylkeen… hedelmähyllyltäkin pitäisi löytyä lisätehoja…”

Tawa kurtisti kulmiaan. “Mielenkiintoinen ajatus, Bladis… on… hyvä olla vaihtoehtoja.”

“Minä tiedän, mitä Ämkoo tekisi”, Guardian tokaisi. “Hän poimisi sirun tuosta kuolleen miehen kourasta, sujauttaisi sen viittansa taskuun ja virnistäisi hurmaavasti ennen katoamistaan horisonttiin.”

Jokaisen paikallaolijan mielestä hieman liiankin totuudenmukaisen sutkautuksen jälkimaininkeina saapui syvä pitkä hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan hyytävä merituuli ujelsi kiemurrellessaan vanhan majakan läpi.

Jotain oli tehtävä, Visokki arveli. Mutta juuri, kun hän oli aikeissa toimia, Guardian laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja nappasi valkean sirpaleen kuolleesta kämmenestä. Ihan kuin se olisi ollut kaiken aikaa niin helppoa.

Välittömästi, kun sirpale lakkasi koskettamasta ruumiin kämmentä, käsi kaikkine sormineen mureni – ikään kuin se olisi kaiken aikaa ollut vain kämmenen muotoon jämähtänyttä tuhkaa, jota mikään ei enää pakottanut kämmenen muotoon. Sekä Guartsu että Tawa kavahtivat hieman kauemmas äkkiseltään tuhkautuneesta raadonpalasta.
Hiljainen merituuli tarttui tuhkaan, ja hetkessä sirua pidellyt käsi oli pelkkä muisto.

“Sanoit, Visu, että tämän tekeminen vaatisi mielenvoimien tuntemusta”, Guartsu sanoi lopulta epävarmalla äänellä.
“Kyllä.”
“Miksi tulit tähän johtopäätökseen?” hän jatkoi tarkastellen nyt Visokkia sirussa olevan reiän läpi.
“Sillä on ikään kuin telepaattisesti havaittava… läsnäolo.”

Visokki ei halunnut ottaa mieleensä kohdistunutta hyökkäystä puheeksi siinä kaikkien keskellä. Guardian ei selvästikään ollut täydellisen tyytyväinen Visokin välittämään mielikuvaan. Tawa tuli apuun jatkamalla keskustelua hänen puolestaan.
“Ehkä meidän on syytä ottaa selvää, mikä se on ja mitä se tekee, ja varautua siihen, että joku muukin on siitä kiinnostunut.”
“Olen samaa mieltä, admin Tawa”, Same sanoi. Hetken harkinnan jälkeen hän kaivoi savukkeensytytysvälineistönsä, tuli sitten jälleen toisiin aatoksiin eikä lopulta pyytänyt esimiehiltään lupaa sytyttää. “Ehdotan myös, että tutkimme veneen lisäjohtolankojen varalta.”
“Pitäydyn alkuperäisessä ehdotuksessani”, Guardian sanoi. “Telkeämme sen holviin, ja sitten teemme, kuten Tawa sanoi. Vastustaako kukaan?”

Hiljaisuus toimi myöntymisen merkkinä. Guartsu, siru kädessään, lähti tarpomaan takaisin linnoitusta kohti. Visokki jäi vielä hetkeksi seisomaan ruumiin ääreen. Hän tuijotti kohtaa, jossa luinen koura oli vielä hetki sitten ollut samalla, kun taikaesineen sininen aura vaimeni vaimenemistaan. Jossain hänen vieressään moderaattorit keskustelivat, mutta hälyn sisältö ei tavoittanut hänen huomiotaan. Kun päivän ensi säde luikahti horisontin takaa ja osui hänen kasvoihinsa, hän rutisti molemmat silmänsä kiinni ja lysähti maahan.

“Ajattelitko jäädä siihen loppuyöksi?” kysyi ääni hänen takanaan. “Vai lähdetkö kanssani takaisin linnakkeelle?”
Visokki kääntyi kohtaamaan parhaan ystävänsä, ja näky Tawan vaimeasti hymyilevistä kasvoista toi hieman valoa.
“Mennään”, Visu vastasi, ja yhdessä he lähtivät kävelemään takaisin.

“En kyllä tiedä, voiko tätä enää yöksi kutsua”, Visu haastoi heidän siinä kävellessään, pienoisen auringonvalon jo sivellessä heidän selkiään.
“No ehkä aamuyö. Aamu? Taisi jäädä yöunet väliin tällä kertaa”, Tawa naurahti.
“Taas. Sinun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa.”
“Paraskin puhuja, sinähän olit ihan yhtä myöhään valveilla…”
“No niin olin tällä kertaa, mutta minulla on yleensä vähän vastuullisempi päivärytmi!”
“No sinä oletkin meistä kahdesta se aikuisempi.”
“Sanoo nainen, joka huolehtii koko maailmasta sillä välin, kun me muut nautimme elämästämme.”

Tawa pyöräytti silmiään.
“Tiedät, että tuo ei ole totta.”
“No siltä se välillä tuntuu, sinä olisit loman tarpeessa. Mutta oikeasti, nukkuisit enemmän.”
“Niin minun varmaan pitäisi.”

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Tawa kysyi:
“Mitä silloin tapahtui, kun tulit huoneeseeni ja ilmoitit hyökkäyksestä?”
Kun Visokki epäröi, hän jatkoi:
“Muistathan, että voit kertoa minulle mitä vain. En aio kertoa Guartsulle.”
“Minä… Jokin hyökkäsi kimppuuni.”
“Mitä tarkoitat?”
“Jonkinlainen vihamielinen olento hyökkäsi mieleeni. Uskon, että se oli yksi veneellä tulleista – se, jonka kädessä siru oli. Näin välillä maailman hänen näkökulmastaan.”

Tawa nyökkäsi mietteliäästi. “Oletko aivan kunnossa?”
“Yritin karistaa hänet kimpustani, jopa tappaa hänet, kun mikään muu ei auttanut. Mutta hän ei kuollut, ja vene eteni ja eteni. Kunnes he tulivat rannalle. Sitten räjähdys korvensi heidät kaikki, ja yhteys katkesi, uskon.”
“Saitko selville mitään hyökkääjän henkilöllisyydestä?”
“En. Hän sanoi olevansa tulossa ja haluavansa jonkin, mikä minulla on. Mutta en tiedä, mitä hän tarkoitti. Hän kutsui minua ‘tytöksi’. Ikään kuin tuntisi minut.”

Tawa ei vastannut mitään.
“Onkohan mahdollista, ettei hän varsinaisesti puhunut minulle? Mutta miksi hän sitten hyökkäisi kimppuuni…”
“En tiedä vastausta kumpaankaan kysymykseen, olen pahoillani”, Tawa sanoi. “Mutta meidän on syytä asettaa korkea prioriteetti sen sirun salaisuuksien selvittämiselle, ettei mitään tällaista tapahdu uudestaan.”
“En tiedä, vaikuttiko se siru hyökkääjän mieleen jollain tavalla. Mutta emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että se oli ase.”

He saapuivat portille ja kulkivat siitä sisään. Kaupunki oli vielä hiljainen, mutta kauppiaat valmistautuivat jo availemaan putiikkejaan, ja varhaisimmat työntekijät kiirehtivät jo askareilleen. Hirvittävä jytinä rannalta aiheutti väessä epävarmaa supatusta, mutta rohkaiseva ilme Toa Tawalta vaikutti näkyvästi rauhoittavan heitä.

“Pitäisiköhän pistäytyä Figalla ostamassa hieman kukkia, kun tässä kerran ollaan”, Tawa pohti. Visokki ihaili tämän kykyä jättää tapahtunut jo taka-alalle, mutta toisaalta tämä ei ollut vihamielisen mielensisäisen hyökkäyksen uhri.
“Mene vain, jos haluat”, hän sanoi. “Ehkä minä menen vielä huoneeseeni ja yritän nukkua pari tuntia ennen päivän velvollisuuksia.”
“Jos asia jää vaivaamaan sinua, tule juttelemaan”, Tawa sanoi.
“Tulen kyllä. Mutta älä leiki psykologia, se on minun hommani”, Visokki vastasi leikkisästi.

Kun he erkanivat lähellä linnakkeen ovia, Visokki pysähtyi hetkeksi paikoilleen.

Horisontissa päivä sarasti. Auringoista ensimmäinen pilkisti hiljalleen esiin ja maalasi kaupungin mukulakivien pintaan oransseja laikkuja. Mata Nui raotti silmäluomiaan, tavattiin sanoa. Visokki ei tavannut, mutta sanonnat tarttuivat. Epävarmuutta täynnä olevan yön pimeys väistyi, mutta jokin jäi leijailemaan Visokin ylle.

Sirua pidelleen hyökkääjän ääni oli vaimentunut, mutta jollain tavalla se oli yhä läsnä. Samalla tapaa kuin käsi oli hajonnut tuhkaksi, ei Visokki enää… muistanut, miltä ääni oli edes kuulostanut?

Se olisi voinut olla kenen tahansa ääni. Mitä pidempään hän muisteli sitä, sitä yleismaailmallisemmalta se tuntui. Kuin se olisi polttanut tiensä hänen tajuntaansa jättämättä mitään jälkeä.
Kuka hänelle sitten oli puhunutkaan, oli varmasti jo äärimmäisen kuollut. Mutta kuollut tai ei, hänen oli vaikea olla tuntematta että tämä oli toivottanut heidät tervetulleeksi johonkin, johon he eivät olleet aivan valmiita.

Visokki päätti olla ajattelematta asiaa. Horisontissa häämötti merkkejä sodasta. Hänellä ei ollut varaa harhautuksiin.