Taaksepäin ajan säikeissä

Hopeiset tasangot oli puhdistettu valkoisiksi. Taivaalla väärää valoa paistava tyhjyys oli imaissut värit sisäänsä. Jäljelle oli jäänyt vain kalpea maailma ja sen kalmaiset kulkijat. Todellisuuden itselleen anastanut seppä ei väreistä välittänyt. Hänen työstämä koneisto messinkisestä pinnastaan huolimatta hädin tuskin erottui valkoisista tasangoista. Luomuksen kuitenkin kuuli jo kaukaa. Se taivutti todellisuutta tahtoonsa vääjäämättömällä tikityksellään. Käki, joka nukkui sen sisällä, oli jo tiukasti sidottuna ajan säikeisiin.

Mutta käki ja seppä eivät olleet ainoita ajan hampaita tavoittelevia.

Kolmetoista

Törmän päällä tasankoa tuijotti kaksi hahmoa: Valkoiseen takkiin pukeutunut veden toa ja hopeisessa haarniskassa koriseva kuolleiden makuta. Näiden katse oli naulittu kahteen aaltoon, jotka lähestyivät toisiaan yhtä vääjäämättömästi kuin aika heidän ympärillään kulki eteenpäin. Sepän koneiston rivissä marssivat sotilaat olivat vailla muotoa. Sähköä rätisevien keskushermostojen marssia vahvistivat kuitenkin punaisella lihalla kokoon parsitut pedot, sekä punaisiin kaapuihin kietoutuneet papit, jotka maata pitkin luikertelevilla juurillaan petoja ohjastivat.

Sepän rivejä taas lähestyi aalto värejä – tunkeilijoita. Vanhojen valtiaiden parvet, jotka olivat käyneet sotaan maailmansa puolesta. Ja niiden kärjessä, peitset tanassa, marssivat Tarkastajan kaartilaiset. Rinta rinnan vanhojen sisarusten kuuden hopeisen vartijan kanssa.

Armeijat liikkuvat toisiaan kohti kuin kaksi hyökyaaltoa. Kaksi merta, joiden kohtalo oli sulautua yhdeksi ja sekoittaa vetensä.

Kelloa lähestyvän aallon keskellä jylisi. Kilpiä molemmissa käsissään kantavien sotilaiden seassa marssivat ikiaikaiset kuningattaret. Sisarukset, jotka enemmän kuin mitään tahtoivat repiä käen ulos pesästään ja murskata sepän, joka sen sinne oli laittanut. Karvas tappio sepän vallankumousta vastaan tuoreena yhteisessä mielessään he lähtivät laukkaan. Metallilla kasaan sidottu liha sisarusten sisällä näytti hädin tuskin pitävän muotoaan, kun kaksi raivokasta karjaisua halkoi ilmaa.

Tarkastajan ja Nizin katseet kohtasivat. Enää muutama hetki. Muutama ikuisuus. Teknisesti ottaen kaikkialla se ei ollut aika eikä mikään. Tarkastaja oli puristanut kätensä nyrkkiin. Violetti savu kohosi tämän Trynan silmäaukoista. Nizkin huomasi nopeasti syyn makutan reaktiolle. Kellokoneiston luokse, sitä suojaavien joukkojen taakse, oli ilmestynyt musta hahmo. Seppä itse oli astunut puolustamaan luomustaan ja ajan itsensä säikeitä, jotka sen lävitse pingottuivat.

Ja juuri silloin aallot kohtasivat toisensa. Kahden marssivan armeijan jyly hajosi korviavihlovaksi kaaokseksi.

Hopeiset peitset iskivät ensimmäisenä keskushermostojen riveihin. Kuolleiden metallin peittämät kaartilaiset kaatoivat sepän joukoista ensimmäiset vaivatta. Maassa sätkivät hermokimput tallautuivat taistelun alle, kun hyökkääjien armoton voima puski näitä eteenpäin kohti kellokoneistoa. Piston jälkeen peitsiään taakse vetävät kaartilaiset saivat suojaa eturintamaan rynnänneiden parvien kilviltä. Sitten kaartilaiset pistivät uudelleen. Ja sitten parvet taas suojasivat. Edestakaisin tanssien ne kaatoivat vihollisiaan kokonaisia rivejä kerrallaan. Tarkastaja ja Niz seurasivat rynnäkköä huojentuneina. Ficuksen oman olemassaolonsa kivusta sätkivät joukot eivät näyttäneet kestävän koordinoidun hyökkäyksen hampaissa.

Kunnes punaisen lihan peittämät pedot saavuttivat Kal-kaartin rivit. Niiden vauhti ja raaka voima yllättivät kaartin johtajan, joka kaatui ensimmäisenä armottoman hyökkäyksen edessö. Etulinjan murruttua taistelu muuttui nopeasti molemminpuoliseksi verilöylyksi. Bahragien sotilaat ja sepän takomat haamut repivät toisiaan kappaleiksi tuhansissa päin.

Ensimmäinen punaisten pappien pedoista kaadettiin, kun vanhat valtiaat litistivät sen askeleidensa alle. Sisarusten valtava koko riitti pitämään hyökkääjien liikkeen käynnissä. Toivo eli. Hetki hetkeltä, ikuisuus ikuisuudelta, he olivat lähempänä koneistoa.

Mutta törmällä seisovasta kaksikosta se oli ainoastaan makuta, joka toivonkipinästä piti kiinni. Hänen katseensa kääntyi veden toaan rinnallaan ja yllätyksekseen näki tämän kasvoilla ainoastaan murheen. Tarkastaja käänsi katseensa sinne, minne Nizin apea katse oli suunnattu. Kaukaakin oli selvää, että seppä oli kääntänyt katseensa heihin. Ja tämän läpitunkevaa tuijotusta seurasi hirvittävälle hammasrivistölle levinnyt virne.

Ja sillä samalla hetkellä, kun Tarkastaja huomasi sen, purkautui taistelukentälle jotain suurta. Valkoisesta sorasta taistelun keskellä kohosi messinkinen käärme. Basiliski, jonka hohtava katsekin näytti siltä, että se voisi tappaa. Se ei ollut kuitenkaan, mikä Tarkastajan taistelutahdon lopulta mursi. Vaikka basiliski nopeasti otti sinisen sisaruksen kuristukseensa ja kiskoi tämän pois taistelusta, oli viimeinen niitti sodalle se, mitä tapahtui toisiaan palasiksi repivien sotilaiden aaltojen keskellä.

Sokean Seurakunnan juurakot olivat levittäneet itiönsä taistelun jokaiseen kolkkaan. Maahan lyödyt lukemattomat hermokimput alkoivat kasvattaa luuta ja lihaa ympärilleen. Kivusta kirkuvat sielut nousivat seisomaan tuhatpäisenä joukkona keskelle hyökkääjien rivejä. Ja vain hetkeä myöhemmin kuudessa eri värissä marssineet parvet revittiin kappaleiksi lukemattomista suunnista.

Niz tiesi, että he olivat hävinneet. Ficuksen pilkkaava tuijotus oli takonut sen ajatuksen häneen jo heti taistelun alettua. Heillä ei koskaan ollutkaan toivoa. Arkkikranojen mahtia vastaan ei marssittu sotilailla…

“Me emme voita tätä…”

Tarkastaja ei ehtinyt estämään, kun Niz oli jo lähtenyt juoksuun. Mutta ei pois taistelusta, vaan sitä päin. Törmää pitkin alas kiitävä veden toa oli ottanut suunnakseen eturintaman. Tarkastajan ojennettu käsi jäi kurottelemaan kohti Niziä, joka sanaakaan pukahtamatta oli alkanut rynnistää kohti kuolemaa.

Virne Ficuksen kasvoilla muuttui entistäkin leveämmäksi. Hän oli viimein onnistunut murtamaan sodan kylmentämän veden toan mielen.

“Torie! Falangi!”

Tarkastajan taistelun ylitse jylisevä käsky herätti hopeisen kaartilaisen, joka muutaman toverinsa kanssa oli onnistunut kampeamaan tiensä pois taistelun ytimestä. Kal vilkaisi Tarkastajan osoittamaan suuntaan ja ymmärsi välittömästi, mitä hänen isänsä tarkoitti. Hän kasasi taakseen kuusi selviytynyttä toveriaan, lähistöllä kamppailleen vihreän kuningatarten kaartilaisen sekä ryhmän punaisia kilvekkäitä sotilaita, ja rynnisti niitä johdatellen ottamaan vastaan eturintamaan kiitäneen veden toan.

Niz ei edes huomannut, kun falangi muodostui hänen ympärilleen. Peitset tanassa etenevä ryhmä oli saanut puskuvoimaa punaiselta kuningattarelta, joka oli irtautunut kamppailusta basiliskia vastaan. Virne Ficuksen kasvoilla värähti viimein. Iskuryhmä oli tulossa suoraan häntä kohti.

Yhdellä kätensä heilautuksella messinkinen seinä purkautui maasta hyökkääjien eteen. Se pysäytti ne sijoilleen… tai ainakin melkein. Punaisen kuningattaren ja Torien väkivahva isku mursi seinään pienen reiän. Juuri sen kokoisen, että yksi pienikokoinen veden toa mahtui siitä lävitse.

Ficus valmistautui murskaamaan sielun ulos tätä kohti rynnistävästä Nizistä, mutta iskun lähtiessä liikkeelle veden toa sukelsi maahan ja liukui sen ali. Mutta sen sijaan, että Niz olisi käyttänyt tilaisuuden Ficuksen selkään iskeäkseen, hän vain jatkoi juoksemista. Virne pyyhkiytyi lopullisesti sepän kasvoilta. Veden toa jatkoi määrätietoisesti kohti kelloa. Eikä Ficuksella ollut enää aikaa pysäyttää tätä…

Nizillä ei ollut mahdollisuutta murtaa kelloa yksin, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensakaan. Säie aikaa, joka pingottui vielä osittain rakenteilla olevan koneiston keskellä, nielaisi hänen mielensä välittömästi, kun hän koski siihen.

Hän näki. Hän tiesi. Ei totuutta, vaan teknisesti ottaen… kaiken.

Ficuksen raivon piiskaama jahti kilpistyi lopulta mereen – tällä kertaa todelliseen sellaiseen, kun vettä vyörysi hänen päälleen portaalista, joka oli nielaissut veden toan ruumiin ja kuljettanut tämän takaisin todellisuuteen…

Rúcioro

Niz ei ollut liikkunut veden ääreltä kertaakaan taistelusta palaamisen jälkeen. Edes myrskytuulten piiskatessa Tarkastajan kartanon rantaan ei toa paennut sisälle puhuria turvaan. Tarkastaja oli tuijottanut ystäväänsä yläkerran ikkunasta jo tuntikausia. Tappion karvas maku oli vienyt makutalta voiman kohdata toa. Hänellä ei ollut lohduttavia sanoja eikä suunnitelmaa tulevalle. Hän oli varma, että vesirajassa kyhjöttäminen oli Nizin tapa surra. Mutta Rúcioron ruhtinas ei kaikesta viisaudestaan huolimatta huomannut, että Nizin toimet juonsivat kaikesta muusta paitsi murheesta.

Kesti silti tunteja, ennen kuin Tarkastaja uskalsi astua omalle pihamaalleen. Hän olisi mielellään vain vajonnut valtaistuinsaliinsa nielemään tappiotaan. Kaksitoista kamppailusta selviytynyttä kaartilaista seisoi nyt vartioimassa hänen viimeistä turvapaikkaansa. Tarkastaja oli jättänyt taistelussa kaatuneet lapsensa kiinni dynamoihinsa. Niiden sielut eivät enää palaisi niiden ruumiisiin. Sepän sotilaiden rivit olivat murskanneet niiden mielet tomuksi.

Niz kuuli askeleet takaansa ja nosti viimein kätensä rantavedestä. Hän kääntyi katsomaan murtunutta ystäväänsä, joka oli silminnähden yllättynyt Nizin itsevarmasta katseesta.

“Me lähdemme Taras-Siliin.”

Tarkastaja ei väittänyt vastaan. Hän työnsi pienen puisen veneen irti läheiseltä laiturilta ja astui sen sisään. Hän tiesi, että Niz olisi ollut perillä nopeammin uimalla, mutta kunnioituksesta ystäväänsä kohtaan veden toakin astui veneeseen ja he aloittivat hitaan matkansa kohti Taras-Silin saarta. Myrskyaallokot tyyntyivät Tarkastajan tahdon edessä. Tuulesta huolimatta he lipuivat eteenpäin tasaisesti.

Matkaa Rúciorosta selakhien synnyinmaille ei ollut pitkälti, mutta vene lipui sinne silti verkkaista tahtia. Kaksikko ei kuitenkaan vaihtanut sanaakaan matkan aikana. Nizin oikea käsi roikkui vettä viistäen veneen ulkopuolella ja Tarkastaja ymmärsi nyt, mitä Niz oli kaiken aikaa kartanon rannassa tehnyt. Silmät sulkenut veden toa kuiskaili aina välillä hengityksensä alta ja joka kerta tämän veden pinnalla leikittelevät sormet hohtivat hieman. Hän keskusteli jollekulle meressä, eikä Tarkastajan tarvinnut arvailla kovin monesti, kenen.

Taras-Silin rantavesissä Tarkastaja jäi sitomaan venettään vedestä törröttävään keloon, kun Niz alkoi jo laahustamaan kohti saaren keskiosia. Tarkastaja sai tämän pitkillä askeleillaan nopeasti kiinni, mutta hidasti sitten taas tahtiaan saadakseen kulkea Nizin rinnalla. Uteliaisuus puristi viimein sanoja ulos makutan kanohin takaa. Yksi kysymys poltteli hänen huulillaan kaikkia muita enemmän.

“Mitä sinä näit?”

Hetket Valkoisen valtakunnassa kelasivat itseään yhä Nizin mielessä. Hän muisti kaiken valokuvantarkasti. Jokaisen hetken siitä eteenpäin, kun hän oli koskettanut ajan sidettä aina siihen asti, kun häntä ja Tarkastajaa suojelleet voimat olivat kiskoneet heidät takaisin todellisuuteen.

“Tarpeeksi ymmärtääkseni, että mikään, mitä me teemme, ei riitä pelastamaan taivastamme.”

Tarkastajaa eivät yllättäneet Nizin sanat, vaan se, että niiden sisällöstä huolimatta toa oli onnistunut lausumaan ne hienovarainen, mutta murtumispisteessä värähtelevä hymy kasvoillaan. He molemmat käänsivät katseensa napakasti menosuuntaan päin. Tarkastajaoli osannut päätellä jo Nizin vähäsanaisesta selvityksestäkin, kenen harteille Niz oli kamppailun jatkamista siirtämässä. Oli vain vaikeaa kuvitella, kuinka yksi kenraali onnistuisi siinä, missä kokonainen armeija oli epäonnistunut.

Tie Sokean Jumalattaren temppeliin oli kivikkoinen siitäkin huolimatta, että xialaiset olivat hiljattain aloittaneet rakentamaan jotain Taras-Silin länsirannikolle. Temppeli itsessään oli kuitenkin vielä siinä kunnossa, millaiseksi Niz ja Tarkastaja olivat sen jättäneet. Usean kivisen ja Tarkastajalle hieman liian matalan käytävän sekä alas viettävän portaikon jälkeen he saapuivat temppelin pyhäkköön – vaalealla kristallilla päällystettyyn tilaan, jossa valkoisen kivipaaden ympärillä oli paikat kahdelletoista palvojalle. Ylhäältäpäin katsottuna se muistutti muodoltaan ilmiselvästi kellotaulua.

Jo kauan sitten Niz oli onnistunut selvittämään huoneen tarkoituksen, joskin apunaan hän oli hieman vastahakoisesti joutunut käyttämään Ficuksen ja Nacen aiempaa tutkimustyötä. Se oli paikka, jossa ennen aikaa kaksitoista sielua antoi elämänsä Sokealle Jumalattarelle. Kolmannelletoista, joka makasi heidän keskellään. Se oli edellinen kerta, kun joku oli yrittänyt pirstoa taivaan. Joskin jokin oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen ja Sokea Jumalatar oli päätynyt jumaluuden sijasta Tarkastajan Tuonelaan tekojaan katumaan.

Nyt ajan haalistama temppeli toimi ainoastaan kotina Nizin työkaluille ja muistiinpanoille. Tai ainakin niille, joita hän ei tutkimustensa alussa ollut siirtänyt Tarkastajan kartanoon. Hän asteli ensimmäiseksi pöydälle levitetyn omaisuutensa vierellä seisovalle panssarijalustalle ja alkoi yksi kerrallaan latomaan siihen päälleen pukemansa valkoisen haarniskan palasia. Hänen sotansa oli jo sodittu. Hän ei tarvinnut niitä enää.

Valkoisen takkinsa hän kuitenkin jätti. Hän kietoi sitä tiukemmin ympärilleen sotavarustuksesta luovuttuaan. Sitten hän silmäili hetken tavaroitaan ja päätti kaapata mukaansa vain pakolliset: Yhden tarvikepussillisen pieniä mekaanisia työkaluja sekä kopion valokuvasta, jossa hymyili hänen tyttärensä yhdessä hänen itsensä ja Nui-Kralhin kanssa. Lopuksi hän kahmaisi kainaloonsa yhden kirjan. Sen nimi oli “Aivot” ja hän ojensi sen Tarkastajalle. Tämä ymmärsi, että se oli alun perin lainattu hänen kirjastostaan.

Niz asteli ensimmäisenä pois pyhäköstä, mutta Tarkastaja jäi tuijottamaan sitä vielä hetkeksi. Se, mitä hänen suojeluksenssaan ollut kansa oli siellä tehnyt, vaivasi häntä edelleen. Enemmän kuin mitään hän toivoi, että olisi yrittänyt estää tapahtumia käynnistymästä silloin, kun hänellä oli siihen vielä mahdollisuus.

Kaksikon paluumatka oli yhtä hiljainen kuin mennessäkin, ja tälläkin kertaa Niz käytti sen lähinnä meren kanssa keskustellen. Tarkastajakin tunsi nyt sen läsnäolon. Sen asian, jonka kanssa Niz kommunikoi. Se oli se sama voima, joka oli merivettä tyrskyvällä voimallaan kiskonut heidät ja muut vähäiset selviytyjät turvaan teknisesti ottaen kaikkialta, ennen kuin Ficus ehti sinetöidä täydellistä voittoaan.

Kun heidän veneensä lipui taas kohti laituria, kolme hohtavaa katsetta odotti heitä Rúcioron rannassa. Kahdelle pienelle, ja yhdelle hieman isommalle olennolle turvapaikan antanut kartano ei ollut heille enää turvallinen paikka. He olivat ymmärtäneet sen heti, kun toa ja makuta olivat lähteneet venematkalleen ja vartoneet näiden paluuta siitä hetkestä lähtien.

Niz otti jokaisen olennoista syleilyynsä heti rantauduttuaan. Hän kumartui niistä pienimmän, siteisiin kiedotun puoleen ja kuiskutti jotain tämän korvaan. Lähetti nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänen tiensä veisi takaisin liskojen maille, jossa hän jatkaisi hiljaista tarkkailuaan.

Sitten Niz kumartui sinisen olennon puoleen ja kohensi helläsäti punaista rusettia tämän kaulassa.

“Se paikka, jonka Mekaanikko löysi välisaarilta. Menkää sinne. Siellä te olette turvassa. Toa Tawan seinien sisältä Ficus ei teitä ihan heti löydä”, Niz selitti rauhallisesti.

Kyyneleitä pidättelevä tonttu nyökkäili ymmärtäväisesti, vaikka tämä ei olisi selvästi tahtonut jättää Tarkastajan kartanoa, sen väkeä ja sen kirjastoa taakseen. Niz halasi tätä vielä kerran, mutta nousi sitten kolmikosta suurimman puoleen. Pitkään takkiin ja hattuun oman olemuksensa verhonnut olento tuijotti Niziä intensiivisesti, mutta tämän silmien hienovaraisesta värähtelystä näki, että tämäkin oli ymmärtänyt näiden olevan hyvästit.

“Ja sinun tehtäväsi on pitää heistä huolta, ymmärräthän. Siltä varalta, että jotain tapahtuu. Sinä pidät huolen, että kukaan ei satuta sisaruksiasi.”

Hujoppi nyökkäsi. Ja Niz tiesi, ettei hänen tarvinnut pyytää enempää.

Valmisteluissa ei kestänyt kauaa. Toa ja makuta jäivät katsomaan, kun makutan puinen vene katosi tonttuineen horisonttiin. Arkistoija oli heiluttanut hyvästejä vielä pitkään sen jälkeen, kun Niz oli kadottanut veneen silmistään. Lähetti oli nukahtanut heti veneeseen astuttuaan. Etsivä oli määrätietoisesti ottanut ohjakset venettä liikuttavista voimista.

Vielä päivää aikaisemmin elämää vilissyt kartano oli nyt hiljainen. Ainoastaan vesirajassa seisovan kaksikon hengitykset rikkoivat muuten elottomaksi taantunutta Rúcioroa. Ja Tarkastaja tiesi, ettei Nizkään aikonut viipyä pitkään.

“Minä lähden takaisin Metru Nuille.”

“Niin arvelinkin.”

“En usko, että näemme toisiamme enää.”

“Minä tiedän.”

He tuijottivat hetken yhdessä tuulessa vellovaa merta. Lopulta Niz käänsi katseensa ystäväänsä. Hän ei ollut vastannut Tarkastajan Taras-Silissä esittämään kysymykseen kovinkaan hyvin, mutta makuta oli selvästi jo päätellyt suurimman osan siitä vähästä, mitä Niz oli hänelle paljastanut.

“Oletko varma, että Nui-Kralhista on jatkamaan taistelua?”

“Hänen täytyy ymmärtää ensin, että hänen elämässään on enemmän kuin sota. Että hän ei ole vain sitä, mihin hänet on luotu. Hänen täytyy ymmärtää, että hänessä on paljon enemmän kuin vain Nuparun kädenjälkeä.”

“Ja kun hän ymmärtää, kuinka hän tietää, mitä tehdä?”

“Me jätämme hänelle kaiken, mitä hän tarvitsee. Kun aika on sopiva, hänen äitinsä johdattaa hänet oikealle polulle.”

Niz lausui ne sanat Tarkastajan sijaan suoraan kohti merta. Ja vaikka sitä oli aalloista miltei mahdotonta erottaa, näki Tarkastajakin tyrskyissä jotain kummallista. Kuin meri itsessään olisi nyökytellyt Nizin sanoille.

“Hän murtuu, kun hän saa tietää”, Tarkastaja murehti, mutta Niz pudisteli päätään. Hän tunsi aviomiehensä paremmin kuin kukaan muu. Sodan kovettaman Nui-Kralhin sydämessä paloi edelleen jotain erityistä. Se sama kytevä liekki, johon Niz oli jo vuosia sitten rakastunut.

“Xen pitää hänen jalkansa maassa. Yhdessä he löytävät tien eteenpäin.”

“Toivon, että ajan sanat eivät paljastu petollisiksi”

“Tiedän, mitä näin, Cestainu. Toivoa on vielä.”

Tarkastaja ei tiennyt, kuinka vastata. He seisoivat vielä pitkään siinä tuijottamassa merta, ennen kuin Niz käänsi makutalle selkänsä ja lähti vaeltamaan kohti metsään piilotettua lentokonettaan. Heidän ei tarvinnut hyvästellä toisiaan. He molemmat tiesivät, että heidän sielunsa kohtaisivat vielä.

Metsässä käynnistyvä alus valaisi hetkeksi koko kartanon ja sen ympäristön keinotekoisella valollaan. Tarkastaja seurasi sen nousua, kiihdytystä ja lopulta katoamista kohti länttä. Hänen oli mahdotonta päästää irti synkistä pilvistä, jotka sumensivat hänen mieltään. Vaikka hän tahtoi uskoa ystäväänsä ja siihen, mitä tämä oli Valkoisen valtakunnassa nähnyt, ymmärsi hän, että ainoa asia, mitä hän pystyi enää tekemään, oli istua tuoliinsa odottamaan kuolemaa.

Kaiken sen jälkeen hän oli epäonnistunut estämään sitä yhtä ainoaa asiaa, jolle hän oli omistanut koko elämänsä. Kuoleman makutakaan ei voinut olla taipumatta vääjäämättömän edessä.

Ficus saapui Rúcioroon heti seuraavana syksynä.

Ja talvella Metru Nuille painaen historiaan sen, minkä Niz oli ajan säikeessä nähnyt.

Ja Nui-Kralhi taisteli sielussaan yksiselitteinen tahto pelastaa se, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä.

Sillä ilman tytärtään Nui-Kralhi ei polullaan pysyisi. Ja Surutulituksen tuhkista nostettu raato oli jo vaipumassa omaan hiljaiseen tuonelaansa. Kirkas sielu roikkui todellisuudessa, enää hennon kasvin himmeässä valossa. Tarkastajan viimeisen lahjan varassa.

Ja meressä äiti katsoi ja vartoi. Odottaen poikansa paluuta.

ILMESTYY