Ilmaan kohosi pienoisia höyrykiehkuroita, jotka katosivat sateiseen ilmaan lähes välittömästi. Sammalen ja vanhojen havujen kerros rutisi vaimeana vihreiden varpaiden alla. Tumma hahmo ei erityisesti hiipinyt. Ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi lähimaillakaan ollut kiinnostunut siitä, että hän oli maisemissa.

Se saattoi olla rentouttavaakin. Ei vartijoita. Ei ihailijoita.

Lehu-metsä ei ollut mikään kauhutarinoiden räme, missä kavinikat raatelivat ne kulkijat, jotka eivät tarttuneet piikkiköynnöksiin tai hukkuneet suolampiin. Eikä se ollut jylhien kansallispuistojen erämaa, jossa shasalgradinmuakat karjuivat kallionkielekkeillä ikihonkien keskellä. Se oli kuusivaltainen, aika tiheä ja melko koskematon metsä, joka oli ennen kaikkea suuri. Oikeastaan koko saari oli Lehu-metsä, jonka reunamilla oli joitain muita paikkoja.

Aukio oli lähes samanlainen kuin tuhannet muutkin nimeämättömät aukot sekametsän kudoksessa. Pihlajat olivat pudottaneet lehtensä ja lehdet olivat muuttuneet tumman violeteiksi. Muurahaispesän elämä oli kadonnut keon ja maan sisuksiin. Aukion keskellä pieni kaistale peruskalliota kiilteli märkänä. Sen juurella oli pieni lätäkkö, joka heijasti pilvisen iltataivaan. Hämärä syveni juurakoissa, tunnin päästä olisi jo pilkkopimeä.

Kulkija ei tarvinnut lyhtyä. Hänen pimeänäkönsä oli erinomainen. Silti aivan vihreän leuan alla vilkkui laiskana pieni, punainen valopilkku.

Ämkoon ei enää tarvinnut tarkistaa, oliko panta vielä hänen kaulassaan. Totta kai se oli. Luottavaisuus ei ollut Nazorakien ensimmäinen hyve. Ainakaan luottavaisuus niihin, jotka eivät tarkasti ottaen olleet täysin puhtaita.

Talitiainen lensi pyrähtäen aukion poikki. Se ei kiinnittänyt huomiota entiseen toaan. Ämkoo tuhahti tihkusateeseen pienen höyrypilven. Luoteessa valonheittimet maalasivat piittaamattomia silveltimenvetojaan märkään ilmaan. Vaimea maansiirtokoneiden jyly esti luontoelämykseen syventymisen, jos moinen iltapartioijaa edes kiinnosti. Etelässä korkeiden kuusenlatvojen takana himmeä hehku heijastui pilviin epämääräisen oranssina.

Aukiolle ei tullut polkua eikä sieltä lähtenyt sellaista; ero taisi kuitenkin olla vain siinä, mihin suuntaan kulki. Miekkamies tiiraili vähäeleisesti etelään, katsoi tummaan itään ja huokaisten länteen, jossa valonheittimien vanat sotkivat iltakajon liukuvärin. Näennäisesti kaikki suunnat olivat mahdollisia. Meri tulisi vastaan suunnassa kuin suunnassa, jos jaksaisi tarpoa ahoilla tarpeeksi kauan.

Valinta oli kuitenkin jo tehty. Ämkoo kumartui pitkän kuusenoksan ali, laskeutui polun virkaa tekevään painanteeseen ja lähti astelemaan kohti turmeltua iltakajastusta. Metsän asukkien syke laski hiljalleen, kun sanaton uhka punasilmineen oli jättänyt aukion.

Tihkusade tiivistyi havuihin, ropisi oksilta pisaroina rungoille ja rungoilta mättäille, mutta sen ääni ei peittänyt hiljaista suhinaa, joka lähestyi taivaalta takaapäin. Kesti hädin tuskin sekunteja, että se muuttuikin suorastaan kuurouttavaksi, ja sitten se olikin jo aivan Ämkoon takana. Hohkaavat moottorit kiihtyivät ja sitten jarruttivat. Lämpö- ja paineaalto heilautti miekkamiehen takkia. Vesipisarat ympäröivässä ilmassa höyrystyivät. Jokin raskas laski teräksiset jalkansa mättäälle. Juurakko rasahti rikki sen alla.

Ämkoo käänsi laiskasti päätänsä ja näki tutun metallisen kolossin sivusilmällä.

“Metsästysonnea, Eversti?” 437:n sähköisesti särisevä ääni kaikui hopeisen lentokypärän kaiuttimista.

“Jos kiipeät puuhun, voisimme arvioida, kuinka pitkälle metsä jatkuu”, vastasi Ämkoo, eikä vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä seuraansa.

437 oli — tapansa mukaan — pitkän tovin hiljaa. Lähes kaiken nazorakin kasvoista peittävä kypärän silmikko peitti myös tunnistettavat reaktiot, jos niitä oli.
“Kiipeäminen ei liene tarpeen”, tämä lopulta sanoi. “Ylilennon aikana tekemäni haravointi ei osoittanut merkkejä aktiviteetista.”

“Lentäminen on hyvä temppu”, miekkapiru virnisti. “Mietin, milloin minun eliittihaarniskani valmistuu.”

“On epätodennäköistä, että sinun erikoistarpeisiisi tehtyä yksilöä on suunnitteilla. Ainakaan jos et suostu vapaaehtoiseksi samalle leikkauspöydälle, jolla minä valmistuin.”

437:n äänensävystä oli melkein luettavissa ivaa. Tämän puheen täysi monotonisuus lähes korosti sitä. Ämkoo virnisti.

“Kauan eläköön Imperiumi ja vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen! Havaintojeni mukaan… etsimämme mies ei ole tällä aukiolla. Hän voi olla jollain niistä toisista. Tämä on Välisaarten suurin metsäalue. Yhtä miestä ei ole helppoa löytää katsomalla ympärilleen.”

“Opitko tällä partiointikierroksella jotain sellaista, jota et ole oppinut viimeisen kolmen viikon kierroksilla?”

“Sen, ettei kylmenevä syksy aja viimeistä Vartijaa kolostaan niin nopeasti, kuin esikunta ehkä toivoisi”, sanoi miekkapiru ja nosti viittana roikkuvan manttelin kaulusta suojaavampaan asentoon.

437:n silmikon sisäpuolelle piirtyi selvästi jonkinlaisia oranssia valoa hehkuvia viestejä, jotka vaativat tämän huomiota.
“Oli minulla uutisiakin”, tämä sanoi lopulta. “Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollisen sissitoiminnasta 2,5 kilometriä etelään. Oli Vartija kaivanut itselleen kolon talviunia varten tai ei, olisi virhe laskea valppaustasoa. Joku liikkuu näillä main pimeän tullen, Eversti.”

“Tieto. Guardian ei ole täällä johtamassa bioklaanilaista sissiosastoa. Mikäli linnoituksessa tiedettäisiin hänen olinpaikastaan yhtään enempää kuin meidän puolellamme, olisivat he kehittäneet itsehillintänsä graniitinkovaksi. He eivät toimi niin. Se on heidän heikkoutensa.”

Ämkoo katseli läntiselle taivaalle valonheitinten kajoa kohti.

“Ja tieto. Vartija ei toimi niin. Viestinviejä, joka tietää hänestä, nostaisi kiinnijäännin todennäköisyyden kaksinkertaiseksi. Hän on… oppinut. Hän on yksin.”

437 arvioi Ämkoon sanoja hiljaa. Sadepisarat valuivat pitkin kypärän kaarevaa pintaa.
“Kuinka vaikeaa on löytää yhtä skakdia metsästä neljässä viikossa, eversti Ämkoo? Ymmärtääkseni hänenkin täytyy nukkua. Ja syödä. Ja hengittää.”

Ämkoolta jäi lopulta kysymättä, tarvitsiko eliittinazorak enää mitään edellä mainituista.

“Arvon kollega, Eversti, tämä metsä on täynnä olentoja, jotka nukkuvat, syövät ja hengittävät. Aavikolla hän olisi jo kuollut. Jäätiköllä hän olisi jo kuollut. Merellä hän olisi tullut hulluksi ja sitten kuollut. Uskomani mukaan syksyiset välisaaret ovat paratiisi, jos vertaa paikkaan, joka on hänet koulinut. Mutta täällä paras mihin hän pystyy on pitää meidän polkemassa puolukoita neljä viikkoa. Ja nuo neljä viikkoa murtavat linnoituksen taistelutahtoa minuutti ja päivä kerrallaan.”

“Entä oma taistelutahtosi?”

“Minä taistelen, kun Imperiumi niin sanoo”, Ämkoo sanoi ja suoristi ryhtiään, “en ymmärrä kysymyksen oleellisuutta.”

“Olet ollut täällä metsässä jo pitkään. Ymmärtääkseni sinun kaltaisesi eivät taistele loputtomiin ilman piristeitä. Tai… ainakaan kovin hyvin.”

Ämkoo virnisti leveästi. “Eversti… oliko tuo kutsu illalliselle?”

“Kenttäjohto on pyytänyt minua varmistamaan, että et menetä järkeäsi metsässä. Se ei olisi ihanteellista operaation jatkumiselle.”

Miekkapiru tuhahti.
“Kovin ystävällistä heidän puolestaan. Sinä saat tuoda viinin.”

“Eversti Ämkoo tietää varmasti varsin hyvin, että päihtyminen palvelusajalla on palvelusrikos.”

“Anteeksipyyntöni. Se oli vain pientä upseerien välistä leikinlaskua. Eversti Everstille. Menkäämme.”

437 kääntyi kannoillaan ja lähti raskain askelin leirin suuntaan. Ämkoo vilkaisi olkansa yli aukion suuntaan ja asteli suoraviivaisesti perässä. Painanne muuttui poluksi ja polku yhtyi raskaiden rapujalkojen metsänpohjaan arpeuttamaksi tieksi. Seudulle levittäytyi entistäkin enemmän pystyyn kuolleita puunrunkoja ja rankakasoja, joita imperiumin ajoneuvot olivat nostaneet pientareelle. Kaikki siirtolohkareet eivät olleet maanneet täällä vielä kesällä. Rautasiiven rumpusoolon vaikutukset näkyivät laajalla alueella.

Käännetty maa ja puusto tarjosivat loputtomasti piilopaikkoja. Olisi kuitenkin vaatinut melkoista röyhkeyttä Vartijalta lymyillä täällä vihollisen tien vierellä.

Imperiumin everstit tulivat ulos runkojen keskeltä. Sade ei ottanut laantuakseen ja puiden tarjoaman suojan ulkopuolella se tunkeutui luihin ja ytimiin. 437 ei välittänyt. Ämkoo ei valittanut. Pohjoisen hämyssä tuulisen nummen takana nousi paaluvarustuksen takaa miehitetty ja puoliksi autio Nui-Koro, nykyinen imperiumin asemapaikka. Hiljainen Hautajärvi heijasti pinnastaan kylän ilmatilaa valaisevat valokeilat. Porttia vartioivien rautatornien valonheitin pysähtyi kierroksellaan kohti kahta upseeria, jotka kylpivät hetken valossa: ensimmäinen metallinhohtoisena, toinen läpimärkänä. Heidät oli huomattu. Kaksikko ei viitsinyt tervehtiä kilometrien päässä olevia vartioita.

Maa muuttui mutaiseksi ja pian everstit pääsivät kävelemään tienpohjaan levitettyjä metallikasetteja pitkin. Ohi huristi nazorakien moottoripyöräpartio. Sivuvaunun aliupseeni veti hunööriä ohitse kiitäessään.
Ilta pimeni, tai ehkä yönäkö oli toistaiseksi mennyttä valonheittimen huomionosoituksen vuoksi. Keinovalojen kelmeä kiilto sai märkyyden näyttämään vielä märemmältä. Edessä nousi eleetön vartiotupa, jonka puomi nostettiin ilman tunnussanaa. Kaksikko oli tullut tutuksi ponttoonisillan vartijoille. Musta vesi virtasi kellukkeiden välistä, pinnan alle jatkuvat teräsverkot estivät alikulun veneellä. Sillan oranssit valot leikkivät virran pyörteissä. Pohjoistuuli puhalsi järven yli entistä epämiellyttävämpänä.

Leiri oli lähellä rantaa muutaman sadan metrin päässä alajuoksulla. Rautasiiven kaatamista puista ja vihreästä kankaasta oli rakennettu telttaparakki, joka antoi miehistölle suojaa sateelta ja tuulelta. Vartiomies veti hunööriä ja kaksikko astui raitille. Leirissä oli toista sataa asukasta, suurin osa kenttäkomennuksella Nui-Koron varuskunnasta tai suoraan pesästä.

Suuri telttalaavu oli leirin raitille avoin ja kankaan alla joukko sotilaita istui kaasutulen ääressä karkeilla pölleillä säilykettä turpiinsa ahtaen. Pakista nousi houkutusten vieno tuoksu. 437 pysähtyi äkisti ja Ämkoo oli törmätä tämän selkään. Kyborgi käänsi katseensa sotilaisiin, jotka itsesuojevaiston ajamina nousivat pystyyn, vetivät käden otsalle ja napsauttivat kantansa yhteen.

“Palveluksessanne, eversti! Everstit!” sanoi joukon johtaja, vahvarakenteinen korpraali. Ämkoo sai kenties pari uteliasta katsetta enemmän, vaikkei takkiin kääriytyneenä ollut ehkä yhtä vaikuttava näky.

437 mulkoili johtajaa eikä myöntänyt lepoa, ja korpraalin asento pysyi suorana. Kyborgi nuuhki pakista nousevan kahvin tuoksua.

“Korpraali 1332, mitä tämä on?”

“Kahvia, herra eversti!”

“Minä tiedän, korpraali. Mutta se ei ole yksikkönne kenttäpakkauksesta.”

“Ei herra eversti! Se on Suurkylästä, herra Eversti! Varuskunnan muonamestarilta, herra Eversti! Ei täytä direktiivi 702 viidennen artiklan määritelmää huomioon otettavasta, katalogisoitavasta ja keskitetysti jaettavasta sotasaalista, herra Eversti!”

Kumpikaan eversti ei sanonut mitään. Täysin eri syistä.

Kylmä naksahdus paljasti 437:n kyynärän mittaisen ranneterän, jonka kärki pysähtyi kahden sentin päähän asennossa seisovan 1332:n polvesta. Kyborgi astui korpraalin ohi ja nosti pakin terällä kahvasta kaasuliekin päältä. Hän otti sen terveeseen käteensä ja näytti Ämkoolle.

“Katso, Eversti Ämkoo”, sanoi 437 jättäen korpraalin asentoonsa, “Nui-Korolaista kahvia. Ei tavanomaista sotilaskahvia. Muonamestari on jakanut vähäarvoista sotasaalista rivisotilaiden joukko-osastoille. Mihin tämä sinusta johtaa?”

Ämkoolla meni hetki pidempään vastata kuin mitä hän olisi halunnut. “Kateuteen joukkojen välillä. Kateuteen saaliista, ei terveeseen kateuteen Imperiumin puolesta uhrautumisesta. Gug.”

“Hyvin sanottu, Eversti. Sitä me emme voi sallia, emmehän?”

“Tosiaan se johtaisi Imperiumin mädättymiseen.” Entinen toa kääntyi korpraalia kohti. “Soo soo”, hän sanoi onnellisena.

437 kaatoi pakin sisällön maahan. Kuuma kahvi loiskui konejalalle, eikä kyborgi välittänyt. Kohmeiseen takinkääntäjään tapahtuma upposi viiveellä. Mirun silmäkulma nyki. Yksi käsi manttelin sisällä puristui nyrkkiin, mutta Ämkoo seisoi paikallaan. Metallitorakan kasvoilla ei ollut tietoakaan virnistyksestä.

“Jatkakaamme upseeriteltalle, Eversti”, 437 sanoi ja pudotti tyhjän pakin suulleen mutaan. “Lepo. Käsken luutnanttia etsimään muonamestariin käsiinsä ja palauttamaan hänet ruotuun.”

Kofeiinijuomaa kohtaan tehty sotarikos mielen pohjalla kummitellen Miekkapiru seurasi tuoretta aseveljeään ohi telttarykelmien. Valtaosa teltoista syvemmällä oli radiotelttoja ja esikuntakomppanian majoitteita, joiden sisällä valmistauduttiin tuleviin yövartiovuoroihin. Ohittivat he myös naamioverkoin ja havuin piilotettua raskasta panssarikalustoa. Verkkojen alta piilotti raskaita rapujalkoja ja siivenkärkiä. Sotisovista ja symboliikasta oli tunnistettavissa, että nummien operaatio oli edelleen maa- ja ilmavoimien tiukkaa yhteistyötä. Säätila ei vain ollut pariin päivään juuri suosinut lennokkiosaston ilmapartioita.

Upseeriteltta odotti pinkeänä ja ammattitaitoisesti pystytettynä leirin keskivaiheilla. Generaattori puksutti sen ulkopuolella mustaa savua sadeilmaan. Pari vartiomiestä veti teltan suuaukon liepeet auki everstien tieltä.

Sisällä radiolaitteiston ja karttapöydän takaa heitä mulkaisi muutama esikuntaupseeri selkeästi prameammissa sotisovissaan. Ämkoon katse kävi kartoissa — veistetyt puunappulat kuvaamassa harkitusti asemoituja nazorak-osastoja, hieman sekalaisempi kasa idässä päin kuvaamassa skakdien leiriä, ja punaisia rasteja ympäri karttaa kuvaamassa oletettuja viholliskohtaamisia. Muutama oli merkattu zankrzoran symbolilla, jonka Ämkoo oli oppinut kuvaavan epävarmuutta. Rintamatoiminta oli ollut viikkokaupalla pelkkää huhupuhetta.

Pöytien takaa tulijoihin nosti katseensa syvänruskea nazorak virheettömässä mutta ei liian prameilevassa upseerimanttelissa. Ämkoo ja 437 seisoivat rinta rinnan. Kyborgi veti käden kypärän lippaansa konemaisen ohjelmoidusti. Ämkoo toisti liikkeen vasemmalla kädellään, jolloin kaksikon kyynärpäät osuivat toisiinsa.

“Lepo, Eversti, Eversti”, sanoi Prikaatinkenraali 088. Nazorak oli melko vanha, mutta fyysisesti hyvässä kunnossa. Hän nousi kenttätuoliltaan karttojen takaa ja asteli alempien upseerien eteen. Muutkin teltan upseerit nousivat seisomaan.

“Mitä uutisia kentältä?”

“Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollistoiminnasta sektorilta K14. Sektorit D-N väliltä 7-16 ovat autioina. Vihollinen on kaivautunut.”

Ämkoo pysyi vaiti. Prikaatinkenraali vilkaisi miekkapirua välinpitämättömästi ja kääntyi 437:n puoleen.

“Vartioston raportin sain jo. Nuo muut eivät ole uutisia lainkaan. Jos ette saavuta mitään, voitte kertoa sen suoraan.” 088 työnsi kätensä manttelin taskuun ja käänsi katseensa karttaan. “Toivoisin, että pääesikunta lähettäisi minulle kunnollisia, puhtaita nazorak-maasotajoukkoja. Teräviä keihäitä, tuhovoimaista tykistöä, vankkoja kitiinikuoria ja valppaita vihreitä silmiä. Käsittääkseni meillä on Kenraali Gaggulabion joukot erityistapauksille.”
Hän huokaisi syvään ja kääntyi Ämkoon puoleen.

“Miekkanne, Eversti”, sanoi prikaatinkenraali ja nyökkäsi pirun upseerimiekkaa kohti. Ämkoo veti nazorakien upseerisäilän hitaasti huotrastaan ja ojensi kuparisen kahvan esimiehelle.

“Korpraali, auta everstiä hänen takkinsa kanssa”, sanoi majuri ottaessaan miekan vastaan. Hän tutkaili terän kahvan kaiverrusta. Hiljaa teltan nurkassa aseettomana seisonut sotilaspalvelija irrottautui varjosta ja nosti Ämkoon viittana käyttämän takin tämän harteilta. Prikaatinkenraali nosti kaksi sormea ylös ja palvelija jähmettyi takin kanssa.

“Yläupseeriston miekka”, sanoi 088 ja kokeili säilän tasapainoa, joskaan ei kovin tottuneesti. “Käsittääkseni ette käytä lainkaan tuliaseita, Eversti? Astu lähemmäksi.”
Takki jäi korpraalin otteeseen Ämkoon taakse, kun miekkapiru astui syvemmälle telttaan. Manttelista luopuminen alleviivasi häkellyttävän voimakkaasti entisen toan eroa muihin paikallaolijoihin. Musta lihaksikas, mutta atleettinen eturuumis kiilteli sateesta märkänä. Vyössä roikkui upseerimiekan huotran lisäksi punainen admin-kivi ja pieni Imperiumin varustepakkaus. Vasen käsi roikkui lepoasennossa. Oikean hartianivelen paikalla oli tummanruskeaa arpikudosta, kuin palojälkeä. Suonet olivat pullistuneet haavan ympäriltä, välistä pilkotti hiven luustoa.

“Olet ilmeisesti yhtä haluton puhumaan kuin ampumaan, Eversti. Mutta olen kuullut, että olet taidokas soturi.” lause oli selvästi suunnattu 437:ä kohti. “Silti epäilen, miten aiot voittaa sodan Imperiumille tällä… ja yhdellä kädellä.”
Prikaantinkenraali asteli takinkääntäjän ympäri ja tarkasteli hartian arpea – ja häntä kiinnostivat myös miekkapirun sileät, raajattomat kyljet. “Et olisi ensimmäinen, joka uskoo pystyvänsä kaikkeen heti saatuaan hienon yläupseeriston miekan. Saat vielä yrittää nousta sen arvoiseksi. Ha!”

Prikaatinkenraali sivalsi yllättävän taitavasti. Korpraalin sydän jätti lyönnin välistä, kun tämän pitelemä musta mantteli luopui säilän avustamana oikeasta hihastaan. Upseeriteltan muut paikallaolijat taputtivat hillitysti ja 088 ojensi miekan kahvan Ämkoolle. Tämä työnsi miekan huotraan eikä paljastanut, mitä ajatteli takin kohtalosta.

“Laita Everstin takki kuivumaan ja rasvaa se, kun se on kuivunut. Hihan voit heittää menemään”, sanoi prikaatinkenraali, “ja tuo meille ruokaa ja juomaa. Meille on vielä vähemmän hyötyä aliravituista ja vapisevista eversteistä kuin tavallisista. Ymmärtääkseni Eversti Ämkoo juo kahvinsa mustana.”

Ämkoo vain nyökkäsi.

Sade ei heltynyt illan pimentyessä. Kaiken ahmaiseva tihkusumu teki sijaa kuurouttavalle ropinalle, joka peitti alleen metsämaaston muut äänet. Viimeinen päivänsäde pakeni nousevaa pimeyttä samalla, kun sade kasteli viimeisenkin siitä, mikä oli kuivaksi jäänyt. Kuuro ropisi vasten juuria ja niiden väleistä puskevia sieniä.

Myrskyn kaataman ikihongan ja sen maasta nousseen juurakon suojassa liikuskeli joku, joka oli käyttänyt tuntikausia ollakseen täysin hievahtamatta. Tämä joku istui yhdessä harvoista piiloista, joita kaiken läpäisevä märkyys ei ollut ahmaissut täysin alleen.
Pimeässä ja kosteassa kolossaan sadeviitassa kyhjöttävä hahmo pyöritti auki mustaa nahkaista rullaa, jonka sisällä hän yleensä säilytti vain asehoitovälineistöään. Nyt sieltä aukesi esiin mustia juuria ja pieniä punaisia marjoja, sekä pari pientä valkoista sientä.

Suuri sininen koura tarttui tummaan juureen ja nosti sen kasvojensa eteen nuuhkaistaakseen sitä.

Ei pahimmasta päästä, hän ajatteli, ja iski terävät hampaansa kiinni siihen. Maku oli lähinnä multainen ja tunkkainen, mutta siihen oli tyydyttävä. Päivä ei ollut ollut turvallinen metsästyshommiin, eivätkä viimeaikaiset ylilennot olleet tehneet edes nuotion sytyttämisestä turvallista. Vihollinen osasi seurata lämpöjälkiä, savu näkyi kauas, eikä mikään syttyisi kosteudessa: ei ainakaan ilman hänen parasta plasmakäyttöistä sytytysvälinettään. Senkin akkua oli pakko säästää siltä varalta, että olisi pakko nähdä säkkipimeässä.

Multa jäi hampaiden väliin. Pureskeltunakin palaset raapivat kurkkua. Juuri ei vienyt nälkää täysin. Hän ei toki uskonutkaan, että viikkokausien nälkä katoaisi mutustelulla. Viimeisimmästä kunnon ateriasta alkoi olla jo viisi päivää, eikä ruipelon metsäkanalinnun liha juuri enää lämmittänyt vatsalaukun pohjalla. Tietyssä pisteessä nälästä oli tullut jo oletusarvo, ja ainoa tapa jaksaa eteenpäin oli lakata ajattelemasta sitä.
Hän heitti yhden valkoisista sienistä kitaansa ja nielaisi senkin purematta pitääkseen äänekkäintä vatsan nurinaa kurissa edes jonkin aikaa. Sitten hän kääri loput muonat takaisin nahkarullan sisään ja sujautti sen turvaan kosteudelta sadeviitan kätköihin.

Illallisen jälkeen oli aikaa ruokalevolle. Sen hän otti istumalla sateessa ainoan silmän katse männikössä. Rentoutumiseksi sitä ei voinut kutsua, mutta se minkä sai oli pakko ottaa. Nukahtaminen ei ollut vielä turvallista — sille oli aivan liian valoisaa.

Eipä hän ollut viikkokausiin nukkunut kunnollisia unia. Yleensä hän nukkui kivääri sylissä, tukki olkapäätä vasten ja peukalo varmistimella. Mikä tahansa rapina liian lähellä herätti hänet. Siinä ei ollut juuri aikaa uneksia, saati miettiä näkemiään unia.

Vain kerran hän oli ampunut hätkähtäessään hereille. Silloinkin se oli ollut vain liian lähelle uskaltautunut kettu, joka oli luikkinut hädissään pakoon. Yöpaikkaa oli silti ollut pakko vaihtaa. Ihan siltä varalta, että joku oli kuullut.

Tämä juurakko oli tarjonnut suojaa jo pari päivää ja pari yötä. Viikon, ehkä. Tarkat ajan määritteet olivat merkityksettömiä silloin, kun joka hetki vain mietti seuraavaa hetkeä ja sinne asti selviytymistä. Ne hetket, jolloin ei tarvinnut miettiä mitään, olivat kullanarvoisia. Niitä ei ollut paljoa.

Ilta alkoi pimetä silminnähden. Sateinen maisema hämärtyi, ja sitä raukeana tarkasteleva silmä tottui pimeän hunnun laskeutuessa. Tauko oli ohi.

Hän kaivoi sadeviitan uumenista aivan toisen nahkaisen rullan, avasi solmun sen ympäriltä ja levitti sen eteensä. Hiipuva valo auttoi häntä vielä pienen hetken näkemään metsämaaston kartan edessään mättäällä. Ei hän tarvinnut sitä reitin tarkistamiseen — kokeiluja kulkea tämä reitti oli ollut useampana yönä kuin hän uskalsi arvioida. Kartan katsominen oli rutiinia. Se auttoi muistamaan.
Syvemmältä sadeviitan suojista rinnuksiltaan hän nappasi pienen lasisen kiekon ja suuntasi sen sisällä pyörivän neulan kartan kanssa linjaan. Kompassin pohjoinen osoitti häntä kohti.

Koti oli etelässä. Polku kotiin alkoi harjanteelta sadan metrin päässä — sen kiviröykkiön takaa, joka oli joko vanha Suva tai jonkun hauta. Ehkä molempia. Mutta siellä odotti myös miinoite, ja siellä odotti komppaniallinen metsästäjiä, jotka halusivat hänen päänsä.

Matkaa hänen ja kodin välissä oli surkuhupaisan vähän. Marssien se veisi ehkä päivän. Mutta reitti oli tukittu, sen hän tiesi varmaksi. Siellä ei odottanut muuta kuin keihäiden kärkiä ja aseiden piippuja.
Toinen, reitti jonka hän jo hyvin tunsi, osoitti länttä kohti. Sekään ei ollut riskitön, mutta sen partiot hän muisti jo ulkoa. Siellä oli yhtä paljon tulivoimaa, ehkä jopa enemmän. Siellä oli aukeampaa ja hänet näkisi helpommin yläilmoista. Mutta sateella ne lensivät vähemmän, ja pimeän tullen hänellä olisi mahdollisuus.

Kartta ja kompassi kädessä hän pysähtyi hetkeksi vain miettimään. Miksi tämä yö? Miksi ei huominen? Tai ylihuominen? Mikä teki tästä yöstä erityisemmän kuin ne kaikki, jolloin hän oli käynyt yrittämässä ja perääntynyt tuntikausien vaeltamisen jälkeen — tai ne kaikki yöt, jolloin hän oli vain tuijottanut pimeyttä juurakon alta nukahtamatta eikä ollut saanut itseään nousemaan?

Siihen hän ei osannut vastata itselleenkään. Ainoa, minkä hän tiesi oli se, että elämä jatkui tuolla jossain. Jokainen päivä täällä oli yksi vähemmän niistä päivistä, jotka hänelle oli siunattu näillä sakaroilla. Hänellä oli liikaa sanomattomia sanoja. Liikaa sitä, minkä tekemättä jättäminen kaduttaisi. Liikaa elämää elettäväksi.

Ja vaikka sadetta vastaan käyminen tänä yönä tappaisi hänet, hänen läheisilleen sekin olisi edes vastaus.

Jos hän ei vielä yrittäisi elää, hän olisi jo kuollut.

Hän vilkaisi sinisiä kasvojaan heijastuksesta kompassin pinnassa, ja näki vain yksisilmäisen haamun. Jonkun, joka olisi jo mennyttä, jos ei valitsisi muutoin.

Hän sujautti kompassin taskuun sadeviitan alla, kääri kartan mättäältä ja nousi seisomaan. Katseensa hän suuntasi länteen. Pimeys alkoi ahmia maisemaa.

Oli tullut aika yrittää tai heittää veivinsä. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

Kapea vuode, vihreänruskeat kangasseinät. Hehkulampun keltainen valokeila välkkyi alituisesti, kun tuuli heilutti telttaa. Se valaisi muutaman neliömetrin tilan, jonka imperiumi oli everstilleen siunannut. Kokoontaitettavan pöydän päällä oli kenttäpullo sekä kartta paikannimistöllä ja kirjaimistolla, jota Ämkoo osasi päivä päivältä paremmin.

Miekkapiru makasi rautasängyllä lähes olemattomalla patjalla käsivarsi pään takana ja tuijotti kattoon. Teltta oli leirin upseeriosan laidalla. Takinkääntäjän lisäksi vain prikaatinkenraalilla oli oma telttansa; suurempi kuin everstillä. Muu päällystö oli yhteismajoituksessa lähellä huoltoparakkia ja muonituskeskusta. Tuulenpuuskien välissä sieltä päin kuului vaimeaa keskustelua, nauruakin. Ämkoota puhuteltiin yleiskielellä, mutta lähinnä luetun tekstin kautta hän ymmärsi jo perussanaston zankzoraa. Ainakin sen osan, joka käsitteli rintamia, verta ja tulta.

Oli vaikea sanoa, johtuiko Miekkapirun eristäminen pelosta, ylenkatseesta vai epäluulosta. Samoin kahvihetkessä päällystön kesken saattoi olla yhtä hyvin kyse uteliaisuudesta kuin armeijan pinttyneistä tavoista. Kohteliaisuudet olivat kuitenkin loppuneet lyhyeen. Kun kahvit oltiin juotu, ei enemmälle istuskelulle ollut jäänyt tarvetta. 437 ei juonut kahvia.

Suurempi tuulenpuuska Hautajärven suunnalta riepotteli kangaskattoa ja lamppu räpsähteli entistä enemmän. Teltta pimeni. Ämkoo nousi puoli-istuvaan asentoon. Ainoa valonlähde oli punainen vilkkuva valo toan kaulahihnalla, joka vankeuden alussa oli säädetty hitusen epämukavan tiukalle. Hehku heijastui konemaisella sekvenssillä Miru-naamion pinnalle ja arpikudoksille oikealla olkapäällä.

Sitten, yhtäkkiä välke lakkasi.

“Näen sinut”, sanoi Ämkoo käheästi. Upseerimiekka makasi huotrassaan sängyllä yhä kiinnitettynä toan vyölle.

Pimeän teltan sisälle liepeiden välistä tulvivassa kuulaassa valokiilassa seisoi jokin musta, jolla oli ääriviivat muttei piirteitä. Se tuijotti Ämkoon suuntaan hetken kuin varmistaen, että välke hänen kaulapannastaan todella oli sammunut. Sitten sen kasvoille piirtyi sairaalloinen valkohampainen virne.

“Miten voit, Miekkapiru?” tihkui äänten kuoro terävien hampaiden välistä.

“Tehokkaampi armeija laittaisi ulkoilu-, kahvi- ja lepohetken parempaan järjestykseen”, sihisi toa. “Prikaatinkenraali ei tainnut lähettää sinua.”

“Ei.”

Syvä Nauru seisoi valokiilassa noin Ämkoon kokoisena siluettina jostain neliraajaisesta, jolla oli jäntevät käsivarret ja päättäväinen punainen katse naamion visiirin keskeltä. Puhuvien äänien kuoro ei nostanut ääntään kuiskausta voimakkaammaksi.

“Ajattelin, että olisi aika jutella hieman. Ja satuit olemaan vihdoin paikassa, jossa sinuun kohdistuvien valvovien silmien ja kuulevien korvien huomio voi… herpaantua.”

“Parempi siis täällä sisätiloissa, missä mäyrät, sienet ja kuolleet lehdet eivät vahingossakaan kuule. Missä punainen pikkukaveri on?”

“Tällä hetkellä ei missään. Mutta aivan kohta Kenraalinsatamassa. Onko jotain muuta ulkomaailmasta, jota haluat tietää?”

Ämkoo heilautti jalkansa sängyltä ja nousi ylös. Musta hahmo oli jotakuinkin saman pituinen. Raajoja sillä oli yksi enemmän.

“Missä on Viimeinen Vartija? Älä sano, että olemme haravoineet tätä maastoa turhaan.”

Naurahdus.

“Miekkapiru. Niin hauskaa kuin se olisikin, en valitettavasti tiedä hänen olinpaikastaan sinua enempää. Ensimmäinen kysymykseni olisikin ollut, että onko teidän… rankkurihommissanne ollut menestystä.”

“Älä esitä, ettet tietäisi, jos veikko olisi jäänyt kiinni. Mikäli osaat todella sulkea kanavan, jolla Kenraali 001 minua epäilemättä vuorokauden ympäri valvoo, voin todeta, että tämän armeijan metodit ovat alkukantaisia ja heikkoja. Kaikki raajat, oikea miekka ja 30 koulutettua käskyläistä, jotka pysyvät uskollisena mestarilleen, niin saan ongittua kenet tahansa metsästä neljässä vuorokaudessa. Mutta näitä kiinnostavat vain pataljoonien marssittaminen ja rakettipolttoaineen tuhlaaminen. Koko sota on vitsi.”

Syvän Naurun varjo otti muutaman askeleen lähemmäs ja risti käsivartensa. Se laski päätään hieman kenoon. Ele oli tuttu — samalla tavalla tuon varjon entinen omistaja oli reagoinut silloin, kun Ämkoo oli puhunut suunsa kerrankin puhtaaksi tälle.

“Ymmärrän, että tämän teatterin jatkaminen ei ole sinulle mielekästä. Mutta se on myös tapa, jolla pidämme yhteiset ystävämme tyytyväisinä ja kysymättä liikaa kysymyksiä. Ehkä jos teet minulle… muutaman palveluksen, voin kääntää paria vipuvartta, joilla sinun asemaasi herra Kenraalin vierellä voisi parantaa.”

Syvä Nauru piti merkitsevän tauon.

“Mutta ensiksi joudun jälleen kysymään: oletko valmiimpi kertomaan, mihin piilotit Ikimiekkasi?”

Ämkoo naurahti. “Jokaisen Etelän Miekan Tien kulkijan koulutuksessa on vaihe, jolloin tämä haaveilee käyttävänsä kahta miekkaa samaan aikaan. Ja jokainen tuon tien kulkenut tietää, että niin katkoo vain omat jalkansa. En tiedä, mistä sinun – tai punaisen kaverisi – sätkynukke on koulutuksensa saanut, mutta uskon, että hän pärjää yhdellä aivan mainiosti. Ellei hän halua todella kovaa eroon jaloistaan.”

Musta varjo katsoi poispäin Ämkoosta niin, että tämän pään profiili näkyi. Hartiat työntyivät taaksepäin, ryhti muuttui jäykemmäksi. Terävä leuan kärki nousi hieman ylöspäin. Tämänkin eleen Ämkoo tunnisti. Sen hän hyvin muisti jokaiselta kerralta, kun oli mennyt johtajansa tahtoa vastaan.

“Ymmärrän, että sinulle Alku on yhtä lailla arvokas pelimerkki kuin Ääri minulle. Ja ymmärrän, että siitä luopuminen, tai sen sijainnin kavaltaminen, ei ole asemallesi edullista. Mutta usko minua, Miekkapiru, kun sanon: näen tämän päättyvän niin, että voit saada molemmat.”

Ämkoo tuijotti mustaa hahmoa ja liikahti epävarmana. Hänen kuitenkin onnistui kasata itsensä. “En usko, että herra Kenraali antaisi minun pitää sellaista terää. Toiseksi… kulkukoiramme luoti vei minulta jotain, jonka olin saanut suurella vaivalla hankittua takaisin sätkynukkesi toverillisten painiliikkeiden jäljiltä. Ja vaikka voisinkin käyttää kahta, pidän yhä jaloistani.”

Punainen silmä mustan siluetin visiirissä vilkaisi jonnekin Miekkapirun raajattoman olkapään suuntaan.

“Ei kai puuttuva raaja ole sinua aiemminkaan pysäyttänyt? Yuurein makutan veri virtaa sinussa yhtä lailla.”

“Makuta on kuollut. Ja mitä tulee erääseen toiseen tämän lajitoveriin, jonka tunnen… no, jos hän voisi kasvattaa uuden ruumiin aina halutessaan, voin vain ihmetellä hänen tyylitajuaan. Mikäli kiväärin piippuun sopivilla toa-kivillä on puoliintumisaika, se ei ole vielä selvinnyt minulle.”

Ämkoo nosti takkinsa tuolin selkänojalta. “Vai luuletko, etten olisi yrittänyt? Katso!” Hän heitti hihapuolen torakkapukineen varjolle.

Syvä Nauru tarttui takkiin ja päästi hiljaisen tirskahduksen.

“Vai Toa-kivi luotina? Vartija on luovempi kuin odotin. Ja vaarallisempi.”

Kummituksen käsi pudotti manttelin välinpitämättömästi lattialle.

“Mutta sinä päivänä, kun Yuurein makuta kuoli, syntyi jotain häntä suurempaa. Usko pois, Miekkapiru. Minä tiedän sinun pystyvän vielä suuriin tekoihin.”

Musta varjo asteli Ämkoon luo ja toi kasvonsa niin lähelle, että hänen oli mahdoton enää jättää huomioimatta, kenelle ne kasvot kuuluivat. Ne puhuivat hänelle sävyllä, joka tuntui pilkalta siinä, kuinka huono kopio se oli oikeasta Atyasta.

“Meidän on vielä hyvä pitää Kenraali tyytyväisenä, Miekkapiruni. Siksi toivon, että toimitat hänelle hänen skakdinsa saaliina. Mutta muutoksen tuulet ovat edessä. Punainen Mies on matkalla Kenraalinsatamaan viemään sinne uutta verta, jonka tehtävänä on pistää hieman… eloa Allianssin sisäisiin voimasuhteisiin. Ja minä todella haluan nähdä Ikimiekan jälleen sinun kädessäsi, Miekkapiru.”

Varjosta muodostunut käsi laskeutui Ämkoon terveelle olkapäälle.

“Kuka tietää, vaikka sen olisi tarvetta surmata vielä toinen makuta?”

Ämkoo seisoi jähmettyneenä. Johtuiko se lie mustan varjon kosketuksesta, loukkauksesta soturin mestaria kohtaan vai Naurun yllättävästä ehdotuksesta.

“Kernaasti”, tämä sai sanottua, ja koottua tutun virneen naamion kasvoilleen. “Ja onko tämä makuta Bio-Klaanin vai Allianssin?”

Virne Atyan varjon kasvoilla ei vastannut heti. Kuin protestina hiljaisuudelle alkoi teltan ulkopuolella kaikua rätisevä ujellus — nazorak-prikaatin hälytysääni ujelsi kovaäänisistä. Samalla zankrzorankielisiä huutoja alkoi kaikua joka puolelta teltan ympärillä.
Taasko?

“Katsotaan, mitä valintoja makutamme tekevät. Peli jatkuu yhä. Ja vaikuttaa siltä, että sinun yösi ei ole ohi vielä.”

“Na Zora”, tuhahti eversti, nosti takkinsa lattialta ja poistui telttansa ovesta töytäisten varjohahmoa olkapäänsä tyngällä.

Viimeinen vilkaisu tämän suuntaan varmisti, että huoneessa ei ollut enää ketään muuta. Tai ehkä koskaan ollutkaan.

Eipä sillä väliä. Ei hänellä ollut aikaa tulla hulluksi.

Kaulapannan punainen sekvenssi palasi Ämkoon astuttua sateeseen. Oletettavasti linja josta ne käyttivät vain termiä “Metastaasi” kuunteli jälleen. Ulkona sateessa häntä katseli välittömästi pari tuttuja silmiä metallisen silmikon takaa.

“Eversti”, kaikui 437:n kypärän alta.

“Eversti”, Ämkoo vastasi.

“Puhutko unissasi?” kyborgi kysyi. Tämä vilkaisi hänen olkansa yli teltan suuntaan.

“En. Onko tämä tärkeää?”

“Vartiomies näki jotain A16:n rajalla. Vaikuttaa siltä, että odotuksemme palkitaan.”

Kovaäänisten sähköinen ujellus raastoi tiensä läpi männynrunkojen ja havunneulasten, yli mäkien ja mättäiden. Viikkojen aikana metsän vanki oli oppinut jo tietämään hyvin, mistä pauhu tuli ja mitä se tarkoitti. Yleensä se viesti siitä, että koko metsä sadan kilometrin säteellä muuttui vaaralliseksi liikkua, ja päivän etenemisyrityksen oli aika päättyä. Tämän hän oli oppinut jo toisena päivänä epäonnistuneen sotilasoperaation jälkeen — silloin sen oli laukaissut yksi väärä jalanjälki väärässä kuramontussa.

Hälytyksillä oli tapana kestää kahdesta-kolmeen tuntiin ennen kuin tilanne normalisoitui. Oli vaikea muistaa, kuinka monta viikkoa viimeisimmästä oli ollut. Silloin ne olivat olleet poikkeuksellisen kärsivällisiä ja jatkaneet jahtia aurinkoinnousuun asti.

Vaikka mitä merkitystä tunneilla enää oli, kun oli elänyt viikkokausia ilman yhtään toimivaa viisaria?

Tässä hälytyksessä ei ollut itsessään mitään poikkeuksellista. Kulkija ei tiennyt, mikä sen oli tällä kertaa aikaansaanut. Eipä hän tiennyt, oliko sen nostattanut edes hänen jättämänsä jälki, vai oliko yksittäinen väsynyt jääkäri vain säikähtänyt kania metsäyössä.

Tämä yö erosi muista öistä vain sillä, että viimeistään nyt hän oli kulkenut liian kauas enää kääntyäkseen takaisin. Katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa, piilo oli menetetty. Eteenpäin meneminen oli ainoa, missä oli enää tolkun hiventäkään.

Hälytyksen vakavuudesta riippui täysin, seuraisivatko ne vain maata pitkin. Sen hän oppisi noin vartissa. Taivaat olivat avautuneet entistä pahemmin ja sade piiskasi vasten hänen kasvojaan. Lentosää oli huono, mutta valitettavasti jopa sää oli jahtaajille pelkkä kalustokysymys.

Vihollisen aseista toisiksi pahin lentäisi vaikka ukonilmalla. Se rakasti jahtia liikaa, ja pelkäsi kuolemaa liian vähän.

Toistaiseksi maasto tarjosi suojaa. Kuusten pitkät oksat antoivat tukevan peitteen ilmassa olevilta silmiltä, ja niiden alla kuivempi maa oli helppokulkuisempaa – eikä siihen jäänyt jälkiä. Matka-arvion perusteella tihein metsä kuitenkin loppuisi siinä vaiheessa, kun varuskunta ilma-aseineen olisi liikkeellä.

Sadeviittaan kätkeytynyt varjo siirtyi nopeasti rungolta rungolle. Mikään mätäs tai kumpu ei kuitenkaan tarjonnut piilopaikkaa, jossa olisi voinut tehdä enempää kuin odottaa pidätystä. Kehossa sadesään koleus sai vastaansa epätasaisessa maastossa juoksemisen nostaman ruumiinlämmön ja sireenien stressitason pumppaaman adrenaliinin. Hän laskeutui ryömimään pienen aukion poikki, kun läntinen valonheitin viilsi läheisen korkeamman puuryhmän latvoja. Jostain kuului raskaan moottorin jylinä. Painautuessaan maata vasten hän tunsi sen vaimean tärinän. Suuntia oli yhä vain yksi.

Paniikille ei ollut sijaa. Tuntui kuitenkin, että itse metsä reagoi tilanteeseen. Tasaisen puuston ja aluskasvillisuuden sijaan maastossa alkoi olla entistä enemmän kaatunutta puuta ja siirtolohkareita, jotka tuskin olivat olleet paikalla kovin pitkään. Nazorakien sotakone oli aiemmin ruhjonut saaren keskelle uuden järven. Arpikudos ulottui pitkälle.

Aution maan sekasortoisuus näytti varjohahmojen karnevaalilta, jossa haljenneiden runkojen daamit ja järkälepäiset kavaljeerit tanssivat jähmettynyttä tanssiaan. Peura pakeni kauhun vallassa louhikon poikki. Täällä suojaa ei ollut lainkaan; ainoa toivo oli, että verenhimoiset silmät näkisivät harjan karahkana, leuan kallionkielekkeenä, kiväärin piipun pajunvitsana. Maa oli mutaa, eikä jälkien välttäminen ollut mitenkään mahdollista. Ne löydettäisiin varmasti – ja silloin oli parasta olla kaukana.

Kahden rungon välissä liikahti varjo, ja vaistomaisesti sininen sormi puristui liipaisimen ympärille. Oliko se nähnyt hänet? Oliko se toinen peura? Oliko se ylipäätään mikään? Oliko se loikannut metsään sieltä hänen tajuntansa synkimmästä sopesta, jossa ei ollut enää tilaa sen jälkeen, kun säännölliset yöunet olivat lakanneet?

Tästäkin huolimatta — voisiko se silti ampua ensin?

Kuinka monta sekuntia hänellä olisi aikaa olla se, joka ampui ensin?

Ja oliko yhdenkin laukauksen tuottaminen metsäilmaan viimeinen virhe, jonka hän ikinä tekisi?

Ajatukselle ei ollut aikaa antaa valtaa, joten hän juoksi. Tarpoi halki mudan toivoen, että sade ehtisi sekoittaa hänen askeltensa jälkiä ennen kuin joku ehtisi niiden vainulle. Sadepisaroiden koko tuntui vain kasvavan, kun ne luotien lailla pieksivät hänen sadeviittaansa. Kylmä viiru valui rintakehää pitkin viitan sisälle tiivistyvien hikipisaroiden keskellä. Kiväärin remmi pieksi vasten kangasta. Pieni ponnistus vain, ja hän oli poissa mudasta, jalat jälleen märillä saniaisilla.

Vilkaisu olan yli paljasti, että valoviirut jossain Nui-Koron jäänteiden luona suuntasivat tuomionsa ylös sateiselle taivaalle. Hälytys kuului ropinan läpi yhä lujempana. Jostain sen alta… jyrinää. Se oli hyvin matalaa ja hyvin kaukaista, mutta niin pitkään korven hiljaisuutta kuunneltuaan sitä ei voinut olla huomaamatta.

Jossain kilometrien päässä käynnistyi moottoreita, jotka vyöryisivät hänen kulkemansa matkan vähintään kolme kertaa nopeammin. Ja mihinkään varusteliiviin ei mahtunut sellaista määrää lippaita, joka niiden pysäyttämiseksi vaadittaisiin.

Siihen suuntaan hän oli menossa. Se, etteivät ne odottaisi sitä, oli pirun laiha lohtu.

Metsäläinen laskeutui puoliksi liukuen alanteeseen, joka kulki jokseenkin oikeaan suuntaan. Maavallit vaimensivat sireenien äänen ja hän pystyi kulkemaan hetken pystymmässä ja nopeammin. Normaalina aikana – esimerkiksi vuosi sitten – nämä olivat kenties olleet nuikorolaisten sienestysmaita. Vai oliko alanne ollut ansakuoppa, johon kyläläiset olivat usuttaneet saaren hallinnasta taistelevia liskoja? Nyt se tarjosi hänelle reitin – mutta ei aikaa hengähtää. Pohjalla oli vielä märempää, mutta sammalmaa oli helppokulkuista. Valonheitinten kiilat pyörivät pään yllä puidenlatvojen välisessä kuilussa, joka aukeni avaruuteen.

Maa nousi taas, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä varovasti alanteen länsipäästä ylös. Mättäisiin painautuessa järinän tunsi jo aivan selvästi; kalliolta vieri alas pikkukiviä, jotka molskahtivat vaimeasti lampareisiin. Sininen käsi painoi selkäharjan alas. Hän oli edennyt hyvin, kenties pidemmälle kuin oli toivonut – mutta samalla alanne oli tuonut hänet pohjoisemmaksi ja lähemmäksi tietä.

Ilmassa haisi järven muta. Puut harvenivat ja ennen pitkää myös havupuiden oksistot muuttuivat karsituiksi. Niiden välissä kimmelsi taivasta halkovia keltaisia ja oransseja viiruja heijastellen Rapujoki, saaren vetinen valtaväylä, joka kaukana etelässä virtasi portista sisään, siltain ali, huviloiden ja rantaterassien katveeseen ja lopulta satama-altaaseen, lukuisten venhojen viertä ulos merelle. Jos hän heittäytyisi sen vietäväksi, hän voisi vain maata ja kellua kerrankin rauhassa.

Mutta jokea valvottiin, kenties enemmän kuin tietä. Varsi kilometrien matkalta oli vartioasemien ja sulkuporttien täplittämä. Valloittaessaan Nui-Koron vihollinen oli saanut samalla kummankin puolen.

Hän kierähti alanteen reunan yli. Tie ei ollut kaukana; moottorien jytinän alta kuului kirkkaina kovaääniseen huudettuja käskyhuutoja. Taivaan halkaisi ujellus ja jokin halkoi pohjoista taivasta. Näytti siltä, että pääjoukko oli matkalla syvemmälle itään – sinne, josta hän oli lähtenyt.

Joki antoi konkreettisen – ja kauhean – välimaalin. Se läheni jokaisella ryömintäliikkellä, jokaisella ohitetulla lohkareella ja tuulenkaadolla. Kunnolliset puut olivat harvassa, mutta järkäleiden mosaiikki tarjosi kapean, kovan ja kivisen polun, joka piilotti polvet verillä ryömijän hyvin muilta kun ilmassa olevilta silmiltä. Niiden välissä kasvoi syysheinää ja pajua, joka oli taipuen kestänyt Hautajärven pommituksen paineaallon. Kivien välistä näkyi ajoittain virran kimmellys.

Maa tärähti. Kulkija jähmettyi paikalleen ja liimautui siirtokiven kylkeen. Kuului moottorin väkivaltainen jyrähdys, kun järjetön määrä polttoainetta leimahti sotakoneen moottorissa ja tempaisi panssarivaunun tienpenkereen yli. Liian lähellä pohjoisessa se erkani tieltä kohti pirunpeltoa; tykin piippu heilahti yötaivasta vasten. Pienemmät kivet jauhautuivat sepeliksi, suuremmat painuivat syvemmälle turpeeseen ja santaan kun Pesän ahjoissa taottu peto jyrisi lähemmäksi. Moottorit ärjyivät ja toinen nousi kivipellolle sen perässä. Laitteen kannella valonheittimet haravoivat maastoa ja paljastivat panssarilevyistä koostuvat haarniskat, kynnelliset telat ja keulan veitsimäiset piikit; pienissä ikkunoissa hohti vihreä valo.

Hän käpertyi pieneksi, veti kiväärinsä selkänsä taakse, kietoi sadeviitan tiukasti ympärilleen. Tulo- ja menosuunnasta hän oli näkyvillä, mutta kummallakin puolella kohosivat korkeat kivipaadet. Ei – ei korkeat. Kävelijälle ne olivat olleet rinnankorkuiset. Nyt niissä oli kaikki maailman suoja ja toivo.

Valokiila pesi järkäleen kylkeä juuri siinä, missä hän oli äsken ollut. Väkivaltainen jyrinä teki hänet kuuroksi. Lauma hiiriä ja peltomyyriä vipelsi paniikissa kivien välistä, mutta ne eivät Imperiumia kiinnostaneet. Polkua virtasi pieni puro, jyly täytti hänen maailmansa ja peitti sireenien äänet.

Tuli pimeää. Sade loppui.

Adrenaliini hidastaa aikaa. Syke nousee. Kaikki turha aivotoiminta jää taka-alalle; taistele tai pakene, selviä. Telan kynnet pureutuivat suojaavaan lohkareeseen ja iso sirpale putosi hänen päällensä; kivi huusi tuskasta ja painui vaaksan maan sisään hänen selkänsä alla. Vaunun vatsalevyissä kiilsi zankzoralaisia kirjoitusmerkkejä, venttiileitä, niittejä ja saumoja. Pohja nytkähti lähemmäs vaunun ohitettua painopisteensä, mutta telojen kärjet ottivat kiinni polun toisen puolen kivistä ja hänelle jäi hiuksenhieno tila hengittää. Kiveä satoi puroon polun pohjalla ja hänen suuhunsa ja sadeviittaan viiltyi reikiä. Tajuntansa rajalla hän tajusi toisen vaunun mäjähtävän polun pohjalle kymmenen metriä sinne, mistä hän oli tullut. Vaunu puski läpi polun toisen puolen kivi- ja maavallista ja jatkoi piittaamattoman väkivaltaisesti matkaansa – sen miehistö ei jäänyt tiirailemaan sen saalistusparin pohjan alla henkeään pidättävää hahmoa. Sade palasi ja yövalo. Hetkeen hän ei voinut muuta kuin kyyhöttää paikallaan, sepelin alla, kivääri painuneena kivuliaasti selkälihaksiin.

Sitten hän ponkaisi pystyyn ja antoi jalkojensa viedä. Kynnet painautuivat mutaan ja saveen ja raapivat terävät jälkensä vaunujen syvien jalanjälkien väliin, kun hän tarpoi etukumarassa poispäin niiden moottorien jyrinästä. Taakse ei voinut vilkaista — mitä se olisi edes auttanut? Jos ne olivat huomanneet hänet, hän oli jo mennyttä. Piiput kello kuuteen. Ristikko kohti liikettä valon ja hämärän rajalla. Liipaisin pohjaan. Pikainen sarja kakkospiipulla. Siinä se. Siinä kaikki.

Mutta niin ei tapahtunut, joten hän jatkoi juoksemista.

Sade tuntui vain yltyvän ja valui pitkin kasvoja. Vanat hikeä, pikeä, hiekkaa ja kasvomaalia valuivat kasvoja vasten. Hampaiden välissä narskui ja maistui turve. Helvetinkoneiden sokaisevat valokiilat olivat vieneet viimeisenkin pimeänäöstä, ja nyt hän juoksi säkkipimeässä. Kompurointi ei hidastanut paljoakaan, kun hän otti maaston kädellä vastaan ja ponkaisi takaisin pystyyn.

Näkö ei kavaltanut jokea ensimmäisenä, vaan kuulo. Jossain kymmenkunta metriä alarinteeseen kohisi vesi vasten vettä, kun sade piiskasi joen pintaa. Hetken katseellaan seurattuaan hän näki hailakat valon heijastukset säkkipimeän veden virtauksessa. Jossain kauempana valonheittimet maalasivat Rapujokea kiiloillaan, oletettavasti isonkin vonkaleen perässä.

Hän käytti miettimiseen noin kolme sekuntia ennen kuin hyppäsi suoraan jokeen. Maailman äänet katosivat utuisiksi kaiuiksi. Jopa hälytyksen äänet kuulostivat enää jonkin etäisen valaan laululta. Hyytävä virtaus kaikkialta ympäriltä raapi hänen kehoaan. Polvi osui vasten uppotukkia, kipu vihlaisi koko jalkaa pitkin.

Hän avasi silmänsä ja alkoi uida. Ja uida, ja uida. Harja vain hieman pintaa viiltäen hän taisteli virtausta vastaan molemmin käsin ajan, joka tuntui iäiseltä. Vasen käsi, oikea käsi, vasen, oikea. Aina kunnes kahmaisi kämmenellään rantahiekkaa. Rapujoki olisi ilomielin kuljettanut hänet suoraan kotiin asti, mutta sen rannoilla olevat vartiot eivät. Hän taisteli enää vain virtaa vastaan.

Sininen pää nousi vedestä pärskien hyistä vettä rantatörmälle. Joka ikistä raajoista alkoi jo hapottaa, mutta juoksun oli jatkuttava.

Siis hän jatkoi. Ylös rinnettä, pitkin kinttupolkua, loikaten pikku ojan yli. Pää alhaalla, katse eteenpäin, molemmat kädet tiukasti kiväärissä. Väistellen jokaista varjoa, oli se sitten havupuun tai hyönteishahmoisen metsästäjän langettama.

Oli aika elää. Eläminen alkoi jokaisesta hengenvedosta kerrallaan.

Syvälle yksihihaiseen mantteliin kääriytynyt toa nosti ainoan nyrkkinsä ylös ja ajuri pysäytti moottoripyörän pitkään liukuun mutaisella tiellä. Ämkoo riisui huonosti istuvat ajolasit mirultaan, kampesi itsensä kevyesti ylös sivuvaunusta ja tiirasi tuimana metsiin. Perässä tulleet moottoripyörä-sivuvaunuyhdistelmät pysähtyivät kulkuneuvon taakse.

“Kersantti, koordinaatit”, sanoi eversti katsomatta ajajaansa.

“45”, 17′, vasen neljä”, sanoi tämä hieman epäselvällä yleiskielellä.

“Vastaa hälytyksen tietoa. Kersantti, sinä, sinä ja sinä, mukaan.” Takki liehui toan olkapäillä kun tämä loikkasi akrobaattisesti alas tienpenkereeltä ja syvemmälle metsää. Moottoroitu jalkaväkiosasto riisui kypäränsä ja veti pistoolinsa esiin koteloistaan. Kypäriinsä nämä sytyttivät tuntosarvien kohdilla olevat valonheittimet; eversti ei sellaista tarvinnut. Pimeässä metsässä hän tiesi, mitä teki.

Nazorak-kersantti katsoi päätään pudistaen moottoripyöriä, jotka eivät lähtisi hevillä liikkeelle, varsinkaan takaisin leiriä kohti. Todennäköinen havainto Vartijasta oli tehty puolitoista kilometriä joelta itään, ja mikäli osasto olisi lähtenyt liikkeelle jalan, olisi saalis päässyt jo liian kauaksi. Tarkempi haravointi suoritettaisiin päivänvalossa. Nyt oli tärkeintä olla nopea.

Miekkapiru eteni alaistensa kärjessä, ja tämän oli jäätävä vähän väliä odottamaan metsäsotaan tottumattomampia sotilaita. Eversti piti teränsä huotrassa – pohjoinen sekametsä ei vaatinut reitin avaamista. Välillä mustanpuhuva hahmo kumartui maahan tutkimaan, kenties haistelemaan.

Kersantti sai huohottaen Ämkoon kiinni, kun tämä pysähtyi pienelle aukiolle.

“Länteen. Nopeasti.”

Toa pinkaisi juoksuun. Hän loikkasi kivien yli, mantteli seurasi siipien lailla perässä. Seuraava pieni osasto ei ollut varma, oliko näky pelottavampi kuin se Eversti, mitä nämä yrittivät löytää. Pimeässä lohkareissa, karahkoissa ja puunhaaroissa oli helppo nähdä veitsi hampaiden välissä vaanivan vahtikoiran piirteitä. Silti oli jatkettava eteenpäin.

Edessä Miekkapiru pysähtyi kumartuneena muta-altaan reunalle. Kersantti luikahti pistooli valmiusasennossa tämän rinnalle. Kuului yskäisy; mustavihreän hahmon liikkeiden eleganssi oli poissa. Tämä kakoi jotain kurkustaan. Verijuova laskeutui tämän suunpielestä ja tiputti kuoppaan, jossa violetti sekoittui ruskeaan. Himmeä, tyhjä kekälekatse ja pannassa hohtava punainen sekvenssi vastasivat kersantin katseeseen mykkinä.

“…Eversti? Kutsunko lääkintäyksikön? Oletteko…?”

“Jatkakaa“, sihisi Ämkoo, “Aikaa ei ole hukattavaksi. Hän pyrkii pois tieltä, joelle… Eteenpäin!”

Kersantti huusi käskyn saavuttavalle lisäjoukolle, hieman epävarmoina nämä jatkoivat kakovan Everstinsä ohi. Taivaalla jokin ujelsi liki valonheitinten keiloja. Ämkoon suusta putosi iljettävä klöntti veristä hyhmää ja valui alas sammaleista siirtolohkareen kylkeä.

“Mitä…”

Hän juoksi.

Hän jatkoi juoksemista.

Polku jonka hän tiesi vievän nui-korolaisten erakkotuvalle viiletti ohi. Siellä täytyi olla ansa tai torakkaryhmän yöpymispiste, joten hän jatkoi juoksemista.

Kun juokseminen alkoi sattua, hän juoksi lisää. Pystyyn kuolleesta männystä kiinni pitäen hän hyperventiloi kunnes kipu laski tarpeeksi juoksemisen jatkamiseen.

Tankkien jyrinä oli jäänyt kauas taakse — ne olivat alkujaan väärässä suunnassa. Metallinen ilmojen painajainen oli piirtänyt lentoradallaan valojuovan sateiselle taivaalle — sen visiirin lämpökamerat ja tutkat löytäisivät kohta pelkän juurakon, jonka sateensuojassa mätäni puoliksi syötyjä sieniä.

Moottoripyörät olivat lähteneet jahtiin siellä missä tankeilla oli liikaa raivattavaa — kohta nekään eivät enää mahtuisi puiden väleistä.

Ja miekkapaholainen sairaalloisine virneineen oli jäänyt kilometrien taa. Tai niin oli ainakin uskottava. Sillä jos uskoi muuta, näki tämän synkän varjon seisovan aukiolla, jälleen yksi matoralainen sätkien ja tukehtuen demonisen punertavana hehkuvassa kourassaan.

Mutta miekkapaholainen ei pysäyttänyt häntä millään aukioilla edessä, joten hän vain juoksi. Vaikka tilaisuus taistella, ottaa oikeutta ja kostaa olisi ojennettu hänelle hopealautasella, hän olisi vain juossut.

Hengittäminen oli kipua, mutta hän juoksi. Raajat olivat puutuneet tunnottomiksi, mutta hän juoksi.

Ennen kaikkea hän juoksi. Ja vaikka hengitys hinkui ja kaikkialle alkoi sattua, virtasi raajoja pitkin myös tunne jonka hän oli aikoja sitten unohtanut: vapaus.

Vapaus ottaa elämä omiin käsiinsä.
Vapaus elää.

Sama vapaus, joka oli johtanut hänet aavikon roihuavasta helvetistä uutta elämää kohti. Sama lupaus paremmasta johdatti pitkin kinttupolkua, mäntyjen ja katajien välistä.

Joten hän juoksi.

Sadepilvet antoivat tietä valolle. Myrsky väisti aamukastetta. Jossain horisontin takaa ensimmäinen auringoista langetti hellän valonsäteensä väistyvän yön läpi. Se siivilöityi valkoisena hehkuna kaiken ylle, kuin merkkinä uudesta valosta.

Hänessä ei ollut enää voimia juoksemiseen. Loput yöstä hän oli tehnyt matkaa laahustavin askelin. Jokainen lihas oli ajettu äärirajansa yli, mutta hän jatkoi yhä liikkumista. Taaksepäin ei ollut katsomista. Sotakoneiden jyrinän äänet olivat lopulta hiljentyneet metsämaiseman yllä leijailevan sereeniyden usvan laskeutuessa.

Syvin pimeys oli saapunut silloin kun hän oli lähtenyt liikkeelle, ja hän oli jatkanut juoksemista päivän ensi säteeseen asti.

Toisenlainen valo kajasti puuston takaa. Lämpimämpi, punaisempi valo. Se lepatti lehtien ja oksiston sankan vallin läpi. Mukanaan se toi ääniä: puhetta, hiljaisia vokaaleja, raskaita konsonantteja. Sanoja ja nuotteja, jotka muistuttivat häntä kodista.

Aiemmasta kodista. Sellaisesta, jonka hän oli hylännyt jo vuosia sitten.

Ylpeys väistyi taistelutahdon tieltä.

Hän kumartui kaatuneen kuusen vierelle ja tarkasteli kämmenellään sen läpimärkää, pehmennyttä runkoa. Pieni koputus pintaa vasten kaikui onttona.
Suuri halkeama löytyi aivan rungon alapuolen ja maanrajan välistä. Hän survaisi sormensa sisään ja alkoi vääntää sitä. Runko rasahteli onttona.

Sisälle hän laittoi kaiken, mikä teki hänestä hänet. Punaisena valossa kiiltelevän tunnistekiven, jota ei täällä kukaan kunnioittaisi. Mekaanisen putken kasvoillaan, joka peitti puuttuvan silmän. Veitsiä, pistooli, luoteja.

Viimeisenä hän laski kuolleen puun kehtoon kiväärin, jonka kanssa hän jakoi nimensä.

Sitten hän nousi seisomaan, vetäisi syvään henkeä ja alkoi astella lämmintä valoa kohti.

Puheäänet lähestyivät, kuten myös tulen lepatus. Oksiston takaa paljastui metsäpolku, joka johti suuremmalle soratielle.

Tien katkaisi väliaikaiselta näyttävä sulkuportti — se oli tehty ajopuista ja siirtolohkareista. Karun kyhäelmän vierellä seisovissa tolpissa hehkuvat myrskylyhdyt valaisivat sateen piiskaamaa kaksikkoa. Sadeviitan peittämät skakdit seisoivat portin molemmilla puolilla käsissään kömpelön muotoiset kirveskiväärit. Ruskeapärstäinen skakdi haukotteli. Sen valtavat leuat loksahtivat auki kuin käärmeellä.

Yön vaeltaja katsoi kaksikkoa. Hän astui pusikosta soratielle ja alkoi kävellä sitä pitkin kohti sulkuporttia.

Univajeiset vartiomiehet vain tuijottivat ensin tajuamatta edes nostaa kivääreitään. Piiput nousivat vasta, kun lähestyjä nosti varovaisesti kätensä ylös.

“Tunnussana!” vihreähipiäinen pienileukainen nuorukainen huudahti. Skakdiksi.

Matkaaja huohotti hetken hiljaa.
“Zer-Kor”, hän vastasi, myös skakdiksi. “Eikun, oliko se edellinen?”

Kaksikko osoitti häntä kohti kivääreillä hetken. Sitten he vilkuilivat toisiaan ja laskivat tympääntyneinä piippujaan.

“Siinä välissä on ollut ainakin kaksi”, toinen, hieman vanhempi ja ruskeapärstäinen kivahti. “Sille on syynsä, että näitä vaihdetaan!”

“Anteeksi!” kulkija huudahti laskien hitaasti käsiään. “Olen… erkaantunut joukostani.”

Vanhempi vartiomies tuhahti.
“Hmh. Kuka on sinun komentajasi?”

“Suuri ja paha Gurg”, matkalainen töksäytti.

Vartiomiehet olivat hetken hiljaa, ja sitten naurahtivat.

“Se typerä ja ilkeä pallinaama?” nuorempi sanoi. “En ymmärrä miksi iso-Gaggu sietää sitä. Eikö sen porukka ole jotain sata kilometriä tästä itään?”

“Varmaankin”, matkalainen sanoi.

Vanhempi skakdi kurtisti kulmiaan.
“Mitäs… sinun omalle ryhmällesi tapahtui?”

Matkalainen oli puhumassa, mutta epäröi sitten hetken. Hän laski katseensa maahan.

“Jouduimme petollisen toan piiritykseen”, hän sanoi hiljaa. “Muut osastostani pakenivat, paitsi minä ja kaverini.”

Vartiomiesten epäuskoiset virneet hyytyivät.
“Mitäs… sinun kaverillesi kävi?” nuorempi kysyi.

“Toa kuristi hänet silmieni edessä.”

Hidas sade hiipui äänettömiin heidän ympärillään. Hetken ainoa ääni maiseman yllä oli havuista tippuvien pisaroiden mätkähtely vasten maastoa.

“Skarrararr”, vanhempi vartiomies sanoi. “Paska homma, äijä.”

Nuorempi nyökkäsi. “Mites sille toalle kävi?”

“Minulla oli se tähtäimessäni, mutta epäröin”, matkaaja sanoi raskaan hengityksen alta. “Pääsi pakoon. Sen jälkeen en ole nähnyt ketään.”

“Kauanko… sinä olet ollut tuolla metsässä?”

“Jos sanoisitte että vuosia, en olisi yllättynyt.”

Vanhempi skakdi laski kiväärikirveensä roikkumaan vasten sadeviittansa selkämystä. Sitten hän käveli ojassa lojuvalle repulleen, avasi soljet ja nappasi sieltä jotain soihdun valossa kiiltelevää.
Lasinen pikkupullo kourassa hän käveli matkalaisen luo, kiersi korkin auki ja ojensi sen tämän käteen.

Sinisen skakdin koura tarttui juomaan. Hän siemaisi kirkasta nestettä, irvisti hiljaa ja ojensi pullon takaisin punaiselle.

“Älä kerro pomolle”, punainen sanoi. “Minusta tuntuu, että kaipasit tuota. Paska homma tuo silmäkin. Helvetti, toat on sairaita. No, kai me teikäläiselle siihen joku kangaskaistale löydetään.”

Sininen skakdi nyökkäsi. Punainen skakdi taputti tätä olkapäälle jämerästi.

“Sitä paitsi hameväki vaan tykkää arvista.”

“Niin”, sininen skakdi vastasi nieleskellen pistävää juomaa.

“Mikäs sinun nimesi on?”

“Yagak.”

Punainen skakdi nyökkäsi.
“Sanopas, Yagak, mitä sinä osaat? Meidänkin leirissä olisi aina tarvetta lisäkäsille.”

“Kotipuolen sodassa olin viestimies”, Yagak sanoi ja lisäsi: “Erikoisjoukoissa.”

“Katos perhanaa. Kummalla puolella?”

Yagak nosti yksinäisen silmänsä katseen vanhempaan vartiomiehistä.
“Mikä ero niillä oli?”

Molemmat vartiomiehistä virnuilivat.

“No, ihan hyvä kysymys. Tervetuloa leiriin, Yagak. Näytät siltä että olet aterian tarpeessa.”

Yagak hymyili hiljaa.
“Voi pojat, et tiedäkään.”

“Rehellisyyden nimissä näytät aivan kamalalta. Eikö ole ollut metsästysonnea?”

“Ei. Ja sienikausikin alkaa olla pahasti ohi.”

“No helvetti. Haetaan sinulle aamupalaa. Meillä on vielä eilisen pulliakin tarjolla.”

Vanhempi vartiomiehistä alkoi saattaa häntä ohi sulkuportin. Sen takana aukesi havujen peittämiä mäkiä — ja vihdoin, aukio jolla telttojen liepeistä nousi yöuniaan lopettelevia skakdeja.
Se muistutti jostain kauemmasta. Pakomatkasta, jonka hän oli aiemmin tehnyt. Ja kodista, jonka hän oli silloin löytänyt.

Maha kurnien Yagak seurasi tuoreen kaurapuuron hajua.