Bio-Klaani, 273:n huone

Liljan valkoiset sormet pyörittelivät tummansinistä elementtikristallia ikkunaverhojen välistä sisään säkenöivässä valossa. Kaksoisaurinkojen säteet heijastuivat sinisinä kiven pinnasta hämärän huoneen seinille. 273:n silmät tapittivat herkeämättä keksintönsä virtalähdettä kasvojensa yläpuolellaan. Nazorak makoili tylsistyneesti huoneensa sängyllä, huoneen vihreät verhot puoliksi kiinni vedettyinä.

Jäätutkija oli asuttanut huonetta jo nelisen päivää. Hän ei ollut poistunut sieltä juuri muuten kuin adminien puhutteluihin tai kuulusteluihin. Vapaa-ajat hän oli lähinnä nukkunut ja mietiskellyt. Ja miettimistä hänellä alkoi olla jo liikaa.
Nazorak laski ylemmät kätensä kylkiensä viereen, rummuttaen samalla pienempien käsiensä sormilla kitiinistä rintalevyään. 273 käänsi katseensa sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Hän oli jättänyt hopeisen Volitakinsa, ruokohattunsa ja käsineensä pöydälle. Takki ja plastron odottivat vaatekaapissa kenkien vieressä. Hamettaan nazorak ei ollut jaksanut riisua päältään.

Hmm, 273 ajatteli tutkiessaan huonetta katseellaan, minun pitäisi varmaan sisustaa täällä. Tyhjä kirjahylly kaipaisi sisältöä.
Lisäksi tiedemies kaipasi jotain muutakin: juttukaveria. Moderaattorien virallisen puhuttelun jälkeen hän kaipasi hieman vapaampaa juttutuokiota.
Voisin tietty käydä Figan luona. Onkohan hän saanut sen katoksen jo korjattua…

Jäätutkija nousi istumaan sängyllään ja hänen hameensa helma hulmahti lattialle. Puettuaan nazorak tunnusteli takkinsa taskujaan. Kivi, pullo ja paperit olivat matkassa.
Ai niin… se Tiikelin puhelin jäi Figalle. Pitää kai hakea sekin. Ehkäpä siitä on joskus hyötyä.

Essuun pukeutunut limenvihreä matoran riisui multaiset käsineensä, kun huomasi Volitak-kasvoisen olennon ilmestyneen kasvihuoneensa eteishuoneeseen. Kukkakaupias nousi seisomaan hoitamiensa kasvien edestä ja käveli tervehtimään tulijaa.
”Mo.”
”Hei. Mites ruusujen laita?”
”Paranemaan päin.”
”Hyvä… entäs katto?” Jäätutkija kysyi kääntyen katsomaan kasvihuoneen lasikatokseen. Pressu peitti vieläkin siihen syntynyttä reikää.
Figa hieroi niskaansa. ”Tilaamani lasilevy ei ole vielä tullut. Laitan sen paikoilleen heti kun saapuu.”
”Öhm. Tarvitsetko asua sen kanssa? Kun minähän sen tavallaan rikoin…”
”Ei kiitos, minulla on haalarit.”

273 oli hetken hiljaa.
”Okei… no kuitenkin olen vielä sahoillani siitä.”
Nyt puolestaan Figa katsoi 273:a hetken. Lopulta hänen kasvoilleen kohosi matoranin tavaramerkki-ilme.
”Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa en koskaan. Mutta se siitä aiheesta. Mennään sisälle.”

Kaksikko käveli pihan poikki Figan mökkiin. Sisällä tuvassa nazorak riisui naamion päästään ja istuutui keittiön tuolille. Kasvillisuuden matoran laittoi valmiina olleen kahvipannun hellan päälle lämpenemään.
”Noh, mites olet sopeutunut linnakkeen elämään?”
273 kohautti olkiaan. ”En ole uskaltautunut soistua huoneestani muutoin kun on sakko.Vaikka minulla onkin jäsentodistus, niin silti en uskalla liikkua linnakkeessa. Moderaattorit Mesa ja Slidas hakivat minut eilen tosin kuulusteltavaksi. Ja sen jälkeen minun täytyi käydä kahviossa ostamassa syötävää.”
Figa istahti pöydän toiselle puolelle nazorakia vastapäätä. ”Hmm, tarkoitat varmaan Samea ja Bladista?” hän korjasi.
273 kurtisti silmäkulmiaa. ”Öh, niin varmaan. Teidän klaanilaisten nimiä on vaikea muistaa, kun nazorakit ovat tottuneet käyttämään numeroita.”
Figa hymähti.

Kahvipannu alkoi porista huoneen sivulla, pöydän oikealla puolella. Keittyvän kahvin tuoksu sekoittui vanhan hirsimökin miellyttävän vanhalta tuoksuvaan ilmaan. Figa laski poskensa nojaamaan vihreää kämmenpohjaansa vasten.
”Oletko tavannut jo kaikki adminimme?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Tawa ja Visokki jututtivat minua toissadäivänä. Se keskustelu jäi lyhyeksi, kun skakdiadmininne ryntäsi sisään. Hän ei vaikuttanut fitävän minusta…”
”Ai Gee vai? Minusta hän on aina niin kohtelias”, matoran totesi.
”Hän yritti ammua minut.”

Figa katsoi taas hetken Jäätutkijaa.
”… Mjaa.”

Tryna-kasvoinen kasvillisuuden matoran nousi ja käveli huoneen vasemmalla sivustalla oleville kaapeille. Hän kaivoi esiin sinisellä ussal-kuviolla maalatun posliiniastiaston. Hän kipitti takaisin pöydän eteen ja ojensi – Jäätutkijalle ehkä turhan pienen – kahvikupin ja lautasen nazorakin eteen.
”Noh, varmaan everstikin siitä lauhtuu. Klaani on kuitenkin sodassa. Kaikilla on hieman hermot kireällä ja murehditaan tulevaisuutta.”
273 nyökytteli hiljaa.

”No, entäs juuriadminit? Mitä he ovat sinusta olleet mieltä?” Figa kysyi, nostaen samalla kärsimättömästi kahvipannun kantta. Hän oli huono arvioimaan kahvin keittymisaikaa.
”Admin Visokki on vaikuttanut mukavalta. Hän tuntuu luottavan minuun ja uskoo sanojani”, Jäätutkija sanoi.
”… Tai no. Sakkohan hänen on…” Jäätutkija totesi hymähtäen. Nazorakista tuntui vieläkin omituiselta ajatus henkilöstä, joka pystyi kuulemaan toisten ajatukset, mutta joka ei käyttänyt kykyään edukseen.

Figa päätti, että kahvi saisi olla viimein tarpeeksi lämmintä. Hän nosti tummapintaisen kofeiinikeittovälineen liedeltä ja toi sen pöydän päälle. Matoran kallisti vanhaa kahvipannua 273:n kupin yllä ja höyryävä juoma valui astiaan. Valkoinen nazorak nosti kahvikupin suulleen ja siemasi varovasti.

”Mutta admin Tawa taas”, nazorak totesi mietteliäämmin. Hän laski kupin takaisin lautasen päälle. Sinisilmäinen nazorak tuijotti mustasta juomasta näkyvää heijastustaan. ”Hän vaikuttaa suhtautuvan minuun kylmän asiallisesti. Ehkä hieman varauksellisesti, kuitenkin. Hän kyllä nuolusti minua ’Geetä’ vastaan, muttei tunnu luottavan minuun muuten kuin tiedonmyyjänä. Äh, en tiedä. Tuntuu vain, että haluaisin heidän voivan luottaa minuun laremmin. En kuitenkaan ole näillä näkyvin lähdössä Klaanista minnekään hetkeen. Ja haluaisin minä tietty hanskanikin joskus takaisin…”

Figa ryysti kahviaan ja lopulta laski kuppinsa kädessään pitelemälle lautaselle. ”Hmm. Pitäisikö sinun yrittää puhua Tawalla vaikka muutoin kuin työaikana? Voisit ehkä hieroa tuttavuutta paremmin, jos puhutte ilman titteleitä normaaleina kansalaisina. Ja Tawa kyllä suostuu kuuntelemaan asiasi, jos menet rohkeasti tapaamaan häntä.”

273 oli juuri ottamassa toista siemausta, kun hänen mukiaan pitelevän käden liike pysähtyi. Tiedemies katsoi matorania kulmiensa alta. ”Luuletko, että voisin tehdä niin?”
”Mikset voisi?”
”No kun… meille nazorakeille korkeamtien auktoriteettien kanssa veljeily on hieman vieras ajatus. Enkä ole koskaan aiemmin ollut hyvissä väleissä esimiehieni kanssa.”
Figan suu muuttui taas tiukaksi viivaksi. ”No, Klaani ei ole Imperiumi, eikä Tawa ole nazorak – tietääkseni. Joten ei sinulla mitään estettä ole.”
”Hmm, niinqä kai. Oikeastaan haluaisin kiittää häntä vielä siitä, että saan olla täällä. Gitäisikö minun viedä hänelle jotain kiitollisuuden osoitukseksi?”
Figa joi hetken juomaansa. ”Tawa pitää kukista. Toisaalta sinä veit hänelle jo petunioita. Voisit antaa hänelle jotain erikoisempaa.”
”Mitä suosittelisit?” Jäätutkija hymähti kukkakauppiaalle.

Figa laski tyhjän kahvikuppinsa lautaselleen ja hieraisi leukaansa mietteliäänä. Sitten hän laskeutui tuoliltaan lankkulattialle.
”Seuraas”, Figa viittoi nazorakia peräänsä. Narorak hörppäsi kahvinsa loppuun ja puki Volitakin kasvoilleen.
Kaksikko poistui mökistä ja kävelivät taas pihan poikki kasvihuoneelle. Sisällä bo-matoran kumartui istutuksiensa eteen.
”Osaatko yhtään sanoa, mitä haluaisit viedä?” Tryna-kasvo kysyi.
”En oikein. En tiedä saljoa kukista. Voit ehdottaa mitä vain.”
”Hmm”, Figa hymisi, kääntyen katsomaan oikean seinustan kukkakasvatuksia. ”Sopisiko valkoliljat? Ne sopisivat väriisi.”
Nazorak nyökkäsi.

Kukkakauppias nousi seisomaan ja puhdisti polvensa hiekasta. Hän marssi puotinsa etuosaan ja haki tiskinsä takaa pienen, kankaasta tehdyn pussin, sekä kullatun sirpin. Matoran käveli valkoisten kukkien eteen ja laskeutui polvensa varaan. 273 kurkisteli uteliaana Figan olan yli kukkakauppiaan tekemisiä. Vihreät sormet kouraisivat väliinsä hienoa, valkoista jauhetta ja ripottelivat sitä liljojen päälle. Kukat alkoivat hivenen hehkua vihreinä, samalla kun niiden varret kasvoivat pituutta ja nuput aukenivat suuremmiksi.
”Ohhoh .”
”Meillä kasvillisuuden matoraneillan on muutamia kikkoja.”
Figa nappasi maahan laskemansa sirpin ja alkoi leikkaamaan valkoliljojen varsia katki. Pian Figa ojensi kauniiksi kimpuksi sidotut kukat Jäätutkijalle.
”Ole hyvä.”
”Kiitos”, nazorak sanoi katsellen liljakimppua. ”Paljonko olen velkaa näistä?”
”Nää, saat ilmaiseksi. Taidat elää muutenkin Klaanin tuilla?”
”Jec.”
”Sossupummi.”
”…”

“Ainiin”, 273 muisti sanoa. “Jäikö minulla joitain tavaroita tänne? Muistin, että olisin unohtanut Tiikelin antaman nuhelimen sinulle.”
“Ai se mölymasiina? Se alkoi keskiyöllä huutamaan kuin syötävä. Revin patterit irti siitä, kun en löytänyt luurin painiketta. Odotas, niin haen sen.”
“Kiitos…”

Keltaiset kädet taittoivat varovasti petunian kukintoa. Jaden väriset silmät visiirin takana etsivät öiden pakkasten tuhoja kukkien alta. Oli varmaan aika laittaa kukkapenkki talvikuntoon, toa ajatteli.

Tawa veti violetin viittansa huppua paremmin päänsä peitoksi. Vaikka iltapäivän auringot saivat Klaanin kaupungin sydämen, admintornin heittämään varjonsa itään, eivät tornin varjot tarjonneet juuriadminille suojaa aurinkojen kirkkaudelta.
Tawa hymyili vienosti huppunsa sisällä. Toisaalta miksipä sitä valittamaan, hän ajatteli. Syksy oli lopuillaan ja edessä häämötti väistämätön, pimeä talvi. Oli viimeiset hetket nauttia kauniista syyspäivistä. Ja tapa, millä pääadmin halusi ne viettää, oli kasviensa hoito puutarhassaan. Täällä hän sai mielenrauhan hetkeksi.

Mutta kun suuren tornin varjot eivät tarjonneet suojaa Tawalle, ne antoivat sitä toiselle.
Olkihatun lierit kallistuivat vinoon, kun Volitakilla suojattu pää kurkisti tornin kulman takaa. 273 katseli piilosta Salaman Toan tekemisiä hieman empien.
Ääh. Onkohan tämä sittenkään hyvä idea… en tiedä mitä sanoa. Ja ehkei hän nyt halua häiritsijöitä vapaa-aikanaan. Josko vain antaisi hänelle kukat ja kiittäisin vieraanvaraisuudesta, sitten lähtisin kävelemään.

Kyykkyyn kumartunut toa leikkoi petunioiden lehtiä puutarhasaksillaan. Visiirillä varustettu Hau kuitenkin kääntyi, kun nainen kuuli askelten töminää sivultaan. Ensiksi Tawa näki vieressään metalliset kengät. Sitä mukaan mitä hän katsettaan nosti, hän näki raidallisen hameen, sitten vaaleanruskean takin ja lopulta tulijan päätä koristavat naamion ja hatun. Jäätutkijan asento näytti epämukavalta, kun tämä yritti parhaansa mukaan seisoa ilman, että olisi tallonut maassa kasvavia petunioita pitkillä metallikalosseillaan.

”Ai, helei”, Tawa tervehti, laskien samalla huppuaan alemmas. Hän hymyili tapansa mukaan, vaikka olikin hieman yllättynyt tajutessaan tulijan henkilöllisyyden.
273 näytti juuri löytäneensä hyvän jalansijan. ”S-säivää, Juuriadmin”.
”Oletko jo kotiutunut uuteen huoneeseesi?” Tawa kysyi samalla, kun nousi seisomaan täyteen mittaansa.
”Juuh, ei ole valittamista. Minun vain xitäisi sisustaa sitä hieman…”

Tawa nyökkäsi hymyillen. Vasta nyt toa kuitenkin huomasi, että nazorak piteli jotakin käsillään selkänsä takana.
”Oliko sinulla kenties jotain asiaakin?”
”Öh, niin”, 273 totesi ja otti kätensä selkänsä takaa. Hän ojensi liljakimpun Tawalle.
”…”
”Haluaisin vielä kiittää henkilökohtaisesti siitä, että olitte minulle suomea ja otitte minut Klaaniin. Ja olen myös kiitollinen siitä, ettette antaneet Everstinne ammua minua tai sulattaa kuolonkatseellaan. Ajattelin, että teidän kulttuurissanne on tavana antaa lahjoja toisilleen, joten minä mietin…”
Vasaman Toa katsoi ensin ihmetellen nazorakin tarjoamia kukkia, mutta sitten alkoi hymyillä taas. Jo toistamiseen pelokas tulokas ojensi hänelle kukkakimppua.
”Ei sinun olisi tarvinnut mitään vastalahjaa antaa. Etkä ole kiitollisuuden velassa minulle etkä Visokillekaan. Klaani on perustettu auttamaan niitä, jotka suojaa tarvitsevat.”
”Niin, mutta… haluaisin voivani kiittää jotenkin”. Tawa ei nähnyt nazorakin ilmeitä naamion takaa, mutta päätteli tämän katsovan noloissaan alaspäin.
”Emmeköhän me jotakin keksi sinunkin pääsi menoksi”, Tawa naurahti hiljaa.
Jäätutkija hymähti naamionsa takaa.

”Krhm.”

Kaksikko kääntyi katsomaan vasemmalle äänen suuntaan. Tawan kukkapenkkiä sivuavalla, Klaanin linnakkeen ja muurin välistä pihaa halkovalla tiellä seisoi varsin hampaikas olento. Guardian oli pysähtynyt tuijottamaan toaa ja nazorakia ohikulkumatkallaan torniin ruskea kansio kädessään. Silmäpuolen katse tuijotti ensin Tawaa, sitten 273:a. Jälkimmäistä ehkä pidempään.

273 alkoi täristä kuin petunian lehti tuulessa. Tawa taas ei ollut millänsäkään.
”Moi Gee”, Juuriadmin tervehti.
Guartsu katsoi taas hetken kulmat kurtussa Tawaa, sitten taas hameeseen sonnustautunutta hyönteistä. Väri skakdin kiikarisilmässä vaihtui hetkeksi punaisesta oranssiksi, mutta palasi heti normaaliksi. Sitten hän kääntyi ääneti kannoillaan ja otti rintamasuunnaksi jälleen muurin.
”Jatkakaa”, hän tyytyi toteamaan.

Sinisen adminin loitottua tarpeeksi kauas, nazorak huokaisi syvään värisevällä äänellä. Naisadminkin hieraisi niskaansa.
”Älä hänestä välitä”, Tawa huokaisi. ”Kyllä hänkin tottuu sinuun lopulta.”
Tawa vilkaisi tiedemiehen sylissään pitämiä liljoja. Hän näytti saavan idean.
”Hei. Saatoin keksiä kukillesi käyttöä.”
”Ai…?”
Tawa tarttui violettiin kankaaseen molemmilla käsillään. Huppu nousi peittämään Haun päälakea.
”Minulla olisi asioita hoidettavana kaupungilla. Haluatko tulla mukaan?”
”Noo… ei minulla muutakaan tekemistä ole. Sozii siis.”

Kaupungin varjot alkoivat pitenemään kaksoisaurinkojen laskiessa. Vieno tuulenpuuska sai puista pudonneet, ruskeat lehdet lentämään rapisten kivetyn kävelytien yllä. Ohikulkevat kaupunkilaiset tervehtivät viittaan kietoutunutta adminia ja ilmeisesti tämän uutta, oudosti pukeutuvaa ystävätärtä.

”Teillä on todella kaunis kaulunki”, 273 totesi.
Tawa oli hetken hiljaa miettien nazorakin sanoja. ”Ah, niin. Totta…”
Toa oli näyttänyt tulokkaalle Klaanin kaupunkia, kun he olivat kävelleet Santorin aukion kautta kohti kaupungin pohjoisosaa.
Hän ei näytä itse tiedostavan lausumisvikaansa puheessaan. Pitäisiköhän minun kertoa siitä hänelle? Admin mietti, katsoen vierellään kävelevää, lyhyttä nazorakia.
Toisaalta olisikohan se hieman noloa hänelle? Ehkä hän tajuaa sen itse ajan myötä…

Juuriadmin kohotti katseensa kadun korkeisiin ja kaikenkirjaviin rakennuksiin. ”Osa kaupungista vahingoittui pahoin Allianssin pommituksessa. Olemme kuitenkin saaneet tuhot korjattua jo aika hyvin ja asukkaat ja evakot majoitettua uusiin tiloihin.”
”Mmm…” tiedemies äännähti.
Tawa vilkaisi takaisin Jäätutkijaan. Tämän Volitakin silmäreiät olivat suuntautuneet alas käsissään pitelemiinsä kukkiin.
Ääh, nainen ajatteli, ei minun sitä noin pitänyt sanoa…

”Millaisia rakennuksia Pesässä on?” Tawa kysyi äkisti, ettei 273 saisi aikaa syytellä itseään.
”Hmm. Kesä koostuu tääosin leveistä käytävistä ja huoneista. Rakennusaineena käytetään valjon metallia ja detonia. Työläisnazorakit asuvat kymmenisen henkilön huoneissa ja nukkuvat omissa unikasseleissaan. Heillä ei ole kamalasti omia tavaroita, eikä huoneita ole sisustettu. Uxseerit taas saattavat elää fiinimmin sisustetuissa huoneistoissa.
Urseeriravintolat ovat ehkä hienoimmin suunniteltuja erillisiä rakennuksia. Riissuva Smaragdi on stalagmiittiin kaiverrettu ravintola erään luolan katossa.”

He kävelivät hetken hiljaa.
”Riippuva”. Aivan…

”Entä millainen paikka se sinun kotisi on? Se, minkä kerroit olevan vuorella?”
”Vuoritukikohta oli rauhallinen, mukavan pieni jaikka. Osallistuin itse sen rakentamiseen. Sen suurimman rakennuksen katolta aukeaa todella kaunis maisema, etenkin aurinkoinlaskun aikaan”, nazorak muisteli kotiaan.

273 vilkaisi Tawaa naamionsa silmärei’istä. ”Muuten. Voinko kysyä yhtä asiaa?”
”Toki.”
”Eikös teitä Klaanin admineita fitänyt olla neljä? Sinä, Visokki, Guardian ja se yksi Ilman Toa – oliko hän Kooäm nimeltään?”

Tämä kysymys osui toalle arkaan paikkaan.
”Sinä… et ole kuullut hänestä mitään?”
Nazorak pudisti päätään.

Kylmä iltatuuli hulmutti kaksikon kankaisia vaatteita.
”Hän – Ämkoo siis – petti Klaanin ja liittyi Allianssin puolelle omien päämääriensä takia. Hän on käsittääkseni Kenraalin uusi käskyläinen.”
”Oh… anteeksi. En tiennyt.”
Tawa puisteli haikeana päätään. ”Ämkoon petos oli kova paikka Klaanille. Meidän on hankalampi luottaa omiimme kuin aiemmin. Allianssi yrittää murentaa yhtenäisyytemme sisältäpäin…”
Nazorakin mieliala laski taas tämän lauseen myötä.
Niin…. jollei voi luottaa omiinsa, niin miten voisi luottaa vihollisen kansalaiseen…

Tawa nosti katseensa oranssihtavalle taivaalle.
”Mutta on meilläkin jotain vihollista vastaan. Imperiumi ei ole ainoa, jolla on loikkari puollaan”, Tawa sanoi ja katsoi hymyillen vierellään hölmistelevää karkuria. ”Uskon, että sinun tiedoistasi voi olla paljon hyötyä Klaanille sodassa.”
”Hmh. Minusta itsestä on tuntunut, etten ole tähän mennessä voinut tarjota mitään todella tärkeää informaatiota.”
”No hei! Sinä olet kuitenkin naz-”, Tawa oli sanomassa, kunnes tajusi ettei voinut kailottaa sitä keskellä katua.
”Tai siis! No, sinä tiedät vihollisemme yhteiskunnasta ja toimintatavoista paremmin kuin me. Pelkästään siitä kuuleminen voi olla iso apu. Gee varmaankin sanoisi, että ’opi tuntemaan vihollisesi’.”

Hymy kohosi nazorakin kasvoille naamion takana. Hänestä olisi siis hyötyä.

Toa katsahti eteensä tien taitteeseen.
”Olemme perillä”, toa ilmoitti.
”Hmh?”
He olivat saapuneet kaupungin hautuumaan rautaiselle portille.
”Käyn täällä yleensä myöhemmin iltaisin, kun väkeä on vähemmän liikkeellä. Ajattelin nyt käydä täällä aikaisemmin, kun sinä olet mukana.”

He kulkivat portista sisään ja saapuivat ensimmäisten hautarivien luokse.
”Sinäkö hoidat näitä kukkia? Eikö se kuuluisi suutarhurille?”
”Pidän niiden hoidosta, eikä tästä vaivaa ole”, Tawa totesi. Hän suuntasi kohti puista vajarakennusta, jonka seinustalla nökötti vihreä kastelukannu.
”Liljasi sopisivat ehkä paremmin tänne. Katsele ympärillesi, minne haluat laittaa ne.”

Jäätutkija nyökkäsi. Volitakin peittämät kasvot haravoivat isohkoa hautuumaata. Kivisiä ja puisia muistomerkkejä oli paljon, ja rivistöjen välissä näkyi muutamia erinäköisiä olentoja hoitamassa hautoja tai muistelemassa kuolleita läheisiään.
Jäätutkija päätti lähteä kävelemään soraista tietä eteenpäin. Tuulen puhurit tuntuivat yltyvän illasta. Nazorak tarttui takaraivollaan tönöttävän hattunsa lieristä, ettei se olisi tarrautunut tuulen vietäväksi. 273 astui tieltä pois ja tuli uudelle polulle, jonka varrella oli lisää hautoja. Nazorakin silmät kiertelivät mitä moninaisimmissa kivipaasissa ja muistomerkeissä. Joillekin haudoille oli tuotu kukkia, toisille taas joitain tavaroita. Osalle taas oltiin asetettu uskonnollisia esineitä tai patsaita. Hautojen ja vainajien muistotavat olivat varmaan yhtä värikkäitä kuin maanpovessa lepäävät vainajatkin.

273 pysähtyi katselemaan erästä valkoiseksi maalattua kivihautaa. Sattumalta hänen takanaan, polun toisella laidalla seisoi kaksi matorania pienen haudan edessä. Po-matoranmies ja ko-matoralainen nainen. Nainen kuulosti nyyhkyttävän ja mies piteli kättään lohduttavasti naisen olkapäällä. Kyyneleet valkoisen Hunan poskilta tippuivat kuolleelle nurmelle.
”Ainakaan hän ei joutunut kärsimään”, nazorak kuuli miehen sanovan hiljaa naiselle. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt naisen surua, vaan pikemminkin päinvastoin.
”Ei-”, ko-matoran sai sanotuksi katkeralla äänellä, ”ei- ei hänen silti olisi pitänyt kuollah…”
”Ainakin hän näki ystävänsä vielä viimeisenä päivänään”, Matatu-kasvoinen kiven matoran ei itkenyt, mutta hänen äänensä oli järkälettäkin painavampi. ”Hänellä oli vain huono tuuri… pommi osui juuri hänen taloonsa.”

Matoranit eivät huomanneet, kun tuulessa hulmuavaan hameeseen pukeutunut olentokääntyi katsomaan olkansa yli heihin. 273 oli mykistynyt.

Nainen itki yhä vuolaammin. Po-matoran laski kätensä tämän olaltaan, antaen ko-matoranille omaa tilaa. Pieni Kiven kansalainen kuitenkin puristi kätensä nyrkkiin.

”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet tappavat vielä yhdenkin ystäväni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa, vaikka kuolisinkin itse sitä yrittäessä”
Huna-kasvoinen nainen kääntyi katsomaan kyynelten täyttämillä silmillään synkkiä manaavaan ystäväänsä.
”Älä puhu tuollaista! Minä en halua menettää enää yhtäkään minulle rakasta!”

273:n kurkkua kuivasi. Tuntui, kuin hän ei saisi henkeä.

”En voi vain olla tekemättä mitään, jos tämä sama tuho toistuu. Minä puolustan rakkaimpiani hengelläni, jos se sitä vaatii”, kiven matoran sanoi hitaasti matalalla äänellään. Hänen silmänsä olivat kylmät ja vihan kovettamat. ”Minä tapan jokaisen, joka yrittää satuttaa sinua tai muita.”

Tawa nousi seisomaan haudan edessä, jonka multaa oli siistinyt lehdistä ja oksista. Hän taputteli käsiään puhtaaksi ja katsoi ympärilleen.

Yllätyksekseen toa ei nähnyt Jäätutkijaa paikassa, missä nazorak oli aiemmin seissyt. Sähkön toa näki kuitenkin liikettä silmäkulmastaan. Nainen kääntyi katsomaan hautausmaan portille vain nähdäkseen tiedemiehen selän katoavan ripeästi kadulle. Naisadmin meinasi huutaa tämän perään, mutta oli liian myöhäistä.

Tawa kohotti keltaisen kätensä rinnalleen huolissaan. Haun visiiri kääntyi jälleen katsomaan kohtaa, missä 273 oli aiemmin seissyt. Samasta paikasta olivat juuri lähteneet kaksi matorania toiseen suuntaan.
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä otsalleen.
Hienoa, Tawa. Kerrassaan hienoa…
Vasta nyt hän ymmärsi, ettei ollut paras idea tuoda nazorakia hautuumaalle.

Tawa käveli sille polulle, mistä kaksi matorania olivat lähteneet. Jaden vihreät silmät huomasivat polun juurella jotakin.

Kimppu valkoliljoja.

Tawa kumartui nostamaan kukat maasta. Hän siisti kukkia ensin hiekasta. Sitten hän kääntyi katsomaan polun laidalla olevaa hautakiveä.
Matoranit olivat surreet pommituksessa kuolleen onu-matoranin haudalla.

Nainen huokaisi raskaasti. Sitten hän vilkaisi sylissään olevia valkoisia kukkia.

Keltaiset kädet laskivat kimpun hautakiven viereen. Toa katsoi onu-matoranin hautaa vielä hetken, ennen kuin lähti.



Niin nazorakin vaatimattomat valkoliljat päätyivät koristamaan Maan vainajan pyhättöä, anteeksipyyntönä lajinsa synneistä.