Isä Rusko ja hänen laumansa
Bio-Klaani
Suuren Hengen temppeli
Bio-Klaanin kaupungin Suuren Hengen Mata-Antro Isä Rusko hörppäsi kappalaisen keittämää mustaa kahvia ja katseli sakastin ikkunasta etelään. Temppelin puutarhan takana avautui temppelikorttelin alempi katu, Yksi Tie, jolla porotokat kiskoivat viljapaaluja ja athistit yrittivät improvisoida itselleen parempia tiluksia. Klaanin pieni kolmionmuotoinen Ath-kappeli oli käynyt hyvin pieneksi uskonlahkon johdon muutettua hiljattain Klaaniin.
Ei sillä, athistien esiinmarssi ei huolettanut Isä Ruskoa. Suuren Hengen palveleminen työn kautta oli sitä, mihin paikallinen pääväestö oli tottunut. Klaanin Ath-seurakunnan kylämunkki Garmos oli ollut ihan mukava vanha mies, joskin ehkä vähän höperö. Isä Rusko odotti mielenkiintoisia teologisia keskusteluja athistien kanssa. Ehkä hänen pitäisi kaupungin hengenelämän epävirallisena päämiehenä järjestää jonkinlaiset ekumeeniset pullakahvit. Kiven turaga lisäsi merkinnän päiväkirjaansa. Krikettivähemmistön Ohjastavan Silmän sielunpaimen tulisi varmaankin paikalle, jos kahvihetki ei olisi heikäläisten mietiskelymaratonien aikaan; se kyllä rajasi aika monta tuntia päivärytmistä. Sitten oli tietenkin steltiläisten pantheonin sumuoraakkeli, mutta se mies tuntui olevan aina jonkinlaisessa pöhnässä. Isä Ruskon mielestä kaasujen hengitteleminen oli jokseenkin epäilyttävää, mutta kukapa hän oli tuomitsemaan muiden saarien kulttuureja?
Selakhian Tasavallan Sokean Jumalattaren papitar ei ollut seurallisin veikkonen, mutta ehkä hänetkin saataisiin taivuteltua mukaan, jos muukin pappiskunta osallistuisi; Rusko toki tiedosti ryhmäpaineen merkityksen uskonnossa. Sitten olivat tietenkin xialaiset, vortixxit. Vaikka Rusko oli suurten olentojen palvojien kanssa monessa asiassa eri mieltä, oli aina mukava kuulla muiden mielipiteitä. Näin uskonnon sisäinen ilmapiiri pysyi raikkaana ja tuoreena.
Isä nousi työpöytänsä äärestä, työnsi päiväkirjansa sen laatikkoon ja venytteli selkäänsä. Hän nappasi pohjoismantereen hengenmiestyylisen mustan ympyrälierisen hattunsa sakastin naulakosta, suoristi pappikaapunsa etusiipaleet ja astui temppelin pihamaalle. Hän käveleskeli katse taivaissa hitaasti pitkin pienen puiston sorapolkuja miettien dogmatiikkojaan ja uskonkappaleitaan. Ja jälleen, kuten tuhat kertaa aikaisemminkin, hän pääsi samaan lopputulokseen – Itse kukin palveli Mata Nuin suuruutta tekemällä työtä. Niimpä Isä Rusko lakaisi ruskan lehdet puistikon poluilta, kasteli kukkaset, tasoitti Amaja-ympyrän, puhdisti rännit ja siirsi sivuun hellästi mutta vastutattamattomasti kompostin puolelle valloilleen päässeet horsmat ja lupiinit, jotka lupaa kysymättä kansoittivat kirkonmiehen pihamaan.
Niin meni aamupäivä, ja suntio katsoi että näin oli hyvä, sillä hän sai vapaapäivän ja meni vanhaan kievariin puhumaan ensi viikon kohlii-matsista.
Temppelin pihamaa näytti kuin uudelta. Rusko pyyhki hiet otsaltaan pappikaapunsa helmaan, asetteli pyöreälinssiset lukulasinsa naamiolle, haki postilaatikosta päivän Klaanilehden ja tassutteli sakastiin lukemaan sitä kahvikupillinen seuranaan. Perusjutut linnoituksen tilanteesta, evakkopolitiikan eduista ja haitoista, Ruki-Koron voitosta palkkasoturiskakdeja vastaan, sääennuste joka lupasi aurinkoista mutta tuulista. Lehden sivut meinasivat taas irrota. Jälki oli huonompaa nyt kun lehti tehtiin kaupungissa. Kauppapalstalla joku myi Marazonin jalasta tehtyä sateenvarjotelinettä. Ruskon mielestä se kuulosti brutaalilta, hänen uskollinen sateenvarjonsa roikkui sakastin naulassa hatun alla. Sota oli uinut otsikoihin ja käynyt taloksi, mutta enää sillä ei mässäilty. Tavalla tai toisella linnoitus sopeutui.
Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavanomaisuuden keskeltä nousi yleisönosastokirjoitus.
Sota. Sota on otsikoissa ja puheissa. Sota on rakkaidemme pelokkaissa katseissa, pommien runtelemissa rakennuksissa, sanoissa jotka sanotaan kuiskaten. Tämä ei ole kenellekkään uutta. Jo viikkojen takainen pommi-isku koteihimme räjäytti faktan tajuntaamme. Pohjoisen väen evakuoiminen linnoitettuun kaupunkiimme yhdessä pakolaisten tarinoiden kanssa on sitäkin enemmän selventänyt meille asian kokoluokkaa. Laajan saaremme pinta-alasta huomattava osa on jouduttu hylkäämään vihollisen joukkojen tieltä. Osassa kylistä tämä tapahtui liian myöhään, osassa viime hetkillä. Ei liene mahdottomuus, että eteläisemmätkin kylät saavat tuta saman enne pitkää.Ennen sota eli maailmamme ulkopuolella. Jotkut meistä tunsivat vanhan Turagan, jopa Toan, joka oli taistellut pohjoisen suuressa kaupungissa Pimeyden Metsästäjiä vastaan. Metru Nuin tapahtumat ovat muokanneet koko maailman, etenkin sen pohjoisten osien, geopolitiikkaa aivan uuteen uskoon. Zakazin sisällissota elää matoran-väestömme keskuudessa lähinnä kummitustarinoina ja hulluina seikkailukertomuksia, mutta tiedämme, että Klaanin muurien suojassa asuu myös skakdien luotijunan vanhoja matkalaisia. Historiankirjoihin tutustuneet voivat nimetä Metru Nuin sisällissodan rintamalinjoja ja Kuuden Kuningaskunnan sotaponnistusten tuhoja, mutta niiden muisto on hälvenemässä vanhimpienkin muistista. Yksi asia on kuitenkin synkkä mutta selvä. Tämä on tyly maailma. Armeijan marssivat kokonaisten mantereiden ylitse. Miten on pienehkön korpisaaren ja sen rauhaarakastavien kansalaisten laita?
Vihollisen kokonaismäärä on tuntematon. Tiedämme, että jossain Admin-vuoren kallioperässä on Nazorak-imperiumin tukikohta ja pesä, joka tuntuu syöksevän maalle loputtomasti sotilaita kasvatettuna tuomaan vain tuhoa ja vierasta valtaa. Imperiumin maavoimat ovat syöneet ystäviemme kyliä ja Nui-Koron korkeudella saakka. Saaremme ulkopuolen laajoilla meriaavoilla partio laivasto, jonka voima lienee maamahtiin verrattava: Raportit kertovat lippulaivan pommien luoneen Suurkylän kupeeseen kokonaisen järven, ja käsittämättömän joukkomurhan esti vain Bio-Klaanin jäsenten ja pohjoisen päättäjien yhteystyö ja taktikointi. Imperiumin pienempiä aluksiakin on tarpeeksi kauppasaartoa varten, ja ulkomaisten tuotteiden saatavuuden typistyminen on varmasti näkynyt kaikkien ruokapöydissä.
Tässä vaiheessa, hyvät lukijat, toivon, että ette ymmärrä sanomaani väärin ja lopeta lukemista. Minä en ole lietsomassa tappiomielialaa. Yhtenä rintamana kotiemme puolesta taisteleminen lienee tässä vaiheessa ainoa varteenotettava vaihtoehto. Tiedämme, että torakoiden propagandapuoli on yrittänyt ulottaa lonkeronsa riveihimme, mutta minä en edusta heitä. Annan tukeni Bio-Klaanin sotaponnisteluille. Korostan myös, että ilmavoimamme ovat viimeaikaisista menetyksistään (joilla maksettiin lukemattomien evakoiden henki) huolimatta yhä vihollisen ilmakalustoa voimakkaampi ja meidän ja maajoukkojen välissä on kilometrikaupalla Lehu-metsää. Meidän tulee jatkaa taistelua.
On kuitenkin seikka, jota ei tule sodasta puhuttaessa unohtaa. Asian nimi tuli esille jo otsikosta. Kyllä, minä puhun Nimdasta.
Kaikki varmaankin muistavat jo kuukausia sitten tapahtuneen tiedotustilaisuuden, jossa meille ensi kertaa selvisi, että olemme sodassa. Kyseinen uutinen esitettiin lehdistölle ja jäsenille näillä sanoilla juuriadminin, neiti Toa Tawan toimesta:
”Valtaushaluiset Nazorak-joukot ovat mitä todennäköisimmin liittoutuneet lähialueiden yhdistyneiden Zyglak-joukkioiden kanssa. Kaikesta päätellen tämä joukkio on myös palkannut Skakdi-sotaherra Gaggulabion palkkasoturiarmeijan meitä vastaan. Lisäksi tämä Allianssi on saattanut ottaa joukkoihinsa muitakin vihollisiamme, sillä niitä meillä riittää.”
Nyt olemme tietenkin paljon viisaampia. Nazorak-imperiumin uhka on tullut selväksi meille kaikille. Zyglakien toiminta on aiheuttanut joukkoihimme monta uhria, vaikka saanen mainita, etteivät liskon vaikuta enää niin suurelta uhkalta viitaten tapahtumiin, joiden puistattavuus käy yli käsityskykyni; en puhu niistä sen enempää. Skakdi-palkkasoturit tuntuvat olevan jokaisen modernin konfliktin lisäratas, ja juuri tätä kirjoittaessa kuulin uutisia kalastajakylä Ruki-Koron voitosta Gaggulabion miehiä vastaan Kummitusten suolla. Näiden lisäksi puheissa on kulkenut myös jutut lähes tuhoutumattomista vihamielisistä leijulieriöistä ja varjon toasta, joka taltutettiin Admin-tornista kyy mielessä; On tosin huomattava, että raporttien mukaan kyseinen henkilö pakeni myöhemmin. Selvää tietoa asiasta ei ole, mutta ilmeisesti kyseiset tekijät ovat jonkilaisessa yhteistyössä Nazorak-imperiumin kanssa.
Palatekseni asiaan, noiden sanojen jälkeen administon ehkä toiseksi vaikutusvaltaisin jäsen Guardian kertoi meille toisesta tärkeästä asiasta. Admin takana holonäytöllä näkyi kuusi sinihohtoista sirua.
“Tämä tässä on Nimda. Me emme tiedä, mikä se on. Me emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta olemme nähneet sen voiman jo kahdesti käytössä ja tiedämme, että joku vihollisliittoumassa, Pimeyden metsästäjissä ja ehkä jopa Makutain veljeskunnassa haluaa nämä osat käsiinsä. Kyseessä on käytännössä yksi tuhoisimpia aseita, mitä maailmaamme on luotu.”
Johon Toa Tawa vielä lisäsi:
“Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.”
Hätiköity johtopäätös olisi, että sodan iskiessä Bio-Klaani pistäisi etusijalle tarujen artifaktin, jonka olemuksesta se ei ole edes tietoinen, etsimisen samalla, kun kansa joutuisi pakenemaan kodeistaan rautasaappaan alta. Minä en kuitenkaan usko niin. Johtajamme eivät, jos olen oikein ymmärtänyt, ole typeryksiä. Klaani on vuosikymmenten ajan menestynyt luoden turvapaikkaa vainotuille ja nousemaan merkittäväksi kauppatekijäksi mantereiden välisillä merialueilla. En usko, että nimdajahti on yhdentekevää, vaikka siihen käytetään monen voimakkaan soturin panos. Sellaisista Klaanin jäsenistä kuin Killjoysta, Matoro Mustalumesta tai päämoderaattori Umbrasta olisi varmasti hyötyä kotirintamalla, mutta silti he ovat tämän athismin uskonaarteen jäljillä.
Nimda ei selvästikään ole turha taikakalu tai leikin asia. Olemme monet nähneet Kanohi-suurnaamioita toien käytössä: Koristeelliset naamiot saavat sankarimme tekemään mahtavia suurtekoja; Pakari saa voimat moninkertaistumaan, Kakaman käyttäjä voi vaihtaa paikkaansa silmänräpäyksessä. Huna kasvoillaan Toa piiloutuu katseilta, Mirun käyttäjä voi nousta ilmassa korkeuksiin. Athismin tarujen mukaan – ja adminien tiedotuksesta päätelleen – Nimdan sirut pystyvät paljon suurempaan. Tekijät on helppo laskea yhteen: Eikö maailman vahvimman aseen etsiminen olisi sodassa mahdottoman suuren vihollisen edessä ainoastaan looginen teko, jos sitä ei suinkaan hankittaisi tuhottavaksi vaan käytettäväksi?
Voisimme ajatella, että Nimdan sirujen voima on niin kamala, ettei Bio-Klaani käyttäisi sitä edes vääjäämättömän tuhon edessä. Kuitenkin näyttää siltä, että Tawalla on Nimda-ristiretkelleen itse athistien johtajan, Pyhän Äidin siunaus. Matka Ath-Nuilta on ollut pitkä, ja kyseisen uskonnon johtohahmon asema varsinkin eteläisessä maailmassa on valtava. Nyt koko athismin johto on meidän saarellamme, meidän kaupungissamme, kaukana uskonkunnan pääsijoista. Yhtäkkiä näyttää siltä, että Nazorak-imperiumin sodan sijaan olemme keskellä suurempaa palapeliä. Mutta ehkä asiat menevätkin toisinpäin: Nimda aiheuttaa sodan. Ehkä se onkin allianssin todellinen lähtökohta, entä jos Klaanimme etsi siruja jo ennen sotaa? Vaarantaako johtomme selkkaus ath-taruston voimaesineiden kanssa koko saaremme turvallisuuden? Minä en tiedä. Asiaan ei liene yhtä suoraa vastausta.
Mitä siis ajattelen asiasta? Minä luotan Bio-Klaanin johtoon. Minä luotan siihen, että Nimdan etsinnälle on peruste. Toivoisin vain, että johtomme ottaisi asiaan selkeämmin kantaa. Me kannamme oman osamme tässä epävakaassa maailmassa, emme pelkästään uhreina, mutta myös puolustajina, jopa sotilaina. Ehkä ainoa tapa konfliktista ulos on näiden voimakkaiden taikakalujen kautta. Jos näin on, olisi toivottavaa, että johtomme osaisi ilmaista sen meille. Näinä päivinä kaikki toivo on tarpeen.
Professori Glamon, Bio-Klaanin Kansalaisopisto, Yhteiskuntatieteet
Isä Rusko nosti katseensa lehdestä, laski lukulasinsa pöydälle ja katseli iltapäivätaivaalle. Kofotintit nokkivat pihlajanmarjoja. Nimda. Siinäpä vasta kyllä! Suuren Hengen Mata-Antro ei tiennyt aiheesta paljoakaan. Hän epäili josko kylämunkki Garmoskaan oli asiaan kovin perehtynyt. Ne ulkomaalaiset kyllä takuulla tiesivät, mutta Rusko epäili, josko he tällaiselle tavalliselle Mata Nuin papille mitään kertoisivat. Klaanin johtoon ne tuntuivat olleen kyllä syvässä yhteydessä, ja se rauhoitti Ruskoa. Oli hyvä, ettei kylän papin tarvinnut kantaa koko taakkaa harteillaan. Ruskon Toa-vuodet olivat kuitenkin jo kaukana takana, ja nyt hänellä oli vain lukulasinsa ja sateenvarjonsa.
Voisi olla huonomminkin, loppupeleissä.
Mata-Antro kaiveli muistikirjansa työpöydän laatikosta. Niin, se kokous. Sitä ennen lauman kaitsemista. Rusko piti sanavalinnasta. Siinä oli jotain yksinkertaista positiivisuutta. Muutama kaupunkilainen ja klaanilainenkin oli sopinut juttutuokiosta lähiaikoina. Mikäpäs sen parempaa.
Odotellessaan hän soitti harmoonia.