Synkeät kivikäytävät
Joskus aikoja sitten

Hän oli pitkänhuiskea, harmaa ja auttamatta lähes tikuksi laihtunut. Hänen ruumiissaan ei ollut enää juuri yhtään ylimääräistä. Hänen päänsä alkoi näyttää lähes valtavalta laihaan kehoon verrattuna. Näillä käytävillä ei löytynyt kovin usein syötävää, eikä se yleensä ollut kovin hyvää.
Mutta hänen mielentilansa ei laskenut. Hänellä oli tehtävä.
Iggy oli otuksen nimi, ja tämä tahtoi Aarteen.

Ja yritti etsiä sitä, vaikka käytävien alta kuului jotain voimakasta ja kummallista. Hän ei sitä kuunnellut. Hän mietti Aarretta.

Aarre oli kaunis ja upea, ja hän voisi pitää sitä päässään. Hän voisi ihastella sen väriloistoa, hekumoida sen harvinaisuutta ja ainutlaatuisuutta ja hypistellä sen kankaista pintaa. Hän voisi tepastella se päässään kuin tämän paikan omistaja. Ajatellessaan aarretta Iggy ei voinut olla hymyilemättä pikkuisen.

“Hattu”, otus vinkaisi innokkaana.

Paljoa muuta hän ei sitten tahtonutkaan tai muistanutkaan. Nämä kiviset käytävät olivat olleet hänen kotinsa jo… aika pitkään. Aikaa oli huono arvioida syvällä maan alla. Jos käytävät nyt maan alla olivat. Vaellus oli alkanut Kepen pajasta, muuttunut loputtomiksi varastoriveiksi, ja nyt nämä käytävät eivät tuntuneet loppuvan ikinä.

Joskus ne vähän pelottivat Iggyä. Pimeydessä laahustaminen yksin oli ikävää. Joskus hänen teki mieli vain istua maahan hetkeksi ja sulkea silmänsä. Ja vingahtaa ihan pikkuisen.

No ei nyt. Nyt hän keskittyi Aarteen etsimiseen. Mutta vaikka hän olikin pitkä kuin toa, täällä harmaa otus ei voinut olla tuntematta itseään pieneksi.

Niin kovin pieneksi. Mutta Iggy hymyili. Hymyily oli kivaa. Hymyily ei koskaan satuttanut ketään.
Oli parempi jatkaa käytäviä pitkin. Joku oli valaissut hänelle tien. Joku oli sytyttänyt liudan soihtuja, jotka harvalukuisuudessaankin rikkoivat katakombien loputonta pimeyttä. Olikohan se ollut Dox?

Dox?

Dox???

Iggy vinkaisi. Hän ei ollut nähnyt Doxia ainakaan… kolmeen vuoteen. Joo, varmaan vuoteen. Vai oliko siitä niin kauaa? Hän yritti pysyä laskuissa, mutta miten hän edes voisi tietää? Ja vaikka hän olisi pysynytkin laskuissaan, oliko aikaa edes kulunut ulkona yhtä paljon?
Täällä alhaalla (vai ylhäällä?) auringot eivät nousseet tai laskeneet. Täällä oli aina yhtä pimeää. Mutta soihdut paloivat silti kuivilla kiviseinämillä aina. Joku sytytti ne aina kun ne ehtivät sammua. Aarteen etsinnän keskellä ei tätä asiaa ollut ehtinyt miettiäkään.

Niin vain aina kävi.

Olikohan se tosiaan ollut Dox? Dox, Dox, Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Muita Iggyn ystäviä olivat Kepe ja Snowie. Kepe oli kiva. Kepe antoi Iggyn leikkiä pajassaan.
Snowiekin oli kiva. Snowie oli kivan pullea ja tukeva. Pehmeä kuin iso tyyny. Snowieta oli helppo halata, ja Snowie halasi usein takaisinkin. Tosin kumpaakaan ei Iggy ollut hetkeen nähnyt.

Pajassa oli ollut viimeksi vain Manu. Manukin oli tavallaan Iggyn ystävä. Tavallaan.
Tosi tosi tavallaan.

Ja Valvoja. Valvoja oli Iggyn hyvä ystävä, vaikka kummallinen ja vähän pelottava olikin.
Iggyllä oli vielä yksi ystävä, mutta siitä ystävästä hän ei juuri pitänyt. Se ystävä ei kuitenkaan ollut jättänyt häntä viime aikoina rauhaan. Se puhui kummallisia ja ilmestyi varoittamatta. Mutta nyt Iggy oli yksin, eikä sitä tyyppiä ollut taas hetkeen näkynyt. Mihinköhän se nyt oli taas luistellut?

Mutta Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Doxin ystävä hän oli ollut pisimpään. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi ollut Doxin ystävä. Hän ei…
… muistanut.

Jokin jyrähti kivikäytävien alla. Iggy ei keskittynyt siihen taaskaan.

Hän ei muistanut vanhempia asioita. Yhdessä Doxin kanssa he olivat aina etsineet varastoista aarretta, kasailleet toistensa päihin mahtavia päähinevuoria. Ja välillä tapelleetkin niistä. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä pahalla. Ei kai Dox ollut suutuksissaan mennyt jonnekin tänne syvemmälle? Entä jos hän oli niin kaukana, että ei enää löytänyt tietä takaisin?

Iggy vinkaisi.

Hänen olisi löydettävä Dox!
Hänen olisi pyydettävä anteeksi!

Iggy ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ei niin mitään pahaa!

Ei…
… niin…
… mitään…

… pahaa?

Käytävät alkoivat jyristä. Ensiksi se kuului heikkona jostain syvemmältä. Siitä pimeydestä, mihin Iggykään ei koskaan uskaltautunut. Sieltä, missä ainoat varjoa halkovat pisteet valoa leijailivat itsekseen aavemaisesti kuin tähdet, jotka kieltäytyivät pysymästä samassa avaruuden pisteessä. Tähtikuviot, jotka olivat matkalla, pyhiinvaelluksella kohti syvempää pimeyttä… tai aivan toisenlaista valoa.

Valvoja puhui. Iggy säikähti. Niin ei ollut käynyt pitkään aikaan.
“Tervehdys”, se sykähti.
Iggy vinkaisi. Valvojan puhe kaikui näiden jyrisevien käytävien läpi selkeänä, lempeänä… mutta myös vähän vääränä. Se oli ollut pitkään hiljaa. Miksi se oli ollut pitkään hiljaa? Iggy ei tiennyt. Tuttu ääni kuitenkin sai hänet rauhoittumaan, mutta ei paljoa. Mikä täällä tärisi? Maanjäristys? Biojäristys? Vaiko… jotain paljon vanhempaa.
Vanhempaa ja pahempaa.

Jotain, joka oli odottanut pitkään käytävissä teknisesti ottaen Klaanin alla.

Jotain, joka oli nyt tulossa ylös.

Ties mitä se mukanaan toisi.

“Vaanija”, Valvoja puhui kovalla mutta kuuloelimiä hellivällä äänellään. “Vihollinen on Verstaassa.
Vihollinen on Verstaassa.

Vihollinen on Verstaassa.”

Iggy ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Mutta hän lähti juoksemaan käytävää syvemmälle, kauemmas. Ennen kuin se ehkä sortuisi hänen päälleen. Hänen olisi löydettävä Dox.

Eräässä kohtaa Iggy kääntyi väärästä nurkasta. Valvoja jatkoi lauseensa toistelua. Iggy yritti hymyillä, ja onnistuikin. Valvojan ääni toi hänelle rohkeutta. Se oli tuttu ääni. Valvojalla oli kiva ääni.
Kivikäytävien alla kuuluva tärinä, repeily ja murskaantuminen ei ollut kiva ääni.

Lopulta Iggy saapui kuin laiturille keskellä pimeyttä. Se oli umpikuja. Hän tuijotti alas kielekkeeltä pimeyteen.
Tai aivan, aivan toisenlaiseen, toismaailmalliseen valoon.

Keskellä tuota mustuutta kuitenkin leijaili valopisteitä. Lepattavia liekkejä, jotka paloivat sammumatta. Ne muodostivat tähtitaivaan sille, mikä oli tuolla alhaalla. Sille, mikä oli paljon suurempi kuin mikään näistä käytävistä. Sille, mistä se jonka nimeä Iggy ei muistanut ei lakannut puhumasta pelolla ja innolla.

Sille, jonka uumeniin Dox oli ehkä kadonnut. Sinne, missä ei ollut aarteita, hattuja.

Vaan hatuntekijä itse.

Iggy perääntyi kuilulta. Hän ei pitänyt korkeista paikoista, eikä hän halunnut katsoa alas. Eikä todellakaan mennä alas. Harmaan otuksen olisi löydettävä toinen reitti. Ehkä hän löytäisi Valvojan. Tai edes sen toisen. Hänen täytyisi löytää joku. Edes joku.

Tärinä ja jyrinä olivat pahaa unta.
Ja alhaalla odotti Profeetan valtakunta.