Bio-Klaanin saari, Hatidi

Tiiksie siristeli silmiään. Hän oli nukkunut noin kaksi tuntia, kunnes oli herännyt tanssisalista kuuluvaan bassojytinään. Mutta Tiikeliä tämä ei haitannut. Ei hänellä ollut tarkoituskaan nukkua pitempään.
Tiikelin huone olisi saattanut ulkopuolisen silmissä näyttää karulta sekä sotkuiselta, mutta Tiikelille se oli rakas ja toi monia hyviä muistoja mieleen. Tiikelin sänky oli hieman vinossa ja patja oli sotkeutunut kuraan ja kenties vaikka mihin mömmöihin. Peittona toimi repaleinen Klaanin lippu, jonka pöllimisestä Tiikeli oli erittäin ylpeä. Tyyny taas oli ihan märkänä rahien verestä, koska Joumah pyyhki siihen taistelukyntensä aina tapettuaan jonkun. Tiikeli ei nähnyt tässä mitään väärää. Hänestä se tuoksui ja maistui hyvältä.
Tiikelin huoneen seinät olivat täynnä kaiverruksia sekä töherryksiä, joista vain harvat ymmärsivät, mitä ne tarkoittavat. Seinillä oli myös joitain Uroigejegeläisiä talismaaneja. Huoneessa ei ollut sängyn lisäksi muita huonekaluja kuin yksi lipasto, joka oli täynnä Tiikelille tärkeitä esineitä. Sekin oli toki täynnä naarmuja ja tahroja, mutta Tiikeli ei välittänyt tästä yhtään. Tärkeintä Tiikelille oli se, mitä oli sen sisällä. Huoneen nurkassa oli kahdentuhannen valotikun hätävarasto. Lattialla taas oli paljon käytettyjä valotikkuja ja muuta roskaa, joiden siivoamiseen Tiikeli ei nähnyt mitään vastuuta.

Kaikkein huomattavin ja ulkopuolisen silmissä ehkä järkyttävin asia tässä huoneessa oli kattolampun paikalla roikkuva, koukussa riippuva Toan irtopää. Tiikeli katsoi tätä soturin ruhosta revittyä jäsentä hymyillen.
“Suurin Osa Toista On Ihan Älyttömän Tylsiä Ja Ja Ylimielisiä Idiootteja. Luulee Olevansa Niiden Huijausvoimiensa Takia Jotain Voittamattomia Yliherroja. Kyllähän Ne Aika Imbalta Vastukselta Vaikuttaa, Mut Oikee Taktiikka, Oikee Aseistus Sekä Täydellinen Ajoitus Niin Kyllä Ne Siittä Lakoo…” Ajatteli Tiikeli itseksään.

Tämän jälkeen Tiikelin huomion vangitsi tanssisalista kuuluva musiikki:

“Tää Kipale Kuulostaa Tärkeeltä, Mikäs Tää Oli?”
Ajatteli Tiikeli noustessaan sängystä.
“Daruderakk – Hiekkamyrsky?”
Tiikeli käveli puoliunisena Hatidin takahuoneen käytäviä pitkin kohti tanssisalia. Pian Tiikeli kuitenkin tunnisti kipaleen ja hänen kissamaisille huulilleen levisi kummallinen hymy. Hän sai samassa suuren adreanaliinipurkauksen.
“Mua Tarvitaan Tanssilattialla!” Tiikeli hihkaisi itselleen ja nopeutti vauhtiaan.

Tiikeli juoksi kohti tanssisalia ja suorastaan täpisi innosta. Tiikeli avasi takahuoneen oven ja näki, kuinka tanssilattialla olevat asiakkaat olivat kokoontuneet rinkiin, jonka keskellä oli varattu paikka hänelle.

Koska kaikki tiesivät, ettei Tiikeli koskaan jättäisi tanssilattiaa rauhaan, kuin tämä kipale soisi.

Tiikeli juoksi ringin keskelle. Hän heilautteli käsillään merkkejä kohottaakseen hypeä. Kohta tulee droppi.

Ja kun Basso putosi.

Niin putosi kaikkien leuatkin.

Oli yksikertaisesti vain fakta, että Tiikeli oli yksi maailman parhaita Jumpstyle-tanssijoita. Kyse ei tietenkään ollut Tiikelin ylimielisyydestä. Tiikeli oli vain ihan uskomattoman hyvä tanssija, sekä Jumpstyle oli hänen suosikki tyylinsä.

Kumminkin aina hän kohtasi haastajan. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, kun ringin ulkopuolelta hoiperteli sienissä oleva sudenkorentohumanoidirahi, joka huusi kovaan ääneen Tiikelille “1V1 ME!”

Tiikeli piti haasteista ja hän oli valmis kyseennalaistamaan tittelinsä.
“Mää Oon Valmis Eeben Tanssimittelöön, Ookko Sää?” Sanoi Tiikeli joka heilui bröystäillen haastajansa edessä.

Kun Tiiksien haastaja aloitti tanssimisen, ei Tiikeli voinut kieltää ettei tämä olisi ollut taitava. Tiikelin ilme kumminkin pysyi itsevarmana, kun hän odotti omaa vuoroaan. Kun Tiikelin pääsi takaisin tanssilattialle, niin ei voittajasta ollut mitään epäselvyyksiä. Tässä lajissa Tiikeli vain oli ylivoimainen. Tietämistään tanssijoista paras, jota saarelta löytyy. Ja tätä kukaan tuskin pystyi kyseenalaistamaan.

Tiiksie mittaili haastajaansa. Tiikeli oli ollut hänen kanssaan aiemminkin tanssimittelössä ja puhunut hänelle monia kertoja. Tiiksiellä ei vain ollut pienintäkään hajua siitä, mikä hänen nimensä oli. Hänen tanssiessa tämä sudenkorentohrahi oli lentänyt kattoon ja tarrannut siitä tahmeilla raajoillaan kiinni.
Tiikeli kysyi häneltä: “Ketä Se Sun Nimes Ny Taas Olikaan?”
“En pysty vastaa, mää oon liian korkealla!” Katossa oleva rahi vastasi äänensävyllä, jota ei voi kuvata miksikään muuksi kuin sieniseksi.
Tiikeli mietti hetken, että kumpaa korkealla oloa tämä nyt tarkoitti, mutta sitten Tiiksie tajusi, että hän oli kysynyt samaa useammankin kerran aiemmin. Ja vastaus oli ollut aina sama.

Tämän tajuttuaan Tiikeli otti naamansa taas peruslukemille.
“Tuliksää Tonne Tiskin Puolelle?” Sanoi Tiikeli ja rupesi pian kävelemään tiskiä päin Sudenkorentorahin seuratessa Tiikeliä. Heidän saavuttua tiskin luo Sudenkorentorahi iski päänsä pöydälle ja alkoi pitämään todella epämääräiseltä kuulostavia ääniä. Tiikeli tiesi, ettei kyseinen otus ollut ihan kommunikointitaajuudella. Hän tilasi itselleen kalliin drinkin ja vajosi omiin ajatuksiinsa.

“Kyllä Nää Tanssimittelöt On Aina Hauskoja. Toisaalta, Milloin Mulla Ei olis Hauskaa? Mää Asun Ja Elän Vapaaherran Elämää Niin Siistissä Yökerhossa, Et Tästä Paikasta liikkuu Tarinoita Jopa Muilla Saariketjuilla. Mää Oon Joka Päivä Mun Ystävien Seurassa Ja Tässä Paikassa Kaikki On Mun Ystävät. Mullon Aseita, Aineita Ja EDM:ää, Sekä Paljon Hyvää Seuraa Joiden Kanssa Jakaa Ne. Täällä Kukaan Ei Oo Käskyttämässä Ketään, Eikä Kukaan Elä Tyrannian Alla. Kaikki On Saman Arvosia Ja Säännöt On Sovittu Yhdessä.”

Tiikeli mietti itsekseen. Sitten Tiikelin ilme muuttui hetkeksi aikaa. Samassa hän kaatoi jälleen kerran drinkkinsä maahan ja kilkutti drinkkitikulla lasia kuin mahinkelloa, keräten suurimman osan salin huomiosta.

“PÄIVÄÄ VAAN KAIKILLE! MÄÄ TÄSSÄ JUST MIETIN, ET EIKS SEKIN OO AIKS ALISTAVAA, ET MEILLON TÄÄLLÄ JOTAIN SÄÄNTÖJÄ? EIHÄN NY VAPAUDEN NIMISSÄ PITÄIS MÄÄRÄILLÄ KETÄÄN, JOTEN TÄSTÄ LÄHTIEN MEIL’ EI OO EES SITÄ YHTÄ SÄÄNTÖÖ, JOOKOS KOOKOS?” Tämän huudettuaan Tiikeli meni takaisin istumaan ja Hatidin väki vastasi myönteisesti nostamalla drinkkejään ja kehumalla Tiikelin päätöstä. Tiikeli taas tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi ja tunsi saavuttaneensa jotain suurta.

Tiikeli ei ollut koskaan tajunnut, mihin yksikään olento tarvitsisi johtajaa. Siksi Tiikeli oli aina unelmoinut täydestä auktoriteetittomuudesta ja sääntöjen puutteesta. Ja nyt hän oli onnistunut saavuttamaan sen. Tiiksie halveksi kaikkea auktoriteettivaltaa, eikä hän nähnyt erityisemmin suuria eroja Torakoiden Monialayhtymän taikka Klaanin välillä.

Kapitalistisia järjestelmiä molemmat. Molemmissa on luokkia, joissa toiset ovat toisiaan ylempiä. Aivan sama, onko kyse rivimiehistä ja kenraaleista vai jäsenistä ja admineista, Tiikeli ajatteli.
“Klaani Väittää Niin Kovaa Suojelevansa Jäseniään. Miltä Se Niitä Oikeasti Suojaa? Siltä Ettei Heillä Ole Koskaan Hauskaa!”

Tämä sai Tiikelin muistamaan aikansa kuin oli klaanin jäsen. Tiikelin silmät laajenivat hieman, sen jälkeen hänen kätensä alkoivat täristä ja hänen ilmeensä näytti järkyttyneeltä. Hän rupesi melkein itkemään.
Kissarahi oli muistanut jotain, jota Tiikeli ei halunnut muistaa. Hetken aikaa täristyään Tiikeli läpsäisi itseään.
“Kokoo Ittes Tiikeli” hän tokaisi itselleen ja läimäytti itseään toisen kerran. Tämän jälkeen Tiikeli kokosi ajatuksensa kasaan ja mietti, mitä hänen olikaan pitänyt tehdä.

“Ainiin, Mun Piti Testata Mun Uutta Taikatemppua.” Tiikeli otti pöydällä olleen tyhjän drinkkilasin ja nousi pystyyn. “…Vois Tosiaan Myös Joumahin Päästä Sieltä Takaluukusta Pois.”
Joten Tiikeli päätti hoitaa kaksi nazorakia yhdellä ammuksella ja meni esittelemään taikatemppuaan Joumahille.

Mustakeltainen rahi asteli vetreästi Hatidin etuovella ja tönäisi molemmat oviparit auki niin, että ruosteiset ovet paukahtivat vanhan varastorakennuksen seiniin. Tiikeli asteli ulos, jossa aamupäivä oli aurinkoinen ja ilma oli vielä kostea ja viileä. Rakennusta ympäröivä metsä heitti varjon pihalle. Hän laskeutui betoniportaat alas ja asteli Hatidin julkisivun eteen hakatun pienen aukion reunalle, johon Tiikeli oli eilen parkkeerannut hänen yliviritetyn autonsa.

Tiikeli asteli auton takaosassa olevan peräkontin eteen ja painoi päänsä ajoneuvon peltiä vasta.
”Kuulen Kuorsausta” hän totesi kuunneltuaan hetken. Tiikeli kuitenkin potkaisi lujaa kulkupelin perää, jolloin auton peräluukku aukesi kolahtaen. Takakontista paljastui sininen kääpiömatoran, joka oli juuri herännyt.
“Hei Äiä, Haluukko Nähä Taikatempun?” Kysyi Tiikeli.
“Sisältääks Se Sisäelimiä?” Joumah kysyi siristellessään silmiään, kun kirkas auringonvalo osui suoraan hänen silmiinsä.
“No Ei, Mut Hieno Se Silti.” Sanoi Tiikeli ja nosti Joumahin ylös takakontista.

Joumah katsoi innostuneena Tiikeliin, kun tämä piteli juomalasia kädessään.
“Näekkö Tän Lasin?” Tiikeli kysyi. Sen tehtyään hän kuitenkin heitti pitelemänsä lasin koreassa kaaressa yökerhon seinään.
“NO EPPÄ NÄE ENÄÄ!”

Joumah oli täysin haltijoissaan ja kysyi Tiikeliltä toiveikkaana: “Pystyyks Ton Tekeen Jonkun Kallolle?”
“Sää Et Vaan Taida Olla Tarpeeks Taika-Äiä Tehdäkses Sitä.”
“Varmasti Oon! Anna Mulle Vaan Pää Jonka Voin Murskata!”
Joumah katsahti autossa olleisiin taistelukynsiin ja murahti lopulta Tiikelille:
“Taino. Nappaan Mieluummin Ite.”

Jouman nappasi taistelukyntensä ja juoksi metsään näyttäen edelleen täydeltä idiootilta. Tiikeli kohautti olkiaan ja palasi Hatidiin. Hän päätti käydä katsomassa, oliko Jäätutkija jo hereillä.

Tiikeli käveli ruosteisista ovista sisään. Tanssilattialla hälinä ei ollut vähentynyt ollenkaan. Mustakeltainen kissarahi kulki seinän viertä hyräillen samalla hetkellä soinutta kappaletta. Hän ohitti baaritiskin ja meni DJ-pöydän takana olevalle ovelle, kun hän huomasi jotakin. Tiikeli käänsi kissamaista päätään ja katsoi diskosalin oikeanpuolimaiseen nurkkaan. Nurkassa oli pari pöytää ja yhden niistä ääressä istui valkoinen hahmo.

Tiikelin suipot korvat heilahtivat ja samassa hän rynnisti nurkkapöytää kohti. Leveän pöydän ääressä istui valkoinen nazorak. 273:lla oli väsynyt ja jokseenkin ärtynyt ilme kasvoillaan. Hän tuijotti herkeämättä pöydällä makaavia karttoja, jotka suorastaan peittivät pöydän alleen. Jäätutkijan kasvot vastasi hieman shakkipelaajan ilmeitä, joka yritti kuumeisesti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta. Jos tarkemmin sanotaan, hän näytti shakkipelaajalta, joka ei ollut nukkunut kuin pari tuntia yössä ja jonka ympärillä raikui tärykalvoja jyskyttävät ääniaallot samalla, kun hän yritti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta.
Tiikeli ei kuitenkaan osannut näitä merkkejä lukea, vaan hän hyppäsi tiedemiehen vieressä olleelle tuolille ja huusi melkein hänen kuuloaistinsa vieressä:
”Päivää!”
273:n silmät liikahtivat hitaasti ja ne kääntyivät hänen viereensä istuneeseen Tiikeliin. 273 suu liikahti hiukan, kuin sanoakseen jotain, mutta hänen sanat hukkuivat ympäröivään poppiin. Kissarahi tulkitsi tämän tervehdykseksi.

”Mitäs Puuhailet?!” Tiikeli kysäisi pirteänä ja kääntyi katsomaan uteliaasti pöydälle levitettyjä karttoja. 273:n puolelta katsottuna pöydän toisessa päässä oli iso Pohjoisen- ja Eteläisen Mantereiden välistä merialuetta kuvaava kartta. Sitten oli pöydän oikean reunan yli kohta tippuva merikortti, joka kuvasi hieman tarkemmin Mantereiden välisiä saaria. 273:n edessä oli taas kartta pelkästään yksityiskohtaisesti Klaanin saaresta.
Nopealla vilkaisulla Tiiksie näki, että jokaiseen karttaan oli töherretty tasolla makaavalla punaisella tussilla ympyröitä, viivoja, nuolia ja erilaisia koukeroita, jotka muistuttivat Tiikelistä kirjoitusta. Pöydällä oli myös valkoisen torakan edessä kirjoituslehtiö, josta oli revitty jo neljä sivua ja rypistetty palloiksi pöydälle. 273 itse nojasi poskensa kahden sormensa päihin samalla, kun hänen kyynärpää lepäsi pöydänlaitaan. Jäätutkijan edessä lepäsi myös osittain Klaanin saaren kartan reunan päällä puolillaan oleva drinkki. Juoman pinnalla kellui useita sulaneita jääpalojen jäänteitä.

”Lainasin karttoja Gamnshulta.” 273 sanoi ja viittoi peukalollaan baaritiskille. ”Hän sanoi, että nämä kartat olisivat muutenkin joutaneet ruokaliinoiksi.”
”Mitä Sä Suunnittelet?”
273 vaihtoi asentoaan tuolissa ja nojasi nyt ryhdittömästi tuolin selkänojaan. Hän napautti pitkällä etusormellaan kartassa saaren ympärille piirrettyä, isoa punaista ympyrää.
”Puhelin lisää Paimenesi kanssa tänä aamuna. Hänen ja omien tietojen perusteella arvioin, millä etäisyydellä rannikosta Imperiumin Laivaston saartorengas sijaitsee. Uskon, että nazorakein laivat ovat niin tarkkaavaisia, ettei saartorenkaan läpi pääse huomaamatta edes pienveneellä. Joten meritie on poissuljettava mahdollisuuksistani päästä saarelta…” 273 totesi masentuneena.

Tiikeli katsoi hetken valkoista tiedemiestä ymmällään. ”Sitä Mä En Oo Oikein Kässännyt, Miks Sä Haluut Veks Täältä, Ku Sähän Voisit Jäädä Tänne! Sä Oot Hyvää Seuraa Ja Susta Vois Tulla Mun Oikee Käsi Tän Paikan Johdossa.” Kissarahi totesi hilpeästi.

273 katsoi toveriaan hetken silmiin. Hän oli hetken hiljaa, kunnes aloitti vakavasti.
”Tiikeli. En sano tätä millään pahalla. Olen todella kiitollinen antamastanne turvasta ja siitä, että pelastitte minut aiemmin. Mutta vaikka sinä ja toverisi olette osoittaneet osaavanne taistella nazorakeja vastaan, en silti kuitenkaan usko, että tämä paikka pystyisi puolustautumaan kovinkaan pitkään Imperiumin Maavoimien rynnistäessä etelään.” Jäätutkija siirsi valkoisen sormensa kartalla saaren yli länsi-itä suunnassa kulkevalle viivalle.
Viiva kulki Kummitusten suon pohjoispuolelta Pesävuoren länsirinteeltä vuoritukikohdan kautta itärinteille, josta se viimein laskeutui etelän tasangoille ja mutkitteli lopulta itäiselle rannikolle. Kynällä piirretyn viivan yli kulki pohjoisesta etelään osoittavia nuolia.

Tiikeli loi epäilevän katseen Jäätutkijaan. “Ai Ei Pystyttäis Puolustaan Vai?”
273 huokaisi syvään. “Usko minua. Minä tunnen lajini. Eikä silloin ole kysymys vain ryhmästä tai parista, vaan satapäisestä sotajoukossa. Lisäksi Laivaston lippulaiva, Rautasiipi, pystyy tuhoamaan kaupunkeja yhdellä täyslaidallisella.”
”Zyglakeilta kuulemani mukaan nazorakeja häärii jo vuoren eteläpuolella. Lisäksi eilinen partio osoitti, että Imperiumi on kasvattanut aktiivisuuttaan. On vain ajan kysymys, kun maavoimat hyökkäävät täydellä voimalla tänne. Viimeistään Imperiumin kanssa liittoutuneet skakdit käyvät läpi jokaisen kylän etelässä ja ryöstävät ja polttavat ne maan tasalle. En tiedä sinusta ja ystävistäsi, mutta minä uskon, että minulla on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä jossakin muulla saarella, kuin tällä.”

“Njaa, Jos Kuolemaa Niin Paljon Pelkäät Nii Tee Mitä Haluut.” Vastasi Tiikeli.

273:n ilme muuttui hieman tuimaksi, kun hän laski kyynärpäänsä edessään olevalle pöydälle ja painoi kitiiniset sormenpäänsä toisiaan vasten. Urogejegeläinen hämmästyi, kuinka paljon torakan sormet taipuivat siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi pitänyt taittua.
”Minä jotenkin ymmärrän ajattelumaailmasi…” 273 alotti ”Sinulla on ystäväsi, kotisi ja kaikki mitä olet aina halunnut. Mutta minulla, Tiikeli, ei ole muuta kuin hanskani ja elämäni. Minä selvisin kapinasta, mutta menetin kaiken. Kun heräsin kallionkielekkeeltä, tajusin, ettei minulla ollut enää kotia… Ei ystäviä… Ei mitään. Ei mitään muuta kuin henkeni.”

Jäätutkijan ääni nousi hieman.
”Mutta vaikka minulla ei ollut enää mitään, en halunnut jäädä kuolemaan vuorelle. Minä en siis laskeutunut puolikuolleena kalliorinnettä alas, elänyt viikkoja havuilla, katsonut Aavetta silmiin enkä tappanut omaa lajilaistani vain sen tähden, että voisin kuolla jossakin muualla! Turhan tähden. Sen takia haluan selviytyä, koska minulla ei ole muutakaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa hävitä.”
Tiikelin suu vääntyi hieman mutruun, kun hän yritti käsitellä pääkopassaan 273:n sanoja. Valkoisen nazorakin siniset silmät olivat taas eksyneet pöydillä oleviin karttoihin. Niiden ruskea väri muuttui diskovalojen värien mukaan. Ne vaihtuivat juuri sillä hetkellä sinisiksi, kun torakan katse osui kartassa kuvatun saaren länsiosaan.

273 katsoi hetken karttaan tehtyjä kuvioita ja omia merkintöjään. Lehu-Metsään oli merkitty zankrzoralainen kysymysmerkki.
Jäätutkija nojasi huulensa taivuttamiinsa sormiinsa ja vajosi omiin mietteisiinsä. Metsän tapahtumat palasivat yhtä karmivina hänen mieleensä. 273 tajusi, ettei ollut zyglakien tapaamisen jälkeen ehtinyt miettiä, mitä silloin oli tarkalleen tapahtunut. Oliko hän tietoisesti sivuuttanut ajatuksen, pyrkiessään vain mahdollisimman nopeasti merelle? Tähän kysymykseen hän itsekään ei osannut vastata. Mutta nyt kun valkoinen tiedemies tuli puhuneeksi elämästä, heräsi hänen mieleensä kysymys, joka oli päiviä vartonut hänen mielensä perukoilla.

273:n silmissä välähti muisto. Se hetki, kun Jäätutkija näki oman peilikuvansa Kätösen Sinisen visiiristä.
Miksi se säästi minut…?
Tiedemiehenä 273 oli osannut päätellä jotakin Kätösten olemuksesta: ne olivat jonkinlainen Tiedustelupalvelun salainen yksikkö.
Kätöset nuo Siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät päästäsi tiedon jyväset…
Jäätutkijan selkäkuorta kylmäisi, kun hän pakottautui muistelemaan lorua, joka tuntui nyt entistä uhkaavammalta. Tiedustelupalvelu itse keksi runon ja alkoi levittämään sitä propagandatarkoituksissa. Säkeistöistä käykin ilmi, että Kätösten Sinisten tehtävä on eliminoida Imperiumin vastaiset ajattelijat ja hankkia tietoa. Mutta silloinhan kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut…
273:n mieleen muistui vielä toinen yksityiskohta runosta. Runon väitettiin kertovan aavemaisista, sinisistä käsistä, jotka vaanivat niitä, jotka eivät osoita kuria maatansa kohtaan. Väitettiin, että kädet tulivat öisin naputtelemaan pitkillä, kalman sinisillä sormillaan niiden nazorakien unikapseleiden kansia, joilla oli pahat mielessä. 273 tiesi tämän yksityiskohdan hyvin vain senkin takia, että hänen parhaalla ystävällä oli tapana käydä pelottelemassa muita työläisiä koputtelemalla näiden kapseleita tämän tarun varjolla.

Jäätutkija mietti tätä yksityiskohtaa samalla, kun pyöritteli muita mahdollisia tietojaan Aaveparista. Kun olin joskus vielä apulaistiedemiehenä Pesässä, kuulin ylempien tutkijoiden mainitsevan koodi Sinisen. En kuunnellut sen enempää, mutta se kuulosti siltä, että kyseessä oli todella salainen tieteellinen projekti.
Kun hän oli piilotellut mustia nazorakeja pusikossa, valkoinen tiedemies oli ehtinyt nähdä vilauksen visiiripäisen kauhun kädestä. Kämmen oli 273:sta näyttänyt jotenkin mekaaniselta. Ja kyllä, se oli sininen.
Kädet, jotka on valmistettu mahdollisesti Imperiumin salaisimmalla teknologialla. Ovatko he… kyborgeja?
Kätöset nuo Siniset, Koodi Sininen, Mustat Aaveet ja Imperiumin salaisuudet. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen noiksi kahdeksi valtionsalaisuudeksi, joista jokainen nazorak on kuullut, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään.

Ja silti se ei tappanut minua, vaikka olisi voinut…

Tiikeli ja 273 olivat molemmat olleet jo viitisen minuuttia aivan hiljaa – mikäli sitä hiljaisuudeksi saattoi sanoa. Tiiksie itsekin oli hiljentynyt ajattelemaan jotain. Varmaankin miten timantista saisi tehtyä smaragdin.
273 osoitti sen verran elonmerkkejä, että nosti kätensä drinkkilasilleen, tuijottaen kuitenkin jonnekin kartan paperin syvyyksiin. Tiiksie seurasi pää hieman hytkyen ympäröivän musiikin tahdissa, jonka 273 oli ilmeisesti onnistunut karistamaan päästään, kuinka Jäätutkija oli nostamassa drinkkiä huulilleen. Mutta nazorakin käden liike jäi kesken ja hänen silmiensä katse vaihtui, aivan kuin hän olisi muistanut jotain tärkeää.
Valkoinen tiedemies laski lasin pöydälle ja työnsi hanskakätensä jo hieman rispaantuneen takkinsa povitaskuun. Tiikeli seurasi silmät lautasen kokoisina uteliaisuudesta.
Jäätutkija veti takkinsa sisässä olleen, hopeisen taskumatin.

”Jaa, Eiks Meitin Boolit Kelpaa Vai?” Keltamusta kissarahi totesi hieman närkästyneen oloisesti.
273 ei kuitenkaan huomioinut Tiiksien sanoja, vaan hänen katseensa oli nyt nauliutunut juomaputeliin. Diskosalin valot heijastuivat sen kiiltävästä pinnasta. Matin etupintaan oli piirretty hopeisella ulotuksella ympyrä, jonka sisällä oli symmetrinen, seitsensakarainen tähti, jonka sisällä koristeli taas nazorak-siluetti. Putelin korkki oli kullan väristä metallia. Korkki oli kiinni salvalla, joka esti korkkia putoamasta vaikka se ruuvattaisiinkin auki. Pullo näytti kalliilta ja hienosti koristetulta. Ei sellaiselta, jonka mekaanikko voisi omistaa.
”Ja sen lisäksi…”
Tiikeli tuijotti taas odottaen nazorakia, joka katsoi omituisesti hopeista taskumattia.
”Ennen kuin kaikki alkoi mennä suoraan päin karzahnia… Taisin mennä tekemään lupauksen.”
273:n hiljaisessa äänessä oli nyt uudenlaista hiljaisuutta ja hänen kasvoilleen nousi vieno hymy. ”Mikäli tämän pullon oikea omistaja on vielä hengissä, hän olisi varmaan todella iloinen saadessaan tämän takaisin.”
Liljan valkoiset sormet puristuivat arvometallisen kuoren ympärille.
”En siis voi tuottaa hänelle pettymystä.”

Tiikelin suu oli vääntynyt vielä enemmän mutruun, kun hän mietti mitä sanoa. Sitten hän napsautti sormiaan ja päästi ulos sen, mitä oli aikonut kysyä.
”Mikset Sä Lennä?”

Jäätutkija hieman hätkähti urogejegeläisen suoraviivaista tapaa palata alkuperäiseen puheenaiheeseen. 273 työnsi Juipin taskumatin takkinsa sisään ja nojasi tuolillaan vielä enemmän taaksepäin niin, että jakkara seisoi nyt vain kahdella jalalla. Torakka nosti kätensä niskansa taakse ja katsoi kattoon.
“Se olikin toisena vaihtoehtonani. Tosin tietääkseni ainoat ilma-alukset ovat Klaanin Telakalla ja niitä tuskin pystyn varastamaan.” 273 kertoi “Lisäksi Imperiumin laivoissa on varmaankin tehokkaat ilmatorjuntatykit, joten vähänkin vihollisaluksen näköinen lentävä asia ammutaan mereen.”
“No Jos Se Ei Olisi Alus,” Tiikeli sanoi mystisesti “Jos Se On… Lintu?”
273 hymähti hieman Tiikelin ehdotukselle.

“Kuka sellaisilla muka lentää…”

“Ei Se Ny Niin Vaikeeta Voi Olla! Ja Jos Se Ei Toimi, Ainhan Klaanilta Voi Pölliä Tavaraa.” Sanoi Tiikeli, alkaen kuitenkin heti empiä.
“…No Okei, Molemmatkin Vaan Nouscopetettaisiin Alas Taivaalta. Tymät Imppearilistit.”
Tiikelin katse kierteli 273:n karttaan tekemiä rinkuloita ja merkintöjä. Sitten hän käännähti ja katsoi taas valkean torakan kasvoja.

”No Hei, Mä Muistin Yhen Lainin Jonka Mun Cooli Oppiäiti Joskus Opetti Mulle, Tosin Hieman Epäonnistuneesti. ’Jollet Sä Voi Kukistaa – Vai Oliks Se Kuristaa – Vihollista, Niin Koeta Liittyy Siihen’!”
”Mitä tarkoitat tuolla tässä yhteydessä?”
”No Vaikken Mä Yleensä Klaania Kehukkaan Enkä Siitä Etenkään Piä, Mutta Jos Susta Hatidi Ei Pysty Vetämään Torakoita Lättyyn Etkä Sä Pääse Täältä Poiskaan, Niin En Mä Näe Sulle Muuta Vaihtoehtoa Ku Liittyy Klaanii. Onhan Se Aika Poliisivaltio ja Muuta Vastaavaa Eikä Siellä Saa Tehdä Mitään Kivaa. Mut Pitäskö Sun Liittoutuu Niiden Kaa, Jos Sä Haluut Pysyä Hengissä?”

273 kiikkui hieman tuolillaan edes takaisin mietteliäänä. ”Ideassasi on vain muutama aukko. Ensiksi: minä olen nazorak. Klaani on sodassa nazorakeja vastaan. Minut varmaankin tapettaisiin heti, kun olen kolkuttamassa heidän porteilla. Jos edes pääsisin sinne asti kärventymättä. Toisekseen: Klaani on Imperiumin lopullinen kohde. Olisin siis menossa suoraan sinne, minne nazorakein armeija on nopsaa vauhtia marssimassa. Mielestäni se olisi loppujen lopuksi aika heikko oljenkorsi.”
”Mut Onko Sulla Muuta Vaihtoehtoa?” Tiikeli kysyi äänessään salaperäisyyttä.

273 lopetti baarijakkaran käyttämisen keinutuolina ja pysähtyi normaaliasentoon. Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että urojegeläinen oli oikeassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta silti 273:a kalvoi epäilys ja pelko: voisiko tiedemiehen vihollisen vihollinen olla hänelle ystävä?

Tiikeli joutui jättämään valkoisen nazorakin tämän kysymyksen kanssa yksin. Keltaisella tanssimestarilla oli monia velvollisuuksia hoidettavana aamu-, päivä-, ilta- ja yöklubin omistajana. Lisäksi häntä kiinnosti nähdä, oliko Joumah oppinut hänen taikatemppunsa.

Päivä kului ja ilta alkoi laskeutua yökerhon ylle, jonka sisäiseen toimintaan ei selkeästi vuorokauden ajat vaikuttaneet. Reivit jatkuivat yläkerrassa ja basson jytke kuului selkeästi alakerroksen huoneisiin. Tämä harmitti erittäin paljon maanpakolaista, joka oli vetäytynyt piskuiseen koppiinsa rauhallisemman miettimispaikan toivossa.

Jäätutkija huokaisi syvään tuijottaessaan kattoa. Hieman huonosti kiinnitetty öljylamppu heilui katon rajassa. 273 makoili pitkässä sängyssään, jonka nazorak oli huomannut olevan jalkopäästä korkeammalla kuin toinen pääty. Jäätutkija arveli sängyn jalkojen napsahtavan poikki heti, jos joku laihaa tiedemiestä hieman massiivisempi kaveri istuisi siihen. Alinollahanska, 2905:n taskumatti, linkkuveitsi ja Azra-zamorpistooli lojuivat pienellä pöydällä, joka sekin oli ihan vino ja termiitin syömä.

Nazorak oli yrittänyt koko päivän keksiä, miten pääsisi pois meneillään olevasta pattitilanteesta, mutta jokainen suunnitelma ja pakenemisidea vesittyi jollain tavalla. 273:sta alkoi tuntua, ettei saarelta oikeasti päässyt pois. Ilma- ja meritiet olivat mahdottomuus. Tiedemiehen mielessä käväisi myös maanalaiset Ma Wetin tunneliverkostot, mutta sekin tuntui liian epätodennäköiseltä reitiltä.
Imperiumin omat tunnelit yltävät laajalle tämän saaren alla ja nazorakit pitävät tarkkaan silmällä maanalaista liikehdintää. Lisäksi ilman kunnon karttaa ja luolavarusteita nääntyisin joko kuoliaaksi tai päätyisin luolissa asuvien villirahien kitaan harhaillessani tunneliverkostossa.

Kun 273:n ajatukset alkoivat käydä epätoivoisiksi, hiipi hänen mieleensä taas se, mitä Tiikeli oli ehdottanut.
”…Liittyy Klaanii.”
273 piti ideaa edelleen yhtä vaarallisena kuin ennenkin.
Vaikka onnistuisin pääsemään Klaaniin, minulla ei ole mitään takuita siitä, etteivätkö he tappaisi tai vangitsisi minua. Olenhan nazorak. Minun lajini on sodassa heitä vastaan ja moni heidän läheisistään on voinut kuolla Ilmavoimien pommituksissa. Kuten varmaan onkin. Miksi he ottaisivat suojiinsa olennon, jonka lajia he vihaavat? Lisäksi olenhan minäkin kantanut oman korteni kekoon sodassa heitä vastaan. He eivät ainakaan ilahtuisi, jos tietäisivät minun olevan aseseppä, joka suunnitteli aseita juuri heidän kansalaistensa päänmenoksi.
Ja vaikka he eivät tappaisikaan minua, he voisivat vain vangita minut ja lypsää minusta kaikki tietoni ulos. Toilla on kyllä varmasti keinonsa.

Nazorakin oloa kuitenkin karhensi se, ettei hänellä ollut parempaakaan suunnitelmaa. Nazorak nosti mietteliäästi sormensa suunsa eteen.
Tietty, jos onnistuisin tekemään sopimuksen Klaanin johdon kanssa. Voisin myydä tietoa turvapaikkaa vastaan. Ainoa keino, jolla tällä hetkellä pystyisin aiheuttamaan mahdollisimman paljon hallaa nazorakein johtokunnalle olisi se, että pistäisin hynttyyt yhteen heidän vastustajan kanssa…
Toisaalta on taas se, että pääsisinkö edes puhumaan linnakkeen johtajiston kanssa. En tiedä, kuinka herkkiä klaanilaiset ovat ampumaan vihollisensa – edes aseettoman sellaisen. Suora lähestyminen ei välttämättä ole paras kaikista…

Mutta kuitenkin. Imperiumin armeija on vääjäämättä tulossa, enkä pääse pois saarelta. Klaaniin meno olisi siinä mielessä typerä liike, koska nazorakit ryntäävät suoraan sinne. Tosin kaikista etelän asutuskeskittymistä varmaan pisimpään Klaanin linnake pystyisi torjumaan Imperiumin iskut.
Ainoat vaihtoehtoni ovat siis joko yrittää liittoutua Klaanin kanssa tai jäädä tänne. Asiaa pitää harkita tarkkaan…

Jäätutkija 273:n kasvot olivat ilmeettömät, kun hän tuijotti maatessaan huoneensa kattoa.

Öljylamppu heilui yllä olevan tanssilattian musiikin ja parinkymmenen asiakkaan jalkojen vaikutuksesta.

Tanssilattian parketin, ohuen multakerroksen ja lahojen kattolautojen läpi porautuva, muakan pennun kidutusta muistuttava kitarasoolo tunkeutui 273:n aivoihin.

Katosta varisi pölyä musiikin äänenvoimakkuuden johdosta. Nazorak joutui räpäyttämään muutaman kerran silmiään saadakseen hiukkaset pois niistä.

273:n ilme ei värähtänytkään.



Joo. Eiköhän tämä ole selvä.

Jäätutkija nousi ja nappasi maahan myttäämänsä työtakin raadon. Hän keräsi pöydällä olevat esineensä ja työnsi taisteluhanskansa käteensä. Hän oli valmis lähtöön.

Tiikeli oli jälleen kilisyttänyt drinkkilasiaan ja muutkin urogejegeläiset olivat kerääntyneet saman pöydän ääreen. Vain DJ:nä toimiva, mekaaninen S1rl ei ehtinyt juttutuokioon, koska jonkun piti pitää musiikit soimassa ja Paimen ei taas vaivautunut yökerholaisten joukkoon.

Tiikeli istui pitkän, neliskanttisen pöydän päässä. Hän rummutti käsillään pöydän kantta ja heilutti päätään musiikin tahdissa niin, että hänen päässään olleet aurinkolasit meinasivat vähän väliä tipahtaa lattialle.
Pöydän toisesta päästä katsottuna Joumah istui pöydän vasemmalla sivulla lähinnä Tiiksietä. Hänen kielensä oli noussut sinisen Rurun poskella, kun Joumah tökki uskomattoman nopeasti pienellä veitsellä tyhjää tilaa urojegeläisen varsin pienten sormien välissä.
Viherruskea ja isosilmäinen Gamshu näytti pälyilevän jotenkin pelokkaasti ympärilleen Joumahin vieressä.
Pöydän oikealla puolella taas istui soturi hopeahaarniskassa. Hän oli ottanut rennon asennon ja hänen kätensä lepäsi tuolin selkänojalla. Soturi pureskeli suussaan meripihkasta ja vaaleanpunaisesta jauheesta sekoitettua purukumia, puhallelleen siitä välillä hienoja purkkapalloja.
Hieman pidemmän urogejegeläisen vieressä istuva Amshu yritti koota pelikorteista korttitaloa. Hän oli varma, että saisi rakennettua hienon tönönsä tällä kertaa valmiiksi.

Gamshu päätti aloittaa uinuksissa olleen keskustelun varsin kovaäänisesti: ”SitÄ Mä Mietien Et MIKS Sä Menet Poistauaun Meidan Ai!noan Sääntö????????”
Tiikelin pää hytkyi edelleen basson tahdissa. ”Juu Niin Mä Tein. Musta Tuntu, Että Tää Paikka Ois Vielä Siistimpi Jos Täällä Ei Olisi Sääntöjä. Ja Onhan Se Hianoo Et Jokainen On Oman Itsensä Herra Eikä Kukaan Oo Komentelemassa Muita.”
”Mut Ei,kö Jääätutkeijo Ole Vaarassa Nyt En!?!??1?” Gamshu jatkoi hieman huolestuneeseen sävyyn. Veitsellä taiteileva Joumah kuitenkin käänsi katseensa häneen.
”Mää Kyllä Oon Valmis Saattaan Sen Jäätutkijan Vaaraan Jos Tulee Hyvä Hetki…” Sanoi Joumah ja kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti.
“Jos Sää Teet Jotain Jäätutkijalle, Taiat Itse Joutua Klaanin Muurien Sisäpuolelle…” Tiikeli totesi hiljaa.

Joumah järkyttyi ja hän lopetti tykkänään Jäätutkijan ajattelun. Samaan aikaan Joumahia pöydän toisella puolella istuva soturi naurahti.
”Yritäksää Joukka iskee jonkun noilla sun tappo-jutuillas? Taino, etsää pystyis iskemään ees kirveellä ladon seinään, joten turha haaveilla et sää saisit perääs ketään.”
Tämän kuultuaan Joumah löi veitsensä entistä voimakkaammin keskisormen ja nimettömän väliin niin, että oli lähellä, ettei jompikumpi olisi jäänyt veitsen alle. Pöytä tärähti kuitenkin niin, että Amshun juuri valmistumassa ollut korttitalo romahti kasaan ja säikähtänyt Gamshu näytti siltä kuin aikoisi itkemään
”Katotaanko!?” Joumah uhosi.
“’Kattotaanko!?’? Emmää ees viittis yrittää noilla silmillä. Jätkä kattoo niin kieroon.” Purkkaa puhaltava urogejege solvasi.

Vaikka keskustelu pöydässä uhkasi kärjistyä puukkotappeluksi, Tiikeli ei tuntunut huomioivan sitä. Hän vain naputteli sormenpäillään pöytään ja hyräili musiikin tahtia. Keltamustan kissan katse kierteli hytkyvässä tanssikansassa. Mutta sitten Tiiksie huomasi salin reunalla tutun hahmon, joka lähestyi heidän pöytäänsä hyvää vauhtia. Tulija yritti parhaansa mukaan väistellä häntä pidempiä tanssijoita ja diskon muita vieraita. Tulija saavutti Tiikelin jengin pöydän ja 273:n kasvot erottuivat paremmin violetin ja turkoosin sävyisissä vilkkuvaloissa.
Tiikelin kasvoille nousi hymy ja Joumahkin ja soturikin lopettivat kinastelunsa.

”Päivää, Aarijudmin! Varsinaista Eeben-Puuta, Että Liityt Seuraamme!” Tiikeli huudahti riemuissaan.
Ennen kuin 273 ehti vastata, hopeinen soturi heitti oman tervehdyksensä päin nazorakin naamaa: ”Sulla on pisimmät kuteet ja rumin naama”

Jäätutkija joutui taas aivan sanattomaksi tällaisen sopimattoman kielenkäytön edessä, mutta hän puisti päätään ja palautti mieleen oman asian, josta oli tullut puhumaan.
”Minä mietin hieman asioita ja uskoisin nyt keksineeni ratkaisun.” Jäätutkija aloitti ”Olen todella kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut ja että tarjositte minulle turvaa-”
273:n puhe keskeytyi, kun hänen katseensa eksyi Joumahiin, joka edelleen tökki tikarillaan sormiensa väliin. Tiedemies oli varma, että Ruru-kasvoiselta urogejegeltä katkeaisi kohta sormi.

”Mutta kuten sanoin aiemmin, uskon, että minun lähdettävä täältä.”
Tiikeli nousi pöydän ylle kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Minne Sä Aiot Mennä?”
”Sanotaan vaikka, että minulla on uusi suunnitelma.”

273:n katse kulki hitaasti jokaisen pöydässä istuvan, omituisen otuksen yli: Tiikelin pään heiluminen oli aiheuttanut hänen aurinkolasiensa valahtamisen Tiikelin kuonolle. Joumah kirosi ja parkui, koska hän oli kuin olikin viiltänyt sormeensa suuren haavan. Gamshu ei enää näyttänyt surulliselta vaan oli onnistunut nukahtamaan. Hopeisen soturin puhalteleman purkkapallo oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Amshu oli varastanut vierustoveriltaan palan purukumia ja tilkitsi sillä korttitaloaan vakaammaksi.



273 huokaisi syvään.

”Veisittekö minut Klaaniin?”