Outo tila

Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.

Hän ei ollut koskaan tiennyt, missä oli, tai ei ainakaan muistanut jos oli tiennyt. Niin kauan hän oli vaeltanut värittömällä suola-aavikolla, jonka tasainen pinta oli taivaankannen kanssa lähes samaa sävyä. Horisontti tuntui häipyvän tunnistamattomiin.
Silti hän matkasi sitä kohti. Hän oli matkannut sitä kohti niin kauan kuin muisti.
Eli ei oikeastaan kovin kauaa.

Aina välillä olio nimeltä Oliolli pysähtyi. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi teki niin. Tällä aavikolla kävelijä ei väsynyt. Silti jokin pieni ääni olion sisällä sanoi kuin muistutuksena, että hänen piti välillä pysähtyä. Pysähtyä ja… tehdä jotain. Jotain melko tärkeää, olio ajatteli.

Olio kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa. Hän kyllä muistaisi ennemmin tai myöhemmin. Vaikka hän ei muistamisessa erityisen hyvä ollutkaan.

Muistamista oli todella vaikea harjoitella. Kun muisti oli tarpeeksi huono, ei enää muistanut sitä, mitä ei muistanut. Ja jos ei muistanut, että ei muistanut jotain, oli vaikeampaa ja vaikeampaa muistaa muistella. Aina välillä olio muisti sentään sen, mitä muisti.

Hän muisti olevansa Oliolli. Hän muisti, että ei muistanut muuta. Ei edes sitä, miltä itse näytti.

Siellä, missä olio nimeltä Oliolli oli, oli hyvin vaikeaa tutkia, miltä näytti. Jos hän laski katseensa haaleasta horisontista, hän näki että hänen kehonsa, kätensä ja jalkansa olivat sitä samaa väritöntä valkeaa, mitä maa ja taivaskin. Hän ei muistanut koskaan katsoneensa itseään silmiin. Hän ei muistanut, että siellä, missä hän sitten olikin, olisi koskaan ollut heijastavia pintoja.
Hän ei muistanut, minkä väriset silmät hänellä oli. Hän ei muistanut, oliko edes aina ollut tämän loppumattoman suola-aavikon värinen. Oli kuin jokin olisi imenyt kaiken värin pois maailmasta. Ja hänestä itsestään.

Hän ei muistanut edes, minkälaisia värejä oli olemassa. Tai ei. Yhden värin hän muisti. Kun olio sulki silmänsä, hän kykeni jälleen kuvittelemaan tuon värin, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään nimeen jonka muisti. Nimiä, jotka hän muisti ei ollut paljon.
Väri muistutti häntä kodista. Koti oli ollut sen värinen. Jokin muukin oli sen värinen.
Oliolli ei muistanut, mikä koti oli. Mutta hän tiesi haluavansa sinne takaisin.

Kävely oli ainoa, mistä hän tiesi. Olion sisimmässä kyti toivon liekki – jos hän kävelisi tarpeeksi pitkään, hän ehkä löytäisi kotiin.
Hän siis käveli. Ja käveli. Väritön hiekka, jos se hiekkaa oli, narskui värittömien jalkojen alla.

Hän käveli kunnes pysähtyi.
Se oli tuttu tunne. Ei vain pysähtyminen, vaan se, mikä sai hänet pysähtymään. Hän ei muistanut, mikä tunnetilan nimi oli, mutta hän oli kokenut sen aiemminkin. Vaikka ei muistanut, miksi ja milloin.
Oudossa tilassa ei ollut luonnonilmiöitä. Olio ei muistanut, että joskus olisi tuullut. Oli vain täysi hiljaisuus.
Siksi askelten äänet hänen takanaan tuntuivat todella, todella vääriltä.

Oliolli alkoi muistaa, miksi oli pysähtynyt niin usein. Sille oli syy. Sille täytyi olla jokin syy, ja hän kyllä muistaisi sen. Olio käänsi päätään hitaasti taaksensa ja

Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.

Hän käveli, koska kävellä hän osasi. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi kävellyt. Kävely tuntui luonnolliselta, ja suunta tutulta. Hän ei ehkä muistanut, mihin oli menossa, mutta suunnan vaihtaminen, kuten myös täysi pysähtyminen, olisi tässä vaiheessa tuntunut väärältä.
Väritön aavikko narskui. Oliolli ohitti taivaaseen kurottuvia värittömiä pilareita, kuin puita jotka eivät olleet kasvaneet vaan jotka oli kasvatettu. Hän ei muistanut, oliko ohittanut ne aiemmin. Reitti tuntui tutulta, ja se riitti. Silloin kun muisti vain vähän, oli toimittava muun kuin tiedon perusteella.
Hän antoi tunteiden johtaa. Mitä muutakaan hän olisi voinut?

Valkeilla kentillä pilarien edustalla seisoi rivissä armeija, joka odotti taistelua elottomana. Ainoa merkki siitä, että armeija ei ollut kuollut pystyyn oli silmät, jotka hohtivat sillä värillä, jonka Oliolli muisti.
Oliolli ei muistanut sotilaiden naamioiden entistä väriä, eikä väriä jolla nämä olivat haarniskansa maalanneet. Se oli kuitenkin ollut joskus sama väri, jonka sävyinen veri oli tahrinut muuten niin värittömän suola-aavikon näiden alta ja ympäriltä.
Armeija ei välittänyt Oliollista, kun tämä käveli näiden muodostelman edestä. Valtavat sotilaat eivät edes laskeneet katsettaan tähän. Olivatkohan ne todella eläviä?

Hän ei muistanut miettiä sitä sen pidempään. Hän ei pysähtynyt yleensä kovin pitkäksi aikaa. Pysähtyminen ei tuntunut luonnolliselta, mutta hetken päästä hän taas teki niin.
Täysi hiljaisuus. Oliolli oli melkein varma, että jostain oli kuulunut ääniä. Ääniä, jotka olivat nyt lakanneet. Ääniä, jotka olivat kuuluneet niin kauan kuin hän oli kävellyt.
Ääniä, jotka eivät olleet hänen omiaan.

Olento muisti tämän tunnetilan. Hän ei muistanut sen nimeä, mutta se sai hänen aistinsa vahvistumaan huippuunsa. Hän muisti, että pysähdyttyään hänen piti tehdä jotain. Jotain tärkeää.
Olennon pää kääntyi hitaasti taaksepäin. Aivan, nyt hän alkoi muistaa, mitä hänen piti tehdä. Ja hän alkoi muistaa, mikä oli kodin väri, ja väri jonka hän muisti. Kun hän kääntyi hitaasti, hän melkein näki

Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.

Hänen aikaisin muistonsa oli käveleminen, ja hän oli kävellyt siitä asti. Pysähtymiset olivat kestäneet vain sekunteja, mutta niitä oli ollut paljon. Hän ei tiennyt, miksi halusi pysähtyä, kun edessä hahmottui jotain näin majesteettista.
Äärettömän kaukana olevan horisontin suoran linjan pirstoi jokin, joka oli lähellä, ehkä vain kuudenkymmenentuhannen askeleen päässä. Se oli majesteettinen, jumalainen ja kaunis. Vaikka olio ei ollut koskaan tiennyt loputtoman kävelynsä määränpäätä, tätä näkymää katsellessaan hän tiesi, että se oli kutsunut häntä aina luokseen. Jo silloinkin, kun hän ei ollut vielä nähnyt sitä.

Se oli valtaisa palatsi, joka kurottui torneineen ja pilareineen taivaisiin asti, palatsi jonka valkeat seinämät oli koristeltu pyhin kolmioin ja kirjainmerkein, joita olio ei tuntenut. Palatsi ja linnake, joka olisi kelvannut jopa Mata Nuille.
Oliolli ei muistanut, kuka Mata Nui oli, mutta nimi herätti hänessä syvää kunnioitusta. Hän koki haluavansa jopa hieman kumartaa. Ehkä Mata Nui olikin tuon jumalaisen portaikon yläpäässä istumassa värittömästä kristallista muovatulla valtaistuimella. Ehkä Mata Nui, kuka hän sitten olikaan, osaisi viittoa hänelle tien kotiin. Mikä koti sitten olikaan.

Olio nimeltä Oliolli pysähtyi tuijottamaan monumentteja, jotka ulottuivat loputtoman korkealle. Hän tunsi itsensä pienemmäksi kuin koskaan muisti tunteneensa. Silti hän oli melko varma, että oli nähnyt tämän näkymän joskus aiemmin.
Tällaista jumalallisuutta ei unohtanut helposti. Hän oli melko varma, että oli ennenkin kävellyt palatsin luo ja tuijottanut sen valkeita obeliskeja, jotka kurottuivat lähes aurinkoihin asti.

… aurinkoihin? Oliolli hämmentyi tätä ajatusta. Eikö niitä ollut vain yksi?
Hän tarkisti asian, ja niitä oli. Niin hän oli muistellutkin. Ajatus oli ollut kaikin puolin outo. Miksi ihmeessä niitä olisi kaksi?

Tämän ajatuksen hyläten väritön hahmo jatkoi kävelyään kohti palatsia, ja, jos onni soi, kotia.
Kunnes kävely loppui taas.
Olio nimeltä Oliolli nielaisi hiljaa. Hän muisti, mikä tunnetila hänet valtasi pysähtyessä. Sillä oli nimi, ja se nimi oli pelko.
Pelko tuntui siltä kuin aivan toinen olento olisi sukinut hyytävän kylmiä sormenpäitään hänen koko selkäänsä pitkin. Pelko sai hänen sisimpiensä sykkeen tuntumaan raajoissa ja otsassa asti. Pelon vallatessa kehon hän näki paremmin, haistoi paremmin, tunsi paremmin ja ennen kaikkea kuuli paremmin.

Ja nyt hän oli kuullut askeleiden pysähtyvän taaksensa.

Joku oli seurannut häntä. Joku oli seurannut häntä koko matkan.
Hän oli näyttänyt tietä tätä jumalaista palatsia kohti jollekulle, eikä hän tiennyt kenelle. Hän ei muistanut.
Hän kuitenkin muisti, mitä hänen piti muistaa aina pysähtyessään.
Kääntyä ympäri. Katsoa taaksensa.
Hän ei ollut varma, halusiko tehdä sitä.

Olio nimeltä Oliolli veti syvään henkeä. Hän yritti ravistaa pelon pois kehostaan. Hän yritti ajatella kotia. Kodin väriä. Ainoaa väriä, jonka hän muisti, koska se oli ainoa väri jota suola-aavikko ei kuihduttanut pois. Koti, Oliolli sanoi mielessään. Koti oli paikka johon pelko ei päässyt.
Hän veti syvään henkeä taas yhden kerran ja antoi hengityksen valua sitten hitaasti ulos samalla kun jokin jyskytti hänen päässään kuin se olisi halunnut ulos. Olio käänsi ensin niskaansa hitaasti ja sitten koko kehoansa, koko rintamasuuntansa. Ja aivan silmänsä kulmassa hän alkoi nähdä väriä. Kirkkaana hohtava väri oli se väri, jonka hän muisti. Kodin väri. Oliolli pakotti kasvoilleen hymyä, vaikka ei tiennyt oliko kukaan näkemässä.

Hänen takaansa ei paljastunut kotia. Oliolli tuijotti suoraan kahteen kämmeneen, ja hän tiesi niiden värin nimen. Käsien väri oli

Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.

Teknisesti ottaen Klaanin alla