Maahan putoilevat lumihiutaleet olivat päivien saatossa saaneet aikaan laajan ja syvän, valkean peitteen lähes koko saarelle. Bio-Klaanin linnoitus seisoi rannikon tuntumassa paikallaan jykevänä kuin kallio, uljaana kuin se tarinan naiivi prinssi, joka leikkaa lohikäärmeen pään irti ja saa rakastamansa naisen, joka sitten lopulta tekee hänet hulluksi touhottaessaan vauvakuumeessa. Mies ei halua vauvaa, mutta miksi vaimo kuuntelisi? Ei hänen tarvitse. Hän on dominoiva osapuoli.

Bio-Klaanin linnoitus, siis jykevä ja uljas, ja sen erinäiset tornit seisoivat paikoillaan sitkeämmin kuin orjakauppa Xian slummeissa – välittämättä siitä, miten lumimyräkkä pieksi sen muureja, irrotti kattotiiliä ja heitti Bobin mereen. Jotakin odottamatonta kuitenkin oli näkyvissä, vaikka kaikki näyttikin melko tavalliselta, kun huomioon otettiin, miten lähellä joulu oli. Guartsupukkia odotellessa moni oli jo menettänyt hermonsa, sillä tietystikään Peelo ei ollut voinut hillitä itseään vaan oli heittänyt puuron sekaan teräsvillaa. Keetongu oli ajanut häntä takaa viisi päivää ja yötä tästä syystä.

Se jokin odottamaton, jota kukaan ei olisi olettanut näkevänsä tänä tavallisena iltana – ja todellisuudessa ei nähnytkään, sillä tämä jokin oli erittäin salamyhkäinen ja yritti sulautua varjoihin, oli hieman tukevahko ja pitkä hahmo, joka myös sulautui lumiseen kattoon värinsäkin puolesta lähes täydellisesti.

Snowie hiippaili Adminsiiven katolla.

”Solid Snowman kutsuu Everstiä”, luminen Toa sanoi radiopuhelimeensa riemuissaan koodinimestään, jonka oli saanut itse valita. ”Kuuleeko Eversti?”
”Eversti kuulee. Mikä on tilanne?” sanoi ääni, joka kuului eräälle toiselle hiipparille lumisessa yössä – hiipparille, joka seisoi viereisellä katolla vahdissa.
”Heh, Guartsu. Eversti sopii sinulle. Vaikka minusta Eversti olisi saanut olla tukijoukkona päämajassa.”
”Tilanne, Snowie.”
”Niin, no. Täällä on aika pimeää. Ikkunan takaa ei näy valoa”, Snowie sanoi vilkuillen kattoikkunasta alas kattohuoneistoon.
”Muista, että minä olen nukkumassa omassa huoneessani”, Guardian sanoi vakavalla äänellä. ”Jos jäät kiinni, sinä vaikenet.”
”Toki, Eversti.”
”Ehkä on aika aloittaa operaatio. Varmistetaan synkronointi”, Guartsu murahti. ”Kuuleeko tukikohta?”
”Hyvin kuuluu”, kuului ääni, joka kuului Kerosiinipellelle.
”Erittäin hyvin, tosiaan”, kuului toinen ääni, Makuta Nuin ääni.
”Unit Doxhound on valmiina aloittamaan! Ihanaa!” Snowie hihkaisi melkein liian lujaa.
”Kuka hemmetti lopulta keksi tämän typerän nimen?” Manu kysyi ärtyneenä.
”Minä taisin”, Kepe myönsi Snowien hihittäessä taustalla.
”Ja olenko havaitsevinani intertekstuaalisuutta?” Manu jatkoi. ”Tuo nimi viittaa selvästi johonkin. Ilmiselvä alluusio, etten sanoisi…”
”… ja me kaikki tiedämme, mihin”, Snowie päätti virkkeen Manun puolesta.
”Alluusio…” Guartsu murahti. ”Mitä te teette.”
Manu yskäisi.
”Gurttu, sinun pitäisi tietää tuollainen yksinkertainen sana. Jopa Snowie tunnisti sen.”
”Kyllä minä tunnistin sen”, Guartsu sihahti, ja Snowie sanoi lähes samanaikaisesti:
”Ai? Miten niin jopa minä?”
”Sinähän et yleensä sivistyssanoista välitä, ethän?”
”Minä olen kuule kulttuuritietoinen lumi-”
”Mitä, jos tukkisitte turpanne, kun operaatio on kesken?” Guartsu sanoi äreästi.
”Kyllä, oi suuri ja mahtava adminimme”, Snowie ja Manu vastasivat yhteen ääneen, kuin olisivat harjoitelleet sitä jo kauan vain tätä hetkeä varten.

Hetken kuluttua Snowie sanoi: ”Minusta me olisimme oikeastaan voineet olla se Gubberin jengi…”
Manu hymähti. Vartiopaikallaan Snowie virnisti.
”Jep, jep. Minähän olen Snö Gubber ja Guartsu on Gurray the Bimbo.”
“Mitä?” Manu tyrskähti. ”Bimbo. Ja Kepekö olisi sitten Pelle the Kerosiini, ryhmämme aivot, tai jotain?”
”Onpa mielikuvitukseton nimi”, Snowie valitti. ”Ja tiedätkö mitä, Manu? Sinä olisit meidän Gurumme.”
”Kuinka ihanaa. Ja Pelle muuten nukahti murokuppiinsa. Pitäisikö herättää?”
”Herätä”, Guartsu sanoi, ”ja olkaa hiljaa, hyvät ihmiset, joku sentään keskittyy tehtävään.”
”No hei, kyllähän minäkin”, Snowie vastusti.
”Siltä se kuulostaakin.”

”Minusta tuntuu, että minulla saattaa olla krooninen suolistosairaus”, Manu sanoi yhtäkkisesti. Snowie yritti tukahduttaa nauruntyrskähdyksensä.
”Nyt, pojat, keskittykää”, Guardian sanoi lujasti. ”Meillä on tämä homma kesken. Ja se on tärkeä, jos ette muista.”
Verstaassa Manu pudisti päätään puistatuksen ravistellessa häntä. ”Se on.”
Tökättyään Kepen hereille Manu otti esiin kannettavan tietokoneen. Uniselta näyttävä Pelle tuijotti hämmentyneenä Manua ja tämän tekemisiä.
”Ne saattaisivat tutkia sinun koneesi”, Manu selitti. ”Mutta tuskin tätä. Varsinkin, kun käytän tätä käyttistä, joka ei, hitto vieköön, osaa tallentaa mitään kiintarille.”
”Mikä se on”, Kepe sanoi konemaisesti.
”Minä taisin koodata sen itse…”
”No se selittää.”
”Hiljaa.”

”Tukikohta?” Guarsun ääni kuului vaativaan äänensävyyn.
”Aivan kohta”, Manu sanoi. ”Kepe, otapa sinä tämä Guartsu kuunneltavaksesi, minä laitan hommat kuntoon.”
”Okei”, Kepe sanoi ja otti Manun headsetin. ”Operaatio voi alkaa.”
Guartsu nyökkäsi itsekseen katollaan, mutta eihän sitä kukaan nähnyt.
”Snowie”, hän sanoi, ”aloita tunkeutuminen.”

Snowman avasi ikkunaluukun lukon Kepen hänelle tekemällä automaattitiirikalla, joka avasi sen hetkessä ihan itse. Sitten Lumikki kiinnitti vaijerin ikkunankarmiin ja alkoi laskeutua sen varassa alas.
”Solid Snowman kohteen yläpuolella, pyydän Everstiltä harhautusta.”

Tätä Guartsu oli odottanut. Hän otti esiin singon, jota oli kanniskellut pitkän matkan satamasta, josta oli sen salakuljettanut.
”No niin”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Tästä tulee sotku.”
Hän asettui makuulle ja tähtäsi – ja laukaisi.
Ohjus lensi pimeän linnoituksen yläpuolella kohti jotakin, mitä ei pian enää olisi, jotakin, mitä kukaan muu kuin eräs tietty Toa ei jäisi kaipaamaan, jotain, mitä Killjoy olisi voinut kutsua hyväksi vitsiksi. Kohti Tawan petuniakasvihuonetta.

Valtaisa räjähdys hävitti lasin ympäröimän puutarhan olemattomiin ja valaisi koko sen puolen linnoituksesta.
”Kun Tawa huomaa tämän, hänellä on varmasti tekemistä”, Kepe sanoi tekopirteällä äänellä kitatessaan kahvia ja pistellessään itseään nuppineuloilla.
”Toivottavasti kukaan ei kuollut”, Snowie sanoi ehkä hieman alakuloisella äänellä roikkuessaan vaijerin varassa.
”Vaikka olisi kuollutkin, sillä ei ole väliä”, Manu sanoi julman välinpitämättömästi. ”Me kaikki tiedämme, miksi se oli tarpeen.”

Snowie ajatteli käyttää jotakin kivaa agenttitemppua välttääkseen kattohuoneiston lattiaa verhoavat näkymättömät lasersäteet, mutta Kepe keskeytti hänet:
”Ei auta, Snowie. Agenttileffat ovat huijausta.”
”Ahaa…”
”Minä hieman sotken järjestelmää”, Manu sanoi Skype-keskusteluihin tarkoitettuun mikkiin, jonka oli löytänyt Kepen varastosta odottaessaan, että käyttöjärjestelmä hyväksyy hänen kirjautumisensa. Paaberin vanhoja kaiuttimia hän ei ollut uskaltanut ottaa, sillä kuulokkeita käytettiin syystä. Joku saattaisi kuulla heidät.
”No niin”, Makuta sanoi huoaten ja naksautti sormiaan. Rusahdus sai Kepen naaman vääntymään irveeseen.
”Katsotaanpa, mitä voin tehdä”, Manu visersi. Kuin lintu, Kepe täydensi mielessään. Ruma lintu.
Minä kuulen kaiken, ystävä hyvä.
Tiedän.

Snowie odotti kärsivällisesti. Manu liitti itsensä Klaanin tietojärjestelmään ja kirjautui sisään Tawalta varastetuilla tunnuksilla.
”Et muuten usko, miten vaikea nuo oli hankkia”, Kepe tuhahti.
”Uskon toki”, Manu sanoi virnistäen. ”Siksi sinä sait tehdä sen.”
”…”
”Noooh?” Snowie sanoi hätääntyen. Portaikosta kuului ääniä.
”Tadaa, laserit ovat poissa!” Manu sanoi ylpeänä. Snowie laskeutui varoen lattialle. Hälytys pärähti soimaan.
”Tai ainakin melkein ovat poissa”, Manu sanoi hiljaa. ”Hetki vain.”
Snowie ryntäsi huoneen reunaan ovea kohti. Sitten hälytys lakkasi.
”Nyt ne ovat poissa.”
”Hienoa”, Snowie kuiskasi hengästyneenä.
”Pidä kiirettä”, Guartsu murahti. ”Tawa näyttää toipuneen järkytyksestä.”
”Oi voi”, Snowie sanoi naurahtaen hermostuneesti. Hän ryntäsi ovesta käytävään, joka johti eri Tawan huoneistoon. Käytävän kaikki ovet oli lukittu öisin niin, että Guartsun huoneesta ei olisi päässyt sinne.
”Ja sitä paitsi, kuten muistatte, jäljet eivät saa johtaa minuun”, Guartsu muistutti.
”Minuunko sitten?” Snowie sanoi viattomasti.
”Kyllä.”
”Hei, ei ole kivaa.”
”Maailma on julma.”

Snowie meni Tawan ovelle, jonka hyvin tunsi niistä loputtomista puhuttelukerroista, joiden aikana oli siellä ollut. Puhuttelu liian kilttinä olemisesta. Johonkin piti vetää raja.
Oven tiirikoiminen meni Kepen työkalulla yhtä hyvin kuin kattoikkunan lukonkin. Ovi aukesi, narin narin narin, ja Lumiukko astui sisään. Hän asetteli hetken otsanauhaansa paremmin ja alkoi sitten tutkia paikkoja. Missä se oli? Missä oli kohde?

”Se lienee Tawan kassakaapissa”, Kepe sanoi. ”Voitko murtaa sen?”
”Minä voin ja osaan ja pystyn ja haluan!” Snowie sanoi.
”Ihanaa”, Manu hihitti. ”Suurrikollinen puuhassaan. Snö Gubber.”
”Hiljaa, aboriginaali.”

Snowie tutki jokaisen taulun takaa, mutta kassakaappia ei ollut.
”En löydä kassakaappia.”
”Katsoitko Madam Lambertin julisteen takaa?” Guartsu tiedusteli huvittuneena.
”En…”
”Tawa kuuntelee roskamusiikkia”, Manu totesi. ”Sääli.”
”Ei Tawa sitä kuuntele”, Guartsu naurahti. ”Minä liimasin sen julisteen siihen Tawan kiusaksi viime viikolla. Mutta miksi hän ei ottanut sitä pois, sitä en tiedä.”
”No, se näkyy tässä kamerakuvassa”, Manfred ilmoitti.
”Kamera…?” Snowie sanoi jähmettyen.
”Joo, minä hallitsen sitä kameraa.”
”Pahus, minä kun luulin ottaneeni kaiken huomioon.”
”Niin sinä teitkin, kun päätit ottaa meidät mukaan operaatioon”, Kepe sanoi. ”Win.”
”Minä teidät mukaan halusin”, Guartsu tokaisi.
”Et olisi sanonut sitä”, Snowie voivotti.

Lambertin muotokuvan siirrettyään Snowie näki kassakaapin, jossa oli perinteinen pyörityslukko. Hetken pyöriteltyään Snowie sai sen auki (”Luonnonlahjakkuus rikollisuudessa”, Manu ylisti) ja näki sisällön.

”Siinä se on, pojat.”
”Ooh!”
”Iiih!”
”Haaah!”
”Hurr.”
”…”
”…”
”…”
”Mitä?” Kepe kysyi kummastuneena. Manu kohautti olkiaan ja sanoi jälleen:
”Haa!”
”Pian, ota se talteen”, Guartsu sanoi. ”Tawa on jo sisällä.”

”Snowie? MITÄ SINÄ –”
Snowie katsoi ovelle: Tawa seisoi karmit kehyksinään ja näytti vimmastuneelta.
”MINUN KASSAKAAPPINI!”
”Ja silloin liikkuu”, Snowie siteerasi ja hyppäsi ikkunan läpi objekti turvallisesti laukussaan.
”SNOWIIIEEEEEEEEE.”

Lumiukko hyppäsi seuraavan tornin katolle notkeasti kuin pesukarhu ja luuli olevansa turvassa, mutta Tawa pääsi hänen peräänsä melkein yhtä ketterästi.
”TULEHAN TÄNNE, SINÄ IHANA IHMINEN. KUKA TÄMÄN JÄRJESTI? GUARTSUKO?”
”Eeeeei?”
”SE SIIS OLI GUARTSU! MINÄ TAPAN HÄNET!”
”Snowie!” Guartsu älähti. ”Sinun piti olla paljastamatta!”
”Yritin”, Snowie pahoitteli.
”Pakene ja äkkiä”, Manu huudahti.
”Menen valmistelemaan pakoreitin”, Kepe sanoi ja katosi komentohuoneesta.
”Harhautan, pidä varasi Snowie”, Guartsu mutisi.
Snowie juoksi.

Tawa juoksi Snowien perään, ja kaksikko hyppeli katolta toiselle ketterästi kuin kaksi kettua. Tawa ei ollut Snowieta paljon jäljessä ja oli alkanut ampua salamoita keihäästään.
”Salamia syntyy hevosista!” Snowie kiljui väistellessään Tawan ammuksia.
”Tai poneista”, Manu mutisi.
”TUO SE TAKAISIN!” Tawa kirkui kurkku suorana. Snowie vilkaisi kädessään olevaa objektia ja kiristi vauhtiaan. Määränpää häämötti. Guartsu taas oli ottanut esiin tarkka-ammuntakiväärin. Hän tähtäsi huolellisesti vesisäiliöön Snowien edessä. Heti, kun Snowie oli ehtinyt sen ohi, Gurvana laukaisi. Luoti lävisti säiliön, ja olematon vesisuihku purskahti ulos reiästä suistaen Tawan radaltaan. Guartsun epäonneksi Tawa näki hänet.
”GGGGUUUUAAARRDDDIAN.”
”Hhei, Ttawa.”
”TÄNNE SIELTÄ.”
”En taida”, G sanoi ja hyppäsi pimeyteen.

Tawa jatkoi Snowien perään. Lumikki oli saanut hienoisen etumatkan, jota Tawa kiri kiinni kuin raivohullu härkä.
”KOSTAN PETUNIOIDEN PUOLESTA JA SYÖN SINUT ELÄVÄLTÄ”, ihana Tawa uhkasi. Snowie kiristi yhä tahtia. Katon reuna näkyi jo. Ja kuten oli luvattu, pakoauto odotti. Snowie hyppäsi alas katolta ja astahti ajoneuvoon, jonka ratin takana Kepe istui. Manu istui pelkääjän paikalla epävarman näköisenä.
”Oletko varma, että osaat ajaa tätä?” hän kysyi epäilevästi.
”Höh, tietysti”, Kepe tuhahti. ”Kuka nyt ei osaisi.”
”Veikkaisin sinua, jos jotakuta pitäisi.”
”Kiitoksia.”
”Eipä kestä.”
Snowie tupsahti pakettiauton takaovesta sisään.
”Liikettä! Se tuleee!”
Kepe polkaisi kaasua, ja Snowie miltei putosi ovesta ulos. Hän sai kuitenkin tartuttua ovesta kiinni ja vedettyä sen sisäänpäin. Naksahtaen ovet menivät kiinni ja ikkunasta näkyi auton perässä turhaan juokseva Tawa. Auto teki pienen pysähdyksen seuraavalla tornilla, jonka huipulta Guartsu liukui alas kummallisen manööverin avulla käyttäen jalkojensa kynsiä ja silmänsä piilokameratoimintoa.

Tawa melkein ehti saavuttaa heidät pysähdyksen aikana, mutta kun Guartsu oli vetänyt ovet kiireen vilkkaa jälleen kiinni, nainen sai niellä pölyä.

”MMMMMINÄ KOSSSSTAN TEILLE VIELÄ.”

”Onneksi se ei nähnyt minua”, Manu huokaisi helpottuneena.
”Hmmmpph”, Snowie tuhahti.
”Näytä se”, Guartsu murisi. ”Minun on nähtävä se.”
Snowie näytti saalistaan. Hänen laukkunsa sisältä paljastui suuri, ei vaan valtava pussi Klaanin parasta suklaata.
”Hmmmmmmm”, hymisivät kaikki yhteen ääneen tuoksun vallatessa koko auton. Kepe kohotti kätensä kohti pussia. Manu läpsäisi kättä ja käänsi katseensa Kepeen.
”Auts, mistä hyvästä tuo oli?” Kepe kivahti.
”Kepe, kuka ajaa.”
”Oho.”
Auto suistui laiturin päästä suoraan meren syvyyksiin. Onneksi sen sisältö oli uimataitoinen.
Snowien vedenpitävässä laukussa objektikin säilyi kuivana.
”No niin”, Guartsu sanoi vesi kielellään. ”Miten nämä jaetaan?”
”Jaetaan tasan, tietysti”, Manu sanoi opettavaisesti. ”Kaikille yhtä paljon. Paitsi, jos joku haluaa antaa minulle osuudestaan.”
”Ei halua”, Snowie sanoi yskien vielä vettä.
”Hmm, tästä tulee elämäni paras joulu”, Kepe julisti.
”Minä en pidä niistä kahvin makuisista, älkää antako minulle niitä”, Manu sanoi.
”Minä voin antaa sinun osuutesi kahvinmakuiset kyllä Mäksälle joululahjaksi”, Guartsu sanoi virnistäen.
”Tai Tawalle”, Snowie sanoi naurahtaen.
”Minä tahdon sen isoimman”, Kepe sanoi.
”Jaetaan sekin”, Snowie ehdotti.
”Ei, sitten se ei enää ole iso.”
”Totta.”
”Antaa Kepen saada sen, mutta vähennetään häneltä kaksi muuta”, Guartsu päätti.
”Sopii”, sanoivat Manu ja Snowie yhtä aikaa Kepen väittäessä vastaan.
Lopulta suklaa oli jaettu, ja tyytyväiset ristiretkeläiset lähtivät likomärkinä kohti Klaanin linnoitusta, joka seisoi jykevänä ja uljaana kuin, ah, niin uljaana kuin
”Jos ei puhuta niistä prinsseistä, jooko”, Manu ehdotti. Muut olivat ehdottoman samaa mieltä.

JOULUINEN ”LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN”, JA HYVIKSET VOITTIVAT. JA KEPE SAI SEN ISOIMMAN. JA MITÄ VIELÄ? TAWAN JOULU SAATTAA OLLA KURJA. MUTTA HAITTAAKO SE VÄLTTÄMÄTTÄ? RIP PETUNIAT.