Yön Timo II:n kapyysin tunnelma oli lämmin. Koko kahdeksan matoranin konkkaronkka oli kokoontunut pitkän pöydän ympärille. Kaikki paitsi Tokka ja Nany. Edellä mainittu kasvillisuuden matoran seisoi korkean jakkaran päällä mustan pyöreän padan edessä tasapainotellen vaivattomasti puujalallaan. Padasta leijaili valkean juovamaisen höyryn saattelema pulppuavan keiton tuoksu.

De-matoran Argo istui pöydän ääressä selin kyökkinurkkauseen päin. Matoranilla oli kädessään pieni kirjaopus ja oikealla vierellään pienen lautasen päällä oleva kupponen kuumaa. Onu-matoran Gatta istui lueskelevaa Akakunaamaa vastapäätä käsivarret pöydälle levitettynä. Oikeanpuoleisilla sormillaan matoran esitti hiljaista Merenkävijöiden rommimarssin pöydännaputussovitusta. Gattan vasen jalka vispasi vimmatusti kuin vispilä hänen odoteltuaan saavansa jotain suuhunpantavaa jo hyvän hetken.

Huivipäinen pikkuveijari Lyan istui Argon puolella pöytää edessään vanha kartta. Kartta oli jo kulahtanut ja rähjääntynyt, sekä eritoten reunoista melko repaleinen. Karttaan oli tihrustettu taidokkailla vedoilla ja yksityiskohdilla Bio-Klaanin saari. Nopealla vilkaisulla saaren siluetti näytti ehkä irronneelta iguanarahinjalalta jonka päälle oli ajettu, ainakin jos Gattalta kysyttiin. Po-matoran Paku nojaili rennosti puisen tuolin selkänojaan kädet mukavasti niskan takana. Tämän Kakamalta paistava ilme oli myreä.

Hän oli tehnyt hetki sitten sen virheen että oli haastanut Lyanin pelaamaan kanssaan (taas) erän korttipeliä, mikä oli johtanut hänen häviöönsä (taas). Koska Paku oli sentään loistelias ja kaikin puolin äijämäinen tyyppi (salskea ja rehentelevä), tappio otti kieltämättä vähän kunnian (ylisuuren egon) päälle. Hän oli kuitenkin saanut arvokkaan opetuksen olla pelaamatta enää yhtään korttia kenenkään kanssa, ainakaan siihen mennessä kun joku kysyisi häneltä “pelataanko korttia”.

Pakun ja Gattan puolella pöytää istuskeli myös jaloa Mahikia kantava Koli.

“En muista että Notfunin aikana olisimme jumittaneet missään näin pitkään”, Gatta vaikeroi.
“Parempi täällä kuin torakoiden ummehtuneessa kolossa”, Lyan totesi.
“Totta virkat, kuomaseni”, Argo vastasi laskien kuppinsa. “Tunkkainen tehdassisäilma ei tee hyvää mielelle tai sielulle.”
“Lisäksi ne kaiken maailman kulkupelien ja työkoneiden äänet. Sai hädin tuskin unen päästä kiinni”, Paku sisäsi. “Miten ne torakat ylipäätään voivat levätä kaiken sen mökän keskellä?”

“Vaikuttaa siltä etteivät ne juurikaan lepää…” Koli teorioi.
“Nazorakeilla on ehkä unia… mutta onko niillä unelmia?” Argon äänensävy oli syvällinen ja kryptinen.
“Lisäksi ne niiden aamunavaukset”, Paku alkoi murista, “‘Minä Nazorak. Minä puhdas. Ole sinäkin puhdas.’ Jättäisivät sotahommat ja alkaisivat kauppaamaan vaikka hoitoaineita.
Gattan mieli ei kohentunut. “No kuitenkin, olisi kiva jos olisi edes jotain tekemistä.”

“No mene vaikka ulos ampumaan öttösiä jos on tylsää”, Tokka neuvoi napaten soppakoemaistiaisen kauhastaan. Liemi kaipasi hieman lisää maustetta.
“Haen tässä nyt sitä kun ei olla tehty paljon mitään sen jälkeen kun palattiin tänne niin ei olla tehty oikein mitään”, Gatta selvensi. “Hemmetin turha olo.”
“Kieltämättä samaa mieltä”, Paku totesi.
“Leuat pystyyn, ystävät rakkaat”, Argo kannusti, “hyvällä tuurilla hyvä kapteenimme palaa yhtiökumppaniensa tapaamisesta mukanaan uusi tehtävänanto.”

“Kunhan ei taas jouduttaisi irvileukojen kuljetuspalveluksi”, Gatta jatkoi synkistelyä, “En enää toistamiseen haluaisi ruumaan nukkumaan.”

“Ei se nyt niin epämukava kokemus ollut”, Nany totesi.

“Sanoo hän jolla oli yösijana lemmenkipeän huvipään tekemä köysiriippumatto eikä paputynnyri”, Gatta huudahti ilkkuvasti kyökkinurkkausta päin.
“Hei!” Lyan huudahti, “Viidakkojen soturin koodi velvoittaa olemaan kääntämättä selkää naiselle hädässä!”
Naistennaurattajien koodi pikemminkin… Gatta tuhahti itsekseen.

Joku olisi voinut heittää oletuksen että Gatta ja Lyan eivät olisi olleet kovin hyvissä väleissä, mutta toisinaan helposti turhamaisen Onu-matoranin ja naispuolisen merirosvotoverinsa suosiota kalastelevan Le-matoranin kesken tällainen oli arkipäivää. Minä tahansa muunlaisina aikoina kyseinen matorankaksikko oli kuitenkin mitä mainioin parivaljakko, Nanyn mielestä lähinnä siksi että kumpikin oli yhtä vajaaälyinen.

Kapyysin ovi narahti auki koukkukätisen Fe-matoran Kiron astuessa sisään. Mekaanikkomatoranin hopea pinta oli nyt tavallista enemmän erilaisten konerasvojen ja liuottimien peitossa. Silmäpuolen suusta pääsi tökerön tuttavallinen “Terse.”
“No mutta, kukas se astuikaan ulos kolostaan”, Argo lausui toverillisesti.
“Sain tehtyä jo Lyanin leluihin pieniä uusia ominaisuuksia ja Nanylle pienen uuden veitsisarjan.”
“Entä se minun pieni vaatimaton tilaukseni?” äänen matoran uteli.

“Työn alla, valmis varmaan ylihuomemma”, Fe-matoran selosti. “Nyt kyllä pieni naposteltava maistuisi”, Kiro alkoi talsia keittiönurkkaa päin. Nany aavisti pahaa kääntyen tuttuun tapaansa veitsi tanassa raudan matorania päin.
“Tännehän et astu jalallasikaan ennen kuin olet jynssännyt itsesi puhtaaksi!”
Jos Kirolla olisi vielä ollut kädet, hän olisi asettanut ne levälleen aneeminen ilme kasvoillaan viestien No okei, mokoma pirttihirmu…
Silmäpuoli kääntyi pöytää päin astellen kookkaalle penkille. Hänen itsensä asentamien sivutasojen ansiosta se oli kaikille nyt suuresti helpompaa.

Kiro valitsi Argon viereisen penkin. Niin suvaitsevainen ja kohtelias kuin äänen matoran olikin, tunsi hän hieman helpotusta siitä että istuimet olivat hyvän matkan etäisyydellä toisistaan, ettei akselirasvan haju tunkeutunut liian vahvasti hänen hajuaistiinsa. Kiro ärähteli vaimeasti taivutellen naksuvia jäseniään etsien sopivaa istuma-asentoa. Matoranin kyynärvarsista roiskui pöydälle mustaa nestettä. Se ei kuitenkaan erottunut kovin vahvasti edukseen koko pöydän ollessa täynnä kulumajälkiä niin teräaseilla leikkimisen kuin skakdien kallonmurtajaisten pitkän historian jäljiltä.

“Alkaa jo vähän tympiä kaikenlaisten pikkuvempuloiden väsääminen. Sitä kaipaisi jotain vähän vaativampaa”, Kiro märehti.
“No rakenna minulle sitten tankki!” Gatta hihkaisi innoissaan.
“En jaksa.”
“Saisit olla varovaisempi niiden vehkeidesi kanssa”, Koli saarnasi, “Viime kerralla oli onni myötä ettet menettänyt toistakin silmääsi.”

“Joojoo.” Raudan matoranin huomio kiinnittyi Lyaniin joka istui pari penkkiä hänestä oikealle. “Mikä musteläikkätesti sinulla siinä on?”
Le-matoran tuhahti. “Tästä ei osaa sanoa onko mokomalla saaripläntillä lehtimetsää, havumetsää, vai kumpaakin. Ihan kuin kartan tihrustaja ei olisi itsekään ollut varma asiasta. Aika tyhmää jos tällaisessa paikassa ei ole mitään paikkaa missä svengailla.”
Gattan mieleen tulvi epämieluisia muistoja. “No kunhan täällä ei ole naamapalmuja…”
“Tämä iso metsäpläntti tässä on näköjään ns. ‘Lehu-metsä’”, Lyan jatkoi.

“Mistä nimi ‘Lehu-metsä’ muuten tulee?” Paku uteli.
Argo nosti katseensa kirjasesta hetkeksi pölyillen ylleen mietteliäänä leukaansa hieroen. “Hmm. ‘Le’ on tunnetusti ilman elementin etuliite, ‘hu’ taas voinee tarkoittaa vanhemmassa matoranien termistössä hieman useampaakin asiaa, mutta mikäli nimeäjät ovat olleet mahdollisesti hyvin runollisia henkilöitä, olettaisin että vapaasti käännetty nimi olisi kenties jotain suuntaan ‘Ilman kuiskaus’”, äänen matoran teoiroi.
“Aika lällyä”, romantiikasta kiinnostumaton Onu-matoran mutisi.

“Tuo iso tuossa on näköjään itse Bio-Klaanin saari, mutta entä nuo pari muuta”, Kiro tähysteli Lyanin edessä makaavaa paperinpalaa.
“Nnnnoh”, Lyan aloitti, “tämä tässä vasemmalla on Hautasaaret ja tässä alhaalla on…” Le-matoran taukosi hetkeksi yrittäen saada selvää saaren kohdalle merkittyä kulahtanutta otsikkotekstiä. “…Ämkoon veljeskunnan saari.”

“…kuka hiivatti noita on pistetty oikein nimeämään”, Gatta äimisteli. “Ei niin pienintäkään mielikuvitusta.”
“Ja olisit varmaan itse keksinyt paremman saarinimen?” Nany leimautti.
“Jep”, Onu-matoran totesi tomerana.
“No minkä?” Argo katsahti vastapäistä toveriaan.
“Kinuskimaa.”
Äänen matoran hymähti huvittuneena suu vääntyneenä vienoon hymyyn. Ilman pientä maakansalaista laiva olisi varmaan ollut astetta tylsempi paikka.

“Nuo nimet on joko mielikuvituksettomia tai sitten saarten pomot ovat todella itserakkaita”, Kiro torasi.
“Tuskin sen itserakkaampia kuin Paku”, Nany näpäytti.
Po-matoran oli liian keskittynyt miettimään suihkumoottorikamelilla ratsastamisen siisteyttä havahtuakseen heti tämän kommenttiin.

Kapyysin ovi avautui. Tummamaskinen piraattipoppoon kapteeni seisoi ovella.
“Tervetuloa takaisin”, Argo toivotti, “miten matkanne suj…”
“Nipin napin karttahuoneeseen. Saitte hommia.” Amazua sanoi jämäkästi. Hänen visiiriinsä pisti matoranien epämääräinen katse.
“Tuota, alamme kohta syömään…” Tokka kurkisti patansa takaa.

Amazua tuijotti matoranjoukkoa hetken hiljaa. “Olkoon. Mutta nopeasti sitten”, palkkasoturi sanoi ja oli jo sulkemassa ovea.
“Ettekö te syö?” Koli kysyi.
“En.”
Ovi pamahti vaimeasti jättäen kapyysiin vain hiljaisuuden.

Gatta levitti sormensa pöydälle kuiskaten rosoisen kryptisesti muille pöydässäolijoille; “Se sanoi… ettei syö…”
“Hillitsehän heppasi”, Argo topuutteli, “ei tuo vielä kerro että hän olisi jonkin sortin robotti.” Hän kääntyi kuitenkin epäileväinen ilme kasvoillaan Kiroa kohti. “…eihän?”
Raudan matoran kohautti olkiaan.

“Soluttautuminen vihollislinnakkeeseen?” Paku äimisteli.

“Jep.” Amazua totesi.

“Vihollisten sotakalustoon suoritettu sabotaasi?” Lyan mietiskeli.

“Kyllä.”

“Vihollisten tärkeiden tietojen haltuunottaminen?” Argo kertasi.

“Näin on.”

“Saanko tarkastella käsiänne hetken?” Kiro kysyi.

“Et.”

Amauza istui tuolilla karttahuoneen keskellä olevan ison pöydän edessä pieni kivi olkapäällään. Kahdeksanpäinen pikkupiraattijoukko oli kokoontunut oven puoleiselle seinälle. Palkkasoturi oli selittänyt sekalaiselle sakille osan siitä mitä näillä olisi edessään.

“Lyhyehkön poissaolomme aikana tällä saarella on ehtinyt tapahtua paljon, mutta ei näemmä mitään mikä olisi erityisemmin ollut liikekumppaniemme osalta antoisaa”, palkkasoturi jatkoi selostustaan torakoiden ja skakdien liittouman nykytilanteesta antamatta kuitenkaan piraateilleen liian luottamuksellisia yksityiskohtia.
“Arvoisa herra skakdi-isoherramme kaikessa näennäisessä turhautuneisuudessaan on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä. Mitä ilmeisemmin kahakka tämän pikkusaaren herruudesta on alkanut eskaloitua kohti päätöstään, mutta näemmä vastapuoli on osoittautunut yllättävän sitkeäksi.”

“Tuotanoin…”, Gatta aloitti varovasti. Palkkasoturikapteenin punaisen visiirin painostava katse kääntyi Onu-matoraniin päin. “…ette te sattuisi tietämään mikä tällaisesta pikkumaapläntistä sotimisen taustalla oikeen on?”

“En”, Amazua vastasi ilmeettömästi. “Eikä sillä ole minulle väliä. Pääasia on vain se, että saan hoidettua tehtäväni kenraalini toiveiden mukaisesti. Ja niin kauan kun olette palveluksessani, teidän tavoitteenne on oleva sama”, palkkasoturi loi katseen koko matoranjoukkioon.
“Joka tapauksessa”, hän jatkoi, “kuten mainitsin, vastapuoli ei ole osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä että nämä aikoisivat antautua helpolla. Yksi viimeaikaisista iskuista toki vei heiltä yhden ilmeisesti parhaista ilmalaivoistaan, mutta ei ole mitään syytä uskoa että heillä ei olisi paljonkin kortteja takataskussaan.”

Amazua paussasi monologinsa hetkeksi. Hän otti kätensä pois puuskasta ja levitti toisen kätensä sormet matoranjoukkiota päin. “Tässä kohti te astutte mukaan.”
Osa matoraneista nosti kulmiaan.
“Se, mitä vihollisemme tuskin odottavat, on se, että meidän puolellamme olisi matoraneja. Te olette matoraneja. Te sulaudutte hyvin massaan. Te olette huomaamattomia. Paitsi ehkä te kolme…” Amazua osoitti vuorotellen puujalkaista Tokkaa, huivipäistä Lyania, ja koukkukätistä silmälapullista Kiroa.

“Toisin sanoen, meidän olisi tarkoitus hiippailla vihollisten linnoitukseen ja ottaa selville heidän sotasalaisuutensa ja murtaa heidän puolustuksensa sisältä päin”, Koli mietti.
“Naulan kantaan, Tohtori”, Amazua vastasi.
“Mutta asia ei ole niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Tähän tehtävään liittyy paljon riskejä. Mutta mikäli teistä ei ole hyödyksi, voisivat skakdit varmaan yhtä hyvin hankkiutua teistä eroon. Heille teidän pienet henkenne tuskin merkitsevät mitään. Oli miten oli, sain harteilleni tehtävän yrittää muodostaa porukastanne jotenkuten uskottava iskujoukko.”

“Ette taida luottaa arvostelukykyymme?” Nany kysyi epäilevänä.
“En sitten pätkääkään”, Amazua varmisti.

Matoranit mietiskelivät hiljaa itsekseen. Tuntui sanomattakin selvältä että heidän uusi kapteeninsa jakoi ainakin osittain skakdien mieltymykset tuhrien pikku piipertäjien painolastina pidosta. Po-matoran Paku kuitenkin kohensi asentoaan paukuttaen nyrkiä rintakehäänsä varma ilme maksillaan.
“Ei huolta, kapteeni hyvä, tällaiset missionit eivät ole meille mitään uutta!” matoran julisti pöyhkeänä.

“Onko noin?” Amazuan äänensävy oli epäilevä.

“Jo vain”, Gatta yhtyi Pakun sanoihin, “Kerran muutama meistä soluttautui erään pikkukaupungin tuomioistuimeen pelastaaksemme muutaman entisen piraattikaverimme hirttotuomiolta. Sen seurauksena tosin meinasimme joutua itsekin hirtetyiksi, mutta pääsimme nipin napin pakoon.”
Muut matoranit vilkaisivat Onu-matorania kuin miettien menikö tämä puhuneeksi ohi suunsa.

“Saatatte ehkä ihmetellä, miksi oikein jouduimme hirtettäväksi”, Gatta jatkoi.
“Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään”, Amazua vastasi.
“Asiaan liittyi Lyanin osallistuminen ‘Eniten köysisarvikuonoja minuutissa’- kilpailuun, jonka olisi selkeästi voittanutkin viidelläsadalla kolmellakymmenellä seitsemällä tekeleellään, ellei raivopäinen Mekalo- sarvikuono olisi rynninyt paikasta sisään ja pistänyt kaikkea matalaksi”, Gatta selosti.
“Eivätkös ne ole äärimmäisen uhanalaisia?” Amazua ihmetteli.
“Jep”, Tokka vastasi. “Kyseinen yksikö oli oikeastaan viimeinen lajiaan, sekä kyseisen kaupungin symboli. Eivät kovasti arvostaneet, että Numa, siis yksi entisistä jäsenistämme, pillastutti sen kovaäänisellä räiskimisellään jonka jälkeen turhautunut ja äkkipikainen Lyan… kuristi sen hengiltä.”

Amazua aprikoi kuulemaansa hetken epäuskoisena. Häntä mietitytti suuresti miksi hän oli vaivautunut kuulemaan koko tarinaa. Hänen luottamuksensa näihin pieniin piraatteihin ei ollut ollut alkuun mitenkään vankkumaton, mutta kuulemansa perusteella häntä alkoi vahvasti epäilyttää taktisen operaation uskominen näiden lilluputtien käsiin.
“Minua eivät teidän menneet kokkurointinne pahemmin kiinnosta, minulle pääasia on vain varmuus siitä, että uskallan luottaa tämän tehtävän teidän harteillenne. Jos en, voitte minun puolestani painua takaisin sinne mereen minne olisin varmaan teidät heittänytkin ellen olisi harkinnut että teistä voisi kenties olla vähääkään hyötyä.”

Palkkasoturin sanat saivat matoranit nähtävästi mietteliäiksi. Amazuan painostava suorasanaisuus oli selvästi purrut. Hän oli pitkällä urallaan oppinut tuntemaan merirosvojen lait ja säännöt, joissa kaiken kruununa oli uskollisuus. Ja ennen kaikkea itsestään epävarma matoranjoukkio ilmeisesti halusi ennen kaikkea todistaa olevansa kelpo merimiehiä. Ja ennen kaikkea, mitäpä kourallinen sekalaisia pikkumiehiä olisi ilman kapteenia?

Äänen matoran Argo uskaltaitui avaamaan suunsa “Arvoisa herra kapteeni, jos saan sanoa, niin uskallan vahvasti luottaa siihen että kukin meistä tekee varmasti parhaansa teidän sekä tämän operaation hyväksi. Olen tuntenut tämän konkkakornan jo kauan ja sen jos minkä olen oppinut, että nämä veijarit jos ketkä ovat mainio esimerkki siitä kuinka epäpätevältäkin tuntuvat tyypit voivat tarpeen tullen osoittautua mitä etevimmäksi ryhmäksi.”
Muiden matoranien mielet kohentuivat ystävänsä sanoista ja heidän ilmeilleen nousi syvä päättäväisyys.

Amazuan mieli kohentui hieman. Jos tässä sakissa oli yksikin jäsen johon hän jollain tapaa uskaltaisi luottaa, oli se tuo Akakunaamainen De-matoran.
“Hyvä”, Amazua totesi nyökäten vaimeasti, “Mennään siis asiaan…”
Palkkasoturi kumartui hieman matoranjoukkioon päin.
“Kuten jo mainitsin, tavoitteita on kaksi; vihollisten sotakaluston sabotointi sekä tiedon urkkiminen. Jotta voittaisimme mahdollisimman paljon aikaa, on parasta että teidät jaetaan kahteen ryhmään. Näin ollen minun pitäisi saada osaamisistanne vähän selkoa.” Hän asetti kämmenensä polvilleen. “Kuka teistä on paras neivottelija?”

Matoranit lausuivat vuoron perään “Argo” (paitsi Paku, joka ehdotti itseään).
“Kuka teistä on Argo?” Amazua ihmetteli.
Äänen matoran viittasi.
“Selvä. Sinä saat johtaa tiedonkeruuryhmää. Tohtori lähtee mukaasi. Hän tuntuu omaavan jonkin verran tietoa korkeamman tason teknologiasta, jollaista Klaanilla ilmeisemmin on hallussaan. Yrittäkää saada niin paljon Klaanilaisten tietoja kuin vain mahdollista”, Amazua määräsi tomeralla puhutteluäänensävyllään.
Palkkasoturin huomio kiinnittyi silmälappuiseen Kiroon. “Sinä olet jo osoittanut osaavan hoitaa tekniset laitteet”, Amazua osoitti matorania sormellaan, “Tietojemme mukaan merkittävä osa Klaanin kalustosta koostuu höyrykoneista. Miten hyvin tunnut hallitsevasi sellaiset?”

Kiron ilme oli salskea. “Olin mukana kehittämässä alkuperäisiä Exo-Toaprototyyppejä ja tusinoittain erilaisia koneita muiden Nynrah-haamujen kanssa. Parin höyryhärvelin kopeloinnissa tuskin on sen kummempaa haastetta…”
“Hyvä on. Sinä saat ottaa vastuun viholliskoneiden sabotoimisesta.” Amazua käänsi katseensa taas muihin matoraneihin, ja sitä kautta pieneen Gattaan.

“Olen saanut vahvan käsityksen että sinä olisit hyvinkin tietäväinen erilaisista aseista”, Amazua tiedustelu. Onu-matoran nyökkäsi.
“Hyvä. Menet Kykloopin seuraksi. Sillä aikaa kun hän hoitaa Klaanin kulkuneivoja, sinä saat ottaa kontollesi heidän aseidensa peukaloinnin.”
Gattan suu kääntyi leveään hymyyn. “Ei huolta kapteeni, asia on selvä kuin kännikala jäätyään aamuhaaviin.”
Amazua hiljeni hetkeksi. “Että mitenkä…?”
“Tai toisin sanoen kuin kalkkarokalmari löydettyään parittelukumppanin mutta huomattuaan lopulta sen olleenkin vain lauma kiimaisia ankeriaita.”
“…mihin sinä nyt oikein tähtäät?” palkkasoturi kysyi epätavallisen hämmentyneenä.
“Tuota ikkunassa istuvaa töpötiaista”, Gatta osoitti huoneen taaimmaiseen ikkunaan, “Se ilveilee minulle…”

Amazua nosti katseensa muihin pikkupiraatteihin.
“Onko hän humalassa?” palkkasoturi osoitti maan matorania sormellaan.
“Ei…” Nany totesi, “Hän on vain Gatta…”

Palkkasoturin katse pälyili matoranjoukkiota hetken. Hänen mekaaninen sormensa osui seuraavana itsevarmana seisovaan Po-matoraniin.
“Sinä. Menet hänen lapsenvahdikseen. Yksinään häntä ei selvästi uskalla mihinkään päästää.”
Vaikka Pakua ei niinkään harmittanut ajatus mitä hyvimmän ystävänsä kanssa tehtävällepääsystä, vaan pikemminkin se kuinka hän ei tuntunut saavansa tilaisuutta selittää kapteenilleen kuinka hän oli merten suurin ja mahtavin soturi joka oli päihittänyt lukemattomia tiellensä astuneita suuruudenhulluja merenkävijöitä (vaikka muut olivatkin auttaneet hieman)…

Persiilleen menee… Kiro mietiskeli.

Seuraavana palkkasoturin huomio osui huivipäiseen Lyaniin.
“Noniin. Vaikka sinä vaikutatkin äkkipikaiselta, ja suoraan sanoen lievästi sekopäiseltä, olen huomannut että sinulla on muiden Le-matoranien tapaan oivalliset kyvyt viekkauteen ja salamyhkäisyyteen”, Amazua arvioi, “Klaanin linnake on sanomattakin selvästi hyvin vartioitu. Uskotko selviytyväsi haasteesta?”

Le-matoran painoi päänsä alas. “Harjoittelin vuosia syrjäisellä saarella viidakkosoturitoverieni kanssa. Harjaannutin kaikki aistini ja kykyni huippuunsa. Yhdessä ystävieni kanssa olimme lyömättömiä. Mutta kaikki muuttui kun yllättävä vihollinen nosti päätään, ja ennen kuin ehdin huomata, vanhat taistelutoverini olivat mennyttä, ja olin kävin itsekin hetken kuoleman rajamailla…” Le-matoranin äänestä kumpusivat syyllisyys ja katkeruus.

“Aiiivan…” Amazua totesi. Vaikka hänen mielestään huivipäällä olikin kykyjä, tuntui aivan liian epäuskottavalta että tällä olisi ollut mitään hajua siitä millaista oli olla melkein kosketusten kuoleman kanssa.
Kapteenin äänensävy ei jättänyt Lyanille paljon tulkinnanvaraa. Hän tarttui huiviinsa nostaen sen etummaista reunaa.
Vaikka palkkasoturi oli nähnyt yhtä ja toista, se mitä Le-matoranin huivin alta paljastui sai tämän hätkähtämään inhotuksesta. Vaikka hän ei ollut koskaan ajatellut miltä matoranin aivot näyttäisivät, hän oli saanut asiaan vastauksen…
“Älä sitten tee tuota toiste.” Amazua sanoi matoranin laskettua huivinsa.

“Joka tapauksessa…” palkkasoturi tokaisi sulateltuaan näkemäänsä hetken, “en ole varma köysikikkailuistasi, mutta niistä saattaa kenties olla hyötyä. Mitä mahdat käyttää pääasiallisena aseenasi?”

Lyan kaivoi jotain esiin ojentaen kätensä palkkasoturin näkyville. Amazua tuijotti matoranin kämmenellä lepäävää esinettä pienen hetken.

Se oli jojo. Metallinharmaa, pienillä kaiverruksilla koristeltu jojo.

Amazua katsahti Le-matoranin naamaan. “Oletko tosissasi?”
Matoran nyökkäsi päättäväisesti.
“Uskallanko edes kysyä metodeistasi käyttää tuota pikku leluasi aseena?” Amazuan äänensävy oli sarkastisen epäuskoinen.
“Minulla on yliluonnollisia jojovoimia!” huivipää julisti.

Amauza mietti hetken oliko hänellä halua kommentoida matoranin sanomisia kun Koli tuikkasi häntä kääntymään puoleensa.
“Yrittäkää ymmärtää”, Ko-matoran supisi, “vammansa takia hän kärsii mm. jatkuvasta päänsärystä, ja saattaa sen takia olla hieman… omalaatuinen.”
Palkkasoturi käänsi katseensa jojollaan temppuilemaan ryhtynyttä Le-matorania vielä pieneksi hetkeksi. Jossain mielensä sopukoissa hän varmaan kykeni osoittamaan pikkumiestä kohtaan sellaista tunnetta kuin sympatia.

“No, olkoon. Oletan sinun jotenkuten tietävän mitä teet. Uskotko tarvitsevasi apua?” palkkasoturi jatkoi matoranin tenttaamista.
“No oikeastaan”, Lyan aloitti tyypillinen vikittelyvirnistys Haullaan, “arvoisa Nany-neiti soveltuisi täydellisesti kanssani tälle jajolle tehtävälle.” Le-matoran käänsi katseensa takavasemmallaan seisovaan Ga-matoraniin. “Vai mitä sanot, kulti?”
“Mieluummin hyppään rantakivikkoon”, Nany vastasi nopeasti ja jääräpäisesti.

“Asia on sitten selvä”, Amazua totesi, “te kaksi menette Tohtorin ja Nelisilmän mukaan.”
Lyan virnisti härskisti vetäen ylävitoset Pakun kanssa kun Argo asetti lohduttavaisen kätensä Nanyn olkapäälle.

Amazua suoristi istuma-asentonsa. “Selvä. Ryhmäjako on siis selkeä. Nelisilmä (Argo), Tohtori (Koli), Marakatti (Lyan) ja Kimuli (Nany) toimivat nuuskijoina, ja Nuijapää (Paku), Kyklooppi (Kiro) ja Pätkä (Gatta) vastaavat sabotoinnista.”
Puujalkaisen Tokkan yksinäinen käsi nousi esiin muiden matoranien takaa.
“Tuota… herra kapteeni, entäs minä?”
Amazua kiinnitti katseensa Kakamakasvoiseen kasvillisuuden matoraniin. “Rehellisesti sanottuna sinusta en osaa sanoa mitään. Ruoanlaitosta tai viidakkosuunnistuksesta ei liene erityisemmin hyötyä ison vihollislinnoituksen sisällä. Tee vaikka kuten itse parhaaksi näet.”

Tokkan apeailmeinen pää kääntyi lattiaan. Kapteeni tuntui kieltämättä olevan oikeassa… Gatta puolestaan ei tuntunut olevan kovin innoissaan uudesta lyhyemmästä lempinimestään.

“Noniin”, palkkasoturi jatkoi, “mikäli kellekään ei jäänyt mitään epäselvää, voinemme siirtyä eteenpäin. Kenraali Gaggulabion”, hän paussasi hetkeksi kuultuaa Gattan vaimean tirskahduksen, “määräysten mukaisesti teidät pitäisi saada Klaanin muurien sisälle viikon loppuun mennessä. Haluan teidän valmistautuvan hyvissä ajoin ennen sitä. Sen jälkeen voimme siirtyä skakdien ennaltamäärättyyn tapaamispaikkaan etelänpuoleiselle rannikolle. Siellä voimme hioa pienemmät yksityiskohdat. Oletteko ymmärtäneet?”

Matoranjoukkio nyökkäili.

“Hajaantukaa”, Amazua viittoi kädellään.

Pienessä hetkessä kahdeksanpäinen matoranjoukkio tallusteli ulos huoneesta.