Bio-Klaanin saari, eteläisen metsän raja

273 huokaisi syvään. Hänen kynnellisiä jalkojaan särki. Mutta se, mitä hänen silmiensä edessä kohosi nosti tiedemiehen mielialaa. Hän oli juuri saapumassa Saaren eteläpäässä olevan lahden länsirannalla kasvavalla metsäalueen ja tasangon rajalle. Vaikka Jäätutkija tiesi, että hän alkoi olla vaarallisen lähellä Klaania, hän oli silti helpottunut että pääsisi viimein suojaisaan metsään.

273 oli juuri astumassa eteenpäin, kun hän kuuli aseen varmistimen kilahtavan hänen takanaan. Jäätutkijan takaa kuului matalalla äänellä sanottu, zankrzoran kielinen käsky: ”Kädet ylös.”

Valkoista nazorakia kylmäisi.

”Käänny ympäri. Hitaasti…” ääni jatkoi.

Kaikki kävi niin nopeasti. 273 ei edes kunnolla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Jäätutkijan valtasi vain jälleen se sama pelonsekainen tunne, jonka hän oli päiviä sitten tuntenut Lehussa katsottuaan itse kuolemaa silmiin. Aluksi hän luulikin, että mustat agentit olivat jäljittäneet hänet. Mutta hänen takanaan oleva nazorak puhui jälleen.
”Ne kädet ylös nyt!”
Vasta silloin 273 havahtui sokistaan ja kohotti kätensä hitaasti ylös.
”Käänny!” ääni jatkoi. Valkoinen tiedemies kääntyi hitain askelin ympäri huomatakseen omaksi helpotuksekseen, ettei nazorak ollut tarujen Kätönen.

Tiedemiestä tähtäsi Ab Strurmgzwehzerr 55 ”Myrskyn tuoja” –zamorkiväärillä aseistautunut ruskea nazorak. Kun 273:n silmät ehtivät tutkia torakan pikaisella katseella päästä varpaisiin, Jäätutkija havaitsi hänet tiedustelijaksi maastoutumispuvun, kevyen asevyön, kasvomaalin ja kypärässä olevien heinänpätkien perusteella.
Vaikka tiedustelija osoittelikin lajitoveriaan tuliaseella, Jäätutkija saattoi huomata että ruskea nazorak oli yhtä hämmästynyt yllättävästä kohtaamisesta.

Tiedustelija katsoi 273:a hetken arvioiden ja tivasi sitten yhtä tiukalla äänensävyllä: ”Mitä teet täällä?”

Jäätutkija ajatteli hetken hätääntyneesti, mutta tajusi nopeasti että hän ei voinut selvitä tilanteesta muuten kuin oveluudella. Joten Jäätutkija pakotti kasvoilleen iloisesti häkeltyneen ilmeen.
”Ah, vihdoinkin! Olen etsinyt nazorakeja jo pari päivää!” 273 huudahti, kun mitään muuta hätävalhetta ei siihen tilanteeseen keksinyt.
Tiedustelijan toinen silmäluomi kohosi epäuskoisesti.
273 oli jo muodostanut päässään pienen sepustuksen. ”Minua ja tiedemiesryhmääni kuljettanut kone ilmeisesti ammuttiin alas. Olen harhaillut täällä tasangoilla jo useamman päivän ja alan olla hieman nälkäinen…”
273 oli jo laskemassa käsiään alas, mutta ruskea tiedustelijatorakka teki kiväärinsä piipulla liikkeen, joka viittasi siihen että tiedemiehen kannattaisi pitää käsiään vielä hetki ylhäällä.

”Valitettavasti en voi täysin luottaa sanoihinne vielä.” Tiedustelija aloitti hieman vähemmän määräilevällä sävyllä siltä varalta, että Jäätutkija olisikin puhunut totta, ”Minun on vietävä teidät partiomme luo ja ilmoittaa Pääesikunnalle tästä. Ja jos puheenne pitävät paikkaansa, niin teitä hakemaan lähetetään kyllä kuljetus.” Nazorak lupaili.

”Niin, tietysti. Tehdään niin kuin protokolla sanoo. Voisitko johdattaa minut leiriinne?”
Tiedustelijanazorak viittoi kiväärillään pohjoiseen päin, mutta antoi 273:n kävellä edessään. Jäätutkija kirosi mielessään, sillä hän oli suunnitellut voivansa nujertaa nazorakin takaapäin. Lievä jääenergialataus niskan tai takaraivon tuntumaan olisi hoidellut sotilaan hiljaisesti pois kantelemasta. Mutta karkulaisen epäonneksi tiedustelija ei ollutkaan niin tyhmä. 273:sta tuntui, ettei hänen pitäisi aliarvioida sotilaiden älykkyyttä.

Maastoutumisvarusteisiin pukeutunut torakka ohjasi lajikumppaninsa metsän ja tasangon reunaa pitkin kahdenkymmenen bion verran ja partion leiri alkoi näkyä. 273:lta alkoi olla jo ideat vähissä. Hänen oli pakko pitäytyä keksimässään juonessa.
Leirissä häärivät nazoraksotilaat kääntyivät ihmeissään katsomaan tulijoita.
”Vieras alikersantille!” tiedustelija ilmoitti.

Sotilaiden tullessa paremmin näkösälle, 273 laski pikaisesti partion kokoonpanon. Seitsemän. Kolme sotilasta, kaksi tiedustelijaa, radiomies ja ilmeisesti johtaja. Perhana! Heitä on liian monta.

He kävelivät parista teltasta koostuvan leirin keskelle, johon oli kyhätty karttapöytä ja öljyllä toimiva tulisija. Karttapöydän ylle kumartunut lippapäinen nazorak osoittautui partion johtajaksi. Tiedustelija kopautti kantansa yhteen heinäiseen maahan ja veti käden lippaan.
”Alikersantti. Löysin hänet kävelemästä tasangolta metsään. Väittää olevansa eksyksissä oleva tiedemies.” Tiedustelija raportoi partion johtajalle.
Alikersantti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan 273:a. Hän katsoi repaleiseen työtakkiin pukeutunutta valkoista nazorakia ensin hieman arvioiden. Lopulta hän sanoi:
”Olen alikersantti 1775 ja tämä Maavoimien tiedustelupartio nro. 376. Kuka olette, mistä tulette ja mistä syystä?” Ruskea nazorak kuulusteli valkoista aivan niin kuin tiedustelija aikaisemmin.

”Olen… 327, tiedemies. Olin tiedemiesryhmäni kanssa tulossa lännen saarilta lentoaluksellamme, mutta jostain syystä siihen tuli jotain vikaa ja syöksyi maahan Saaren länsirannikolle. En tiedä, oliko joku Veljeskunnan saaren mahdollisista matoransisseistä sabotoinut konetta vai ampuiko joku Klaanin liittolainen sen alas. Kaikki kävi niin nopeasti…” 273 jatkoi keksimänsä peitetarinan suoltamista. ”Mutta selviydyin kuitenkin törmäyksestä, vaikka taidankin olla ainoa. Olen harhaillut nyt pari päivää tasangolla ja yrittänyt päästä jonnekin suojaisempaan maastoon. Lehuun en ole uskaltanut mennä, koska on huhuttu että siellä on vaarallisia villiraheja.”

Keskustelua seurannut nazoraktiedustelija, joka oli napannut 273:n, kuunteli esimiestään hiljaa. Mutta sitten hän kohotti vaistomaisesti tuntosarviaan ja kääntyi katsomaan metsän sisuksiin.

Alikersantti kuunteli tiedemiehen kertomusta nyökytellen. ”Anteeksi, mutta minun on ensin soitettava Pääesikuntaan varmistaakseni kertomuksenne. Mutta jos kerran olette eksyksissä, niin teitä ei varmaan haittaa jos pyydän jonkun hakemaan teidät takaisin Pesään?” Nazorakkapteeni sanoi.
273 pakotti hiljaisen ”Juuh, tehkää se…” –lauseen hampaittensa välistä.
Voi hitto voi hitto voi hitto! En saanut ostettua lisäaikaa. Jos hän soittaa Pesään, pakoni on ohi. Mutta mitä muka voin tehdä? En pysty taistelemaan heitä kaikkia vastaan…

Alikersantti käveli radiokalustoa värkänneen hintelän nazorakin eteen ja käski tätä asettamaan puhelun osoitteeksi Pääesikunnan. Vaikka alikersantti oli kuullut, että Arkkiagentti oli asettanut valkoisen tiedemiesnazorakin etsittäväksi, hän halusi silti varmistaa pitikö nazorakin kertomus paikkaansa. Jos hän vangitsisi korkea-arvoisen tiedemiehen syyttä, alikersantti itse saattaisi menettää päänsä.
273:n kurkkua kuivasi taas. Valkoinen tiedemies tiesi, että hänen pitäisi toimia pian. Jäätutkija tunsi ladatun zamorpistoolinsa painavan takkinsa rintataskussa. Oli ollut tuuri, ettei tiedustelija arvellut tiedemiehen kantavan aseita.

Alikersantti tarttui paksuun kommunikaattoriin ja nosti sen ohimolleen.

273:n vasen käsi työntyi varovasti hänen työtakkinsa rintataskuun. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Nyt tai ei koskaan…

”Alikersantti!”
Ruskea johtajanazorak kääntyi katsomaan hieman kiukustuneen näköisenä häntä huutaneeseen tiedustelijaan, joka oli uskaltautunut keskeyttää hänen alkamattoman puhelinkeskustelunsa.
”No mitä?!”
”Metsästä kuuluu jotain ääntä”, nazoraktiedustelija vastasi. Alikersantti laski kommunikaattorin kädestään ja kääntyi katsomaan alaistaan kiinnostuneemmin. 273 huokaisi hiljaa helpouksesta.
”Jaa niin mitä ääntä?”
Tiedustelija tähysti silmillään syvemmälle metsään.
”En saa selvää. Mutta se voimistuu koko ajan.

Muidenkin leirissä olevien nazorakien huomio kiinnittyi, kun hekin alkoivat erottamaan metsästä kantautuvan mölyn. Sotilaat tulivat kummissaan tiedustelijan taakse katsomaan samaan suuntaan. Myös 273:kin huomio kiinnittyi siihen.

Nyt he erottivat mitä ääni oli: se oli musiikkia.

”Mitä karzahnia…?”

Musiikin voimistuessa myös sen lähde tuli puiden siimeksestä esiin:
Jonkinlainen ajoneuvo lähestyi nazorakpartiota tuhatta ja sataa, eikä näyttänyt siltä että aikoisi pysähtyä.

Ajoneuvon ohjaamossa istuva rahimainen olento vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa toveriaan.
”VALMIINA?” hän huikkasi infernaalisella äänenvoimakkuudella stereoista jytäävän musiikin yli.
Pelkääjän paikalla istuva, matoraniakin pienempi olento latasi pulttilukolla varustettua, melkein norsukivääristä käyvää tarkkuuskivääriään. Massiivinen kivääri olisi ollut normaalin kokoiselle matoranillekin liian iso ja vielä pienemmän käyttäjän käsissä se näytti lähinnä naurettavalta.
nosti sen tähtäysasentoon ja katsoi kovaa vauhtia lähestyvää nazorakpartiota kiväärinsä kiikarin läpi.
”TORAKAT HOLLILLA!” kiväärimies vastasi musiikin yli.
Tämän kuultuaan keltamusta kissarahi nappasi penkkinsä jalkatilassa kolahdelleen katkaistun energiahaulikon vasempaan käteensä, pidellen ohjaussauvaa edelleen oikealla kädellään ja painaen toisella alatassullaan kaasupoljinta niin, että ajoneuvon moottori jyrähteli yhtä kovaa kuin kajarien basso.

Musiikin aiheuttamasta hämmennyksestä hetkessä selvinnyt alikersantti 1775 tajusi, että uhkaavaa vauhtia lähestyvä ajoneuvo oli mitä ilmeisemmin vihollisjoukkojen hallussa ja että he olivat hyökkäyksen alaisia.
”Sotilaat, taisteluasemiin! Tuo mölymasiina ei aio pysähtyä!”

Kaikki kolme sotilasta, kaksi aseistautunutta tiedustelijaa ja taistelukoulutuksen saanut radiomies asettuivat riviin alikersanttinsa eteen ja ottivat tukevan asennon jaloillaan. Kitiiniset sormet napsauttivat mekaanisen synkronoidusti rynnäkkökivääriensä varmistimet pois päältä ja tähtäsivät ympyrän muotoisten tähtäinten läpi lähestyvää vihollista.
Alikersantti kohotti hitaasti kätensä ylös merkiksi.

Ajoneuvoa ohjannut mustakeltainen olento katsoi Nazorakein Imperiumin taisteluvalmiina olevia sotilaita huolettomasti. Kulkuneuvo oli enää parinkymmenen bion päässä torakoista. Ohjaaja vilkaisi toveriaan, joka myös käänsi katseensa kuskiin. Rahimainen olento nyökkäsi merkiksi. Molempien ajajien kädet laskeutuivat heidän penkkien välissä olevaan tavarasäiliöön ja kaivoivat sieltä itselleen lasit. Yhtä aikaa molemmat tekivät pienen ranneliikkeen, joka sai tummennettujen lasien kullanväriset sangat taittumaan auki. Sen jälkeen molemmat nostivat leveälinssiset aurinkolasit hitaasti silmiensä eteen.
”Swag…” toinen heistä kuiskasi.

1775 heilautti kätensä alas ”Tulta!” –komennuksen saattelemana.

Sekunneissa metsän rajan täytti laukausten äänet ja tulikuumana, noin 2,4:n kion sekuntivauhdilla lentävä lyijy ja zamorit vilisivät ilman halki. Ammukset eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita, kun ne lähinnä kimposivat liikkuvan laitteen keulasta, joka oli kovaa, kivimäistä materiaalia. Sen verran nazorakein ammukset hätkäyttivät ajoneuvon ohjaajia, että älysivät työntää päänsä hieman alemmas, koska he eivät uskoneet että zamorin reikä kalloissaan näyttäisi kovin hyvältä.

Sotilaiden aseet naksahtelivat tyhjyyttään. Sotilaat olivat juuri tarttumassa reisikoteloissaan oleviin lisälippaisiin, kun huomasivat ajoneuvon olevan vain vajaan kymmenen bion päässä. Lievä pakokauhun aalto iskeytyi sotilaisiin tykinkuulan nopeudella suoraan heitä kohti syöksyvän koneen johdosta. Rivistön takana seisseen 1775:n hampaat vääntyivät irveeseen tajutessaan sotilaittensa tavoin, ettei ajoneuvoa enää pystyisi pysäyttämään.
Alikenraaliakin taajempana seissyt, koko tämän ajan vain sivusta tapahtumaa seuranneen 273:n huulet muodostivat hiljaa lauseen.
”Voi hitsi…”

Ajoneuvo iskeytyi nazorakrivistön läpi. Neljä kuudesta nazorakista onnistui syöksymään juuri ja juuri kulkuneuvon alta, mutta yksi jäi kivuliaan näköisesti mekaanisen koneen alle ja toinen kaatui maahan ajoneuvon puskurin töytäisyn saattelemana. 1775 kerkesi myös syöksyä häntä päin kaartaneen automobiilin alta, mutta kulkupeli repi yhden teltan kiinnitysnarun maasta ja kangaskasa kaatui alikersantin päälle. 273 oli ehtinyt jo juosta toisen teltan taakse piiloon seuraamaan eskaloituvaa tilannetta.

Yksi maahan heittäytynyt sotilas kaivoi reisikoteloaan. Hän sai uuden lippaan käteensä ja työnsi sen rynnäkkökiväärinsä tyhjään lipaskoloon. Sotilas latasi aseensa jälleen toimintavalmiuteen. Sitten punaisenruskea nazorak nousi nopeasti ampuma-asentoon kivääri ojossa ja kasvoillaan raivokas ilme. Tosin se ilme ja tukeva ampuma-asento katosivat, kun ilman halki valtavan jysäyksen saattelemana lentävä ammus pysähtyi keskelle sotilaan rintaan. Ammus repi tiensä nazorakin luontaisen kitiinipanssarin läpi ja muutti sen pieniksi tukirangan säleiksi ja verisen vihreäksi solumössöksi. Tarkkuuskiväärin ammuksesta sydämeensä osuman saanut sotilas kaatui huutaen heinikkoon silmät lautasen kokoisina.

Kun sinistä rurua päässään pitävä kääpiömatoran latasi järkälemäistä kanuunaansa, keltamusta kissarahi antoi tälle suojatulta. Kuljettaja ohjasi ajoneuvoa kääntelemällä toisella kädellään ohjaussauvaa ja ampui ulos työntämässä kädessään olevalla, katkaistulla energiahaulikolla nazorakeja päin. Rahi käänsi ohjaussauvaa ja ajoneuvo kaarsi jäljellä olevien telttojen taakse niin, että teltat olivat heidän ja nazorakien välissä.
Jäljelle jääneet, toimintakykyiset sotilaat ja tiedustelijat saivat ladattua aseensa onnistuneesti ja suuntasivat omat aseensa telttojen välistä vilahtavaan kaaraan. Menopelin sijainnista ei suinkaan voinut erehtyä, sillä siitä lähtevä musiikki kuului edelleen täydellä teholla. Ilman johtajansa (joka edelleen rimpuili itseään vapaaksi telttakankaasta) käskyjä, partion sotilaat eivät keksineet mitään muuta menettelytapaa kuin avata tuli telttojen läpi automobiilia kohti.
Telttojen välissä piilossa kyykkinyt Jäätutkija jouti painamaan päänsä nopeasti alas, ettei nazorakien suojatuli olisi rei’ittänyt häntäkin. 273 kuuli kuinka ajoneuvo ajoi hänen takaa ohi ja ehti silmäkulmastaan nähdä, kuinka sinistä rurua käyttävä kiväärijeppe tähtäsi kanuunallaan häntä. Valkoinen tiedemies ehti juuri kierähtää pois tarkkuuskiväärin hohtavan ammuksen alta.

Automobiilin töytäisemä tarkkailija makasi loukkaantuneena maassa. Hän oli loukannut oikeanpuoleisen kätensä kaatuessaan heinikkoiseen maahan, eikä kulkuneuvon ruhjomassa kyljessäkään ollut kamalasti kehumista. Kivusta huolimatta tarkkailija puri pihtihampaitaan yhteen ja yritti nousta parempaan asentoon. Hän piteli zamorkivääriään ladattuna. Kun hän makasi maastoutumisvarusteissaan matalana, hyökkääjät eivät välttämättä erottaisi häntä ruskean ja vihreän kirjavasta ruohosta. Vihreät silmät olivat valppaana, kun mölymasiina ajaisi seuraavan kerran ohitse.
Keltainen kissarahi väänsi ohjaussauvaa ja kaara kääntyi jyrkästi taas. Ajajat vetivät jälleen päänsä alemmas suojaan, kun nazoraksotilaat ampuivat heitä kylkeen. Valitettavasti kulkuneuvon kyljet eivät olleet tehty samasta aineesta kuin keula, joten automobiilin sivuihin jäi rivi zamorien reikiä. Kuljettajan paikalla istuva olio närkästyi siitä, että hänen vaivalla tuunattuun kulkupeliinsä jäi jälki. Siitä hyvästä kissarahi ampui energiahaulikollaan muutaman laukauksen torakoita päin. Keltamustan olennon täytyi myöntää, että nazorakit olivat hyviä väistelemään.
Huippuvauhtia nazorakien leiriä kiertävä kulkuneuvo kaarsi jälleen yhden kierroksen, mutta silloin haavoittunut tarkkailija oli valmiina. Hän kierrähti selälleen ja avasi tulen kärryä kohti. Tarkkailijan zamorit onnistuivat rikkomaan kaaran pohjassa olleen letkun ja tämän seurauksena kulkuneuvon ohjaajan täytyi vaihtaa äkkiä suuntaa. Maksaakseen kalavelkansa heti pois, kissarahi onnistui sivupeilinsä kautta tähdäten osumaan kituvaan tarkkailijaan. Sininen energiapanos räjäytti nazorakista sisälmykset pihalle.

Alikersantti 1775 onnistui viimein repimään itsensä vapaaksi häneen kietoutuneesta telttakankaasta. Hän oli juuri nostamassa päänsä, kun nazorakin ruskean kallon yli vilahti zamor ja alikersantti painautui heti mahdollisimman litteäksi maata vasten. Jollei partionjohtajalla olisi ollut suurempiakin huolenaiheita, hän olisi varmasti kiidättänyt kyseisen ammuksen ampuneen sotilasnazorakin välittömästi sotilasoikeuteen. Mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Alikersantti pääsi kierimään vatsalleen ja onnistui tekemään pienen tilannekatsauksen:
Hyökkääjät olivat onnistuneet hyvin yllättämään partion. Joukkueen radiomies oli jäänyt ajoneuvon alle, kun se oli ensikertaa ajanut rivistön läpi. Yksi sotilas ilmeisesti vuoti parhaimmillaan kuiviin saatuaan luodin rintaansa ja toinen tarkkailijoista oli ilmeisesti juuri räjähtänyt taustalla. Heistä ei siis enää ollut kamalasti hyötyä. Kolme muuta partion jäsentä sinnittelivät vielä väistellen hyökkääjien laukauksia.
Alikersantti punniskeli hankalaa tilannetta. Hyökkääjien ajoneuvo oli ottanut jo hieman osumaa, mutta nazorakkomentaja ei ollut varma, pystyisivätkö hänen sotilaansa pysäyttämään hyökkääjiä. Oli voimasuhteet mitkä hyvänsä, hänen oli ilmoitettava muille partioille meneillään olevasta hyökkäyksestä.
1775 vetäisi päässään olevan lipan tiukemmin päähän ja hiipi kyyryssä leirinjäännösten toiseen päähän. Hän pysähtyi repeytyneen telttakankaan taakse, kun ilmeisesti ajoneuvosta ammuttu energia-ammus räjähti maassa ja ilmassa kaikui edelleen soivan musiikin yli rynnäkkökiväärien pauke ja sotilaiden huutoja toisilleen. Alikersantti kurkisti varovaisesti telttakankaan takaa ja näki maahan kaatuneen radiolaitteiston ja kommunikaattorin. Ne eivät nazorakin onneksi olleet mennyt rikki. 1775 juoksi kyyryssä laitteiden luo ja kaappasi halon kokoisen kommunikaattorin käpäläänsä. Pääesikunnan numero oli jo valmiiksi näppäilty siihen. Alikersantilla kävi mielessä, että olisiko ollut etiketin mukaan sopivampaa ilmoittaa päärintamalle hyökkäyksestä, mutta tajusi ettei etikettisäännöille ollut aikaa. 1775 painoi nappia ja kommunikaattori alkoi hälyttää.

Mutta siinä samassa kommunikaatiolaite nazorakin käsissä hajosi palasiksi. 1775 kavahti ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki takanaan seisovan valkoisen nazorakin, joka piteli zamorpistoolia ojennettuna kädessään. 273:n kasvoilla oli yllättävän päättäväinen ilme. 1775:n kasvot vääntyivät irveeseen.
”Ai perhana, olin unohtanut sinut.”

273 käännähti ja onnistui pyörähtäessään survaisemaan kyynärpäänsä taaksensa hiipineeseen sotilaan suuhun, joka oli juossut leirin jäännösten keskelle etsimään alikersanttiaan. Jäätutkija jatkoi liikettään, laski painonsa toisen jalan varaan, joka mahdollisti ripeän pyörähdyksen. Kääntyessään sulavasti ympäri valkoinen nazorak tiputti pistoolinsa alemmalle vasemmista käsistään saaden ylemmän vapaaksi. Jäätutkija tarttui vasemmalla kädelleen oikeassa pitämäänsä Alinollahansikkaaseen ja väänsi sen rannekohdassa olevaa, renkaan muotoista käynnistysosaa. Renkaan kääntökulma määritti halutun energian määrän, eli hanskan tehon. Käynnistysosan mekanismien lähettämä impulssi käynnisti voimalähteenä toimivan jään elementaalikiven, josta lähti energiakanavia pitkin elementaalienergia hanskan kämmenpohjassa olevaan laukaisimeen. 273 kosketti hanskan metallisilla sormenpäillä laukaisinta, ja sinertävä sähkön tapainen energia tarttui hänen käteensä.
Kesken pyörähdyksen 273 heilautti kättään, ja hanskan sormiin kerääntynyt energia kaarsi liikkeen voimasta ja osui maahan muodostaen terävistä jääpiikeistä koostuvan vanan energian liikkeen mukaisesti kohti alikersanttia.

1775 hämmästyi maanpakolaisen yllättävästä hyökkäyksestä, mutta onnistui juuri hyppäämään pois jääpiikkien alta. Alikersantti kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut hanskan olevankin ase. Partion ja eritoten sen johtajan asiat alkoivat nyt kunnolla mennä päin hemmettiä.

Kahta muuta nazoraksotilasta edelleen härnäävä moottoriajoneuvokaksikosta myös kuljettaja huomasi, mitä leirissä tapahtui. Kissarahia hieman hämmensi se, miksi nazorakit tappelivat keskenään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi seuraavan kerran estää kivääritoveriaan tappamasta valkoista ötökkää.

273 ehti tällä tempullaan ostamaan sen verran aikaa, että pääsi syöksymään iskusta toipuneen sotilaan puukoniskun kantamalta pois. Sotilas syöksähti eteenpäin ja heilautti uudelleen teräänsä, mutta lähitaisteluase pysähtyi valkoisen tiedemiehen hanskan kämmenpohjaan. Sotilas väänsi ja sai puukosta kaksin käsi pitelevän Jäätutkijan selän kaartumaan taakse. 273 näki silmäkulmastaan, kuinka alikersantti oli napannut pistoolinsa vyöltään ja tähtäsi teräaseesta kamppailevia nazorakeja. Jäätutkijan oli toimittava nopeasti. Valkoinen nazorak irrotti vasemman kätensä otteen taistelukumppanin ranteesta ja tarttui vasurillaan hanskaansa ja käynnisti aseen. Sininen energia välähti 273:n kämmenestä ja sotilas kiljaisi tuskasta. Lataus ei ollut niin iso kuin viime kerralla, mutta se oli tarpeeksi iso jäädyttääkseen terästä pitäneen nazoraksotilaan käden kyynärpäätä myöten. Jäätutkija tarttui kivusta lamaantuneen sotilaan jäätyneeseen käteen ja käännähti niin, että vaikeroiva nazorak jäi hänen ja 1775:n väliin. Ruskea sotilas-parka sai viimeiset naulat arkkuunsa, kun hänen johtajansa ampumat zamorit osuivat torakan selkään.
1775 karjaisi ammuttuaan puolet lippaastaan nazorakin kitiinirankaan. Hän vetäisi vyössään olleen kaarevan miekan ja juoksi petturinazorakia kohti. 273 päästi irti kuolleesta ruhosta käsissään ja valmistautui torjumaan aliupseerin iskun. Aliupseeri kohotti miekkansa korkealle ilmaan raivokas ilme kasvoillaan. 273 latasi hansikkaansa pitäen katseensa tiukasti partionjohtajan kalvassa.

Sitten yhtäkkiä molemmat näkivät sinisen välähdyksen ilmassa ja maa molempien välissä räjähti. Multaa lensi ympäriinsä. Valkoinen tiedemies kääntyi hämmästyneenä katsomaan vasemmalle puolelleen. Kaarakaksikko oli tehnyt selvää lopuista nazorakeista ja nyt oli ilmeisesti heidän vuoro, 273 ajatteli. Energiapanos oli kuitenkin yllättänyt 1775:n niin, että tämä oli horjahtanut ja kamppaili nyt saadakseen tasapainonsa takaisin.
Tämä oli 273:n tilaisuus.
Jäätutkija käännähti kylki horjuvaa aliupseeria kohti. Sitten hän otti kaksi ripeää askelta, pyörähti kokonaan ympäri ja heilautti kättään. Siniset energiasalamat osuivat maahan 273:n vieressä ja nostattivat jääpiikit 273:n liikkeen mukaisesti.

1775 kerkesi nähdä vain 273:n anteeksipyytävät kasvot. Sitten aliupseerin suu avautui ammolleeen, kun tunsi pistävän kivun vatsassaan. Jääpiikit lävistivät nazorakupseerin vatsan. Torakan sätkivät jalat irtosivat maasta jäisten stalagmiittien yhä kasvaessa elementaalienergian vaikutuksesta. 1775 kakoi järkyttyneenä. Hän yritti saada itseään irti piikeistä, mutta se oli mahdotonta. Sätkivä ruskea nazorak saattoi vain katsoa, kun 273 käveli avuttoman upseerin eteen. 1775 katsoi suoraan Jäätutkijan sinisiin silmiin ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät rahisevan hengityksen ja kurkusta lähtevien korahdusten alle. 273 katsoi nazorakia silmiin ja saattoi nähdä ennen niin määrätietoisen nazorakin silmissä pelon ja avuttomuuden.
Valkoinen tiedemies tunsi hieman sääliä lajitoveriaan kohtaan. Jäätutkija katsoi kituvaa upseeria hetken empien, mutta sitten hän myönsi itselleen, ettei mitään ollut tehtävissä. 273 loi vielä kerran anteeksipyytävän katseen suoraan aliupseeri 1775:n silmiin. Vaikka nazorak kiemurteli tuskissaan, hän näytti huomaavan lajikumppaneillensa harvinaisen ilmeen vihollisensa kasvoilla. Sitten 273 kohotti hanskakättään. Hän käänsi ranteessa olevaa rullaa ja latasi pienen määrän energiaa hanskaansa. 1775 hiljeni täysin.

Sitten Jäätutkija 273 tarttui hanskallaan aliupseerin päästä.
Kuului vain hiljainen zap-ääni ja torakan ruumis lopetti sätkimisen.

”Anna anteeksi…” tiedemies kuiskasi hiljaa.
Valkoinen nazorak kääntyi ympäri. Hän katsoi hanskakättään ja painoi vasurinsa sormella hanskassa olevaa nappia. Samassa hänen takanaan nazorakruumista kannatteleviin jääpiikkeihin ilmestyi tuhansia säröjä. Kuului rikkoontuneen lasin ääni, kun jää pirstaloitui palasiksi.

Mutta sitten 273 katsoi eteensä, kun autokaksikko porhalsi hänen eteensä niin, että Jäätutkija meinasi horjahtaa selälleen. Sitten ajoneuvon ovi aukesi.
Pieni mataronia muistuttava olento hyppäsi ulos kaarasta. Hän oli ehtinyt vaihtaa tehokkaan kiväärin ruostuneisiin taistelukynsiin ja heiluttelee niitä ilmassa ja näyttää täydeltä idiootilta, hän juoksee nopeinta vauhtia, jota naurettavan pienistä jaloistaan pääsee, ilmeisimmin Jäätutkijaa kohti, sekä huutaa “NYT TULEE VIELÄ LOPPUHUIPENNUS!”

273 kavahti kauemmaksi. Hän latasi hanskansa valmiiksi pysäyttääkseen tuon pienen hyökkääjän.

Musiikki loppui ja autosta nousi heti sen perään kelta-musta kissarahi, joka huomattavan nopeaa vauhtia rynnisti minimatoronia kohti. Hän otti tätä höyrypäätä niskasta kiinni ja nosti ilmaan sanoen;
“Mitä Mää Sanoin Tosta Albiinotorakasta?”
“MUTTA MÄÄ EN OO KOSKAAN ENNEN TAPPANUT VALKOISTA NAZORAKKIA!” Mataronimainen ilmestys vastasi huutaen, ”Ja Sitä paitsi. Sää Kielsit Ampumisen, Et Suolistamista. Pelle”

273 kohotti toista silmäkulmaansa hieman kysyvästi.
“Aiotteko te hyökätä vai ette?” Hän piti hanskakättään kuitenkin valmiina heittämään jääpiikkiaallon kaksikkoa päin, jos häntä ikävästi katsova pikkumatoran tekisi äkillisen liikkeen.

“KYL-” huusi pikkuotus rahin keskeyttäessä hänet poskiläpsäytyksellä.
“Miksi Mää Ikinä Tekisin Mitään Sellaista, Kaksiseitenkolme?” Vastasi Kissarahi.

Tässä vaiheessa valkoisen tiedemiehen silmät suurenivat hiukan. Hän näytti hölmistyneeltä.
“Mi- mistä tiedät, kuka olen?”

“’Joidenkin Asioiden On Tarkoitus Olla. On Olemassa Loputtomat Määrät Todellisuuksia Rinnakkain. Eläviä Olentoja On Loputtomasti. Yhteiskuntia On Loputtomasti. Kaikkea On Loputtomasti. Silti Olennoilla On Kohtalo. Silti Yksikään Näistä Olennoista Ei Ole Turha. Jokaisella Elämällä Jokaisessa Universumissa On Tarkoitus, Vaikka Näitä Onkin Loputtomasti.’ Nämä Sanat Sain Kuulla Oppi-Äidiltäni, Joka Vasta Opetteli Tekemään Coolilta Kuulostavia Lainauksia, Ja Meidän, Jäätutkija, Kohtalo On Tavata Tasan Tänä Päivänä!” Sanoi kissarahi katsoen hieman kieroon. Hän näytti hieman siltä, että oli itsekkin mennyt sekaisin äsken sanomiastaan.

Sekä valkoinen nazorak että sinistä rurua käyttävä kääpiömatoran katsoivat epävarmasti hymyilevää kissarahia yhtä kysyvästi.
273 yritti kaivella lisää matoranin kielen sanavarastoaan. “En ole nyt aivan varma, mitä tarkoitat… mutta ilmeisesti emme ole vihollisia. Keitä te olette?”

“Nimeni On Tiikeli. Tai Tiiksie, Millä Nimellä Haluatkaan Sitten Kutsua” sanoi Tiikeliksi itsensä tunnustanut kissamainen olento. Tämä ojensi vapaana olevan kätensä kätelläkseen, kun taas toisessa kädessä oleva pieni matoronmainen olento rimpuili niin kovaa, että onnistui raapaisemaan omaa silmäkulmaansa
“Ainiin, Ja Toi Verenhimoinen Urpo On Joumah. Tarpeetonta Kai Sanoa, Mutta Se Pitää Tappamisesta” sanoi Tiikeli.

273 katsoi eriskummallista parivaljakkoa ensin hieman arvioiden, mutta vakuuttui Tiikelin kissamaisten silmien hyväntahtoisesta katseesta. Hän väänsi hanskansa käynnistysrullan takaisin nolla-asentoon ja ojensi sen sitten kissarahia päin. Jäätutkijan silmät kuitenkin tarkkailivat häntä verenhimoisesti silmäilevää Joumahia, joka oli viimein lakannut rimpuilemasta. Tiikeli tarttui epäröimättä metalliseen hanskaan ja ravisti lujaa.
“Olen Jäätutkija 273.” Nazorak esittäytyi sinisellä kääpiömatoranillekin.
“Hauska tutustua!” Tiikeli vastasi toverinsa puolesta.

Sen jälkeen 273 osoitti kysymyksensä kissarahille:
“Asutteko te täälläpäin, kun noin ärhäkkäästi hyökkäsitte partion kimppuun?”
Ruosteisiä taistelukynsiään pyörittelevä Joumah kuitenkin keskeytti Jäätutkijan kysymyksen. “Mikä Sä Olet Meiltä Kyselemään?! Ja Mä Olen Kyllä Ihan Pihalla Tästä! Ja Miksi Sä Torakka Hyökkäsit Omies Kimppuun!?” Kääpiömatoran vaati tietää.

Tiedemies hieroi päätään hieman vaivaantuneesti. “Se on pitkä tarina.”

“Me Lähetään Ny Hatidiin. Ja Tuu Ihmeessä Meidän Mukaan, Se On Upea Paikka” Sanoi Tiiksie viittoen ajouneuvoonsa päin.
“Tarkkuuskiväärillä Saa Kyllä Tehokkaasti Räjäyteltyä Päitä Kappaleiksi, Mutta Miekoilla On Kiva Kun Pääsee Tuntemaan Kärsimystä Ihan Läheltä Käsin…” Sanoi Joumah vihjailevaan sävyyn tiedemiehelle.
“Toi Tyyppi Kyllä Saa Luvan Viettää Kyllä Automatkansa Takakontissa Ihan Kaikkien Yhteiseksi Eduksi.” Sanoi Tiiksie katsoen Joumahiin. 273:sta tuntui, että oli ihan hyvä pitää etäisyyttä pyssysankariin.

Matka sujui rauhallisesti Tiikelin ajaessa ja Jäätutkijan uskoutuessaan uudelle liittolaiselleen matkastaan samalla, kun Joumah kolisteli levottoman oloisesti takakontissa. Uroijegelaiseksi itseään nimittänyt kissarahi vaikutti tiedemiehestä luotettavalta, eikä hän uskonut Tiikelin aikovan kannella 273:sta kenellekään. Ainakaan nazorakeille, päivän aikaisempien tapahtumien perusteella.
Lopulta ilta alkoi hämärtyä metsän puiden yllä, auton lähestyi päämääräänsä. Tiikelille tutun oloinen musiikki alkoi jo soida.

Tiikelin pää pomppi kaukaa kuuluvan bassojytinän tahtiin ja hänen sormensa hakkasivat rattia. Ajoneuvo pysähtyi koruttoman näköisen, osittain maan alla olevan varastorakennuksen eteen. Rakennuksessa oli vain yksi ovi ja yksi tukittu ikkuna. Iloisen näköinen humanoidisudenkorentorahiparivaljakko istui juttelemassa tukitun ikkunan alla. Harmaita seiniä koristeli kyseenalaisilta vaikuttavat spray-maalaukset, joista yksi oli valtavan kokoinen. Siinä luki suttuisilla matorankirjaimilla: “Huonoa musiikkia sekä huonoa seuraa :DD”. Tiiksie hymyili leveästi.
“Nyt Si Ollaan Perillä! ” Hän sanoi. Pysäköidyttyään auton aurinkolaseja silmillään pitävä kissarahi hyppäsi alas autosta. Valkoinen nazoraktiedemies avasi hieman epävarmasti oven, mutta asteli Tiikelin perään.

Tiiksie käski Jäätutkijaa seuraamaan häntä ja jättämään Joumahin takakonttiin. Molemmat kävelivät metallin harmaille parioville. 273 huomasi toisen oven olevan hieman vinossa ja ovien kahvoissa oli ruostetta.

Tiikeli avasi oven ja molemmat astuivat sisään. Jäätutkija melkein sokaistui hänen silmiään päin lentävästä valokeilasta. Siristellessään silmiään auki, nazorak saattoi erottaa edessään salin. Salissa oli noin sata epämääräisen näköistä olentoa tanssimassa. Jotkut olivat matoraneja, mutta joitakin 273 ei tunnistanut.
Nurkissa oli puisia penkkejä, joissa kyykki muutama vähemmän riehakkaan näköinen asiakas. Salin takana oli kohotettu tiski, jonka takana istui mekaanista rahia muistuttava olento, joka väänteli para-aikaa jonkinlaisen mekaanisen koneen nappeja musiikin muuttuessa sen mukaan. Tiskin takana oli myös valtava äänikoneisto, joista lähti vieläkin kovempi ääni kuin Tiikelin ajoneuvon stereoista. Siellä täällä katossa oli erinvärisiä kohdevaloja ja salin nurkissa oli utuista savua puhaltavia koneita.
Salin vasemmalla seinustalla oli mitä ilmeisemmin baaritiski, joka kumma kyllä nyt oli täysin autiona.

“Sori Et Nyt On Vähän Tällästä Lama-Aikaa, Normaalisti Meillois Kolme Kertaa Enemmän Asiakkaita. Nyt On Vaan Ja Ainoastaan Nää Vakiot. Tymät Klaanilaiset Ja Niiden Sodat Aina Pilaamassa Kaiken Hauskan…” Tiikeli sanoi kovemmalla äänellä pauhaavan teknomusiikin yli Jäätutkijalle.

273 siristeli silmiään ja katsoi salia hieman hermostuneesti. Tänä päivänä hän oli kohdannut enemmän olentoja kuin viimeisinä kahtena viikkona yhteensä. Lisäksi Jäätutkijalle tuli Tiikelin sanoista huono olo. Valkoinen nazorakhan oli itsekkin ollut osallisena tuossa sodassa. Nämä omatunnon syytökset kuitenkin haihtuivat pikaisesti. Heidän kävellessään baaritiskille Jäätutkija tunsi monia pistäviä katseita selässään.
Hieman pelokkaalla äänellä tiedemies kysyi edessään rennosti kävelevältä kissarahilta; “Onko vakioasiakaskunnallanne kovinkin nazorak-vastainen…?”

“Saattaa Olla Että Ny Vähän Ennakkoluuloja Löytyy, Mutta Ei Oo Syytä Pelätä. Meill’ On Yhteiset Säännöt Ja Niiden Mukaan Mää Oon Ainoo Joka Saa Tappaa Mun Sisään Tuomia Vieraita”, Tiikeli sanoi leppoisalla äänensävyllä, “Ainiin. Ja Muita Sääntöjä Meill’ Ei Sitten Ookkaan.”

“Ai. No sepä hyvä…” 273 sanoi äänellä, joka ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.

Keltamusta uroijegenilainen hyppäsi tiskin edessä olevalle baarijakkaralle.

“Mää En Oo Tainnu Esitellä Sua Vielä Talon Väelle.” Tiikeli totesi ja kääntyi katsomaan tanssilattialle päin. Tiikeli tilasi itselleen kalliin drinkin baarimikolta, mutta kaatoi sen melkein heti lattialle. Sitten hän otti siinä olleen juomansekoitustikun ja alkoi kilisyttämään sillä lasia kuin lehmänkelloa.
“HEI TYYPIT! MULLOIS VÄHÄN NIINKU VIERAS, NII OIS VÄHÄN NIINKU KOHTELIASTA TAI JOTAIN VÄHÄN NIINKUIN TULLA EES TERVEHTIIN SITÄ! PELLET!” Huusi Tiikeli.

273 säikähti, kun monien huomio kääntyi häneen. Suurin osa tanssilattialla olleista ei kuitenkaan ollut kuullut Tiikelin huutoja musiikin yli. Mutta salin laidoilta alkoi lähestyä muutama hahmo.

Ensiksi Jäätutkijan luokse tuli käveli Joumahin kokoinen ja saman näköinen kääpiömatoran. Olento oli väriltään ruskeavihreä ja hänen käsiensä tilalla oli sakset.
“Jos Toi Ei Ny Osaa Sitä Sanoo, Niin Ton Nimi On Sitten Gamnshu, Kun Se Ei Ite Taida Osata Esittäytyä.” Sanoi Tiikeli Jäätutkijalle.
“MÄÄÄ HALUSIN VAN KäTELLÄ SUA, MUTTEI OO KÄSII!” Parkui Gamnshu melkein itku silmässä.

Sen jälkeen Jäätutkijan luokse käveli samaan lajiin kuuluva, raskaasti panssaroitunut olento, sanoi “No Hei Ny Sullekkin, Oon Amnshu.” hän yritti ojentaa naurettavan lyhyttä kättään kätelleksäänsä, mutta epäonnistui fataalisesti, ja kompastui omaan lyhyytensä. Noustessaan ylös hän sanoi Jäätutkijalle “Ja Ihan Pikku Muistutuksena, Kuolema Ei Oo Mikään Kuolemanvakava Asia”

Valkoinen nazorak katsoi oudon näköistä olentoa epävarmasti. Hän kuitenkin kätteli ja totesi sekavasti: “Njaa, hauska kuulla…”

Sen jälkeen käveli toinen olento raskaassa panssarissa, mutta tämä olento ei ollut lyhyt, vaan suurikokoinen ja ja pelottava soturi. Hän katsoi huvittuneen näköisenä Jäätutkijaa
“No moi hetero, hehheh läppä oli et sää mikään hetero oo.” Ja lähti takaisin penkilleen vielä huvittuneemman näköisenä.

273:n pää kääntyi hitaasti hölmistynyt ilme kasvoillaan, kun soturi käveli poispäin. Tämä porukka alkoi vaikuttamaan yhä enemmän hämärämmltä.

Sen jälkeen DJ:n paikkansa hylännyt mekaaninen olento tuli Jäätutkijan luonkse. Hänellä oli erittäin häiriintyneen näköinen hymy kasvoillaan, hän ojensi kavionsa Jäätutkijalle ja sanoi “nO oN sE kAI nY hIENOO kU sAADAAN tÄNNEKKIN tUORETTA aSIAKASTA nÄIN lAMA aIKANA. hEI vAAN tÄÄLTÄKIN T.s1RL” Sanoi kyseinen olento ja palasi DJ:n pöydälle.
Tämä rikoi hiljaisuuden pistämällä seuraavan levyn, “Disko Kituu Vielä”, pyörimään.
“En Kyllä Vieläkään Tiedä Miks Toi Painottaa Aina Vääriä Kirjaimia” Sanoi Tiikeli hieman itsekkin hämmentyneenä

Jäätutkija huokaisi syvään.
“Sattuisiko joku tässä rakennuksessa tietämään mitään Saaren meritilanteesta?” Hän kysyi jo kyllästyneesti poppimusiikkiin ja epämääräisiin tanssijoihin.

“Sitäks Sää Halusit Tietää? No Sitten On Parempi Et Mennään Puhuun Paimenelle, Se On Toi Tyyppi Joka Yrittää Näyttää Tosi Syvälliseltä Ja Synkältä Tossa Kaavussaan” Sanoi Tiikeli ja alkoi kävellä kyseistä “tyyppiä” kohti

Jäätutija seurasi Tiikeliä, kun hän käveli kaapuun sekä suuhuiviin pukeutunutta mysteeristä henkilöä kohti. Kyseinen henkilö alkoi katsoi Tiikeliä ja sanoi:
“Miksi Sinä Kutsuit Minut Tänne Maallistuneiden Olentojen Joukkoon, Judmin?”
Tiikeli näytti tyynen rauhalliselta kuten aina ja sanoi “No Vhohhou. Jos Klaanilaiset Tai Pimeyden Pimeä Liiga Aikoo Krashata Tänne, Nii Onhan Se Hyvä Et Meillon Ton-Tyypin-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita. Lisäks On Hyvä Olla Joku Joka Oikeesti Osaa Antaa Kunnolla Turpii” Sanoi Tiiksie, “Ainiin Ja Tällä Albiinolla Ois Kuulemma Sulle Asiaa.”

273 yrittin katsoa kaapuhenkilön hupun sisään, muttei erottanut silmiä sen alta. Tällä kertaa Jäätutkija päätti olla esittäytymättä ja meni suoraan asiaan.
“Sinä siis tiedät, miten tältä saarelta pääisisi pois veneellä?”
Paimenena tunnettu olento pudisti päätään ja tuhahti: “Tältä Saarelta On Nykyään Mahdotonta Päästä Pois Merelle. Torakoiden Laivat Ovat Saartaneet Koko Saaren, Eikä Niiden Ohi Pääse Tulematta Ammutuksi.”
273 kirosi mielessään hiljaa saamastaan tiedosta. Hän oli laskenut sen ainoan toivon varaan, että etelään päästyään hän pystyisi purjehtimaan pois Saarelta hväljemmille vesille.

“Olet siis aivan varma, ettei saarelta pääse laivalla? Edes pienveneellä?” 273 varmisti.
“Olen. Teikäläisten Laivapiiritys On Tiukentunut.”
Tiikelikin päätti liittyä merikeskusteluun. “Joo. Se on Hieman Ikävä Juttu. Meikäläistenkin Asebisnekset Hankaloituu, Ku Torakat Piirittää Saarta Eikä Asiakkaat Pääse tänne.”

273 kääntyi katsomaan Tiikeliä.
“Öh, asebisneksiä?” Hän kysyi varovasti.
“Pieni Sivutoimibisnes. Tuottaa Hyvin.” Tiikeli hymähti. Sitten kissarahin huomio kiinnittyi 273:n hanskaan.

“Tuo Hanska Näytti Olevan Aika Voimakas. Mistä Oot Sen Saanut?” Tiikeli kysyi.
273 katsoi alas hanskaansa, josta diskovalot taittuivat. “Tein sen itse. Olin.. aseseppä.”
“Olikko Hyväkin Siinä? Itekkin On Tullu Viriteltyy Kaikenlaisii Kivääreitä, Moottorisahoja, Autoja, Sekä Kaikkea, Mitä Saa Viritettyy Siihen Kuntoon, Että Se On Klaanin Sääntöjen Mukaan Laiton…” Sanoi Tiikeli ja naurahti vienosti.
“Noh. Omasta mielestä kyllä, mutta minua ei osattu oikein arvostaa…”
“Ei Se Mitään, Ei Minuakaan, Ainakaan Silloin Kun Räjäytin Ison Reiän Klaanin Kahvilan Neljänteen Seinään”
“Oikeastaan voin ymmärtää sen…”

Tiikelin silmissä pilkahti pienoinen innostus. “Hei. Haluukko Nähä Meiän Asevaraston? Siellä On Paljon Siistejä Aseita.”
Vaikka päivä oli ollut pitkä Jäätutkijalle, tämä päätti suostua. Ja olihan aseiden tutkiminen hänestä kiinnostavampaa kuin korvarääkkäyksen kuuntelu.

Tiikeli vei Jäätutkijan DJ-tiskin takaisesta ovesta. Sieltä johti portaikko käytävään maan alle, jossa oli runsaasti ovia. Tiiksie vei Jäätutkijan muutaman kymmentä metriä vasemmalle ja avasi oven avaimella. Oven takaa paljastui huone, jonka yksi seinä oli täynnä korjailtuja ampuma aseita. Nopealta arviolta siellä roikkui noin parikymmentä ampuma-asetta. Toinen seinä oli taas täynnä lähitaisteluaseita, joita niitäkin oli ilmeisimmin viritelty. Keskellä oli erilaisia tynnyreitä sekä laatikkoja, joissa oli normaalimman näköisiä aseita.Huoneen perällä oli pieni paja, jossa oli täydet varusteet aseiden muokaamiseen ja valmistamiseen, sekä erilaisia aseen osia.
“Vaikka Ite Sanonkin, Tää Huone On Aika Eeppinen, Mutta Mun Suosikki On Kumminkin Mun Musiikkikokoelmahuone. Osa Mun Vinyyleistäkin On Viritetty Klaanin Sääntöjen Vastaisesti.” Sanoi Tiiksie kehuskellen.

273 katseli ammattimaisesti erillaisia tuliaseita seinillä.
“Olet siis muokannut näitä alkuperäisistä aseista?”
“Joo, Haluukko Että Tutustuu Johonkin Aseeseen Tarkemmin?” Vastasi Tiikeli.
“Mikä näistä ampuu zamoreita?”
“Mullon Useampiakin, Mutta Paras On Varmaan Kolmesataakuuskymppinen, Mää Onnistuin Kerran Ampuun Tällä Kolme Nazoa Yhellä Osumalla. Pitää Joskus Yrittää Parantaa Ennätystä” Sanoi Tiiksie ottaessaan suuren tarkkuuskiväärin seinältä ja ojensi sen Jäätutkijalle.
273 loi hieman moittivan katseen Tiikeliin.
“Vaikken pakoilenkin Imperiumia ja nazorakeja, en silti pidä siitä kuinka kerskailet lajilaisteni tappamisella.” Valkoinen tiedemies sanoi tuimalla äänellä.
“Aa Joo. Sori Sori.”

273 nosti kiväärin ampuma-asentoon ja katsoi kiväärin tähtäimen läpi.
“Tämä on hieman painava”, hän totesi, “tällä on hankala tähdätä, koska se on liian pitkä. Lisäksi tähtäin näyttää olevan hieman vinossa.”
Tiikelin suu vääntyi hieman vinoon.
“Jaa.”
Jäätutkija laski kiväärin takaisin seinustalle ja kääntyi puhumaan talon isännälle.
“Alkaa olla myöhä. Olisin todella kiitollinen, jos voisit tarjota yömajan.”
“Totta Kai Sä Jäät Yöks. Tuu, Mä Näytän Huonees.”

He poistuivat asevarastosta ja Tiikeli johdatti nazorakin käytävän risteykseen, josta kaartui useampi käytävä eri suuntiin. Tiikeli käveli parin oven ohitse. Sitten hän pysähtyi yhden oven eteen ja huikkasi Jäätutkijalle:
“Tää Huone On Vapaa. Saat Majoittua Sinne. Hyvää Päivää!”
Tämän epäloogisen hyvästelyn jälkeen Tiikeli jätti 273:n huoneensa ovelle ja katosi kulman taakse. 273 avasi kevyehkön puuoven ja astui sisään. Huone oli pieni ja siellä oli vain sänky, pieni pöytä ja öljylamppu katosta.
“… on tämä parempi kuin puu.”
Väsynyt nazorak riisui repaleisen työtakin päältään ja laski sen pöydälle. Tiedemies istahti syvästi huokaisten sängylleen. Oli ollut pitkä päivä.
273 päätti antaa väsymyksensä voittaa ja asettui makaamaan selälleen. Huoneen yläpuolelta kuului kuitenkin edelleen basson jytinä ja 273:n huoneen katosta varisi tomua. Jäätutkija ei kuitenkaan antanut sen haitata.
“Eihän sänky yhtä hyvä ole kuin oma unikapseli, mutta…”
Tämän sanottuaan valkoinen nazorak vaipui syvään uneen. Unta hän tarvitsikin, sillä huomenna hän tarvitsisi uuden suunnitelman.