Usva pimeys ja valo vuorottelivat kun valon soturi seikkaili unimaailmassaan. Unet Metru Nuista olivat alkaneet vaivata Umbraa ja hän näki uudestaan ja uudestaan kuinka seikkaili Legendojen kaupungin kaduilla. Vahkit laittoivat matoranit raatamaan kaupungin hyväksi, ja käyttivät kovia otteita laiskottelijoihin. Se oli jokapäiväistä arkea Metru Nuin metropolissa.
Unimaailma vääristi asioita. Umbra esimerkiksi näki edessään oven, kuin tyhjästä ilmestyneen tumman, kutsuvan oven, jonka ympärillä värisi violetti hohde. Ovi suorastaan kutsui toa-soturin kurkistamaan sisään, ja vaihtamaan maisemaa Le-Metrun asfalttiviidakosta toiseen kaikkeuteen…
Umbra putosi. Tämä oli seurauksena oven avauksesta ja sieltä kurkistamisesta. Tyhjiö imaisi hänet sisälleen, jolloin U joutui outoon, unitilaan, jossa alitajunta ja alitajuntaan vaikuttavat ärsykkeet tekivät kaikesta outoa ja todella erikoista.
Ties kuinka monetta kertaa Umbra näki muistojaan ikkunoina, ikkunoina joihin voisi pujahtaa tässä unimaailmassa. Hän kuuli etäisesti edellisissä unissaan kuullun kolkon, metallisen äänen ”Sinusta tulee kaltaisemme” ja näki vihreiden silmäparien ilmestyvän sumun lävitse. Toa kuitenkin jatkoi putoamistaan, jolloin mielikuva vihreistä hohtavista silmistä jäi elämään, haalentuen matkan taittuessa.
Pyörteen jatkaessa kieppumistaan, alkoi se luoda Umbran mieleen kuvia, jotka hän näki aivan selvästi. Kuvia sodasta, tulevista sodista, vaihtoehtoisista sodista ja menneistä sellaisista. Sota oli osa tämän maailman menoa ja luonnetta. Umbraa puistatti. Valon toalla oli kyllä sotaisa menneisyys, mutta kuolema ei koskaan ollut perin mukava asia, vaikka se välttämättömyys elämän jatkumiselle olikin. Sitten Umbra näki edessään sinisenä hohtavan sirun, joka sokaisi kaiken edessään. Soturi tunsi suurta halua koskettaa sirua. Käsi kurotti kohti hohdetta. Esineen pystyi tuntea, vaikka siihen ei vielä koskisikaan. Kämmen osui siniseen, välkehtivään pintaan. Kuului pahaenteistä naurua ja suuri sokaiseva valonsäde tapahtui.
Tiesin että olisit utelias, mitä Nimdaan tulee, ääni sanoi ympärillä. Umbra näki vilauksia puhujasta silmäkulmastaan, muttei koskaan pystynyt erottamaan olennon ulkomuotoa tai olemusta. Hän vain tiesi kuka oli vastassa.
Miksi noin nyrpeä ilme? Eikö ole hyvä että olen vielä elossa ja voin auttaa sinua? ääni kysyi, viilettäen huoneen poikki Umbran sokeassa kulmassa, vaihdellen aina paikkaansa, Umbran koettaessa paikantaa puhujan olinpaikkaa.
Tule esiin, varjominäni. Tiedän että olemme yhtä ja että sinullakin on tarpeesi ja oma kohtalosi. Miksi et halunnut jäädä mieleni syövereihin vaan jäit kummittelemaan uniini?
Unet ovat ainoa paikka jossa voin olla vapaa ja elää. Viedä sinut seikkailuille ja luoda sinulle mahtavia maailmoja täynnään kaikkea mitä kuvitella saattaa.
Olento alkoi ilmiintyä eri puolilta tilaa samanaikaisesti, rikkoen näkymättömän neljännen seinän tilasta. Kuusi humanoidia varjo-olentoa alkoi kävellä kohti yhtä pistettä, liittyen yhdeksi kokonaisuudeksi.
”Oli työn ja tuskan takana saada kerättyä muistoistasi minun olemukseni rippeet kasaan”, olento sanoi viimein, komeillen mustassa, voimaa uhkuvassa haarniskassaan ja sarvet vääristyneen naamionsa kruununa. ”On hienoa tuntea tämän ruumiini riemut ja surut vihdoinkin”
”Mitä oikein haluat? Emmekö selvittäneet asiat jo täysin silloin kun halusit leikkiä maailmanvaltiasta ja tuhota toia ja zyglakeja? Pitääkö sinua opettaa tavoille, oi pieni lapsi. Jopa naiivi kaksoseni toisesta maailmasta on aikuisempi kuin sinä”
”Älä nyt ala haukkumaan minua. Haluan pitää sinut hengissä, koska vain muistosi pitävät minut tällaisena. Sinulla ei ole muistoja ajastani makutain luona, siksi en ole niin paha, jos niin voidaan sanoa. Olen saavuttanut rauhan, mutta olenhan lähes pelkästään sinun mielesi tuotos. Muistojen rippeistä koostuva kokonaisuus, joka on vangittuna uniesi maailmoihin. Haluan meidän kummankin parasta”
”Mitä sinä puhut? Näin itse kuinka todellinen olit kun tapoit Mohkun ja Orinin sekä muut toat ja zyglakit. Et voi nyt kiistää olemattomuuttasi minulle. Olet todellinen ja olet paha”
”Voi sinua. Etkö ymmärrä että sinä ja liittolaisesi tuhositte ruumiini, maanpäällisen olemukseni. Tuota ulkomaailman KraUmbraa ei enää ole. On vain minä, muistoissasi. Jotkut voisivat sanoa minun olevan todellinen, mutta samalla se tarkoittaisi että unimaailmammekin on totta ja että sielumme vaihtavat paikkaa kun nukumme. Minusta tuo kuulostaisi ihan teorialta jonka Manfred voisi esittää kahviossa.”
Mistä KraUmbra tiesi Manfredin? Ai niin, hän pystyi liukumaan muistoissani ja lukemaan niitä kuin avointa kirjaa kun nukun. Ajatus tuntui pelottavalta mutta samalla kiehtovalta.
”Mitä muihin klaanilaisiin tulee, niin onnea Sarajin ja kuulan etsintään. Hoitakaa Deleva kuntoon ja yrittäkää ottaa yhteyttä klaaniin, vaikka kupolien väliset häiriöt radiotaajuuksissa voivatkin olla tawallisia. Tulet vielä tapaamaan ystäviäsiä monesti, ethän ajatellut että antaisin sinun kuolla tälle tehtävälle?”
Mitä tuo mielen tuotos höpisi? Ei siinä ollut mitään selkoa.
KraUmbra käveli Umbran luota pois ja oli nyt selin valon toaa päin.
”Joskus tuntuu hassulta että sinä olet meistä se johtava osapuoli”, hän kertoi ja käänsi päänsä 180 astetta, katsellen minua demonikasvoillaan ja lipoi kieltään. ”Minä kun tiedän ja kiinnitän ympäristööni paljon enemmän huomiota kuin sinä”.
”Mikä tämän meidän keskustelumme tarkoitus on? Onko sinulla jotain elintärkeää tietoa?”
”Oi, tiedän niin paljon, mutta vain murusia enemmän kuin sinä. Katsos, aivojesi alitajunnan ja muistojen luoma olemus ei ole kauhean itsenäinen ja kykeneväinen omiin ajatuksiin ja muistiinpanoihin. Tiedän vain sen että tulet kokemaan hirveitä asioita ja että menneisyydessä asiat eivät ole menneet kuin sinä olet luullut niiden menneen. Hyvää päivänjatkoa ja varo portaita”, makuta lopetti, haihtuen pois paikalta pölypilven tavoin. Unimaailma alkoi pirstaloitua ja Umbra putosi putosi putosi putosi…

Stelt, rannikko

Nurukanin ohjaama kolmen toan alus karahti päistikkaa suurta karikkoa, jolloin Umbra löi päänsä puiseen laivan reunaan. Toa heräsi muhkuraiselta pediltään ja hieroi niskaansa. Nukkuma-asento oli ollut perin kehno. Lähettyvillä kääreisiin laitettu Deleva vaikersi hiljaa. Plasman toa oli jaksanut ihmeen hyvin pitkää merimatkaa ja ilman kipulääkkeitä. Haavat olivat silti pahalaatuiset ja Deleva tarvitsi hoitoa.
Umbra vääntäytyi ylös, venytteli niin hyvin kuin pystyi, herättämättä Delevaa. Lihakset ja hammasrattaat naksuivat kun toa alkoi palauttaa lihaksiaan entiselleen.
Toisaalla Nurukan tutkaili vahinkoa. Paatti oli jumittunut kivikkoon ja Nurukan oli hypännyt matalaan veteen työntämään alusta pois. Alus pitäisi saada taivaanrannassa siintävään satamaan, jonka läheisyydestä kielivät taivaalle nousevat paksut mustat savukiehkurat, lokkirahien suuret määrät sekä kaukaiset laivat.
Nurukan puhkui ja ähisi laivan työntämisen kanssa ja sai sen vihdoin irroitettua karikosta. Laivaan ei ollut tullut pahempia vaurioita, mutta maalipintaa ja tervapintaa oli irronnut. Vaikka vanha olikin, Nurukan oli silti väkevä ja työnsi paatin vesille, hypäten mahtavan loikan karikosta otetulla tuella.
Umbra huomasi aluksen liikkuvan ja kuuli ja tunsi tömähdyksen kun Nurukan pääsi takaisin ajoneuvoon. Matka jatkui eteenpäin, kohti edessä siintävää kaupunkia.
Suuri kaupunki levittäytyi heidän eteensä. Tai no Metru Nuin mittakaavassa se ei mikään suuri ollut, mutta suuri verrattuna pinta-alansa kokoon. Kaupunki alkoi satamasta, joka koostui ränsistyneistä satamarakennuksista ja kalastajakopperoista sekä siellä täällä risteilevistä lahoista laitureista. Kaksi virtaa halkoivat kaupunkia ja erottelivat sen yhtenäisen olemuksen toisistaan, mutta tätä varten oli rakennettu kauniita siltoja, jotka risteilivät ja yhdistivät kokonaisuutta. Kaksi vuorenrinnettä, jotka oli paikka paikoin tasoitettu ja muokattu peltomaaksi sekä ylväiden rakennusten paikoiksi, pitivät alueen turvassa ulkopuolisilta. Kaupungista huomasi sen jakautumisen erilaisille yhteiskuntaluokille. Satama ja sen lähiympäristö olivat noen ja lian tuhrimaa ja käsityöläiskorttelit olivat jatkoa satamatyöläisten hökkeleille. Pajat nostattivat suuret savut kaupungin taivaalle ja vuoret pitivät samusumun kaupungin yllä, tehden hengitysilmasta raskaan.

Kaupunki oli tyypillinen steltiläinen luomus, sisältäen gladiaattorinäytöksiä varten rakennetun amfiteatterin, jossa soturiheimojen jäsenet pakotettiin taistelemaan yläluokan aristokraattien, ja tässä tapauksessa myös ylhäisten ja rikkaiden skakdien huviksi. Akveduktit toivat vettä joesta eri puolille kaupunkia ja kaupunkilaisten koteja ja peikot tekivät raskasta työtä vuorien läheisyyteen pystytetyillä tupakkaplantaaseilla, osallistuivat raskasta fyysistä kuntoa vaativiin rakennusoperaatioihin ja vangitsivat barbaariheimojen jäseniä areenalle taistelemaan.

Matoranit olivat vähän paremmassa asemassa, käsityöläisten ja kalastajien ammateissa. He tekivät kaikki kaupungin koriste-esineet ja lähes kaikki muutkin esineet, mitä kaupungissa pystyi tuottaa. Rikkaita he eivät olleet, koska varallisuus kasaantui skakdeille ja aatelistolle.

Umbra tähysti kiikarilla aluetta ja huomasi skakdikielellä kirjoitettuna sanan Roada. Nimi oli Umbralle tuttu ja hän halusi kertoa alueen historiasta jotain myös Nurukanille ja Delevalle. Roada-nimi komeili suuressa kivipaadessa, mikä oli pystytetty mereen.
”Tyypit hei, haluatteko kuulla tästä alueen historiasta jotain?” Toa selitti silmät loistaen.

Nurukan nyökkäsi, pitihän hän stereotyyppisenä maan asukkina kovasti historiasta ja menneisyyden tutkimisesta. Deleva torkkui kivuissaan muhkuraisella pedillään ja mutisi jotain itsekseen.

“Targarak Suuren syrjäytti vallasta Neyjakk-niminen skakdipäällikkö, jolloin valta Roadassa siirtyi skakdien haltuun. Skakdien suku alkoi kuitenkin käyttää aristokraatti-lajin jäseniä virkamiestehtävissä ja tuki ylhäisöä, jolla oli vaurautta ja valtaa lähialueilla. Tämän takia Roadassa on niin suuret vastakohtain ajat kun skakdien sukupolvien välinen aristokraattien suosiminen on syönyt Nynrah-käsityöläisten ja peikkojen elinoloja, ei tosin niin paljon kuin muualla Steltissä”, Umbra kertoi pitkän luennon alueen historiasta.

Joukkio ankkuroitui rähjäiseen laituriin, jonka lähiympäristössä sekoili monia raudan, veden ja magnetismin matoraneja, raahaten mukanaan verkkoja, kiinnittäen ja irrottaen hamppuköysiä ikälopuista paateista ja kantaen laivojen saaliita ja tarvikkeita mukanaan.

Umbra hyppäsi laivasta laiturille, kiskoen köyden mukaansa. Alus piti saada tukevasti kiinni ja se piti antaa paikallisten hoidettavaksi. Muuten heillä ei kohta olisi enää laivaa pois saarelta.

Toa kiinnitti köyden puiseen paateen, joka törrötti laiturista. Matoranit katsoivat hiukan hölmistyneinä kuinka mustakeltaista haarniskaa kantava toa sitoi vasemmalla kädellään köyttä solmuun. Hullunkuriseksi asian teki se että toan toisen käden oli korvannut jättiläismäinen kanuuna, joka ei millään sopinut toan ulkomuotoon.
Matoranit osoittelivat ja tirskuivat toalle joka taisteli solmun kanssa. Umbran huomaamatta myös Nurukan oli nousemassa pois veneestä, mutta vanha ja raihnainen maan soturi ei niin vain hyppinyt.

Nurukan tömähti mahalleen laiturille, matoranien revetessä nauruun. Naurunremakka herätti tokkuraisen Delevan, joka nousi myös veneestä pois. Hänen uniaan ei häirittäisi.

Salaman ja muiden elementtien matoranit katselivat pöllämystyneinä plasman toan raivoa, mutta näkivät toan siteet. Myötätunto ei ollut kadonnut näiltä steltiläisiltä matoraneilta, karusta ja vaarallisesta asuinalueesta huolimatta ja erilaisten hyveiden kunnioittamisesta.

Matoranit viittoloivat toat mukaansa ja lähtivät johdattamaan heitä kaupungin parhaimman tohtorin, Hesoun luokse.

Matka kaupungin käsityöläiskorttelien halki oli pölyinen ja perin epäsiisti. Roskakasat ja käsityöläisjätteet houkuttelivat paikalle kivirottien laumoja ja monissa paikoissa rakennusten oviin tai seiniin oli kirjoitettu matoraniksi varoituksia kivirotista.

Kaupungin ilma ei ollut perin kehuttavassa kunnossa ja tämä oli niitä harvoja kertoja jolloin Umbran aina mukanaan kantava hengityshärpäke oli osoittautunut perin käyttökelpoiseksi välineeksi. Nurukan ja Deleva olivat itse oksentamispisteessä monessa kohdin, mutta toain arvolle ei sopinut oksentaa läheiseen roskapönttöön, katuojaan tai mukulakivikadulle.

”Koetetaan nyt päästä sinne tohtorin luokse hengissä, sillä kuolleita hän tuskin voi parantaa”, U koetti piristää tunnelmaa, hengittäen happilaitteensa avulla vaivattomasti, kun joukkio eteni keskemmäksi kaupunkia. Siellä täällä meni peikkoja ja jättiläismäisiä orjia, jotka oli kahlehdittu erilaisiin kulkuvälineisiin. Tekninen osaaminen luotti täällä enimmäkseen lihasvoimaan ja parhain teknologia oli vain aristokraattien ja skakdien huvitusten käytössä. Umbra ja muut kääntyivät sivukujalle, väistäen ruman rakennuksen pieneltä parvekkeelta heitetyt roskat ja jätteet, ja suuntasivat torille, jossa oli taottu skakdipatsas.

Deleva piteli rintaansa ja näytti kalpealta kun joukkio ohitti patsaan. Patsaassa komeili uhmakkaassa ja voimaa uhkuvassa asennossa oleva skakdi, joka piteli oikeaa kättään ylhäällä, hymyillen isolla hammasrivistöllään todella leveästi. Skakdilla oli kiiltävä sotisova ja vasemmassa kädessä suuri konetuliase, mikä roikkui lenkistä hänen oikean olkapäänsä kautta. Skakdipatsaan jalustaan oli kirjoitettu ”Neyjakk, kaupunkimme pelastaja ja matoranien suojelija, Suuren hengen lähettämä skakdi”. Tieto oli Umbrasta todella hämmentävä, vaikka hän olikin lukenut alueen historiasta. Skakdipatsaan ällistely oli vienyt Un ja muiden huomion matoran-taikurista joka veteli silinterihatustaan sammakoita, mitkä muistuttivat Napoa kotipuolessa, Ussal-taxista, mikä mainosti halpoja matkojaan kahden matoran-naikkosen heilutellessa palmulehviä ja kaislahameitaan, taksilaitoksen johtajan polttaessa sikariaan omahyväisenä. Torilla myytiin mitä moninaisempia tuotteita universumin eri kolkista, yhdessä kojussa myytiin Samolin naamiota muistuttavia heimonaamioita, toisessa suuren hengen patsaita, yksi oli keskittynyt laittomiin, kolmipäisen lihansyöjäkanan munien myymiseen ja yhdessä oli mitä erilaisimpia sieniä. Toki muitakin kojuja löytyi, mutta näihin joukkiomme kiinnitti erityisesti huomiota.

”Eikö meidän pitäisi etsiä sitä Sarajia ja Metorakkia eikä vain haahuilla ympäri aristokraattikaupunkia?” Deleva murahti, tuntien samalla piston ruhjeissaan. Haavat pitäisi parantaa, mutta tehtävä piti myös muistaa suorittaa.

”Kyllä, mutta ensin hoidamme sinut kuntoon”, U vastasi, heitä johdattaneen matoranin viedessä heidät torin laidalla olevalle kerrostalolle, mikä oli maalattu vaalealla maalilla, mutta tummunut noesta ja epäpuhtauksista. Seinää koristivat erilaiset tagit ja graffitit joissa ylistettiin matoranien herrarotua tai haukuttiin pystyyn nakkikioskin myyjä.

Toat astuivat sisään rakennukseen puuovesta, mutta joutuivat kumartumaan, koska talo oli tehty matoranien mitalle sopivaksi. Sisällä oli aula, jonka lattiaa koristi soma matto, jossa koreili erilaisia skakdikielisiä kirjainmerkkejä ja steltiläisiä aakkosia. Pienet puuhelmet koristivat maton päissä törröttäviä hapsuja. Toat astuivat sisään, hyvästelivät oppaansa ja menivät vastaanotolle.

Tiskin takana seisoi jalka ketjussa ja seinässä kiinni oleva monikätinen orja. Olennolla oli neljä kättä, joista jokaisesta oli leikattu pitkät kynnet irti. Olento katseli pienellä, bohrokmaisella päällään tiskin ylitse ja toivotti toat tervetulleiksi, ketjujen kilistessä lattialla.

”Tohtori ottaa teidät kohta vastaan. Hän tekee nyt munuaisensiirtoa eräälle potilaalle”, olento rääkäisi, katsellen häijysti punertavilla silmillään. Musta olento kuului lajiin jota yläluokka orjuutti gladiaattorinäytöksiin. Tämä yksilö oli vielä suht nuori, jolloin jopa matoranit pystyivät pomputtelemaan häntä.

”Haluaisimme mahdollisimman pian sitä palvelua, koska tulemme kaukaa ja ystäväni ei välttämättä kestä kauaa”, Umbra sanoi, katsellen alaspäin olennon silmiin. Tässä karussa maailmassa kaikilla ei ollut niin hyvä kohtalo.

”Herra istuu odottamaan mestaria. Herra ei hätiköi, vaan odottaa. Niin Prylerkin on aina tehnyt. Uskollisesti vuosituhannet”, olento sanoi, paljastaen nimensä toille.
”Ei ennen toia Roadassa. Ihmetellä Pryler sitä suuresti. Mysteeri toia varjostaa, varmaa se on”, olento sanoi, hampaiden naksuessa tämän suussa.

Deleva piteli kylkeään kun Nurukan tutkaili odotushuoneen ympäristöä. Seinissä vilisteli gekkoja, jotka söivät tulilentäjiä ja niazeskeja. Huonekasvi oli nuutunut ja homeen peitossa, valokivivalaistus oli paikoin pahasti epäkunnossa ja seinien maalipinta lohkeili ikävästi. Lattianrajassa oleva rotankolo ei tehnyt paikan viehättävyydelle ja uskottavuudelle ollenkaan hyvää.

Valot rätisivät kun toat istuivat koinsyömissä tuoleissa, joista pöllähti pölypilvi aina kun he vaihtoivat asentoa. Oli tämä aika karu loukko.

Kului muutama tunti ja toat alkoivat olla jo epävarmoja siitä oliko paikkaan hyvä edes tulla kun he heräsivät horroksestaan iloiseen huutoon.

”Tervehdys toverit!” kuului kun ovi pärähti auki vastaanottotiskin vierestä. Tiskillä nukkunut Pryler heräsi ja toatkin säpsähtivät päiväuniltaan. Ovensuussa seisoi valkoinen matoran, jolla oli musta tohtorintakki, stetoskooppi roikkumassa kaulalla ja naamio joka oli erilainen kuin he olivat nähneet ennen. Naamio oli soikion muotoinen, siinä oli vain pieni ristikko suuta varten ja pitkä musta visiiri, josta paistoi keskeltä vain yksi sininen silmä. Kyklooppimatorantohtori tästä puuttuikin.

”Olen Tohtori Hesou ja arvatenkin tuo plasman toa, jolla on kyborgikäsi ja kyborgijalka on seuraava potilas. Siivoan ensin edelliseltä potilaalta jääneet sotkut ja alan sitten tutkailla sinua”, matoran sanoi, sinisen silmän liikkuessa edes taas mustassa visiirissä. Tämä oli todella odottamatonta, mutta toat eivät antaneet pelon tai epäluulon tehdä tepposiaan.

”Pärjäät kyllä hänen kanssaan, Deleva”, Umbra huikkasi ja oli jo lähdössä Nurukanin kanssa pois tästä oudohkosta hoitolasta. Kaksikko tunsi pääsevänsä tekemään jotain jos vain jättäisivät hölmistyneen ystävänsä tuon tohtorin hoitoon. Deleva pärjäisi kyllä jos matoran tekisi hänelle jotain ja Toain oli pakko edes koettaa luottaa paikallisiin epäilyttäviin hiippareihin.
”Pitäisikö meidän hiukan etsiskellä sitä varastettua kuulaa ja niitä kahta konnaa?”, Nurukan kysäisi kun kaksikko oli jo mennyt pienhiukkaspitoiseen ulkoilmaan. Maan toa näytti päättäväiseltä ja halusi saada tämän tehtävän suoritettua. Saraji ja Metorakk piti vihdoin löytää, sillä petturuutta ei hänkään suvainnut. Ja hän halusi vastauksia siltä oudolta vahkilta, jonka kanssa jakoi monta viimeaikoina pulpahtanutta muistoa.
”Olet oikeassa, mutta pitäisikö meidän vähän jututtaa paikallisia? Hopeakypäräinen, jalkaraketeilla ja raskaalla haarniskalla varustettu skakdinröhjäke ja vahkisoturi eivät jää huomaamatta paikallisilta. Samalla voisimme selvittää kunnon merireitin Legendojen kaupunkiin”, valon toa vastasi, kävellen ystävänsä kanssa läpi torialueen. Syrjäkylille oli päästävä, sillä sieltä he parhaiten tavoittaisivat tiedon roistoista joita ajoivat takaa.
”Pärjäähän Deleva tuon kahjon tohtorin luona?” U kysyi kun he ohittivat jättiläiskalmarin lonkeroita myyvän kalastajakojun. Kojulla kaloja myyvä matoran oli kasvattanut itselleen mahtavan parran ja hänen kätensä oli korvattu koukkuproteeseilla. Proteesit eivät klaanilaisille olleet yllätys, mutta möhömahainen partaheppu oli jotain kantaväestöstä poikkeavaa. Toat eivät pahemmin enää kiinnittäneet tähän huomiota, vaan päättivät lähteä sokkelokujille etsimään jälkiä pahamaineisista roistoista, jotka eivät hevin sopeutuisi tähän maailmaan.