Ainoa muistikuva, joka hänellä oli herätessään ensimmäistä kertaa, oli kummallinen. Hän muisti punaisen hohteen rinnassaan ja sen, kuinka hän oli repinyt sen irti omin käsin. Sen jälkeen oli pelkkää pimeää. Se ei ollut edes sattunut, sillä hän tiesi, että se, mitä hän oli tehnyt, oli tärkein asia, minkä hän oli koskaan tehnyt.

Muisto oli kuitenkin kaikonnut unen lailla. Ensin siitä katosivat yksityiskohdat, sitten melkein kaikki konkreettinen. Jäljelle jäi ainoastaan, miltä se oli tuntunut. Sekin muuttui toissijaiseksi nopeasti, kun kasa aisteja alkoi yksi kerrallaan heräämään hänen sisällään. Hän haistoi metallin ja äljyn katkun, kuuli ympäröivän kaupungin äänet ja maistoi vesisateen hieman happaman maun suussaan.

Sitten saapui näkö. Mutta vaikka hän tiedosti, että hänen ympärillään oli asioita, hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä ne olivat. Toki hän näki ne ensimmäistä kertaa koskaan, sillä ei häntä ollut ennen tätä olemassa…

Horisonttia halkoivat metalliset suuret kuutiot ja sylinterit. Kaikkialla oli valoja ja etäistä liikettä. Vilahdukselta hän ehti näkemään kahdella jalalla kulkevia häntä itseään paljon lyhyempiä hahmoja. Joitakin muitakin siis oli olemassa. Se oli kiinnostavaa. Kuulivatko ja näkivätköhän hekin samalla tavalla kuin hänkin?

Harmaa tila, jossa hän oli ollut vangittuna oli jäänyt taakse vauhdilla. Hän oli huomannut, että hän kykeni liikkumaan vauhdilla, kun hän laittoi häntänsä vähän tanaan ja käytti kaikkia neljää raajaansa. Hän ei kuitenkaan paennut valoja tai niitä muita olentoja. Hän pakeni raksutusta päänsä sisällä. Koneistoa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.

Mutta tuntikausia pingottuaan ne eivät jättäneet häntä rauhaan. Pimeä oli jo laskeutunut – kaksi suurta valopalloa hänen yläpuolellaan selvästi liikkuivat, eivätkä paistaneet aina. Pimeyden tulo toi hänelle kuitenkin hieman lohtua. Oli helpompi liikkua huomaamatta. Niin kauan, kun raksutus piinasi häntä, hän ei halunnut nähdä ketään toista olevaa. Hän ei ollut valmis siihen, mitä silloin tapahtuisi.

Matkattuaan jonkin aikaa hämärän tultua hän löysi jotain uutta ja kiinnostavaa. Se näytti samalta kuin mitä taivaalta satanut asia oli muodostanut kuoppiin maassa, paitsi isommalta. Hän istui lopulta sen raunalle katsomaan, kuinka se solisi ja virtasi jonnekin kaukaisuuteen. Sitä oli mukava katsella. Se rauhoitti. Vaikutti siltä, että raksutusta ei päässyt karkuun juoksemalla, mutta sen pystyi painamaan syvemmälle keskittymällä johonkin muuhun. Sen havainnon hän painoi tarkasti mieleensä.

Hän istui siinä melko kauan. Hän tiesi, että se oli kauan. Jostain syystä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli vierasta, hän ymmärsi äärimmäisen tarkkaan, mitä ajan kulu oli ja kuinka se toimi. Hän antoi silti itsensä vajota horrokseen. Vaikka ajan kulkua ei silloin tuntenut, se tuntui silti rauhoittavalta. Jopa turvalliselta.

Kun hän seuraavan kerran havahtui, oli hänen yläpuolellaan taivasta sumentaneet höytylät kadonneet. Sade oli kadonnut niiden mukana, mutta nyt siellä oli jotain uutta. Taivas oli kauttaaltaan täynnä pieniä kirkkaita pisteitä. Ja jos niitä katsoi oikein tarkkaan – ja hänhän katsoi – saattoi nähdä, kuinka ne suorastaan tuikkivat.

Hän oppi niitä katsomalla ymmärtämään kauneutta. Niiden tuijotteleminen oli niin mukavaa. Oli hauskaa etsiä niistä kuvioita tai vain pohtia sitä, mitä ne mahtoivat olla. Jopa se kirkas punainen niistä, jonka loiste tuntui hänestä ensin jotenkin kummalliselta, muuttui vähän aikaa sitä katseltuaan kuin vanhaksi ystäväksi.

Hän uskoi viimein ymmärtäneensä, miksi hän oli. Ne kaksijalkaiset asiat, joita hän oli valoisan aikaan seuraillut, olivat selvästi joko ääniä päästääkseen tai paikkoihin mennäkseen. Mutta hän oli täällä katsomassa taivasta pimeällä. Siitä hän oli varma. Niin paljon mukavampaa kuin kaikki muu, se oli.

Hän ei hätkähtänyt edes silloin, kun hänen katseensa osui ensimmäistä kertaa siihen paikkaan taivasta, joka oli tyhjä. Hän ymmärsi nopeasti, että se oli jotenkin erityinen. Vaikka siellä oli paljon rakoja, jossa ei paistanut mitään, oli siellä vain yksi piste, joka oli todella tyhjää. Sitä tuijottelemalla hän pystyi viimein kuvittelemaan myös itsensä ilman päässään olevaa raksutusta. Se tuntui lohduttavalta. Taivas oli antanut hänelle loputtoman nähtävän lisäksi lupauksen rauhasta. Tämän taivaan alla hänen olisi hyvä olla.

Hän tuijotteli niitä aamunkoittoon saakka. Valon palatessa maailmaan hän pakeni taas syrjäisiin paikkoihin, jossa kukaan ei näkisi häntä. Niihin hän ei ollut valmis. Hän vain toivoi, että yö tulisi taas pian, jotta hän voisi palata taivaan tuijotteluun. Seuraavalla kerralla hän kiipeäisi jonnekin korkealle, jotta hän näkisi ne lähempää.

Hän kadehti maailman olennoista niitä, jotka pääsivät niin lähelle niitä. Ne pienet siivekkäät olennot, jotka päästelivät ääniä taivaalla näyttivät olevan vapaampia kuin ketkään muut, jotka olivat. Sen täytyi johtua siitä, että ne pääsivät lähemmäksi taivasta. Lähemmäksi sekä sen valoja että niiden puutetta.

Ja huolimatta siitä, että hänen olemassaolonsa ensimmäinen päivä oli ollut täynnä pelkoa ja hämmästystä, oli se myös ollut täynnä sellaisia uusia asioita, joita hän tiesi haluavansa. Hän tiesi, kuinka rauha hänen sieluunsa laskeutuisi, ja hän saisi tehdä niin aina, kun pimeys laskeutui.

Se sai toistaiseksi riittää. Se itsessään tuntui jo elämisen arvoiselta.

Luku 1. Hunter’s Joyrney

Po-Metru, kaksi viikkoa myöhemmin

Aamu Hatos-Waen kaupunginosassa oli ollut pääasiassa hiljainen. Ferathamen suuren konepajan ovet olivat avanneet ovensa edellisten päivien tapahtumista huolimatta normaalisti aamuviideltä. Kuuteen mennessä suurin osa pajan työntekijöistä oli jo täydessä työn touhussa Onu-Metrun uuden kokoamon lukemattomia tilauksia täytellen. Vaikka ajat olivat synkät, oli tunnelma pajalla silti korkealla. Töitä riitti enemmän kuin koskaan, sillä koneiden armeija, joita Onu-Metrussa rakennettiin, oli mahdollistanut tuotantolinjojen laajentamisen pitkin alaa.

Ensimmäiset aamuvuorolaiset pitivät kahvitaukojaan jo ennen aamukymmentä. Siihen mennessä päivän toiseen vuoroon saapuneilla oli jo näköhavaintoja siitä, mitä heistä muutama kadunkulma pohjoiseen tapahtui. Mustan Käden tunnuksin varustettu väki ei ollut mitenkään epätavallinen näky, mutta se, että toia oli paikalla kaksi, herätti silti huomiota. Muutama rohkeampi pajalta kävi jopa itse vilkaisemassa Mataiankujalla tapahtuvaa keltaisin nauhoin eristettyä aluetta, jossa tutkintaa tehtiin.

Maan toista leveämpiharteinen oli pyytänyt heitä lopulta poistumaan. Hieman pettyneenä paikalta marssinyt väki kuitenkin jäi kuikuilemaan kulman takaa, mitä irti revittyjen liikennemerkkien keskellä puuhaileva toakaksikko oikein teki. Herraltä ei jäänyt matoranjoukkion hiiviskely huomaamatta, mutta hänelle riitti, että nämä eivät enää olleet kuuloetäisyydellä tutkinnasta.

”Se on mennyt pohjoiseen päin”, Dradde huomautti ja kohensi olkapäillään roikkuvan turkisviittansa asentoa. Päätelmä oli sinällään turvallinen. Tuhon janaa ei ollut pitkälti, mutta vääntyneet liikennevalo ja puoliksi miltei halkaistu maansiirtokone implikoivat kyllä tapahtumien suunnan kulkeneen etelästä pohjoiseen. Herra asteli jään toan rinnalle ja katseli suljettua katua osoitettuun suuntaan.

”Mikäköhän siihen on tällä kertaa mennyt? Luulin, että ehkä se on vain vähän kömpelö, mutta tuo näyttää tarkoitukselliselta”, Herra huokaisi.

Maasiirtokone oli sammutettu paikallin voimin ja oli nyt siinä odottamassa tutkinnan päättymistä, jotta se voitaisiin hinata pois. Palomestari Pogo oli esitellyt heille jälkiä, jotka yöllinen hyökkäys oli jättänyt jälkeensä. Jokin terävä ja kuuma oli leikannut ajoneuvosta läpi.

”Ja arvatenkaan silminnäkijähavaintoja ei taaskaan ole?” Dradde huokaisi.

”Se on alkanut liikkumaan koko ajan vähän lähempänä aamuja. On vain ajan kysymys, että joku äkkää sen”, Herra tuumasi ja raapi partaansa.

”Satelliittikuvatkin ovat kylmiä”, kuului nuoren naisen ääni kaksikon korvanapeissa. Selaan vielä muutamat turvakamerakuvat läpi, mutta en pidättelisi hengitystäni.”

”Pidä silmä kovana, Niz”, Herra käski. ”Se on iso kaveri. Se ei voi vältellä kameroita ikuisesti.”

Kolmen korttelin päässä mikrofonilliset kuulokkeet päässään istuva ga-matoran selasi kannettavalla tietokoneellaan viranomaisilta saatuja nauhoja. Hän oli löytänyt mukavan paikan läheisen koneistamon roskakatoksen päältä. Hän heilutteli jalkojaan edestakaisin ja kelasi läpi taas yhdestä nauhasta. Ei mitään. Seuraava tiedosto vain auki.

”Mistä lähtien me olemme ottaneet hänen kaltaisiaan akateemikkoja kentälle viestintäupseereiksi?”, Dradde ähki radioon. Siitä, että kysymykseen ei kuulunut vastausta, Herra oli kuitenkin tajunnut linjan olevan edelleen auki.

”Minä kuulen teidät sitten edelleen, Dradde”, Niz ivaili. ”Ja sitä paitsi, tämä on tiedeosaston tehtävä, joten meillä on oikeus valvoa, että omaisuutemme palaa meille arvokkaassa kunnossa.”

”Saa olla viimeinen kerta, kun joudun siivoamaan Ficuksen sotkuja”, Dradde iski takaisin. Niziä ei erityisesti kiinnostanut ruveta kinastelemaan aiheesta, joten hän jätti täsmentämättä, että Myrmidon-projekti oli itse asiassa ollut hänen projektinjohdon alla, eikä Ficuksen. Hän kuitenkin ajatteli, että Dradde oli puupäinen soturi, joka ei ymmärtänyt heidän organisaatiorakennetta vain tarpeeksi hyvin.

Meidän on sama käydä vilkuilemassa nuo seuraavat pari kujaa vielä. Hyvällä tuurilla löydämme jotain jälkiä, mitä esitutkinnassa on jäänyt huomaamatta, Herra sanoi ja äänestä pääten taputteli Draddea tämän selkään kannustukseksi. Niz avasi päätteeltään puolelle näytölle reaaliajassa päivittyvän kartan, josta hän näki, kuinka kaksikko lähti hitaasti liikkumaan sovittuun suuntaan. Toisella puolikkaalla hän jatkoi edelleen turvakamerakuvien seuraamista. Hän ei kuitenkaan uskonut, että löytyäisi mitään. Myrmidon selvästi ymmärsi kameroiden funktion, sillä oli osannut välttää niitä miltei koko sen kahden viikon ajan, mitä tämä oli ollut karkuteillä.

Muutaman kujan tutkittuaan Dradde ja Herra erkaantuivat toisistaan. Jään toa oli jäänyt koluamaan läntisiä katuja samalla, kun Herra oli hieman laiskasti lähtenyt kohti itää. Niz ei suoraan sanottuna ollut aivan varma, miksi tämä oli edes tahtonut mukaan. Yleensä tämä nukkui niin pitkään, ettei hän ehtinyt aamulla tapahtuviin operaatioihin mukaan. Eikä hänen olisi tarvinnutkaan. Metru oli väliaikaisesti etelästä saapuneen Toa Siuksen suojeluksessa ja vaikka tämä olikin estynyt, olisi Mustassa Kädessä ollut varmasti Dradden lisäksi muitakin vähemmän kiireisiä lähtijöitä.

Niz epäili, että Herra aavisteli jotain Myrmidon-projektin luonteesta. Hän kuitenkin yritti olla stressaamatta asiasta liikaa. Sellaisessa tilanteessa oli helppoa näyttää olevansa syyllisempi kuin todellisuudessa edes oli.

”Jonkin verran kaatuneita roskiksia Elielinnkujalla, mutta viime yönä tuuli kyllä melko lujaa ja nämä ovat tyhjiä. Voi olla, että ei tarkoita mitään” kuului Herran huomio vähän ajan päästä. Toa oli luultavasti oikeassa, mutta Niz päätti kuitenkin merkata karttaansa siitä muistiinpanon. Sen kadun päässä näytti olevan myös kamera, jonka kuvaa hän ei ollut vielä vilkaissut, joten hän etsi tiedoston, avasi sen ja alkoi kelata sitä läpi.

Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Tylsistyneenä hän päätti katsoa sen vielä uudestaan, tällä kertaa nopeuttamatta. Kamerat aktivoituivat normaalisti vain liikettä tunnistaessaan, mutta joka kerralla tallentunut oli vain ohi lentänyt lintu, tuulessa pyöriviä alkusyksyn lehtiä tai vain yöliikenteestä heijastuneet valot.

Niz pyyhkäisi näyttönsä vasenta alakulmaa. Mitähän ihmeen törkyä siihenkin oli tullut? Labrasta mukaan tulleen tahman sormensa päällä pyyhkäistyään hän palasi videoon. Hän syynäsi vielä kertaalleen läpi sen pätkän, jossa ei näennäisesti tapahtunut yhtään mitään. Sekin oli yleistä. Välillä kamerat vain joko aktivoituivat itsestään tai niistä oli vilahtanut ohi jotain niin nopeasti, ettei kameran suljinnopeus ehdi tallentaa niitä lainkaan. Nizin sydän kuitenkin hyppäsi kurkkuun, kun hän tajusi, että pätkässä oli kyllä liikkunut jotain, mutta vasta muutama sekunti sitten hän oli siivonnut näytöltään sen asian, joka oli estänyt häntä näkemästä sitä ensimmäisellä kerralla.

Kamerakuvan vasemmassa alakulmassa, jossain hyvin kaukana Elielinnkujan kaukaisessa päässä, hohti jotain hetken aikaa ja sitten katosi. Se oli ruudulla ehkä korkeintaan kymmenen sekuntia. Nizin selkäpiissä kylmäsi, kun hän tajusi, että se oli joku tuijottamassa kameraa absoluuttisen paikallaan ja sitten katoamassa.

”Kyhrex, palaisitko takaisin sinne edelliselle kujalle. Minulla on ehkä jotain.”

Radiosta kuitattiin ja Niz seurasi kartasta, kuinka jo seuraavalle kadulle ehtinyt Herra laahusti takaisin sinne, mistä oli tullut.

”Olen täällä. Mitä etsimme?”

”Voisitko tarkistaa, mitä sen kujan toisessa päässä on. Minulla on täällä vilahdus ihan kameran kantokyvyn reunoilta, enkä ole ihan varma vielä, mikä se on.”

”Tämä on umpikuja, Niz. Toisessa päässä on vain rakennuksen seinä.””

Se vasta kummalliselta tuntuikin. Koska kamera ei ollut aktivoinutunut sen pätkän jälkeen enää uudestaan, sitä tuijotelleen hahmon pitäisi siis edelleen olla siellä, jos Niz sen tosiaan oikein tulkitsi. Kuja oli myös sen verran kapea, että päivänvalossa Herra olisi kyllä huomannut heti, jos siellä olisi majaillut joku. Niz selitti havaintonsa radioon. Herra kävi varmuuden varalta kävelemässä vielä kujan päästä päähän ja varmisti, että se toden totta oli tyhjä.

”Hitto vie, minä luulin jo, että meillä oli jotain”, Niz harmitteli.

”Varro tovi. Kokeilen vielä jotain”, Herra sanoi. Vähän aikaa sen jälkeen linjalta alkoi kuulua merkillistä huminaa. Maan toa luultavasti väräytteli kujan maata selvittääkseen, oliko siinä tapahtunut viime aikoina merkittäviä muutoksia.

”Tässä on muuten viemäri alla”, kuului tämän päätelmä vähän ajan päästä. ”Ja kansi löytyy katutasosta tuolta kaukaisimmasta päästä.”

”Olen tulossa sinne”, kuului Dradden kuittaus heti perään. Niz katsoi kartasta, kuinka Herra käveli vielä kerran kujan toiseen päähän ja pysähtyi. Linjalta kuului metallista kolinaa, kun tämä ilmeisesti repäisi viemärinkannen pois tieltään.

”No katsopas vain, mitä siellä lymyilee”, Herra hymähti. Hetken päästä sen jälkeen kuului kauhistunut huudahdus. Niz ajatteli sen ensiksi vain olevan eksentrisen toan klassista tilannekomiikkaa, mutta yhteyden taustalta kuului äkkiä myös karjuntaa ja ryminää.

”Dradde, se on tulossa sinua kohti!”

Nizavasi karttasovelluksen niin nopeasti kuin jännityksestä vapisevilla sormillaan osasi. Herran kuvake oli edelleen paikallaan kujalla. Lännestä lähestynyt Dradde oli myös pysähtynyt, kunnes tämän hengästynyt ääni vastasi myös.

”Näen sen! Pakenee Rautavaarankujaa kaakkoon. Helvetti soikoon se on nopea.”

Dradden kuvake lähti liikkumaan kartalla ja vasta siinä vaiheessa Niz tajusi, että kaakko heidän vinkkelistään oli itse asiassa suoraan häntä kohti. Etäisyyttä oli vain muutama kortteli. Hän otti kuulokkeet päästään ja laski koneensa hetkeksi aikaa kiveykselle. Jos hän kuuntelisi oikein tarkkaan, hän saattaisi havaita jotain.

Ympärillä jyrisevien pajojen ja kadun pohjoispäässä hurisevien työmaakoneiden läpi oli kuitenkin vaikea kuulla mitään. Hän oli jotenkin onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että takaa-ajo menisi jostain hänen ohitseen. Siksi häneltä kesti hetki huomata, että se itse asiassa tuli suoraan häntä päin.

Punainen peto oli onnistunut kiskomaan Draddeen valtavan kaulan siitäkin huolimatta, että toa näytti luistelevan eteenpäin eteensä luomalla jäällä. Niz jäätyi täysin paikalleen pedon nähdessään. Sen juoksi vahvassa etukenossa skorpionimainen häntä eteen tanassa. Se oli jo niin lähellä, että sen suurien leukojen hallitsemilta kasvoilta näki silti kummastuksen. Miksi ihmeessä matoran ei väistänyt?

Niz näki, että se oli lähdössä kietämään häntä, kun hän sai viimein ajatuksensa takaisin kasaan. Hän siirsi itsensä parilla itsevarmalla askeleella takaisin pedon tielle. Se ei ehtinyt enää reagoimaan, kun Niz täräytti sitä alavatsaan yhdellä melko laiskan näköisellä lyönnillä.

Pedon liikerata pysähtyi täysin. Kaikki sen keräämä vauhti lakkasi ja äänekkäästi ulvahtaen se lensi iskun voimasta maahan. Sen perässä juossut Dradde ei epätöinyt, vaan paksu jää ilmestyi vangitsemaan olennon jalat paikalleen, kun se yritti nousta pystyyn. en suusta ei päässyt kuin epäselvää ärjyntää. Oli selvää, että se ei osannut puhua.

”Miten hitossa sinä tuon teit?” hengästyneenä huohottava Dradde ihmetteli. Niz heilutteli kättään edestakaisin hieman irvistäen. Hän oli ehkä lyönty hieman huonossa kulmassa, sillä hänen ranteensa tuntui taittuneen aavistuksen liikaa väärään suuntaan.

”Ficuksen lahja”, hän selitti ja naputteli vasemmalla kädellä rintaansa. ”Jäät paljosta paitsi hyljeksimällä Mustan Käden modifikaatiot.”

”Pah!” Dradde ärjähti, mutta siirsi huomionsa nopeasti jalkojaan vimmatusti riuhtovaan petoon. Se oli totta tosiaan se metallinen kuori, joka Mustan Käden holveista oli karannut, mutta siinä oli myös jotait uutta. Haarniskan raoista näkyi ilmiselvää orgaanista materiaa, joka sykki haarniskan sisällä kuin olisi aina ollut siellä.

”Mitä helvettiä sille on tapahtunut?” Dradde ihmetteli.

”Jotain upeaa…” Niz kuiskasi ja otti askeleen lähemmäksi petoa. Se lopetti riuhtomisen hetkeksi ja käänsi katseensa alas Nizin katseen kohdatakseen. Sen leuat vetäytyivät osittain takaisin sen harmaiden kasvojen sisään, kun se katsoi väkivahvaa matorania, joka tämän paon oli pysäyttänyt.

”Hei… kuuletko sinä minua?” Niz kysyi varovaisesti, mutta tarkoituksella mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Sekä Nizin että Dradden yllätykseksi olento nyökkäsi varovaisesti.

”Ja ilmeisesti ymmärrät myös?”

Olento nyökkäsi uudestaan. Dradde ei pitänyt siitä, kuinka lähelle Niz oli sitä astunut. Hän oli valmiina jäädyttämään sen hännän heti, jos se yrittäisi jotain. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen. Ennen kuin Niz ehti kysyä pedolta lisää kysymyksiä, oli afaltti heidän ympärillään alkanut värähtelemään. Siitä repeytyi irti valtavia lohkareita, jotka sulkivat raivosta karjumaan alkaneen pedon sisäänsä. Niz huudahti ääneen ja kavahti taaksepäin. Dradden takaa löntystelevä Herra heilautti laiskasti kättään vielä kerran ja sinetöi pedon vankilan raot asfaltin alta irronneella maa-aineksella.

”Minä keskustelin sen kanssa!” Niz ärjähti Herralle kasvot punaisena. Toaa ei tieteilijän turhautuminen tuntunut erityisemmin kiinnostavan.

”Soita Breznikovalle ja pyydä menopeli ja lastaajat paikalle.”

Niz tuijotti toaa epäuskoina tämän välinpitämättömyydestä. Heillä oli käsissään tieteellinen ihme. Neurotieteellinen anomalia, joka oli ymmärtänyt hänen sanojaan. Niz olisi vain halunnut tehdä alkukartoituksen olennon kognitiivisista kyvyistä, ennen kuin tämä siirrettäisiin takaisin Onu-Metruun.

”Se oli muuten käsky”, Herra kuitenkin vielä lisäsi. Hampaitaan kiristellen Niz laittoi kuulokkeet takaisin päähänsä ja kohensi mikrofonin asentoa. Hän ei vaivautunut nostamaan päätettään kadulta, vaan naputteli selakhin tunnuksen siihen kiveyksen yllä kumarrellen.

Dradde oli alkanut jäädyttämään maata vangitun pedon ympäriltä helpompaa liikuttelua varten. Niz painoi Breziltä kuittauksen saatuaan kämmenensä vasten maakoteloa ja kuunteli.

Ficus tulisi olemaan häkeltynyt siitä, että hänen kaikkein villein teoriansa oli lopulta se, joka oli osunut oikeaan.

Hän ei ollut nähnyt tähtiä ikuisuuksiin. Harmaiden maanalaisten seinien kaikkein katalin kirous oli se, ettei taivasta ollut. Vain tekopyhä raudanharmaa metalli, joka erotti häntä ja sitä, mitä hänen yläpuolellaan oli.

Ainakin hän oli päässyt eroon kahleistaan. Tarpeeksi pitkän aikaa rauhanomaisesti aikaa vankilassaan vietettyään Mustan Käden tutkijat eivät kaiketi pitäneet häntä uhkana. Se oli ainakin edistystä. Hän ei ollut vapaa, mutta ainakin vapaampi kuin vielä jokin aikaa sitten. Osa häntä tutkivasta väestä oli jopa alkanut tervehtimään häntä. Se kaiketi johtui siitä, että hän oli alkanut puhumaan heille takaisin. Ei pitkiä lauseita eikä vaikeita sanoja, mutta sen verran, että sitä saattoi teeskennellä keskusteluksi. Delronin nimellä tunnettu pieni mies oli ollut edellinen, joka hänen kanssaan oli keskustellut. Se sai hänen sydänkuulansa sykkimään, sillä hän tiesi, kuka yleensä saapui heti hänen jälkeensä.

Eikä tämä päivä ollut poikkeus. Hän oli jo oppinut, että viikossa oli viisi päivää, jolloin sininen olento vieraili hänen luoneen ja kaksi, jolloin ei. Nyt oli viikon neljäs päivä – Thokin päivä – ja se tarkoitti, että se oli yksi niistä mukavasta viidestä.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Niz saapui huoneeseen leveä hymy kasvoillaan. Hän yritti taas lausua tämänen nimen ääneen tervehdykseksi. Sanat kuitenkin takeltuivat hänen kurkkuunsa, kun hän ei taaskaan oikein ymmärtänyt, kuinka z-äänne tehtiin. Onneksi siinä nimessä, jonka he olivat hänelle valinneet, ei ollut mitään niin vaikeaa. Häntä oltiin kutsuttu aluksi Myrmidoniksi, mutta sinikasvoinen insinöörimiehen käyttämä nimi oli korvannut sen nopeasti.

Nui-Kralhi oli hänen itsensäkin mielestä ihan hyvä nimi, vaikka hän ei täysin sen merkitystä ymmärtänytkään.

”Hei taas, Nuikki”, Niz sanoi. ”Nuikki” oli ilmeisesti jonkinlainen lempinimi. Niz oli selittänyt sen hänelle niin, että Nui-Kralhi oli hänen mielestään pitkä sanoa. Siinä oli kai järkeä, kun hänen itsensä nimi oli vain kolme kirjainta.

”Hei”, hän vastasi.

”Oliko sinulla hauskaa Delronin kanssa?”

”Hän opetti…” Nui-Kralhi tavaili. ”… huumorin.”

”Vai niin”, Niz naurahti ja laski työkalusalkkunsa tutkimuspöydälle Nui-Kralhin istuimen viereen. Hänellä oli myös poikkeuksellisesti mukanaan hopeinen suuri laatikko, jonka hän kuitenkin laski pöydän alle syrjään. ”Meinaatko, että sinusta tulee vitsiniekka?”

”En aivan ymmärtänyt sitä”, Nui-Kralhi myönsi. ”Hän kertoi, että kun sanoo tai tekee jotain odottamatonta, se voi olla hauskaa.”

”No se on kyllä osa sitä, mitä huumori voi olla”, Niz myönsi.

”Hän ei nauranut, kun teeskentelin kuristavani hänet hännälläni”, Nui-Kralhi harmitteli. Niz kuitenkin nauroi mielikuvalle ääneen. Nui-Kralhin keltaisena hohtavat silmät laajenivat ihmetyksestä.

”Taidatkin olla sellainen jekkuilija. Hitto, olisinpa saanut nähdä hänen ilmeensä.”

Nizin kaivellessa välineitään Nui-Kralhi hykerteli tyytyväisenä, että hänen ”vitsinsä” oli saanut ainakin Nizin nauramaan. Hän ei ollut osannut ajatella, että se saattaisi huvittaa jotakuta muuta kuin Delronia itseään.

Niz oli kaivanut esiin perinteisimmän työkalunsa. Se oli neula, jonka terä leijui jotenkin taianomaisesti kahdessa eri osassa. Toinen oli kyllä kiinni jonkinlaisessa säiliössä, mutta neulan kärki uhmasi painovoimaa ja leijaili vähän matkan päässä vartensa jatkeena. Nui-Kralhi tiesi siitä jo avata rintakehässään oleva luukku valmiiksi kokeita varten.

Niz kuitenkin pysähtyi tälläkin kertaa ihmettelemään sitä näkyä, joka punaisen metallin alta paljastui. Kuula, jonka he olivat Nuparun koneeseen laittaneet, oli alkanut pumppaamaan metallin keskelle lihaa. Se oli täyttänyt jokaisen saatavilla olevan raon päästä varpaisiin. Se oli muodostanut sisäelimet ja aivotkin täydelliseen symbioosiin sitä ympäröivän koneiston kanssa. Kukaan ei osannut selittää, miksi se oli tehnyt niin. Niistä kuulista, jotka oli jo jaettu Mustan Käden parhaimmiston kesken, ei yksikään ollut vielä tehnyt samalla tavalla.

Neulan kanssa piti olla varovainen. Kuulan hehku oli muuttunut ajan kansa punaiseksi ja hohti nyt Nui-Kralhin lihan lävitse. Hän ei halunnut näytettä ottaessaan satuttaa Nui-Kralhia, vaan hänen piti osata vaiheistaa irrallaan leijuva kristallineula niin, että se ilmestyisi suoraan kuulan sisälle lihakerrosta vahingoittamatta.

”Millainen päivä sinulla oli?” Nui-Kralhi kysyi Nizin työskennellessä. Hän ei enää pelännyt neulaa, sillä hän tiesi, että Nizin vakaissa käsissä se ei edes nirhaisisi häntä.

”Rakennustyömaa haittaa vähän kulkua” Niz murahti pitäen silmänsä kuitenkin naulittuna lihan sisälle kadonneeseen välineeseen.
”Ne ovat viimein alkaneet rakentamaan maanpäällisiä kerroksia. Vielä jonakin päivänä saamme huoneet, joissa on ikkunat.”

Nui-Kralhi nautti siitä ajatuksesta. Häntä ei haittaisi olla Mustan Käden vankina pidempäänkin, jos hän saisi aina öisin katsella tähtiä.

Kuului outo ääni, kun säiliö neulan perässä alkoi täyttyä. Niz oli osunut jälleen ensimmäisellä kerralla kuulan sydämeen ja sen osittain epämateriaalinen kärki siirsi siitä ripauksen punaista valoa jälleen talteen. Niz veti neulan pois ja kärki ilmestyi kuin tyhjästä jälleen leijumaan sen päätteeksi. Hän nosti näyteastian silmiensä tasalle ja katsoi kummallista reaktiota. Hän tiesi jo, että se tapahtuisi. Hän oli oppinut näytteenotossa jo niin tehokkaasti, että hän ehti näkemään alusta asti, kuinka säiliössä vellova punainen valo muuttui hitaasti mustaksi vellovaksi massaksi.

Hän ei ollut varma, miksi Nui-Kralhin sielun valo muuttui sellaiseksi heti, kun se oli ulkona näennäisesti tuhoutumattomasta säiliöstään, mutta hän oli aikeissa ottaa selvää. Hän sulki näyteastian neuloineen salkkuunsa, mutta kiskoi sitten itselleen vielä jakkaran ja istui Nui-Kralhin eteen haltioituneena.

”Huomaan, että osaat jo vetää häntäsi takaisin”, Niz huomioi.

”Se muuttui helpoksi, kun sen opin”, Nui-Kralhi selitti ylpeänä.

Niz nyökkäsi tyytyväisenä. Hännän mekaaniset osat olivat toki osa Nuparun suunnittelemaa kehikkoa, mutta he olivat nopeasti ymmärtäneet, että myös se oli täyttynyt lihalla kuulan paikalleen asettamisen jälkeen. Nui-Kralhi oli kuitenkin oppinut vetämään sekä sen lihan takaisin kuulaansa että taittamaan sen mekaaniset osat takaisin häntäluunsa tyveen.

”Entä pahoinvointisi? Onko se jo helpottanut?” Niz kysyi.

”Tänään kaikki on ollut hyvin”, Nui-Kralhi vastasi.

Niz nyökkäsi tyytyväisenä. Nui-Ktalhin sisuskalut olivat olleet koko ajan melkoisen myllerryksen pauloissa. He eivät vieläkään aivan ymmärtäneet, mikä tai kenen tahto kuulassa oli niiden syntymän edes aiheuttanut. Oli kuitenkin selvää, että elimet hakivat vielä hieman paikkaa ja muotoaan. He olivat seuranneet niiden kehittymistä tarkkaan, mutta oli hyvä asia, että niiden vellominen ei enää saanut Nui-Kralhia huonovointiseksi.

”Tiedätkös, olen keskustellut Herran kanssa liittyen siihen pyyntöösi”, Niz alkoi selittämään heidän unohduttua tuijottamaan toistensa silmiä hieman tavanomaista pidemmäksi aikaa.

”Taivaastako?” Nui-Kralhi ällistyi. ”Viimeksi sanoit, että hän tuskin antaa minun nähdä sitä vielä.”

”Eikä hän sinua ihan heti ole päästämässäkään, mutta hän silti kunnioittaa toivettasi. Hän sanoi, että jos tahdot päästä taivaalle, kuten linnut, sinulla on aika pitkä matka kuljettavana. Mutta… hän on tuollainen ikuinen idealisti. Hän näytti suorastaan haltioituneelta, kun kerroin hänelle haaveestasi.”

”Mikä on idealisti?” Nui-Kralhi ihmetteli.

”Ah”, Niz tuumasi tajuttuaan, että oli antanut kielensä lipsahtaa. ”Kaipa se tarkoittaa sitä, että hänestä kaikki ideat ja haaveet ovat kauniita ja tavoittelemisen arvoisia. Hänellä on tapana uskoa kaikista parasta.”

”Jopa minusta?”

”Jopa sinusta”, Niz hymyili.

Nui-Kralhi ei ollut nähnyt pitkää miestä sen jälkeen, kun tämä oli kurkannut hänen piilopaikkaansa viemäreissä. Hän oli kuitenkin kuullut tästä miltei tauotta. Miehestä kertoi kenties eniten se, että hänen nimensä oli vain sama sana kuin isoa tärkeää miestä tarkoittava. Silti hänestä oli jäänyt kuulopuheidenkin perusteella lähinnä miellyttävä kuva. Herra ei vaatinutalaisiltaan loputonta kunnioitusta tai uskollisuutta niin kuin tohtori Olmekin Nui-Kralhille kertomissa muinaisissa saduissa vilisevät suuret ruhtinaat. Herra luotti siihen, että ammattilaiset psasovat hoitaa asiansa. Ja Niz ainakin tuntui olevan siihen järjestelyyn oikein tyytyväinen.

”Siihen itse asiassa liittyen. Minulla on sinulle lahja”, Niz virnisti ja kumartui nostamaan syrjään aikaisemmin asettamansa hopeisen laatikon. Nui-Kralhi katsoi ihmeissään, kun Niz ojensi laatikon hänen kouriinsa.

”Nuo sinun kasvosi ovat oikein kainiit tuollaisenaankin, mutta jos aiot jokin päivä kävellä muiden joukossa ja tavoitella tähtiä, sinullakin tulisi olla tällainen.”

Niz koputteli poskeaan. Nui-Kralhi ei vieläkään aivan ymmärtänyt, mutta avasi laatikon saranoistaan jännittyneenä. Sen sisältökin paljastui hopeiseksi, mutta hän ymmärsi nopeasti, että lahja oli paljon enemmän kuin vain hänen ensimmäinen omistamansa asia.

Vaikka sen jälkeen, kun hän oli oppinut vetämään petomaiset leukansa sileiden kasvojensa sisään, häntä oltiin kohdeltu melko ystävällisesti ja tuttavallisesti, oli kuitenkin totta, että hänellä ei ollut kasvoja samalla tapaa kuin muilla. Paitsi, että nyt oli. Laatikossa häntä tuijottivat tyhjät metalliset kasvot. Ne olivat virtaviivaiset, kaartuivat taaksepäin miltei kypärämäisesti ja niissä oli selvästi suun edessä liikkuvat levyt.

”Kanohi Miru”, Niz selitti ylpeänä. ”Sillä ei toki ole voimaa lennättää sinua, toisin kuin niissä, mitä toat käyttävät, mutta se on minusta silti sopiva symboli. Kuvastakoon se sitä, että jonakin päivänä lennät vielä korkeammalle kuin kukaan muu.”

Nui-Kralhi tarttui laatikon sisään haltioituneena. Kaikista mahdollisista lahjoista hän oli saanut jotain sellaista, joka toi hänet viimein lähemmäksi kaikkia niitä, jotka hänen ympärillään päivästä päivään parveilivat. Hänellä oli nyt kasvot, aivan kuten heilläkin. Hän oli aikaissa mallata sitä paikoilleen, kun Nizin kädet tarttuivat hänen omiinsa ja hellästi irroittivat naamion hänen otteestaan.

”Anna, kun minä.”

Nui-Kralhi laski kätensä hitaasti ja jätti sovittamisen Nizin huomaan. Hän kumartui niin alas kuin pystyi ja tunsi lämpimän kosketuksen päänsä sivuilla, kun tämä sovitti naamiion kiinnikkeitä hänen sivuilleen. Hän tunsi loksahduken, kun se meni paikoilleen. Se tuntui sopivan täydellisesti. Kuin se olisi tarttumishetkellä sulautunut täydellisesti hänen kasvonpiirteisiinsä ja tullut yhdeksi niiden kanssa. Niz veti kätensä pois hitaasti Nui-Kralhin kasvoja hellästi sivellen.

”Miltä minä näytän?” Nui-Kralhi kysyi. Tilassa ei ollut ainuttakaan peiliä ja suurin osa pinnoistakin haaleaa mattaa, ettei niistä olisi voinut tarkastella kuvajaistaan,

”Kauniilta”, Niz myönsi yhtä lailla itselleen kuin kralhillekin.

Nui-Kralhi hymyili. Se oli hyvä kuulla, ja vaikkei hän nähnyt itseään, hän luotti Nizin arvioon. Hän päätyi sivelemään sitä kohtaa kasvoistaan, jota Niz oli sipaissut. Hänellä oli jo nyt ikävä sitä lämmintä tunnetta, mikä siitä oli tullut. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi kuullut sanoa siihen liittyen jotain, mutta ei jostain syystä löytänyt siihen rohkeutta.

Niz säpsähti ja otti askeleen kauemmaksi kralhista, kun ovi hänen takanaan sihahti auki. Mustavioletti hahmo valkoisessa takissa kohensi omalla naamiollaan olevan visiirin asentoa. Tällä oli kainalossaan laukun lisäksi melkoinen määrä irtonaista tavaraa.

”Täällähän sinä olet”, tämä sanoi ohittaen Nui-Kralhin katseen täysin ja osoittaen sanansa Nizille. ”Odotin huoneessasi ainakin vartin, ennen kuin luovutin.”

”Ficus!” Niz parahti ja riensi tämän luokse. Vuolaiden anteeksipyyntöjen jälkeen tämä painoi huulensa Ficuksen huulia vasten ja he molemmat sulkivat silmänsä. Nui-Kralhi tuijotti elettä kummastuneena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Olmekin ja Delronin tekevän niin silloin, kun he olivat molemmat tilassa samaan aikaan.

”Minun pitää vielä hakea tavarani sieltä”, Niz selitti ja nappasi työkalut
mukaansa. Ficus oli kuitenkin viimein huomioinut Nui-Kralhin kasvoilla kiiltelevän naamion.

”Kuka antoi sille kanohin?”

”Öh, en ole varma”, Niz sanoi. ”Varmaan joku Nurukanin väestä.”

Nizin anelevasta vilkaisusta Nui-Kralhi osasi päätellä, että hänen ei kannattaisi sanoa siihen mitään. Häntä kuitenkin kummastutti, miksi Niz ei voinut sanoa ääneen, että Miru oli ollut hänen lahjansa.

Ficus tuijotti Nui-Kralhia hetken pistävästi, vilkaisi sitten hopeista avonaista laatikkoa pöydällä siinä, minkä ääressä Nizin tuoli edelleen oli, mutta kääntyi kuitenkin lopulta tätä maanittelevan naisen perään ja poistui huoneesta. Ovi lukittui kadonneen kaksikon perästä jättäen Nui-Kralhin jälleen yksin ajatustensa kanssa. Niz ei ollut koskaan aikaisemmin poistunut jättämättä hyvästejä. Hän aavisteli, että Ficuksen läsnäolo oli siihen syypää.

Hän ei kuitenkaan osannut murehtia sitä kovin pitkään. Hänen kätensä vaeltelivat pitkin naamionsa muotoja tunnustellen sen jokaista kulmaa ja kaarevaa pintaa.

Se tuntui lupaukselta vapaudesta. Ja ennen kaikkea lupaukselta siitä, että tähdet ottaisivat hänet vielä jonakin päivänä avosylin vastaan.

Ta-Metrun sotilasakatemia, kolme vuotta myöhemmin

Hyperventiloiva Nui-Kralhi saatiin kiskottua ulos ohjaamosta kolmatta kertaa sille iltapäivälle. Toa Siuksen riuska ote sai kokelaan suorastaan lentämään hävittäjän sisuksista simulaatiohangaarin kylmälle lattialle. Se toki oli jo kolmas kerta, joten tämä oli jo seisonut valmiudessa, kun Nui-Kralhin hät oli alkanut.

Ensi töikseen henkeä edelleen haukkova mirukasvo repäisi kypäränsä saumat auki ja avasi sen kasvoluukun nostamalla silmikon ylös. Tämän hengitys rauhoittui välittömästi. Paniikin hiljalleen väistyttyä hän onnistui lopulta kiskomaan kypärän kokonaan päästään. Hiestä märkä kralhi tarttui lopulta Siuksen ojennettuun käteen ja nousi pystyyn. Katsomassa olleen noin tusinan matoralaisen joukosta kuului muutama vähän ilkikurinen naurahdus, mutta nekin hiljenivät nopeasti, kun valtaosan joukosta mielestä tilanteessa ei ollut selvästi mitään hauskaa.

”Kyllä se taitaa poika olla niin, että hävittäjäpilottia sinusta ei tule”, Sius murahti, mutta taputti Nui-Kralhia hieman säälivästi selkään.

Hän oli tajunnut sen kyllä itsekin. Toisella yrittämällä paniikkikohtaus oli iskenyt täsmälleen samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin. Nui-Kralhi oli hyvä tunnistamaan kaavoja. Kolmannen kerran hän oli yrittänyt ainoastaan jääräpäisyydestä. Hän oli kestänyt ohjaamossa kolme sekuntia pidempään kuin kahdella edellisellä kerralla.

”Seuraava!” Sius kaejahti ja jonossa seuraavana ollut le-matoran nappasi innoissaan Nui-Kralhin maahan jättämän kypärän ja alkoi säätää sitä itselleen sopivammaksi. Joukon perälle yleisöön marssinut Nui-Kralhi huokaisi pettyneesti niin kuuluvasti, että tämän rinnalla seisova tumma ta-matorankin sen kuuliu.

”Älä ole liian raskas itsellesi”, Cait yritti lohduttaa. ”Kuulin, että tällaista sattuu paljon. Ahtaanpaikankammo on aika yleinen ongelma.”

”Ongelma ei ole ohjaamo”, Nui-Ktalhi sadatteli ja katsoi kateellisena, kun heidän luokkatoverinsa kiipsei hävittäjän sisään ja sulki sen kuomun päältään ilman ongelmia.

”Vaan?” Cait ihmetteli.

”Kypärä. Tuntuu että koko maailma kuristuu ympärille heti, kun lasken silmikon.”

Hän tiesi itsekin, mitä se tarkoitti. Xialaiset S-12-mallin hävittäjät olivat kevyimpiä ja nopeimpia laatuaan. Telemetriasta suurin osa tuli siis kojelaudan sijasta suoraan pilottinsa kypärään. Ei kypärää, ei telemetriaa. Ei telemetriaa ja lento päättyisi lyhyeen.

”Minä käytin kuukauden noiden teknisten tietojen pänttäämiseen”, hän sadatteli. ”Osaan ne ulkoa jokaista saamarin yksityiskohtaa myöten.”

”Noh, mutta siitä voi olla hyötyä myös, jos noita pitää alkaa ampumaan itse alas”, Cait hymähti. ”Sitä paitsi, meille ehdittiin tuoda noita vain joku tusina, ennen kuin tuontikiellot rämähti voimaan. Karsintaraja olisi joka tapauksessa ollut ihan saamarin korkea.”

Hävittäjän moottorit käynnistyivät. Sius karjahteli ohjeita pilotin paikalla istuvalle matoralaiselle, joka kyllä pysyi ohjeiden perässä, mutta tämän hymy oli kyllä jo hieman alkanut hyytymään Ota-Nuin toan vaatiessa koko ajan napakampia reaktioita simulaatiolaitteen ohjaimissa.

”Sitä paitsi, sinä sopisit muutenkin minusta paremmin jonnekin taistelulaivan kannelle. Lentämistä se on sekin. Etkös sinä vetänyt täydet pisteet siitä kenttästrategiatentistäkin?” Cait tuumasi.

”Yhtä pistettä vaille”, Nui-Kralhi myönsi. Vaikka Cait oli varmasti täysin oikeassa, tuntui siinä vaiheessa suunnitelman muuttaminen silti luovuttamiselta. Hän oli laittanut kaikki paukkunsa tähän. Sen piti olla hänen haaveidensa täyttymys, hänen viimeinen askeleensa päästä viimein kohti taivaita. Ja sitten hänen tielleen oli astunut joku saamarin kammo. Hän oli vihainen itselleen, mutta ei halunnut kuitenkaan purkaa pahaa oloa Caitiin, joka kaikista hänen ystävistään oli kuitenkin se, jonka ideoissa oli yleensä jotain järkeä.

”Kaipa minä sitten puhun Sorenen kanssa”, hän huokaisi. Cait taputti häntä kannustavasti selkään.

”Sitähän minäkin. Amiraali Nui-Ktalhi kuulostaa korvaan myös aika muikealta!”

Nui-Kralhi ei halunnut korjata, ettei Metru Nuin laivastossa ollut amiraalin arvoa, sillä hän kaikesta huolimatta arvosti ajatusta. Upseerin viittaan hän ei osannut itseään kuvitella, mutta ajatus suuren ilmalaivan kannella seisomisesta kuulosti ihan siedettävältä lohdutuspalkinnolta. Kunhan hän vain saisi jättää maan kamaran viimein taakseen ja seilata niin lähellä tähtiä kuin mahdollista.

Kolmen viimeisen kokelaan käytyä läpi Siuksen kova koulu ja hävittäjän ohjaamon vilkkuvat valot, oli alkukartoitus käyty viimein läpi. Se oli myös päivän päätös Nui-Kralhille ja Caitille, jotka lähtivät kävelemään kohti opiston itäsiipeä ja sitä kautta ulos kohti asuntola-aluetta. Päivä oli kirkas. Lentosää olisi ollut täydellinen.

”Pojat muuten meinasi pitää lanit illalla”, Cait selitti heidän ohittaessa Ta-Metrun keskustaa kohti matkalla olleen valtavan väkijoukon. ”Punainen Hälytys kakkoseen löytyi jotain steltiläisten fanien karttoja. Kai tulet luuttuamaan Azglarilla taas lattiaa?”

Nui-Kralhi tiesi kyllä suunnitelmista, mutta pudisti päätään. Normaalisti hän ei olisi missannut strategiapeli-iltoja mistään hinnasta, mutta tämä ilta oli erilainen. Hänellä oli jo suunnitelmia ja Azglarkin tiesi niistä jo.

”Minulla on, tuota… treffit.”

”Älä narraa! Kenen kanssa muka?” Cait ihmetteli. Nui-Kralhi ei ollut ihan varma, olisiko reaktiosta pitänyt olla loukkaantunut.

”Älä! Anna kun arvaan. Sen meidän psykanmaikan kanssa ihan varmasti. Torille? Tronie?”

”Torie”, Nui-Kralhi korjasi. ”Ja ei, miksi ihmeessä luulet, että hänen kanssaan?”

”No etkö ole muka huomannut? Se vilkuilee sinua aina tosi oudosti luentojen aikana ja katsoo aina heti sen jälkeen kelloa kuin sillä olisi kiire kanssasi jonnekin.”

Ei Nui-Kralhi sellaista ollut huomannut. Oli myös mahdotonta sanoa, kuinka paljon Caitin havainnoista oli todellisia ja kuinka paljon tämän päässään keksimää fantasiaa.

”No kuka sitten?” Cait tivasi.

”Äh, no Nizin kanssa”, Nui-Kralhi myönsi. Siihen Cait ei kuitenkaan reagoinut välittömästi. Tämä oli selvästi pysähtynyt miettimään. Hän ei selvästi intuitiivisesti tiennyt, kenestä Nui-Kralhi puhui.

”Hetkonen nyt… onko se yksi niistä uusista toista? Taisin lukea niistä. Sehän on ihan karmea ikäloppu. Ja kamalan pkkutärkeän oloinen ainakin haastattelujen perusteella. Sellaisestako sinä tykkäät? Täh?”

”Ei hengen nimeen ei!” Nui-Ktalhi kauhistui. ”Ajattelet Ficusta. Niz on se veden toa.”

”Aaaah, okei. No, hmm. Onpas tylsän vaniljaista sinulta.”

Nui-Kralhi ei ehtinyt kysyä, mitä Cait tarkoitti ”vaniljaisella”, kun he joutuivat väistämään taas uutta väkijoukkoa. Keskustan mielenosoitukset vetivät puoleensa valtavat määrät väkeä.

””Onko se jotain niitä Mustan Käden tyyppejä? Ei se varmaan Mangai ole?” Cait kysyi päästyään Nui-Kralhin ja väkimassojen välisestä puristuksesta.

”Juu ei ole. Olemme tunteneet jo melko pitkään.”

”Ja nyt vasta lähdette treffeille? Miksi odotit niin pitkään?” Cait tivasi.

”Oikeastaan hän pyysi minua”, Nui-Kralhi myönsi silminnähden nolostuneena. ”En minä olisi itse koskaan uskaltanut.”

”Hah! No se kuulostaa kyllä ihan realistiselta. Katsotaanpas.”

Cait oli kaivanut käsikommunikaattorinsa esiin laukustaan ja näpytteli sitä nyt hieman vaarallisen näköisesti keskellä jalkakäytävää.

”Hei, ollaan melkein asuntolalla jo”, Nui-Kralhi yritti maanitella, mutta voitonriemuisena hihkuva Cait ei edes kuullut.

”Tuommoinen nörtti! Hah! Oikeasti, onko sillä saamari labratakki päällä promokuvissakin. Mitä se meinaa tehdä, jos sota syttyy? Onko sen toa-työkalu joku viivoitin vai mikä?”

”Cait…” Nui-Kralhi huokaili. Häntä kadutti jo nyt, että oli edes maininnut asiasta mitään. Azglar oli pitänyt salaisuuden omana tietonaan. Eikä ollut reagoinut niin julmasti.

”Äh, anteeksi. En tarkoittanut sitä mitenkään pahalla”, Cait kiirehti selittelemään huomatessaan ystävänsä ilmeen. ”Kyllä mnä ymmärrän viehätyksen.”

Matoran laittoi kommunikaattorinsa takaisin laukkuun ja riensi Nui-Kralhin perään, kun tämä tylysti lähti taittamaan loppumatkaa ilman tätä.

”Hän on ihastuttava. Ja tiedoksesi, että hänen toa-aseensa on ihan aito metrulainen laukaisin, eikä mikään viivoitin”, Nui-Kralhi tilitti.

”Juu, juu, uskotaan”, Cait huokaili. ”Heeeeetkonen. Tuo uutinen oli ihan parin viikon takaa. Tarkoittaako se, että kun tutustuitte, hän oli vielä matoran?”

”Juu, toki”, Nui-Kralhi vastasi.

”Okei, ihan hyvä, että kasvoi vähän pituutta. Miten sinun kaltainen kaappi edes pussailisi tällaisen tavallisen mittaisen kanssa?”

”Voi hyvänen aika sinun kanssasi.”

He hyvästelivät toisensa lopulta asuntolan ala-aulassa, josta Cait jatkoi matkaansa hissillä, kun Nui-Kralhi asteli portaita pitkin toiseen kerrokseen. Hän vaihtoi viininpunaisen rintapanssarinsa hopeiseen, joka oli sävyltään täsmälleen sama naamionsa kanssa. Mirunsakin hän päätyi kiillottamaan pienestä asunnostaan huomattavan osan pinta-alasta vievällä sohvalla. Hän ihasteli lopputulosta lopulta peilistä, joka sijaitsi kahden julisteen välissä sillä ainoalla seinällä, jolle se mahtui. Julisteista vasemmanpuolimmaisessa komeili aderidonialainen laskuvarjojääkäri ja etelämanterelaisia voimasanoja suurella pölkkymäisellä fontilla. Oikeanpuolimmainen juliste oli muutaman vuoden takaisen Kanohikäärme-elokuvan juliste, jossa sen nimikkosankari kamppaili valtavan suureksi kasvanutta schiludomilaista vastaan.

Hän totesi olevansa lähtövalmis ja riensi ripein askelin taas ulos asunnostaan joutuen kuitenkin kapuamaan puoli kerrostasannetta takaisin unohdettuaan tyystin, oliko hän lukinnut oven perässään. Hänen ajatuksensa olivat jo aivan muualla, olivat oikeastaan olleet koko päivän. Koko matkansa ajan kohti lähintä kourumetroa hän kuitenkin virnuili leveästi. Hänen oli vaikea uskoa, että se päivä oli koittanut.

Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään metromatkan aikana. Hän kuitenkin huomasi, kuinka penkkirivillä hänen edessään istuskeleva hieman kummallisen näköinen vortixxtyttö vilkuili jatkuvasti häntä kohti. Tällä oli kasvojensa toisella puolella jäänteitä valkoisesta naamiosta. Nui-Kralhi oletti, että tämän täytyi olla näyttelijänä Peikko-oopperan kummituksessa tai jossain muussa paikallisessa tuotannossa.

Oli jo ilta hänen astuttuaan metrosta ulos Onu-Metrun Coliseumin vastaisella asemalla. Suurimmaksi osaksi työpäiviään lopettelevat metrulaiset olivat täyttäneet aseman, mutta omasta korkeammasta vinkkelistään Nui-Kralhin oli helppo tähystää väkijoukon yli. Ja toisaalta veden toa oli melko helppo muutenkin erottaa pääasiassa maakansasta koostuvasta paljoidesta.

”Toivottavasti et joutunut odottamaan kauaa”, Nui-Kralhi virnuili. Niz naurahti hyväntuulisesti. Tällä oli päällään uutuuttaan kiiltävää valkoista toa-haarniskaa, joiden levyjen välissä oli sinistä kirjoiltua samettia. Nui-Kralhi tunnisti heti, että sen täytyi olla Herran mallistoista. Ne olivat olleet aina suosittu tyyli Mustan Käden toien keskuudessa.

”Minulla on meille varaus Wanhassa Korossa”, Niz viittoili kohti aseman läntistä uloskäyntiä. Nui-Kralhi tarttui empimättä toan ojennettuun käteen ja lähti seuraamaan tätä. Niz oli Onu-Metrussa paljon enemmän kotonaan kuin hän oli. Ta-Metrun sokkeloissakin oli vielä melkoisesti opeteltavaa.

Alkuilta vierähti nopeasti muutaman juoman kera. Wanha Korokin osoittautui paikkana Nui-Kralhista ihan mukavaksi. Paikka oli hieno, mutta ei niin hieno, että ruokaa olisi joutunut odottamaan tuntikausia. Nizin annos oli jonkinlainen kukkakaalipohjainen pata, kun taas Nui-Kralhi totesi pitäneensä eniten pihvinsä sivussa tulleista Ba-Taattiranskalaisista.

Suurimman osan ajasta heidän syödessään Niz kertoi Mustan Kädewn kuulumisia. Nui-Kralhi kävi siellä melko harvoin sen jälkeen, kun oli tullut valituksi akatemiaan. Suurin osa kuulumisista oli melko tavanomaista. Olmek ja Delron jatkoivat oman tutkimusosastonsa rakentamista, Herralla oli taas joku uusi naisystävä – tällä kertaa Työpeikon unelman suosituin kansikuvalli edellisestä vuodelta, jota Nui-Ktalhti teeskenteli olevansa tuntematta. Brez oli kuulemma kaipaillut Nui-Kralhia testaamaan jotain uutta vempelettään ja edellisellä käynnillä Nui-Kralhiin ciimein tutustunut Nurukan oli ilmeisesti melko ylpeä hänen sotastrategian tenttien tuloksista. Nui-Kralhi uumoili, että toa Sius oli se, joka tälle niistä oli kertonut. Ota-Nuin kasvatteina he luultavasti tunsivat toisensa verrattaen hyvin.

Hän kuitenkin kiinnitti huomionsa siihen, ettei Niz maininnut Ficuksesta koko illan aikana sanaakaan. Nui-Kralhin olisi tehnyt kovasti mieli kysyä, mutta tilanne ei missään vaiheessa tuntunut oikealta.

”Minne seuraavaksi?” Niz kysyi ravinrolan ovien sulkeuduttua heidän takanaan. Niz oli maksanut molempien ruuat. Nui-Kralhin opintoraha ei taipunut ulkona syömisen iloihin.

”Seuraavaksi?” Nui-Kralhi ihmetteli. ”Luulin, että halusit vain kanssani syömään.”

”Hömilys!” Niz naurahti. ”EHdimme hädin tuskin vaihtaa kuulumiset. Tästähän se ilta vasta alkaa.”

Nui-Kralhin sydänkuula miltei hyppäsi ulos hänen rinnastaan. Hän oli totta kai haaveillut siitä, että Niz tahtoisi viettää hänen kanssaan vielä lisää aikaa, mutta oli pitänyt sitä sen verran epätodennäköisenä, ettei ollut valmistellut sitä varten mitään.

”Pahoin pelkään, että en tunne Onu-Metrua niin hyvin, että osaisin suositella mitään”, hän tuumasi.

”Ei sen ole pakko olla täällä. Metro kulkee vielä ainakin kolme tuntia. Voidaan mennä Ta-Metruunkin, jos sinulla on joku paikka mielessä”, Niz sanoi.

Rattaat Nui-Kralhin päässä kävivät ylikierroksilla. Kaikki hänen tuntemansa yökerhot olivat tason kymmenen bilehelvettejä ja hän tiesi, ettei Niz nauttisi niistä ainoastakaan. Elokuviin meneminen tuntui kliseeltä, kahvilat olivat jo suljettuja. Tarvittiin joku ratkaisu intiimin ja toiminnallisen väliltä.

”No on minulla yksi idea, mutta se vaatii vähän kiipeilyä.”

”Kuukausi sitten olisin vain pyytänyt kantamaan minut sinne, mutta ehkäpä tällä nykyisellä toan notkeudella selviän pienistä esteistä”, Niz virnisti, Nui-Kralhi virnuili leveästi takaisin.

”Kulttuuritalon asemalle siis. Siinä on marketti ihan vieressä. Voidaan hakea siitä retkieväät matkalla.”

Lyhyen metromatkan jälkeen Nui-Kralhin ”retkieväät” paljastuivat lopulta kontiksi marketin halvinta kylmäaltaassa ollutta kaljaa. Sen jälkeen he matkasivat puistoalueen läpi kohti läheiseistä kukkulaa. Se oli yksi Ta-Metrun harvoja yhä luonnonvaraisia alueita ja oli siksi aidattu puiston puolelta kokonaan. Esteet eivät heitä paljoa hidastaneet, mutta polutonta kukkulaa kavutessaan Niz joutui pysähtyä puuskuttamaan muutamaan otteeseen. Toa tai ei, toimistorontan elämää elävä nainen ei ollut tottunut sellaiseen määrään liikuntaa heti ruoan päälle.

Kun he olivat viimein sen huipulla, oli jo pimeää. Nizille selvisi kuitenkin nopeasti, miksi Nui-Kralhi piti paikasta niin paljon. Jopa kaupungin valosaasteissa öisen taivaan näki erinomaisesti. Kukkula oli juuri sen verran korkealla ja syrjässä ydinkeskustasta, että tähdet loistivat siellä kirkkaampana kuin mikään muu.

”Hitto vie”, Niz ihasteli näkyä. Nui-Ktalhi kutsui häbet istumaan vierelleen hoitamattomalle nurmikolle. Hän oli väänrämässä kaljapullon korkkia auki Nizille, kun tämä kaappasi sen hänen käsistään ja puraisi sen korkin auki hampaillaan.

”Minä olen ollut yhtä monissa opiskelijabileissä kuin sinäkin”, toa naurahti Nui-Kralhin ällistyneelle ilmeelle. He nautoivat sille hetken yhdessä. Sitten Nui-Kralhi avasi pullon itselleenkin ja he istuivat hetken aikaa hiljaa tuijottamassa tähtitaivasta.

”Tännekö sinä tulet aina, kun kaupungin meteli alkaa pänniä?” Niz eikkoi lopulta hiljaisuuden.

”Tuolla alhaalla tähtiä on vaikea nähdä”, Nui-Kralhi myönsi. ”Ja kyllä. En oikeastaan nauti väenpaljouksista. Täällä niitä pääsee melkein karkuun, jos viitsii lähteä liikenteeseen yötä vasten.”

”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Minä käyn sukeltelemassa samoista syistä. Meren pohjassa saa viettää aikaa vain omien ajatustensa kanssa.”

”Pelkään vettä kuollakseni, tmutta ymmärrän, mitä tarkoitat”, Nui-Kralhi naurahti. ”Sitten, kun olen käynyt koulut ja olen maailmankuulu amiraali, voin eläköityä jonnekin pikkusaarelle ja rakentaa talon keskelle ei mitään, jossa saan katsoa tähtitaivasta ihan rauhassa milloin vain haluan.”

”Söpöä”, Niz ivaili leikkimielisesti. ”Luuletko, että siellä olisi tilaa minullekin?”

”Totta kai olisi”, Nui-Ktalhi ehti vastata, ennen kuin edes ymmärsi, mitä Niz oli kysymyksellään implikoinut. He tuijottivat toisiaan hetken silmiin – Nui-Kralhi kaksikosta selvästi pöllämystyneempänä – ja lopulta hajosivat molemmat hieman hermostuneena nauramaan.

He käänsivät katseensa hetkeksi taivaalle. Nui-Kralhi otti pitkän huikan pullostaan samalla, kun ruohon rahina hänen vierellään paljasti häbelle, että Niz oli hivuttautunut aavistuksen lähemmäksi.

”Tekisitkö sen tosiaan?” hän uskaltautui lopulta kysymään. ”Jättämään Metru Nuin jonkin tuollaisen takia.”

”Totta kai. Ei minulla ole lopulta kauheasti siteitä tänne. Muutama ystävä, mutta he kyllä ymmätäisivät”, Niz pohti.

”Mutta siis… minun kanssani?” Nui-Kralhi ihmetteli. ”Jonnekin korpeen.”

”Miksi ei? Luuletko etten pärjäisi ilman homeisia toimistoja tai kemikaalilta haisevia labroja?”

Nui-Kralhi naurahti. Niz selvästi vältteli vastaamasta siihen osaan kysymystä, joka häbtä todella kiinnosti. Sen sijaan toa hivuttautui taas ihan hitusen lähemmäksi. Nizin eleet eivät jättäneet paljoa arvailun varaan, mutta Nui-Kralhi ei silti aivan ymmärtänyt, mitä oli tehnyt ansaitakseeen tämän huomion.

”Mietin enemmän sitä, miten jaksaisit minun seurassani.”

”Älä ole tuollainen”, Niz tuhahti ja töytäisi Nui-Kralhia kevyesti olkapäähän pulloa pitelevällä kädellään.
”Minä käyn tapaamassa sinua melkein joka viikko ihan vapaaehtoisesti siellä opiskelijaluukussasi. Luuletko, että tekisin niin, jos en nauttisi seurastasi?”

”Hyväksyn argumentin”, Nui-Kralhti totesi ja kumosi pullonsa kerralla tyhjäksi. Laskettuaan sen alas, hän kuitenkin huomasi, että Niz oli nyt kääntynyt kokonaan häntä kohti ja tuijotti tätä intensiivisesti silmiin.

”Mitä ihmettä sinä oikein minussa näet?” hän ähkäisi. Nizin katse ei edes värähtänyt.

”Maailman ihmeellisimmän asian”, Niz sanoi. Nui-Kralhi nielaisi, kun Niz käytännlssä katsoen ryömi taas hieman lähemmäksi.
”Siinä sinä istut katselemassa tähtitaivasta haaveillen kuin kuka tahansa tähän maailmaan syntynyt.”

”Noh, niin”, Nui-Kralhi sanoi. Hän ei enää saanut katsettaan irti lähestyvän Nizin kasvoista.

”Eikä se tunnu olevan sinusta lainkaan ihmeellistä”, Niz huokaili.

”Miksi ihmeessä olisi?”

Niz kohotti kulmiaan ja virnisti entistä leveämmin.
”Uskomatonta, miten pystyt olemaan ajattelematta sitä”, toa huokaili ja työnsi kasvonsa miltei kiinni Nui-Kralhin Miruun.
”Minä nimittäin mietin sitä koko ajan. Jokainen valveilla vietetty tunti. Mysteeri, jota en vain saa ratkottua huolimatta siitä, kuinka monta lukematonta tuntia vietämme yhdessä.

Nui-Kralhi ei enää sanonut mitään, kun Nizin kämmen siveli hänen rintapanssariaan täsmälleen siitä kohdasta, missä hänen sydänkuulansa sijaitsi.

”Mistä ihmeestä tuo sinun sielusi oikein on tullut?” Niz kysyi haltioituneena. Ei Nui-Kralhi siihen osannut vastata. Eikä häntä vastaus erityisesti kiinnostanutkaan. Hän nyt vain oli. Niz ei tosin ollut valmis päästämään siitä kysymyksestä vieläkään irti. Ja jos hän oli itselleen täysin rehellinen, hän oli täysin valmis antaa tämän ihmetellä, jos se tarkoitti, että hän saisi katsoa Nizin keltaisena hohtavia silmiä niin läheltä. Siksi hän ei ensin pyristellyt, kun toan kasvot lähestyivät hänen omiaan. Kunnes heidän kasvonsa juuri ja juuri koskettivat. Silloin Nui-Kralhi viimein raahautui hivenen taaksepäin jättäen hämmentyneen Nizin siihen paikkaan huulet törrölleen.

”Mitä… mitä nyt?”

”Entä… Ficus?” Nui-Kralhi kysyi. Hän oli ajatellut sitä koko illan, mutta viimein oli tullut se hetki, kun hänen oli pakko kysyä siitä ääneen.

Niz näytti siltä kuin olisi purskahtamassa nauruun, mutta onnistui kuitenkin pidättelemään tunteenpurkaistaan.

”Sinä huolehdit aivan liikaa. Sellaisistakin asioista, joista sinun ei tarvitsisi”, Niz naurahti ja tällä kertaa käytännössä hyppäsi Nui-Ktalhin päälle kaataen tämän nurmikkoon ja painaen kasvonsa taas aivan lähelle.

”Tahdon kuoria sinut auki”, Niz parahti ja painoi huulensa vasten Nui-Kralhin kasvoja. Tällä kertaa hän vain antautui sille. Vastasi suudelmaan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, mitä hän oli koskaan eläessään tehnyt.

Tähtitaivaalla heidän yläpuolellaan loistava punainen tähti oli sinä sinä yönä kirkas. Sen loisteessa toisiinsa kietoutunut kaksikko tunsi olonsa turvalliseksi. Eikä tyhjyys, joka taivaalla sen seurana velloi, voinut kosketta paria, joiden katseet enää hädin tuskin poistuivat toisistaan.

Jopa kellokoneistojen meteli Nui-Ktalhin mielessä hiljeni pieneksi hetkeksi.

Auringonkasteen Kappeli, kolme vuotta myöhemmin

Temppeli ei ollut suuri, mutta ei ollut juhlakaan. Ga-Metrun kirkkojen joukossa se oli suorastaan vaatimaton. Kupoli kaartui tilan ylle kuin harmaa taivaankansi, ja se oli koristeltu mosaiikkimaalauksin auringoista, jotka loistivat satojen pienten valokivien voimalla. Niiden kultaiset säteet valuivat seinillä aina lattiaan asti, ja upposivat sen siniseen kivipintaan.

Kappelin keskikäytävä päättyi kartion muotoiselle alttarille, jonka takana rovastinna Miduna seurasi seurakuntaansa rauhallisena. Turaga oli pukeutunut valkoiseen stolaan.

Itse morsiuspari odotti vielä eteisalkovissa, ja näkivät keskikäytävän kummallakin puolella istuvista vieraista lähinnä niskat. Vieraita ei ollut montaa. Osan he olivat tahtoneet kutsua, toisten kutsuminen oli ollut lähinnä kohteliasta.

Nui-Kralhin katse kulki katonrajasta kuin vaaroja etsien alas yleisön joukkoon. Sitten hän vilkaisi naista vierellään.
”Oliko Ficus aivan pakko kutsua?” hän murahti. Nui-Kralhin juhlahaarniska noudatti sota-akatemian etikettiä. Se oli samaa mallia kuin arkenakin, mutta kiillotettu lähes kromiseksi, ja sen päälle hän oli vetänyt pitkän mustan takin ja korkean kauluksen, mitä koristivat kaupunginkaartin punaiset tähdet.

”Minähän sanoin jo. Sekin olisi näyttänyt huonolta, jos emme olisi”, Niz vastasi ja korjasi kasvoilleen hymyn. ”Ajattele vähemmän Ficusta ja enemmän minua.”

Mies teki työtä käskettyä ja katsoi tätä. Niz ei juuri koskaan näyttänyt siltä. Toat käyttivät usein juhlissa yksinkertaisesti hienompaa versiota tavanomaisesta haarniskasta – soturi oli aina soturi, kuten Nui-Kralhi tiesi. Toinen muodin perussääntö oli pukeutuminen tavalla, joka sopi oman elementin väreihin. Nizillä olikin päällään pitkä yönsininen mekko, jonka hopealangasta tehdyt kuviot kiiltelivät valon osuessa niihin. Kaulassaan hänellä oli helmistä ja valokivistä tehty nauha.

”Sinä olet jo noitunut itsesi melkein kaikkiin ajatuksiini”, mies hymähti ja tarttui toaa kädestä. ”Näytät upealta, Niz.”

Nainen virnisti voittoisasti ja hipaisi miehen leukaa. ”Jätä haaveilusi myöhemmäksi. Seremonia alkaa juuri.”

Salin puolella alkoi pian virsi, joka kohosi ylös aurinkoja kohti. Se oli yksinkertainen hymni, joka lauloi kiitosta Suurelle Hengelle elämän kauneudesta. Akolyytti käytävässä nyökkäsi merkiksi, vaikka pari oli kyllä opetellut seremonian kaavan huolella. He lähtivät kävelemään keskikäytävää pitkin varmoin askelin, käsi kädessä.
Nui-Kralhi oli aina pitänyt uskonnollisten seremonioiden selkeydestä. Ne etenivät vaihe vaiheelta, ja jokainen yksityiskohta oli ennalta tiedossa. Kellon tarkkuudella he olivat alttarin luona virren viimeisellä nuotilla.

Pari polvistui sileän valkean alttarin eteen. Turaga sen takana katsoi heitä rauhallisesti, ja sitten nosti katseensa kohti koko salia.

”Suuri Henki meitä siunatkoon, ja Kolme Hyvettä viitoittakoon tiemme.”

Vieraat toistivat sanat. Moni vain mutisi, mutta Nurukanin ääni eturivissä kajahti vähintään papin itsensä tasolle.

”Rakkaat veljet ja siskot”, turaga jatkoi. ”Olemme tänään kerääntyneet Suuren Hengen silmien alle siunaamaan Nui-Kralhin ja Toa Nizin avioliittoon. On kirjoitettu, että niiden joiden sydämet lyövät samaan tahtiin, Kohtalot kietoutuvat yhteen, eikä heitä sovi erossa pitää. Siksi me toivomme tänään heille viisautta yhdistää Rakkauden ja Hyveiden polut niiden kummankin suuremmaksi kunniaksi.”

Nui-Kralhi kuunteli huolella. Sanat osuivat hänen omiin huoliinsa.

Seremonia jatkui otteella Punaisesta kirjasta. Se oli Nui-Kralhille tuttu. Se lieni harvoja kirjoja, jotka hän osasi Niziä paremmin.

”Taivaan Henki on uskollinen kuin kallio. Sillä hän on Suurkaupungin juuret ja hän on taivaankansi ikuinen. Miten Luoja voisi ikinä hylätä luomakuntaansa? Luoja on uskollinen loppuun asti.

Me lankeamme ja uskomme haparoi helposti. Mutta Suuri Henki ei haparoi: Hänen uskollisuutensa luomakunnan jokaiselle osalle, jokaiselle meistä, on loputon. Heikkouden hetkellä kääntäkää kasvonne häntä kohti ja muistakaa: hänen uskonsa meihin ei heikkene, ei vaikka me toistuvasti Hyveiden polulta eksymme. Meille on annettu Yhtenäisyys, jotta voisimme tavoittaa edes osan Hänen uskollisuudestaan luomakuntaa kohtaan. Rakentakaa Yhtenäisyydestä temppeli suojaksenne, jotta uskonne veljiinne ja sisariinne ei horjuisi.”

Niin tilaisuus virtasi eteenpäin. Seurasi rukous ja sana. Seremoniat oli pidetty parin toiveesta melko lyhyinä, mutta siinäkin mitassa aikaa kului. Turaga Midunalla oli pehmeä ääni, jota oli miellyttävä kuunnella. Lopulta hän pääsi itse vihkimiseen.

”Hyvä hääpari, Toa Niz ja Nui-Kralhi, hyvät häävieraat”, hän luetteli rauhallisesti. ”Olemme kerääntyneet tänne pienenä joukkona. Kun Toa Naho toivoi minun toimivan pappina tässä tilaisuudessa, koin sen kunnianosoituksena. Toain avioliitot ovat harvinaisia jopa Suurkaupungissa, eikä vähiten siksi, että monet kirkossamme vastustavat niitä. He usein sanovat, että Toan Kohtalo on toinen – suurempi – eikä vain yhteen henkilöön kietoutunut. Ja kumpikin teistä, hyvä hääpari, on moneen kertaan osoittanut, miten vakavasti te otatte Velvollisuutenne tätä kaupunkia ja sen kansaa kohtaan. Toa Nizin ansiot jatkavat kaupunkimme ihannetta tavoitella viisautta ja tietoa, ymmärtää Suuren Hengen luomakuntaa Hänen kunniakseen. Everstiluutnantti Nui-Kralhi on omistautunut kaupungin puolustamiselle, ja vaikka Suuri Henki on meitä siunannut pitkällä rauhalla, on tarpeen, että jotkut meistä kulkevat vielä Toain sotaisampaa tietä. Minä toivon, että liittonne tukee teitä kumpaakin teidän Velvollisuuksissanne, ja että te täydennätte toisianne ja tuotte toisissanne esiin parhaat puolenne. Sillä minä uskon, että kun Suuri Henki herättää rakkauden nuorissa sydämissä, se on osa Kohtalon suurta suunnitelmaa, ja sille polulle täytyy vain astua. Toivon, että tänne kokoontuneet ystävät iloitsevat liitosta, ja tukevat Niziä ja Nui-Kralhia kaikissa heidän elämänsä haasteissa.”

Nyt turaga kääntyi katsomaan paria suoraan. Vieraat nousivat seisomaan. Oli aika. Nui-Kralhi ei voinut vieläkään uskoa, että todella oli siinä. Ohimenevä ajatus pelkäsi sen olevan unta, joka katoaisi pian, tai muuttuisi painajaiseksi. Mutta kun hän ajatteli Nizin lämmintä kättä kädessään sellaiset ajatukset kaikkosivat.

”Suuren Hengen silmien alla ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Toa Niz, tahdotko ottaa Nui-Kralhin aviomieheksesi, kulkea hänen kanssaan Yhtenäisyyden tietä ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes Kohtalo teidät erottaa?”

”Tahdon”, Niz vastasi.

”Suuren Hengen silmien alla ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Nui-Kralhi, tahdotko ottaa Toa Nizin aviovaimoksesi, kulkea hänen kanssaan Yhtenäisyyden tietä ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes Kohtalo teidät erottaa?”

”Tahdon”, Nui-Kralhi sanoi koko sydämestään.

Hän ojensi turagalle heidän liittonsa soljet, jotka pappi nosti ilmaan. Katon aurinkojen valot kiilsivät niiden kultaisista pinnoista.

”Rukoilkaamme sen liiton puolesta, jonka merkkinä nämä sydämen soljet ovat.”

”Suuri Henki,
sinä joka tiedät meistä jokaisen sydämen ja opastat meitä,
ota suojelukseesi tämä liitto.
Auta Toa Niziä ja Nui-Kralhia elämään avioliitossaan
kiitollisena Yhtenäisyydestä ja rakkaudesta,
täyttämään Velvollisuutensa toisiaan ja muita kohtaan,
ja kulkemaan yhdessä Kohtalon heille asettamaa polkua.”

Korut siirtyivät takaisin parille ja he nousivat seisomaan. Mies painoi pienen kultaisen auringon Nizin sydänvalon alapuolelle. Koru kiinnittyi tämän rintaan. Sen pinta heijasteli keltaisen sydänkiven loistoa. Niz hymyili ja teki samoin. Keinotekoinen tai ei, Killjoyn oma sydän säteili samaan tahtiin. Nui-Kralhin silmät eksyivät naisen silmiin. Oli harvinaista nähdä Nizin kasvoja niin puhtaan onnellisena, kuin pienen hetken maailmassa ei ollut mitään muuta kuin he kaksi.

Turaga asteli parin viereen.
”Te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Suuren Hengen ja tämän seurakunnan edessä. Tästedes olette kuin Kaksoisauringot, sillä te olette kaksi mutta yksi. Minä Suuren Hengen palvelijana julistan teidät mieheksi ja vaimoksi.”

Ja niiden sanojen päätteeksi toa ja kralhi suutelivat.

Alttarilta he poistuivat Tähtien marssin tahtiin. Vieraat heidän kummallakin puolellaan seurasivat paria katseillaan. Oli hädin tuskin kasvoja, joilla ei olisi ollut hymy. Jopa Ficus yritti. Nurukanin virne oli niin leveä, että se sai hänen viiksensä kaartumaan ylöspäin. Herra iski silmää, minkä Niz yritti vain olla noteeraamatta.

Kuten matoralaisten temppeleissä tavallisesti, muurien sisäpuolelle jäi vehreä piha rauhoittumista ja luontoa varten. Gametrulaiset kappelit tunnettiin ehkä kaikkein kauneimpina, ja syystä. Pihalle oli tehty kokonainen lampi, johon vesi solisi putouksina Kanohi Haun muotoon veistetystä patsaasta. Sitä reunustivat sypressit ja monissa värissä leimuavat pelargoniat. Kauniisti kaiverretulle pihapöydälle oli tuotu juomatarjoiluja, mutta suurempia juhlia pari ei ollut tahtonut pitää.

Nui-Kralhi olisi toivonut voivansa vain juosta pakoon paikalta Nizin kanssa, mutta he ehtivät hengähtää vain pienen tovin. Kumpikaan ei osannut sanoa mitään toisilleen siinä hetkessä. Vieraat tulivat puutarhaan pian heidän jälkeensä, ja alkoi onnittelujen kimara. Nurukan marssi suoraan halaamaan kralhia tiukalla karhun halauksella.
”Everstiluutnantti! Valtavasti onnea! Tiedäthän että sanovat avioliiton olevan sotilaan rintamista vaikein!” Hän julisti ja nauroi perään.
”Yritän selvitä siitä hengissä, herra kenraali”, Nui-Kralhi nyökkäsi.

”Ja Niz!”, Nurukan halasi tätäkin. ”Hyvä että sinullakin on jotakin muuta kuin kirjasi. Tekee teille molemmille hyvää!”

”Kiitos”, Niz oli kohtelias.

”Kuulkaas”, maan toa jatkoi iloista puheluaan. ”Vaikka Velvollisuus onkin hyvin tärkeää, määrään teidät pitämään juuri niin pitkän häämatkan kuin haluatte, ja jossain missä ette missään nimessä tee töitä. Te olette juuri sellaisia taulapäitä että jos en erikseen sano niin olette huomenna konttorilla kello kahdeksan.”

Hääpari yritti näyttää viattomalta, mutta heitä kumpaakin huvitti, miten oikeassa Nurukan oli. Tämä teki tilaa seuraavalle ja vitsaili jotakin boolin terästämisestä. Jos kenraaleista väkevin oli laittanut itsensä lähinnä sotilaallisen tyylikkääksi, Toa Herra oli käyttänyt tilaisuuden laittaa päälle vielä kalliimpaa kuin tavallisesti. Hänen takkinsa oli kiiltelevää mustaa nahkaa, joka oli rajattu punaisella sametilla ja napitettu valokivestä hiotuilla napeilla. Herran seuralaista he eivät tunteneet nimeltä: tämä oli keimaileva vortixx, joka oli hivenen Herraa pidempi (joka oli itsekin toaksi pitkä), ja joka oli laittanut itsensä vähintään yhtä koreaksi. Nui-Kralhista xialaisen tyylin huikentelevaisuus tuntui lähinnä haaskaukselta, ja hänestä oli hieman kiusallista että Herra oli ottanut mukaansa jonkun heille täysin vieraan, mutta eipä hän ajatellut olla ilonpilaaja omissa häissään.

”Niz, Nui-Kralhi, paljon onnea”, Herra hymyili. ”Pahoitteluni, en ehtinyt esitellä teitä toisillenne aiemmin. Tässä on Vennara.”

”Hauska tutustua”, nainen niiasi. ”En olekaan ennen ollut metrulaisen tavan mukaisissa häissä.”

”Kiitos. Nämä olivat hieman karsittu versio”, Niz vastasi.

”Todellako? No, kenties en ole vain tottunut siihen, miten paljon te jaksatte siteerata vanhoja kirjoja”, Vennara mietti. Se kuulosti enemmän aidolta kulttuurishokilta kuin piikittelyltä.

”Joka tapauksessa”, Herra täytti hiljaisen hetken. ”Toivon teille kaikkea hyvää. Nauttikaa elämästä.” Hän ja hänen seuralaisensa halasivat kumpaakin lyhyesti. ”Tiedän, että pyysitte, ettei teille annettaisi lahjoja, mutta löysin jotakin mikä yksinkertaisesti huusi Nizin nimeä.”

Hän loihti takkinsa taskusta pienen puisen rasian ja avasi sen elegantilla liikkeellä. Nizin silmät suurenivat, kun hän ymmärsi, mitä hän katsoi.

”Entisöity Tulinoidan silmä Kezat-Nuin kaivauksilta”, Herra esitteli ylpeänä. Punainen rubiini oli hiottu täydellisen symmetriseksi silmäksi, ja sen keskeltä erotti syvemmän, sinisen kerroksen. Se oli rajattu obsidiaanilla ja kiinnitetty hopeakäätyyn. Niz selvästi tunnisti esineen, mutta Nui-Kralhi ei osannut sanoa siitä mitään. Hän eittämättä kuulisi siitä aivan tarpeeksi tulevina päivinä. Juuri sillä hetkellä hän välitti vain siitä, miten onnellisen yllättyneeltä Niz näytti.

”Kyhrex, tämä on- tämä on uskomattoman arvokas. Näitä on löytynyt vain seitsemän, ja-” Niz protestoi.

”Ja nyt sinulla on yksi niistä”, Herra osoitti Niziä ja taputti hänen olkaansa. ”Minusta sinä jos kuka olet ansainnut sen.”

Niz otti korurasian vastaan hivenen tärisevin käsin. ”Kiitos. Sinun ei olisi pitänyt.”

”Kyhrex-kulta on melko holtiton rahan suhteen, mitä tulee naisiin”, Vennara virnisti Nizille eleellä, joka oli tarkoitettu jotenkin salaisen tietäväiseksi. Herra vain naurahti vastaukseksi ja jatkoi nyt tuoreen aviomiehen suuntaan.
”Minulla on sinullekin lahja, mutta se odottaa Hangaari 3:ssa”, Herra sanoi. ”Sitä ei ollut aivan sopiva tuoda häihin.”

”Ja et aio kertoa, mikä se on?” Nui-Kralhi kysyi.

”Ja pilata yllätys? Hah. Me menemme nyt maistamaan juotavianne.”

Hääväki oli jakautunut pieniin seurueisiin pitkin puutarhaa, ja äänekkäin niistä oli muodostunut Nurukanin ja boolipöydän ympärille aivan lammen rantaan.

”Ainakin heillä on hauskaa”, Nui-Kralhi sanoi hiljaa Nizille.
”Voi, sinullako ei?” nainen naurahti. ”Sinä olet pärjännyt oikein hyvin.” Sen hän sanoi äänensävyllä, missä oli ripaus opettajatarta. Sitä hän käytti joko luennointiin tai torumiseen.

Toa Naho oli seuraava, joka tuli parin luokse. Hänellä oli yllään Toa Mangain edustushaarniska lähes valkoiseksi kiillotetuilla panssareilla ja yksinkertaisella valokivikorulla, joka loisti samaa väriä kuin hänen oma sydänkivensä. Nui-Kralhi noteerasi hiljaa, että haarniska oli täysin taistelukelpoinen, eikä samalla tavalla kömpelö tai liian avoin kuin moni muu juhlahaarniska.

”Mukava nähdä sinua joskus auringonvalossa, Niz. Valtavasti onnea”, Naho sanoi ja halasi naista lämpimästi.
Niz lähinnä pyöräytti silmiään.
”Kiitos tämän kaiken järjestelystä”, hän sanoi. ”Sinusta oli todella paljon apua.”

”Totta kai”, Naho nyökkäsi ja halasi myös Nui-Kralhia, mutta virallisemmin. ”Onnea sinullekin. Pidä Niz maan pinnalla.”

”Se ei aina ole helppoa, mutta lupaan yrittää”, mies vastasi, ja sai palkkioksi hymähdyksen.

”Naho! Heti juonittelemassa minun pääni menoksi…” Niz nauroi Nahon perään.

Seuraavaksi Nizin kollegat tulivat tervehtimään. Tohtori Mavrah ja tutkijat Delron ja Sanaha olivat Nui-Kralhille tuttuja vain etäisesti. He kuuluivat siihen osaan hänen vaimonsa elämää, missä keskusteltiin synapseista ja myeliinitupeista ja akritarkeista, ja minkä edessä hän tunsi itsensä auttamattoman tyhmäksi. Aviopari kyykistyi matoran-mittaisten vieraiden tasolle halatakseen, kuten tapana oli. He esittivät koko Nizin tutkimusosaston puolesta onnittelut.

Seuraavat matoranit olivat puolestaan Nui-Kralhille hyvin tuttuja. Heillä oli päällään tyylikkäät upseerin juhlahaarniskat kaupunginkaartin punaisilla korostuksilla.
”Me halusimme esittää onnittelut koko akatemian puolesta”, majuri Azglar hymyili. ”Ja osanottomme kurssitoverimme vapauden puolesta.” Heillä oli kortti, minkä olivat allekirjoittanut koko vuosikurssi, ja pari sotatieteen opettajaakin.

”Hyvä että jotkut piikittelevät häntäkin”, Niz sanoi.

”Tietäisitpä vain”, Nui-Kralhi virnuili. ”Ette ole muistaakseni tavanneet. Tässä ovat everstit Azglar ja Dalano. He ovat idiootteja.”

”Hauska tavata. Tulkaa joskus käymään”, Niz vastasi. Nui-Kralhi katui sitä välittömästi – hän ei tosiaankaan haluaisi Azglarin selittävän kaikkea akatemiassa sattunutta hänen vaimolleen. Tai kenellekään muulle. He juttelivat hetken, halasivat ja tapasivat vielä muutaman vieraan. Turaga Miduna kävi vielä esittämättä henkilökohtaisen onnittelun. Juuri kun Nui-Kralhi oli varma, että kaikki oli nähty, muistutti kolmas Käden johtaja olemassaolostaan.

Toa Ficus oli pukeutunut huolitellun pelkistetysti. Violetti kangas hänen haarniskassaan sekä yksinkertaiset korut kuuluivat juhla-asuun, mutta niille jotka Ficusta tunsivat viesti oli selvä: kädenlämpöinen, lähes protestin omainen osallistuminen.

”Minunkin lienee sopivaa onnitella teitä”, Ficus sanoi. Hän ei osannut katsoa Niziä silmiin.

”Kiitos, että tulit”, Niz vastasi ja levitti käsiään hieman. Toinen nainen astui lähemmäksi, halasi Niziä nopeasti ja vetäytyi yhtä nopeasti. Nui-Kralhi seurasi tämän jokaista liikettä. Heidän halauksensa oli vielä kylmempi.

”Minä lainaan häntä hetkeksi”, Ficus sanoi Nizin suuntaan ja katsoi Nui-Kralhia. Hän viittoi silmillään tätä sivummalle. Kaksikko käveli hieman etäämmälle puutarhaan. Niz seurasi heitä huolestuneena käsi leuallaan.

”Mene asiaan” Nui-Kralhi sanoi lopulta. Ficus oli niin lähellä häntä, ettei heidän keskustelustaan karkaisi ääntäkään.

”Hyvä on. Sinä et ansaitse häntä”, Ficus teki työtä käskettyä. Nui-Kralhin ilmekään ei värähtänyt. ”Mutta kun asiat ovat miten ovat, tahdon että sinä pidät hänestä huolen.”

Mies tuhahti. ”Minä pidän hänet turvassa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että sinä pyydät niin.”

”Hyvä niin”, Ficus nyökkäsi. ”En kiellä sitä, koen oloni katkeraksi. Mutta meidän tulisi tulla toimeen edes Nizin takia.”

Nui-Kralhi nyökkäsi ja lähti Ficuksen luota. Ficus katsoi Niziin vielä viimeisen kerran ennen kuin kääntyi ja lähti kappelilta.

”Mitä hän sanoi?” Niz kysyi mieheltään.

”Ei mitään tärkeää”, Nui-Kralhi mutisi. ”Olihan hän viimeinen?”

Niz näytti siltä, kuin olisi halunnut kysyä uudelleen, mutta päätti jättää sen sikseen.
”Oli”, hän vain nyökkäsi. ”Ehkä on hyvä meille kaikille, että hän ei jäänyt pidemmäksi aikaa.”

Nui-Kralhi otti vaimoaan kädestä.
”Minä tarvitsen jotakin alkoholipitoista”, hän sanoi. ”Ja kaipa meidän pitää viihdyttää vieraita vielä vähän aikaa.”
Niz lähti hänen rinnallaan kohti tarjoilupöytää ja iloista puheensorinaa. Pian hekin olivat jälleen juhlatunnelmassa, Ficuksesta ja sodan kuiskauksista huolimatta. Sellaisia päiviä ei Nui-Kralhin elämässä ollut liian montaa.

Mustan Käden tukikohta, Metru Nuin sodan kolmas vuosi

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun tutkimusosastolta tukikohdan syvyyksistä paenneet Kalit oli taltutettu kolmen maan toan toimesta. Kaksi päivää siitä, kun Niz oli asetettu tutkintavankeuteen. Ja kahteen päivään ei ollut vahkityttö lakannut itkemästä.

Xen istui lattialla pää polviinsa haudattuna. Hänen isänsä sanoilla ei ollut parantavaa vaikutusta. Päin vastoin, niistä oli ollut pelkästään haittaa. Nui-Kralhi oli neuvoton huoneensa nurkkaan käpertyneen tyttärensä kanssa. Edes Tarkastaja ei ollut onnistunut valamaan tyttöön toivoa. Nui-Kralhi laskeskeli omien mahdollisuuksiensa olevan vielä laihemmat, mutta hän ei silti ollut poistunut Xenin viereltä tuntikausiin.

Herätys oli äkillinen. Yskänpuuska sai jokaisen kolottavan nivelen kuin liekkeihin hänen henkitorvensa salpautuessa yllättäen kiinni. Sitä ei ollut kestänyt kuin henkäyksen verran, mutta yskänpuuska sen kun jatkui. Kesti ainakin minuutti, että Killjoy sai sen kuriin ja senkin jälkeen hänen hengityksensä vinkui kuin hän olisi ollut edelleen hengityskoneessa.

Hän nosti itsensä sängyssä istuma-asentoon. Muutaman syvän henkäyksen jälkeen hän tajusi, että huoneen lattialla makasi jotain punaista.

”… mitä helvettiä?” Killjoy mutisi. Lattialla olevalla asialla oli selvästi jalat ja aivan käsittämättömän suuret leuat.
”Kuka… kuka sinä olet?” Killjoy kysyi.
”Hei vaan sinullekin. Olen Visokki, yksi Klaanin admineista.” punainen visorak vastasi telepaattisesti.

Killjoy säpsähti. Ääni oli kuulunut hänen päässään. Se ei kuulostanut yhtään siltä, että se olisi kuulunut hänen lattiallaan olevalle olennollei.
”Miten… miten sinä teet tuon? Puhut tuolla tapaa pääni sisällä?
”En osaa puhua muulla tavalla. Pääsen toisten päiden sisään. Ja ei, se ei ole niin hauskaa kuin miltä kuulostaa.”

Killjoy tuijotti Visokkia tyrmistyneenä. Hän ei ollut nähnyt samanlaista olentoa koskaan aikaisemmin, mutta osasi päätellä tämän ulkomuodosta jotain nyt, kun hän sitä hetken tuijotteli. Sotilasakatemiassa oli mainittu visorakit lähinnä sivulauseessa, mutta se oli ainoa looginen selitys hämähäkille hänen jalkopäässään.

”Klaanin admineista…” Killjoy toisti Visokin sanat. ”Eli olen yhä täällä? Luulin tovin että olisin vankisellissä jossain… kaukana.”
”Kyllä. Tosin et ole kauaa, jos yrität uudestaan vielä tappaa jonkun.” Visokki viesti lakonisesti.

Killjoy ei vastannut mitään, ainoastaan käänsi katseensa jalkoihinsa. Uudet raajat oli kiinnitetty vähän sinne päin. Ne kyllä liikkuivat hieman, kun Killjoy yritti, mutta kävelemisestä hän ei uskaltanut edes unelmoida. Sama juttu käsiensä kanssa. Ne toimivat sen verran, että hän sai käännettyä tyynyn ja silloin tällöin kohennettua peittoaan.

Visokin varoitus oli toki ymmärrettävä, mutta vaikka Killjoylla ei olisi ollut mitään aikomusta noudattaa sitä, ei hän siinä tilassa ollut uhka kärpäsellekään. Killjoyn väsynyt katse kertoi visorakille kaiken tarvittavan.

”Oletko täällä vahtimassa minua sitten?” Killjoy lopulta kysyi. ”Jos olet ollut päässäni varmaan tiedät, että en ole nousemassa tästä hetkeen.”
”Ihan kuin sinua pitäisi vahtia tuossa tilassa. Tulin selvittämään, miksi ylipäätänsä tulit Klaaniin?”

”Eikö Guardianin versio tapahtumista kelvannut?” Killjoy ähkäisi. ”Hän varmasti kertoi jo oman puolensa.”
”On kohtuullista kuulla kummankin osapuolen versiot.”

Killjoy ei suoraan sanottuna ymmärtänyt, miksi visorak edes yritti. Siinä, mitä hän oli yrittänyt tehdä, ei ollut mitään puolusteltavaa. Hän oli yrittänyt tappaa Guardianin ja epäonnistui. Se ei sen yksinkertaisemmaksi muuttunut. Mutta huomioiden, että Visokin ääni kajahteli hänen ajatustensa keskellä, tuntui myös turhalta yrittää valehdella. Totta kai hänellä oli ollut syynsä. Hän ei vain olettanut että niillä oli Bio-Klaanille hirveästi väliä.

”Tässä vaiheessa on varmaan selvää, että työskentelin Varjotulle vielä hiljattain. Menetin kauan sitten jotain… minulle tärkeää. Varjottu osoitti minulle syyllisen. Tajusin… liian myöhään että hän valehteli. Hän laittoi minut Guardianin perään vain siivotakseen vanhoja virheitään.”

Killjoy huokaisi. Hän jätti sanomatta paljon, mutta kaikki, mitä hän oli kertonut, oli totta.

”Loput tiedät.”
”Et työskentele hänelle enää? Mitä meinaat seuraavaksi tehdä?” visorak tunnisti mielessään, että Killjoy puhui totta.

”Minä… en tiedä”, Killjoy vastasi rehellisesti. ”Minä en ole aivan vakuuttunut, että olen edes hereillä… tai hengissä… Istun tässä ja toivon että kipulääkkeen vaikutus ei koskaan lakkaa?”
”Kyllä sinä näytät tuosta selviävän. Olet selvinnyt paljon pahemmistakin tilanteista. Onko sinulla vielä velvoitteita jossain muualla?” Visokki tunnusteli Killjoyn mielessä pyöriviä muistoja.

”Noh, minä en tappanut sitä Geetä… joka kai teknisesti tarkoittaa, että jätin käskyjä toteuttamatta”, Killjoy mietti. Hän oli samalla hieman kauhuissaan siitä, kuinka paljon Visokki oli hänen päässään nähnyt.
”Tässä vaiheessa en ihmettelisi, jos merkkaisivat minut vain kuolleeksi tai kadonneeksi… tai siis, ei se kai minua haittaisi”, Killjoy sanoi.
”Eli he eivät tulisi etsimään sinua, vaikka et toteuttanut käskyä? Tuosta noin vain julistaisivat sinut kadonneeksi?” visorakin mielestä tällainen lopputulos kuulosti aivan liian yksinkertaiselta.

Visokki oli tietenkin oikeassa. Ei se ollutkaan. Vaihtoehdot olivat kuitenkin aika vähissä. Joko Killjoyn hädin tuskin hengittävä raato kärrättäisiin jotenkin takaisin Odinalle, jossa Varjottu pitäisi huolta, että hänen päivänsä olivat luetut. Pakoileminen koko pimeyden metsästäjien verkostolta olisi käytännössä mahdotonta, eikä Killjoy uskaltanut edes kuvitella itseään enää taistelemaan.

Kolmas vaihtoehto oli jäädä sinne, missä hän oli, mutta Bio-Klaaniin jäämällä hän olisi riski linnakkeelle. Hän ymmärsi sen kyllä, ja oletti, että sitä Visokki huolellaan tarkoitti.

”Joku kyllä vääjäämättä huomaa”, Killjoy myönsi. ”Paitsi jos lukitsette minut jonnekin selliin ettekä koskaan kerro kenellekään, että olen siellä”, Killjoy huokaisi.

”No mitäs hyötyä siitä olisi? Ihan kuin sinä pystyisit olemaan jossain sellissä eristyksissä kaikista. Tuolla taustalla sinulla räjähtäisi pää ja eikö silloin olisi ihan sama, jos olisit kuollut? Miksi haluat selliin?” Visokki kysyi kummastuneena Killjoyn säälittävästä esityksestä.

Killjoy valahti sängyssä hieman ja joutui korjaamaan vaivalloisesti asentoaan, että näki taas Visokin kunnolla.
”Ei millään pahalla… mutta keskustelen sinunkin kanssasi vain, koska en kirjaimellisesti voi sulkea korviani sanoiltasi. En minä halua selliin, mutta… en syytä teitä jos haluatte minut sellaiseen.”
”Sinusta voisi olla paljonkin hyötyä Klaanille, joten ihan turhaa makuuttaa sinua sellissä. Et suinkaan ole ensimmäinen erikoisen taustan omaava olento täällä.”

Killjoy tuijotti Visokkia. Tämän sanojen ironia ei mennyt häneltä ohi.
”Sinä olet visorak, etkö olekin? En tiennyt, että osaatte, noh… ’puhua’ noin…”
”Ei tämä ole visorakien ominaisuus. Vain minun. Monella klaanilaisella on spesiaaleja kykyjä.”

”Saat tämän paikan kuulostamaan ihan Odinalta”, Killjoy murahti. ”Minulla ei ole ollut siellä ainuttakaan työparia jolla ei ole jotain mutatoitunutta raajaa tai ammu laaseria silmistään tai jotain…”

Killjoy oli hetken hiljaa. Tilanne oli aivan kummallinen. Punainen telepaattinen hämähäkki saarnasi hänelle eristäytymisestä sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt tappaa tämän oletetun ystävän. Sitten visorakin aikaisemmat sanat upposivat viimein.

”Hetkonen… hyötyä?” Killjoy ihmetteli. ”Tarjoatko sinä minulle töitä? Tuon kaiken jälkeen?”
”Ei täällä ketään töissä ole. Klaanissa on jokaiselle oma vastuutehtävänsä yhteisön hyväksi. Tarjoan sinulle merkityksellistä turvapaikkaa yhteisöstämme.” Visokki alkoi kertoa, mutta sitten jatkoi: ”…tai minun täytyy keskustella asiasta ensin muiden adminien kanssa ennen kuin voimme ottaa sinua Klaaniin”.

”Onko teitä muitakin kuin sinä ja Guardian?” Killjoy kysyi.
”Joo, meitä oli neljä, mutta nyt enää minä, Guardian ja Tawa.”

”… Tawa”, Killjoy toisti. Oli vaikea sanoa, oliko nimi hänelle tuttu. Hänen vammansa – tai oikeastaan kipulääkkeet hänen vammoihinsa – olivat sumentaneet melko paljon.
”En tiedä hänestä, mutta Guardian ei varmaan ole hirveän mielissään, että harkitset tuota.”
”Kyllä, Toa Tawan kanssa perustin Klaanin. Guardian ei ole sinun murheesi. Onko sinulla ehdotuksia, mitä voisit tehdä Klaanissa?” Visokki kysyi suoraan, vaikka ei Killjoyn kunnon huomioiden odottanut mitään kauhean järkevää vastausta kysymykseensä.

”Minä olin kenraali”, Killjoy huokaisi. ”En usko, että teillä soditaan ihan hirveästi? ’Turvapaikka’ kuulostaa siltä, että yritätte välttää… kaikkea erikoisosaamistani.”
”Ei turvapaikka pysy turvallisena, jos sitä ei puolusta. En näe, että tässä olisi mitään ristiriitaa.”

Killjoy hymähti. Se oli aitoa huvittuneisuutta ja hän koki sitä ensimmäistä kertaa sitten jouduttuaan siihen petiin. Ääni tuli jostain niin syvältä, että se poltteli hänen kurkussaan.

”Niin käytännöllisesti ajateltu. Olet ihan okei tuollaiseksi hämähäkiksi.”
Killjoyn suusta se oli kehu, vaikka se kuulosti sellaiselta vain hädin tuskin.

Visokki hymyili mielessään. Taas yksi onnistunut kohtaaminen pelastetun sielun kanssa. ”Sinuna lepäisin vielä täällä sairasosastolla. Sillä aikaa voit miettiä, miten voit hyödyntää kenraalin taitojasi Klaanissa ja miten jatkossa kohtaat Guardianin.”

Se oli viimeinen asia, mitä hän olisi halunnut ajatella. Valitettavasti hänellä ei ollut muuta kuin aikaa ja sairaalan valkoinen katto seuranaan, joten ajatteleminen oli ainoa asia, mitä hän edes pystyi tekemään huonosti nukuttujen öiden ja lääkepistosten välissä.

”Lupaan, etten karkaa, ennen kuin olette päättäneet jotain”, Killjoy murahti ja heilutteli jalkojaan. Ne liikkuivat vähän. Mutta vain vähän.
”Sen uskon, koska sinä tuskin hetkeen pystyt kävelemään. Ota rauhallisesti. Minä juttelen adminien kanssa ja palaan asiaan.” Visokki totesi ja lähti kipittämään pois sairasosastolta adminin muiden velvollisuuksien ääreen.

Killjoy jäi huoneeseensa tuijottamaan sulhettua ovea. Sitten hän antoi itsensä valua takaisin makuuasentoon ja tuijotti huoneen kattoa.

Jos hänen sormissaan olisi ollut voimaa, hän olisi nipistänyt itseään testatakseen, oliko hän varmasti hereillä. Mutta huolimatta tavasta, jolla sanat olivat hänen päähänsä ajautuneet, ne tuntuivat liian utopistisilta, että ne olisivat voineet olla hänen omaa hourailuaan.

”Telepaattinen turvapaikan toan kanssa perustanu hämähäkki”, Killjoy ajatteli.
”Kaikkea sitä näkee…”

Killjoyn huoneesta olisi päässyt alakertaan hissilläkin, mutta tämä oli päättänyt ottaa portaiden mukanaan tuoman haasteen vastaan harjoitusmielessä. Hän oli kyllä viettänyt huoneessaan aikaa jaloillaan ja käveleksinytkin edestakaisin aina silloin tällöin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kolmeen kuukauteen, kun hänen jalkansa kohtasivat korkeuseroja. Jokainen askel oli otettava varovasti. Killjoy tunsi paineen arpeutuneen kudoksen ja uusien metallisten nivelien liitoskohdassa. Killjoy pohti hetken, kuinka paljon jokainen alaspäin johtava askel olisi sattunut ilman neljän eri kipulääkkeen kuuria, jonka Radiak oli tälle suonut. Ajatukset kuitenkin kaikkosivat nopeasti, kun Killjoyn täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa pystyssä pysymiseen.

Kaiteeseen tiukasti tarraten hän jatkoi askel kerrallaan. Olemattomiin palaneet nivelsiteet hänen selässään laittoivat selkänikamat jyrsimään inhottavasti toisiaan vasten. Painostava kipu jokaisessa nivelessä yritti parhaakseen estää Killjoyn matkaa. Mutta hammastaan purren hän jatkoi. Viimeinen asia, mitä hän tahtoi, oli Visokin reaktio, kun tämä saisi tietää portaikon päihittäneen suuren metrulaisen s0tasankarin.

Noin viisi minuuttia myöhemmin hänen vihollisensa kuitenkin kaikui tyhjänä hänen selkänsä takana. Hengästynyt, mutta itseensä tyytyväinen Killjoy pysähtyi hetkeksi nojaamaan kiviseen pilariin asuntolan eteisaulaan. Häntä ohitseen käveli hetkeä myöhemmin omiin ajatuksiinsa uppoutunut ta-matoran, joka ilmeisesti pelkästä naapurikoreudesta pysähtyi tervehtimään Killjoyta, ennen kuin lähti kiipeämään portaikkoa ylöspäin. Killjoy oli eleestä niin yllättynyt, että ei osannut reagoida siihen lainkaan. Hetken aikaa hän mietti, olisiko pitänyt huutaa jotain perään, mutta ei hän ollut varma siitäkään, pystyisikö hänen äänihuulillaan vielä edes tekemään niin.

Lopulta hän vain puski raskaan puisen oven edessään auki ja astui asuntolan aulatiloihin. Siitä matkaa olisi hyvin lyhyesti. ”Käännös oikealle ja sitten vain suoraan”, oli ollut Visokin ohje. Killjoy näkikin jo aulan päässä lasisilla seinillä rajatun alueen. Ja mikä tärkeämpää, hän haistoi sen. Tuoreen kahvin haju yllätti hänet. Ei vain siksi, että hän ei ollut varma hajuaistinsa toimivuudesta, vaan myös sillä, mitä se sai hänet tuntemaan. Haju oli niin arkinen, että muutaman sekunnin ajaksi Killjoy unohti täysin, että mikään hänessä oli vialla.

Kahviota lähestyessään hänen ohitseen käveli ainakin kaksi eri seuruetta. Toinen, matoralaisista koostuva, keskusteli kovaan ääneen jostakin urheiluun liittyvästä. Toinen, skakdista ja titaanista koostunut kaksikko, naureskeli kovaan ääneen vitsille, jonka joku mahdollisesti kolmas henkilö oli näille kertonut. Kumpikaan seurueista ei edes vilkaissut Killjoyta päin tämän ohitettuaan. Huojentunut raato jatkoi laahustamistaan, avasi lopulta lasisen oven ja astui sisälle puheensorinan täyttäneeseen Chat-Kahvioon.

Seurueita oli valtavasti, mutta niin oli myös yksinäisiä kahvin ystäviä. Miltei jokainen pöytä oli ainakin osittain varattu ja kahvion laidoille sijoitetut punaiset sohvat olivat väärällään rentoutuvaa väkeä. Killjoy ei ollut kuullut sellaista meteliä ikuisuuksiin. Hänen uusiksi rakennettu kuuloaistinsa tottui puheensorinaan kuitenkin nopeasti. Mielessään Killjoy kiitti sitä, että Creedy oli tehnyt niin hyvää työtä.

Muutaman hataran lisäaskeleen jälkeen Killjoy lähestyi tiskiä, jonka ääreltä poistui juuri kaksi tulen toaa isot noutokupit kourissaan. Killjoy käänsi katseensa tiskin yläpuolelle asetettuihin tauluihin, joissa eriteltiin kahvion tarjontaa. Hän ehti hädin tuskin lukemaan ensimmäistäkään riviä, kun jostain tiskin takaa huudahdettiin pirteällä äänellä.

”ELKOM! Ja tervetuloa Chat-Kahvioon! Mitä saisi olla?”

Killjoy käänsi katseensa alaspäin ja näki essuun pukeutuneen po-matoralaisen hymyilevän leveästi korokkeensa päältä. Tämän essussa komeili Bio-Klaanin sininen ussal ja tämän käsissä oli puhdistettavana ollut kahvipannu, jota tämä alkoi laittamaan takaisin paikalleen keittimeen.

”Öh”, Killjoy sanoi. Hän ei ollut aivan varma uskaltaisiko kokeilla jo jotain kiinteää. Hän ei tosin ollut ehtinyt listassa vielä niin pitkälle, kun hänet oli jo keskeytetty. Yhtäkkiä hän oli taas tuskallisen tietoinen häntä ympäröivästä väenpaljoudesta. Jokainen sekunti, jonka hän mietti, tuntui pieneltä ikuisuudelta. Kuin jokainen hetki, jolloin hän ei sanonut mitään, olisi tuonut mukanaan tuhat uutta tuijottavaa katsetta, jotka tuomitsivat hänen läsnäoloaan.

”I-iso kahvi?”

”Iso kahvi tulossa!” barista vastasi välittömästi ja kääntyi toisen, kuumana käyvän keittimen puoleen. Tumma tuore papu-uute täytti kahvion isokokoisemmille asiakkaille tarkoitetun keraamisen kupin. Sitten, ennen kuin tämä ojensi sitä Killjoylle, tämä asetti pienen muovisen tarjottimen kupin alle ja lisäsi kupin juurelle paperikääreisen konvehdin. Sitten matoran asetti tilauksen noutotiskeistä korkeammalle ja käänsi sitten katseensa takaisin Killjoyyn.

”Taidat olla uusi täällä?”

Killjoyn kuula hyppäsi tämän kurkkuun. Hän oli kestänyt alle kymmenen minuuttia. Hänen pahimmat painajaisensa olivat käymässä toteen.

”Juu”, hän vastasi yrittäen lujittaa itsensä parhaansa mukaan. Millaiset olisivat ensimmäiset syytökset? Oliko matoranin ensimmäinen hymynkare ollut ivallinen? Ehtisiköhän hän vielä vain karkuun tilanteesta? Paluumatkan hän tekisi kyllä hissillä. Nimittäin voimia portaisiin hänellä ei enää oll–

”Haluatko nimen listaan?”

”M… mi… täh?”

”Niin katsos kun täällä käy lähinnä näiden asuntojen väkeä niin suurin osa vaan pistää nimen listaan ja tasaa tilit kerran kuussa, niin ei tarvitse venkslata käteisen kanssa.”

Killjoy tuijotti matorania kuin olisi nähnyt varjoveljeshaamun. Matoran tuijotti takaisin vähän hämmentyneenä Killjoyn järkyttyneestä reaktiosta.

”En… minä… öh”, Killjoy takelteli. Hänen taakseen oli alkanut muodostumaan jonoa, mutta barista pysyi kärsivällisenä ja odotti, että siteisiin kiedottu mies sai ajatuksensa kasattua.

”En… taida olla vielä jäsen.”

”Ei se haittaa!” matoran hihkaisi. ”Jos sinulla on huoneen numero niin se riittää. Ja nimi tosiaan.”

”249”, Killjoy sopersi. Hän oli iloinen, että oli tarkistanut sen lähtiessään. ”Ja… tuota, Killjoy”, hän sitten jatkoi ja irvisti. Hän oli sanonut sen lainkaan miettimättä. Olisipa hän edes kääntänyt sen matoraniksi. Tai vain sanonut ”Nui-Kralhi”, niin kuin hänen olisi oikeasti kannattanut. Mutta ei. Hänen piti mennä täräyttämään pöytään se yksi nimi, jonka perintö oli kaikista karuin.

”Onkos se yhdellä vai kahdella ällällä?”

Killjoy tuijotti taas matorania vähän kummissaan. Tämä nosti katseensa ylöspäin mustekynä käsissään.

”Tuota… kahdella.”

”Tattista! Nauti juomastasi, Killjoy.”

Matoran käänsi jo katseensa Killjoysta ohi tämän perässä saapuvaan seurueeseen, kun Killjoy tarttui tarjottimeensa ja rupesi pälyilemään ympärilleen. Tilanne kahviossa oli edelleen pääosin sama. Täysin tyhjiä pöytiä ei yksinkertaisesti ollut. Hän sadatteli mielessään, että oli lähtenyt liikenteeseen, kun suurin osa linnakkeesta oli jo lopettanut työpäivänsä. Kahvion oikealla sivulla oli muutama pöytä, joissa istui yksinäisiä lehtiä lukevia kiinteistönhoitajia, mutta Killjoy ei ollut aivan varma, oliko kahden jonkun tuntemattoman kanssa istuminen itse asiassa pientä porukkaa pahempi skenaario.

Kahvion hälystä Killjoy oli kuulevinaan oman nimensä mainittavan. Hän varmistui siitä vasta, kun huomasi viher-keltaisen toan huitovan epämääräisesti hänen suuntaansa. ”Hei, Killjoy?” tämä yritti kiinnittää Killjoyn huomion. Pöydässä istui toinenkin toa, mutta tilaa oli hyvin.

Uteliaisuus voitti nopeasti muut vainoharhaisemmat tuntemukset ja Killjoy otti muutaman askeleen lähemmäksi pöytää melkein piripintaan täytetyn kuppinsa läikkymistä varoen. Hän oli kuulevinaan, että toinen toa sanoi hieman skeptisenä jotakin ”ei se kyllä näyttänyt tuolta”-suuntaista.

“Kenraali?” Umbra löi käden lippaan. Punainen jätti ei kyllä muistuttanut sitä sotakonetta, joka riehui Metru Nuin sodassa. Toa laskeutui takaisin penkilleen kun teknojätti ei jaksanut vastata sotilaallisesti.

Killjoy huusi päänsä sisällä niin kovaa kuin osasi kuvitella itsensä huutavan. Todellisuudessa hän sitten kuitenkin nyökkäsi toalle ja tämän pöydässä istuvalle toiselle hahmolle – toa hänkin.

”Öh… sotilasarvot taisivat jäädä Metru Nuille”, Killjoy sopersi.

”Ei hitto, olet oikeasti Killjoy?” Matoro kysyi Umbran virnistäessä vieressä. ”Liity seuraan!”

Killjoy katsoi kaksikkoa ensin kauhuissaan. Sitten hän tajusi, kuinka pahasti hänen kätensä vapisivat tarjotinta pidellessään. Liitoskohdat uusien käsien ja hänen vanhan ruumiinsa välissä eivät olleet vielä aivan kunnossa. Muutama sekuntia vain ja ote pettäisi ja vaivalla haettu kahvi lentäisi lattialle. Hän huokaisi syvään ja hyväksyi kohtalonsa. Tarjotin laskeutui pöydälle ja Killjoy rojahti hieman vaivalloisesti penkille toa-kaksikon eteen. Toinen toa joi kahvia ja toinen kaakaota, ja pöydällä oli lähinnä jäänteitä leivonnaisista.

“Joko kokeilit Sokerimahin (maha) munkkeja?” Umbra kysyi.

Killjoy vilkaisi tyhjiksi syötyjä kahvilautasia toien edessä ja päätteli, että jotain nämä olivat myös syöneet. Killjoy vilkaisi omaa konvehtiaan ja pohti, olisiko sen syöminen vielä hirveän viisasta.

”Onko se joku paikallinen juttu? En… ole käynyt kaupungissa vielä kunnolla.”

“Pakari-pakari leipoo kaupungin parhaat munkit. Ne näyttää ihan ussalilta!” Umbra kehui paikallista herkkua. “Kaupungissa on paljon muutakin mielenkiintoista. Uutta kievaria ne ovat rakentamassa ja satamaan nousi juuri pari kuukautta sitten uusi hotelli.”

”Miten sinä oikein päädyit tänne Metru Nuilta?” Matoro kysyi. Hän nojasi rennosti taaksepäin eikä kysymyksestä saattanut havaita, että se olisi poikennut mitenkään vaikka kuulumisten kysymisestä. ”Tai no, ei tarvitse vastata jos et halua puhua siitä. Se on aika normaalia täällä.”

Killjoy oli aidosti hieman yllättynyt jään toan hienotunteisuudesta tämän toverin aika räiskyvän keskustelunavauksen jäljiltä.

”En… ole oikeastaan ollut Metru Nuilla vuosiin”, Killjoy myönsi. ”Vietin viime vuodet koillissakarassa, ennen kuin saavuin tänne. Oletan, että palvelitte molemmat toa-armeijassa?”

Matoro nyökkäsi. ”Anteeksi, olen tosiaan Matoro. Öh, Mustalumi, jos pitää erottaa muista samannimisistä. Olin Ga-Metrun rintamalla Toa Dradden joukoissa. Vähän surkea reissu mutta tulipahan tehtyä…”

“Olen Valottu Umbra. Muutuin toaksi sodan alkupäivinä. Perin Lhekon Toa-kiven. Puolustin sodassa kotiani. Oli kunnia palvella Toa Lhikanin joukoissa.”

Dradde ja Lheko olivat molemmat nimiä, jotka Killjoy tunsi hyvin. Hän valitettavasti myös osasi uumoilla, millaisen kohtalon nämä olivat lopulta kohdanneet. Kal-metalli Killjoyn hädin tuskin suljetussa haarniskassa tuntui hetken aikaa kylmemmältä kuin se oli kertaakaan aikaisemmin.

”Hei vain”, hän yritti olla kohtelias. ”Päätellen äskeisestä minun ei varmaan tarvitse esittäytyä…”

Hän olisi halunnut kysellä Umbralta enemmänkin Lhekosta, mutta ei uskonut, että hänellä oli siihen vielä tarpeeksi sosiaalisia pelimerkkejä. Matorosta hän oli sen sijaan jo tajunnut jotain, jonka mainitseminen ääneen oli ehkä sopivan kevyttä.

”Meillä oli kyllä yksi Matoro Onu-Metrussa, mutta sinä et oikeastaan näytä häneltä paljoakaan.”

”Joo sitä sattuu”, Matoro vastasi. ”En ole Metru Nuilta kotoisin. Tunsitko tämän hyvinkin?”

”Istuimme kahvilla muutamaan otteeseen”, Killjoy tuumasi ja käänsi katseensa kuppiin, josta ei ollut ottanut vielä siemaustakaan. Eikä hän nytkään ehtinyt, sillä hän oli tajunnut jotain muutakin.

”Olihan meillä kyllä tosiaan se Le-Metrun Matorokin…” Killjoy muisteli. ”Ja Ta-Metrussa oli ne kaksoset, mutta niistä toista kutsuttiin kyllä jollain muulla nimellä. Matoro se kyllä oikeasti taisi olla.

“Kohta tänne tulee joku Zyglak-Matoro”, Umbra nauroi.

”No oliko Mustan Käden esikunnan kahvio parempi vai huonompi kuin meidän?” Matoro kysyi ja yritti johdattaa keskustelun jonnekin, mitä hän ei ollut kuullut miljoonaan kertaan.

”Sotilastukikohdan sisustus oli aika kolkkoa verrattuna tähän”, Killjoy myönsi. Hänen katseensa harhaili pitkin Chat-Kahviota, kunnes hänen katseensa osui seinällä toien takana komeileviin valtaviin kehystettyihin muotokuviin. Niitä tuijottaessaan hän tajusi, ettei ollut koskaan nähnyt tai kuullutkaan niistä viimeisestä – vihreäkasvoista leveästi virnuileva toa vastasi Killjoyn katseeseen.

”Herralla oli kyllä aina kaikkia ideoita sille. Päätyi lopulta nostattamaan seinälle jotain vähän tuon tyylistä”, Killjoy nyökkäsi kohti adminien muotokuvia. Visokin kuvasta Killjoylle tuli jo suorastaan lämmin olo. Guardianin kuva taas sai Killjoyn viimein kääntämään katseensa pois ja hörppäämään kahviaan. Se maistui taivaalliselta. Vihreäkasvoinen admin virnuili ehkä vielä vähän leveämmin muotokuvassaan.

”Eli siis kofeiini vaikuttaa sinuun?” Matoro kysyi. ”Koska tästä liikkui aina vähän juttuja, että kuinka paljon kenraalikapteeni oli vahki tai mekaaninen toa tai mikä tahansa. Okei, sori jos tämä on liian henkilökohtaista. Silleen, juotko alkoholia? Tekeekö se sinulle mitään?”

”Öh… kyllä ne kaikki tepsii”, Killjoy vastasi Matoron kysymykseen ja väisti samalla ne osat tämän spekulaatiosta, joihin hän ei halunnut ottaa kantaa.

“Paikallinen erikoisuus on Karhuhai-olut. Maistuu hyvin Turkanen-sinapin ja makkaran kanssa”, Umbra selitti nälkäisenä. “Olen mode täällä. Eräänlainen vahki siis.”

Sana ”mode” oli Killjoylle täysin uusi, mutta niiden rinnastaminen vahkeihin selvensi asiaa hieman. Hän myös sadatteli hieman tuuriaan osua paikallisen lainvalvonnan kanssa samaan pöytään.

”Entäs sinä?” Killjoy katsoi kohti Mustalumea. ”Teetkö sinäkin täällä jotain? Minulle ei ole oikein selvinnyt vielä, mitä täällä… noh… tehdään.”

”No siis”, Matoro mietti hetken. ”Voi tehdä mitä lystää? Aika moni toa kyllä auttaa ihan Välisaarten laajuudelta. Toa Tawan ajatuksessa on ehkä vähän se, että me voimme suojella niitä seutuja, mistä ei toia löydy, ja tehdä muutakin hyödyllistä oman pienen maailmankulmamme menon parantamiseksi. Minä olen kierrellyt aika paljon tällaisissa hommissa – ja Uu on kyllä ollut enemmän mukana kuin sen ehkä pitäisi modehommien puolesta olla. Joskus ne on ihan vaan jotain rahi-ongelmia tai merirosvoja, joskus vakavempiakin juttuja.”

”Rahi-ongelmia ja merirosvoja”, Killjoy toisti ja upotti suunsa taas kuumaan kahviin. Muutama pisara siitä valui hänen kaulapanssareilleen jostain hänen kallossaan olevasta reiästä, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
Hänen Matoroa mukailevissa sanoissa ei kuitenkaan ollut pisaraakaan ivaa, vaan tietynlaista arvostusta. Hän oli todella saapunut paljon menneisyyttään pienempään maailmaan. Hän pelkäsi, että Visokki oli ollut oikeassa siinä, että tämä voisi olla paikka, jossa Killjoy voisi pakoilla menneisyyttään.

”Jotkut taas ovat lentelevät kaupparetkillä. Toiset pitää viinitilaa tai toimittaa lehteä”, Matoro jatkoi. ”Onhan se vähän hassua, että täällä näkee Suuren Hengen legendaarisia sotureita, jotka ovat omistautuneet puutarhanhoidolle. Mutta ei sen, että joku on toa, tai mikä vain, pitäisi sanella sitä, mitä hän voi elämällään tehdä. Minä tietysti pidän toan hommista, mutta ymmärrän, miksei se ole kaikkien juttu. Eihän kaikki edes ole edes toia omasta tahdostaan…”

Killjoy vilkuili Matoron takana kiiltelevän toa Tawan muotokuvan ja jään toan välillä. Matoron mainitsema mentaliteetti oli hänelle tuttu. Toat olivat klassisesti huonoja päästämään irti velvollisuuksistaan. Mutta kaupungissa, jossa tuntui parveilevan niin monenlaisia otuksia, ymmärsi Killjoy myös toisen puolen. Viherpeukalo häneltä puuttui, eikä hän kynäniekkakaan ollut, mutta kahvikuppinsa puolivälin tavatessaan hänen päässään vieraili ensimmäistä kertaa… koskaan… ajatus elämänsä omistamisesta jollekin muulle kuin sodalle.

”Tulitteko te tänne heti sodan jälkeen sitten?” Killjoy uskalsi kysyä ääneen. ”Vai kokeilitteko ensin jotain muuta?”

“Olin vaeltava toa vailla päämäärää”, Valottu kertoi. ”Autoin kyliä siellä täällä. Erään makutan jälkeen päätin lopettaa vaeltelun. Onneksi kuulin tästä Tawan ja Visokin järjestöstä. Me Darkkiksen moderaattorit autamme kaupungin lainvalvonnassa ja muussa sellaisessa, mutta emme varsinaisesti ole poliiseja.”

”Vähän sama”, Matoro sanoi, nyt jotenkin hieman vaitonaisemmin ja tarkemmin sanojaan harkiten. ”Sodan jälkeen tuntui siltä, että koko Toa-hommalta vähän… noh, putosi pohja. Tein sitä ainoaa asiaa, mitä nuorena toana osasin, ja yritin tehdä maailmasta vähän turvallisemman paikan jahtaamalla kaiken maailman palkkasotureita ja muita ryöväreitä, mitä sodan jälkeinen maailma oli täynnä, niin kuin varmaan hyvin tiedät. Lopulta tapasin Umbran ja päädyin tänne… tavallaan teen sitä samaa edelleen, mutta kyllä se tuntuu mielekkäämmältä näin, kun on koti minne palata.”

Kummatkaan tarinoista eivät varsinaisesti yllättäneet Killjoyta, mutta ne kyllä osuivat jonnekin aika syvälle. Polttelu johtui varmaan oikeasti ensimmäisestä kuumasta juomasta kolmeen kuukauteen, mutta ei hän siitäkään ihan satavarma ollut.

”Kuulinkin Darkkiksesta jo aiemmin”, Killjoy myönsi. ”Ja Visokki mainitsi, että aika monen täkäläisen tarina on jotain… noh, tuon suuntaista.”
“Darkkis mainitsi jostain onnettomuudesta Zeruelin tehtaalla”, Umbra kokeili kenraalin reaktiota.

Umbran sanat kuulostivat siltä, että tämä oli pitänyt niitä sisällään koko keskustelun ajan. Kirosanat täyttivät Killjoyn ajatukset, mutta hän onnistui pitämään mölyt toistaiseksi mahassaan. Hän oli antanut itsensä rentoutua liikaa kevyen jutustelun ohessa. Nyt pitäisi vain terästää itsensä ja kohdata moderaattorin vihjailut.
”En taida valitettavasti tuntea vielä ketään Zeruelia.”

“Meillä on vain yksi tehdas. Ei me olla missään Voya Nuilla”, Umbra töksäytti.

”Miksi te sitten erittelette, että se on juuri Zeruelin tehdas?” Killjoy ihmetteli.

“Se on vain jäänyt päälle. Ei kukaan puhu mistään Hydraconin tehtaasta, joka ehkä kuvaisi sitä paremmin. Kuka edes muistaa mitään noin vanhaa juttua?” Umbra mölisi.

Killjoy joi kahvia koko ajan vähän vauhdikkaammin siltä varalta, että hän päättäisi poistua pöydästä nopeasti. Se ei kuitenkaan ratkonut vielä konvehtidilemmaa. Pitäisi tehdä päätös, uskaltaisiko hän syödä sen vaiko ei.

”Noh, toivottavasti kenellekään ei käynyt pahasti siinä… onnettomuudessa.”

”Tuota”, Matoro sanoi varovaisesti. ”Tämä on niin pieni paikka, että silleen kaikki tietää, että tehtaalla taisteltiin ja sinut hilattiin myöhemmin ylös sulatosta.”

Killjoy oli tehnyt päätöksensä. Konvehti ja kahvin loput saivat jäädä siihen. Sanaakaan sanomatta hän yritti nousta penkiltään ja poistua, mutta istuin olikin paljon matalampi kuin hänen huoneensa sänky, eikä hänen jalkojensa vääntövoima riittänytkään ripeään poistumiseen. Umbra sen sijaan oli ehkä aistinut tilanteen jännitteen ja poistui vähin äänin pöydästä sivummalle.

”Hei, siis”, Matoro yritti vielä pelastaa tilanteen. ”Onhan se turhauttavaa, kun huhut kiertää, mutta se on vain uteliaisuutta. Ei se meinaa mitään pahaa. Jos Tawa ja Visokki luottavat sinuun, niin sitten olet yksi meistä, ei siinä ole mitään sen monimutkaisempaa. Tässäkin salissa on varmaan tusina entistä pimeyden metsästäjää ja muuta. Se on koko Klaanin pointti, että ei sillä ole väliä mitä typerää olet tehnyt aiemmin. Kaikki meistä tekee surkeita valintoja joskus…”

Killjoyn oli pakko lysähtää takaisin tuolille, sillä tämä oli jäänyt kuuntelemaan Matoron selostusta ja sinä aikana väsynyt niin pahasti, että ei auttanut kuin lysähtää takaisin pöydän ääreen. Umbra oli sillä aikaa käynyt tilaamassa karhuhain ja ostamassa grillimakkaran ja turkasta. Nälkäinen moderaattori hotki ruokaansa Mustalumen ja kenraalin jutellessa. “Tämä oli kyllä hyvä valinta.”

”En ole varma, onko Guardian ihan noin suopealla mielellä”, Killjoy mutisi ja tappionsa merkiksi avasi kääreet konvehdin ympäriltä. Se paljastui jonkinlaiseksi marmeladiksi. Killjoy ei tiennyt, pitikö hän marmeladista. Nyt olisi joko paras tai huonoin aika ikinä testata.

”No… kysy siltä?” Matoro ehdotti.

”Tuon… täytyy olla huonoin ajatus, jonka olette tässä pöydässä lausuneet”, Killjoy mussutti marmeladin liimatessa hänen takahampaansa yhteen. ”Jos katse voisi tappaa ja niin edelleen…”

Matoro kohautti olkiaan. ”No, jos Gee vihaisi sinua niin paljon, niin ehkä sinua ei olisi parsittu kokoon meidän sairasosastolla etkä olisi nyt syömässä täällä konvehtia…”

“Meillä on kyllä tyrmätkin”, Umbra muistutti. “Täynnä Guardianin vihollisia.”

Killjoy lopetti pureskelunsa hetkeksi ja tuijotti Umbraa epäuskoisena. Marmeladin rippeet valuivat hitaasti tämän kurkusta alas aiheuttamatta sen enempää vastustusta. Kahvi ja sokeri sekoittuivat hänen vatsassaan täysin ilman draamaa.
”Jos tämän keskustelun sävy jatkuu tällaisena niin menen mielelläni juomaan seuraavan kupillisen sinne.”
Se oli sarkasmia. Tai totta kai se oli. Killjoy ei vain ollut käyttänyt sellaista… kuukausiin.

”Herra moderaattori vaan leijuu, ne on silleen melkein tyhjät yleensä”, Matoro nauroi. ”Siis oikeasti, ei sillä ole kauheasti väliä mitä sinun ja Guardianin välillä kävi. Jos täällä alkaisi tonkimaan itse kunkin syntejä niin puolet klaanilaisista päätyisi niihin tyrmiin…”

“Joo kyllä täällä saa itse kukin synninpäästöt menneisyydestään. Toivottavasti sinäkin tulet viihtymään täällä. Välillä on jäsenten välillä jotain konfliktia, mutta yleensä ne hoidetaan rauhanomaisesti”, Umbra joi tuopistaan. Oluen vaahto teki viikset tämän mordusille. “Siitä on pitkä aika kun passitin ketään tuonne tyrmiin. Bodyn harmiksi.”

Killjoy ei uskaltanut kysyä, kuka hitto on Body. Kuulosti lempinimeltä, jonka joku Metru Nuin vahkeista olisi antanut itselleen heikkona hetkenä.

”Hyvä on. Uskotaan.”

“Ai niin. En tiedä kuinka hyvin kestät vettä, mutta meillä on vähän saunavuorojen perinnettä täällä. Tongu ja Suga pitävät näitä linnoituksen saunavuoroja. Mietin haluatko tulla joskus mukaan, jos siis kestät saunaa ja löylyn henkeä?” Umbra kysyi toverillisesti.

Killjoy oli pöllämystynyt moderaattorin tarjouksesta. Tilanne oli kuin unesta. Vaikka molemmat olivat tienneet totuuden Killjoyn läsnäolosta heti kättelyssä, hänet siitä huolimatta kutsuttiin…

”… saunaan?”

”Ai niin, Metru Nuilla ei taida olla niitä”, Matoro muisti. ”Se on ehkä vähän sellainen kylmempien seutujen tapa. Tosi kuuma huone, höyryä, välillä käydään vilvoittelemassa ja vaikka uimassa. Mutta siis tärkeintä on että se on vaan sellainen rento tilanne, missä voi unohtaa arkihuolet. Rapusaaren sauna on kaupungin paras, se on kuumana joka päivä kuudesta eteenpäin.”

”Kuulostaa… itse asiassa aika upealta”, Killjoy myönsi. ”Sääli, että Radiakin mukaan en saa enää koskaan tulla kosketuksiin veden kanssa… tai höyryn… tai saa kokea lämpöä seuraavaan vuoteen, jos meinastaan, että nämä koskaan paranee.”

Killjoy käänsi kättään paljastan panssarin alta pienen pätkän pilkottavia sideharsoja.

”Mutta… arvostan silti tarjousta.”

Umbralle mietti surkeana, ettei Killjoy voisi koskaan kokea saunaa. “Meidän pitää sitten tavata kahvin tai kaljan merkeissä. Täällä on hiljaisempiakin paikkoja, kuten tuo uusi kievari. Se on vähän isommille kavereille tehty. Osa merirosvojen kantapaikoista on pikkuväelle ja niissä on jopa toan vähän ahdasta viettää iltaa.”

”Aika kotoisan kuuloista oikeastaan. Kaipa minun sitten pitää selvittää, saanko juoda edelleen maltaita.”

Killjoy nyökkäsi kohti Umbran tuoppia ja huokaisi syvään. Hän tuijotteli tyhjää kahvikuppiaan. Sitten Matoroa ja Umbraa, jotka eivät osoittaneet merkkiäkään siitä, että he olisivat poistumassa. Sitten hän vilkaisi kohti tiskiä, jossa pienin skakdi, mitä Killjoy oli ikinä nähnyt, teki kovaan ääneen tilaustaan.

”Olemmeko niin sivistyneessä maailmassa, että santsikupit ovat asia?”

Umbra ja Matoro nyökyttelivät. Killjoy kohautti olkiaan ja kampesi itsensä ylös, tällä kertaa kofeiinin kaipuun eikä paniikin motivoimana. Toat jäivät katsomaan, kun punainen olento vaelteli jonoon kiroillen mielessään, kuinka saamarin oikeassa Visokki oli ollut.

Se ei ollut viimeinen kerta, kun hänen olisi pitänyt kuunnella tätä.

***

Agni-Metru, Iniwan satama

Lämpimäksi kevätpäiväksi tuuli Agni-Metrun rannikolla oli pureva ja eriskummallisen viileä. Viimeisiä savuvanoja tupruttavan varastohallin läntinen puoli romahti viimein. Sitä kauempaa sammuttava palokunta oli osannut odottaa sitä. Henkilövahinkoja ei sille päivää syntynyt siitä enempää. Elämänsä yllätyksen saaneet ratarosvot jäivät edellisen tunnin aikana satamassa tapahtuneen jännitysnäytelmän ainoiksi uhreiksi. Arvokuljetus, joka näiden hallussa oli, oli ollut vain hetkien päässä matkastaan kohti pohjoista. Ryöstö oli pysähtynyt kahteen etelästä saapuneeseen hahmoon, jotka olivat antaneet kaupungille niiden näyttävimmän jännitysnäytelmän miesmuistiin.

Valtava lastauskävelijä pysähtyi täräytettyään neljännen ja viimeisen kontin sataman rantaan. Hopeisen koneen etuluukku aukesi ja Suga astui sieltä ulos. Tyytyväisenä työhönsä hän taputteli viimeiseksi tuonutta konttia tyytyväisenä. Sitten hän käänsi katseensa taivaalle. Aurinkoja vasten saattoi nähdä pienen pisteen kiitämässä Agni-Metrun taivaalla. Se pörräsi siellä vielä ainakin minuutin kuin jotain etsien. Sitten se teki käännöksen ja alkoi lähestyä Sugaa valtavalla vauhdilla.

Metalliset jalat tärähtivät toan vierelle valtavalla voimalla, kun Killjoy laskeutui. Päätellen haarniskan sisältä kuuluvasta ulahduksesta, hän ei ollut hidastanut vauhtiaan läheskään tarpeeksi. Sellaiseen lentämiseen kestäisi hetki tottua. Nousussa ja lentämisessä itsessään ei ollut mitään vaikeaa, mutta laskeutuminen ilman ionisiipien mahdollistamaa ilmanvastusta oli Killjoylle edelleen hankalaa.

”Olet näemmä valmis”, Killjoy huomasi ja vilkaisi kontteja.

”Ja olen laittanut viestin menemään. Tongun pitäisi saapua pian kyydin kanssa”, Suga nyökkäsi.

Killjoy käänsi katseensa osittain romahtaneeseen halliin ja seurasi hetken sen sammutustyötä.
”En löytänyt enempää roistoja ja niiden radiokeskustelu meni melko hiljaiseksi. Eiköhän tämä ollut tässä. Vaikuttavaa työtä tuon miekkasi kanssa.”

“Kiitos, hyvää tekemistä myös sinulta,” Suga vastasi tyynesti.
“Ihailtavan tehokasta jälkeä. Ei sillä, että Klaanin sotureilla olisi muutenkaan taipumusta… hmm, ruoalla leikkimiseen tai liioin ylitsevuotavaa näyttämisen halua, mutta… Tämähän hoitui poikkeuksellisen siististi ja tehokkaasti”, toa jatkoi pyyhkien samalla miekkaansa, pienen hymynkareen hiipiessä kasvoille.

”Niin”, Killjoy myönsi. Hän käänteli vasenta kättään kypäränsä edessä ja mallaili sitä hieman. ”Tämä kanuuna ei kyllä ollut yhtään niin tehokas kuin olin toivonut. Creedy saa vilkaista sitä myöhemmin.”

Hän laski kätensä ja käänsi sitten katseensa kohti ulappaa. Pilviä ei ollut paljoa, mutta sen verran, että horisontti ei ollut täysin selkeä.

”Tuleeko tällaisia keikkoja paljonkin?” Killjoy kysyi. ”Minulle on vasta hiljattain alkanut valkenemaan, miten laajalti Tawan vaikutus tunnetaan.”

Suga suuntasi katseensa tyynelle lahdelle; näky tuntui ikäänkuin hiljentävän operaation siivouksen, sammutustöiden ja muun satamaliikenteen äänet, kuin irroittaen kaksi Klaanin soturia muusta maailmasta.

“Jos halukkuutta riittää, niin uskoisin! Klaanin operaatiosuunnittelu on dynamiikaltaan siinä mielessä aika hauskaa, että kaikki ovat ikäänkuin vapaaehtoisesti töissä…” Suga mutisi, pohtien samalla itsekin Klaanin organisaation omalaatuisia ominaispiirteitä.
“Ketään ei aseella tai rangaistuksella uhaten raahata kehään väkisin, mutta toisaalta vapaaehtoisten määrä, ja toisaalta toveriemme suostuttelutaito on sen verran korkealla tasolla, että varsinaista pakkovärväystilannetta ei ole kai jouduttu testaamaan” Suga jatkoi, äkisti tiedostaen, että lyhyempi ja selkeämpi vastaus olisi ollut vain kyllä. Haarniskapukuinen soturi oli Sugan vieressä seisoessaan vaikuttava näky ja vielä vaikuttavampaa oli ollut aivan hetki sitten todistaa, miten Killjoy oli kylvänyt tuhoa ihailtavan hallitusti ja tarkasti.

“Tähän mennessä näkemäni perusteella uskon, että kysyntää palveluksillenne kyllä riittää, Kenraali!” Suga hymähti.

Killjoy huokaisi syvään. Hön ei ollut olettanut, että hänen henkilöllisyytensä oli mitenkään hirveän hyvin pidetty salaisuus, ja toisaalta hän oli nähnyt Matoron ja Sugan keskustelemassa aiemminkin. Hän oli silti toivonut, että olisi välttynyt taas siltä kiusallisuudelta. Joskin järjestössä, joka vilisi toia sellaisella tavalla, se oli ehkä vain mahdotonta.

”Se sinun hyökkäyksesi aiemmin kieltämättä näytti aivan onumetrulaiselta muodostelmarynnäköltä. Toki… ilman sitä muuta osastoa”, Killjoy hymähti. ”Missä päin Metru Nuita palvelit? Emme tainneet koskaan törmätä.”

“Ei, emme tosiaan tainneet…” Suga tuijotti hetken horisonttiin. Pilvenrepaleet alkoivat yhtäkkiä muistuttaa Legendojen kaupungin osien karttakuvia. Niin sota- kuin klaanivuosinaankin Suga oli kuunnellut vanhimpien veteraanien kertomuksia kiinnostuneella ihailulla, mutta kuitenkin tiedostaen, että sotatarinoissa oli usein hieman värikynää; toisten kohdalla lähinnä sävyjen korostamista ja muistikuvien aukkojen luovaa paikkailua – toisten kohdalla taas oli syytä epäillä, että muistojen kirjan kuvia oli väritetty uusiksi rankemmallakin kädellä. Vuosien mittaan Suga oli kuitenkin osin huvittuneena, osin hieman huolestuneena huomannut toisinaan pohtivansa omien muistikuvien kronologiaa ja paikkansapitävyyttä; tarinoiden romantisointi, kokemusten henkilökohtaisuus, lukuisat unet ja sodan jälkeisten aikojen utuisuus ja päämäärättömyys tuntuivat tekevän sotavuosista ikään kuin alati muuttuvan käsikirjoituksen, vaikka päätarina toki pysyikin samana.

“Omalla kohdallani kaikki alkoi Ko-Metrusta. Moni sanoisi, että se on hirveimpiä paikkoja hankkia taistelukokemusta, mutta olen tästä oikeastaan vähän eri mieltä…” Suga pohdiskeli ääneen, samalla muistaen, miten pieneksi itsensä saattoi tuntea korkeiden tornien juuressa, ujeltavan lumimyrskyn keskellä. Samanaikaisesti alttiina ja haavoittuvaisena, kuin tarjottimella taitavimmille metsästäjille, toisaalta taas mitä parhaimmassa luonnon ja arkkitehtuurin suomassa suojassa.

“Niissä olosuhteissa paljastui hyvin nopeasti, ketkä olivat valmiina selviytymään yhdessä ja ketkä taas pyrkivät ennen kaikkea huolehtimaan omasta toimintakyvystään, jättäen toiset oman onnensa ja taitojensa – hyvien tai huonojen – nojaan; kokemukset molempien… sanotaanko taistelijaprofiilien kanssa olivat äärimmäisen opettavaisia” Suga jatkoi, katse tiiviisti merelle päin; Metru Nuin repaleista karttaprofiilia muistuttavat pilvet heijastuivat tyynen meren pintaan.

Klonk. Klonk. Klinklank.

Sugan korviin kantautui metallista kilkettä ja kalketta. Huutoja. Käskyjä, komentoja. Kuului ketjujen kalinaa ja tömäys, aivan kuin jotain raskasta siirrettäisiin koneellisesti. Olivatko ne sataman ääniä, vai taistelun kaikuja Ikuisen kuiskeen kanjonista?

Lopulta, Killjoyhyn päin kääntyen, Suga jatkoi.
“Palvelin sittemmin lähinnä avustavissa tehtävissä myös Ga-Metrun ja Po-Metrun taisteluissa, linjojen takana… Mutta siinä kaaoksessa oli usein tarvetta uusille taistelijoille, joten kokemusta karttui hiljalleen… Heiluipa miekkani myös Colosseumin edustalla, mutta mikään miekkasankari en vielä tuolloin ollut… sitkeä ja sopeutuvainen kyllä, vaikka itse sanonkin” Suga kertasi, uskaltautuen jopa pieneen itsekehuun kaiken lopuksi.

“Omat muistikuvasi ovat kenties hieman… selkeämmät?” Suga kysyi, ripaus innostunutta uteliaisuutta äänessään, aivan kuin sotatarinoita kohtalotoveriensa kanssa vertaileva veteraani olisi herännyt hänen sisällään kehräämään. Aivan ruohonjuuritasolta, hyökkäyksen ensi-iskun aaltoihin räpiköimään jääneenä Sugalla oli kestänyt todella pitkään muodostaa minkäänlaista kokonaiskuvaa konfliktin tilanteesta ja ilman kunnon kontakteja armeijan avainhenkilöihin jäi tilannekuva aina hieman epämääräiseksi; Sugan onneksi Klaanin arkistot olivat antaneet aivan uutta näkökulmaa toan aiempiin vaiheisiin ja auttaneet muistikuvien tilkkutäkin koostamisessa.

Killjoy kuunteli kärsivällisesti, katse yhä naulittuna aavaan ulappaan. Hän muisti kyllä, ja vaikka ei voinut kutsua itseään varsinaisesti Sugan rintamaveljeksikään, hän kyllä tiesi jokaisen taistelun, johon tämä oli viitannut.

Ko-Metru oli Killjoylle tuttu lukuisista laivastotukikohdistaan. Niistä eteläisimpiä oli saanut suojella välillä maahyökkäyksiltäkin. Jos hän ja Suga olivat koskaan taistelleet samalla kentällä, se olisi ollut luultavasti siellä.

”Ne muistot ovat kyllä varmaan selkeämpiä kuin niiden tarvitsisi olla”, Killjoy huokaisi. ”Taistelin kyllä maassa aika vähän. Onu-Metrun saarron rikkoutuessa, pari tukikohtapuolustusta siellä täällä. Ja ikuisen kuiskeen kanjonissa, tietenkin. Suurin osa sodasta meni tosin ilmassa. Kohiki-salmi oli iso juttu. Kun saatiin xialaiset pois sodasta ja merisaarto murrettua.”

Killjoy vilkaisi toaa rinnallaan. Tämän kiiltelevä haarniska oli hyvin huollettu. Ase terässä ja ryhti suora. Vaikka hän ei olisi tuntenut Sugaa lainkaan ennestään, tämän taustan olisi kyllä voinut arvata.

“Aivan, aivan… Kokemuksesi ilmasodankäynnistä kyllä näkyy! Ja on Klaanille äärimmäisen arvokasta; olkoonkin, että näiden taitojen ja kokemusten karttumiselle kertynyttä hintaa ei kellekään soisi maksettavaksi…” Suga totesi, katsoen Killjoyta mietteliäänä.

“Kaupunki jäi teille kyllä paljon velkaa… Muistan, miten suuri merkitys uutisilla ja huhuilla koskien menestystä ilma- ja meritaisteluissa oli leirin tunnelman kannalta!” Suga innostui muistelemaan; oli totta vie hienoa kuulla, etteivät he olleet siellä raunioiden keskellä tekemässä vastarintaa yksin, vaan tukea oli niin muualla maalla, merellä kuin ilmassakin.

“Sitä sai kummasti uutta toivoa, kun kuuli tarinoita menestyksestänne ja kyllähän se kalusto herättää kunnioitusta, vaikken koskaan niin näiden härvelien päälle ole ymmärtänytkään…” Suga jatkoi, hieman hymähtäen ja silmäillen vieressään seisovaa saman sodan veteraania. Sotasankaria.

Ulkopuolisen, etenkin Klaanin kannalta pahantahtoisen, silmään raskaalla arsenaalilla varustettu kypäräpäinen, haarniskoitu soturi olisi näyttänyt helposti pelottavalta; vihassaan hirveältä tuhon lähettiläältä. Jokin Killjoyn olemuksessa huokui kuitenkin myös lämpöä, inhimillisyyttä ja haavoittuneisuutta; ei kuitenkaan haavoittuvuutta, Suga ajatteli mielessään. Toden totta tämä vaiherikkaan menneisyyden piinaama taistelija, Mustan Käden entinen Kenraali, vaikutti tasapainoisemmalta ja harkitsevammalta mitä moisen taustan ja toisaalta tuhoarsenaalin omaavalta voisi silkan mielikuvan perusteella olettaa.

Suga arvosti tällaista soturityyppiä (joita hänen mielessään olikin valmiiksi kategorisoituna useita) hyvin paljon, sillä suoran operatiivisen arvon lisäksi Killjoyhyn tuntui kiteytyvän myös luotettavuutta, joka perustui tekoihin, määrätietoisuuteen ja huolellisuuteen, eikä pelkästään selkään taputteluun, kauniisiin kannustussanoihin ja tyhjiin lupauksiin, joiden onttous toki paljastui vasta pahimmalla mahdollisella hetkellä.

Killjoy pystyi käytännössä tuntemaan Sugan katseen kypäränsä sivulta. Hän oli totta kai hyvillään saavutuksistaan sodassa – ne eivät olleet se palanen menneisyyttään, jota hän katui – mutta ironia muisteloissa oli silti käsinkosketeltava. Toki, he olivat pelastaneet Metru Nuin sitä kuristavilta varjoilta, Suga rintamahelvetissä kamppailessaan ja Killjoy kuolemaa ilmasta viljellen, mutta lopulta se saari, jonka vuoksi he olivat taistelleet, ei ollut lopulta kummallekaan koti.

Asia olisi ehkä ollut Killjoylle toisin ilman Onu-Metrun tragediaa, mutta jos hän oli rehellinen itselleen, Metru Nui oli aina tuntunut enemmän velvollisuudelta kuin miltään muulta. Joku olisi voinut syyttää Killjoyn ajatuksia suorastaan toamaisiksi, mutta hän kyllä tiesi, ettei ollut koskaan ymmärtänyt kolmea hyvettä kuin päällisin puolin, vaikka valitsikin uskoa niiden voimaan.

”Kaikkeen siihen kamppailuun nähden on huvittavaa, että käymme tätä keskustelua juuri täällä. Aika kaukana pohjoisesta. Vaikka lupaukset ovat kyllä aika samanlaisia. Kultaisen Haun kantajista Tawa vain on onnistunut lunastamaan niitä lupauksia”, Killjoy mietti. Ei ollut epäselvää, että kultaisen Haun mainitsemalla hän vertasi Tawaa Lhikaniin.

Suga pureskeli Killjoyn sanoja ja nyökytteli hiljaa. Toden totta, kultaisen Haun seuraaminen tuntui olleen tie, jolle Suga oli viitoitettu, sillä Kultaisen Haun kantaja mahtui tämän elämässä myös Lhikanin ja Tawan väliin.

“Totta puhut… En sano, että Metru Nuin puolustaminen olisi perustunut valheelle, mutta se kaaos toi monen todellisen luonteen esille. Tiedäthän… läheisimpiä liittolaisia lukuunottamatta aina ei voinut luottaa siihen, että joku turvaa selustasi ja raahaa sinut haavoittuneena pois kentältä, jos se suinkin on mahdollista… Enkä sano, että kukaan joukossamme taistelleista olisi varsinaisesti paha tai mätä tämän epävarmuuden takia, mutta..” Sugan nieleksi sanojaan hetken. Hänellä Metru Nuin sotaan ja sen jälkipyykkiin ei liittynyt Killjoyn kokemuksiin verrattavissa olevaa katkeruuttaa, vaan lähinnä tyhjyyttä, jonka Klaani tulisi aikanaan lopullisesti paikkaamaan; merkityksellisyyden tunne myös ilman sankaritekoja tuhon ja tappamisen tiellä ja toisaalta jokseenkin vankka luottamus myös ennalta tuntemattomimpiin taistelutovereihin näissä operaatioissa oli saanut Sugan vakuuttuneeksi siitä, että tämä Kultainen Hau ei ollut pelkkä jumalkuva, vaan sen takana oli jokin aito ja vilpitön lupaus. Ideaali.

“No, onhan tämä ihan poikkeuksellista, eikö? Toki asia oli yhteinen Metru Nuillakin, mutta moni päätyi sotaan vain käskystä, olosuhteiden pakosta eli ei; se ei voinut olla näkymättä myös kentällä ja jos ajattelemme, että joukko on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki… No, saanet kiinni ajatuksestani… En tiedä, olenko liian hyväuskoinen, mutta Klaanin johtajuus on mielestäni kyllä tuloksellisempaa, myös vaikeina aikoina… ” Suga totesi hiljaa ja katsoi Killjoyta, kuin yrittäen lävistää kypärän silmikon silmiensä tuikkeella.

”Niin, noh”, Killjoy hymähti myönnyttelevään sävyyn ja irroitti viimein katseensa merestä. Hän asteli rantaan tuotujen konttien luokse ja kumartui yhden niistä puoleen lukiakseen sen kylkeen teipattua kuljetusmanifestia.
”Pakko myöntää, että Metru Nuilla ei järjestetty sotilas-opseja… vuosikymmenen kaljavarannon vuoksi. Tiedätkö sinä edes, kenelle nämä tulee?”

Suga kohautti olkapäitään.
”Tawastialle varmaan, jos pitäisi arvailla. Mutta vuosikymmeneksi nuo eivät riitä. En ihmettelisi, jos menisi illassakin, jos on joku vähän isompi artisti käymässä.”

Ensin Killjoy luuli, että Suga vitsaili. Tuntui naurettavalta, että heidät oli lähetetty ampumaan rikollisia, koska ne olivat varastaneet Bio-Klaanin bilemaltaat. Hetken aikaa asiaa mietittyään hän kyllä ymmärsi, ettei Tawa voinut tietää, keiden käsiin ne olivat joutuneet, ja oli itse asiassa moukan tuuria, että ne olivat juuri Suga ja Killjoy, jotka asiaa oli lähetetty tutkimaan.

”En ole koskaan käynyt Tawastialla”, Killjoy sanoi hyväksyttyään faktat. Hän suoristi selkänsä ja asteli takaisin Sugan rinnalle.
”Visokki on kyllä yrittänyt suostutella. Tuntuu vain oudolta, että täällä huolehditaan tällaisista asioista sen jälkeen, mitä Metru Nuilla tapahtui. En sano, että se olisi huono asia. Se vain tuntuu jotenkin…”

”Arkiselta?” Suga kysyi.

Killjoy nyökkäsi. ”Arkiselta. Jos ei lasketa sitä hetkeä, kun löit sen titaanin kanveesiin kallollasi samalla, kun ohjukset viuhuivat sen tovereihin.”

“Kuka sanoi, ettei tuosta vielä tule arkeamme?” Suga kysyi kepeästi hymyillen. Hän ymmärsi Killjoyn ajatuksia Klaanin toiminnan nopeasti ajateltuna epätavallista painotuksista varsin hyvin, sillä tämä oli jakanut ne lähes prikulleen; ajan myötä palapelin palaset olivat kuitenkin loksahtaneet kohdalleen, muodostaen kauniin kuvan.
“Tiedän, mitä tarkoitat.. Mutta ehkä tässä on se ydin; juuri näistä pienistä asioista, kuten… no, kaljasta” Suga aloitti, hörähtäen kuitenkin hieman liian nopeasti omalle nokkeluudelleen, ja jatkoi sitten hieman vakavammin: “Tarkoitan… hyvinvoinnista, elämänlaadusta ja arvostuksesta, kunkin sotilaallisesta tai vaikkapa kädentaitojen osaamisesta riippumatta, huolehtimalla Klaani luo itselleen ja meille klaanilaisille merkitystä. Klaani huolehtii meistä ja me Klaanista. Metru Nuilla edustimme sinänsä hyviä asioita, mutta se oli… aika välineellistä. Tämä taas on hellyyttävän vastavuoroista, eikö? Kaljapalkalla eli ei!” Suga päätti lauseen pieneen naureskeluun, jota tyynenä sotureiden edessä aukeava ulappa vahvisti ja kantoi kauas eteenpäin; hetken aikaaa tuntui, kuin koko Iniwan satama olisi levittänyt maailmalle viestiä riemusta yksinkertaisten asioiden äärellä. Kaksi veteraania kaljalaatikko edessään, hiljalleen hiipivän auringonlaskun luodessa lämmintä hehkua heidän kimaltaville panssareilleen ja varusteilleen.

Killjoy naurahti. Se oli aito reaktio. Toan ylitsevuotava optimismi oli niin hyvin perusteltua, ettei sen kanssa voinut lähteä kilpasille.

”Tahdon kyllä tuon vempeleen mukaan”, Killjoy osoitti heidän taakseen parkkeerattua lastauskävelijää. Kaljapalkalla tai ei, sen edelliset omistajat eivät kaipaisi sitä enää. Killjoy kyllä tiesi, että se oli enemmän lahja Creedylle kuin hänelle itselleen.

Kun hän käänsi katseensa takaisin ulapalle, hän näki siellä saman asian, minkä Suga oli vain hetkeä aikaisemmin spotannut. Piste oli aluksi aika pieni, mutta se lähestyi ja suureni tasaisesti sen liikkuessa ilmassa meren yllä. Höyryvana, jota lähestyvä alus piirsi perässään, saattoi kuulua vain yhden raputunnuksisen organisaation laivastolle. Heidän kyytinsä olisi pian täällä.

”Elämä jatkuu”, Killjoy sanoi vielä aika hiljaa, mutta kumminkin ääneen. Sugan kaltaisen ritarin sanoja oli paljon helpompi uskoa sivistyksen keskellä, toverin rinnalla onnistuneen operaation jälkeen. Killjoy tiesi kuitenkin myös, että sitä tunnetta oli vaikeampi tavoittaa Kaya-Wahissa yksinään.

“Jatkuu, ja mikä parasta, on paljolti meistä itsestämme kiinni miten se jatkuu” Suga totesi hymyillen ja taputti Killjoyta olalle, tehden samalla lasinkohotuseleen laatikosta noukkimallaan olutpullolla.
“Jos tarvitset jatkossa auttavaa miekkakättä, niin olen lintuviestin päässä koska tahansa!” Suga julisti. Lähestyvä alus sai alkuillan kultaisen kimmeltävässä valossa loistavan merenpinnan kareilemaan kevysti. Killjoyn katsoessa Sugaa, kuin seuraavia sanojaan punniten, kiirehti hymyilevä toa-soturi vielä lisäämään “En panisi myöskään pahakseni, jos elämä jatkuu osaltamme pian Tawastilassa!”

Killjoyta kohti ojennettiin toinen pullo. Hän tuijotti sitä tyrkyttävää toaa vähän kummastuneena, mutta tarttui siihen lopulta vääntäen korkin irti sormillaan niin, että osa lasisesta kaulasta irtosi sen mukana.

Killjoyn kypärän ja haarniskan kaulan kohdalta kuului sihahdus, kun paineistus purkautui. Killjoy laski kypärän kontin päälle ja hörppäsi. Kalja oli aika lämmintä, ja laadultaankin oikeastaan aikamoista kulutustavaraa, mutta Tongun hidasta lähestymistä seuratessaan se kelpasi oikein hyvin.

He kilauttivat pulloja toisiaan vasten. Killjoyn suureksi yllätykseksi Suga ei ollut moksiskaan Killjoyn kasvojen rujosta ulkomuodosta. Toisaalta kaikki Klaanissa kyllä tiesivät olosuhteet, joissa hän oli saarelle saapunut. Ehkä se ei ollut mikään ihme.

”Ensi kerralla yritetään pelastaa jotain vähän vahvempaa”, Killjoy haaveili. Suga nyökkäsi ymmärtäväisesti.

”Ensi kerralla.”

Massiivinen onkalo oli omiaan herättämään kunnioitusta. Lähes täydellisen pyöreän luolan keskellä ammotti pohjattoman oloinen kuilu, jota reunusti helposti käveltävä tasanne. Siellä täällä luolassa luonnostaan syntyneet stalaktiitit ja stalagmiitit kohtasivat muodostaen ikään kuin kuilua reunustavia pilareita. Näky oli jokseenkin majesteettinen.

Aina silloin tällöin Suga havahtui siihen, että oli vain tuijottanut kohti pimeyden synkkää syleilyä. Vaikka luolan seiniin oli asennettu (Sugan mielestä esteettisesti arveluttavia) valonlähteitä, sädekään ei yltänyt alas asti.

”Kyllä ne yltävät, mutta moni vain eksyy matkalla”, sanoi ääni luolan keskeltä, aivan kuilun yläpuolelta. ”Mutta oikeastaan syvä kuilu on enimmäkseen tässä yhteydessä sellainen ’siisti juttu’.”

Suga huokaisi. ”Minä en edes tiennyt, että sinulla on salainen luola Mt. Ämkoon kyljessä”, hän totesi, ”saatika sitten pohjaton kuilu.”
Hänen katseensa eksyi hetkeksi tarkastelemaan yhtä valaisimista – jonkinlaisista irvokkaista suista, joiden sisältä, kielen sijaan, ulos työntyi pieni käsi, joka piteli lyhtyä, jonka sisällä lyhdyn seinämiä hakkasi jonkinlainen hohtava pieni otus. Otuksesta oli näkyvissä lyhdyn sisästä pelkkä siluetti, mutta sen hädästä päätellen oli selvää, että sen kuului olla vangittuna sinne, jotta lyhty pystyi tuottamaan valoa.

”Ja täytyy sanoa, että se vesiputouksella verhoiltu sisäänkäynti on todella kliseinen”, Suga jatkoi yrittäen olla ajattelematta lyhtyjä.
”Mutta sekin on siisti juttu, eikö?” kuului vastaus.
”No ehkä viisivuotiaiden mielestä.”
”Älä ole noin mälsä, minä olen jotain viisisataatuhatvuotias ja se on minusta siisti juttu.”

Suga pysähtyi kohtaan, jossa ammotti koko luolan halki kulkeva railo, ja alkoi jäädyttää railoa umpeen.
”En silti ymmärrä, miksi kutsuit minut tänne”, hän sanoi ja kurtisti kulmiaan siirtäen katseensa kuilun yllä möllöttävään mustaan massaan, josta ulos työntyvät lukuisat lonkerot pitelivät kiinni luolan eri osista.

”Kuten sanoin”, musta möhkäle tokaisi valtavalla suulla, joka sijaitsi tämän muodottomassa torsossa suunnattuna kohti kuilua, ”olisin mielelläni tuonut jonkun maan tai kiven toan, mutta Tawan mukaan niitä ei ollut saatavilla. Jää on tyhjää parempi.”
”Mutta piteleekö jää todella näitä railoja ummessa niin, että ne eivät laajene?” Suga kyseenalaisti.
”No siis ei tietenkään”, möhkäle vastasi.
”Manu, mitä helvettiä.”
”No siis suunnitelma on, että kun olet täyttänyt ne kaikki, langetan vain elementaali-inversioloitsun ja muutan jään kiveksi. Rituaali on jo valmiina, riittää vain lausua taikasanat. Se on vähän kuin alkemiaa.”
”Sekö tuon kattoon piirretyn pentagrammin tarkoitus on?”
”Hyvin päätelty! Tiesin, että olet terävä poika.”
”En edes tiedä, piruiletko minulle.”

Railo tuli täyteen, ja Suga siirtyi taas seuraavan luokse.
”Haluatko muistuttaa”, hän sanoi kanavoidessaan alkuvoimaansa, ”miksi haluat nämä täytettävän?”
”En muistaakseni kertonut syytä, kun annoin Klaanille tämän niin kutsutun ’questin’. Pyysin vain henkilöstöä.”
”No haluatko kertoa, miksi haluat nämä täytettävän?”
”Siksi, koska jos niitä ei täytetä, ne laajenevat eksponentiaalisella kiihtyvyydellä, ja koko vuori halkeaa noin kuuteentoista osaan.”
”… et ole tosissasi?”
”Miksi luulet, että minä möllötän täällä keskellä pitämässä kiinni näistä eri osista niin kuin ne lähtisivät livohkaan ilman pidättelyä?”
”No en ihan rehellisesti sanottuna halunnut tietää.”
”Ikävää. No nyt tiedät.”
”Joo. Mutta en ehkä olisi halunnut kuitenkaan.”
”Itsepä kysyit. Teoilla on aina seuraamuksensa.”
”Ja miten se olikaan, että Ämkoo-vuori päätyi tilanteeseen, jossa se halkeaa kuuteentoista osaan?”
”No se on hassu tarina, itse asiassa, ja liittyy siihen aiemmin mainitsemaani eksidiaanipohjaiseen –”

Jokin piippasi.
”Äh”, Manu sanoi.
”Häh?” Suga sanoi.
”Äh”, Manu vastasi.
”Mikä tuo piippaus on?”
”Se on, öh, hätäsignaali”, Manu vastasi harmiintuneeseen sävyyn.

Yhtäkkiä luolan seinään aukesi kapea lovi, ja melko koristeellinen pieni pöytä rullasi näkyviin. Pöydän päällä makasi pieni, mekaaninen laite.
”Voitko sammuttaa sen?” Manu sanoi. ”Tuo on niin ärsyttävä ääni.”
”Jos se on hätäsignaali, eikö sinun pitäisi… katsoa, keneltä se on?” Suga kyseenalaisti. Hän jätti jäädytystoimensa sikseen ja käveli pöydän luokse.
”Tiedän jo, keneltä se on”, Manu sanoi. ”Tuo on Killjoyn vehje. Minä ehdotin hänelle hieman elegantimpaa kommunikointimetodia, mutta hän sanoi, ettei luota verenimijöihin. Olen vähän loukkaantunut.”
Suga jätti huomiotta Manun viimeisimmän kommentin ja alkoi tutkailla laitetta. Se oli muutaman sentin paksuinen käteen mahtuva metallilevy, jossa vilkkui valo ja jonka pienestä kaiuttimesta lähti äänekäs piipitys tasaisin väliajoin.
”Miten tämä edes laitetaan pois päältä? Ja mistä sinä tiedät, mistä hätäsignaali tulee?”
”No minä rakensin vain vastaanottimen Killjoyn järjestelmälle, niin en kuvitellut tarvitsevani käyttöliittymää.”
”… mmmiten niin?”

Yksi pitkistä lonkeroista sinkoutui Sugan olkapään yltä ja nappasi vastaanottimen hänen kädestään.
”Joo, koordinaatit vastaavat Killjoyn mökkiä”, Manu sanoi selittämättä lainkaan, miten vastaanotin oli tämän tiedon hänelle välittänyt. ”Harmin paikka, että minä kirjaimellisesti en pysty irtoamaan tästä tilanteesta, ellet sitten halua, että koko saari jakaantuu sataankahteenkymmeneenkahdeksaan osaan, mikä on se, mitä tapahtuu, jos nyt päästän irti.”
”Manu, sinä sanoit, että vuori jakaantuu kuuteentoista osaan.”
”Se pitää paikkansa, ja sen jälkeen koko saari jakaantuu sataankahteenkymmeneenkahdeksaan osaan.”
”Ei saatana.”
”Joo, se on itse asiassa maantieteellisesti ihan hauska ilmiö, joka johtuu –”
”Manu, mitä sinä aiot tehdä tälle hätäsignaalille?”
”Ai joo, sinun pitää varmaan käydä katsomassa, että mikä hätä sille lurjukselle on tullut.”

Piippaaminen loppui, ja lonkero palautti vastaanottimen pienelle pöydälle, joka uskomattoman nopeasti jälleen sinkoutui seinään ilmestyneeseen rakoon. Aukko sulkeutui välittömästi perästä.

”… miksi minä?” Suga protestoi.
”No haluatko sinä sen sijaan pitää tätä koko saarta kasassa sen aikaa, kun minä käyn vilkaisemassa?” Manu vastasi irvaillen.
”… no minä menen. Mitenköhän kova hätä on kyseessä? Täältä ei pääse sinne kovin nopeasti.”
”En minä tiedä, ehkä Klaanilehden painokone meni taas epäkuntoon, Kepe ja Creedy ovat molemmat yhtä aikaa lomalla ja se on joku niin spesifi ongelma, että Killjoy ei ole koskaan joutunut itse korjaamaan sellaista ja tahtoo konsultaatiota – missä tapauksessa en tiedä, miten kummassa minä osaisin korjata sen yhtään sen paremmin kuin hänkään, kun en minä ole mikään painokonemekaanikko. Tai sitten Pimeyden Metsästäjät ovat aloittaneet invaasion Kaya-Wahiin, minkä arvelisin tapahtuvan vain noin kahdenkymmenenviiden promillen todennäköisyydellä, mutta tiedäpä noista.”

Suga hautasi kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä turhautuneena.
”No… kai sinulla on jokin tapa saada minut sinne nopeasti?”
”No kyllä minulla löytyy sinulle menopeli, jos tahdot!”

Täsmälleen metrin päässä Sugan oikealla puolella maa halkesi paljastaen suorakaiteen muotoisen onkalon. Hän tuijotti, kuinka jokin muodoltaan zakazlaista moottoripyörää muistuttava nousi hitaasti näkyviin. Mutta muotoon yhdennäköisyys mekaanisen menopelin kanssa päättyikin.

Nyt kokonaan paljastunut esine, tai ehkä pikemminkin olento, oli groteskeimpia asioita, mitä Suga oli eläessään nähnyt. Se toden totta oli muodoltaan kuin moottoripyörä, mutta se vaikutti koostuvan täysin yönmustasta orgaanisesta aineesta, jonka pintaa verhoili siellä täällä punertavan sävyisiä kalmarimaisia lonkeroita. Vain sen pyörät olivat jonkinlaista metallia. Ajoneuvon kyljessä lähellä keulaa aukesi valtava punertava silmä, ja sen alapuolella kolme hyvin pientä silmää, ja ne kaikki ryhtyivät mulkoilemaan häntä herkeämättä.

”… Manu, ei.”

”Suga, kyllä! Lupaan, että sillä pääsee tosi lujaa.”

”Onko pakko.”

”No voit sinä jättää Jöggen ihan oman onnensa nojaankin.”

”… sinä kutsut Killjoyta… Jöggeksi?”

”Ja sinäkö juutut tuohon? No niin, hopi hopi, hätäkutsu kävi. Äkkiä nyt, ennen kuin miehestä on jäljellä pelkkä hiiltynyt runko. Vaikka se taisi jo tapahtua kerran, että enpä tiedä.”

Suga huokaisi syvään ja istahti kyseenalaisen moottoripyöränsä selkään. Se päästi märän litsahduksen jousituksen – tai mikä ikinä jousitusta tässä epäpyhässä olennossa ikinä vastasikaan – antaessa hieman periksi hänen painonsa alla.

”Tuota, miten tätä ajetaan?” Suga kysyi epäileväisesti.

”Se varmaan kertoo sinulle”, kuului vastaus. Ja totta tosiaan, Sugan edessä liha alkoi kuplia, ja esiin lihasta tunkeutui jotain, mikä muistutti oikean moottoripyörän ohjaustankoa.

”Okei”, Suga huokaisi. ”Olen ajanut moottoripyörällä pari kertaa. Missä tässä on vaihteet? Entä onko tämä kaasukahva?”

Hän puristi kaasuksi epäilemäänsä kahvaa, minkä seurauksena tapahtui useita asioita yhtä aikaa. Ensinnäkin pyörä päästi ilmoille korviariipivän rääkäisyn, joka säikäytti Sugan pahanpäiväisesti. Mutta ei yhtä pahanpäiväisesti kuin se, että pyörä sinkoutui yhtäkkisesti sairaalloiseen nopeuteen. Kolmantena, pyörä ruiskaisi pakoputkia muistuttavista tuubeista aimo annoksen tummanpunaista nestettä, mutta sen Suga ehti hädin tuskin huomata yrittäessään pitää ajoneuvostaan kiinni henkensä puolesta.

Suga oli todella onnellinen, että pyörä oli suunnattu kohti tunnelia, jota pitkin hän oli saapunut, sillä muutoin hän olisi varmaan liiskaantunut seinää vasten välittömästi. Hänen jalkansa puristivat pyörän pehmeänkosteaa runkoa kaikin voimin jalkaterien tukeutuessa niille tarkoitettuihin tappeihin samalla, kun hänen kätensä puristivat ohjaustankoa kaikin voimin. Hän oli jo irrottanut kaasusta, mutta pyörä ei näyttänyt minkäänlaisia merkkejä hidastamisesta. Hänen ei auttanut kuin yrittää ohjata ajoneuvo läpi tunnelista, mutta hänen onnekseen ajopeli totteli hänen ohjaustaan uskomattoman hyvin.

Tunnelin päässä näkyi valoa, ja äkkiä Suga huomasi syöksyneensä läpi vesiputouksesta keskelle viidakkoa. Paniikki alkoi iskeä, sillä hän huomasi heti metsän olevan erittäin tiheää hänen ympärillään. Hänen pelastuksekseen ajoneuvon keulasta ryöpsähti jonkinlaista paksua vihertävää nestettä, joka välittömästi syövytti avoimen reitin hänen edessään. Hän uskaltautui hieman kumartumaan sivulle päin nähdäkseen, mistä aine oli tullut ulos, ja näki kauhukseen valtavan hampaikkaan kidan avautuneen pyörän keulaan. Ajoneuvon valtava silmä, joka oli ajon ajan ollut keskittynyt katsomaan eteenpäin, siirsi katseensa häneen, ja suu… ikään kuin virnisti?

Sugan kasvot vääntyivät ilmeeseen, joka veti vertoja Guardianin krapun yhteydessä usein todistetulle pahoinvoivalle irvistykselle. Hän päätti jättää pyörän toiminnan ajattelemisen sikseen ja keskittyä ohjaamaan heidät kohti Kaya-Wahia; pyörä näytti itse tekevän selvää kaikista maastossa esiintyvistä esteistä ja hidasteista, sillä sen elämäntehtävä näytti olevan päästä niin lujaa kuin oli mahdollista.

[jatka tähän mitä ikinä haluat]

Tawastia oli pakkautunut sinä iltana aivan kantokykynsä äärirajoille. Sen oli voinut arvata jo edellisen päivän katukuvasta. Bio-Klaanissa oli hyörinyt valtavat määrät uusia naamoja, jotka olivat täyttäneet hotellit ja majatalot. Kani Kal-ttia oli tultu katsomaan ympäri Välisaaria. Lipputiskillä kovaan ääneen mesoava joukko matoraneja kertoi saapuneensa Meksi-Korosta asti.

Keikka ei ollut alkamassa vielä ainakaan tuntiin, mutta sisälle oli pakkautunut jo valtavat määrät porukkaa. Paikallinen tiskijukka villitsi pientä mutta uskollista fanikuntaansa jo lavalla. Kaasunaamarikasvoinen androidi ei lavalla paljoa elehtinyt, mutta vilkkuvat valot ja jytisevä basso saivat yleisön kyllä jo liikkumaan.

Järjestyksenvalvojat lajittelivat saapuneita sitä mukaa, kun näiden lippu tarkastettiin. Matoranit ja erinäiset tontut eteen, pidemmät tyypit taakse. Tämä tarkoitti sitä, että baaritiskiin läheisyydessä norkoilevilla hujopeilla ei ollut vielä kiire poistua juomiensa äärestä. He päätyisivät yleisön takaosaan joka tapauksessa.

”Jos olisit eilen sanonut, että adminimme pitää noin paljon karzahnilaisesta neo-post-pre-atm-funkista, olisin varmaan ampunut sinua päähän”, Killjoy murahti.
Tämän katse oli naulattu kohti tanssilattiaa, jossa keltainen toa hyppi ja loikki muiden illan DJ:n musiikin hullannuttamien seassa. Tawan irtiotto oli Killjoylle uusi juttu lähinnä siksi, että hän vääntäytyi Tawastialle yleensä vain raskaamman musiikin tapahtumiin. Kenraalin kypärä lepäsi pienen pyöreän pöydän sivulla ja kolahti äänekkäästi, kun sen omistajan käsi osui siihen juomalasia tuntoaistinsa perusteella etsiessään.

”No vähän yllättävää tämä on minunkin mielestäni”, Makuta Nui myönsi, vain vaivoin riittävän kovaan ääneen, että Killjoy kuuli sen jytäkän yli. ”Mutta kyllähän tuota aivan mielellään katselee sivusta!”

Kirkas neste Killjoyn lasin sisällä hupeni noin kolmanneksella. Kenraali ähkäisi kuuluvasti ja paukautti lasin takaisin pöytään. Hän kiinnitti ensimmäistä kertaa koskaan huomiota DJ-hujopin ranteissa musiikin tahtiin välkkyviin valoihin. Se selitti, kuinka tämä pystyi pyörittämään koko digitaalista orkesteriaan liikkumatta senttiäkään.

”Olen melko varma, että näin Visokinkin tuolla jossain. Tai varma, oikeastaan. Hän olisi varmaan kertonut, jos Klaaniin olisi saapunut hänen lajitoverinsa.”

”Usko tai älä, Visun musiikkimaku menee aika päällekkäin meistä kummankin musiikkimaun kanssa”, Manu totesi ja veti kymmenennen pullollisen kristallisaarelaista viskiä naamaansa. Killjoylle oli täysi mysteeri, oliko alkoholilla makutaan mitään vaikutusta.

Lavalla androidin takana puuhasteltiin koko ajan jotain. Kaningaskunnan lipun väreihin sonnustautuneet teknikot kasasivat lavasteita illan pääesiintyjää varten. Seinälippu oli jo paikallaan. Kaksi matorania kantoi paikalle jonkinlaista kannelta.

”Levykauppa-Nuilla oli taas vaikeuksia toimittaa albumia julkaisupäiväksi Kaya-Wahiin”, Killjoy käytännössä huusi DJ:n viimeisimmän kappaleen dropin osuessa täsmälleen hänen puheensa päälle. ”Onko se näiden uusin yhtä jytäkkä kuin ne niiden singlet?”

”Oli siellä myös muutama muu hyvä biisi, mutta kokonaisuus voisi olla eheämpi”, Manu vastasi. ”En tosin olisi yllättynyt, jos olisit sitä mieltä, että minun näkökulmastani levyn paskimmat biisit olisivat itse asiassa ne parhaat.”

”No ei olisi ensimmäinen kerta”, Killjoy karjui. Tawa ja Weapon Nate olivat aloittaneet mosh pitin lavan edustalla. Bodyguard liittyi siihen viiden harteillaan istuskelevan hyväntuulisen matoranin kanssa. Suurin osa pitin osanottajista kykeni juoksemaan tämän jalkojen välistä.

”Noh. Miten sillä projektillasi sujuu?” Killjoy jatkoi jo hieman vähemmän huutaen kappaleen sen salliessa. ”Oliko siitä krana-kalista jotain hyötyä?”

”Oli! Asensin palvelimen mökkiini, ja nyt saan yhteyden siihen Xen-satelliittiisi suunnilleen mistä tahansa kohtaa välisaaria! Siinä kranassa on muuten rangea, tosi paljon kovempi juttu kuin tavallinen. Luulin, että ne kalit ovat vain vähän eri värisiä, mutta pitäisi varmaan tutkia vähän enemmän, että mikä niiden juttu on. Ja täytyy kyllä sanoa, että kunpa vain Musta Käsi olisi ollut olemassa jo vuosituhansia sitten! Olisin tarvinnut niitä krana-kaleja yhteen toiseen juttuun aika kauan sitten…”

”Älä kysy minulta. Ne oli aina tiederottien hommia”, Killjoy murisi ja kumosi lasillisensa kerralla tyhjäksi. ”Pitää ehkä alkaa tyhjentämään Mustan Käden varastoja vähän aktiivisemmin. Tuollakin reissulla oli jotain Voitto Korporaation tyyppejä nuuhkimassa helppoa saalista.”

”Missä niistä kävit? Joku paikka Xialla?”

”Juu, sektorin A-55:n kulmilla. Kuulin, että sillä oli uusi omistaja, ja päätin, että parempi ottaa omat talteen. Saipahan telakkakin vaivanpalkaksi romua siitä, että Tongu rahtasi Klaaniin asti.”

Killjoy silmäili kohti baaritiskiä ja sinietikettistä muovista pulloa, joka istui hyllyllä baarinpitäjän takana. Makuta Nui oli sillä välin kaivanut jostain esiin jonkinlaisen kommunikaattorin, joka näytti varsin mekaaniselta ja tavanomaiselta, toisin kuin makutan suosima toismaallinen ja rehellisesti sanottuna varsin saatanallinen teknologia. Killjoy vilkaisi sivusilmällä, mitä makuta nyt näppäili ja pöyristyksekseen huomasi näytöllä olevan auki Viktornet-viestisovelluksen.

”Manu, mitä hel-”
”Odota, laitan yhden viestin.”

Killjoy ei nyt enää edes yrittänyt esittää, ettei olisi katsellut makutan viestittelyä, vaan nojautui näkemään paremmin. Tämä kirjoitti viestiä… DOKTOR VIKTOR VON NEBULALLE.

Kuulin, että kätyrisi yrittivät pölliä Mustan Käden kamoja Xialla, mutta vissiin pieleen meni! lol
Vituttaako?

”No niin”, Manu sanoi laittaen puhelimensa pois. ”Anteeksi, huonotapaista viestitellä, kun on parempaakin seuraa! Mistä me puhuimmekaan?”

”Sinulla… on sen kusivadin yhteystiedot?” Killjoy ähkäisi.

”Sinullako… ei ole?”

”Hän ampui minua kolme kuukautta sitten säteellä, joka kuulemma antaa syövän. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, mutta implikaatio oli antagonistinen.”

”No aika töykeää kyllä, kieltämättä.”

Kenraali pudisteli päätään. Kohtaamiset Tohtorin kanssa eivät kuuluneet miellyttäviin vapaa-ajan kertomuksiin. Hän päätti paeta tilannetta raahautumalla takaisin baaritiskille. Tällä kertaa häntä tarjoili tavallisesti Bio-Klaanin respassa työskentelevä Hime, joka otti hänen tilauksensa vastaan täysin sanattomasti. Musiikin läpi oli turha huudella tarkkoja drinkkiohjeita. Killjoy vain osoitti valkoista pulloa tämän takana, ja Hime kaatoi hänelle täyden tuopillisen kirkasta nestettä. Hän jätti mutterit tiskille ja palatessaan pöytään huomasi, että Makuta Nuin vierellä lattianrajassa oli uusi seuralainen.

”Kas, toivoinkin, että olisit lähtenyt tuulettumaan”, Visokki tuumasi oletettavasti sekä Killjoyn että Makuta Nuin päässä. Tämän sanat kuuluivat selkeämmin kuin kenenkään muun hiljalleen täyttyvällä klubilla.

”Puolustuksekseni en ole täällä, koska sinä käskit, vaan koska olen sattunut kuuntelemaan illan artistia aikaisemminkin”, Killjoy puhkui. Visokki pyöräytti silmiään siihen malliin, että Killjoy ei kuitenkaan tohtinut jatkaa puolustuspuhettaan.

”Minullakin oli taas aikaa tulla seurailemaan! Kerrankos sitä vain eletään! Ehkä ikuisesti mutta vain kerran!” Manu puuskutti.

”No se on kiva”, Visokki sanoi, mutta kuulosti siltä, että ei itse asiassa ollut kiva. ”Minulle tämä on uusi juttu, mutta Tawa käski. Ja silloin harvoin kun hänkin suostuu lähtemään toimistostaan, siitä kutsusta ei kieltäydytä.”

Mosh pitin jäänteissä tapahtuvasta ankarasta biletyksestä ei olisi voinut päätellä, että Tawa ei tehnyt tätä useamminkin.

”Sinun näkemisestäsi minä olen enemmän yllättynyt”, Killjoy sanoi lasiaan tiukasti puristaen. ”Näetkö sinä edes mitään sieltä lattianrajasta?”

”Katossa on pari parrua ihan vain verkkojani varten. Parhaat paikat koko pitäjässä.”

”Kuulostaa korruptiolta”, Manu naurahti.

”Kuulostaa… aika kätevältä, itse asiassa”, Killjoy myönsi ja kumosi taas puoli lasillista juomaa. Visokki tuijotteli tämän lasin täysin kirkasta sisältöä vähän kummissaan. Sen sisältö oli kumoutunut niin helposti, että sitä oli helppoa vain luulla vedeksi.

”Sinolia”, Killjoy vastasi, ennen kuin Visokki ehti kysyä mitään ”ääneen”.

”Sinä… juot sitä?”

”Ihan hyvää se on.”

”Se ei ole, mitä tarkoitin.”

”Olen itse asiassa aika vaikuttunut siitä, että Jögge tykkää denaturointiaineista!” Manu sanoi. ”Aika hardcorea. Mitähän sitä itse seuraavaksi. Voisi kokeilla vaikka absinttia!”

Makuta marssi baaritiskille jättäen Visokin ja Killjoyn kaksin.

”Vai että Kani Kal-ttia. Onko kenraali Killjoyn musiikkimaku laajenemassa vaiko sosiaalisten tilanteiden sietokyky parenemassa?”

Killjoyn ensireaktio oli kumota tuoppinsa vastaukseksi Visokin uteluihin. Hän kuitenkin lopulta totesi sen olevan liian töykeää.

”Jos olet seuraavaksi kutsumassa minua jonnekin kirjastoon lukupiiriin, niin voit lopettaa ennen kuin aloitatkaan.”

Visokki hymähti Killjoyn päässä, mutta ei mitenkään pahantahtoisesti. Kaksikon edellisestä keskustelusta oli taas vierähtänyt muutamia viikkoja. Pääasiassa siksi, että Killjoy ei ollut suostunut poistumaan Kaya-Wahista Xialla käydyn reissun jäljiltä.

”En yleensä suosittele alkoholia ratkaisuksi yhtään millekään, mutta jos se tarkoittaa, että näemme sinut tänään tanssilattialla, suosittelen juomaan vielä pari lisää.”

Killjoy naurahti ääneen. Lipsahdus, joka merkkasi sitä, että Sinol oli alkanut toimimaan.

”Oletko varma, että haluat nähdä sen? Vaikka toisaalta… niin kauan kuin Tawa on tuolla, kukaan ei varmaan kiinnittäisi paljoa huomiota.”

”Väitätkö muka, että sinusta ei saisi muutamaa harkittua liikettä irti?”

”Tapasin tanssia vähän hitaampia”, Killjoy muisteli. ”Meillä oli perheessä jo yksi bilehile, joka laitettiin menemään riehumista vaativiin tapahtumiin.”

”Olen palannut”, Makuta Nui julisti iskien pöytään valtavan oluttuopillisen absinttia. ”Mitäs tänne?”
Visokki kurkisteli Manun tuoppia hieman pöyristyneenä. Killjoylle makutan juomistavoissa ei ollut enää mitään yllättävää.

”Pohdimme tanssilattian kantokykyä”, Visokki myönsi. ”Ja siitä, mitä vaatisi saada Killjoy sinne.”

”Uijui, joo, ehdottomasti Jögge tanssimaan!” Manu innostui. ”Voin lähteä matkaan! Opin tässä muutama vuosisata sitten jotain ’muuveja’, joita paikalliset sanoivat ’diskotanssiksi’.”

”Tahdon sinne nyt vielä vähän vähemmän”, Killjoy tuumasi. Manun absintin haju sekoittui Sinolin suloisiin tuoksuihin.

Keskustelu Killjoysta tanssilattialla muuttui lopulta kolmesta osallistujasta yhden haluttomuuden vuoksi illan pääesiintyjän singlekappaleiden arviointiin. Manu oli ollut oikeassa siinä, että Visokin musiikkimaku oli heidän kanssaan yllättävän yhteensopiva, vaikka Killjoylle ei aivan selvinnytkään, missä tai milloin visorakin aktiivinen musiikkiharrastus oli oikein alkanut.

Aika keikan alkamiseen hupeni jutustelun ohessa. DJ:n musiikki oli hetkeksi tauonnut merkiksi yleisölle siitä, että pääaktiin ei ollut enää pitkälti. Väki alkoi kerääntymään lavan edustalle ja Visokkikin hyvästeli kaksikon ja lähti kiipeämään katonrajaan kohti omaa pientä pesäänsä. Manu ja Killjoykin kumosivat viimeisimmät juomansa ja löntyistivät Bodyn ja parin titaanin seuraksi näille osoitetulle alueelle.

Valot hämärtyivät. Kaningaskunnan kansallislaulusta tehty elektroninen versio rävähti soimaan. Kun kappale loppui, syttyi lavalle tasan yksi valo. Sen parrasvaloon astellut valtava jäniininainen kirkui mikkiinsä niin, että Tawastian rakenteet värähtelivät.

”BIO-KLAANI ONKO HYVÄ MEININKI!?”

Yleisö hurrasi. Jopa Killjoy intoutui taputtamaan. Sähkökannel räjäytti ensimmäiset nuotit kärsivällisesti odottaneelle yleisölleen. Loput lavan valoista räjähtivät päälle paljastaen orkesterillisen Kaningaskunnan rautaisimpia muusikkoja.

Seurasi puolitoista tuntia elektronista kauneutta, kannelten rytmikästä säestystä sekä lavashow, jonka kaikki muistaisivat ikuisesti. Puolivälissä keikkaa Visokki oli alkanut roikottamaan itseään seitin varassa ja heilumaan siinä musiikin tahdissa. Manu oli käynyt kahdessa mosh pitissä ja luonut sen keskelle tulisen räiskyvän efektin, joka oli saanut jopa artisteilta välispiikeissä huomiota. Ja kuin toteen käyneenä profetiana Killjoy oli päätynyt tanssimaan musiikin tahdissa kolmen täysin tuntemattoman matoranin kanssa, jotka aksenttiensa perusteella eivät olleet mistään Bio-Klaanin läheisyydestä.

Hiestä märkä kolmikko löysi itsensä lopulta sen saman pöydän äärestä, mistä ilta oli alkanutkin. Visokille he etsivät tällä kertaa kuitenkin tuolin, että tämä näkisi keskustelukumppaninsa hieman paremmin. Puheensorina klubilla kävi yhä kovana, vaikka hätäisimmät olivatkin lähteneet jo jonottamaan narikkaan heti keikan jälkeen. Innokkaimmat Kani Kal-tin fanit olivat jääneet kärkkymään vielä lavan edustalle, jos he näkisivät vaikka vilaukselta vielä orkesterin jäseniä.

”Meidän laulaja taitaa olla tuossa”, Manu tuumasi.

”Niin on. Hitto vie, kuulostaa täsmälleen siltä kuin kuvittelen sen päässäni”, Killjoy myönsi viitaten Kani Kal-tin käsittämättömät keuhot omistaneeseen laulajaan.

”Mitä te oikein selvitätte?” Visokki ihmetteli.

”No siis meillä on yksi musiikkiproggis, ja nyt meillä on näemmä sitä varten pupuoptio!” Manu sanoi.

”Siis häh?”

”Niin että tarvitsemme laulajan yhteen, öh, ’musikaalirooliin’. Ja tuo Kani Kal-tin laulaja vain sopii tosi hyvin. Onkohan sillä kiireinen syksy… Tämä pitäisi äänittää silleen aika pian.”

”No niillä on kyllä maailmankiertue menossa”, Killjoy tuumasi. ”Mutta katso nyt siitä vekottimestasi käyttääkö se jotain viestimiä.”

Manu kaivoi esiin saman laitteen, jolla oli viestitellyt paronille aiemmin, ja katsoi ensitöikseen ilmoitukset. Paroni oli vastannut.

”Et katso sitä viestiä”, Killjoy varoitti.

”Ookoo, ookoo”, Manu tuhahti ja rupesi selaamaan profiileita laulajan varalle. ”Joo, täältä löytyy yhteystiedot ja kaikki. Aika jännä, tämä ’Vikter’ on kuitenkin tosi uusi keksintö. Moderneja pupuja.”

”No laita nyt ihmeessä sille viestiä”, Killjoy kannusti kurskistellen samalla kohti lavaa. Bändistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Yksi järjestysmatoraneista ojensi lavan ja eturivin kaiteiden väliin tippuneen plektran sitä innokkaasti odottavalle le-matoranille.

”Minäkin taidan tarvita jotain juotavaa”, Visokki huokaisi kaksikon kryptiselle keskustelulle ja lähti kipittämään ensimmäistä kertaa sille iltaa baaritiskiä kohti. Samalla, kun Manu näpytteli viestiä, Killjoy pohti, olisiko typerä idea ostaa merkkutiskiltä Pinkkiä Karvaa -pitkäsoitto, vaikka tiesikin, että sellainen oli tulossa hänelle postissakin.

Alkuillan DJ käveli jostain henkilökunnan alueelta ja heilautti Killjoylle kättään. Killjoy tervehti Peeloa ääneen ja seurasi hetken aikaa tämän poistumista. Androidi miltei käveli päin Tawaa, joka heilutteli kättään baaritiskillä vartovalle Visokille merkiksi siitä, että oli poistumassa.

Keikanjälkeinen tunnelma oli sopivalla tavalla raukea. Sinolin kyllästämä Killjoy oli luultavasti hikoillut jo suurimman osan alkoholista pois haarniska päällä pompittuaan, mutta hänen mielessään oli yhä sopiva sumu, joka oli laskeutunut heti musiikin lakattua. Olo muistutti häntä enemmän kuin vähän Metru Nuin yöelämästä. Tai siitä vähästä, mitä siellä oli sodan aikana päässyt nauttimaan. Ei kai ollut ihme, että hänen tyttärensä oli hurahtanut elektroniseen musiikkiin samalla tavalla kuin hänkin.

”Hitto vie, kun Xen olisi nauttinyt tästä”, Killjoy ajatteli ääneen. Lause, jonka hän oli mielestään ajatellut hiljaa päässään, olikin paennut vahingossa hänen huuliltaan, eikä hän ollut sitä edes itse huomannut.

Manu vain murahti vastaukseksi näpytellessään viestinsä loppuun.
”No niin, lähetetty. Nyt toivotaan, että saadaan edes joku vastaus.”

Killjoy hymähti hyväksyvästi. Hän oli pysähtynyt tuijottelemaan lavaa purkavan matoranjoukon tekemisiä. Puoliksi pois kannettu rumpusetti kiehtoi häntä suuresti.

”Hetkonen”, Manu sanoi yhtäkkiä. ”’Xen olisi nauttinut tästä’? Oletko antanut satelliitillesi kyvyn nauttia musiikista?”

Killjoy kurtisti kulmiaan. Miten niin satelliitilleen? Mitä ihmettä Manu nyt taas höpötti?
Kasvojaan hiestä hieraistuaan hänen ajatuksensa alkoivat selviämään. Vakoiliko Manu hänen ajatuksiaan vai…

”… sanoinko minä sen ääneen?”

”Sanoit tällä kertaa. Mutta olisin minä saattanut sen kuulla myös, jos olisit ajatellut sen liian kovaa.”

”Sinun pitää ehkä joskus opettaa minulle, että… miten ajatellaan… vähemmän kovaa”, Killjoy ärähti. Kenraalin ensireaktio oli kaapata kypärä takaisin päähänsä ja hautautua sen turviin. Pöytään jonkinlaista kulhoa hampaissaan kantava Visokki olisi kuitenkin tuominnut sen heti äänekkäästi. Jonkilaista kuplivaa juomaa siitä lipittävä visorak puhui kahden muun mielen sisällä, vaikka tämän kieli lipittikin samalla.

”Mikäs teidät noin vakavoitti?”

”Killjoyn satelliitti kuuntelee vissiin nykyään musiikkia”, Manu huomautti. Killjoy hautasi kasvot käsiinsä. Tämä ei ollut seuraa, jossa valehtelu olisi tuottanut paljoa tuloksia.

”Eh… ei se satelliitti”, hän sai lopulta sanotuksi. ”Vaan se, kenen mukaan se on nimetty.”

Visokki lopetti juomisen. Manu kurtisti kulmiaan. Killjoyn mielestä oli maailman huonoin hetki sille, että jopa klubin taustamusiikki oli hetken tauolla.

”No olisit heti sanonut”, Manu sanoi. ”Ei minulla ole mitään muuta kontekstia nimelle ’Xen’ kuin se satelliitti. Onko jokin suuri salaisuus, kuka tämä alkuperäinen Xen sitten on?”

Visokki vilkaisi Killjoyta sivusilmällään, mutta pysyi vaiti niin konkreettisesti kuin telepaattisestikin.

”Perheenjäsen”, Killjoy vastasi. Manun katse viesti kuitenkin tyytymättömyyttä tämän vastauksen tarkkuuteen, joten Killjoy nielaisi, keräsi kaiken tahdonvoimansa ja sanoi sen ääneen.

”Tytär.”

”Ai, okei”, Manu vastasi ja kohautti olkiaan. ”En tiennyt, että sinulla on, ööö, ’potenssia’ sellaiseen.”

Visokki kiskoi juomaa henkeensä sellaisella voimalla, että tämän oli pakko kääntyä hetkeksi pois pöydästä pärskimään. Killjoy oli samoin verroin pöyristynyt Manun reaktiosta. Hänen onnekseen hän ei ollut hakenut vielä lisää juotavaa.

”Minä… tai siis. En tarkoittanut sitä ihan niinkään.”

”Helvetti soikoon, Manu”, Visokki yski. Tukehtumisen reaktio oli niin voimakas, että visorak yski jopa ajatuksissaan.

”Mitä?” Manu kivahti. ”Mitä minä muka tein? Ihan itse vedit juomat omiin keuhkoihisi. En minä ole vastuussa sinun hengityselimistöstäsi! Joskin kieltämättä Relakilta kurja temppu tehdä se niin, että voit hengittää ja juoda yhtä aikaa. Jos minä olisin vastuussa, niin noin ei vois- eikun eipäs mitään sittenkään.”

Killjoyn olisi tehnyt mieli läimäistä Visokkia selkään juoman poistamiseksi tämän keuhkoista, mutta kal-haarniskan voimalla olisi ehkä vain murtanut ystävänsä selän. Varmistuttuaan, että pysyvää vahinkoa ei ollut sattunut, hän joutui taas miettimään, kuinka purkaa kummallinen tilanne. Hänen mieltään kevensi hieman se, miten kevyesti Manu oli asian alun perin ottanut.

”Lähinnä kai mietin tässä, että hän olisi ollut kuin kotonaan tällaisessa paikassa.”

”Ai sellainen bilemimmi?” Manu sanoi. ”Kuulostaa hauskalta. Sinun pitää esitellä meidät joskus.”

Visokki pakotti itsensä rauhoittumaan, sillä hän tiesi jo, mitä Killjoy joutuisi sanomaan seuraavaksi.

”Hän… ei ole läsnä enää.”

Sen sanominen ääneen sattui vähemmän kuin Killjoy oli pelännyt. Sen sijaan se tuntui kiskovan viimeisetkin voimat pois hänen lihaksistaan. Hän olisi voinut hyvin vain valua maahan niine hyvineen ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

”Ikävä kuulla”, Manu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämän sanat vaikuttivat aidoilta.

Killjoy olisi halunnut jättää asian siihen, mutta Visokin hiljainen murahtelu hänen pääkopassaan viesti toista. Tämä oli täsmälleen sellaista avoimmuutta, mitä Visokki tältä aina peräänkuulutti. Ja täsmälleen myös sellaista, mitä Killjoy itse inhosi enemmän kuin mitään muuta.

”Hän tunsi kaikki Metru Nuin tällaiset paikat läpikotaisin”, hän sanoi lopulta taipuen visorakin odottavan katseen edessä. ”Ja olisi tällaisen keikan jälkeen mankunut minua hankkimaan jokaisen levyn, mitä vain suinkin kaupoista löytyi. Xen oli hukannut kirjastokorttinsa niin nopeasti, että levyjen lainaamista ei voinut edes harkita.”

”Kuulostaa siltä, että teillä oli hänen kanssaan kädet täynnä”, Visokki löi pökköä pesään.

”Niinpä kai”, Killjoy myönsi. ”Äitinsä perässä hän enemmän juoksi, mutta oli meilläkin paljon hyviä hetkiä.”

”Oletan, että ’äiti’ on sitten Niz”, Manu sanoi.

”Niin”, Killjoy myönsi. Hän oli päätynyt naputtelemaan pöydälle keikan jälkeen taas aseteltua kypäräänsä sormenpäillään.

”Xen oli hänen ideansa muutenkin. Minulla ei olisi ollut osaamista sellaiseen taikuuteen. Vaikka tyttö kyllä muistutti lopulta enemmän minua kuin häntä. Tai siis… Xen oli nörtti vähän vähemmän nololla tavalla.”

Visokki tyrskähti. Kulho hänen edessään oli melkein tyhjä. Hajun perusteella se oli jonkinlaista siideriä.

”Häh, väität, että Niz oli jotenkin nolo nörtti?” Manu hymähti. ”Vaikka kieltämättä, kun nyt sanot… tuurasin itse asiassa pari kertaa yhtä luennoitsijaa kurssilla, jota Niz kävi aikoinaan Oms-Eebensissä, ja kyllähän hän vähän pisti silmään, vaikka en silloin toki tiennyt, että hän olisi tulevaisuudessa millään tavalla relevantti. Mutta en kyllä olisi tuurannut, jos ei olisi kiristetty! Kyllä on Metru Nuin akateeminen maailma mennyt ihan retuperälle! Minun tutkimusalani oli paramykologia, mutta jouduin kerran luennoimaan kokonaisen kurssin jotain hiton astrologiaa, kun sen kurssin vakio-opettaja veti itsensä sairaalakuntoon ensimmäistä luentoa edeltävänä päivänä. Sairasta touhua!”

Killjoy tuijotti Manua syvälle silmiin. Visokki tuijotti tyhjentynyttä kulhoaan. Häntä oli alkanut kaduttamaan, että hänelle oli tullut jano niin myöhäisessä vaiheessa iltaa.

”Niin kai”, Killjoy yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua luontevasti. ”Minä en tietäisi. Kävin vain sotilasakatemian.”

”Kouluja käymättömäksi mieheksi olet kyllä varsin terävä”, Manu sanoi. ”Tai ehkäpä juuri siitä syystä?”

Killjoy hymähti kiitokseksi. Sekin oli enemmän kuin hän normaalisti olisi reagoinut sellaisessa tilanteessa. Kolmikko hiljeni hetkeksi kuuntelemaan taustalla alkanutta kappaletta. Sen äänenvoimakkuus ei ollut enää erityisen suuri kielien siitä, että ilta alkoi olla klubin osalta hiljenemään päin.

”No niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä minäkin voisin tästä lähteä tältä illalta. Huomenna olisi jopa pari adminillista velvollisuutta täytettävänä, vaikka Tawa yrittääkin parhaansa mukaan kahmia niistä jokaisen itselleen.”

”No, hyvät illanjatkot”, Killjoy sanoi.
”Kiva, kun roikuit mukana”, Manu naurahti.

Visokki huokaisi ja hypähti tuoliltaan lattialle. Kun hämähäkinjalkojen napina lattiaa vasten oli etääntynyt niin kauas, että se peittyi musiikin alle, Manu venytteli hieman selkäänsä, josta kuului sellainen rusahdus, että millä tahansa kuolevaisiksi laskettavilla lajeilla Killjoy olisi olettanut sen tarkoittavan selkärangan murtumista.

”Johan tässä seisoskelussa alkaa paikat puutua”, Manu totesi. Kun baarimikko oli kumartuneena ottamaan jotain tiskin alta, Manu heilautti sormeaan ilmassa, jolloin vielä yksi pullo sinolia lähti viekkaasti leijailemaan hyllyltä kaksikoksi muuttuneen kolmikon pöytää kohti. Telekinesian voimin leijaileva pullo laskeutui pöydälle varovaisesti, mistä Manu sitten kaatoi kummallekin heistä lasin täyteen.

”No niin, katsotaan, mikä juttu tässä oikein on”, Manu sanoi ja otti hörpyn lasistaan. Hänen ilmeensä happamoitui huomattavasti. ”Sinä siis oikeasti juot tätä litkua… Olen aika varma, että täällä tarjoillaan sitä ihan vain sinua varten. En ole koskaan nähnyt kenenkään muun ostavan tätä.”
”Ei se minusta huonoa ole. Kyllä juomassa saa vähän alkoholi maistua”, Killjoy puolusteli juomavalintaansa, mutta hörppäsi lasistaan kiitollisena.

Hetken he seisoivat jälleen hiljaa kuunnellen vain DJ:n viimeisiä settejä. Sitten Manu puhui.

”Minullakin on… tytär. Tai ehkä poika. Niillä ei ehkä ole mitenkään kovin selvää sukupuolta. Ehkä hän on tätä nykyä aika maskuliininen.”

Oli Killjoyn vuoro lähteä vetämään juomaa väärään kurkkuun. Toisin kuin Visokki, hän onnistui kuitenkin estämään sen viime hetkellä.

”Elä narraa.”

”Teknisesti ottaen kaikki otukset, mitä olen aikain saatossa luonut, voisin laskea lapsikseni, mutta ei jotenkin tunnu mielekkäältä puhua vaikkapa poroista lapsinani. Mutta niin… tähän on tosiaan poikkeuksia.”

Makuta vilkuili kiivaasti ympärilleen varmistaakseen, ettei kuuloetäisyydellä ollut ketään. Sitten hän päätti, ettei häntä kiinnostanut varoa sanomisiaan ja napsautti sormiaan. Killjoy katsoi, kuinka heidän ympärilleen levisi jonkinlainen kupla, joka sulki heidät sisäänsä. Musiikki vaimeni lähes kokonaan.

”Oletan, että salaisuudet ovat sinulla turvassa”, Manu sanoi. ”Paitsi, jos Visokki rupeaa niitä väkisin tonkimaan; sellaisesta en pitäisi sinua vastuussa.”

”Visokki on vannonut, ettei koskaan tekisi niin kysymättä lupaa”, Killjoy vakuutti. ”Ja minun sisälläni on jo sen verran salaisuuksia, että muutama lisää ei paljoa paina.”

”Olet varmaan Kaya-Wahin asukkaana tietoinen tämän saaren alkavasta… torakkainfestaatiosta?”

Killjoyn kulmat kohosivat. Olihan hän. Ja niin oli Klaanin ylläpitokin. Killjoyn viime aikoina tihentyneille Mustan Käden varastojen tyhjennysreissuille oli ollut enemmän kuin vain pari logistista syytä.

”Olen nähnytkin niitä muutamaan otteeseen”, Killjoy sanoi.

”Nazorakit ovat… muisto ajoilta, jolloin työskentelin erään toisen makutan kanssa”, Manu sanoi varovasti. ”Myönnän, että se oli eräänlaisen maailmanvalloitusarmeijan rakentamisyritys. Se vaikutti epäonnistuneelta, mutta vuosia sen jälkeen, kun lähdin projektista, ne onnistuivat lisääntymään. Ja vuosisatojen edetessä ne ovat muodostaneet oman imperiuminsa.”

Hän huokaisi syvään.
”Mutta ne ovat, kaikesta huolimatta, puoliksi minun luomuksiani. Ja siksi en voi olla tuntematta itseäni hitusen vastuulliseksi, jos ne päättävät aloittaa täällä täysimittaisen invaasion.”

Killjoy oli ollut aikeissa ensiksi onnitella Manua lastensa spontaanista määrän kasvusta, mutta makutan kertomuksen loppu ajoi hänet pois siltä polulta. Ei hän erityisen järkyttynyt paljastuksesta ollut. Suurin osa asioista tuli jostain, ja se vähä, mitä Killjoy nazorakeista tiesi, oli aina viitannut siihen, että saaren pohjoisosassa vaikuttavat pesänrakentajat eivät välttämättä olisi aivan tavanomaisia. Makutan tai kahdenkin läsnäolo teki mysteeriin huomattavan määrän sisäistä logiikaa. Killjoyn mieltä painoi aivan toisenlainen kysymys. Sellainen, joka ei liittynyt lainkaan niiden alkuperään.

”Mietitkö koskaan, että jos olisit jäänyt… olisivatko asiat menneet toisin? Paremmin?”

Manu vaikutti hieman yllättyneeltä kysymyksestä.
”En voi sanoa, ettenkö olisi asiaa joskus ajatellut. Syyni lähteä ei sinänsä liittynyt nazorakeihin itseensä vaan pikemminkin… paremman sanan puutteessa politiikkaan. Olen kyllä yrittänyt jälkeenpäin olla hieman yhteydessä… ’Ensimmäiseen’. Mutta hän ei ole ollut kovinkaan vastaanottavainen. He eivät tosiaan itse tiedä meitä luojikseen, mutta tätä nykyä vaikuttaa siltä, että imperiumin johtoporras on myös mytologisoinut heidän koko alkuperänsä. En tiedä, miten he tekevät sen, mutta jotenkin tavallinen kansa on saatu uskomaan, että he ovat kanistereiden tänne tuomia. Ehkä olisin voinut ohjata heitä paremmalle polulle, jos olisin ollut mukana ’Ensimmäisen’ elämässä alusta alkaen. Mutta heidät oli aina tarkoitettu valloitukseen. Se on heidän tarkoituksensa, ja sitä he tuntuvat myös toteuttavan. Joten kaipa se… teknisesti ottaen on silloin onnistuminen?”

Killjoyn katse harhaili välillä Manussa, välillä tämän takana tapahtuvassa hitaassa väenpaljouden poistumisessa. Plektran saaneella matoralaisella oli niin leveä hymy huulillaan, että se tarttui tämän ystäviinkin. Elämäniloinen joukkio oli jäänyt merkkupöydän lähelle pohtimaan vastuuttomien ostoksien tekemistä. Kenelläkään niistä ei näyttänyt olevan hajuakaan Manun kuplan läsnäolosta.

”Ironista tietyllä tapaa. Me… tai noh, minä tahdoin Xenistä aina jotain sellaista, jolla olisi mahdollisimman vähän tekemistä sodan kanssa. En tiedä, oliko Niz sitten eri mieltä.”

Killjoy kittasi lasinsa tyhjäksi. Hän oli kyllä tietoinen siitä, että jos hänen makuaistinsa ei olisi palanut pois sulassa metallissa, se saattaisi hänenkin mielestään maistua vastenmieliseltä.

”Paljonpa sekin tahtotila hyödytti.”

”Siinä, että sotakone rakentaa itselleen rauhanajan lapsen, on kyllä tiettyä runollisuutta”, Manu pohti.

Killjoy naurahti. Hänen katseensa viipyili pitkän tovin hänen kypäränsä kiiltävässä pinnassa.

”Kynäniekaksi minusta ei ollut, joten tytär tuntui parhaalta idealta jättää maailmaan jotain, joka ei räjäyttäisi jotakuta tuusan nuuskaksi.”

”Kohtuullista. Joskin kirjoittaminenkin on laji, jossa tulee paremmaksi tekemällä. Jos jatkat harjoittelua, ehkä et jossain vaiheessa enää vihaa tekstiäsi. Siitä voi tulla ihan mukavaakin!”

Killjoy koki parhaakseen olla mainitsematta kirjaa, jonka parissa hän oli vuoden päivät työskennellyt. Se oli myös todellisuudessa aika kaukana sellaisesta sielua täyttävästä taiteellisesta ilmaisusta, mitä sen olisi ehkä kuulunut olla.

”Voi olla, että jätän taiteilun vähän motivoituneemmille.”

”No ihan hyvin sinä ainakin laulat, että jos ei löydetä ketään siihen toiseen rooliin, niin voit itse täyttää sen pestin.”

Killjoy naurahti. ”No sille voin nostaa yhden.”

Manu nosti omankin lasinsa ja kilkautti sen Kilkan omaan. Molemmat hörppäsivät, mutta Manu sitä ennen kytki makuaistinsa pois päältä.

Meri, yö

Veneen keulassa takana pärisevän moottorin pärinä ei häirinnyt keskittymistä kovinkaan pahasti. Tasaisesti kohti Bio-Klaanin rantavesiä liikkuvan veneen kärjessä istuva Killjoy ei sinällään keskittymisrauhaa kaivannut, mutta ajatuksiinsa hän oli siitä huolimatta uppoutunut. Vahtivuoro oli jäänyt luontaisesti hänelle sen jälkeen, mitä Domekille oli tapahtunut. Kypäränsä tutkat päälle laittanut kralhi huomaisi ensimmäisenä, jos heidän kimppuunsa hyökännyt peltipurkki päättäisi palata.

Tähtien tuikkeen alla oli kuitenkin pääasiassa hiljaista. Suurin osa seurueesta oli siirtynyt veneen perälle pitämään silmällä yhä tokenevaa Domekia. Veneen keikahteluista päätellen joku oli kuitenkin irtautunut seurueesta Killjoyn vartiopistettä lähestyen.

”Näkyykö mitään?” Guardianin ääni kuiskasi.

Killjoyn olisi tehnyt mieli pitää katseensa taivaassa, mutta päätyi vilkaisemaan vaistomaisesti skakdia, joka seisoskeli nyt hänen vierellään.

”Ei niin mitään. Ja niin on hyvä. Creedy kävi hereillä vähän aikaa sitten ja oli sitä mieltä, että tutkissakaan ei näy mitään. Hyvällä tuurilla loppumatka tapahtuu ilman satunnaisia kohtaamisia.”

Guardian hymähti. Viime merimatkasta oli jo hetki, mutta Välisaarten merten levottomuutta ei voinut liioitella tarpeeksi. Toki kauppareissulla Rumisgoneen sai syyttää vain itseään, jos ei varautunut merirosvoihin vähintään lahjuksella tai isommalla pyssyllä, mutta matka Klaanista Ath-Koroon oli ollut poikkeuksellisen rauhallinen.

”Olen valvonut miettien, mikä se oli”, Guardian sanoi. ”Aiempi lausuntoni pitää siitä, että se ei liittynyt kohtaamaamme nazorakiin rannalla, mutta… outo ja huolestuttava sattuma joka tapauksessa. Mekaaninen hyökkääjä tämän seurueen perässä.”

Killjoy oli Guardianin kanssa ehdottomasti samaa mieltä. Nazorakeille hyökkääjä oli tuskin kuulunut. Vilahdus hopeista ja mekaaninen luonne toivat kyllä hänen mieleensä jotain aivan muuta. Sellaisten kummitusten uudelleennousu oli kuitenkin niin epärealistista, ettei hän halunnut edes leikkiä ajatuksella. Vaikka samaan tapaan hän oli luullut historian haudanneen Puhdistajankin…

”Ei ollut päivän ensimmäinen odottamaton kohtaaminen”, Killjoy lopulta myönsi ja käänsi samalla katseensa takaisin taivaalle. ”En nauti siitä, kuinka paljon ulkopuolisten huomiota tämä reissu on jo saanut osakseen.”

Guardian vilkuili paatillista nukkuvia ja nuokkuvia klaanilaisia, ja sitten katsoi pistävästi Killjoytä.

”Sanopa muuta. Minä luulin, että tässä paatissa piti tulla mukana lähinnä kuljettaja, ja joku sämpylä ehkä välipalaksi. Mitä sinä teit Ath-Korossa?”

Killjoyn hiljainen hetki oli pistävä ja ilmiselvä. Huolimatta hänen tehtävänsä ilmiselvästä luonteesta, nyt kun se piti sanoa ääneen, sanat tuntuivat vaikeilta.

”Muistatko kaksi viikkoa sitten, kun toivoit minun lisäävän ylilentoja vuoren tietämillä?”

”Siitä on kaksi viikkoa. Äärimmäisen elävästi.”

”Ja kun toivoit, että tihennän radiolinjojen rutiinitarkastuksia?”

”Sekin oli kaksi viikkoa sitten.”

”Niin oli. Ja tein täsmälleen niin.”

Sitten Killjoy hiljeni taas. Tällä kertaa hänen katseensa ei kuitenkaan irtautunut tähtitaivaasta, vaan päin vastoin, tuntui suorastaan jumiutuneen siihen.

”Minusta tuntuu, että tällä kertaa ne tulevat oikeasti.”

Guardian puri hammasta. Joskus totuudet kirpaisivat, vaikka niihin oli osannut varautua jo viikkoja. Tämä ei ollut se hetki, jolloin hän olisi halunnut kuulla tämän — tai oikea henkilö — mutta vaikea oli keksiä hyvää hetkeä kuulla nämä sanat. Tai oikeaa henkilöä.

”Olenko ensimmäinen, joka kuulee tämän?”

”Ensimmäinen minun suustani. Joskin olen melko varma, että Suga aavistelee jotain”, Killjoy sanoi.

”Sitten tästä täytynee pitää tiedotustilaisuus niin pian kuin mahdollista”, skakdi sanoi kalseasti. ”En olisi aivan halunnut uskoa, että ne oikeasti tekevät tämän. Mutta tuo turbotorakka ei tainnut olla rannalla vahingossa.”

”Etkö maistanut raudan makua ilmassa?” Killjoy kysyi hieman töksäyttäen.

”Mitä?”

”Sananlasku, jota vanha kenraalini tykkäsi viljellä. Hänellä oli ilmiömäinen kyky ennustaa vihollisen suurhyökkäykset.”

Kypäränsä takana Killjoy irvisti. Hän olisi halunnut muistella vanhaa esimiestään ripauksella nostalgiaa, mutta päätyikin vain repimään itsessään auki haavoja, jotka eivät ehkä todellisuudessa olleetkaan koskaan parantuneet.

”Häntä huvittaisi suunnattomasti, että lainaan häntä nyt sinulle. Vaikkakin… ilmassa on ollut aika paljon enemmän kuin vain raudan makua. Siksi tahdoin, että sinä saat kuulla ensimmäisenä.”

”Koska?” Gee tivasi.

”Koska sinä tiedät, mitä sota tarkoittaa… ja ihan rehellisesti pelkään Tawan reaktiota vielä enemmän.”

Aikakauden loppumista ei huomannut ennen kuin se oli jo kauan sitten kuopattu. Gee ei voinut olla miettimättä, oliko hänen lyhyt rauhansa sotien välissä jo päättynyt sillä hetkellä, kun ensimmäiset huhut nazorak-laivoista olivat kantautuneet Klaaniin.

”Niin kai sitten, tiedän kai. Minun kenraalini tapasi sanoa lähinnä, että sota on typerysten hommaa. Enkä ole karkeasti sanottuna eri mieltä.”

”Kuulostaa kenraalilta, jolla ei ollut kotia puolustettavana.”

”Suurimmalla osalla meistä ei sen sodan jälkeen ollut”, Guardian tuhahti. Hän vilkaisi olkansa yli. Sanan ”sota” hän sanoi vaieten lähes tahtomattaan. Muu osa veneseurueesta oli joko käymässä torkuille, tai ohjasi paattia, tai vilkuili levottomasti laitojen yli.

”Niitä taitaa olla melko lailla enemmän kuin zyglakeja?”

”Viimeisin vilkaisu niille teille, joita ne ovat rakentaneet… aseissa jo useampi tuhat. Enkä usko haistaneeni niistä kuin etuvartion. Ne ovat kasanneet ilmatorjuntaa vuoren juurelle sen verran, että alkoi tuntua henkilökohtaiselta”, Killjoy huokaisi.

”Mitä ne oikein haluavat”, Guardian sanoi turhautuneesti. ”Havupuuta tonnikaupalla? Turvetta? Poronnahkoja? Elintilaa saarella kyllä olisi… mutta en tiedä kelpaako tuollaisille saaren jakaminen.”

”En väitä osaavani niin paljoa zankrzoraa, että osaisin kuvitella radiokeskustelujen perusteella mitään”, Killjoy mietti. Hän sai katseensa viimein irti tätä ilkkuvasta punaisesta loisteesta. Tämän kypärä kääntyi viimein rehellisesti kohti Guardiania, jonka ryhti oli silminnähden valunut keskustelun aikana.

”Mutta edellinen kerta, kun olen nähnyt tämän tasoista joukkojen liikehdintää, molemmat osapuolet olivat valmiita pyyhkimään toisensa lopullisesti maailmankartalta.”

Guardian huokaisi.
”No. Me emme ole valmiita siihen. Mikä näyttäytyy ainakin minulle pikku ongelmana.”

”Ymmärtänet siis, miksi pelkään Tawan reaktiota kaikkein eniten.”

”Hän ei ole sodan luomus”, Guardian sanoi. ”Toisin kuin minä, Ämkoo tai Visokki. Ja siksi hän on siinä asemassa, missä on. Koska hän vielä osaa unelmoida.”

”Hänellä on aika paljon unelmoitavaa siinä tapauksessa”, Killjoy naurahti. Ja tosiaankin naurahti yllättäen reaktiolla hieman itsensäkin. ”Mutta en ole myöskään eri mieltä.”

Killjoy ja Guardian pysähtyivät molemmat kuuntelemaan aaltoja ja veneen moottorin pulputusta. Ajatukset, joita ilmoille heitettiin olivat liian painavia otettavaksi sisään välittömästi.

”Jos se oli siinä”, Ämkoo sanoi, ”niin minulla olisi pari ehdotusta.”

”Mitä perkelettä?” Gee huudahti.

”Miten saatanan pitkään sinä olet ollut siinä?” Killjoy oli tukehtua omaan sylkeensä.

Hupustaan puhuva vihreä ja musta miekkapiru nojaili veneen laitaan Ääri sylissään. Pari punertavia kekäleitä hehkui soturin hupun syvyyksistä.

”No, minun piti puhua tästä sinulle muutenkin”, Gee sanoi laskien äänenvoimakkuutta. ”Mitä ajatuksia sinulla oli?”

”Kun rantaudumme, otan veneen ja lähden Veljeskunnan saarelle etsimään käsiini 10 Leiterin parasta miestä. Yön turvin laskeudumme linnuilla pohjoisrannikolle, etsimme vihollisen pääesikunnan ja leikkaamme käärmeeltä pään ennen kuin se ehtii munia. Teemme johtajiston sisäelimistä taideteoksen varoituksena siitä, että saaren vanhat demonit eivät katso tulokkaita hyvällä.”

Guardian katsoi kanssa-adminiaan tyrmistyneenä.

”Ihana ajatus. Kuinka pitkään sinä olit passissa tuolla saarella yksin, ja pitäisikö sinun puhua siitä jonkun kanssa?”

”Voit olla eri mieltä siitä, että se on miellyttävää, mutta et voi kieltää, että se voisi toimia.”

”Säästetäänkö tämä admin-kokoukseen, niin saat nähdä Tawan ilmeen kun ehdotat tuota?”

”No”, Ämkoo sanoi hiljaa. ”Olen muutenkin vain ulkoasuvastaava.”
Yön soturi alkoi lipua takaisin veneen takaosaan.

”Sinä et voi aina vedota tuohon!” Guardian huusi perään ja nojautui taas veneen kärkeen.

Killjoyn siristelevät silmät pystyi havaitsemaan tämän kypäränkin läpi, sillä sen sisältä kajastava vihreä valo himmeni aavistuksen verran. Hänen katseensa oli yhä veneen perälle, jonne Ämkoo oli juuri sulautunut viittansa ansiosta. Oli mahdotonta sanoa, kuinka tosissaan miekkapiru oli suunnitelmastaan, mutta Killjoy koki silti tarpeelliseksi tehdä yhden täsmennyksen omasta valmiudestaan.

”Minulla on neljä ydinkärkeä mökkini alla.”

Guardian kurtisti kulmiaan.
”Jos halusit varmistaa, että en tule sinne, riittäisi kertoa milloin olet siellä itse.”

Killjoy onnistui tällä kertaa estämään itseään nauramasta ääneen. Koko kropan kattava muljahdus, jonka hän maksoi siitä hinnaksi, kuitenkin varmasti välittyi skakdillekin asti.

”Siitä pitikin vielä mainita… tiedän, että ajoitus on erinomaisen huono, mutta en voi luvata olevani palveluksessa… aivan yhtä vakituisesti kuin tähän saakka.”

Guardianin läpitunkeva katse oli tarpeeksi viestimään, että Killjoyn oli parasta tarkentaa lausuntoaan välittömästi.

”Tosin en tiedä haittaako sinua, jos lähden Puhdistajan ja hänen saaliinsa perään.”

Guardianin oli myönnettävä edes itselleen, että Killjoyn ehdotus oli pelkästään järkevä. ”Tietäen että teillä on ilmeisesti yhteistä historiaa olisin seuraavaksi suorastaan käskenyt sinua siihen. Hän… oli täällä varastamassa niitä siruja? Tiedätkö sinä, miksi?”

Killjoy pudisti päätään.
”Normaalisti spekuloisin, että Varjotun asialla, mutta… en ole oikeasti varma.”

Guardian nyökkäsi hiljaa. Varjottu se tästä vielä puuttuisikin. Hän oli harkinnut mahdollisuutta, että siruista ensimmäisen Klaanin rannalle tuonut ryövärijoukkio olisi saattanut olla metsästäjälähtöinen. Ei mikään viitannut siihen, että rannan raadot olisivat olleet Pimeyden metsästäjiä… mutta eipä suurin osa niistä kulkenut Odinan liput liehuen.

”No, ehkä on sitten paikallaan, että sinä paneudut siihen asiaan.”

Seuraava kysymys otti aikansa tulla ulos, mutta Guardian ei voinut olla kysymättä sitä. Hän teki sen ilman minkäänlaista tunnetta missään sanomassaan sanassa, katse tiukasti horisontissa.

”Onko hän se, jonka jäljet johtivat sinut minun luokseni?”

”On”, Killjoy vastasi. Hän ei kokenut tarpeelliseksi lisätä yksityiskohtia.

”Toivottavasti se jahti sujuu sitten paremmin.”

Killjoy mulkaisi Guardiania kohti, mutta käänsi kuitenkin nopeasti katseensa takaisin aallokkoon. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vaikka mitä. Tilittää useampaa kuin vain yhtä asiaa. Mutta siinä epävarmuuden tunteen ja hänen makuunsa liian lähellä liplattavan aallokon ympäröimänä hän löysi kuitenkin jostain sisimmästään kyvyn vastata lyhyesti.

”Pidän siitä huolen.”

[Loppusidonta]

Tietokone oli pölyinen. Jopa pölyisempi, mitä Killjoyn liiterissä säilytettävä tavara yleensä oli. Toisin kuin laitetta ympäröivä krääsä, joka oli lähinnä puupölyn peittämää, oli tietokoneen päällä sellainen pinttynyt matta, jollaista ei saatu muuta kuin vuosikymmenien laiminlyönnillä.

Asennusprosessi oli kuitenkin laitteen iästä johtuen yksinkertainen. Virtajohdon lisäksi tarvitsi ainoastaan liittää yksi johto olohuoneen nurkassa olevaan valkoiseen laatikkoon, joka taas oli yhteydessä Kaya-Wahin taivaankannessa pyörivään satelliittiverkkoon.

Musta käsi pyyhkäisi pölyä koneen näytöltä juuri ajoissa, että sinisenä hohtava Kelbuuno-Malciremin logo ehti välähtää näkyvillä. Vähän ajan päästä laite oli jo työpöytätilassa. Killjoy hymähteli vanhan raudan luotettavuudelle. Virne pyyhkiytyi nopeasti, kun hänen piti navigoida kommunikaatioikkunaan pelkän näppäimistön avulla. Vaivalloisen prosessin lopuksi Killjoy kuitenkin onnistui navigoimaan aivan yhteystietoluettelon pohjalle. Aakkosjärjestyksessä kulkevan listan yläreunassa oli kiusallisen pienestä määrästä pikseleitä koostuva kuva Rau-kasvoisesta veden toasta, jolle käyttäjätili oli joskus kauan kauan sitten kuulunut.

Etsimänsä yhteystiedon auki painettuaan hän tuijotti tyhjää ikkunaa hetken. Ajatus oli alkanut tuntumaan äkkiä aivan idioottimaiselta. Killjoy ei yhtäkkiä uskonut enää laisinkaan, että linja – tai edes koko sovellus – olisi enää käytössä. Ja vaikka olisikin, niin mitä sitten? Mitä sen jälkeen?

Ne muutama sekunti epäilystä olivat kuitenkin tarpeeksi puskemaan hänet rajan yli. Killjoylla oli aina ollut sellainen ongelma. Heti, kun jokin haiskahti kelvottoman huonolta idealta, hänen oli pakko rynniä täysillä sitä päin.

>Vieläkö tämä linja on hengissä?

Pienellä näppäimistöllä kirjoittaminen ei ollut yhtään niin kätevää kuin hän olisi toivonut, Enteriä painettuaan hän jäi ensiksi vain tuijottamaan ruutua. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei tietenkään. Ihan kaiken varalta hän kuitenkin tuijotti tovin lisää. Ja sitten vielä yhden tovin.

Sitten hän nousi keittämään kahvia. Sen kanssa olisi kelvannut syödä vaikka pari donitsiakin, mutta Mustalumi oli pitänyt huolen siitä, että hänen arkeensa ei suotu pieniä iloja.

Sitten hän palasi päätteen ääreen. Hän ehti juoda kuppinsa tyhjäksi ennätysajassa. Oli pakko nousta keittämään toinen. Tällä kertaa hän jätti vettä varulta kolmattakin varten.

Siinä vaiheessa iltaa hän oli jo niin tottunut siihen, että päätteen ruudulla ei liikkunut mikään, että häneltä kesti hetki huomata, että hänen vieatinsä alle oli ilmestynyt jotain.

>Kyllä. Ymmärtääkseni… ainakin virallisesti… sinä et enää ole.

Killjoy veti syvään henkeä. Hän ei olettanut pääsevänsä tähän pisteeseen. Hän ei myöskään ollut erityisen hyvä tällaisessa kommunikaation muodossa. Tilin aikaisempi omistaja oli joutunut todentamaan sitä vastaanottamalla Killjoylta lähinnä hymiöitä, ja ne eivät nyt tuntuneet sopivalta.

>Kyhrex oli eri mieltä. Valitettavasti toa Niz taitaa olla yhtä todellinen kuin tämä linjakin.

Killjoy katui hetken käyttäneensä sanaa ”valitettavasti”, mutta oli ehtinyt lähettää viestin, ennen kuin ajatus oli ilmestynyt hänen päähänsä.
Vastaanottaja joko kirjoitti viestiä tai piti mykkäkoulua. Tällä laitteistolla oli mahdoton sanoa, sillä minkäänlaista vastetta se ei antanut. Killjoy ei kuitenkaan pystynyt laskemaan katsettaan näytöstä.

Lopulta hänet palkittiin.

>Valitettavasti. Keksin muutaman vaihtoehdon sille, kuka voisi olla tarpeeksi häikäilemätön käyttämään Nizin kasvoja näin hyväkseen, mutta en ole satavarma mistään niistä. Haluaisitko esittäytyä?

Sillä kertaa Killjoy tiesi täsmälleen, kuinka vastata.

>Minulla on kasettisi.

>Sitten on hyvä kysymys, että miksi halusit lähestyä juuri minua. Tällä kertaa toimin vain viestinviejänä, Nui-Kralhi.

Seuraavan viestin Killjoy joutui kirjoittamaan uusiksi ainakin kolme kertaa. Ei siksi, etteikö hän tietäisi, mitä sanoisi, vaan koska hänen sormensa eivät yksinkertaisesti tahtoneet osua väliviivaan oikein.

>Halasin hiljattain yhtä peltipurkeistasi. Tällä iällä oman raudan on oppinut tunnistamaan. Laittaa miehen miettimään, kuinka paljon KAL-metallia kulutit siihen, kun yritit murhata Bio-Klaanin jäseniä?

>Murhata? Painava sana käyttää suurelta metrulaiselta sotaherralta.

Sanoista ruudulla ei välittynyt tunnetta, mutta oli helppo kuvitella virne niiden takana.

>Ainakin ansaitsin sen maineen kotia puolustaessani. Ja ollakseni rehellinen, minulla on täysi aikomus jatkaa sitä.

Killjoy ei ollut silminnähden tuohtunut, vaikka hänen näppäilynopeutensa – ja tarkkuutensa – kasvoikin huimaa vauhtia. Viimeisen kahvikupillisen jäänteet olivat kuitenkin unohtuneet pöydän reunalle.

>Kysymykseesi vastatakseni: operaatiossa koettu resurssimenetys oli harmillinen, mutta ei suuressa kuvassa kovin merkittävä. Kyseinen yksilö olisi voinut karsiutua missä tahansa kenttätestissä pois vahvuudesta.

Killjoy virnisti. Tilanteessa itsessään ei ollut mitään huvittavaa, mutta yksi yksityiskohta viimeisimmässä viestissä valoi häneen toivoa, että hänen unelmansa eli yhä.

>Vai ei suuressa kuvassa merkittävää?

Hän lähetti viestin luottaen siihen, että ehtisi lähettää sille jatkoa, ennen kuin siihen vastattaisiin.

>Tarkoittaako se, että osa siitä olisi kaupan?

Jälleen pitkä tauko. Tällä kertaa Killjoy tiesi saaneensa huomion.

>Minä en oikeastaan tiedä, oletko tehnyt sopimuksen Punaisen Miehen kanssa, Nui-Kralhi hyvä.

Killjoy tuijotti viestiä tovin. Sanat ”Punainen Mies” väreilivät hänen verkkokalvoillaan vanhan näytön taajuuden mukana. Hän puri hammasta, huokaisi syvään ja laski sormensa takaisin näppäimistölle.

>Se on minun ja Punaisen Mielen välinen asia. Olen ilmiselvästi yhteydessä sinuun, koska tahdon olla yhteydessä juuri sinuun.

Killjoy tuijotti lähettämäänsä viestiä hetken ja lausui viisi räikeää kirosanaa omille nakkisormilleen.

>*Miehen

>Nähdäpä joskus, mitä ajatuksia sen punaisen mielen läpi kulkee…

Siinä kohtaa Killjoytä harmitti toden teolla tauko, jonka vastaanottaja sen jälkeen päätti pitää.

>No onko sulla saatana sitä metallia siellä vaiko ei, Killjoy oli jo kirjoittanut päätteeseensä ilman pienintäkään aikomusta lähettää viestiä eteenpäin. Hän iski askelpalauttimen pohjaan, kunnes hänen tekstikenttänsä oli taas tyhjä. Vastapuoli jatkoi ennen kuin hän ehti muuttaa mielensä hirveiden solvausten suhteen:

>Kuinka suurista määristä KAL-metallia unelmoit? Tällaisen kysymyksen esittäjä varmasti tietää sen hinnan mustassa pörssissä.

”Viimein asiaan”, Killjoy huokaisi ääneen.

>Pienen saarivaltion tarpeisiin vain. Mustan Käden jäämistöissä riittää kyllä valuuttaa, jos se on, mitä tahdot.

>Valuutta on ailahtelevaa, Nui-Kralhi hyvä. Valuutan arvon määräävät tyhjäkatseiset sontatunkiolaiset huonosti istuvissa takeissa. Minä käyn mieluummin kauppaa jollain, jonka arvoon ajan hammas ei tepsi.

Niin tietenkin. Killjoyn vastaosapuoli vaikuttikin juuri sellaiselta nilkiltä, joka nautti riippuvuussuhteilla leikkimisellä.

>Jos tahdot novaohjuksieni osoittavan jotakuta tiettyä päin, minulla saattaa olla ehtoja.

>Kova tinkimään, Nui-Kralhi? Esitä ehtosi.

Niitä ei tarvinnut miettiä kauaa. Niitä oli kuitenkin lopulta vain yksi.

>Sinun aseesi, kuten minunkin, eivät osoita kohti Bio-Klaanin linnaketta. Mitä tulee kehen tahansa muuhun, saat Nui-Kralhin sijasta kenraali Killjoyn.

>Saat sanani. Kaunokaiseni suuntaavat paljon korkeammalle. Ja niin ihana kuin onkin muistella yhteisiä keskustelujamme arvon tohtori Nizin kanssa, ehkä on parempi että käymme seuraavan keskustelun modernimmalla tavalla.

Killjoy näpytteli siihen vastaukseksi rannetietokoneensa kommunikaatiolaitteen yhteysosoitteen. Se kuitenkin näytösti kylmän yksinäiseltä vastaukseksi, joten Killjoy päätti painottaa tuntemuksiaan vielä yhdellä viestillä.

> :)

>Soitellaan.

Siihen Killjoy ei enää vastannut. Eikä näytölle enää ilmestynyt uusia viestejä. Hän huokaisi syvään ja antoi ryhtinsä valua syvemmälle puiseen jakkaraansa.

Se peliliike oli nyt tehty. Seuraavaksi hän voisi soittaa Nascostoon ja vahvistaa, että hänellä oli kuin olikin johtolanka joukkojen varustamiseen.