Bio-Klaanin kaupunki

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.

Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.

Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.

Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
“Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. “Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”

Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
“Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. “Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”

Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. “Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”

Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.

Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.

Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.

Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
“Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. “Voinko hypätä tässä pois?”

Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.

Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. “No mikä jottei…”
“Ha, kiitos!”

Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.

“Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.

“Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”

Bio-Arkistot

Ring ring!

Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.

Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.

Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.

Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.

Mihin ne ajat puikkelehtivat?

Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.

Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
“Hetkinen vielä, anteeksi!”

Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
“Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
“Kas vain. Päivää.”
“Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
“Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi “Mutta kiitos tarjouksesta!”

Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. “Lepäilkööt tuossa tovin.”

Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. “Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
“No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
“Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
“Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
“Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
“Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.

Kuten Snowielle tässä. “Joten, kirjoja.”
“Opuksia juurikin!”

Vaehran myhäili Snowien intoilulle. “Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
“Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
“Ahaa?”
“Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”

Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
“Hetkinen, athismia?”
“Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”

Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.

“Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. “Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”

Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
“Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. “Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
“Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. “Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
“Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
“Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”

Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. “Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”

Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
“Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
“Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. “Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”

Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
“No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. “Minä ja Kepe, me…”

Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.

Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.

Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
“Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. “Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
“Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”

Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.

Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.

Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta?
Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.

Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.

“Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
“Juu?”

Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
“Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
“Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
“Jeh!”

Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
“Heetkinen, mitenkäs Umbra?”

Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. “Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”

Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.

Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
“Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. “Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.”
Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
“Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. “Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”

Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
“Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
“Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. “Ilo oli minun puolellani.”

Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.

Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.

Mihin pahaan pari kirjaa muka voisivat johtaa?