Bio-Klaanin saarella käytiin reviirisotaa, josta Tawan klaanilaiset tai Kenraali imperiumeineen eivät tietäneet mitään.

Vanha viha kasvoi, kun palkkasoturit iskivät moottoripyörillään ja polttivat kaiken. Vaan eipä Gaggulabio arvannut, että nälkää ei sammutettu räjähteillä.

Nälkä vaati enemmän. Nälälle eivät riittäneet edes ne pulleat skakdit, jotka Gaggulabion leirin kirjanpito merkitsi miestappioiksi. Hallituiksi riskeiksi kannibaalikylien tuhoamisessa.

Muinaiset villi-matoranit hylkäsivät vanhat alueensa ja vaelsivat pohjoiseen – mikäpä niitä estäisi, nyt kun metsäseurakuntakin oli mennyt etelään.

Mutta pohjoinen ei kelvannut suunnaksi. Vuoren suuren mestarin lisäksi rinteitä asutti nyt liuta mesikämmeniä. Otsot odottivat talvea ja unta poissa kiväärinkantamalta, ja kannibaalikansa vaelsi länteen.

Kiellettyyn ilmansuuntaan. Mustaan juureen. Ikiaikaiset säännöt sanoivat sen, mutta nälkä oli kyltymätön.

Nälkäisen lauman suureksi yllätykseksi se oli poissa.

Musta juuri, nälän alkukoti. Se, mikä söi matoralaisten veljet ja siskot – pakotti joskus katsomaankin. Se, mikä viilteli kynsin ja hampain arvet pienten metsäläisten kehoihin ja sieluihin. Se, minkä takia tuiki tavallinen länsirannan kalastajakylä oli muuttunut metsän kauhuksi, näläksi itsekseen – itsensä kaltaiseksi.

Se oli poissa.

Zyglakit eivät olleet muinaisilla ranta-alueillaan, sai nälkäinen lauma huomata. Saaren vanhin paha oli poissa.

Karmeat, luiset asumukset ja luolakodit olivat tyhjillään.

Missä Zyglakit olivat?

Lehu-metsän muinaiset pedot, pohjoisen vaeltajat, unohdetut kyläläiset. Kaikkien niiden elämät muuttuivat.

Saaren unohdetut kansat ja laumat tekivät omia vaelluksiaan, Allianssin ja sen vastustajien rintamista piittaamatta. Ikiaikaiset korpilait kumottiin. Mutta kukaan ei saanut vastausta.

Missä Zyglakit olivat?