Odina
Metru Nuin sodan toinen vuosi

Toa ei näyttänyt voivan hyvin. Se saattoi johtua valtavasta verimäärästä, jonka tämä oli menettänyt viime tunteina. Se saattoi myös johtua pitkästä matkasta ilman ravintoa ja lepoa.

Tai sitten se johtui siitä, että kyseisen toan vartalosta puuttui noin kaksi viidesosaa.

Valkopunaisen toan vasemmanpuoleinen käsi, jalka sekä leveä kaistale tämän torsosta loistivat poissaolollaan, ja vartalontynkä oli ommeltu yhteen kankaalla ja niiteillä. Se oli aivan oranssin veren peitossa. Tajuton plasman toa oli kiinnitetty metallisiin paareihin joustavilla siteillä. Toan punainen kanohi Kakama oli repeytynyt otsasta.

Kaksi skakdia nostivat paarit veneestä rannalle. Heidän synkin purjein varustettu aluksensa odotti Odinan kivisen rannan tuntumassa. Aurinko oli laskemassa mereen, värjäten Pimeyden Metsästäjien kivisen linnoituksen verisen punaiseksi.

“Tervetuloa”, hahmo toivotti rantaan saapuville ryöväreille. Hän oli pitkä ja laiha – hän näytti hieman vortixxilta, mutta ei kuitenkaan. Naisen liskomaiset kasvonpiirteet olivat sirot ja terävät. Pitkä, musta häntä liikahteli levottomana Varjotun uskotun takana. Ympäri reptiliaanin kevyttä haarniskaa skakdi näki kunnioitettavan määrän erilaisia tikareita, teriä ja veitsiä.

“Minua kutsutaan… Taipaaniksi. Ja sinä olit… Metorakk?”, hän tervehti ja mittaili sinistä skakdia katseellaan.

“Tässä se on”, sanoi sininen skakdi, joka näytti lajinsa keskiarvoa käärmemmäisemmältä yksilöltä. “Toa Varjoisan varjoisaan kokoelmaan”, hän naurahti sanaleikilleen.

“Onko hän elossa?” reptiliaani kysyi jämäkästi silmäillessään saalista, jota skakdit olivat myymässä.

“Kun katsot minua, tuleeko mieleesi ensimmäisenä joku, joka antaisi vankinsa kuolla?” Metorakk kysyi ja irvisti julmasti.

“Se on kieltämättä ominaisuus, jota Varjottu osaa arvostaa”, myrkkykäärmeen nimeä kantava totesi ja hymyili tavalla, joka oli koitunut monen viimeiseksi näyksi. “Otamme hänet. Mikä on hintasi?”

Skakdi ilveili hetken mietiskellessään. “Saatte hänet lahjana”, hän lopulta totesi.

“Katsos, kyllähän elämä on aivan liian arvokasta rahassa mitattavaksi, eikö vain? Olisi erittäin epäeettistä vain myydä elävä ja tunteva olento. Pitäkää toaa sen sijaan lahjana kenraali Labiolta”, Metorakk jatkoi ja hymyili puolestaan terävällä hammasrivistöllään.

“Laita miehesi kuljettamaan hänet Linnakkeeseen”, metsästäjä sanoi. “Olet tervetullut mukaan. Varjottu haluaa varmasti kiittää sinua henkilökohtaisesti.”

“En välitä sen kiitoksista”, skakdi tuhahti. “Mutta näytä toki paikkoja. Haluan nähdä, miksi Odina on niin pahamaineinen.”

“Voi, siihen sinulle on ehdottomasti oikea opas”, murhaajatar hymyili. Hänen keltaiset silmänsä loistivat kilpaa kuun kanssa. Skakdi alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, mihin Varjotun viettelijän maine perustui.

Kaksi Metorakkin palkkasotureista saapui rannalle pettymystään peitellen. Aluksessa oli alkamassa rankka juhlinta Kristallisaarten ryöstökampanjan onnistumista. He olivat ryöstäneet Aerin reliikit ja Zangantin kristallit. Selaxian smaragdit ja Ehrenin hopean. Toat, jotka joskus palaisivat sodasta saarilleen, löytäisivät vain raunioita, ja matoraninsa asumassa olkisissa teltoissa, kun skakdit eläisivät herroiksi Steltillä.

Metorakk, metsästäjä sekä kaksi skakdia lähtivät liikkeelle.

Pengertie oli kaiverrettu Odinan hiekkakiveen korkeiden rantakallioiden laelle. Kaksi skakdia, jotka kantoivat toaa, katselivat epävarmoina oikealla puolellaan avautuvaa jyrkännettä. Alhaalla odottivat rantakivikot sekä meri. Vasemmalla puolella tietä skakdit näkivät hiekka-autiomaan ja Metsästäjien koulutusareenat. Pohjoisessa – heidän edessään – kohosivat vuoret ja suuret, kiviset tornit, jotka työntyivät kallion läpi kuin epätoivoinen kividemoni, joka yritti paeta Varjotun valtaa.

“Teetkö töitä eniten maksavalle?” käärme kysyi veden skakdilta pian heidän lähtönsä jälkeen. Hän näki skakdissa paljon potentiaalia, ja niin näkisi Kummisetäkin.

“En”, Metorakk töksäytti. Hän silmäili tarkkaavaisena ympäristöään kävellessään Lariskan takana. Hänelle tuli saaresta mieleen kotisaarensa. Se ärsytti häntä suuresti.

“Mikä on se, mitä Labio sinulle antaa? Valtaa? Resursseja?” nainen jatkoi skakdin motivaatioon tunkeutumista.

“Maailmankuvasi on masentavan materialistinen, lisko”, skakdi tuhahti.

“Siinä tapauksessa olet yksi sadasta”, Taipaani totesi. “Ja heistäkin puolet kadottavat periaatteensa, kun heille tarjotaan tarpeeksi.” Kuin epämääräiseksi argumentin sinetöimiseksi hän heitti sarjan kärrynpyöriä omaksi ilokseen.

“Varjotulla ei ole tarjota minulle mitään mitä minulla ei jo olisi.”

Draakki pysähtyi.

“Takuulla on”, hän sanoi. Ja ennen kuin nopeana itseään pitävä skakdi ehti edes reagoida, pimeyden metsästäjä osui häneen. Metorakk sai potkun poskelleen, ja pian tunsi terävän otteen taittavan hänen kätensä tuskallisesti harjan taakse. Sivallus pohkeeseen sai Kristallisaaret raunioittaneen sotaherran kasvoilleen hiekkaan.

Metorakk murisi eläimellisesti noustessaan. Taipaani virnuili hänen edessään. Kaksi muuta skakdia, jotka kantoivat plasman toaa, prosessoivat edelleen heidän johtajansa kaatanutta tapahtumasarjaa.

“Varjottu voisi tehdä sinusta enemmän”, nainen totesi. Hän valmistautui ottamaan vastaan pitkän skakdin hyökkäyksen. Lariska hyppi jatkuvasti pieniä, parin sentin loikkia edes takas. Hän ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään.

Metorakk harkitsi hetken zamor-kuulan upottamista metsästäjän sydämeen, mutta naisen kaikkitietävä virne sai hänen verensä kiehumaan. “Te kaksi. Älkää puuttuko tähän”, hän ohjeisti kätyreitään. “Hoitelen tämän kaunokaisen itse.”

Pienen tiikerin verran skakdia ja rautaa syöksyi hyökkäykseen, mutta mies ei koskaan osunut maaliinsa. Kärmeinen syöksyi hänen kimppuunsa yläviistosta, potkaisten tätä oikeaan käteen ja tarrautuen skakdin päähän. Metorakk oli juuri saamassa otetta vastustajastaan, kun nainen veti hänet päästään kyljelleen maahan. Skakdi ponnisti yllättävän nopeasti ylös ja syöksyi kiinni jäntevään liskoon. Hetken hän luuli saaneensa otteen tästä, mutta Taipaani oli kiemurrellut irti. Metorakkin raskas haarniska ei juuri auttanut, kun sarja sivupotkuja ja hännänsivalluksia osuivat häntä kasvoihin ja kylkiin. Metsästäjä syöksyi koko painollaan skakdin kasvoille ja kaatoi tämän selälleen (joka on sangen tuskallista jollekin, jolla on pitkä rustoharja).

“Tervetuloa Odinalle”, käärme ivasi kumartuessaan skakdin ylle. “Voit palata baariisi, jos haluat, mutta voisit myös tulla täydelliseksi tappajaksi”, hän iski silmää.

Metorakk murahti ja yritti heittää liskon pois päältään. Tämä kuitenkin oli jo loikannut sivuun, ja skakdi jäi kauhomaan ilmaa nöyryytettynä. Hän nousi pudistellen hiekkaa haarniskastaan ja tuhahti jotakin skakdiksi.

“Voimme jatkaa myöhemmin”, metsästäjä totesi. “Viedään ensin tämä toa linnakkeeseen.”

Kaukana kuului Kalliokirkujien hyytävä valitus niiden syöksyessä yötaivaalta epäonnisten pieneläinten niskaan. Nelikon saapuessa lähemmäksi saaren koillisosia ja vuoria skakdit havaitasivat, että Odina oli paljon muutakin kuin synkkä rikollisuuden linnoitus, joka sai Nektannin palatsin näyttämään köyhän maanviljelijän torpalta. Kalliot meren puolella olivat pienten talojen ja kaikenlaisten rakennusten pinnoittamia – pengertiet risteilivät vuorenrinteessä kuin käytävät hyönteisrahien pesässä. Monista taloista loisti lämmin valo, joka ei tuntunut välittävän suuresta linnakkeesta, joka kohosi vuoresta aivan kylän yllä.

Kaupunkiin johtavan haaran sijaan Lariska johti skakdit ylös johtavalle tielle, jota reunustivat kiviset vartiotornit. Hiekkainen laakso saaren sisämaassa oli rakennettu täyteen varastoja, areenoita ja synkkiä, xialaismallisia teollisuusrakennuksia. Suuret, teräksiset portit, jotka johtivat kivisiin syvyyksiin, aukesivat heille.

Deleva toivoi heräävänsä. Hän toivoi painajaisen päättymistä enemmän kuin mitään muuta.

Mutta se ei loppunut. Se vain jatkui ja jatkui. Hän makasi voimattomana pöydällä synkässä huoneessa. Kaikkialla oli hiljaista. Vain pienestä, avoimesta ikkunasta virtaava yöilma loi elämän tuntua tilaan. Hänen painajaisensa kirkuivat jossakin tajunnan rajamailla. Skakdinmuotoiset painajaiset. Kiiltävät hammasrivit, jotka hymyilivät teurastaessaan.

Hän kuuli askelien kaikuvan kivisestä lattiasta. Ovi avautui, ja valo lävisti huoneen.

“… sitten se väitti hallitsevansa jotakin, mitä hän kutsui ki-taikuudeksi, ja yritti loihtia ovea auki…” naisääni selitti epäuskoisesti. Karkea miesääni hörähti nauramaan. Hän kuuli valokatkaisijan napsahduksen ja voimakkaat loisteputket sokaisivat hänet.

“No niin, Varjotun uusin on tässä. Se tuotiin toissapäivänä. Nukkui jähmetysputkessa väliajan”, nainen puhui. Deleva kuuli, miten raskaita asioita laskettiin lattialle.

“Aika onnettomassa kunnossa. Mistä tämä löytyi?” mies kysyi.

“Skakdi-merirosvot lahjoittivat sen johtajalle, kuulin.”

“Sellaiset tyypit pilaavat meikäläisten maineen, skarrar.”

“Teillä on maine?” nainen kysyi. Kummatkin nauroivat.

Liukuovi avattiin aggressiivisella vedolla.

“Tässä on yksi Puhdistajan koneista”, skakdiksi kironnut jatkoi. “En tiedä mistä se on näitä hirviöitä repinyt.”

“Se on hieman kuin Exo-Toa”, nainen vastasi mietteliäästi. “Mutta siitä puuttuu prosessorit eikä se ole puku. Lienee keskeneräinen prototyyppi. Kuulin sen olevan alun perin Musta Käden viritelmä.”

“Vahki, tarkoitatko?” mies kysyi.

“Ei. Tämä on jotain ihan muuta. Paljon vahkia voimakkaampi. Purkakaa siitä ne osat, mitkä tarvitsemme. Minä valmistelen potilaan”, jatkoi toinen.

Kuului kolinaa ja surinaa. Nirskumista ja vinkumista. Kilahduksia. Ne peittivät kevyet askeleet, jotka lähestyivät Delevaa, joka tunsi näkönsä palautuvan pikkuhiljaa.

Kylmät sormet asettivat hänen paljaalle rintakehälleen (jonka lihaksista hän oli joskus ollut sangen ylpeä) metallisia sensoreita. Hän kuuli tietokoneen huminaa ja piippauksia takaansa.

“Elintoiminnot vakaat”, nainen hihkaisi toverilleen. Toa tunsi, miten paha metsästäjä-tiedemies tarttui hänen niitattuihin siteisiinsä ja leikkasi ne irti kohdasta, missä oli joskus ollut vasen käsi. Deleva ärähti pistävästä kivusta.

“Sehän on tajuissaan, Kala”, mies huusi kauempaa.

“Ihanko tosi”, nainen vastasi kuivasti ja asetti jotakin kylmää Delevan kiinni poltettuun haavaan. Toa värähti kivusta ja yritti rimpuilla kauemmas. Nainen huokaisi, otti jotakin, ja pisti sillä toaa tämän ehjään hauikseen. Viimeinen asia, jonka plasman toa näki ennen vaipumistaan tajuttomuuteen, olivat vaaleansiniset, kapeat kasvot täynnä kaiverroksia.

Angien avasi Delevan haavaa sinisillä kumihanskoillaan ja stiletillä. Hän ei varsinaisesti ollut kirurgi, mutta se oli yksi ala, joka on pakko opetella, kun toimi Varjotun tiedemiehenä. Hänellä oli pöydällä sivullaan läpinäkyvässä laatikossa kymmeniä pieniä kristalleja, joihin oli porattu kapeat rei’ät. Potilaspöydän ympäriltä löytyi myös tietokoneiden lisäksi rivistö leikkausvälineitä sekä pitkä rivi hopeisia robotinkappaleita, joita ruskea skakdi järjesteli ja muokkasi.

Selakhi otti yhden terävän kristallin ja asetti sen tarkalleen toan olkapään palaneen hermopäätteen kohdalle. Hän painoi sen näppärällä työnnöllä läpi lihan. Tajuttoman toan keho nytkähti tuskallisesti.

“Mistä nuo kivet tulevat?” skakdi kysyi. Hän oli lyhyt, leveäleukainen ja vaatimattoman harjan omaava yksilö, joka tunnettiin koodinimellä Liipasin. Hän tunsi olonsa huomattavasti itsevarmemmaksi moottoripyörien ja konekiväärien parissa kuin proteesinasennusoperaatioissa.

“Ne ovat sydänkiviä”, Angien kertoi jatkaen tarkkaa työtään. “Et halua miettiä, mistä ne ovat peräisin.”

“Ei se vaadi ihan hirveää päättelykykä”, skakdi hymähti seuratessaan selakhin työskentelyä. Hän oli valmistellut robottihaarniskan rintakehästä irroitetun osan valmiiksi kytkettäväksi. Rautakala kiinnitti kolmatta kiveä toan suurimpiin hermoratoihin.

Angien otti raskaan robotinosan. Hän pyöritteli teräksistä kappaletta ja veti kuparijohdot erilleen niiden suojakuorista. Hän varmisti useaan otteeseen, että johdot osuivat kristalleihin porattuihin reikiin. Palanen robottirintakehää työntyi paikalleen, ja Liipasin kiinnitti sen paikalleen upottamalla sen reunaan rivin nauloja, jotka porautuivat toan kylkiluihin.

“Ensimmäinen paikallaan”, Rautakala totesi ja kokeili osan kiinnitystä. “Valmistele kylkipala.”

Avak aloitti Kal-haarniskan kyljestä irti ruuvatun metallinkappaleen johtojen ulospurkamisen Angienin upottaessa kristalleja toan hermopäätteisiin. Siitä eteenpäin operaatio muuttui tutummaksi kahdelle tekniikantuntijalle – heidän piti vain koota robotin raajat uudelleen ja kytkeä ne tavanomaisesti jo kiinnitettyihin osiin. Sydänkivet pitivät huolen siitä, että hermosignaalit välittyivät muotoon, jossa mekaaniset osat ymmärsivät niitä. Heidän piti antaa toalle uusi annos rauhoittavia kesken operaation tämän osoitettua yllättäviä tajuihinpalaamisen merkkejä.

Lopulta mestariteos oli valmis.

Pieniä gafnoja vilisteli lattialla. Ne vikisivät äänekkäästi. Rahit tappelivat kuolleen torakan raadosta. Ääni ja hajut herätti Delevan, joka löysi itsensä kahlittuna seinään. Hänen nukkumapaikkansa oli perin epämukava tyrmän lattia. Sellissä oli perin pimeää. Vain hiipuva ja rikkinäinen valokivi antoi sille valoa.

“Mitä. Mitä minulle on tapahtunut?” Deleva avasi suunsa ja kysyi. Hän tunsi epämukavan kylmyyden kehossaan, kylmän metallin. Jokin oli nyt väärin. Hän yritti liikuttaa jalkojaan. Toinen jalka toimi aivan hyvin, mutta toisesta kuului todella voimakasta vinkumista ja hammasrattaiden kitinää.

Hän katsoi jalkaansa. Heikko valo heijastui epäsymmetrisen jalan kiiltävän teräksisestä pinnasta. Toa tunnusteli helpommin liikkuvalla kädellään jalkaansa. Hänen järkytyksensä kasvoi sitä mukaa mitä ylemmäs hän kättään liikutti – jalka, kylki, koko oikea käsi – ne olivat kaikki mekaanisia hirvityksiä.

Deleva ei tiennyt itkeäkö vai huutaako. Ääntä ei kyllä riittänyt huutamiseen ja hän kärsi nestehukasta, ei tulisi kuuloonkaan siis itkeä. Sen sijaan hän voisi käyttää aikansa johonkin rakentavaan, Deleva muistutti itseään. Hän voisi esimerkiksi selvittää, mitä hänelle oli tapahtunut.

Traumat vapautuivat hänen mielensä perukoilla, mutta vain välähdyksinä, sillä mieli pyrki suojelemaan kehoa, kokonaisuutta. Kaikki tuntui niin utuisen kauhealta hänen mielensä perukoilla. Väkivaltaa, toivottomuutta, Metorakk. Matka huojuvassa laivassa ja kylmä metallipöytä. Sairaat tohtorit, jotka häntä leikkelivät.

Deleva ei ehtinyt kauaa keskittyä itseensä, sillä raskaat askeleet saapuivat kammion oven taa. Avaimet kilisivät, kun pimeyden metsästäjä avasi oven ja astui sisään.

Hahmo, joka seisoi maassa istuvan Delevan edessä, oli vihermusta, pitkä ja jäntevä lisko-olento. Naisen silmistä paistoi oveluus ja ikävät tarkoitusperät, toa aisti.

“Voit kutsua minua Taipaaniksi. Tervetuloa Odinalle!” Metsästäjien värväystoimintaa pyörittävä reptiliaani hymyili. “Kuka sinä olet?”

“Miksi kertoisin nimeni sinulle, lisko? Toivotit minut hienosti tervetulleeksi kahlitsemalla minut ja tekemällä minusta tällaisen”, plasman toa kertoi täynnä raivoa ja tuskaa.

“Kovin moni ei olisi edes selviytynyt vammoista, jotka sinä koit”, metsästäjä vakuutti ja kyykistyi hieman katsoakseen istuvaa Delevaa silmiin. “Me pelastimme sinut, halusit sitä tai et.” Ääni ei ollut uhkaava tai vihainen, vaan pikemminkin herkkä ja yhteisymmärrystä etsivä.

“Pelastaa on vähän hassu termi kun te kerran aiheutitte tämän.”

“Ei meillä ole osaa eikä arpaa sinun kohtaamiseen skakdien kanssa”, kärmes naurahti.

“En ole vakuuttunut sanoistasi, metsästäjä. Enkä usko että teillä on erityisen mukavia tulevaisuuden näkymiä minua ajatellen.”

“Se riippuu täysin sinusta. Sinulla voi olla nautinnollinen, vapaa tulevaisuus, jos niin haluat. Vaihtoehtoisesti voit jäädä tänne kuolemaan. Nyt, aloitetaan alusta. Kuka olet?”

Deleva oli hetken hiljaa ja kertoi sitten nimensä, koska ei nähnyt lisäkärsimyksessä järkeä.

“Toa Deleva, Aerin saarelta”, Lariska maisteli toan nimeä. “Voi, otan osaa. Sille saarelle kävi aika surullisesti urhean toa-tiimin lähdettyä sotimaan pohjoiseen.”

Deleva oli hiljaa. Hän mietti, saisiko hän vain käräytettyä metsästäjän lammikoksi luuydinnestettä.

“Oletko huomannut, miten toilla tuntuu menevän vähän universaalisti melko heikosti? Eikö olisi vain paljon helpompaa liittyä voittajan puolelle?” nainen hymyili.

“Käyttäisitte minua miten? Tappamaan matoraneja, kidnappaamaan toia ja tuhoamaan kauppalaivastoja? Siihenkö te minua haluatte käyttää?” plasman toa kysyi, mutta tiesi jo vastauksen.

“Olet jo perin perillä toiminnastamme. Käyttäisimme kykyjäsi aivan kuten ehdotit. Ja vielä paljon enemmän – toat ovat aina tervetulleita riveihimme. Teille on suotu elementtivoimien mestaruus. Tässä maailmassa vahvin voittaa, ja sinustakin voisi tulla yksi vahvimmista”, Varjotun viettelijä kertoi hunajaisesti.

“En liity teihin, koska minulla on yhä toain kunniaa jäljellä, lisko”, Deleva vastasi päättäväisesti. Hän kuitenkin tiesi, ettei siitä hyvää seuraisi.

Taipaani ei sanonut mitään. Taas yksi soturi, joka kuvitteli olevansa sankari, ilman sopeutumiskykyä. Metsästäjä kääntyi selin toaan.
Deleva yritti nousta seisomaan sellissään ja ottaa yhteyttä plasmavoimiinsa, mutta Lariskan terävä potku iski hänet sellinsä pohjalle.Elementti-iskujen kestävä prototeräsovi meni kiinni ikävästi kitisten. Valokivi sammui. Oli aivan pimeää.

Lohduttoman pimeää.

Pimeys päättyi, kun Deleva haettiin Varjotun eteen vietäväksi.

“Toa, toa, toa. Aina niin ehdottomia ja periksiantamattomia, niinhän? Sankareita, jotka eivät myy periaatteitaan?” Varjottu puheli korkealta istuimeltaan nojaten kämmeneensä. Toisessa kädessään valtava lisko piti sauvaansa, jota koputteli salin kiviseen lattiaan.

Kirjuri, pieni olento valtaistuimen vieressä, ikuisti herransa sanoja kuolemattomiksi kivitauluihinsa. Synkkä Varjo vaani jossakin Varjottua ympäröivässä pimeydessä, alati valppaana. Salin hämärissä oli myös lukuisia muita metsästäjiä – ei niin monia kuin yleensä, sillä valtaosa Odinan väestä oli Metru Nuilla sotimassa, mutta silti tarpeeksi hävittämään pienikokoisen saaren.

“Uskosta kiinni pitäminen on epäilemättä jaloa”, hän jatkoi. “Kapean tien valitseminen, vaikean polun kulkeminen. Arvostan sitä ominaisuutta.”

“Mutta joskus se on yksinkertaisesti typerää, pahoin pelkään”, hän jatkoi.

“Katsos – Deleva, sehän nimesi oli – meillä on kaksi tapaa edetä tästä. Ja jotta ymmärtäisit omaa etuasi paremmin, näytän sinulle myös kaksi havainnollistavaa esimerkkiä.” Varjottu odotti hetken ennen kuin jatkoi: “Ensimmäinen esimerkki on Hammasratas tässä.”

Toa varjoissa katsojien joukossa epäröi hetken. Hän astui eteenpäin valokehän reunalle, välttäen katsekontaktia plasman toaan. “Kutsuitte”, hän sanoi epävarmasti.

Hammasratas oli keskimääräisen toan kokoinen – hänen haarniskansa oli tummanpuhuva ja uutukaisen kiiltävä. Magnetismin toan mustasta mirusta loistivat vaaleanvihreät silmät.

“Kerrohan vieraalleni tässä tarinasi siitä, miten päädyit palvelukseeni”, Varjottu kehoitti rauhallisella mutta käskevällä äänellään.

Toa mietti hetken. Hän olisi halunnut huutaa, purkaa tunteitaan johonkin, muttei voinut. Hän ei olisi uskonut näkevänsä Delevaa enää. Kun nuori plasman toa oli jätetty vartioimaan Aerin Suvaa muiden lähtiessä sotaan he olivat hyvästelleet toisensa. Siitä tuntui olleen ikuisuus, vaikka Halawe olikin saapunut sodasta Odinalle vasta joitakin kuukausia sitten. Ja sen näki Delevankin kasvoilta.

“M-minä”, Halawe aloitti. “Minä koin, miten muut toat hylkäsivät minut haavoituttuani. Kuvittelin tekeväni sankaritekoja puolustaessani kaupunkia pahuutta vastaan – niin me kaikki ajattelimme. Mutta kun tiimini johtaja – Svarle, muistat kyllä hänet – määräsi ryhmän vetäytymään ja jättämään minut luoti vatsassani verilammikkooni makaamaan-” toa näki päässään Svarlen loputtoman itsevarman ilmeen, kuuli tämän käskyjenhuudot, haistoi lieskat, tunsi epätoivon “- ja silloin ymmärsin, että se, että olemme toia, ei tee meistä yhtään muita parempia tai jalompia. Toien joukossa on myös maailman alhaisimpia olentoja, ja metsästäjien riveissä on myös hienoja olentoja.”

“Metsästäjät ottivat minut hoiviinsa, paransivat minut ja antoivat anteeksi menneisyyteni. Vastineeksi vannoin uskollisuuttani heille ja aloitin jakamaan oikeutta niille, joita ei oltu teoistaan rangaistu. Korruptoituneille, petollisille, sydämettömille.”

Deleva katsoi toaa. Hän näytti etsivän epätoivoisesti tuon mirukasvon identiteettiä mielestään, mutta kuukausien pimeys oli kadottanut kaikki muistot, syössyt hänen päänsä kaaokseen.

“Deleva. Minä olen tyytyväinen elämääni täällä. Sinäkin voisit olla”, Halawe jatkoi.

Plasman toa oli vain hiljaa.

Varjottu kohotti kätensä, ja Hammastaras vetäytyi takaisin kollegoidensa joukkoon.

“Miten filosofinen ja koskettava puheenvuoro”, hän totesi. “Kenties tarvitset vielä esimerkin toisesta vaihtoehdostasi, jotta olet vakuuttunut.” Suuri lisko ponnisti istuimeltaan ylös ja nousi seisomaan Delevan eteen. Hänen suuri häntänsä seurasi hahmon jokaista liikettä.

“Näytän sinulle jotakin.”

Varjottu asteli kokoisekseen erittäin sulavasti ohi toan. Deleva tönäistiin seuraamaan Odinan herraa seuraavaan huoneeseen – hyvin valaistuun aarrekammioon.

Kammiossa oli vitriineissä käytännössä kaikki maailman kalleudet – hänellä oli täydellinen kanohi-kokoelma, paljon eksoottisia aseita ja groteskeja rahi-petoja, joihin käsiksi päästäkseen Onu-Metrun Arkistoijat olisivat myyneet vaikka turagansa. Seinillä oli myös lippuja, vaakunoita ja uskonnollisia symboleita – historian lehdille vaipuneita kansoja ja ideoita, jotka reaalipolitiikka oli murskannut rautaisen saappaansa alle.

“Kuten saatat huomata, olen keräilijä”, Varjottu hallitsi tilaa puheellaan kävellessään Deleva jäljessään. “Uskon, että meidän on tunnettava historiamme ja maailmamme. Olen kerännyt tähän kammioon jumalien ihmeitä ja muinaisten taitajien käsitöitä. Olen kerännyt tänne muistoja ja visioita. Mutta ehdoton kruununjalokiveni ei ole mikään niin kuollut.”

Delevalla kesti hetki käsittää, mitä hän näki. Jähmetysputkessa – samanlaisissa, joissa Arkistoissa pidettiin raheja – odotti alaston toa.

Toa oli väreiltään sumunsinistä ja auringon kultaa. Hänen taivaankirkas sydänkivensä sädehti vain heikosti. Hänen kultainen kanohi Calixinsa näytti surumielisen kauniilta.

“Kaunokaiseni tässä on Toa Varian”, Varjottu esitteli. “Hän on mielen toa – harvinaislaatuinen yksilö.”

Deleva vain katsoi jähmetettyä toaa. Hänen vatsaansa väänsi kaikesta kokemastaan huolimatta.

“Ja ei, hän ei ole kuollut. Hän on hyvin eläväinen. Vaikka putki estää häntä havainnoimasta ympäristöään ja kontrolloimasta itseään, hänen rikotun mielensä sirpaleet vaeltavat ikuisesti synkkyyden kehässä.”

Varjottu oli kuin unohtanut plasman toan jatkaessaan.

“Oikeastaan hän on minulle hieman kuin muusa – hän inspiroi minua. Kun katson tuota toaa, ajatukseni lepäävät. Näen kaiken selkeästi. Ymmärrän, mitä minun on tehtävä.”

Varjottu oli hetken hiljaa. Hän tarkkaili punaisine silmineen täysin liikkumatonta mielen toaa ja hymyili.

“Ja hän on onnekkain osa kokoelmaani. En usko, että sinä saisit mitään yhtä miellyttävää osaksesi.” Varjottu kääntyi poispäin Varianista ja katseli mietteliäästi salin valokivientäyteistä kattoa.
“Kenties annan sinut tutkijoilleni viimeisteltäväksi, ja he naulaavat elävään lihaasi loputkin tuosta haarniskasta.
Tai ehkä he vain tekisivät sinusta elävän plasmareaktorin johonkin alukseen. Elementtivoima on kuitenkin hyvin ekologinen energianlähde.
Vaihtoehtoisesti Raastajani tuolla kellarissa voisi raastaa sinut ruoaksi Hordika-lohikäärmeilleni. No, katsotaan, katsotaan. Niin paljon vaihtoehtoja, niin vähän aikaa.”

Plasman toa oli hiljaa. Hänen vatsassaan kiersi. Toa halusi vain painajaisen loppuvan.

Jälleen kerran hän makasi siinä gafna-jyrsijöitä vilisevässä loukossa, jota kutsuttiin selliksi. Hän oli kieltäytynyt. Jälleen kerran. Hän ei antaisi Varjotulle sitä iloa. Liskon omahyväisen virneen ajatteleminen vain motivoi häntä vastustamaan, motivoi pilaamaan Metsästäjien suunnitelmat.

Deleva pyöritteli mekaanista kättään ja katseli sen kovia, teräviä pintoja ja hammasrattaita. Hän mietti, mihin se pystyi. Sen liike oli epätasaista ja naksuvaa, mutta se vaikutti tottelevan häntä kuin hänen oikeakin kätensä.

Pystyisikö hän pakenemaan näillä uusilla kyvyillään, vai tulisiko se hänen turmiokseen? Hän oli vielä varsin järkyttynyt traumoistaan, mutta tiesi, että nyt olisi aika toimia. Mutta miten, sitä hän ei tiennyt.

Yö oli pitkä. Tai ei toa tiennyt, oliko se yö – hänestä vain tuntui luonnolliselta ajatella pimeässä vietettyjen tuntien olevan yö. Epätoivo oli muuttunut pimeydessä kostonhimoksi, ja tappiomielialasta oli kasvanut vihaa, joka odotti ulospääsyään. Hän oli mielessään käynyt läpi tuhansia tapoja, miten hän tappaisi kaikki, jotka ovat pilanneet hänen elämänsä. Metorakk, Pimeyden Metsästäjät, Varjottu. Hän antaisi niiden kaikkien palaa.

Mutta kun yö vain jatkui ja jatkui, vihakin laantui. Deleva yritti nukkua kovalla lattialla, mutta ei kyennyt rauhoittumaan ajatuksiltaan. Hiljaisuus oli robottiraajojen surinaa huomioimatta täydellistä, kuten pimeyskin.

Sitten hän kuuli askelien kaikuvan käytävällä. Aivan kuin silloin, kun Varjotun niljakas selkärangaton oli tullut taivuttelemaan häntä.

Jokin kilisteli avaimia. Deleva nousi polviasentoon ja kokeili mekaanista kättään.

Avain meni lukkoon.

Ovi aukesi.

Oviaukossa seisoi tummahaarniskainen hahmo, jonka valeasulta saattoi silti erottaa levitoimisen naamion muodot. Hahmolla oli päässään ruskea huppu, mutta se ei piilottanut tarpeeksi hahmon kasvon muotoja, koska se olisi ollut vain näköesteenä.

“Tapa minut nopeasti, nimetön murhaaja”, Deleva tiuskaisi. Hän ei halunnut joutua kidutetuksi eikä uskonut ihmepelastumisiin.

“Jos haluaisin tappaa sinut, olisit jo kuollut, veli” olento puhui. “Tämä avain olisi voinut löytää helposti ja huomaamattasi tiensä sydänkiveesi”, olento sanoi ja kilisti avainnippua. Hän alkoi irrottaamaan toan kahleita.

“Halawe?” Deleva kysyi epäuskoisesti kun hänen kahleensa avautuivat yksi toisensa jälkeen. Olento käytti voimiaan taidokkaasti: avain vain lensi ilmassa lukkoihin yksi toisensa jälkeen. Se totteli hänen käsiensä liikkeitä ihailtavalla tarkkuudella.

Aaveavain tanssi ilmassa niksautellen lukkoja auki, eikä sillä mennyt siinä kauaa. Oikeassa kädessä olleen kahleen avauduttua Deleva kaatui lattialle, mutta Halawe otti hänet vastaan.

“Olet vielä heikko, mutta saat kyllä voimasi takaisin”, pelastaja kertoi. “Mutta nyt sillä ei ole merkitystä. Sinut pitää vain saada ulos täältä.”

Deleva epäröi ja nousi seisaalleen. Hänen metallipolvensa surisi.

“Mitä sinä teet, Halawe? Sinähän olit vielä salissa liskokuninkaan Brakas-apina!” Hän iski magnetismin toan vasten sellin kiviseinää, pidellen häntä kiinni tämän olkapäistä.

“M-minä haluan auttaa sinua, hullu”, plasman toan tiimiläinen vastasi. “Olet edelleen veljeni!”

Punakakamaisten kasvojen katse kohtasi veljensä silmät. Deleva huokaisi.

“Mennään”, hän totesi.

Käytävät olivat synkät ja kiviset. Ne oli rakennettu syvälle Odinan hiekkakiviseen peruskallioon ties miten monien vuosien aikana. Joistakin selleistä, joita vartioivat paksut kiviovet, kuului vaikerrusta ja itkua. Toisissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Odinan perustukset olivat täynnä olentoraunioita, joilta Varjottu oli riistänyt kaiken. Deleva ei halunnut ajatella heitä juuri silloin. Hän olisi halunnut vapauttaa heidät, hän olisi halunnut polttaa koko Odinan ja syöttää Varjotulle tämän oman häntänsä. Mutta juuri sillä hetkellä hän ajatteli enemmän itseään kuin kaikkia muita vankeja.

Hän hiippaili ripeästi magnetismin toan jäljessä. Halawe näytti tuntevan sokkelot hyvin, vaikka olikin ollut sanojensa perusteella Odinalla vasta joitakin kuukausia.

Sokkelot jatkuivat ja jatkuivat. Oli ihme etteivät he kohdanneet paljoa metsästäjiä. Ne harvat, jotka he kohtasivat, olivat niin humalassa, että pysyivät hädin tuskin pystyssä, saati sitten tunnistaisi kaksikkoa. Metsästäjillä oli ollut näemmä palkkapäivä. Tietty linnakkeessa oli muutenkin vähäinen miehitys, sillä suuri osa Varjotun joukoista oli edelleen Metru Nuilla.

Varjot olivat heidän ystäviään tänä yönä, sillä taivas oli pilvessä. Vain punaisen tähden heikko loiste paistoi pilvipeitteen takaa. Yötaivas näkyi suurista ikkunoista Odinan linnoituksen eteishallin katosta. Kaikkialla oli synkkää ja tyhjää – paitsi portilla. Sitä vartioi kaksi suurikokoista olentoa. Deleva ja Halawe jäivät hetkeksi varjoihin tarkkailemaan vartijoita.

“Me voitamme ne”, Deleva kuiskasi. “Mennään!”

Halawe epäröi. “Autan sinua henkeni uhalla. Jos aloitat taistelun, herätät koko linnakkeen ja kuolemme kummatkin.”

“Onko meillä muuta vaihtoehtoa?”

Toat jäätyivät, kun he kuulivat moniäänisen kuoron astelevan portin suuntaan. Vähintään tusina metsästäjää oli tulossa sivukäytävältä.

“Pystytkö käyttämään naamiotasi?” kysyi magnetismin toa hiljaa kulman taakse painautuneena.

Deleva nyökkäsi itsevarmasti.

“Hankin portin auki. Syöksy siitä läpi, ja lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset.” Hän tarttui Delevan ehjään käteen. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto”, hän katsoi veljeään tiukasti silmiin.

“Yritän”, Deleva huokaisi ja puristi toverinsa kättä. Hän seurasi, miten metsästäjä-toa livahti käytävään. Hän ei saanut selvää huudoista ja keskustelusta, mutta koko joukko käveli Halawe mukanaan hänen ohitseen. Plasman toasta sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Hänen paljastumisensa olisi vaatinut vain sen, että joku käytävässä marssivista murhaajista olisi vilkaissut taakseen. Mutta he naureskelivat, juttelivat äänekkäästi ja jättivät täysin mahdolliset toa-karkurit huomioimatta.

Kun portti avautui, Deleva nousi. Hän keskittyi nopeuden naamioonsa. Metsästäjäjoukko oli astumassa ulos linnakkeesta.

Plasman toan naamio hohti sekunnin murto-osan valossa, ja sitten toa katosi.

Siihen sekuntiin mahtui valtavasti tapahtumia.

Kakamaa käytettäessä liikkeellelähtö on aina kaikista kovin. Keho suorastaan revitään valtavaan nopeuteen. Näkökenttä sumenee täysin, ja ympäröivä maailma muuttuu viivoiksi.

Tyhjässä tilassa juokseminen on kuin lentämistä. Lattiaa ei tunne. Esineiden lävitse meneminen sen sijaan tuntui väärältä – aivan kuin keho hajoaisi ja kokoontuisi uudelleen äärettömän nopeasti. Pitkien matkojen aikana ajatukset alkoivat vain kadota, aivan kuin ne eivät pysyisi liian kovaa liikkuvan pään mukana.

Pysähtyminen on ehkä kaikista ikävin tunne. Kun fysiikan lait ottavat koko ruumiista otteen raa’asti ja välittömästi, paluu todellisuuteen oli kuin hyvästä unesta heräämistä.

Pahinta se oli silloin, kun se tapahtui vastentahtoisesti. Kun Deleva oli syöksymässä läpi metsästäjien, hän tunsi uuden metallihirvityksensä vastahakoisuuden totella nopeuden naamiota. Se ei suostunut muuttumaan.

Kun hän osui metsästäjiin, metallikäsi törmäsi ensimmäisenä suureen steltinpeikkoon, ja Deleva putosi hyperavaruudestaan valtavalla tärähdyksellä. Hänen liike-energiansa sai hänet syöksymään pitkin pengertietä läpi koko olentolauman, kaataen heidät ja itsensä prosessissa. Peikko, johon hän oli törmännyt, piteli selkäänsä, josta oli revennyt törmäyksen yhteydessä valtava pala lihasta.

Plasman toa ravisteli päätään ja nousi hitaasti. Shokki nopeuden äkillisestä putoamisesta vaikutti edelleen.

Myös metsästäjät olivat ylhäällä. Joukkio lataili mitä eriskummallisimpia energia-aseitaan. Peikko piteli selkäänsä ja voivotteli. Ilma vilisisi kohta mitä kauheampia ammuksia jos Deleva ei nyt toimisi.

Hän keskittyi ja sai yhteyden alkuvoimaan, stressistä ja tärähdyksestä huolimatta. Ehkä kyseessä oli adrenaliini ja testosteroni. Mekaaninen puoli oli yhtä hänen vanhan puolensa kanssa. Hänen kämmenensä alkoivat hohtaa, mekaaninen käsi sinistä ja alkuperäinen käsi punaista plasmavaloa.

Plasmaa alkoi lennellä Delevan kämmenistä minne hän ikinä sitä tähtäsi. Toa pyöri ja antoi kuumentuneen aineen lentää tiensä kohteisiinsa. Ainakin se toimisi hyvänä harhautuksena, vaikka näyttikin aivan valoshowlta. Halawe ja moni muu metsästäjistä syöksyi suojaan alas pengertieltä. Muutama epäonnekas metsästäjä syttyi tuleen ja ilman täytti palaneen ja sulaneen lihan sekä metallin haju. Pian koko linnoitus huomaisi rannalla olevan taistelun.

Kuin palavaa öljyä, plasmaa suihkusi ympäri kivistä tietä. Monessa kohdin tulikuuma aine ja hiekka muodostivat lasia. Deleva tiesi ettei voisi enää kauaa pitää yllä elementaaliliekkiään. Hän päästi valloilleen vielä yhden valtavan kaiken korventavan leimahduksen ja syöksyi kohti rantakallioita ja alas, Odinan satamaan johtavaa tietä. Hänen peräänsä ammuttiin, mutta Kakaman voiman alettua vaikuttamaan toan kehossa hän oli jo poissa, alhaalla kaupungissa, jossa hän etsi kuumeisesti nopeimman veneen, jonka hän saattoi löytää. Linnake oli hereillä ja tulossa hänen peräänsä.

“Lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset”, plasman toa muisti veljensä sanat. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto.” Ja niin hän lähti.