Baterra-asema

Saraji ei enää nukkunut.

Syy ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan yötä päivää pauhaava koneisto. Se ei ollut kolkko huone, jota ei oltu todellakaan tarkoitettu nukkumiseen. Se ei ollut edes ne painajaiset joita vahki oli nähnyt klaanipäivistään lähtien. Oikeastaan Saraji olisi milloin vain vaihtanut nykytilansa niihin. Painajaiset sentään olivat vielä unta. Mutta kellot eivät. Ne olivat pelkkää tuskaa.

Kapteeni ei osannut selittää niitä. Hän ei niitä kuullut. Baterra-aseman mestaria taas ei ollut näkynyt päiviin. Integraatio uusimpien kuulien kanssa oli kestänyt paljon pidempään, mitä kumpikaan aseman muista sielullisista oli osannut odottaa. Kapteeni vietti päivänsä kanttiinassa leväten, kun taas Saraji pyöri ohuella patjallaan pohtien, uskaltaisiko hän kokeilla nukkumista.

Hän oli kokeillut sitä tasan kerran. Saraji oli lopulta herännyt huoneensa nurkasta kädet kallonsa ympärille puristuneena. Hänen leukaniveliään oli jomottanut siitä lähtien. Aivan kuin hän olisi yrittänyt repiä oman kallonsa kahtia. Sen jälkeen vahki oli pelännyt sulkea silmänsä. Vain valveilla hän pysyi järjissään. Ja vain silloin ikuisuuksien tikitys jätti hänet rauhaan.

Puhdistajan kuningatar oli levoton ja kaikki tunsivat sen.

Kuva oli palanut ionisoturin keinotekoisille verkkokalvoille. Nainen kellossa oli aluksi näyttänyt siltä, kuin se ei olisi kuulunut mihinkään. Asiaa inholla pohdittuaan Saraji alkoi kuitenkin nähdä groteskin yhteyden tyhjyyden jumalattaren ja aseman hallitsijan välillä. Vaikka ei kumpikaan heistä kuulunut, paitsi ehkä toisilleen.

Pienen koppinsa lattialla makaava vahki läimäisi itseään taas otsalle. Oli kulunut jo pari vuorokautta edellisestä torkusta. Väsymys oli kuitenkin miehen vastustajista vastustamattomin. Hän halusi antaa periksi. Halusi uskoa voivansa herätä levänneenä.

Saraji antautui tunteelle. Sininen hohde vahkin sisuksista valaisi huoneen. Minuuttia myöhemmin hänen huutava sielunsa katui jokaista olemassaolonsa sekuntia.

Nainen kellossa valmistautui jo pahimpaan.

Metru Nui, taivaalla

“Viisi minuuttia kohteeseen, Xen. Saatatte haluta vyöttää itsenne.”

Punamusta vahki sulki aluksen seinälle avatun hologramminäytön ja huomioi sitten pilotoivan Codyn ehdotuksen. Pommikoneen sisätilat oli vain marginaalisesti muokattu matkustajakäyttöön iskemällä pilotintuolin taakse muutama rivistö sinisiä matkustajakoneen penkkejä. Xen vyötti itsensä kiinni Nurukanin viereen, mutta käänsi päänsä taakseen Nahon ja Mexxin puoleen, jossa veden toa näpräili hermostuneena kämmenmikroaan.

“Ongelmia?”, tiedusteli eturivin vahki. Toa kiroili vastaukseksi sanoilla, joita Xen ja Cody eivät olleet koskaan kuullutkaan.

“Nämä… pirun vekottimet. Nämä on tehty matoranien sormille eikä… äsh.”

“Ehkä me voisimme hankkia Mangaille jotain kätevämpää”, Nurukan pohdiskeli, “Hologrammit ovat uusin villitys.”

“Ja sitten kaikki läsnäolijat näkevät jokaisen arkaluontoisen pikselinkin. Keksikää toalle sopiva näppäimistö ja olen aivan tyytyväinen.”

“Ehkä jos meillä olisi vielä tiedeosasto”, huuteli Cody olkansa ylitse, “Tosin emmekös me juuri sitä tässä ole puuhaamassa?”

Xen nyökytteli hyväksyvästi: “Mavrah työskenteli äitini kanssa. Olen lukenut hänen tutkimuksistaan. En voisi kuvitella parempaa tiedepäällikköä.”

“Mitä hän edes tekee vahkitornissa? Eikös hän ole biologi?”, Nurukan ihmetteli.

“Paleontologi”, Xen korjasi, “Metru Nuin johtavin Bohrok-tutkija. Hän työskenteli pitkään myös arkkikranojen parissa.”

“Ja se herättää huolestuttavia spekulaatioita siitä, mitä hän on löytänyt vahkien luota”, Mexxi liittyi keskusteluun, “En halua kuulostaa salaliittoteoreetikolta, mutta eikö teistä ole pirun epäilyttävää ettei kukaan muu ole koskaan edes yrittänyt murtautua vahkien järjestelmiin? Tai siis, koskaan? Ja miksi nyt? Mitä hyötyä siitä on nyt? Miksei sota-aikaan? Varjottu olisi murskannut niillä kaupungin helposti.”

“Ja siinä entistäkin suurempi syy, miksi meidän täytyy selvittää tämä perinpohjin. Kuvitelkaa moisen armeijan tehokkuutta nyt, kun vahkeja on enemmän kuin koskaan”, Naho vahvisti. Vahkeja turvasäilöön edellisen tunnin kantanut Nurukan oli täsmälleen samaa mieltä.

Häivetilassa Ta-Metrun ilmatilaan saapuva propellikone oli Metru Nuin kehityksen näkökulmasta muinainen. “Betty”, kuten Cody alusta kutsui, merkitsi kuitenkin hopeiselle komentajalle suunnattomasti. Jo vuosien ajan koneen päivittelyyn vapaa-aikansa käyttänyt Cody oli pitänyt huolta, että pommikoneen ulkoasu pysyi täysin ennallaan. Vahkia myös miellytti suunnattomasti ajatus siitä, että potentiaalinen vihollinen saisi kokea vanhan pommikoneen modernit ohjuspuolustusjärjestelmät ja raidetykit. Sisätilojen remontti oli kuitenkin pahasti kesken. Komentajan toiveissa oli löytää jonain päivänä sopiva verhoilija Coliseumin kauppakeskuksista.

“Voi ei…”, Naho rikkoi hiljaisuuden. Toa oli viimein saanut kämmenmikronsa tottelemaan. Mexxi vilkaisi huolestuneen naisen olan yli. “Ei saamari…”, hän täydensi.

Xen ja Nurukan väänsivät katseensa Mangailinjojen infoa tutkivaan kaksikkoon. Codykin kuunteli pilotinistuimeltaan korva tarkkana.

“On tapahtunut murha”, Naho aloitti tutkien samalla raportin yksityiskohtia, “Bauinuvan arkistot. Ga-matoran. Puukotettu kaulaan ja niskat käännetty nurin.”

Xenin ilme täyttyi inhosta. Nurukan teki välittömästi jatkopäätelmän: “Deleva ja klaanilaiset… he olivat menossa Ga-Metruun… mielisairaalaan.”

“Ne toanne?”, Mexxi ihmetteli, “Mutta heidänhän piti olla liittolaisia?”

“Eivät olleet toia”, Naho osasi jo vahvistaa, “Kamerat havaitsivat metsästäjäryhmittymän poistuvan alueelta niihin aikoihin, kun murhan oletetaan tapahtuneen. Mitä ystävänne etsivätkään niin näiden metsästäjien täytyy olla samoilla jäljillä.”

“Nimda”, Xen huokaisi, “Matoro kertoi minulle siitä… ja se kuulosti kauhealta.”

Nurukan yhtyi Xenin mielipiteeseen. Mexxi jatkoi spekulointiaan Nahon kysyvästä “Nimda?”-ilmeestä huolimatta.

“Mutta tämä koko vahkisotku… Me epäilimme metsästäjäyhteyttä ja nyt tiedämme, että heillä on aktiivinen ryhmä pelissä. Mutta jos he ovatkin tämän artefaktin perässä… kai näillä on oltava joku yhteys?”

Nurukan vaikutti erityisen huolestuneelta. Xenin ajatukset vaeltelivat Matoron mukanaan kuljettamassa sirussa. Naho selosti, kuinka metsästäjiä oltiin yritetty tuloksetta jäljittää, mutta ainoastaan Mexxi kiinnitti enää huomiota toan raporttiin.

“Hakkeroituja vahkeja, mielisiruja ja pimeyden metsästäjiä”, tulen toa mutisi huolissaan, “Tästä on kehkeytymässä paljon isompi soppa, kuin odotimme.”

“Noh, toivotaan, että herra Maviksella on meille vastauksia. Aika pistää kamat kasaan. Naholla yleisavain mukana?”

Veden toa murahti myöntävästi laskeutuvien moottorien jylyn yli huikkaavalle Codylle. Mexxi nosti niskaansa lasketun hatun syvälle päähänsä. Nurukan hypisteli tuolinsa viereen laskettua salkkua, johon hän oli Codyn kanssa kasannut potentiaalisesti tarpeellista laitteistoa. Hopeinen pilotti väänsi ohjaussauvansa pohjaan. Viisikko oli saapunut kohteeseensa.

Ta-Metrun katukuvaa hallitsi kaksi asiaa. Suurimman osan ajasta horisonttia maalasi Coliseumin taivaita halkova siluetti. Mutta jos vaivautui katsomaan vähänkään pidemmälle, saattoi erottaa toisenkinlaisen tornimaisen rakennelman. Vahkien sysimustan komentotornin huipun siivekkeet olivat tiukasti suljettuina. Elottoman tornin ympärille ei koskaan ollut syntynyt paljoa infrastruktuuria. Kenties matoranit pitivät täysin koneistettua kompleksia aavemaisena. Tai kenties huhut vuosikymmeniä tornin ympäriltä kuuluneista naisen kuiskauksista pitivät paikkansa. Cody ei valittanut. Laskeutumistilaa oli ruhtinaallisesti.

Xen kömpi koneesta ulos ensimmäisenä. Satametrisen kolossin hänen edessään olisi ehkä kuulunut tuntua vahkista kotoisalta. Sen sijaan Xen havaitsi edessään paljon kylmyyttä ja tyhjyyttä. Tarpeeksi keskittymällä hän kykeni erottamaan yksittäisiä vahkiyksiköitä lukemattomista rivistöistä. Mutta niiden lisäksi nuori kenraali ei kykenyt aistimaan mitään… tai ketään. Ei edes Mavrahia.

Cody oli saapunut ystävänsä vierelle kysyvine tuijotuksineen. Xen tutki tornin erikoista, muukalaismaista kiiltävää pintaa.

“En löydä häntä… vahkeja… niitä on tuhansia. En millään erota häntä tuosta sotkusta.”

“Noh, siksi meillä on nämä!”, Nurukan mahtaili nostellen hopeista salkkuaan. Cody virnisti tyytyväisenä.

Naho ja Mexxi astelivat kylmänviileästi koko porukan ohitse. Loput lähtivät seuraamaan kaksikkoa huolto-ovelle tornin sivussa. Kukaan tiimistä ei varsinaisesti halunnut käyttää valtavaa pääovea, josta ryntäili yötä päivää yksiköitä sisään ja ulos. Nahon auktoriteetti antoi ryhmälle kyllä täydet tutkintaoikeudet, mutta Onu-Metrussa lepäävä karmaiseva vahkiesimerkki piti kaikki varpaillaan mekaanisten lainvalvojien lähistöllä. Naho valmistautui avainkorttinsa kanssa, kun taas Nurukan ja Cody tutkailivat jo salkkunsa sisältöä. Mexxi oli kiertänyt Xenin taakse hieromaan tämän olkapäitä kaksikon odottaessa Nahon työskentelemistä.

“Kaikki hyvin? Et ole nukkunut kahteen päivään. Ymmärrämme kyllä, jos haluat jäädä koneeseen nukkumaan”, tulen toa huolehti. Xen haukotteli Mexxin mainittua nukkumisen. Lihaskrampit jossain vahkin olkapäiden metallien alla raukesivat hieman toan käsittelyssä.

“Mieluummin valvon, kuin annan niiden pirun kellojen vaivaannuttaa minua.” Vahki oli kertonut Mexxille kuukausia kestäneestä uniongelmastaan. Toa pudisteli päätään säälivänä, mutta Xen ei antanut hänelle tilaisuutta marmattaa.

“Sitä paitsi, minun täytyy olla mukana. Mavrah on meidän avaimemme tässä jutussa. En jäisi pois mistään hinnasta.”

Syrjemmällä Naho kiljaisi onnistumisesta. Huolto-ovi oli auki. Xen venytteli jäseniään ja hihkaisi jälkeen jääneet salkun sisällölle hihittävät “pojat” muun porukan matkaan.

Tornin hämäriin käytäviin katoava viisikko ei huomannut skorpionihäntäistä olentoa, joka heräsi unestaan tornin kulman takana. Sen suuret silmät välkähtivät valkoisena miltei huomaamattoman hetken ajan. Hetken ilmaa nuuhkittuaan olento painoi päänsä takaisin suurten eturaajojensa väliin ja jatkoi uniaan kaksoisaurinkojen paahteessa. Sen lukuisat toverit lymyilivät niukin naukin tornin kanssa näköetäisyydellä sijaitsevan keinometsän uumenissa.

Aivan kuten nainen kellossa, nekin valmistautuivat jo pahimpaan.

Teknisesti ottaen aivan liian syvällä

Onu-Matoran oikeastaan inhosi vahkeja. Edelliset kuutisen tuntia olivat opettaneet hänelle sen.

Ajatus oli toki kiehtova. Yhden tekoälyn alaisuudessa toimiva mekaaninen, tasapuolinen ja täysin lahjomaton poliisiarmeija. Mutta ohitettuaan satoja nukkuvia sellaisia kompleksin pilkkopimeillä käytävillä, Mavrah oli alkanut kuulemaan ääniä. Ei sellaisia ääniä joita alkaa kuulemaan, jos viettää yksin aikaa pimeässä metsässä. Kun alat säikähtämään jokaisen metsäneläimen korahdusta tai puunoksien katkeilua. Ei, vahkitorni ei ollut lainkaan sellainen. Ensimmäinen asia, mitä lukuisia kerroksia matoranin alapuolella sisään astuva tiimikin sai huomata; vahkitornissa ei ollut lainkaan taustamelua.

Nukkuva vahki ei puhunut. Se ei kolistellut tai muutenkaan äänellyt. Jopa tornin reunoilla kulkevat serverihuoneet onnistuivat jollain tapaa olemaan täysin hiljaisia. Joten siinä vaiheessa, kun Mavrah alkoi kuulemaan pitkin käytäviä kaikuvia naisen kuiskauksia, ryhtyi matoran viimeistään tajuamaan, että hänen olisi ehkä suosiolla ollut parasta pysytellä muinaisten elämänmuotojen tutkimisessa. Se oli myös suurin piirtein sama hetki, kun kompleksin ulko-ovet olivat lukittuneet selittämättömästi. Aivan, kuin torni itsessään olisi ollut uteliasta onu-matorania vastaan.

Mavrahin syy saapua oli kuitenkin hyvä. Tai ainakin hänen polttavimmat kysymyksensä kaipasivat vastauksia. Toa Mangain johdolla oli paha tapa aliarvoida matoralaisten päättelykykyä ja reppuselkäisen pikkumiehen huomiointikyky olikin siivittänyt hänet tutkimuksissaan valovuosia muita edelle. Aina silloin tällöin pakarikasvoinen matoran haaveili omasta etsiväntoimistosta, niin hyvä hän tutkimuksissaan oli. Mutta Mavrah ei omistanut tarpeeksi pitkälahkeista trenssiä tai lemmikkiapinaa ollakseen siinä uskottava.

Taas yhden käytävän kuljettuaan Mavrah törmäsi risteykseen. “Vasemmalleko tällä kertaa?, hän pohti. Ei hän yleensä epäillyt suunnistustaitojaan. Hetken mietittyään matoran tuli siihen tulokseen, ettei epäilisi nytkään. Violetit jalat ottivat suunnan kohti vasenta.

Mavrahilla oli ikävä aavistus siitä, että torni tiesi, mitä hän etsi. Typerä ajatus edelleen, hän ajatteli. Miksi torni sellaista tekisi? Mutta ajatus vaivasi häntä silti. Tieteelle elämänsä omistanut matoran kammoksui ajatusta, että eloton rakennus johtaisi häntä harhaan.

Mutta hänen täytyi saada tietää. Kysymyksiä oli liikaa. Onneksi, niin myös johtolankoja.

Matoran oli ollut paikalla, kun ensimmäinen vahki oli pillastunut viikkoja sitten. Roskakatos Ga-Metrulaisen yliopiston takapihalla oli ollut juuri tarpeeksi suojaa, ettei omaa päätään halki repivä vahki murskannut Mavrahia riehuessaan. Matoran oli onnistunut kuitenkin todistamaan koko karmaisevan tapahtumaketjun. Ensin Keerakh oli pudottanut sauvansa hölmösti, kuin se olisi tajunnut unohtaneensa jotain. Sitten se vain käveli ympyrää. Ei sanonut mitään, vain käveli. Sitten se oli pysähtynyt taas ja sininen valo oli syttynyt sen sisälle. Ja siitä alkoi groteskein näky, mitä mikään robotti oli koskaan saanut itselleen aikaan.

Siinä vaiheessa, kun päättömästi asioihin törmäilevä, energiaa ympäriinsä laukova vahki alkoi viimein repimään kalloaan kahdeksi puolikkaaksi, välähti sen silmissä valkoinen merkillinen valo. Tämä ei olisi kenenkään muun mielestä ollut tapauksessa omituisinta, mutta Mavrah oli nähnyt linjastot, joista Metru Nuin poliisit alunperin pumpattiin ulos. Hän tiesi, miten ne toimivat. Hän oli nähnyt ystävänsä Nuparun pohjapiirrokset ja prototyypit. Hän olisi luultavasti osannut rakentaa sellaisen itse, jos tarve olisi vaatinut.

Tämän vuoksi Mavrah myös tiesi, ettei vahkien silmävaloissa ollut yhtäkään kirkasta lamppua.

Professori löysi itsensä taas yhdeltä telakointiaselamalta. Nämä karmivat häntä kaikkein eniten. Vain rautaiset ohuet kaiteet olivat matoranin ja korkean, rakennuksen keskellä kulkevan pudotuksen välillä hallissa, jossa oli lattiasta kattoon nukkuvia lainvalvojia. Lasisten kupujen sisältä pystyi muutaman himmeän valon turvin erottamaan sikiöasentoon asettautuneet robotit ja niiden takaraivoihin kulkeutuvat nyrkinpaksuiset virtajohdot. Tässäkin kerroksessa niitä oli varmasti ainakin tuhat. Arviota oli hankala tehdä kaikkialla vallitsevan pimeyden vuoksi. Vahkit eivät tarvinneet valoja pyörittääkseen mekaanista valtakuntaansa.

Mutta mahdoton väri vahkiyksikön silmissä ei yksistään olisi saanut matorania murtautumaan tuohon hiljaiseen kompleksiin. Se vaati jotain henkilökohtaisempaa. Se vaati osuman hänen parhaisiin ystäviinsä.

Jo kauan ennen Metru Nuin sotaa, olivat Kralhit kiehtoneet Mavrahia. Hänen ystävänsä rakentamat metalliset kuoret olivat alkaneet vuosien saatossa elämään omaa elämäänsä metrujen joutomailla. Nuparu oli vannonut ettei hän tiennyt, mistä oli kyse. Biologien parissa väiteltiin vuosia siitä, mistä ne olivat saaneet eläimelliset sielunsa. Yksilöitä oli käytännössä mahdoton napata näiden paetessa maan alle, jos joku lähestyi niitä.

Ja sitten koitti päivä, jolloin yksi sellainen pelasti Mavrahin hengen. Sota-ajan kaaoksissa rahit kärsivät siinä, missä kaupungin lukuisat asukkaatkin. Jokin oli ajanut Kralhin syöksymään jyrkänteen reunalta putoavan Onu-Matoranin perään. Matoranin ympärille keräytynyt skorpioni pehmensi pudostusta juuri tarpeeksi. Skorpionin vammat olivat vakavat ja siitä alkoi pitkä ja luottamusta vaativa kuntoutusprosessi, jossa Mavrah lopulta onnistui ystävystymään koko tunnetun kralhipopulaation kanssa. Se, miten Mavrah oli siinä onnistunut oli hänelle itselleenkin hyvin epäselvää. Se oli vain alusta asti tuntunut oikealta valinnalta. Eläinmaailman kummajaisten joukossa matoran tunsi olonsa kotoisaksi.

Ja kuten todettua, Mavrah vaati jotain henkilökohtaisempaa lähteäkseen tutkimaan vahkimysteeriä tosissaan. Pillastuneita tapauksia ehti olla välissä jo toinenkin, kunnes yksi hyvin samankaltainen lopulta iski Maliin.

Mal oli yksi maanalaisen yhteiskunnan suurimmista Kralheista. Kokonsa vuoksi se myös nukkui suurimman osan ajastaan. Siksi Mavrah oli niin ällistynyt nähdessään sen maan pinnalla, Onu-Metrun tasangoilla. Toisin kuin vahkit siihen asti, Mal ei kuitenkaan pillastunut. Se vain ulvahteli, kuin se olisi ollut tuskissaan. Mavrah oli rynnännyt hoivaamaan sitä ja silloin Mal oli avannut silmänsä. Se oli se kirkas valo, joka oli ajanut Mavrahin toimiin. Hän oli vannonut selvittävänsä, mikä satutti hänen ystäviään.

Oli hankala keksiä, mikä yhdisti vahkeja ja kralheja noin. Toki tekniikan maailmasta perillä olleet tiesivät, että molempien malli oli peräisin Nuparulta. Mutta Mavrah tunsi molempien rakenteen läpikotaisin. Ne olivat kaksi aivan eri olentoa. Niitä ei yhdistänyt muu kuin luojansa.

Mutta sitten Mavrah oli palannut vanhan kysymyksensä pariin. Mistä Kralhit olivat perineet sielunsa? Entä oliko kyseisillä sieluilla jokin yhteys vahkeihin, jos toimintaviat sellaisissa aiheuttivat pahaa myös kralheille?

Ja sitten Mavrah alkoi miettimään vahkeja tarkemmin. Hän toki tunsi poliisivoimien rakenteen läpikotaisin, mutta hän myös tiesi, ettei niiden tietoisuus varsinaisesti sijainnut niissä itsessään, ainoastaan vastaanottimet. Vahkitornin uumeenin sijoitettu tekoäly oli käytännössä kaikki vahkit. Se ohjasi niitä, teki niiden päätökset ja tuomitsi rikolliset niiden kehoilla. Mutta siitäkin huolimatta vahkeja ajateltiin aina yksilöinä. Kukaan ei koskaan edes mainnut voimaa niiden takana.

Miksi?

Kuka sen edes rakensi?

Miksi kukaan ei koskaan huoltanut sitä? Miksi ei ole olemassa henkilöä, jonka vastuulla vahkitekoäly olisi?

Ja nyt Mavrah löysi itsensä mustilta käytäviltä pohtimassa nätä kysymyksiä, ilman pienintäkään havaintoa, kulkiko hän edes oikeaan suuntaan.

Taas yhden telakointiaseman taakseen jättänyt matoran pysähtyi mustan kiiltävän portaikon yläpäähän. Lukemattomia identtisiä käytäviä pitkin jo kulkenut Mavrah ei ollut vielä kertaakaan kuullut sellaista ääntä, kuin juuri sillä hetkellä.

Aluksi hän kuvitteli mekaanisen, tiheän piipityksen tulevan jostain herääneestä vahkiyksiköstä. Hetken järkeiltyään onu-matoran kuitenkin tajusi, ettei vahkeja koskaan herätetty alkaen ylemmistä kerroksista. Vainoharhan valtaan vaipuva matoran painautui vasten seuraavan pimeän käännöksen nurkkaa ja kurkkasi varovaisesti seuraavalle käytävälle. Hän ei vieläkään nähnyt päänmääräänsä, mutta piipitys sen sijaan tuntui lähestyvän häntä vauhdilla.

Edeltäneet tunnit olivat saaneet matoranin säikähtämään oman hengityksensäkin ääntä, joten violettimusta professori ei voinut olla pelkäämättä piipityksen mahdollista aiheuttajaa. Mutta tornin pimeydessä vaellellen kulutetut tunnit olivat aiheuttaneet pelon alle myös lukemattomia kerroksia tylsyyttä. Ja tylsyyttä kumosi kaikkein tehokkaimmin uteliaisuus. Matoranin oli pakko myöntää itselleen, että oli lähestyvän konemaisen äänen lähde mikä tahansa, hän halusi selvittää sen.

Mavrah otti harppauksen eteenpäin. Mies tuijotti pitkin pimeää käytävää edessään. Ääni kulki yhä häntä kohti. Se kuului nyt todella lujaa. Professorin kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni oli ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Niin oli myös yksinäinen punainen valo.

”Piip.”

Mavrah olisi halunnut ottaa askeleen taaksepäin, mutta kylmä metallinen seinä painui vasten matoranin nahkaista selkäreppua.

”Piip. Piip.”

Ääni oli oikeastaan aika sympaattinen, mutta vainoharhainen matoran halusi silti puoliksi juosta sitä karkuun.

”Piip. Piip. Piip.”

Se oli aivan hänen edessään. Mavrah puristi silmänsä kiinni kauhusta.

”Piip?”, kuului surullinen ääni.

Ja sitten ei tapahtunut mitään. Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Mavrah uskalsi raottaa silmiään. Punainen valo tuijotti häntä vain muutamien senttimetrien päästä kasvoistaan. Professori huomasi kuitenkin välittömästi, että valo oli aivan säälittävän pieni. Kuten myös asia, jolle valo kuului.

Se oli musta metallinen pallo. Korkeintaan matoranin oman nyrkin kokoinen. Se leijui kelluen ilmassa aivan Mavrahin edessä, punaisen silmävalon skannaillessa seinään itsensä litistänyttä matorania.

”Piip!”, se sanoi innostuneena. Se laskeutui rauhallisesti Mavrahin ojennetulle kädelle. Matorania hämmensi tapa, jolla se kääntyili. Melkein, kuin se olisi nauttinut olostaan professorin hellässä huomassa.

Mavrahin oli pakko nauraa säikähtämiselleen. Hän oli tosissaan pelännyt pienenpientä jäljittäjädroidia.

”Hurr”, se kehräsi. Ja samalla viiden jalkaparin askeleet alkoivat voimistumaan jossain samalla suunnalla, mistä pallura oli hetki sitten lennellyt. Tällä kertaa matoran ei kuitenkaan enää säikkynyt ääniä. Näitä askeleita hän osasi odottaa. Droidin omistajat olivat viimein löytäneet hänet.

Käytävän puoleenväliin vastaan kävellyt Mavrah törmäsi ensimmäisenä rinnakkain astelevaan äijäparivaljakkoon, joka koostui kauko-ohjainta pitelevästä maan toasta ja avointa tyhjää salkkua pitelevästä hopeisesta vahkista.

“Älä nyt Cody viitsi. Minulla on vakaat kädet. Homma oli täysin hallinnassa.”

“Sanoinpahan vain. Se kurvi meni kyllä aivan liian tiukaksi”, vastasi yksisilmäinen komentaja, joka ojensi jo kätensä kohti professoria. Huojentunut matoran harppoi eteenpäin tarttuakseen Codyn käteen. Mavrahin ilme loisti helpotuksesta.

“Loistava ajoitus! Pelkäsin häiriöiden haitanneen liikaa puheluamme. Onneksi ei! Helpotus nähdä tuttuja kasvoja. Yllättävää myös, Kenraali Nurukan. Luulin kuolleeksi. Ilo olla väärässä.”

“Mmh. Kuulen tuota aika usein nykyään”, toa murahti vastaukseksi ja puristi itsekin matoranin kättä ojennettuaan ensin Codylle ohjaimen, jonka tämä asetteli takaisin koloonsa salkussa. Mavrah vilkaisi kaksikon hulvatonta jäljitinlaitteistoa ja avasi sitten vasemman piipittävän nyrkkinsä, ja ojensi sen kohti Codya. Piipittävä pallo vingahti hassusti Codyn asettaessa droidin kauko-ohjaimen viereen.

“Hassu laite. Kovin elävän oloinen. Teidän mallinne?”

“Jep”, myönsi salkkua sulkeva Cody, “Sota-ajalta. Etsinäpartiot käyttivät näitä eloonjääneiden etsimiseen romahtaneista rakennuksista ja bunkkereista,”

“Musta Käsi”, Mavrah muisteli haikeudella, “Pakko myöntää. Ikävöin silloin tällöin. Uudelleen nousussa, ymmärsin viestistänne? Tiedepäällikön tarvitsette?”

“Nappiin”, tokaisi kulman takaa astuvan naiskolmikon vahkikas kärki, “Olet vaeltanut syvälle, professori. Luulimme jo hetken, ettemme löytäisi sinua.”

Mavrah asteli Nurukanin ja Codyn ohi, nähdäkseen puhuvan vahkin kunnolla käytävän hämäryydessä. Professori mittaili Xeniä päästä jalkoihin leveä hymy kasvoillaan.

“En uskonut silmiäni ensin”, matoran myhäili, “Olet Nizin luomus. ‘Confine’. Viimeksi kun tapasimme, sinulta puuttui vielä raajat. Mukava nähdä projektin onnistuneen. Paljon luottoa sinuun laitettu.”

Vaivaantunut Xen tarttui vuorostaan Mavrahin käteen. Ajatus siitä, että professori oli ollut todistamassa hänen moraalisesti kyseenalaista syntymäänsä vaivasi kenraalia oudolla tavalla.

“Teidät minä tunnenkin!”, hihkaisi Mavrah vielä Xenin takaa vilkutteleville toille. Naho oli kaivanut esille otsalampun, joka tarjosi merkilliselle kuusikolle juuri tarpeeksi valoa. Mexxin hattu oli valahtanut portaiden nousemisen yhteydessä taas narun varaan hänen niskaansa.

“Noh. Eiköhän sitten mennä. Sinulla olisi vähän seliteltävää pikku retkestäsi”, Naho ilmoitti vakavana. Mangain hyvin sääntökeskeinen lähestymistapa hermostutti professoria hieman. Cody viittoili jo tiimiä kääntymään takaisin. Vahki muisti koko paluureitin ulkomuististaan.

“Seis! Seis, seis, seis!”, huuteli matoran, kun Mexxi oli jo Nurukanin kanssa katoamassa nurkan taakse, “Emme ole selvittäneet mysteeriä! Ei voi poistua!”

Toat kääntyivät takaisin hätääntyvän matoranin kailottaessa niin, että koko tornissa kaikui.

“Te tutkitte vahkien tapauksia? Minä myös! Mutta tätä ei ratkaista labrasta, ei. On teoria. Ehkä hatara, mutta vastaus siihen täällä. Olemme varmasti jo lähellä. Vain pari kerrosta.”

Xen oli valmis kuuntelemaan matoranin teorioita, joten muille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä heidän seuraansa. Monien, erityisesti toien mielet haikailivat kuitenkin jo pois pimeästä teknoloukosta.

“Hyvä on, kerro teoriasi”, Xen myönnytteli, “Mutta lyhyt versio, kiitos.”

Mavrah kiitti vilpittömästi ja kiskaisi samalla ruskean repun selästään mustalle kylmälle lattialle. Professori kumartui tonkimaan sen sisältöä, kunnes tämä löysi punaisen kulmalukkokansion. Sen sisälle survotun irtopaperipinon päällimmäisenä oli virallisen näköinen kaavake, jonka matoran ojensi uteliaalle vahkikenraalille.

“Ja tämä on?”

“Vahkien komentokeskuksen rakennuslupakirjat. Tämän komentokeskuksen.”

Naho oli saapunut Xenin olan taakse tarjoten tälle valoa asiapaperin lukemista varten.

“Ja tässä on erikoista se, että?”

“Katso, kuka lupia on pyytänyt.”

Xen kiinnitti huomionsa paperin yläreunan logorivistöön, johon oli koottu kaikki vahkitornin rakennukseen osallistuneet yhtiöt.

“Voitto Korporaatio.”

“En ole kuullutkaan”, pohti Xenin lukuprosessia seuraileva Cody, “Ja uskokaa pois, minä opin Xialla kaikki yritykset. Kaikki ne.”

“Ehkä se ei ole xialainen”, Nurukan pohdiskeli, “Steltläinen?”

“Vaikea uskoa”, Mavrah jatkoi ja ojensi Xenille seuraavan kaavakkeen, “Katso, mistä olivat vastuussa.”

Paperin präntti oli paljon edellistä pienempää ja Xen joutui hakemaan haluamaansa infonpätkään pienen hetken. Lopulta Xen ojensi silmät suurena paperin Mexxille ja osoitti tälle oikean kohdan tekstin alareunasta.

“Vahki-AI?”, Mexxi ihmetteli, “Miksi ihmeessä sen tekeminen on ulkoistettu? Kyllähän Metru Nuilla on vaikka kuinka paljon kokeellisia tekoälyjä. Miksei soveltaa jotain valmista?”

“Torni rakennettu sodan aikana. Sotilasyksiköitä ohjattu Mustasta Kädestä. Poliisivoimille tarvittiin atomatisoitu järjestelmä. Sodan päätyttyä kaikki vahkit kytketty siihen. Rakennus itsessään Dumen määräämä. Tekoäly ei. Herättää kysymyksiä.”

Mavrahin selostus herätti Mexxissä taas hänen vanhan kysymyksensä: “Syy, miksi metsästäjät eivät koskaan yrittäneet hakkeroida vahkeja… entä jos heidän ei koskaan tarvinnut? Jos koko järjestelmä on rakennettu heidän ehdoillaan. Se ei vain valmistunut ajoissa. Mutta nyt Varjottu on saanut tarpeekseen ja lähettää väkensä vetämään vivusta?”

“Rohkea teoria, mutta mahdollinen. Itse en kuitenkaan varma Varjotun osallisuudesta. Olisi tehnyt siirtonsa nopeammin. Mutta selkeä kolmas osapuoli pelissä. Tai kenties neljäs, mikäli kaupungin metsästäjät muunkin, kuin vahkien perässä.”

Professorin johdatteleva toteamus sai erityisesti toa-kolmikon vaihtamaan katseita keskenään.

“Sinä… olet pelottavan perillä asioista”, Naho mutisi epäuskoisena.

“Paljon silmiä ja korvia. Vanhoja tuttuja Vartiosta, paljon ystäviä sodasta, nääs. Huhuja kulkee ja paljon outoa väkeä kaupungin öissä. Helppo laittaa palasia yhteen. Täytyy vain kuunnella tarkkaan.”

Cody ja Nurukan vilkaisivat toisiaan riemastuneina. Xen nyökytteli tyytyväisenä. “Sinä todellakin olet tarvitsemamme tyyppi. Mitä sinä sitten ehdotat? Johtolankoja täältä? Minun ensimmäinen askeleeni olisi niiden kaupungissa riehuvien metsästäjien etsiminen.”

“Se prioriteetti, kyllä!”, Mavrah jatkoi nostaen reppuaan kansioineen takaisin selkäänsä, “Mutta ensin täytyy löytää tekoäly. Se tornin huipulla, ihan tässä lähellä varmasti. Täytyy nähdä. Vahvistaa teoria.”

“Mikä teoria”, Mexxi uskaltautui kysymään.

“Yhdessä mennään. Pitäisitte hulluna, jos esittäisin ääneen. Parempi näyttää. Tehokkaampaa niin. Ja minun täytyy tietää.”

Nahon ja Mexxin kasvoilta paistoi epäilys. Nurukan oli valmis luottamaan nopeasanaisen professorin harkintakykyyn. Xen ja Cody taasen kävivät keskenään sanatonta keskustelua. Mavrahin oli tarjottava vielä jotain saadakseen tiimin luottamuksen taakseen.

“Te kaksi”, hän osoitteli vahkikaksikkoa, “Kellot. Te haluatte selityksen. Haluatte niiden jättävän rauhaan.”

Xen ei ollut uskoa professorin sanoja. Naisen oli vaikea käsittää onu-matoranin informaation määrää. Codyn syylliset kasvot kertoivat kenraalille, että Mavrahin oletus oli myös hänen osaltaan oikeassa. Xen oli pitkään luullut, että painajaismaiset kellot olivat vain hänen ongelmansa. Se, että ne vaivasivat Codyakin, herätti kysymyksiä.

“Nizin tutkimustyö”, Mavrah selitti hämmentyneelle joukkiolle, “Minulla on kopioita menneeltä ajalta. Puhuivat taajuuksista. Vahkien tekoälyn verkoista. Siinä useita tasoja.”

Xenin ilme huusi “Selitä!”, Codya taas lähinnä hermostutti Xenin tulevaisuuden puhuttelu siitä, kuinka hän ei ollut kertonut omista kelloistaan sanaakaan.

“Kommandot. Te. Perustutte vahkeihin vahvasti. Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia. Jotain tapahtuu vahkien tekoälyssä. Tietokoneiden järjestelmissä jotain pahaa vialla. Te kuulette myös. Meillä nyt mahdollisuus selvittää.”

Xen ei tarvinnut enempää suostuttelemista. Nahon ja Mexxinkin asennoituminen oli tekemässä täyskäännöstä. Erityisesti juuri tulen toa tajusi, miksi asia oli Xenille tärkeä.

“Minun… ystäväni”, Mavrah lisäsi hieman vaikeana, “Kralhit. Käyttäytyvät oudosti. Vaikuttaa niihinkin. Jotain, mitä emme ymmärrä. Vaatii tutkimista. Tekoälyn löytäminen ensimmäinen askel.”

“Sinä tiedät missä se on?”

Professori oli tyytyväinen Xenin lähtiessä mukaan hänen tutkimukseensa. “Kolmen kerroksen päässä, uskon. Luulen kulkeneeni oikeaan suuntaan. Vaikka rakennus kuin sokkelo. Hankala suunnistaa.”

“Siinä tapauksessa näytä tietä”, Xen viittoili ja Mavrah luikkelehti koko viisikon ohi siihen suuntaan, mihin Naho oli jo vähän aikaa sitten karkaamassa. “Suunta tänne.”

Toakolmikko lähti välittömästi nopeajalkaisen professorin perään, mutta Xen ja Cody jättäytyivät tarkoituksella jälkeen. Rinta rinnan kulkevat vahkit kuiskivat säästääkseen muut arkaluontoiselta aiheeltaan.

“Sinäkin?”, Xen ihmetteli, “Miksi et sanonut mitään? Olen luullut koko ajan vain tulevani hulluksi!”

“Koska minä pelkään!”, Cody tuhahti, “Joka kerta kun suljen silmäni! Nykyään vaimeana jopa hereillä. En minä muuten olisi pysynyt hiljaa, mutta…”

“Mutta?”, tivasi Xen, Codyn keskeytettyä lauseensa pohtiakseen sanojaan mahdollisimman tarkasti.

“Killjoy…”

Xen ei todellakaan pitänyt keskustelun suunnasta. Ionisoturin “jatka”-ilmeeseen sekoittui inhoa.

“Kun kaavin hänen ruumiinsa Purifierin jäljiltä… heti kun olin kytkenyt hänet Bettyn virtajärjestelmiin… hän houri jotain. Näki painajaista. Huusi ääneen aluksen takaosassa melkein koko matkan.”

“Kellot?”

“Kellot.”

Xen huokaisi syvään. Päivän informaationrippeet saivat vahkin ahdistumaan hetki hetkeltä pahemmin. Loputtomien muuttujien soppa oli muuttunut liian sakeaksi, että siitä saisi enää selvää.

“Xen, jos on olemassa pieninkään mahdollisuus, että Killjoy tietää, mitä on tapahtumassa, niin-”

“Me. Emme. Etsi. Häntä”, Xen tiuski raivoissaan, “Hän teki päätöksen paeta. Me emme enää käytä häntä.”

“Mutta hän saattaa tietää jotain! Kyllä sinä hänet tiedät, ei hän kertonut meille kaikkea, ei todellakaan. Ehkä jos me kokeilisimm-”

“Minä en toista tätä enää kertaakaan, Cody! Eikä se saamarin lahoaivo enää satavarmasti edes ole Metru Nuilla. Ne hämäräperäisemmät metsästäjät sen sijaan ovat. Mistä ikinä tässä onkaan kyse, se liittyy tähän kaupunkiin ja me selvitämme mistä on kyse. Siihen ei teknoperkeleitä tarvita.”

Cody oli melkein valmis myöntämään olleensa harhateillä ajatuksissaan, mutta lukuisien portaikkojen, latausasemien ja käytävien läpi vienyt matka oli tuonut kuusikon jonkin aivan uuden eteen.

Mustat metalliovet tervehtivät tulijoita ensimmäisenä asiana viimeisten ylöspäin johtaneiden portaiden päässä. Tämä oli erikoista lähinnä siksi, ettei komentotornin sisällä normaalisti ollut ovia lainkaan. Mihin vahkit olisivat sellaisia edes tarvinneet? Ei poliisivoimien tukikohdassa ollut mitään salattavaa.

Mutta niin vain kokonaisen kerroksen verran tilaa taakseen piilottavat ovet pönöttivät tiimin edessä kaikessa mahtavuudessaan. Ja, kuten Naho hyvin nopeasti havaitsi, oveen ei myöskään ollut avainta. Ei paneelia. Ei paikkaa avainkortille. Vain metallisten liukuovien kaksi järkeää puoliskoa, muttei mitään tapaa avata niitä. Kuin niiden rakennuttaja olisi tarkoituksella jättänyt ne umpeen. Jottei kukaan koskaan pääsisi näkemään niiden taakse.

“Olit oikeassa, professori”, tuumasi ovien edustalla tapittava Mexxi, “Jotain täällä ollaan yritetty piilottaa.”

“Tämän oven takana. Tekoäly. Olen varma siitä.”

Cody ja Nurukan harppoivat suoraan oville tutkien niitä äärimmäisellä tarkkuudella. Erityisesti kaksikkoa tuntui kiinnostavan ovien välissä oleva pienenpieni rako. Ovet olivat varmasti aivan liian raskaita liikuteltavaksi käsin ja niiden pinta tuntui tarpeeksi karkaistulta kestämään perinteiset räjähteet. Kaksikolla oli kuitenkin selkeästi jokin idea.

“Olisikohan se tarpeeksi ohut?”, Nurukan pohti. Cody tuijotti rakoa hetken ja kohautti sitten olkiaan: “Kokeilemallahan se selviää.”

Nurukan kurkotti kohti Codyn lattialle laskemaa droidisalkkua ja käänsi sen käsissään ylösalaisin. Cody painoi miltei näkymätöntä painiketta maan toan pitelemässä salkussa ja sen pohjaan aukesi samalla hetkellä pieni luukku. Xen katsoi epäuskoisena, kuinka salaluukusta ilmestyi Codyn vetämänä arviolta kolme kertaa salkun pituinen miekka. Eikä Xeniä edes ihmetyttänyt se, kuinka kiiltävä pitkämiekka edes mahtui sitä naurettavan paljon pienempään kantolaukkuun.

“Cody… miksi sinulla on miekka?”

“Miksei minulla saisi olla miekkaa?”

“Sinä aina sanot, että lyömäaseet ovat epäkäytännöllisiä ja tehottomia.”

“Niin ovatkin”, Cody vahvisti. Toat seurasivat kulmat kurtussa vanhojen ystävien sananvaihtoa. ”Mutta eivät kaikki miekat ole lyömäaseita.”

Hopeinen komentaja kääntyi Nurukanin puoleen, joka tiesi tarkalleen, mitä Cody oli yrittämässä. Tiimin muut neljä jäsentä seurasivat kummastuneena, kuinka vähintään toan pituinen vahki kapusi Nurukanin olkapäille ovien edessä olevan raon ylimpään pisteeseen ulottuakseen. Maan toa piti vankalla otteellaan korkeuksissa rakoa tutkivan Codyn täysin paikallaan. Mies sovitti miekan terää varovaisesti rakoon. Se sujahti suoraan läpi. Terä oli juuri tarpeeksi ohut.

Komentaja virnisti vanhalle kenraalille allaan: “Sopii täydellisesti.”

Nurukan vastasi virnistykseen ja käänsi päänsä kohti hämmentynyttä nelikkoa: “Tämä olisi sitten se hetki, kun te kaikki otatte arviolta kaksikymmentä askelta takapakkia takaisin porraskäytävään. Samalla kun me toivomme, että paineaalto suuntautuu pääasiassa sisäänpäin.”

Ja silloin Xen viimein tajusi, mitä äijäkaksikko oli oikein tekemässä.

“Tuo miekka… onko se… kun sillä-”

“Kun sillä huitaisee, niin tulee ohjuksia”, Cody täydensi, “On se. Ihan perusjuttuja.”

Naho ei ollut uskoa kuulemaansa. Mexxi oli kuunnellut Codyn juttuja jo tarpeeksi uskoakseen, että Käden asevarastoista löytyi jotain jokaiseen tilanteeseen. Mavrahia jännitti liikaa, mitä oven toiselta puolelta löytyisi regoidakseen kunnolla, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että oven kanssa puuhaavan kaksikon suunnitelma oli äärimmäisen jännittävä.

Sillä välin, kun muu osa tiimiä katosi kohti portaikkoa, haki Cody miekasta kunnollista otetta. Komentaja asetti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle miekan kahvalle ja Nurukan oli siirtynyt pitämään vahkista kiinni puhtaalla käsivoimallaan. Ja vaikka vahkin koko paino oli jakautunut toan pelkkien käsilihasten varaan, toa jaksoi. Ainakin hetken.

“Okei. Minä pidän miekan raossa ja sinä päästät minusta irti ja peruutat ihan pirun nopeasti. Niin minä sitten liu’un vauhdilla alas ja miekka hankautuu vasten ovien reunoja. Voipi olla, että pelkästä kitkasta tulee niin saamaristi lisäenergiaa, että voi jysähtää aika kovaa.”

“Otan sinut kiinni”, uhosi Nurukan. Cody oli yhä täysin vakaa, joskin väkivahvan maan toan piti myöntää, että vahkin paino alkoi hiljalleen tuntua.

Yksisilmäinen komentaja hengitti syvään. Kaksikon suunnitelma oli typerä ja uhkarohkea. Ja erityisesti vaarallinen. Mavrahin lupaus kellojen salaisuuksien selviämisestä motivoi vahkia kuitenkin tarpeeksi. Nurukan odotti kärsivällisenä korkeuksissa vartovan miehen päätöstä.

“Lasken viiteen.”

Nurukan nyökkäsi.

“Yksi.”

Nurukan odotti.

“Kaksi.”

Nurukan odotti.

“Viisi.”

“Että mitä?”

“NYT!”, Cody huusi puoliksi kauhuissaan. Ja Nurukan päästi vahkin jaloista irti.

Kaksin käsin miekasta kiinni pitelevä Cody aloitti parin metrin pudotuksensa ja ase ovien välissä kiisi ovien välissä kohti maata hänen mukanaan. Kirskuva ääni, joka syntyi metallien vauhdikkaasta kohtaamisesta peittyi hyvin nopeasti jonkin paljon järeämmän alle. Ovien väliseen minimalistiseen rakoon alkoi materialisoitumaan elementaalienergiasta koostuvia ohjuksia. Nurukan oli ehtinyt ottaa kokonaisen yhden askeleen taaksepäin siinä vaiheessa, kun paineaalto iski. Kerrosta alempana kiljaistiin monesta suusta. Räjähdyksen volyymi antoi kaikille vuosituhannen sätkyn.

Porraskäytävän puolivälissä leijuvassa vesikuplassa muotouva hysteerisyyden kiteytymä viuhtoi raajoillaan niin paljon, että tämä onnistui potkaisemaan toverinaan siinä olevan maan toan kipeästi kuplasta ulos metallisille portaille. Nahon ylläpitämä pehmennys oli luultavasti pelastanut paineaallon metritolkulla lennättämän kaksikon vakavilta vammoilta. Mutta jos hätääntyneeltä Codyltä oltaisiin juuri sillä hetkellä kysytty, aivotärähdys olisi ollut parempi kohtalo, kuin toan vesikuplaan joutuminen.

“VETTÄ? OTASEPOIS! OTASEPOISSS! MINÄ KÄRÄHDÄN! KÄRRRÄHDÄN!”

Mangai pudisteli päätään puoliksi pettyneenä, puoliksi huvittuneena. Kylmänviileästi kättään heilauttamalla Naho kutsui laukaisemansa veden takaisin ranteidensa sisuksiin viimeistä pisaraa myöten. Pahanpäiväisesti säikähtänyt Cody kömpi Nurukanin perässä takaisin seisomaan, raajojaan vielä kauhistuneena tutkien.

“Saitko ne pois? Kaikki?! Voiiiiiii, jos sitä nyt pääsi virransyöttöön. Te ette tiedä, miten kivuliasta kokonaisen suoniston vaihtaminen on.”

Naho laski rauhoittavasti kätensä yksisilmäisen vahkin olkapäälle. “Minä olen tarkka, komentaja. Sinulla ei ollut missään vaiheessa mitään hätää.”

Vahki ei osannut vielä järkytyksestään edes kiittää toaa. Nurukan taasen oli istunut jo hetken portailla päätään selvittäen. Maan henki kuitenkin kuikuili jo kohti Mexxiä, joka oli mennyt kurkkimaan hurjapääkaksikon suunnitelman hedelmiä.

“No mutta Mata Nuin nimeen. Se toimi. Se ihan oikeasti toimi.”

Taputettuaan ajatuksiaan selventelevää Codya olkapäälle, Xenkin harppoi askelmat ylös Mexxin rinnalle. Savukin oli jo pääosin hälvennyt.

Ovien väliin ei ollut syntynyt reikää, kuten näkyä tuijottavat naiset olivat olettaneet. Ovet olivat niin ällistyttävän vahvaa tekoa, etteivät ne itsessään olleet ottaneet lainkaan vahinkoa. Sen sijaan kymmenien olemattomaan tilaan syntyneiden ohjusten paineaalto oli singonnut ovet kokonaisina paikoiltaan ja singonnut ne jonnekin ryhmän edessä avautuvaan pimeyteen.

Vapisevin jaloin Xen alkoi lähestymään huonetta. Mexxi pysyi kannustavana hänen rinnallaan. Loput neljä, Mavrah etunenässä, saapuivat aivan heidan kannoillaan. Tila, johon kuusikko saapui oli todellakin pilkkopimeä. Mexxi ja Xen alkoivat kopeloimaan salaisuuksia epäilemättä sisällään pitävän tilan sisäseiniä.

Kaikeksi yllätyksekseen Mexxin kädet osuivat jonkinlaiseen painikkeeseen. Toa painoi sitä ja kuin tilauksesta, korkealle erikoisen porukan yläpuolelle alkoi syttymään valoja, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin.

Ensimmäisenä valossa kylpi kerroksen kaukaisuudessa siintävä takaosa, joka vahvisti Xenin epäilykset siitä, että marginaalisesti salainen “huone” kattoi kokonaisen kerroksen pinta-alan. Hämärän korvatessa pimeyden Cody huomasi sirpaloituneen miekan palasia jalkojensa alla. Se oli yksi harvoista miekoista, joista Cody oli oikeasti pitänyt ja sen kohtalo harmitti komentajaa kovasti.

Codyn vieressä Mavrah ei enää meinannut sietää jännitystä. Hitaasti kirkkaammiksi muuttuvat valot paljastivat huoneen sisältöä tuskallisen hitaasti. Xen oli saapunut matoranin viereen lempeä katse kasvoillaan. Heitä molempia jännitti aivan yhtä paljon. Cody olisi varmasti liittynyt seuraan, jos hän ei olisi vielä karistellut vesikuplan kauhuja mielestään.

He olisivat ehkä ensimmäiset, jotka näkisivät sen sitten sen rakentamisen. Vahki-AI. Tekoäly, joka piti kaupungin turvallisena. Unohdettu, mutta epäilyttävä hedelmä kaupungin sydämessä.

Ja sitten valot päättivät kertaheitolla humahtaa kirkkaimmilleen. Vahkitornin huipun salaisuudet paljastuivat kerralla odottavalle kuusikolle.

Toien reaktio oli lähinnä typertynyt. Cody ei edes kunnolla ymmärtänyt näkemäänsä. Mutta Xenin reaktio oli vahvin. Kymmenet ajatukset ja mietteet kokosivat toisiaan vahkin pään sisällä. Hän ei ollut aivan varma, mitä hän oli odottanut, mutta se, mitä nuori kenraali nyt tuijotti ei ollut lähelläkään hänen varovaisia oletuksiaan.

Mavrah tuijotti sitä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän oli ollut oikeassa. Hänen teoriansa ja sen pelottavat jatkopäätelmät olivat alkaneet tulla toteen. Professori voi hieman pahoin. Sama olo alkoi levittäytymään myös Xeniin.

Se, mitä uusi Käsi sanaakaan sanomatta tuijotti oli jotain, mihin kukaan heistä ei osannut valmistautua. Naho oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.

“Mitä saatanaa?”