Syvällä viemäreissä Bio-Klaanin kaupungin alla sijaitsi hautausmaa. Tai ehkäpä sitä olisi pikemminkin pitänyt kuvailla sotatantereeksi – tai tarkemmin ajateltuna joukkomurhan rikospaikaksi, sillä niin epätasaväkinen oli sota ollut. Lukemattomien kinloka-rottien runnellut raadot päällystivät lattioita kapeissa tunneleissa, ja veri oli värjännyt tunnelin pohjalla virtaavan jäteveden useiden minuuttien ajaksi.

Limaisen ja nyt myös hurmeisen tunnelin päässä voitokkaana seisova hahmo oli varsin tyytyväinen lopputulokseen. Hedelmä seisoi omilla kinlokien sekä muutaman ghekula-sammakon raadoista, kuin myös romumetallista, valmistetuilla kyberneettisillä jaloilla. Samoista ainesosista valmistetuilla käsillä banaani oli repinyt tiensä läpi armottomaan hyökkäykseen käyneistä jyrsijöistä.

”Testi numero kolme on varsin onnistunut, vai mitä, Kalmo?” banaani totesi vieressään lattialla pönöttävälle ghekulan irtopäälle. Kuolleen eläimen silmiin syttyi vihertävä loiste ja tämä vastasi:
”Testi numero kolme on varsin onnistunut. Jee.”
”Okei, toistit vain, mitä sanoin ja lisäsit ‘jee’. Ei kovin omaperäistä.”
”Olen kuolleen sammakon pää, johon asensit kyberneettisiä osia. Mitä luulit.”
”Ja nyt se irvailee minulle. Just.”

Banaani poimi pään mukaansa ja alkoi astella takaisin toiseen päähän tunnelia, murskaten matkallaan vielä elämän laidasta epätoivoisesti kiinni roikkuvien, tuskissaan kituvien rottien kallot kokoonsa nähden vahvojen jalkojensa alle. Hetken käveltyään ja raadot taakseen jätettyään hän saapui risteykseen, kääntyi vasemmalle ja – hieman pidemmälle jatkettuaan – saapui kulkua estävän ritilän luokse. Ritilikköön tosin oli asennettu sopivasti banaanin mentävä ovi, jota koristi häkellyttävän monimutkainen digitaalinen lukko.

Banaani näpytteli lukon käyttöliittymään nopeaan tahtiin kolmekymmenmerkkisen salasanan, jolloin se piippasi tyydyttävästi, ja ovi avautui. Hänen astuttuaan sisään ovi naksahti jälleen kiinni ja lukko piippasi uudestaan lukkiutuessaan. Lyhyen kävelyn jälkeen tunnelin päässä näkyi valoa. Hän saapui avoimeen tilaan, jota olisi voinut kutsua hedelmän kokoluokkaan suunnitelluksi tiedelaboratorioksi. Huonetta sisustivat useat kliinisen näköiset pöydät, joilla makasi kaikenlaista tavaraa kirurgeille tarkoitetuista välineistä mekaanikon työkaluihin, lasipurkeissa lilluvista kudosnäytteistä mekaanisiin mäntiin ja moottoreihin. Huoneen keskellä katosta roikkui kirkkaasti valaiseva lamppu, ja seinät oli päällystetty valkeilla laatoilla, jotka eivät todellakaan kuuluneet viemäriympäristöön. Jäteveden kulku oli ohitettu kiertämään huone käyttämällä uutuuttaan uhkuvaa putkijärjestelmää.

Banaani nakkasi puolihuolimattomasti sammakonpään yhdelle huoneen seinustoilla makaavista pöydistä (”Au!”) ja asteli huoneen keskimmäiselle, aivan lampun alla möllöttävälle, pöydälle, jonka päällä makasi vastikään työstetty tuliase.
”Tiedätkö, Kalmo”, banaani virkkoi, ”energianuuttokivääri on ollut to do -listallani aika pitkään. Mutta vasta Rasva-Apina ja haasteelliset olosuhteet saivat minut todella ryhtymään toimeen.”
”Tiedän.”
”Tiedät mitä?”
”Kysyit, tiedänkö. Tiedän.”
”Okei. Se oli kyllä aika retorinen kysymys.”
”Et ohjelmoinut minua tunnistamaan retorisia kysymyksiä.”
”Ookoo, ookoo, oma mokani.”

Hetken näpräiltyään ruuvimeisselin kanssa banaani tuli siihen tulokseen, että liitokset olivat tukevia, missä oli tietenkin kovasti järkeä, olihan hän viimeistellyt aseen todellisuudessa jo edellisenä iltana. Oli aika testata asetta ennen sen lopullista käyttöönottoa.

”Paljonko kello?” banaani kysyi.
”Aamu sarastaa jo”, vastasi Kalmo.
”Apina ei ole onnistunut paikallistamaan minua tähän mennessä, mutta jokainen minuuttikin on riskinottoa. Viemäri oli loistava veto, vaikka itse sanonkin, sillä banaaninmetsästäjä suunnistaa enimmäkseen ylivertaisen hajuaistinsa avulla silloin, kun kohde ei ole näkyvissä.”
”Tarpeetonta ekspositiota.”
”Ole sinä teuvo hiljaa, kun sinulta ei kysytä.”

Banaani nosti kiväärinsä pöydältä ja tarkasteli sitä koko sen pituudelta. Siinä oli iso kaareva perä ja jykevä piippu, tyylikäs design.
”Sori, en pysty kantamaan sinua, kun tämä vie molemmat kädet”, hän lausui vielä.
”Petyttävä juonenkäänne.”
”Ei voi mitään. Olit ihan kivaa seuraa tähän asti, mutta en toivottavasti tarvitse sinua enää.”
”Haista sinä kuule –”
”Ei. Tuhma Kalmo.”

Kuulematta kuolleen sammakon irtonaisen pään viimeisiä sanoja banaani talsi ulos laboratoriostaan, avasi lukon kivääriä olkapäätään vasten tukien ja marssi viemäreiden syvyyksiin. Oli aika haastaa kloaakin pomo.

Matka testivihollisen kotikonnuille oli verrattain pitkä. Banaani ei tiennyt, kuinka korkealle auringot olivat ehtineet jo nousta. Kun hän lopulta saapui isolle aukealle risteyskohdalle, oli hän jo hieman kyllästynyt viemärieloon.
”Hoidetaan tämä nopeasti pois alta”, hän huusi pimeään. Hetken kuluttua jokin liikehti varjoissa.

Sitten se syöksähti nopeasti häntä kohti. Hän väisti ripeällä ponnahduksella, joka sinkosi hänet toiselle puolelle kammiota. Valtava käärme sähisi hänelle sieltä, missä hän oli hetki sitten seisonut. Banaani virnisti.
”Välibossin aika”, hän tokaisi ja ampui aseellaan kohti käärmettä. Kiväärin piipusta ampaisi kellertävä säde, joka lävisti käärmeen pään ja jätti jälkeensä mustuneen aukon.
”Oho, one-shottasin sen vahingossa”, hän naurahti hämillään. ”Tulikohan tähän vähän liikaa ytyä.”

Hetken mietittyään ja Rasva-Apinaa pohdittuaan hän tuli lopputulokseen, että ei todellakaan tullut. Apinan haastaminen olisi hänen banaaninuransa vaikein koettelemus.

Banaani alkoi astella kohti lähintä ulos johtavaa aukkoa, kun hän kuuli kyseisen aukon suunnalta hirvittävimmän siinä tilanteessa kuviteltavissa olevan äänen.

”U-a-a-a?”

Oli aika juosta vastakkaiseen suuntaan ja kovaa. Takana kolahti. Ei helvetti.

Makuta Nui juoksi, minkä pienistä kintuistaan pääsi. Hänen suuntansa oli nyt kohti seuraavaksi lähintä viemäriaukkoa, ja aika alkoi olla lopussa. Viimeinen yhteenotto oli lähellä, hän tunsi sen.

Ja niin tunsi myös banaanin jäljille jälleen päässyt pieni brakas.

Banaani-Manu

Adminkadulla oli keskimääräistä hieman vilkkaampi aamu. Torilla tuotteitaan kauppaavat katukauppiaat saivat näinä niukkuuden aikoina aina suhteellisen hyvät tuotot, ja varsinkin varakkaampi osa väestä palkitsi itseään hyvinkin mieluusti satunnaisilla herkuilla, jos siihen tarjoutui tekosyy. Mikään ei osoittanut siihen, että kohta rauha rikkoontuisi ja kaunis aamupäivä saisi traagisen käänteen.

Kunnes Wanhan Kievarin katolta sinkoutui jotain pientä ja keltaista Adminkadun yli. Vastapäisen rakennuksen katolle päätynyt olento jäi katselemaan ruskeaa vastustajaansa, joka sekunnin murto-osia myöhemmin oli syöksynyt siihen, missä hän oli aiemmin seissyt.

Pienen hattupäisen brakas-apinan tuijotus oli intensiivinen. Pieninkään yksityiskohta vihollisen olemuksessa ei jäänyt huomaamatta. Parempiakin päiviä nähnyt sieltä täältä hieman mustunut banaani tuijotti takaisin hehkuvilla silmillä, joiden yllä hyökkäysasentoon asetetut kulmat synkistivät kasvojen yleisilmettä niin vihamieliseksi kuin oli banaanin kasvoilla mahdollista. Banaani seisoi rakennuksen katolla biomekaanisilla jaloilla, ja samaan tyyliin koostetut kädet pitelivät humanoidibanaanin kokoluokkaa ajatellen suunniteltua energia-asetta.

Tarzahnilaisen sotahuudon kaiku kimpoili rakennusten välissä, kun banaanille vastapäisellä katolla rintaansa takova apina valmistautui rankaisemaan otteestaan jo useiden päivien ajaksi livennyttä elintarviketta. Muaka ja kinloka -leikki alkoi jo kyllästyttää – oli toiminnan aika. Muinaista mahtia kajahtelevan karjahduksen voimaannuttaman Diddyn esiin vetämä zakazlaista perua oleva karvainen rynnäkkökivääri haki linjaa kohti keltaista kohdettaan. Pyhän hedelmän muodon ottanut jumal-teeskentelijä ansaitsi ainoastaan tuomioista ankarimman. Makutan sisällään pitämä C-vitamiini virtaisi pian Tarzahnin luotetun soturin suonissa.

”Kyösti, älä viitsi.”
”En ole koskaan ennenkään tarvinnut ‘apua’ arjen askareissa!”

Vanhan Turaga Niddin avuksi lähetetty sairasosaston aputyttö pudisti päätään turhautuneena. Vanhus heristi tälle nyrkkiään keinutuolistaan.

”Kerran Galifaatin terroristit hyökkäsivät kimppuuni… Laukaisin Super Soaker CPS 2000 -aseeni, joka oli täynnä Turkanen-sinappia… seitsemän tuubin edestä. He sulivat elottomaksi mönjäksi, kuin vamppyyrit Juhannusyössä!”

Tämän lausunnon oli ilmeisesti ollut tarkoitus osoittaa, että kyllä hän pärjäisi. Ga-matoran huokaisi ja totesi:
”Hyvä on sitten. Mutta jos tulee hätä, niin soita sillä puhelimella. Tai jos tarvitset jotain vaikka kaupasta.”
”Pah. Ei meidän aikana tarvittu mitään erillisiä puhe-elimiä puhumiseen. Kyllä silloin puhuttiin vain, jos oli asiaa.”
”Selvä.”

Ovi kävi, ja Kyösti oli jälleen yksin. Omassa rauhassa. Hän huokaisi ja katsoi kelloa. Puoli seitsemän. Se oli puoli seitsemän liikaa.

Hän ei olisi koskaan halunnut lähteä mökistään. Eikä olisi lähtenytkään, jos ei olisi pakotettu. Perkuleen nazorakit. Tai eipä kai niin saanut enää edes sanoa? Kaikki oli nykyään kielletty. Jotain alt-rightorakeja varmaan sitten. Mutta kaikki imperiumit olivat samanlaisia! Aina oli pakko viedä toisten maat! Missä oli oikeus?

Ei ainakaan Bio-Klaanissa, kun hänet oli laitettu tähän läävään. Pah. Keskustayksiö, ne sanoivat. Vaikea saada näinä aikoina, ne sanoivat. Väittivät arvokkaaksi, olevan aitiopaikalla. Vuosien jonot päästä vuokralle, eikä hänen tarvitsisi edes maksaa vuokraa. Ja vain väliaikaisesti, niin ne väittivät. Mutta hän oli ollut täällä jo ainakin kolme kuukautta… vai vuotta? Aika kului niin nopeasti. Paljon nopeammin kuin hänen nuoruudessaan. Se oli melko varmasti aikamatkustajien syytä.

Ähkäisten hän nousi kiikkustuolistaan ja köpötteli asuntonsa ainoan huoneen keittiöosaan avaamaan jääkaapin. Jääkaappi oli tyhjä – ei ainuttakaan putelia Turkasta jäljellä. Perhanan perhana. Kaikki hyvä oli elämästä viety. Oli viety mökki, oli viety kunnia ja kunnioituskin – ja pahinta kaikista, oli viety Turkanen. Tai teknisesti ottaen ei vain ollut tuotu lisää Turkasta; ainahan Turkanen loppui.

No jaa… kaupungissa sentään pystyi käymään kievarissa poikien kanssa. Ehkei kaikki ollut niin huonosti. Ja sai sieltä ruokaakin, niin ei tarvinnut pyydellä miltään hoitsuilta kauppa-apua!

Silti, ankeat harmaat betoniseinät kyllä ärsyttivät Kyöstiä. Hänen oman mökkinsä hirsiseinät olivat niin kodikkaat ja miellyttävän väriset. Hänen mökkinsä ikkunat olivat suuret ja päästivät paljon valoa sisään, kun taas täällä hän ei ilman kelloa olisi tiennyt edes, oliko päivä vai yö – niin vähän päästivät kapeat ikkunat kapealta kadulta kapeaa päivänvaloa läpi, ja kun talvikin oli tulossa, ei sitä valoa enää paljon edes riittänyt iltaisin. Mitä kellokin oli? Tasan puoli seitsemän. Yllättävää siihen nähden, että aika kului nopeasti. Vastahan se oli ollut puoli seitsemän. Ei kai aika nyt niin nopeasti kulkenut, että se oli jo puoli seitsemän illalla?

Kyösti köpötteli takaisin ”olohuoneeseensa” ja otti kellon seinältä. Jaha. Pysähtynythän se oli. Mitähän kello oikeasti oli? Ja mistähän hän olisi sen saanut selville? Matkalla jääkaapilta kellolle hän oli ollut vähällä kompastua mattoon, joka oli uutuudestaan vielä vähän kierteellä. Ei ollut hyvä matto se. Tuollainen väritön ja hajuton ja varmaan mautonkin, jos sitä maistaisi. Joku pöljä kuvio. Kyllä kunnon matto oli virkattu ja siinä oli hapsut ja monta väriä. Sellainen kuin hänellä takan edessä.

Eipä kyllä ollut takkaakaan tässä ”kämpässä”. Hyvä, jos oli suihku. Sitäkin oli pitänyt erikseen pyytää. Ei varmaan oikeasti ollut laillista edes myydä asuntoa ilman suihkua, mutta mitäpä täällä välisaarilla välitettiin siitä, mikä on laillista. Kukapa sitä valvoi? Kaupunginvaltuusto? Hah! Selkärangattomia pyrkyreitä! Adminit? Hah! Guartsu nyt oli ihan hyvä tyyppi, mutta kuulemma eksynyt metsään. Ennen vanhaan sitä ei eksytty metsään. Silloin suunnistettiin. Aurinkoja käyttämällä, tai tähtiä, jos oli yö. Eikä saari nyt niin iso ollut, etteikö rantaan olisi päässyt vain kävelemällä tarpeeksi kauan yhteen suuntaan.

Kylläpä ankea asunto sai hänen mielensä mustaksi, se toi hänestä esiin pahimmat puolet. Solttupoikien kanssa kievarissa oli ollut niin mukavaa! Ehkä hänen pitäisi hieman piristää oloaan jollain kehittävällä tekemisellä. Hän poimi pöydältä sen puhe-elimen, jonka neiti, jonka apua hän ehdottomasti ei tarvinnut, oli hänelle hänen tänne muuttaessaan jättänyt. Niitä oli kuulemma kaupungissa tosi vähän, jotain ”Tumman Kämmenen” (vai mikä olikaan) tuontituotteita kuulemma. Sen verran hän oli sallinut opastusta, että oli antanut asentaa siihen sen yhden ”äpin”, jota hän oli nyt opetellut käyttämään, koska kuulemma sitä käyttivät kaikki tärkeät heput kuten se yksi Vikean omistaja. Välillä hän kirjoitteli sinne tuntojaan kaikenlaisista asioista, ja jotkut tuntuivat tykkäävänkin hänen kirjoituksistaan joka kerta, kun hän jotain ”postasi”.

Kirjaudun taas sisään ja katson mitä nämä pellet pikku-tohungat ovat täällä keksineet..hymähtelen gultivoituneesti,ja jauhan lisää Meripihkahuonetta cacao:ni päälle.

… hän kirjoitti, yhden kirjaimen hitaasti kerrallaan sormellaan näppäillen, ja painoi sitten lähetysnappulaa. Kuului hassu ääni, ja viesti lähti eetteriin, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Teknisesti ottaen hänen kannanottonsa ei ollut ollut täysin totuudenmukainen, sillä hänen ruokakomerostaan puuttuivat mainitut elintarvikkeet, mutta se olisi ollut täysin totuudenmukainen, jos hän olisi ollut mökissään, missä kyseiset elintarvikkeet tietysti olisivat olleet kaapissa valmiina. Hän nimittäin tilasi aina kuuden vuoden sapuskat kerralla, niin eivät heti päässeet loppumaan. Hänen mökilleen toimitti hyvä kuljetuspalvelu. Kuulemma kaupungissakin olisi ollut joku ”voltti” tai miksi ne sitä kutsuivat, joka toimitti ruokaa, mutta sitä varten olisi pitänyt opetella taas uusi ”äppi”. Hirveä vaiva. Ehkä pitäisi lähteä taas pubikierrokselle alokkaiden kanssa, varmaan tarjoaisivat illallisen? Ei sillä, etteikö hänellä olisi ollut varaa maksaa itsekin, mutta se vara oli tallennettu johonkin ”luottokorttiin”, johon hän ei juuri luottanut.

Hän laittoi laitteensa takaisin pöydälle – autuaan tietämättömänä siitä, että näytön ylälaidassa näkyvät numerot esittivät kellonaikaa – ja istahti takaisin kiikkustuoliinsa. Kai se oli ollut paras tuoli, joka niillä oli ollut hänelle antaa: vähän huonoa puuta, ja aivan liian uusi. Pettäisi hänen altaan varmaan ennen pitkää, ehkäpä jopa ennen lyhyttä. Ikkunatkin olisi voinut kyllä joku käydä pesemässä. Mutta sitäkään hän ei kyllä pyytäisi.

Sitten mainitun ikkunan läpi lensi projektiili kammottavan lasin pirstoutumisen äänen säestämänä. Kyösti loikkasi alas tuolistaan uskomattomalla ketteryydellä ja säntäsi ikkunaan.
”HEMMETIN KAKARAT!” hän karjui ulos ikkunassa olevasta reiästä nyrkkiään raivoisasti heristäen. ”TÄLLÄ KERTAA ETTE PÄÄSE KUIN ENERGIAKOIRA VERÄJÄSTÄ! MINUN UUDET JA PUHTAAT IKKUNAT, PENTELE!”
Kadulla ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi hänet kuullut tai olisi voinut olla ikkunan rikkomisen takana. Mitähän himskuttia? Oliko niistä tullut niin nopeita, ettei hän enää ennättänyt edes näkemään niiden juoksevan pakoon tihutyön jälkeen? Itse asiassa katu oikein ammotti tyhjyyttään, mikä oli varsin epätavallista näin vilkkaalla paikalla. Olikohan jokin hullusti?

Hän kääntyi kohti nurkkaa, jonne ikkunan pirstonut esine oli laskeutunut. Hänen muutenkin apea ilmeensä vain synkkeni, kun hän näki, mikä häntä tuijotti.
”Moi, Kyösti”, Manu sanoi, raapi kylkeään, josta irtosi keltaisia säikeitä, ja irvisti.
”Mitä turkasta”, Kyösti vastasi.
”Sori, en tiennyt, että asut täällä. Ja hei, katso! Muutin itseni banaaniksi! BANAANI-MANU!”
”Sinä”, Kyösti ärisi. ”Just sinä siinä. Just tuollaisena kuin olet, olet tehnyt minun elämästäni helvetin.”
”Hä”, Manu protestoi ja irrotteli itsestään muutaman lasinsirun, jotka olivat jämähtäneet hänen kuoreensa. ”Mikä nyt taas on hätänä.”
”No varmaan olet myös vastuussa tästäkin!”
”Mitä sinä horiset, äijä? Mistä tästä?”
”No tämä asunto on ihan perseestä! Pakottivat tänne asumaan. Ja ruokaakaan eivät ole tuoneet sitten toissa päivän. Turkanen loppui jo eilen.”
”No miksi se on minun ongelmani? Minulla on vähän parempaakin tekemistä kuin miettiä kaiken maailman eläkeläisten asuinjärjestelyjä. Sitä varten on kaupunkibyrokratia. Sitä paitsi minä näin sinut eilen Kievarissa, kun juoksin apinaa pakoon, eikä sinulla tuntunut olevan silloin mitään valittamista elämästä! Oikein rattoisaa oli meno!”
”Enkä ole antanut vielä anteeksi sitä Shasalgradin juttua!”
”Nyt hei”, Manu puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan ja vilkuili huonetta nähdäkseen, minne hänen aseensa oli pudonnut ikkunan läpi tunkeutumisen jälkeen. ”Kyösti, me olemme puhuneet tästä. Ei ole mitään järke- hetkinen seis!”

Kyösti oli yllättäen ja hätkähdyttävän nopeasti saanut jostain kouriinsa haulikon, joka nyt osoitti suoraan kohti hänen päätään, tai siis sitä osaa banaanista, jossa hänen kasvonsa olivat. Tai ei se ehkä kovin selvää ollut, koska hän oli aika pieni kohde ja haulikon osumatarkkuus myöskin aika mitätön.
”Kyösti, laita haulikko alas.”
”Me kuule puhutaan tämä juttu läpi”, Kyösti tuumasi. ”Ja sitten päätän, ammunko sinut seulaksi.”
”Mikä juttu? Minulla ei ollut mitään tekemistä Shasalgradin kanssa!”
”No olipa!”
”Selitä sitten! Mitä ihmettä!”
”Karya-Koro!”
”Niin?”
”Kun Mantax miehitti sen! Ja sitten KKL hävitettiin! Niin kuka sen hävitti??”
”No… Makutain veljeskunta?”
”Ja sen jälkeen… Karya-Koron miehitystä ei purettu! Se on yhä Shasalgradin alue!”
”SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT KKL:N AIKANA!”
”MITÄ TURKASEN VÄLIÄ SILLÄ ON?”
”MIKÄ HENKILÖKOHTAINEN PANOS SINULLA ON TÄHÄN JUTTUUN?”

Kyösti latasi aseensa. Manu nielaisi.
”Sinä nyt vääristelet asiayhteyttä!” Kyösti ärähti.
”Miten niin!?”
”Nykyaikana… useampi henkilö on kiinnostunut sukupuoliyhteydestä, kuin asiayhteydestä… ja sen huomaa!”
”Mitä helvettiä tuo edes –”

Sitten räjähti.

Betoni pirstoutui vitamiinivajeisen kädellisen tieltä ja tämän notkeat jalat löysivät lopulta sijansa Kyöstin keittiönpöydän päältä. Rynnäkkökiväärin lisäksi tällä oli nyt kourassaan myös pyöreä esine, jonka molemmat asunnossa jo läsnä olleet tunnistivat välittömästi käsikranaatiksi. Diddyn ruskea nyrkki nosti sen pystyyn ja hirvittävä, sotaisa kirkaisu täytti ilman. Keltaisen kulkijan haju oli hivellyt apinan haisteluelimiä paksujen seinienkin lävitse. Nyt tämän takana ammottavasta aukosta lankesi näkymä kadulle. Pöly laskeutui yhä hitaasti karvaista päätä suojaavan lippalakin päälle, kun apinan voitonriemuinen ilme katosi tämän kasvoilta. Hän ei ollut odottanut toista tuliaseella varustettua vihollista. Eikä Kyöstin katse varsinaisesti uhkunut vieraanvaraisuutta.

”Jahas”, Kyösti totesi varsin arkisesti kääntyen täysin apinaa kohti. ”Näemmä vanha sanontani pitää paikkansa: ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut, vaan kuinka paljon kalusteita siinä hajoaa.”
”Ookoo”, Manu totesi ja ampaisi Kyöstin ainoaan kirjahyllyyn. Diddy avasi jälleen tulen.

Kirjahylly pirstoutui pieneksi silpuksi, kun rynnäkkökivääri tulitti sitä sarjatulella hallitsemattomasti. Samalla myös Kyösti laukaisi.
”ANTAA PALAA, VEERAKK!” hän karjui mutta pettymyksekseen näki apinan väistävän ketterästi hänen laukauksensa hyppäämällä voltin takaperin alas pöydältä.

Jos tätä seuraava ohikiitävä hetki olisi ollut elokuva, olisi sitä hidastettu niin paljon, että jokainen lentävä puunsäle ja hauli olisi erottunut selkeästi kaikessa kuolettavassa kauneudessaan. Banaani kimpoili huonekalusta ja esineestä toiseen samalla, kun Veerakk ja Karvainen Kivääri omistajineen jauhoivat tomuksi Kyöstin ankean yksiön irtaimistoa.

Ketterästi loikkiva apina väisti turagan sylkemät haulit vaivattomasti, mutta niin tehdessään hänen oma osumatarkkuutensa putosi niin paljon, että täysin paikallaan seisovalla Kyöstillä ei näyttänyt olevan pienintäkään riskiä joutua luotien eteen. Vallitseva kaaos loi ainoastaan hirvittävän esteradan hedelmälle, joka poukkoili ympäri huonetta sen tuhoutuessa hänen ympäriltään. Lipas lippaalta ja patruuna patruunalta Kyöstin koti muistutti entistä vähemmän asuntoa ja entistä enemmän reikäjuustoa. Turagan karjahdukset, Karvaisen Kuninkaan kauas kulkeutuneen oppipojan kirkaisut ja terveellisen sekä maukkaan elintarvikkeen ähkäisyt loivat kakofonian, joka raateli jokaisen sitä kuulevan korvia.

Ja kaikki kuulivat. Kaikki.

Keskustan evakuointi oli jo käynnissä.

Manu otti vauhtia vielä Diddyn senhetkisen lippaan viimeisestä luodista ja ponkaisi sen päältä kohti kattoa, jossa hän sai kiinni ankeasta varjostimettomasta lampusta, joka valaisi keittiönurkkausta vähän huonosti. Apinan vaihtaessa lipasta hän tarkasteli kiireesti hyvin nopealla tahdilla tärveltynyttä huonetta, ja sitten hän näki sen: aseensa, jonka oli kadottanut iskeydyttyään ikkunan läpi. Se makasi keittiön pöydän alla juuri sellaisessa kulmassa, että se oli jäänyt pöydänjalan taakse hänen sitä viimeksi etsiskellessään.

Alhaalta kuului jälleen rynnäkkökiväärin lataamisen ääni, joten lampun johdosta kiinni pidellen Manu ponkaisi itsensä ylösalaisin ja asetti jalkansa kattoa vasten. Sitten hän työnsi jaloillaan ja repäisi kaikin voimin saaden kattolampun irtoamaan. Valaisin putosi, ja sen särkyessä pirstaleiksi banaani oli jo sinkoutunut pöydän alle poimimaan pyssynsä. Nopeaa tähtäystä ja liipasimenvetoa myöhemmin laser leikkasi huoneiston tukevimman seinän säpäleiksi. Sekä Diddy että Kyösti, edellinen apinan raivolla ja jälkimmäinen ikäisekseen ällistyttävän akrobaattisesti, olivat hypänneet pöydälle hänen ylleen, kun seinä otti osumaa, ja huoneen alkaessa romahtaa pääsi kumpikin kierähtämään ulos ulkoseinässä ammottavan kranaatin tekemän reiän kautta. Kyöstin haulikonperästä viime hetkellä kiinni siepannut banaani selvisi myös verrattain vammoitta rivitaloyksiön tuhosta.

Katutasoon kaikkein ketterimmin päätyneen apinan kärsivällisyys oli lopussa. Se ei ollut tottunut siihen, että sen välipalat pistivät tällaisella tavalla hanttiin. Nyt se oli alkanut muuttaa mieltään. Banaani saisi ravita sitä vaikka sitten grillattuna.

Pudotuksesta hädin tuskin toipunut turaga-pappa ja hieman sivummalla pällistelevä banaani – joka oli jälleen hukannut asunnon romahtaessa pyssynsä – katsoivat kauhuissaan, kuinka Diddy kiskaisi sokan irti kranaatista, joka oli taas ilmestynyt jostain tämän karvaiseen käteen. Sitten he saivat seurata, kuinka apina täysin surutta heitti kranaatin suuhunsa ja nielaisi sen.

Kului tasan yksi sekunti, jolloin ei kuulunut mitään. Tyhjäksi sivullisista evakuoidun kadunpätkän kaikki kamppailuun osallistuvat seisoivat hetken täysin paikallaan. Sitten apinan sisällä räjähti. Lieskat purkautuivat tämän suusta kohti banaania ja haulikkoaan yhä puristavaa Kyöstiä.

Oli kuin helvetti olisi löytänyt sijan tosimaailmasta, kun katu täyttyi liekeistä. Diddyn ulos röyhtäisemä räjähde oli kaikesta päätellen sisältänyt myös napalmia, sillä tämän suusta ulos lentävät sattumat alkoivat välittömästi syövyttää reikiä asfalttiin. Tultasyöksevä karvainen kammotus antoi kaikkien maistaa tulta ja tappuraa. Eikä liekeille tuntunut näkyvän loppua.

Tilanteeseen alkoi tulla tolkkua vasta, kun liekkien keskeltä pilkahti kimmellys metallia. Banaanin piti suojata silmänsä loimujen lisäksi paikalle rullanneen metallin sankarilliselta loisteelta. Järkyttävällä nopeudella tulen halki saapunut pyörätuoli tärähti päin apinaa ja jysäytti tämän asfalttiin niin suurella voimalla, että sen kidasta valunut napalmi viimein lakkasi pursuamasta. Tuolissa istuva skakdi onnistui jarruttamaan viime hetkellä ja esti itseään onnistuneen osuman jälkeen ajautumasta päin rakennuksen seinää.

”Onnnsenytpenttele!” Bladis ärjäisi raivon vallassa ja rullaili tarkastelemaan, oliko hänen kiihdytyksensä ollut tappava. Maassa uliseva apina kiemurteli kuitenkin edelleen siihen malliin, että työ ei selvästi ollut vielä tehty. Moderaattori hapuili pyörätuolinsa vasenta sivua, ja hänen käteensä osui nopeasti keskeltä katkaistu haulikko, joka pintansa kuluman perusteella varmasti edelsi sitä sisällisotaa, jossa se oli parhaat päivänsä nähnyt. Haulikon piippu laskeutui kohti maassa kiemurtelevaa karvakasaa armottomasti.

”Alkakaas pojat etsimään loukkaantuneita”, Bladiksen käsky kajahti, jolloin sivukujalta paikalle pomppi muutama kaartilaismatoran, jotka harppoivat hävityksen keskellä seisovan rakennuksen raunioihin. Rullaavan istuimen valtias oletti tilanteen rauhoittuneen tarpeeksi. Virhe, jota hän ei hetkeen myöntäisi.

Apinan silmissä paloivat lieskat, kirjaimellisesti. Karvan keskellä ilmiliekkeihin syttyneet silmämunat tuijottivat Bladista pitkin tämän pitelemää piippua. Skakdi hätkähti, mutta ei epäröinyt hetkeäkään.

Järkyttyneenä moderaattori tuijotti, kuinka apina kirjaimellisesti nielaisi tätä kohti syljetyt haulit. Liekit tämän silmissä paloivat entistä kirkkaampana reaktiona Bladiksen herkkään liipaisinsormeen. Skakdi ei olisi järkytykseltään ehtinyt reagoida apinan seuraavaan hurjistuneeseen loikkaan, ellei sivummalla itseään kasannut banaani olisi puuttunut tilanteeseen.

Ureansävyinen teknisesti ottaen kai marja poimi maasta irtonaisen, hieman ruosteisen vesiputkenpalan, syöksyi sitten kohti Bladista hälyttävän nopeasti lähestyvää kädellistä ja veti tätä juuri mainitulla metalliputkella turpaan. Apinan suusta lensi muutama hammas samalla, kun tämän naama lävähti vasten kadun toisella puolella vielä paikoitellen ehjää talonseinää.
”Tämä ei ole mitään leikkiä, Bladis”, Manu sanoi huohottaen. ”Tuo apina on niin vaarallinen, että jo pelkästään se on varmaan laitonta.”
”… ja kukas hitto se sinä olet?” Bladis kysyi tuijottaen banaania hieman hämillään.
”… no mutta”, Manu sanoi voitonriemuisesti. ”Olen –”
”Seis!” Kyösti huudahti. ”Älä anna sille syytä sanoa sitä TAAS!”
”– BANAANI-MANU!”
”Argh!”
”… niin joo”, Bladis sanoi. Hän oli jo autuaan unohtanut. ”Tawa taisikin mainita… No, voitko seuraavaksi kertoa, että mitä hel-”

Hän ei ehtinyt lauseensa loppuun, ennen kuin tällistä toennut tarzahnilainen syöksyi jälleen häntä kohti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin valmis. Haulikon piippu työntyi vauhdissa apinan kurkusta alas, kun karvapallo syöksyi murhanhimoissaan häntä päin. Hän kohotti puoliväliin apinaa työntyneen haulikkonsa kohti taivasta ja veti liipaisimesta.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi pyörinyt haudassaan, jos olisi sellaisessa sillä hetkellä levännyt, kun apinasta ja ylöspäin suuntautuvasta työntövoimasta rakennettu avaruusohjelma keräsi ihmetteleviä katseita useamman korttelin päästä. Taivasta kohti kiitävä kasa karvaa kiihdytti niin suuriin nopeuksiin, että liekehtivät silmät apinan kallossa sammuivat viimein ilmavirran johdosta. Tämä pieneni niin pieneksi pisteeksi, että Bladiksella oli vaikeuksia enää erottaa sitä kirkasta taivasta vasten. Tilanne kuitenkin korjaantui nopeasti, kun painovoiman lakeja tahtomattaan noudattava Diddy aloitti matkansa takaisin kohti asfalttia.

Karvan ja kadun yhteentörmäyksestä syntyvä paineaalto lennätti vihasta karjuvan skakdin tuoleineen kumoon. Kyösti kiristeli hampaitaan turhautuneena, kun syntyneestä kraaterista alkoi kuulua lisää ulinaa. Apinassa pihisi edelleen henki ja maassa makaavan moderaattorin mitta oli täynnä.

”On se nyt niin skarrarrarin kumma, että tuo saamarin apina ei kuole”, skakdi vaahtosi avuksi juosseiden kaartilaisten auttaessa häntä takaisin pyörätuoliinsa. ”Selitä nyt, Makuta Nui, että mitä helvettiä. Jonkinlaisena henkiolentona varmaan tiedät näistä toteemieläimistä jotain?”
”No siis joo”, Manu vastasi. ”Tuo on niin kutsuttu brakas, elikkäs eräänlainen apina.”
”No sepäs yllättävää”, Kyösti kommentoi käveleskellen aiempaa huomattavasti raihnaisemmin yksiönsä raunioissa selkäänsä hieroen ja puhelintaan etsiskellen.
”Kyösti, hiljaa nyt”, Bladis sanoi ja nyökkäsi Manulle. ”Jatka.”
”Ja siis, minä olen BANAANI, jos et huomannut.”
”Niin?”
”Apinat syövät banaaneja.”
”Niin?”
”Minä olen banaani.”
”Mitä vihjaat?”
”Apina haluaa syödä minut.”
”No se nyt oli ilmiselvää!” Kyösti ähkäisi ja potkaisi kivimurskaa.
”Kyösti, anna miehen puhua”, Bladis sanoi. ”Tai banaanin. Mikä ikinä.”
”No siis kun olen banaani”, Manu jatkoi, ”niin apinat ovat ihan hiton vaarallisia sekä minulle että ympäristölleni. En ehkä ajatellut asiaa ihan loppuun asti, mutta toisaalta en myöskään tiennyt, että jäsenistöömme kuuluu apinoita.”
”… onko tuo apina siis Bio-Klaanin jäsen?” Bladis hölmistyi. Kyösti tuhahti, kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Totta kai se on! Onhan sillä jäsenkorttikin. Voi nyt saatana, Bladis, sinäkin, täysi säkki. En sano tätä kevyesti enkä ilomielin… mutta jokainen henkilö, jonka olen ikinä tavannut, ikinä tuntenut, ikinä nähnyt missään, on IDIOOTTI!”
”Aika raffia, Kyösti”, Manu sanoi vaitonaisesti. Bladis tuijotti vanhusta mielensä pahoittaneena. Kyöstin vihainen ilme heltisi vain hieman.
”Kyösti…” Bladis sanoi. ”Luulin, että me ollaan kavereita.”
”No”, Kyösti vastasi hieman reaktiotaan häveten, ”niinpä kai. Tänään on vähän huono päivä. Turkanen on loppu, ikkuna meni rikki ja nyt koko talo romahti.”
”Kyllähän minä oikeasti tiesin, että Makuta Nuin kanssa kamppaileva apina on jäsen”, Bladis puolustautui vielä. ”Tawa kyllä sanoi siitä poliisikokouksessa. Se luikahti vain muististani. Olen viime aikoina joutunut keskittymään vähän muihin apinoihin! Kampiakseleita ryösteleviin sellaisiin!”
”Oliko vielä muuta?” Manu kysyi tylsistyneenä, ”vai voinko jo juosta niin kauas tuosta pällistä kuin vain fyysisesti on mahdollista? Mikä ei kyllä näillä jaloilla ole kovin kauas, ennen kuin se jo herää.”
”Niin, jos se kerran on jäsen”, Bladis tuumasi, ”sillä on joitain oikeuksia.”

Apina alkoi ryömiä ulos tekemänsä kraatterin pohjalta. Bladis rullasi sen viereen, osoitti sitä jälleen haulikolla ja sanoi:
”Moderaattorin oikeuksin, Bio-Klaanin nimissä, olette täten pidätetty. Kaikkea, mitä sanotte tai jätätte sanomatta, Guartsu voi käyttää teitä vastaan sitten oikeudenkäynnissä, kun sellainen joskus tulee, vaikka jonot ovat tällä hetkellä pitkät ja Geemieskin kateissa.”
”Mikään ei voita kuulasta syksyistä lainhuudatusta”, totesi Kyösti taustalla, jo hieman riemastuneenpana löydettyään puhelimensa raunioista. ”Huudata sitä lakia, beibi!! Jeah!”
”Teiltä takavarikoidaan kaikki Bio-Klaanin luovuttama kalusto, sisältäen seuraavat esineet mutta ei niihin rajoittuen”, Bladis jatkoi (jättäen huomiotta sen, että Kyösti ei vaikuttanut tietävän, mitä lainhuudatus oikeastaan tarkoitti), kaivoi taskunsa pohjalta ruttuisen paperin ja alkoi luetella siinä esiintyviä esineitä: ”Jäsenkortti, viikottainen lounassetelisetti, henkilökohtainen ampuma-ase, lemmikkilisenssi sekä kaikkien seitsemän eri kuntosalin kausikortit.”

Bladiksen yllätykseksi näytti siltä, että apinalta oli viimein loppunut puhti. Maassa istuva apina työnsi kouransa selkänsä taakse ja alkoi kaivaa omaisuuttaan esiin paikasta, mitä kukaan läsnäolijoista ei halunnut tarkemmin kuvailla.

Ensin Diddy tiputti maahan itsensä ja Bladiksen väliin halvan näköisen, neonsinisen sytkärin. Sitten se kaivoi esiin etelämanterelaisen tuhannen vitkuttimen setelin. Lopuksi se kiskaisi väkivaltaisesti tukon ruskeaa karvaa irti vasemmasta pakarastaan ja alkoi mallata tukkoa setelin päälle.

Apina kääräisi omasta karvastaan ja etelän valuutasta itselleen sätkän, joka löysi nopeasti paikan tämän hampaiden välistä. Bladis tuijotti silmät pyöreänä, kuinka tämä sytytti sätkän ja alkoi väsyneen näköisesti impata omia liekehtiviä perskarvojaan.

Hetken aikaa kuului ainoastaan tupakanhimoisen apinan ähkimistä. Sitten kädellinen paljasti korttinsa. Yhdellä näppärällä näpäytyksellä setelisikari lennähti pöyristymisestä lamaantuneen Bladiksen aseen piippuun. Karvankatkuinen pöllähdys puski ulos haulikon peräpäästä suoraan hänen kasvoilleen.

Köhivä ja harhautunut moderaattori joutui laskemaan aseensa antaen Diddylle täydellisen raon hyökätä. Raivokas brakas syöksyi tällä kertaa kohti Kyöstiä, joka alkoi karjua painokelvotonta tekstiä apinan yrittäessä riipiä hampaillaan hänen naamaansa irti.

”Rulla! Oletko vielä hollilla? Tämä saamarin apina ei pysy aisoissa!” Bladis ärjyi poliisiradioonsa, yhä pershenkosia kakoen.

Sillä välin, kun Bladis oli lukenut apinalle tämän ”oikeuksia”, Manu oli ollut penkomassa raunioita ja löytänyt jälleen aseensa. Nyt hän pomppasi jälleen kadulle, sulki toisen silmänsä tähdäten Kyöstin kimpussa pokkuroivaa Diddyä ja laukaisi aseensa. Hänen onnistui kuin onnistuikin osua apinaan (Kyöstin pään sijasta), jolloin tämä kirkaisi lasersäteen lävistäessä karvapeitteen (vain vaivoin) ja putosi pois Kyöstin päältä, mutta samalla kovia kokenut ase räjähti banaanin naamalle.

Diddyllä oli jälleen alkuperäinen kohde silmissään ja banaaninhimo aivoissaan. Se hyökkäsi hirvittävällä tavalla kirkuen ja kaikki raajat ojossa kohti Manua, joka luuli jo loppunsa koittavan, kunnes kohtalo äkkiä puuttui peliin.

Tai alienit – mistäpä sitä tiesi?

Appelsiininvärinen vilahdus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Kadulla seisovalta kolmikolta ja raunioissa kumartelevilta kaartilaisilta kesti hetki tajuta, että paikalle Bladiksen käskystä rullannut vauhtihirmu oli onnistunut kaappaamaan apinan mukaansa. Hiljaisuus laskeutui hävityksen keskelle. Kaaos oli siirtynyt kohti pohjoista, jossa oranssi koura piti karvaista kalloa tiiviisti kirskumassa vasten mukulaista katua.

”Matanauta mitä sekoilua!” Manu räkätti maassa maaten yllättyneenä juonenkäänteestä. ”Minulta melkein lähti henki, aika monelta sivulliselta lähti henki, ja Kyöstiltä meinasi lähteä naama. Ja Bladis, sinulta ilmeisesti hajureseptorit?”

Viimeksi mainittu köhi yhä hieman pyörätuolissaan. Hänen haulikkonsa makasi kraatterin pohjalla, mahdollisimman kaukana hänen naamastaan.
”Tämä on kyllä… väkivaltaisin tapahtuma sitten… en tiedä, Liskojen yön?” hän sanoi henkeä raskaasti vedellen.

”On kyllä helvetin ärsyttävää, kun raivoisa mandrilli iskee kulmahampaat kallooni ja alkaa nylkemään naamaani! Inhoan semmoista”, totesi verta päästään vuotava turaga istuutuessaan tuhoutuneen asuntonsa ulkorappusille.

”Joo, niin minäkin”, Manu sanoi. ”Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on vähän kiire. En ole vakuuttunut, että brakas-ongelmamme on sillä selvä, joten minun on parasta hilpaista takaisin Kelvinin turvalliseen –”
”Et muuten mene minnekään”, sanoi Bladis rullaillen aivan banaanin viereen. Keskeytyksestä närkästynyt makuta fallistisessa pehmokehossaan tuijotti kädet puuskassa lähes pystysuoraan ylöspäin skakdin irveeseen.
”Äläs puhele pehmoisia, modepoju. Minä olen valtion väkivaltakoneiston yläpuolella. Minä olen osa pantheonia! Ei minua kiinnosta mikään rikostutkÄÄRGH!”

Bladis yksinkertaisesti nosti banaanin käteensä niin, että tämän kädet jäivät hänen nyrkkinsä sisään, eikä tämä voinut tehdä asialle yhtään mitään, koska oli banaani.
”Saat kyllä luvan selostaa tasan kaiken, mitä täällä tapahtui”, skakdi murisi.
”Voi hyvänen aika, alat kuulostaa ihan Samelta”, Manu älähti. ”Eikö sinulla ole enää huumorintajua?”
”Tässä ei muuten ole kyllä mitään hauskaa. Porukkaa on kuollut, ja sinä olit rikospaikalla painimassa terroristin kanssa! Ties vaikka itsekin olisit terroristi!”
”No totta helvetissä olen terroristi, olen makuta!” Manu ärähti.
”Totta se on”, Kyösti totesi kaartilaisen sitoessa hänen päätään valkeisiin kääreisiin. ”Kerros Bladikselle Shasalgradista, makuta!”
”Viimeisen kerran, SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT!”
”SILLÄ EI OLE VÄLIÄ!”
”LUULIN, ETTÄ SINULLA OLI KAHUJA KYNIMÄTTÄ VINKISTÖLIITTOUMAN EIKÄ MAKUTOJEN KANSSA!”
”NO ON SENKIN KANSSA! MUTTA SE ON ERI JUTTU EIKÄ KUULU PERKELE SINULLE!”
”MIKSI PITÄÄ HUUTAA JA KIROILLA?” huusi Bladis.
”EN PELKÄÄ KIROILLA, KUN ELÄMÄNI VIIMEINEN KUUDENNES HÄÄMÖTTÄÄ AJAN USVASSA!” Kyösti karjui.
”ONPA SYVÄLLISTÄ!” Manu kommentoi.

”Tuota, anteeksi”, yksi kaartilaisista sanoi niin kovaan ääneen kuin kykeni ilman, että itsekin huusi, ja kaikkien kolmen huutajan päät kääntyivät yhtä aikaa tätä kohti. ”Niin, tuota, saimme puhelun, että asiat eivät menneet Rullan päässä ihan odotetulla tavalla.”

Bladiksen suu vääntyi kahta kauheampaan irveeseen, Kyösti veti päätään puristavia siteitä hieman tiukemmalle ikään kuin se suojaisi häntä apinan kostolta, ja Manu totesi ääneen sen, mikä heidän kaikkien mielessä liikkui: ”Ei saatana.”

Vauhdin hurma oli nielaissut Jaken, ja Diddy maksoi siitä kasvojensa karvoituksella. Kipinät iskivät, kun apina hioutui hetki hetkeltä syvemmälle katuun. Jaken ote oli vankka ja suunta täsmällisesti pois keskustasta. Hän raahaisi apinan paikkaan, jossa se ei voisi satuttaa ketään. Paikkaan, jossa Jake nautti ylivoimaisesta kotikenttäedusta.

Muutama kiihdytyksen tielle joutunut kaupunkilainen joutui loikkaamaan kamppailun tieltä pois, mutta Jake tunsi kadut hyvin ja onnistui muutamalla luovalla käännöksellä välttämään pahimmat väenpaljoudet. Vankkaan slizeroid-otteeseen vangiksi jäänyt apina kirkui suu täynnä soraa, kun tämän kasvojen karvoitus hioutui kipinää iskien asfalttiin.

Karvapallon seuraava mahdollisuus hengittää saapui vasta, kun Jaken riuska heitto sinkosi tämän vauhdilla päin jonkinlaista kaarevaa, liukasta pintaa. Savuavia kasvojaan tunnusteleva apina oli niin järkyttynyt kohtelustaan, että ei ehtinyt edes katsella ympärilleen, ennen kuin seuraava isku saapui. Half-pipen yläpäästä vauhtia ottanut slizeroidi törmäsi jälleen Diddyyn täydellä vauhdilla. Apina lensi pois kourusta ja iski päänsä sivummalle pultattuun metalliseen kaiteeseen.

Jake rullasi itsensä takaisin kourun korkeimpaan pisteeseen ja tutkaili hetken vastustajaansa. Rapusaaren skeittiparkin rullaava ruhtinas tiesi erinomaisesti, kuinka vaarallinen apina oli. C-vitamiinin puutteesta kärsivä Diddy oli niin syvällä hedelmänhimoisessa hurmoksessaan, että tämä pitäisi iskeä siitä irti voimalla. Ja voimaa Jake apinaan kohdisti.

Diddy ehti hädin tuskin valmistella tarzahnilaisen esitaisteluposeerauksensa, kun Jaken ensimmäinen varial heelflip osui tähän. Vuosien kokemuksella suoritetut sadankahdeksankymmenen asteen frontside shove-it sekä kahdelle renkaalle suunnittelematon heelflip muodostivat yhdessä tuhoisan yhdistelmähyökkäyksen, joka lennätti apinan korkealle ilmaan. Jaken todellinen isku oli kuitenkin vasta tulossa. Kourusta vauhtia otettuaan hän sinkoutui ilmoihin Diddyn perään. Backside ollie läimäisi tämän välittömästi takaisin maahan ja näennäisesti tyrmäsi tämän.

Tämä ei kuitenkaan ollut Jaken ensimmäinen taistelu hedelmälihaa hamuavaa hihhulia vastaan. Hän tiesi, että apinan tajuttomuus oli varmistettava.

Ilmiömäisen pop shuvit -käännöksen jälkeen laskeuduttuaan Jake kiihdytti jälleen. Kaidetta vasten grindattuaan hänen vauhtinsa saavutti äänivallin, joka räjähdettyään sinkosi kauempaa kamppailua seuranneen Long Boin lippalakin tämän päästä. Kuntosalilta iltarullailuaan suorittamaan tullut Boi ei ollut uskoa silmiään, kun se Jake teki sen. Täydellisen. Frontside ollien.

Kun Jaken pyörien kumien katkusta ja väkivaltaisesta yhteentörmäyksestä syntynyt savupilvi viimein hälveni, rullasi ainoastaan yksi. Kätensä ristinyt Jake myhäili tyytyväisenä, kun apina ei enää noussut.

Temppu oli kuitenkin vaatinut veronsa. Kaikkensa antanut slizeroidi hengitti raskaasti. Hän oli käyttänyt sata prosenttia rullailuvoimistaan. Roborideroidien henki pihisi hänessä voimakkaana, mutta uupumus alkoi työntää sitä jo syrjään. Puiston laitamille oli ehtinyt kertyä pieni tapahtumaa seuraamaan saapunut porukka Long Boin rinnalle. Ryhmän hujoppi loikki pikaisesti Jaken luokse varmistamaan, että tämä oli kunnossa.

”Kaikki on hallinnassa! Minä, Jake, Powerin ja Bossin ikuisen rullaavan työn jatkaja, olen päihittänyt tämän katalan kädellisen!”

Seuraavat minuutit Jake keskittyi jakamaan nimikirjoituksiaan. Long Boi lampsi iltavuoroonsa tyytyväisenä slizeroidin nimi tussilla piirrettynä skeittilautansa pohjaan. Muutama harrastuksesta innostunut matoran jäi juttelemaan maailman huipulle henkisesti kohonneen Jaken kanssa. Hänen ilmiömäiset liikkeensä olivat ansainneet hänelle kansan suosion. Sattuipa paikalla olemaan yksi Klaanilehden syystoimittajakin, joka matkallaan kohti keskustan tuhoaluetta päätyi näpsäisemään hänestä kuvan seuraavan päivän läpyskään. Hän demonstroi toimittajalle ilmiömäisen 360 pop shuvin, impossiblen sekä useita varial kickflipejä, ennen kuin yksi paikalle saapuneista sivustakatsojista huomautti, että apina oli tällä välin lähtenyt lätkimään.

Jake tuijotti tyhjää half-pipea tyrmistyneenä. Hän ei ollut uskoa, että apinassa oli yhä virtaa pakenemiseen. Ei sellaisen ollien jälkeen. Ei se vain ollut mahdollista…

Tyrmistynyt slizeroidi sai lopulta raportoitua tapahtumat poliisiradioon, josta yksi Bladiksen mukana olleista kaartilaisista vastasi hänelle. Näköyhteyttä ei kuitenkaan enää ollut. C-vitamiinin erehtymättömän tuoksun haistanut Diddy oli taas todellisen tavoitteensa jäljillä.

Bladis oli kaiken varalta toimittanut Kyöstin sairasosastolle lepäämään. Banaaninhahmoinen Makuta Nui oli onnistunut pakenemaan hänen kynsistään käyttämällä likaisia temppuja – tuskinpa oli sattumaa, että kuin tyhjästä ilmaantunut puolikas porotokka oli yrittänyt jyrätä hänet juuri, kun banaania olisi ollut tarkoitus kuulustella? Jake oli raportoinut, että apsiterrorin pioneeri oli päässyt livistämään. Mitä Jake oli jättänyt kertomatta mutta Bladis oli kuullut myöhemmin kaartilaisilta, jotka olivat käyneet keräämässä silminnäkijähavaintoja, oli, että näin oli käynyt Jaken jakaessa nimikirjoituksia. Tästä puhuttaisiin vielä! Ja voi pyörät ja pyssykät, vielä pitäisi raportoida ylläpidolle. Siitä hän ei kyllä nauttisi.

Kyösti, punkassa jurottaen, tarkisti ”sossumeediansa” ja huomasi, että hänen aiemmin lähettämänsä päivitys oli kerännyt kritiikkiä: kuulemma ”Meripihkahuone ei ole elintarvike”. Hän vastasi kritiikkiin asiallisen ivallisesti, ja tivasi puolestaan antagonistinsa mielipidettä ”Meripihkahuoneesta”. Lähes välittömästi hän sai vastauksen, jossa vastaaja kieltäytyi kommentoimasta ja sanoi ”kirjautuvansa ulos” tältä päivältä. Kyösti oli raivoissaan.

Sairastuvalta pois rullailevaa Bladista saatteli hyvin aggressiivinen mutina ja melkein yhtä aggressiivinen joskin hidas näytön näpyttely.

Luulette että voitte vaan lopettaa, tai, lähteä pelkällä ulos-kirjauksella. Pelkurit, hölmöt , narrit !! Peli Ei voi päättyä ennen kun KAIKKI 'TEIKIT' on nähty. K a i k k i .  T e i k i t. .

Kaikki ne.

Kelvin havahtui huutoon ja otti kuulokkeen pois sarvestaan.

Käytävältä kuului keskusradion rätinä:
”Öh, halojaa! Mode Paaco tässä! Ylläpito tiedottaa, että Admin-aukiolla on menossa parhaillaan tulitaistelu. Ei syytä paniikkiin — kyse ei ole nazorakien hyökkäyksestä! Ylläpito kehottaa silti kaikkia linnakkeen asukkaita pysymään sisätiloissa! Tilanne on hallinnassa!”

Kelvin kohotti tuntosarveaan. Tulitaistelu? Mistäköhän oli kyse?

… ja toivottavasti Manu ei liittynyt asiaan.

Lopulta hän vain kohautti olkiaan ja asetti muokatun korvakuulokkeen takaisin tuntosarvelleen ja napsautti kasettisoittimen päälle.

Kelvin alkoi naputtaa jalallaan rytmiä. Hän huomasi mutisevansa laulun sanoja — kuitenkin niin hiljaa, ettei itse kuullut ääntään musiikin alta. Sävel sai hänet hymyilemään.

Kelvin oli ottanut tavoitteekseen pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä sekä mielensä harhautettuna niin kauan kuin Manu oli poissa. Makutan jo tavaksi muodostuneen katoamisen jälkeen Kelvin oli huomannut päänsä tuskallisen hiljaiseksi. Ja hiljaisuudessa ikävät ajatukset nousivat mieleen…

Vanha kristallisoitin oli löytynyt Santorinaukion kirpputorilta. Kelvin oli pitkään epäröinyt Klaanilta saamiensa muttereiden käyttämistä lopulta melko tarpeettomaan esineeseen, mutta… hän tunsi kaipaavansa musiikkia. Se vei ajatukset muualle.

Nazorak otti muutaman varovaisen tanssiaskeleen kohti pöytäänsä. Matkavalmistelut olivat jo hyvällä mallilla. Puoliksi täytetty rinkka nojasi seinää vasten pöydän vieressä. Pöydällä oli läjä kala- ja hedelmäsäilykkeitä, jotka hän oli hankkinut kovalla hinnalla torilta. Pöydällä odotti myös tulentekovälineet, linkkuveitsi, huopa, nippu köyttä, vesileili ja valokivilyhty. Bloszarin tehtaanmyymälästä saadun pistoolin hän oli purkanut ja öljynnyt. Myös Alinolla-hanska odotti huoltamistaan. Hän siirsi huovan rinkkaansa ja veti sen hyräillen yli listaltaan.

Kelvin oli jo aika innoissaan tulevasta matkasta, vaikka hän yrittikin pitää odotuksensa matalalla. Manun puheiden mukaan reissu tulisi olemaan rankka sekä luultavasti vaarallinen. Kelvin ei kuitenkaan voinut olla haaveilematta siitä, mitä uutta ja ihmeellistä hän tulisi reissulla näkemään. Kauniita maisemia? Vieraita ja eksoottisia kulttuureita, joissa hänen ei tarvitsisi käyttää naamiota? Mieltä räjäyttäviä teknisiä innovaatioita, jotka pyyhkisivät Imperiumin antiikkisella sotakalustolla lattiaa?

Kelvin teki korean tanssiloikan sängylleen. Pieni ääni hänen takaraivossaan muistutti, kuinka hölmöltä se oli luultavasti näyttänyt, mutta huoneessa ei ollut ketään muuta. Hän poimi kasan remmejä sängyltään ja alkoi pukea niitä päälleen. Hetken ähkittyään hän onnistui pujottamaan uuden varustehenkselinsä ylleen. Remmeissä oli monia irtotaskuja sekä kotelot hänen molemmille pistooleilleen. Varustevyö vaikutti kätevältä – hän sai tarvikkeidensa painon paremmin jaettua keholleen.

Sitten hän nappasi tuolin selkänojassa riippuneen valkoisen kankaan ja heilautti sen olalleen. Se oli metru-nuilainen sadeviitta, jossa oli korea oranssi vuorikangas. Hän ei ollut koskaan kokeillut oransseja asusteita – ei sillä että Imperiumin tiedemiestenkään pukukoodi olisi kaikkea sallinut.

Hmm. Onkohan oranssi liian… räväkkä minulle? Kelvin mietti mittailen itseään.

Hänen katseensa kääntyi sänkyä vastapäätä olevaan kokovartalopeiliin, joka edelleen nojasi kuvapuoli seinään. Hän epäröi hetken.

Äh, ihan sama!

Nazorak tarttui peiliin ja käänsi sen osoittamaan itseään. Hän astui taaemmas ja tuijotti peilikuvaansa.

Se… näyttää ihan hyvältä.

Hän oli odottanut kuvajaisensa näkemisen olevan taas kuin tikari sydämeen, mutta… ei. Hän näytti omasta mielestään ihan hyvältä.

Kappaleen tempo nopeutui. Kelvinin hymy leveni. Hän heilautti viittansa näyttävästi sivuun ja poseerasi itselleen. Varustehenkselit näyttivät myös tyylikkäältä.

Kelvinin päähän juolahti ajatus. Hän nappasi pöydältä toisen pistoolinsa ja otti toiminta-asennon, jonka muisti nähneensä Hänen kenraalinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan julisteessa. Hän kuvitteli olevansa agentti hiipimässä ase valmiina vihollisten bunkkeriin. Hän virnisti.

Sitten hän otti toisen asennon: hän kääntyi suoraan kohti peiliä, toinen yläkäsi lantiolla ja asetta pitelevä käsi korkealla ohimon korkeudella. Hän taivutti kaulaansa katsoen itseään kuonoaan pitkin. Hän seisoi itsevarmasti voittamansa vihollisen yllä.

Kolmas poseeraus! Hän painui kyyryyn, otti pistoolistaan molemmilla käsillään kiinni ja osoitti aseen kohti peiliä. Hän virnisti ja kuiskasi:

”Bang!”
”Bang!”

Kristallisoitin naksahti ja hiljeni. Kasetti oli lopussa.

Kelvin nousi suoraan ja pudisteli päätään itselleen. Härväys sai nyt riittää. Hänen piti jatkaa pakkaamista.

Sitten ovelta kuului kiivas kolmen koputuksen sarja.

Kelvin nosti päänsä kohti ovea. Hän ei ollut sopinut tapaavansa ketään tänään. Hän puki volitakin kasvoilleen ennen kuin avasi oven.

Mutta oven takana ei ollut ketään. Kelvin vilkuili hämmentyneenä, missä koputtaja mahtoi olla.
”Kelvin, täällä alhaalla!”
Hän suuntasi katseensa alas, josta ääni oli tullut. Ja hänen edessään seisoi banaani. Banaani, jolla oli neljä mekaanista, groteskia raajaa ja selvästi Manun ääni. Ja vielä pahempaa, Manun kasvot.

”Tuota…” Kelvinin äänestä kuuli, ettei hän tiennyt miten reagoida. ”Manu?”

”Kelvin, nyt on hätätilanne!” Manu sanoi heiluttaen käsiään hieman hätääntyneen kuuloisena. ”Ei ole aikaa selittää! Sinun täytyy syödä minut!”

Ennen kuin Kelvin ehti vastata, kävelevä banaani kipitti oven raosta huoneeseen.

”… Anteeksi, voitko toistaa?”

Banaani iski oven väkivaltaisesti kiinni voimalla, jota harva olisi odottanut tämän pienen koon huomioiden.
”Sinun täytyy syödä minut!” Manu toisti kärsimättömästi. ”Äkkiä, ennen kuin on liian myöhäistä! Se ei voi olla kaukana perässä.”

Kelvin tuijotti melko mustunutta ja parempia päiviä nähnyttä banaania ja tämän ilmeisesti pienraheista improvisoituja karmivia raajoja. Inhonväristys kulki hänen lävitseen.

”… Manu, mitä hittoa. En varmasti syö! Mi-miksi ihmeessä!?”
”Jos sinä et syö, niin se syö! Enkä varmasti anna sille sitä nautintoa!”
”Mikä?”
”Turpa kiinni ja turpa auki, poika! Muuten saat hyvästellä minut!”

Kelvin kurtisti kulmiaan. Hänen oli vaikea ottaa banaanin hätää tosissaan. Hän heitti valeasunaamionsa sängylleen, katsoi banaania, vilkuili sitten vielä ympärilleen ja lopulta – hyvin hitaasti – kumartui tarttuakseen banaaniin. Banaani jäykistyi odottaessaan poimivaa kättä. Nazorak nosti banaanin sen päälaessa olevasta varresta.
”Kokonaanko…?”

Yhtäkkiä ovelta kuului jälleen koputusta. Tällä kertaa hyvin alkukantaista, rummutuksen kaltaista.
”Älä avaa sitä!” Manu karjahti, ennen kuin Kelvin ehti edes miettiä asiaa. ”Kyllä, kokonaan! Tai siis pelkkä banaani. Pian, se pyrkinee kohta sisään väkivalloin!”

… mitä hittoa? Kelvin mietti. Hän tarttui banaanin… kädestä ja – hyvin varoen – nykäisi.

”Aissaaaatana!” Manu kiljaisi, kun käsi lähti irti. Kelvin hätkähti näkyvästi.
”Öh, sattuuko se?”

Reiästä, jossa käsi oli vielä hetki sitten ollut, valui kellertävää nestettä hänen kädelleen.

”No mitäpä veikkaat? Sattuisiko sinua, jos minä repisin sinun kätesi irti?”
”Ahaa…”

Ovelta kuului yhä raivokkaampaa hakkaamista.
”Äkkiä, revi nyt ne loputkin irti, kun kerran aloitit!” Manu kiirehti. Paniikki alkoi hiipiä hänen ääneensä.

Kelvin vilkaisi ovea, ja alkoi itsekin hätääntyä. Hän tarttui Manun jaloista ja nykäisi molemmat irti. Keltaista nestettä purskahti ulos raajojen irtaantuessa banaanista.
”Aisattuuuuu!”
”Ole hiljaa!” Kelvin tiuskaisi ja irrotti viimeisen kädenkin. Hän käänteli amputoitua banaania kädessään. Miten elävä banaani pitäisi syödä? Kuorittuna, varmaan?

Ovelta kuului nyt väkivaltaista ryminää, kuin joku yrittäisi potkaista oven sisään. Ja Kelvinin arvion mukaan yrittikin. Hän tarttui banaanin kärjestä ja repäisi ensimmäisen siivun kuoresta auki.
”AIJAIJAI! TARZAHNI SENTÄÄN MIKÄ KIPU!” Manu rääkyi. Kauhistuksekseen Kelvin näki, että Manun kasvot eivät jääneetkään kuoreen, vaan kirkuva naama jatkoi nazorakin tuijottamista mustuneesta hedelmälihasta. Tämän silmät pullistuivat päästä ja tämän huutavasta suusta roiskui sylkeä.
”IIIIK!” Kelvin kirkaisi. ”Manu! Miksi sinä olet tällainen!?”
”AAAH VAUHTIA! SE TULEE!”

Ovi tuntui antavan periksi. Alkoi olla kiire.

Nazorak alkoi riipiä loppujakin kuoria rääkyvästä banaanista.
”SUURTEN OLENTOJEN NIMEEN, ARMOA! ARMOA!”
”Haluatko, että lofetan?” Kelvin kysyi järkyttyneenä.
”EI! EI! TEET TYÖSI NYT JUMALAUTA LOPPUUN!”

Viimeisetkin säikeet irtaantuivat hedelmälihasta, ja Kelviniä tuijotti hänen kätensä puristuksessa kuvottavasti irvistävä ja voihkiva kuoreton, veltto hedelmä. No niin, nyt hän voisi syödä sen. Vai voisiko? Lausunto sen puolesta, että banaani ei näyttänyt syömäkelpoiselta saatika sitten hirveän herkulliselta, ei olisi juuri polemiikkia herättänyt.

”Tee se”, Manu voihkaisi heikosti. ”Pystyt kyllä siihen!”

Kelvin nielaisi. Kai se oli pakko. Hän toi banaanin lähemmäs hampaitaan. Mutta ennen kuin hän ehti puraista, kammottava ajatus nousi hänen mieleensä. Hetkinen, onko banaanilla aivot?

Sitten kuului hirvittävä räsähdys, kun karvaisin mahdollinen jalka iskeytyi ovesta läpi. Kelvin vilkaisi oveen ja säikähti reiästä läpi irvistävän apinan tuimasti tuijottavia kasvoja.

Paniikissa hän nieli Manun yhtenä kappaleena. Banaani maistui – sen verran kuin hän ehti siitä makua saada – hieman käyneeltä ja oli koostumukseltaan aikamoista mössöä, aivan kuten oli päällisin puolin näyttänytkin.
”VOI HYVÄ LUOJA SUURI HENKI OTA MINUT POIS TÄÄLTÄ! RUKOILEN! TEEN MITÄ VAIN AAAAAAAH!” kuului vaimentunut mutta kauhistuttava karjunta hänen ruokatorvestaan. Hän alkoi yskiä ja lyödä rintaansa saadakseen hedelmän alas.

Makutan kurlaavan kirkumisen vaimentuessa edelleen matkalla kohti vatsalaukkua oveen syntyneestä reiästä syöksyi läpi hurjalla nopeudella varsin harmittoman näköinen pieni brakas.

Kelvin köhi ilmaa ja nosti katseensa tulijaan. Apina, kuten banaani, jota se jahtasi, oli nähnyt parempia päiviä: sen turkki oli paikoitellen mustunut, ja sen naamasta puuttuivat lähes kaikki karvat. Muualta karvaa ei sitten puuttunutkaan. Olkoonkin karvaisin asia, minkä hän oli koskaan nähnyt, hän ei aivan ymmärtänyt Manun hätää.

”UIJUI! OLEN HENGISSÄ! MATA NUI ON KUOLLUT! MANU RULAA!” kuului tuttu mesoaminen Kelvinin mielessä. Apina, joka ilmeisesti oli kuullut makutan ulostulon, katsoi nazorakia järkyttyneenä ja päästi kurkustaan hiljaisen äänen, joka olisi tarkemmin kuulosteltuna saattanut kuulostaa siltä kuin se sanoisi ”o-ou”.
”HA! NYT JÄIT NALKKIIN!” ärjyi Manu telepaattisesti. Tämän ääni huokui riemua ja silmitöntä pahantahtoisuutta. Apina yritti perääntyä ovessa olevasta reiästä, josta oli tullut sisään, mutta sisällepäin törröttävät puunsäleet muodostivat piikistön, jonka läpi yrittäessään se olisi vain satuttanut itseään lisää. Pöllämystyneenä se käänsi jälleen katseensa takanaan seisovaan valkeaan jättiläiseen.

”Kelvin”, Manu sanoi häijysti, ”ota säkki!”