Klaani
Telakka

Bio-Klaanin telakan varastohallin numero seitsemän edessä vartova veljeskunnan matoranien joukko sai vihdoin odottamansa. Le-matoranien tuima tusina tarkkaili äänettömänä skakdia, joka käveli heitä kohti. Kuten matoranien naamioita, jämeräleukaisen skakdisoturin ihon sinisyyttä oli häivytetty noenmustilla kasvoväreillä. Lähestyessään metsäninjojen joukkoa Guardian kiristi taisteluvyönsä remmejä ja sulki taskuja, joiden sisältä paljastui lippaita, teräaseita, ammuslaatikoita, tainnutuskranaatteja. Klaanin admin pysähtyi kymmenen metrin päähän veljeskuntalaisjoukosta. Enki ja Guartsu katsoivat toisiaan silmiin hetken.
Enki kumartui yhdelle polvelle ja laski leukansa rintaan, mutta piti katseensa yhä Guardianin silmissä. “Admin.”
Guardian veti kätensä lippaan. “Lepo.” Matoran nousi äänettömästi takaisin seisomaan.

“Minulle on kerrottu”, Guardian lausui niin kovaa, että koko joukko varmasti kuuli, “että te olette Ämkoon veljeskunnan parhaat miehet. Onko se totta?”
Adminin kysymys ei saanut vastausta eikä edes nyökkäystä. Le-matoranit jatkoivat synkeän äänetöntä tuijotustaan suoraan eteenpäin.
“Hyvä,” Guardian hymähti. “Ette menneet ansaan. Muotoilen toisin. Ketä Veljeskuntanne palvelee?”
Sillä sekunnilla kolmentoista le-matoranin joukko polvistui adminin edessä. “Sinistä Ussalia”, lausui metsänväki yhtäaikaisesti ennen kuin nousi taas.
“Hienoa”, Guardian sanoi ja antoi lyhyet aplodit. “Tiedätte, että mies, jota ennen suojelitte ei enää ansaitse suojeluanne. Älkää huoliko. Petturi tuodaan oikeuden eteen.”
Skakdi otti Vartija-kiväärin selästään. Aseen metalliosien ympärille oli kääritty mustia kankaita, lehtiä ja oksia. Piipun alla oli lehtien rykelmä, jonka sisälle oli piilotettu pistin.
“Tänään ei vain ole se päivä. Tuhonkyyn pesään ei kannata pistää kättään. Ensiksi kyy pitää houkutella ulos, eikö vain?”
Veitsenterävä kolmentoista salamurhaajan hiljaisuus. Guardian hymyili.
“Minusta tuntuu, että tulen pitämään teidän kanssanne työskentelemisestä. Valjastakaa linnut.”

Enki vihelsi ja linnut tulivat. Kaksi sulavaa gukkoa syöksyi ohjuksen lailla veljeskuntalaisia kohti kunnes pysäyttivät laskeutumisensa kaikilla neljällä kolibrimaisesti värisevällä siivellään. Kolme uljasta Borungan kasuaaria laskeutui verkkaisesti lentoliskomaisilla siivillään.
Viimeisenä saapui yönmusta merimetso, joka avasi nokkansa ja päästi äänen, joka sirpaloisi jäätä. Koollaan se sai kaikki viisi muuta veljeskunnan lintua näyttämään pieniltä.
Linnut katselivat ratsastajiaan tummilla silmillään hiljaa ja kyseenalaistamatta.

Valtavien siivenvärähdyksien kajahtaessa joukkio nousi.

Nazorak-pesä
Pohjakerrokset

Kenraali 001:llä oli kiire.
Nazorak-valtakunnan ylin johtaja asteli koristeellisten salien läpi Pesäasiainministeri 008 seuranaan. Saleissa oli autiota. Neljän hyönteisjalan askeleet kaikuivat kauas punapuisella lattialla.
Nämä rubiininpunaisten verhojen ja nazoralaisella realismilla maalattujen taulujen koristamat avoimet juhlatilat olivat aivan pesärakenteiden alaosassa. Salit olivat harvoin käytössä sotatilan aikaan – juhlimiselle ei ollut aikaa eikä tarvetta. Pyhäpäivät ovat rauhaa varten, sanoi eräs vanha nazorakien sananlasku. Sikäli kun torakkasoturit enää kauaa tuntisivat sanaa “rauha”. Totuusministeriö pyrki karsimaan koko sanan pois väestön puheesta seuraavan kymmenen tuhannen vuoden aikana. Aika, jolloin Nazorak-imperiumi ei ollut sodassa oli aikaa, jolloin Nazorak-imperiumi oli hävinnyt sodan.
Häviäminen ei mahtunut Kenraali 001:n maailmankuvaan.

“Juhlatilat kaipaavat uudistusta”, 001 tuhahti.
“Ymmärrän, herra kenraali”, 008 sanoi kirkkaan asiallisella sävyllä. Pesäasiainministeri kantoi neljässä kourassaan paperipinoja ja kansioita. “Mitä teillä oli mielessä?”
“Niiden täytyy lähteä. Äiti muni taas uuden pesueen. Väestö kasvaa. Tilaa ei ole.”
“Ymmärrän täysin. Puhun asiasta Arkkitehti 093:n kanssa.” Pesäasiainministeri ei voinut olla kiinnittämättä huomiota johtajansa sanavalintaan.
Äiti?
Tunnepitoiset sanavalinnat sopivat 001:n hyönteismäisten leukojen väliin vielä huonommin kuin väriltään majesteettisen tuliset verhot juhlasalin takaseinälle. Kukaan ei ollut ilmeisesti kyseenalaistanut maanalaisen, ikkunattoman huoneen verhoja rakennusvaiheessa. Ei ollut myöskään Pesäasiainministerin tehtävä kyseenalaistaa kenraalinsa sanoja.

Punainen viitta ja tumma takki liuhuen kaksikko saapui avarasta tilasta ahtaampaan. Seinät olivat täynnä koristekehyksisiä tauluja, jotka esittivät nazorak-armeijan suurimpia sotasaavutuksia. Propagandaa propagandan jälkeen. 001 vilkaisi seiniä tuhahtaen. Hän ei nauttinut Totuusministeriön tuotoksista.
Totuuden esittäminen kauniissa ja iskevässä muodossa oli kansaa varten. Esikunta ei kaivannut taas yhtä muistutusta Ministeri 005:n yli-innokkaasta sotahistorian hekumoinnista.

“Mihin saliin hänet on sijoitettu?” Kenraali 001 pisti väliin.
“Kuudenteen, herra Kenraali”, 008 vastasi. “Uskomme, että tilanne on hallinnassa.”
“Ja entä jos se ei ole?”
“Herra Kenraali”, 008 vastasi. “Kohde ‘Ämkoo’ on lukittu paikoilleen pudonneen Toa-tähden ytimestä taotuilla kahleilla. Paikalla on ryhmä erikoisjääkäreitä. Jos ‘Miekkapiru’ edes liikahtaa tavalla, jota ette halua, voin vannoa hänen elinajanodotteensa putoavan kolmeen sekuntiin.”
“Tämä toa tappoi Yliluutnantti 955:n”, Kenraali 001 sanoi tylysti. 008 vietti tovin nieleskellen sanojaan ja sylkeään ennen kuin muotoili ajatuksensa sanoiksi.
“Voin vannoa, että mihinkään… sellaiseen ei ole tällä kertaa mahdollisuuttakaan. Toa on heikompi kuin jääsaarella.”
008:n katse valui Kenraalin vyöllä lepäävään upseerinmiekkaan. “Lisäksi… olettehan kohdanneet uranne aikana vahvempiakin vastustajia.”

Kenraali 001 hymähti, mutta ei hymyillyt. Hän ei ollut täysin vakuuttunut tilanteesta.
“Olenko, 008?” hän kysyi. “Olenko todella?”
Pesäasiainministeri ei kokenut parhaaksi alkaa nuoleskelemaan johtajansa taistelutaitoja kehuilla.

Kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun kaksi torakkaa avasi suuret mustat tammiovet ja astui aikaisempia pienempään ja huomattavasti riisutumpaan saliin. Kolme tusinaa koko imperiumin parhaimpiin taisteluvarusteisiin sonnustautunutta sotilasta osoitti huoneen keskellä olevaa pikimustien metalliketjujen kasaa. Sotilaat eivät värähtäneetkään edes tervehtiäkseen imperiumin numero ykköstä.
Joukon johtaja, karski ja arpinen torakkayliluutnantti oli ainoa, joka tervehti. Nazorakin jalat napsahtivat tiukan sotilaalliseen asentoon ja katsekontakti ei pettänyt, vaikka värähtikin hieman.
“Herra Kenraali 001”, torakkaupseeri rykäisi. “185. erikoisjääkärikomppanian 6. joukkue, johtajana yliluutnantti 989. Koodinimi ‘Miekkapiru’ valmiina kuulusteluihinne.”
001 nyökkäsi sanaakaan sanomatta, ja yliluutnantti palasi asemiinsa. Torakkaerikoissotilaat seisoivat ringissä kukin noin seitsemän metrin päässä huoneen keskipisteestä. Kiväärien tähtäimet olivat lukittuneet vihreään hahmoon.

Ämkoo oli kiinni jokaisesta kolmesta raajastaan suurissa yönmustissa pilareissa samanlaisella yönmustalla ketjulla. Toan vihreä pää lojui leuka edellä tämän rintaa vasten. Kasvonpiirteitä oli vaikea erottaa, mutta Miekkapirusta ei voinut erehtyä. Hänen niskassaan oli yhä musta nahkainen upseerintakki, jota hän käytti kuin viittaa. Hetkeäkään epäröimättä 001 asteli sotilaiden ringin sisäpuolelle. 008 avasi suutaan epäröiden.
“Herra Kenraali, en usko, että teidän kannattaa mennä noin-”
“Vaiti.”
Yksi sana riitti muuttamaan huoneellisen torakoita synkäksi massaksi hiljaisuutta. Tummanvihreät silmät arvioivat tummanvihreää Kanohia, joka tuijotti lattiaa.

“Toa Ämkoo”, Kenraali 001 sanoi. Nazorak lausui matoran-kieltä vahvalla aksentilla, mutta taitavasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ämkoo ei liikahtanutkaan.
“Sinua puhuteltiin, saasta!” yksi torakoista ringissä karjaisi zankrzoraksi ja heilautti kivääriään uhkaavasti. Tästä hyvästä hän sai vain Kenraali 001:n kylmän viiltävän katseen. Sotilas suorastaan vetäytyi kuoreensa puhtaan häpeän voimasta.
“Katso minua kun puhun sinulle”, nazorak tuhahti tiukasti ja otti yhden päättäväisen askeleen lähemmäs ketjuja ja niistä roikkuvaa toaa.
Ämkoo nosti päänsä verkkaisesti ylemmäs. Punaisten silmien vänkyrä katse tuijotti nyt suoraan 001:n silmiin. Niiden alla olevassa suussa oli hienovarainen, mutta sitäkin häiritsevämpi virne.

“Väitit haluavasi vaihtaa puolta tässä sodassa. Minun pitäisi tappaa sinut siihen pisteeseen.”
Miekkapiru ei reagoinut. Oli kuin toa olisi ollut puolustusasennossa, odottaen vain vastustajansa seuraavaa iskua.
“Mutta tämän kerran saat mahdollisuuden. Annan sinulle mahdollisuuden vakuuttaa minut.”
Kiinnostus virtasi Miekkapirun vihreään Miruun.
“Annan sinulle mahdollisuuden, koska menetimme juuri makutamme”, Kenraali 001 sanoi tuimasti. Hän veti upseerinmiekan vyöltään hitaasti. Sinertävä terä kiilsi kattolamppujen Ämkoohon kohdistetussa valossa. Metalli ei ollut virheetöntä ja lommotonta. Sillä oli taisteltu ja tapettu.
Väärä sana ja terä löytäisi tiensä Ämkoon sydämeen. Miekkapirun virne leveni entisestään.
“Kysyn sinulta nyt, Miekkapaholainen. Tuleeko sinusta meidän toamme… vai meidän makutamme?”
Petollinen kysymys, 008 ajatteli. Ja samalla paras mahdollinen.

Kenraali 001 ja Toa Ämkoo arvioivat toisiaan. Tilanne ei ollut täysin tasapuolinen. Mikä tahansa huono siirto Klaanin entiseltä adminilta voisi riittää erikoisjoukoille syyksi avata tuli. Kaikkein mieluiten Kenraali kuitenkin tappaisi Miekkapirun tähän pisteeseen henkilökohtaisesti.
Miekkapiru hymyili. Hän oli huomannut, että 001 pysytteli mieluummin hänen oikean kätensä puolella. Tarinat varjokädestä olivat ilmeisesti matkanneet komentoketjun päähän asti.

Kysymys oli ansa. Ämkoo ei voinut nähdä suoraan, minkä vastauksen torakkaimperiumin ylin johtaja halusi.
Joskus oli vain otettava loikka.

Ilmatila

Yötaivas saaren yllä huokui syksyistä syvää siniviolettia. Talven kylmän sinistä taivasta värjäsi vielä jäänne kesän aurinkojen kullankeltaisesta kajosta. Kuusi valtavaa tummanpuhuvaa lintua kolasi auramuodostelmalla syysyön sinisyyttä. Siivet eivät värähtäneetkään, kun linnut antoivat tuulen kuljettaa itseään kohti määränpäätä.
Kunkin linnun niskassa törröttäviä sulkia vasten oli painautunut kaksi matorania. Paitsi matkaa johtavan, auran keskellä lentävän suuren merimetson, sillä sen selässä könöttivät äänettöminä Guardian, Enki ja toinen, nimeään käyttämätön veljeskunnan ninja.

Hiljaisuus oli odottava. Sanallinen kommunikaatio oli jätetty pois jo kilometrejä sitten lentoonlähtöpisteessä. Tuuli kantoi sanoja kauas, ja torakat kyllä kuulisivat.
Linnun sulkapeite ei tuonut lämpöä Guardianille, jonka kasvoja ja harjaa taivaankannen tuulet raapivat. Musta huivi peitti skakdin suun ja puolet tämän kasvoista. Guardianin ainoa oikea silmä näytti siltä, kuin skakdi olisi nukkunut, mutta mekaaninen vasen silmä valvoi ja teki töitä. Vihreällä valolla kiiltävän konesilmän katse skannaili maastoja.

Yökatse. Pois.
Vihreä himmeni lähes huomaamatta pois ja punainen otti valtaa. Punainen teki kuitenkin tietä oranssille, kun Guardian ajatteli seuraavan komentonsa. Lämpö. Päälle.
Keltaiset, punaiset ja oranssit lämpöjäljet erottuivat yön kylmän sinisessä maailmassa. Renkaiden urat ja raskaiden kävelijätankkien jalanjäljet kulkivat järjestelmällisissä marssirivistöissä. Välillä torakat olivat jalkautuneet ajoneuvoistaan tutkiakseen maastoa jalan. Joku hölmö tiedustelija oli ilmeisesti ollut kaatua metsässä ja ottanut tukea läheisestä honkamännystä.
Tämän Guartsu tiesi siitä, että havumetsän reunalla seisovan honkamännyn kyljessä oli ilmiselvä lämpöjälki nazorakin kämmenpohjasta. Oli päiviä, jolloin skakdi ei täysin vihannut kylmää anidiumin kosketusta entisen silmänsä kohdalla.

Sininen vasen nyrkki nousi pystyasentoon valtavan merimetson tummien sulkien joukosta. Linnuilla ratsastavien matoranien katseet siirtyivät yksi kerrallaan nyrkkiin. Nyrkki aukesi, ja G osoitti jokaisella sormellaan suoraan alas. Merkki oli annettu.

Muodostelman vasemman puolen taaimmaisesta linnusta putosi kuusikkoon jotain. Kaksikin jotain. Ne tarrasivat kiinni satavuotisen kuusen huipusta ja valuivat runkoa pitkin jonnekin metsän synkkyyteen. Lintu irtosi lentomuodostelmastaan.

Parinkymmenen metrin päässä seuraavan linnun ratsastajat heittäytyivät metsikköön. Sitten seuraavan. Lopulta jäljellä oli vain joukkoa johtanut valtava merimetso.
Havut varisivat, kun kaksi matorania laskeutui sulavasti oksille. Aarniokuusen huippu taipui, kun Guardian seurasi perässä.
Jahti oli käynnissä.

Metsä

“Loukku 1, kaikki kunnossa. Ansa 2?”

Näkyvyys varjoihin sonnustautuneiden puunrunkojen hallitsemassa metsämaisemassa oli olematon. Nazorak-vartijoilla oli kuitenkin tarkat silmät ja sitäkin tarkemmat kuuloelimet. Havumetsän hiljaisuudessa kuului vain hienoinen tuulenvire, yölintujen viserrystä ja vartijajoukon suojaaman leirin etäiset äänet. Jos Hoto-tulikärpänen laskeutuisi ruohonkorrelle kilometrin päässä, se kuuluisi.
Radioliikenteen hiljainen särinä täytti liikkumattomina vartiopisteissään tarkkailevien nazorak-sotilaiden kypärät.
“Ansa 2, kaikki kunnossa.”
“Loukku 1, sain. Rysä 3?”

Kanavan hiljaisuus toi mieleen vaahtoavan kosken ja vesimassojen vyöryn.
“Loukku 1 kutsuu Rysä 3:a.”
Ei sanaakaan.
“Ansa 2 täällä, tarkistan Rysä 3:n vartiopaikan.”
“Loukku 1, sain.”

Nazorak-vartija lähti etenemään sivuttain pusikossa pitäen kiväärinsä yhä vartiointisuuntaansa. Rysä 3:n vartiopaikka oli mäen länsipuolella ja Ansa 2:n itäpuolella. Vartiopaikkojen välillä ei olllut suoraa näköyhteyttä.
“Ansa 2 kutsuu Loukku 1:tä.”
“Loukku 1 kuulee.”
“Rysä 3:n vartiopaikka tyhjä, tutkin tarkemmin.”
“Pirun 7850, taas varmaan nukahtanut pystyyn. Anna sille kunnon potku sinne, mistä panssarointi on heikoin.”
“Jatkan etenemistä.”

Radioliikenteessä kuului oksien katkeamista ja havujen kahinaa haarniskointia vasten.
“Ansa 2, Rysä 3 tyhjä.”
“Kokonaan tyhjä? Se hyödytön vätys on jättänyt tulematta kokonaan?”
“Ansa 2, pyydän Loukku 1:n vartiomiestä pysymään protokollan mukaisessa radioviestinnässä.”
Loukku 1:n vartiomies alkoi menettää malttiaan.
“Minä pidän huolta, että se elukka saa tästä hyvästä esitutkintaa! Luuletko, että minulla on turvallinen olo, kun selustan vartiomies jättää tulematta?”
“Ansa 2, tutkin vartiopisteen.”

Rapeat askeleet kivikkoa, kantoja ja syksyn lehtiä pitkin kuuluivat radioon asti.
“Ansa 2 täällä. Vartiopoterossa on… jotain…”
“Loukku 1 kuulee. Mitä?”
“Ansa 2… kummallista, näyttää aivan köydeltä… odota, katson, mihin se vie…”
Ansa 2:n viestiliikenne katkesi siihen. Ensimmäisen poteron vartiomiehen kuulo kävi kohta äärimmillään, kun radioliikenteen täytti kolinan, naksahduksien ja korvia särkevän särinän sekoitus. Lopulta kohina katosi kokonaan ja linjalle jäi vain täysi hiljaisuus.
“Loukku 1, kuuleeko Ansa 2? Mitä tapahtui? Loukku 1, Ansa 2?”

Yön sinisyyttä valaisi joukkueen verran nazorak-silmiä vihreäsävyisin ahdistunein silmin. Kiväärien piiput osoittivat aarniometsän syvyyteen. Paniikinomaisesti heiluvat taskulamput avasivat pimeyttä etsien jotain poikkeavaa. Mitään ei ollut. Oksien varjot piirtyivät rungoille, runkojen varjot piirtyivät metsäaukioille. Ainoa liikehdintä valon ja varjon kohtaamispisteessä oli neulasten aavemainen havina.
“Mitä luojan nimeen täällä edes-”
Nazorak-upseeri ei ehtinyt tajuta, että jumaluuksiin viittaavat sanavalinnat olivat ankarasti kiellettyjä totuusministeriön viimeisimpien linjauksien mukaan. Sanoja ei voinut enää ottaa takaisin, eikä hänen suunsa enää uusia päästäisikään.
Tuhonkyyn myrkyillä valeltu heittoveitsi hänen kurkunpäässään piti siitä huolta. Nazorak lakkasi liikkumasta kolmen sekunnin jälkeen. Kuolemiseen kestäisi ehkä vielä tunteja. Upseerin lähimmät alaiset katselivat kauhuissaan johtajansa aggressiivista kakomista. Lopulta tämä lyyhistyi ruohomättäitä vasten.

Hiljaisuus oli täynnä pakokauhua. Joukkueen varajohtaja ei epäröinyt vaan otti komennon lähes välittömästi.
“VALONHEITTIMET! VALAISKAA METSÄ!”
Muiden suojatessa pieni partio nazorakeja teki työtä käskettyä ja raahasi valtavat valonheittimet metsikön reunalle.
Kukaan nazorak-leirin vartiomiehistä ei ollut varma, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oli tapahtunut. Kaikki oli alkanut radioyhteyden katkeamisesta eteläsektorin vartiomiehiin. Yksikään heitä etsivistä partioista ei ollut palannut. Lopulta komentoteltan viestiaseman voimajohto ja akut olivat löytyneet rikkinäisinä.
Torakkajoukkue oli yksin Kaya-Wahin metsän ytimessä ilman ainuttakaan toimivaa viestiyhteyttä Pesään.
Ja metsässä oli jotain.

Valonheittimet räjähtivät sokaisevasti käyntiiin. Kirkkaan valkoiset valokiilat eivät jättäneet senttiäkään puuta, maata, sammalta risua tai männynkäpyä paljastamatta. Havumetsän tummat sävyt muuttuivat sokaisevan valkoisten sävyjen tanssiksi. Metsässä ei ollut hahmon hahmoa. Ainoa liike tuli pienestä varislinnusta, joka lähti pelästynein siivenrävähdyksin lentoon. Muutama torakkasoturi oli jo vetäistä liipaisimesta puhtaan säikähdyksen voimasta.

“Kädet ylös!” juuri joukkueenjohtajaksi ylennetty torakkakersantti karjaisi. Se oli yksi harvoja lauseita, jonka hän osasi matoraniksi. “Kädet ylös tai ammumme!”
Havupuut vastasivat. Tuuli raapi neulasia kylmyyden kuivaamia runkoja vasten.
“Herra kersantti”, kersanttia lähinnä oleva hintelä tiedustelija kuiskasi. “Olivatko ne… voisivatko ne olla…”
“Kakista ulos, sotamies”, kersantti ärisi. Aseen tähtäys vapisi hänen hengityksensä mukana, mutta hän ei halunnut näyttää sitä.
“Niitä. N-n-nälkäläisiä! Ne-ne-ne paistavat meidät ja syövät meidät elävältä ja tekevät k-k-kuoristamme k-kypäriä ja…”
Vapiseva sotamies sai vastaukseksi vain läimäyksen takaraivoonsa kersantilta. “Ryhdistäydy! Meillä on kiväärit, niillä on vain pari veistä!”

Torakka ei ehtinyt huomata ironiaa, kun kylmä teräs lennähti ja jäi väristen seisomaan tämän takaraivoon. Tuhonkyyn myrkky syöksähti virtaamaan kersantin suoniin, ja jo silloin oli liian myöhäistä. Nazorakin vihreät silmät lasittuivat ja kuivuivat paikoilleen, ja kuori halkeili kuivuudesta. Kuvottava musta vaahto virtasi nazorakin kidasta ennen kuin tämä kaatui mättäälle jokainen lihas jännittyneenä.
Joukkueen nazorakit katselivat jo toisen johtajahahmonsa makaavan hytkyvänä ja vaahtoavana nurmikolla. Leuat loksahtivat auki. Nazorakit painuivat puunrunkoja vasten ja tutkivat silmät villeinä pyörien ympäristöä. Nyt veitsi oli tullut pohjoispuolelta. Mikään suunta ei ollut turvattu.
Puolet kirkkaista valkoisista valokanuunoista ammuttiin leirin pohjoispuolelle. Komentoteltan liepeet liehuivat tuulessa valon ja varjon rajamailla. Pohjoisessakaan ei ollut ainuttakaan elävää olentoa.
Nazorakit alkoivat kuiskailemaan toisilleen vainoharhaisina. Supina täytti pimeyden.

“T-t-tuota… ku-kuka on varavarajohtaja?” aivan kersantin vasemmalla puolella seisova sotamies kysyi. Hän ei saanut katsettaan irti kankeasta, tyhjästä kuoresta, joka oli joskus ollut hänen esimiehensä.
“Minä”, joukkueen toinen kersantti kuiskasi nostaen kätensä pystyyn. Hän oli jo ottamassa päättäväisesti joukkoa komentoonsa ja ohjaamassa näitä suoja-asemiin ennen kuin tajusi ensimmäisen ja viimeisen virheensä.
Hänen ei olisi pitänyt nostaa kättään pystyyn.

Seuraava ammus tuli etelästä, mutta se ei ollut hiljainen tai näkymätön. Punaisena hehkuva tulikuuma plasma-ammus räjähti ulvoen terästä repivää ääntä. Se syöksähti pystyyn kuolleiden männynrunkojen välistä suoraan kohti joukkueen uutta johtajaa ja valaisi lentomatkallaan kahden sekunnin ajan ympäristönsä.
Plasma-ammus räjähti kersantin keskivartaloa vasten ja heitti tulikuumana hehkuvan nazorak-ruhon metsän ytimeen. Kersantti rääkäisi pitkästi ja vuolaasti, eikä lopettanut huutamista laskeuduttuaankaan.
“AAAAAAAAMPUKAAAAA!”
Sotilaat eivät epäröineet, joskin sillä oli vähemmän tekemistä kersantin suoran käskyn kuin paniikkireaktion kanssa. Parikymmentä nazorak-kivääriä avasi sarjatulen metsikön ytimeen. Oksat sirpaloituivat zamorien kosketuksesta, puut rei’ittyivät, pensaat riekaloituivat. Multa pölähteli ilmoille. Näkyvyys heikkeni entisestään. Torakat vaihtoivat lippaita.

Pimeydestä tuli vain seitsemän ammusta, mutta ne olivat aivan tarpeeksi. Yksi kerrallaan valonheittimien lamput sirpaloituivat ja muuttivat valkoiset valopilarit massaksi mustuutta.
Nazorakit eivät hellittäneet liipaisimiaan. Suuliekit valaisivat metsikön reunaa sekuntien ajan. Zamorin ja lyijyn rätinä kaikui havupuiden runkoja pitkin ja täytti koko metsän. Jos kersantti huuteli vielä mättäältään jotain, yksikään sotamiehistä ei sitä kuullut.

Suuliekkien tasainen sarjarätinä jätti rakoja, joissa metsä oli täysin pimeä. Metsän reuna valaistui vain pariksi sekunniksi kerrallaan.
Lopulta lippaat alkoivat loppua ja osa torakoista alkoi käpälöimään reisitaskustaan uusia.

Silloin pimeys muodosti vain viideksi sekunniksi käytäviä, joita pitkin hyvin pienet jalat kykenisivät kävelemään. Pikkuruisten jalkojen askellus kävi varjosta varjoon, kun kiväärien pauhu söi joka ikisen äänen.
Torakkasotilas rääkäisi hyytävästi huomatessaan pienen veitsen porautuvan akillesjänteeseensä. Nazorak menetti tasapainonsa ja löi päänsä kivikkoon. Tämän taisteluparina toimiva alikersantti tunsi kylmän metallin ensiksi vasemman olkapäänsä kohdalla, josta se siirtyi niskan kautta oikealle olkapäälle. Ja sen jälkeen alikersantti lakkasikin tuntemasta yhtään mitään.
Vielä täysin tietoinen pää putosi otsa edellä juurikkoon ja näki hetken ajan oman vartalonsa seisovan lamaantuneena.
Ja sen olkapäillä seisoi tummanvihreä, Akaku-kasvoinen matoran, joka heilautti terävällä ranneliikkeella pikkuruisen katanansa terältä ryöpyn vihreää verta ennen kuin loikkasi takaisin pimeyteen.

“Ne tulevat kaikkialta!” hajanaisia laukauksia metsän reunaan viskova torakkasotamies kiljui. Hän oli viimeisellä lippaallaan “Kaikkialta!”
Zamor-revolverin kajahdus. Pieni kuula lävisti panikoivan sotilaan olkapään, ja tämän kivääri lipesi otteesta ja kalahti kivistä mätästä vasten.
Eräs vanhempi sotamies kaivoi käsikranaatin vyöltään ja oli viskaamassa sitä jo metsän uumeniin. Musta metalli välähti kuunvalossa, ja hänen heittokätensä irtosi käsivarresta ennen kuin kranaatti kämmenestä. Torakka ulvoi ja meni maahan kätensä mukana. Sokka kilahti männynjuurta vasten.
Sokaiseva välähdys täytti leirin keskiön ja kolme torakkaa rääkäisi viimeisen kerran.

“Kuolkaa, Destralin hirviöt!” kuului karjunta erään nazorakin suusta. Tämä sotilas ei ollut lakannut taistelemasta. Sekunnin ajan hänellä oli tähtäimessään suuri sininen hahmo metsän uumenissa. Sotamies ei väittänyt tietävänsä paljoa komentoketjuista, mutta hän osasi tunnistaa operaation johtajan, kun näki sellaisen. Hänellä oli vain yksi luoti. Se olisi käytettävä kunnialla.
Liipaisimen kylmä metalli kalahti lämpimää kädensijaa vasten ja ase lauloi viimeisen laulunsa, kunnes aseen pesä kumisi tyhjyyttään.
Zamor osui ja tappoi. Mutta ei kohdettaan. Kookkaan sinisen hahmon edelle syöksähti pienempi, tummanvihreä matoranin hahmo. Sekuntia aiemmin niin sulavaliikkeinen metsäninja muuttui välittömästi osumasta löysäksi marionetiksi, joka lässähti katajaa vasten eikä enää liikkunut.
Pieni voittajan hymy muodostui nazorak-sotilaan kasvoille. Se lähti sieltä siinä samassa, kun sininen hahmo avasi tulen.
Nazorakin eleetön ruumis lensi laajassa kaaressa taaksepäin ja törmäsi pimeää valonheitintä vasten sirpaloiden jo rikkinäistä lamppulasia. Valonheitin kaatui rytinällä maahan.

Taistelu oli ohi. Melkein koko joukkueellinen nazorakeja makasi maassa joko uikuttaen tai liikkumattomina. Kadonneet vartijat ja varomattomat jääkärit roikkuivat puista köysillä tai yrittivät epätoivoisesti hivuttaa jalkojansa irti metsäsoturien kymmenistä tappavista ansoista. Pieni partio torakkasotureita oli menettänyt itsehillintänsä ja paennut käytettyään kaikki neljä lipastaan.
Vielä tietoinen nazorak-alikersantin pää makasi otsa mätästä vasten ja vilkuili ympärillensä. “M-m-minä tapan teidät kaikki! Esille, pelkurit!”
Alikersantti ei ollut tiedostanut vielä täysin, että hänellä ei ollut enää vartaloa. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Hän oli kuitenkin äärimmäisen yllättynyt, kun pelkurit tulivat esille.

Torakan vihreät silmät pullistuivat ja kulmahampaat ja pihdit kiristyivät natisten toisiaan vasten, kun hän näki yhden neljästä tunnetusta kasvosta, joita hänet oli opetettu vihaamaan jo vuosia. Oli pimeää, ja skakdin piirteitä ei tunnistanut täysin, mutta sen vasemman silmän kohdalta törrötti hopeinen kiikari. Joukkio tummanvihreitä matoraneja pudottautui puista ja nousi pensaista. Jos ne eivät olisi liikahtaneetkaan, torakka ei olisi havainnut ainuttakaan.
Irtopää nielaisi, minkä se havaitsi todella kiusalliseksi siinä vaiheessa, kun kaula loppui kesken.

“Onko menetyksiä?” yksi metsäninjoista kysyi. Se oli matorania, sen alikersantti tunnisti. Viestintäaliupseerien oli käytävä matoranin peruskurssi sotavankien kuulustelua varten.
“Yksi”, Guardian vastasi hiljaa. Siinä samassa alikersantti näki, että käsivarsillaan skakdi kantoi liikkumatonta matoranin ruumista. “Hän heittäytyi luodin tielle.”
Veljeskuntalaiset laskivat päänsä rintaansa vasten. Yksi heistä painoi kämmenensä sydänvaloaan vasten ja lausui viisi sanaa maailman pienimmällä äänellä.
“Mata Nui antaa ja ottaa.”
Skakdi laski veljeskuntalaisen ruumiin mättäälle. Pimeydessä ilmeet kasvoilla jäivät näkemättä.

“Mikä oli hänen nimensä?” Guardian kysyi varovaisesti.
“Erys”, vastasi Akaku-kasvoinen matoran, joka oli irroittanut alikersantin pään.
“Erys”, Guardian toisti maistellen sanaa. “Hänen nimensä oli Erys”, skakdi kuiskasi, ilmeisesti itselleen.
Sininen skakdi laskeutui ruumiin viereen ja sulki pienet vielä himmeästi sinisinä hohtavat silmät.

“Mitä sinuun taas tulee”, Guardian sanoi voimakkaammin, ja nazorakin irtopää hätkähti. “Meillä on vähän juteltavaa.”
“Minä…” nazorakin pää köhi. Hän puhui matorania hyvin vahvasti korostaen. “Minä puren sinulta toisenkin silmän, törkyveri! Minä-”
Pää päästi vinkaisun, kun se nostettiin ilmaan tuntosarvistaan. Pian ex-nazorak roikkui aivan Guardianin pään korkeudella ja pääsi katsomaan suoraan kasvoihin, jotka olivat virnuilleet Totuusministeriön julisteista todella helposti vihattavina.
“Nappuloistasi päätellen olet jonkin sortin viestiupseeri”, Guardian sanoi kysyvästi.
Nazorak pakoili skakdin katsetta. Hän ei voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi.
“Aliupseeri, skakdin saasta…” hän mutisi kuulostaen paljon uhmakkaammalta kuin ilmeestään päätellen oli.
“Selvä, selvä”, Guardian sanoi virnuillen. “Minä olen Guardian. Se ei ole oikea nimeni. Oikeaa et kuule. Hauska tutustua. Kuka sinä olet?”

“Alikersantti 6723”, torakan pää pihisi. “Theeta-komppanian 5. panssarijoukkueen viestintäaliupseeri… palveluksessanne, limainen lisko.”
“Lisko?” Guardian tuhahti huvittuneena. “Alikersantti hyvä, minulla on melkein kirjaimellisesti pääsi vadilla, enkä silti kutsuisi sinua torakaksi.”
“Veresi on liian epäpuhdasta edes valutettavaksi Nazorak-imperiumin maaperällä!” alikersantti rääkäisi. Hän muisti kuulleensa jotain samantapaista jossain Ministeri 005:n puheessa. Totuusministeriö osasi sanoa sanottavansa vaikuttavasti.
“Pidän verestäni siellä missä se on”, Guardian heitti. “Oli miten oli, alikersantti hyvä. Saatamme tarvita apuasi keskusviestijärjestelmän korjaamisessa.”

“Ei ikinä!” alikersantti rääkäisi. “Tehkää pahimpanne! Minulta ette saa mitään!”
“Tjaa-a”, Guartsu sanoi heilutellen alikersanttia hieman tämän tuntosarvista. “En ihan näe, miten voit kävellä tilanteesta ulos.”
Alikersantin kielitaito ja kärsivällisyys alkoivat saavuttaa rajaa. “Oliko tuo… oliko tuo vitsi? Pilkkaatko minua, saastainen hirviö!”
“En, mutta näen tässä kaksi vaihtoehtoa. Voimme jättää sinut tänne leiriin ja antaa jollekin nälkäiselle tuhkakarhulle helpon iltapalan. Kokeile ihmeessä puhua tiesi ulos siitä tilanteesta.”
Alikersantti vinkaisi.
“… taiiii sitten voimme käynnistää tuon viestintäjärjestelmän ja antaa sinulle mahdollisuuden kutsua tänne partion omiasi. Heti kun olen lähettänyt oman viestini, tietty.”

“Mu-mu-mutta…” torakka sanoi ääni vapisten. Irtopää päästi paniikissaan satunnaisia zankrzorankielisiä lauseita, joista klaanilaisjoukko ei saanut selvää. Lopulta puhuva pää sai kasattua ajatuksen sanoiksi. “Mutta e-eivätkö ne joka tapauksessa tapa minut, jos saavat tietää, että epäonnistuin ja autoin teitä?”
Guardian kohautti olkapäitään. Nazorak ei kuulostanut olevan ollenkaan tietoinen oman kansansa menettelytavoista. Harva nazorak oli. Koko yhteiskunta vaikutti olevan salaisuuksia salaisuuksien päällä.
“En voi luvata mitään, mutta. Voin vannoa, että päällystöänne kiinnostaa kohta todella paljon, mitä täällä tapahtui. Ja sinä olet todennäköisesti luotettavin lähde siihen.”

Alikersantti vilkuili hermostuneena ympäriinsä. Oliivinvihreät silmät hyppivät veljeskuntalaisesta toiseen. Ystävänsä menettäneistä eliittininjoista ei löytynyt sympatiaa nazorakille, jonka ruokailujärjestelyt olivat muuttuneet juuri astetta vaikeammiksi. Pihtihampaat puristuivat tiukasti yhteen.
“HYVÄ ON!” pää ärähti ääni hermostuneesti hinkuen. Se jupisi hengityksensä välissä todella hiljaa jotain nazorakinkielistä ja töykeää. “Keskusviestiaseman korjaaminen on… oikeastaan aika suoraviivaista. Älkää satuttako!”
“Näytä tietä”, Guardian sanoi hymyillen ja käveli kirjaimellisesti pää kainalossa komentotelttaa kohti.

Nazorak-pesä

Salin tummat ovet paukahtivat juhlavasti auki ja suuremman tilan akustiikka kohtasi käytävän vaiennetun ahtauden, kun Kenraali käveli Pesäasiainministeri vanavedessään ulos. Nazoralainen upseerimiekka napsahti huotraansa. Sinertävä terä ei ollut tahriutunut Miekkapirun violettiin vereen.
“Näytätte vakuuttuneelta, Kenraali”, 008 sanoi kohottaen kulmiaan ja korjaten alas valahtanutta monokkeliaan.
“Olenkin”, 001 myönsi.
“Luuletteko, että voitte luottaa häneen?” Pesäasiainministeri kokeili kepillä jäätä. Kenraali 001 hymähti.
“Älä koskaan luota kehenkään, joka on pettänyt jo kerran, 008. Jos hän olisi yksi omistamme, hän olisi jo kuollut.”
“Eikö se ole teistä liian iso riski, herra Kenraali?” Pesäasiainministeri aprikoi ääneen. “En usko, että hän ajaa muuta kuin omia etujaan…”
“Kiitos mielipiteestäsi”, Kenraali sanoi tundran viimaisella sävyllä. “Aikomukseni ei ole päästää Toaa silmistäni hetkeksikään. Jos hän tekee mitään raportoimatta ensin henkilökohtaisesti minulle, hänet teloitetaan. Saitko?”
008 nyökkäsi, avasi kantamansa muistilehtiön ja raapusti siihen jotain sulkakynällä.

“Tämä on kiehtovaa, 008”, Kenraali sanoi puristaen kouransa nyrkkiin. “Vihollisen linjat murenevat jo ennen kuin edes iskemme. Toivon vain, että se ei tapahtuisi liian aikaisin…”
001 pysähtyi käytävän reunalle ja lepuutti silmiään eräässä maalauksista.
“Kaipaan taistelukosketusta.”
“Niin moni muukin, herra Kenraali”, 008 sanoi. “Tutkimusten mukaan yli 70% väestöstä ei malta odottaa pääsevänsä suuriin taistelukosketuksiin.”
“Koko saaren valtaaminen on aikaavievää”, Kenraali sanoi kulmat kurtistuneena. “Mutta emme voi muuta. He tuntevat etelän paremmin kuin me. He ovat asuneet siellä jo vuosikymmeniä.”
“Linnoitus ei kaadu helpolla, herra Kenraali.”
“Ei. Sitä toivonkin. Olemme ottaneet vastaan liikaa tappioita tällä saarella, 008.” 001 ei käyttänyt näin rehellistä äänensävyä puheissaan kansalle eikä etenkään Esikunnan pääkokouksissa. “Kansakunta tarvitsee tämän taistelun, ei legendoja menneisyyden voitoista. Tarvitsemme tulta, lyijyä ja verta. Vihollisten verta.”
008 nyökkäsi pitkään. Siinä samassa hän huomasi, että mustan nahkatakin taskussa värisi jokin.
“Pahoitteluni, herra Kenraali”, tummanruskea nazorak sanoi ja otti arkaaisen kommunikaattorin vapaaseen käteensä. Muhkeasta metallilaatikosta sojotti pitkä kokoontaittuva antenni ja rujo mikrofoni. Ministeri nosti kommunikaattorin päänsä vierelle.

“008, pesäasiainministeriö”, hän vastasi virallisen jäykästi ja tarkkaan artikuloiden. Radioliikenne oli huonolaatuista, joten puheen täytyi olla selkeää.
“Herra Ministeri, Majuri 404 informaatioteknologian virastosta”, viestin vastasi. “Theeta-komppanian kadonnut panssarijoukkue otti vihdoin yhteyttä.”
“Majuri, tiedätte kyllä keneen otitte yhteyttä”, 008 sanoi happamana. “Teillä ei ollut mitään syytä kertoa tästä komentoketjun yläpäähän asti. Teillä on omat esimiehenne, ja pidän huolen, että he saavat tietää tästä.”
Kommunikaattorin toisen pään nazorak kuulosti hermostuneelta. “Herra… herra Ministeri, toisessa päässä oleva henkilö vakuutti asiansa olevan erittäin kiireellinen. Halusi meidän yhdistävän suoraan esikuntaan. Hänellä on kuulemma… kiireellistä asiaa itse Kenraalille!”
“Kenraali 001:llä ei ole aikaa kuunnella jokaisen sotilaan raporttia”, 008 sanoi pitäen yllä pakotetun asiallista sävyään. Hän yritti piilotella kyllästyneisyyttään. “Pahoittelut.”

“008”, Kenraali puuttui. “Anna kommunikaattori.”
Nahkatakkinen ministeri yllättyi, vaan ei epäröinyt ja ojensi vaivalloisen näköisen radiopuhelimen suoraan johtajansa kouraan. 001 siirsi kommunikaattorin päänsä vierelle.
“Yhdistä suoraan”, hän sanoi puhelimeen.
Linjan täytti rätinä ja linjojen vaihtamista yleensä seuraava hidastempoinen piippaus. Lopulta himmeä kilahdus kertoi, että linja oltiin vaihdettu.
“Kenraali 001, pääesikunta”, nazorak sanoi kommunikaattoriin.

Toiselta puolelta ei kuulunut nimitunnisteita, vaan naurahdus.
“Kenraali”, sanoi ääni matoraniksi. Se ei kuitenkaan ollut matoranin ääni, vaan skakdin. “Siitä on aikaa.”
008 hätkähti huomatessaan 001:n ilmeen. Nazorakin hyönteismäisille kasvoille ilmestyi patoutunutta vihaa, polttavaa raivoa. Kenraali paljasti hirviömäiset pihtileukansa. Hänen silmäkulmansa kurtistuivat. Nazorakin ääni pysyi kuitenkin laskelmoidun rauhallisena.
“Eversti Guardian”, nazorak vastasi. “Olenkin halunnut keskustella.”
“Minä oikeastaan en”, Guardian vastasi tylysti. “Anna Ämkoolle.”
“Ei onnistu.”
“Mitä te tarjositte hänelle, 001? Millä ah-niin-kunniallinen Toa-koodi taipui?”

“Uskoakseni näette tilanteen ironian, eversti hyvä”, Kenraali sanoi tyynesti. “Toa, vieläpä miekan tietä seuraava Toa-ritari taipui imperiumimme nyrkin alla… mutta skakdi, petturien ja varkaiden kasvatti on kunniallisin mies tällä puolella sakaroita.”
Guardian ei kuulostanut huvittuneelta. “Mata Nuin tähden… lopeta välillä vain puhuminen. Se ei sovi sinulle.”
“Missä olette, Eversti? Mistä tämä puhelu tulee?”
“Kaya-Wahin etelärinteiltä”, Guardian sanoi itsevarmasti. Kenraali 001 vilkaisi 008:aa silmin kiireellisen näköisenä, mutta ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, skakdi jatkoi. “Tiedän, tiedän. Pommittakaa vaikka koko metsä. Kun ehditte toimia, olemme jo kaukana.”
001 joutui myöntämään, milloin ei ollut etuasemassa. “Arvatenkin. Mutta Eversti, meidän on kohdattava pian. En ole kohtuuton. Olen valmis tekemään myönnytyksiä tulevan asemanne suhteen. Tämän ei tarvitse olla joukkomurha.”
“Salli minun esittää vilpitön epäilykseni”, Guardian huokaisi. “Ei sillä. Olen samaa mieltä. Meidän täytyy kohdata. Ihanteellisesti ensimmäisenä nyrkkini kohtaa otsasi.”

Kenraali 001:n olemus pysyi muuten tyynenä, mutta hänen kämmenensä puristui tiukasti kommunikaattorin ympärille kuin kuristusotteeseen.
“Kohdatkaamme taistelukentällä, Eversti.”
“Enemmän kuin varmasti, 001.”, Guardian sanoi. “Ai niin, vielä yksi juttu. Tässä leirissä on vielä joitakin selviytyjiä. Teitä varmaan kiinnostaa kuulla heidän kantansa tapahtumiin. Lisäksi… täällä on viesti, jonka haluan sinun välittävän.”
“Miekkapaholaiselle, arvatenkin”, Kenraali sanoi.
“Ämkoolle, kyllä. Soveltuu se sinuunkin.”
Puhelu katkesi niihin sanoihin. 001 tuijotti intensiivisesti 008:aa silmiin. “Lähetä puhdistusryhmä.”
008 ei epäröinyt.

Tunteja myöhemmin Kenraalille ja Pesäasiainministerille esiteltiin kaikki, mitä Kaya-Wahin leiristä oltiin saatu pelastettua. Kalusto oli hajotettu korjauskelvottomaksi asti ja suurin osa sotilaista oli mennyttä, mutta parista selviytyjästä saatiin sanoja irti. Irtopäinen alikersantti kertoi hermostuneesti henkilökohtaisesti Kenraalille hyvin yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten skakdi-admin oli ollut yllättäen täysi haka nazorak-viestijärjestelmien kanssa ja jättänyt viestintäaliupseerin henkiin pelkästä armosta. Kaikki eivät nielleet tarinaa.

Toinen selviytyjä oli pahoja palovammoja kokenut kersantti, joka vapisi pienimmästäkin kolahduksesta tai paukahduksesta. Tämä nazorak-aliupseeri kertoi heränneensä vasta tunteja hyökkääjien lähdön jälkeen valtavaan kipuun takareidessään.
Kersantti näytti varovaisesti uikuttaen jalkaansa. Nazorakin ruskeaan kuoreen oli kaiverrettu veitsellä matoran-kirjaimia. Haavat näyttivät tuoreilta ja äärimmäisen kosketukselle herkiltä.
Lukiessaan viestin kokonaan Kenraali 001:n kasvoille piirtyi puhdasta, hallitsematonta raivoa ja inhoa.

VAHTIKOIRA ON IRTI
PERSUKSENNE OVAT UHATTUINA

“Kertokaa Miekkapirulle”, 001 sanoi kihisten raivosta. 008 yritti olla reagoimatta juuri lukemaansa.
“Kertokaa mitä?”
“Kertokaa, että Guardian haastaa hänet.”