Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Aft-Amana 1

8 kommenttia

Kirouksen portit


Pihamaan täytti konekiväärin pauke, jonka sanoma oli selvä: kuolema toille.

Toien matka Aft-Amanaa ja mahdollista Nimdan sirua kohti oli saavuttanut taas uuden huippuhetkensä. Umbra oli langennut omiin henkilökohtaisiin varjoihinsa ja muuttunut, mutta Deleva oli yhä oma itsensä – vihainen ja taisteluvalmis. Aineen neljännen olomuodon soturi riuhtaisi plasmakilpensä suojakseen. Hänen toa-veljellään ei tarpeellista suojaa ollut, mutta jotenkin kummasti tämän oli onnistunut päästä suojaan marmoripatsaan taakse saamatta kuolettavia osumia jatkuvasta tulesta, joka täytti ränsistyneen ja ruohoittuneen sairaalanpihan.

Lyijy pirstoi marmoria ja lasia. Teräs kimpoili kivistä puihin. Ja kaiken yllä mustat linnut avasivat metallisia nokkiaan ja kirkuivat peloissaan.

“Meidän on tehtävä jokin toimintasuunnitelma!” Deleva, kaksikosta toimintakykyisempi, huusi ystävälleen, joka oli painautunut tien kivilaattojen ja ruohikon rajapintaan.

“Mitä ehdotat?” Umbra huusi yli laukausten ja toivottomuuden jäärailojen. Hänen äänessään ei ollut intoa.

Mutta hengissä oli pysyttävä. Vaikka hän ei enää tiennytkään, mitä varten.

Konekiväärituli ei tauonnut.
Lyijy ilmassa kiisi vain hieman toa-parin päiden yläpuolella, ja luotisuihku vain vahvistui joka yrityksellä päästä ylös korkeasta ruohikosta. Jostain syystä vihollisella riitti panoksia.

“Näin kuolee suuri Umbra”, rienaaja majakan mielessä raakkui. “Shokissa kasvot kurassa. Mielisairaalan porteilla maailman tylsimmällä tavalla, luoteihin. Tästä kuolemastasiko tullaan laulamaan mantereiden koro-kylissä ainiaan?”

Kraa, kraa, Kra-Umbra lauloi, kun valon toa yritti lukita demonejaan ulos, jättää huomiotta.
Mutta pelko ruokki hänen veljeään, pelko ja suru, eikä toa voinut kuin hyväksyä varjot. Hän tunsi alkukantaisen voiman auttavan häntä; kutkuttava, outo tunne selviytymisestä virtasi hänen pelostaan. Sen hän oli ollut lukinnut pois veljenään, mutta nyt heidän piti olla yhtä.

Umbran silmien hehku alkoi olla punaisempi kuin yleensä. Ne loistivat voimaa, tunnetta.

“No niin! Nyt alat jo näyttää siltä miltä kuuluukin”, ääni Umbran sisällä kehui häntä. Kehuminen tuntui oudolta, kun se tuli hänen sisältään. “Et ajattele selkeästi. Anna minun hoitaa ajattelu”, varjo virkkoi. “Vihollinen ampuu ylitsemme. Tuntuu, että ne haluavat ajaa meidät jonnekin, jossa olemme helpompi maalitaulu. Tosin nimeämiskuusenkoristetta muistuttava ystäväsi ei juuri paremmasta maalitaulusta voisi toimiakaan.”

Delevan kilpi söi lyijyammuksia, mutta toa ei jaksanut kauaa pitää elementtivoimiaan yllä. Pian kilpi olisi yhtä hyödytön kuin räjähtävä bumerangi.

Tulitus taukosi äkkiä. Kenties se jäi odottamaan, että he nousisivat.

Kraa, raakkuivat linnut korkealla ilmassa, minne ruudin musiikki oli ne pelästyttänyt. Kraa kraa.

Plasman toa näki tilaisuutensa. Hän katseli ympärilleen. Aukio oli huonoin paikka suojan etsimiseen. Vihollisen tulosuunnassa kasvoi sankkaa, todella oudolta ja varjoissa pelottavalta näyttävää metsää. Heidän takanaan kohosivat Aft-Amanan holvikaaret ja kupolit – mutta sinne meneminen johdattaisi synkät saalistajat heidän ystäviensä, tulen sepän ja jään soturin luokse. Kumpikin vaihtoehto tuntui huonolta, mutta aikaa ei ollut hukattavissa.

“Umbra! Metsä!” Deleva huusi ja aktivoi nopeuden naamionsa. Varjoihin langennut valon toa ei edes huomannut sitä, sillä kysymys tuli samaan aikaan kysyjän kanssa. Punavalkoinen viiva nappasi kuin ihmeen kaupalla Umbrasta kiinni pysähtymättä ja suuntasi kohti metsää.

Samassa jaettiin taas luoteja, mutta Kakama oli niitä nopeampi. Kakama kulki niiden välistä, raoista joihin ei mikään muu mahtunut. Aft-Amana lähiympäristöineen oli korppien kuoroa tuliaseiden toimiessa sinfoniaorkesterina. Kaaoksen kakofoniaa säestivät kottaraiset ja naakat heikkojen räsähdysten soidessa taustalla.

Toat ehtivät hengähtää ryömittyään lyhyiden katajien ja lehtikuusten helmaan suojaan aukealta. Pieni metsätilkku sairaalan pihamaalla oli sileiden kivien ja rikkinäisten aitojen ympäröimä. Kasvillisuus oli tarpeeksi korkeaa kätkeäkseen heidät tiellä vaanivalta konekivääriltä.

Mutta pian Umbra kuuli raskaita askeleita, joita säesti raskas hengitys.

Joku tai jokin lähestyi häntä nurmen poikki. Sen jyrisevät askeleet kuuluivat selkeästi tulituksen ja lintukakofonian läpikin.

“Kuulen ääniä, Deleva”, Umbra kuiskasi mahdollisimman hiljaa. Plasman toa vain nyökkäsi hyväksyvästi. Hänkin kuuli ne. Mutta jokin ei täsmännyt. Se kuulosti happisäiliön kaasujen vaihdolta. Mitä se teki maalla?

Umbra laittoi mustan nyrkkinsä miekkansa kahvalle. Toa nosti aseen valmiiksi. Myös Deleva teki samoin ja otti aseensa selästään. Hän loihti komposiittijouseensa plasmasta jänteen.

Toat olivat valmiita, mitä tahansa sieltä tulisikin.

Paitsi että eivät. He eivät olleet koskaan nähneetkään sitä ilmestystä, mikä heidät nyt kohtasi.

Puiden lomasta astui toien eteen kaksikko, ja plasman toa sai äkkiä vastauksen mietteisiinsä hengittämisestä. Pikkuruinen shasaali ja valtava syväläinen rautaisessa ilmasukelluspuvussa tuijottivat kahta toaa.

Toinen niistä, se lyhyempi, oli kenties surullisin näky, jonka toat olivat nähneet. Tumma, lyhykäinen aurinkolasiveikko asteli tumman salkun kanssa suuremman virkaveljensä takavasemmalla.

Suurempi virkaveli taas oli rautaiseen maasukelluspukuun sonnustautunut vuori, jonka puvun venttiilit kohisivat ja jonka hengitys kaikui syvänä lasisessa kypärässä.

Ja se sanoi vain yhden asian.

“Mrh.”

“Арвон тоа, пыйдДмме теитД антаутумаан”, kaksikosta masentavampi mumisi. Ei käskevällä tai aggressiivisella äänellä. Ei edes innostuneella tai määrätietoisella. Vain äänellä.

“… mitä tuo tarkoitti?” Deleva kysyi. Umbra ei tiennyt vastausta. Pieni masentunut hiiriolento ei vaikuttanut vaaralliselta ja sukelluspukuun ahtautunut mahriaanikin muistutti enemmän jotain koomista maskottia.

“Ammu syväläisen kultakalamalja rikki”, ääni Umbran sisällä kertoi, vaikka hän yritti sen parhaansa mukaan pois sulkea. “Lahna heikkenee heti jos se saa lasinsiruja naamaansa”, se lisäsi raakkuen.

“Viholliset me tuhoamme. Parhaiten autat ystäviäsi tuhoamalla jokaisen, joka tulee tavoitteidesi tielle”, huono omatunto kertoi.

Ja Umbra tajusi vasta silloin, että hän ei ollut kuunnellut ystäväänsä.
“Vastaa Umbra!” Deleva palautti toverinsa tosimaailmaan.

Epäsuhtainen metsästäjäpari odotti sangen kohteliaasti. Umbra vaikutti siltä kuin olisi vaipunut omaan maailmaansa. Maailmaan täynnä harmaan ja mustan sävyjä.
Ja sitten hän toimi.
“Me antaudumme!” Umbra vihdoin huusi ja pudotti aseensa maahan heinikolle. Hän nosti kätensä ilmaan plasman toan seuratessa hölmistyneenä vierestä.

Shasalgradin kansalainen näytti lähes yllättyneeltä. … се тоими?, se mietti ihmeissään. … не антаутуиват?

Umbra tummui tummenemistaan kävellessään heinikolle. Deleva ei tiennyt yhtään, mikä hänen ystävänsä päähän oli mennyt. Mutta hän osasi aavistaa jotain.

“Херра керсантти, хе антаутуиват”, metsästäjistä hiirimäisempi mumisi radiopuhelimeensa.

“Muista, että kaikki jättää varjon jälkeensä. Muista nimesi. Sinä olet varjon syvin olemus”, ääni Umbran sisällä kertoi. “Ja varjot ovat hallinnassasi!”

Shasaalin varjo alkoi silloin elää omaa elämäänsä. Huomaamatta se kietoutui sekä shasaalin että mahriaanin jalkojen ympärille kuin ohuina säikeinä, venyen ja vanuen.
Ilmanautti astui raskaan askeleen eteenpäin, ja varjorihmoilla oli suuria vaikeuksia pitää kurissa massiivisen puvun hydraulisista nivelista kumpuavaa voimaa. Maakeltajan saapas tömähti nurmikkoon askeleen eteenpäin, kohti toia.

“Pitää vaihtaa taktiikkaa”, ääni Umbran sisällä kertoi tälle. Varjosiima koetti etsiä heikkoa kohtaa hämmentyneen maasukeltajan puvusta. “Jos rikon jotain pientä ja tärkeää, koko hökötys menee epäkuntoon.”
Ilmanautti astui toisen askeleen. Sen punertavat silmät näkyivät läpi veden, joka tämän kypärää täytti. Mutta synkeät säikeet eivät sukeltajaa hidastaneet.

Toinen varjo luikerteli shasaalin jalkaa pitkin. Jokin ratkaiseva jänne olisi helppo katkaista. “Kas noin!” Umbran mielessä riemuittiin, kun varjo alkoi työntyä shasaalin laihaan koipeen.

Spesialistin ilme muuttui lievästä surumielisyydestä tuskaiseksi hymyn antiteesiksi, jossa suupielet yrittivät kilpailla leuan kanssa siitä, kummat olivat naamataulussa alempana.
Ilmanautti katsoi pientä hiiriolentoa.

“Mrh”, se tokaisi, ja massiivinen käsi tarttui kokoisekseen vauhdikkaalla otteella valon – nyt enemmänkin varjon – toaa ranteesta. “Hei! Päästä irti senkin iso sillipurkki!” toa karjui, kun syväläinen taittoi kättä kivuliaasti. Mieli antoi samalla komennon läheisille varjoille. Ilmanautin varjot alkoivat parveilla olennon näkökentässä. Ne ympäröivät tämän kultakalamaljan.

Deleva katsoi koko näytöstä ihmeissään. Mikä kirotun suunnitelma tämä oikein oli?

Vihreä jätti oli hämmentynyt. Se kääntyi kankeasti puolelta toiselle varjojen luikerrellessa puvun pintaa pitkin poikin. Toa yritti päästä irti puvun rautahanskan varmasta otteesta, mutta turhaan.

Vaan varjot nousivat. Kuin hukuttaakseen olennon, joka oli liian kaukana merestä.

Silloin Ilmanautti tarttui outoa pimeää voimaa kontrolloivaa toa-velhoa vartalosta ja heitti tämän kuin katapultti yli päänsä. Valon toa ei ehtinyt edes reagoida ennenkuin rämähti läpi katajien ja pensaiden avoimelle upoten pehmeään maahan pari senttiä. Välittömästi varjojen kadottua kalamies kääntyi ja kumartui pienen shasaalin puoleen.

Umbra hinasi raskasta haarniskaansa ylös avomaalla, kunnes tajusi olevansa suoraan aiemman konekivääritulen näkökentässä. Hän kirosi hetken varjoisaa veljeään, sen impulssia ja eläimellisyyttä, joka oli hänet ajanut typeryyksiin.

Deleva juoksi Umbran perässä metsikön laitaan, pitäen ainakin itsensä jotenkin turvassa mahdolliselta tulitukselta. Hän tarkkaili tilannetta ja toivoi, että Umbra oli säilyttänyt taistelukykynsä. Hän sukelsi puiden ja pensaiden lomaan, kun näki hahmojen lähestyvän vain metrien päässä avomaalla olevaa toaa.

Kolme hahmoa. Kaksi pidempää, yksi lyhyt. Lyhyen otteessa jotain sinistä.

“Mitäs meillä täällä”, kuului ääni, jossa ei ollut vähääkään arvostusta. Ja lajinsa jäseneksi kovin lyhyenläntä köriläs naurahti puolivihaisena.

“Karzahnin huonoja tooia, niitäpä niitä!” keltainen steltinpeikko kailotti sangen kuuluvasti. Rintapielessään olennolla oli kiiltävät sotilaan arvomerkit, jotka eivät sopineet ollenkaan tämän kevyempään ja perinteisempään haarniskaan, ja Deleva tunnisti ne nappulat kersantin sotilasarvoksi.
Peikkokersantin sivustalla – niin että hän hädin tuskin niiden takaa näkyi – oli kaksi charmia uhkuviin rusetteihin sonnustautunutta draakkia – naurettavan kokoisen konekiväärin kera. Muuten valtavan mustan militaristisen tuhokoneen kyljessä oli melko värikäs kasinoon kuuluva rulettikiekko, jolla pyöri pieni valkoinen pallo. Toat olisivat melkein halunneet nähdä, miten liskoherrasmiehet saivat monipiippuisen lyijynjakajan säilöttyä koteloihinsa edes useampana osana.

Mutta heillä tuskin olisi siihen aikaa. Tai kohta ylipäätään mihinkään.

“Anna vihasi paisua, veli”, syyllisyys ja viha Umbran pään sisällä kertoi. “Kerää sitä, varastoi sitä. Vielä tulee aika kun katkaiset noilta liskoilta niskat ja käännät tuon peikon pään sisäänpäin”, paha omatunto toisti, ja sen lauseet tuntuivat toasta järkeviltä. Ne olivat sitä, mitä hän nyt halusikin tehdä.

“Ettette kompensoisi jotain noilla aseillanne!? Kaverini on tuolla metsässä tähtäämässä teihin, ja jos tulette lähemmäs, hän ampuu aivonne pellolle!” valon toa huusi aukealta noustessaan seisomaan haarniska ruohonkorsia täynnä. Deleva katseli etäältä tilannetta ja piteli kättään otsallaan. Umbra tapattaisi heidät molemmat vielä.

“Tämä toa vaikuttaa epäkohteliaalta, veliseni”, toinen liskoista totesi närkästyneenä.
“Kenties meidän pitäisi kertoa hänelle, miksei Odinalla kasva ruohoa, parahin Panostaja?” tämän veli vastasi hillityllä äänensävyllä.

“Nyt tooat saatana”, aliupseeripeikko murahti. “Nyt sillä tavalla ettei mitään ylimäärästä, tai arvon tohtori saa kallonkutistuksen MUN tykistä!”

Kersantti asteli esiin liskojen välistä. Hän vetäisi riuskasti käsistään sidotun ga-matoranin eteensä, ja puristi raskasta mutta surullisen pientä asettaan tämän niskaa vasten. Naisen tuttu tryna-kasvo nousi, eikä Umbra ollut heti tunnistaa tätä. Ga-Matoranin toinen silmäkulma oli turvonnut purppuraiseksi ja lähes tunnistamattomaksi.

“T-toa U-umbra”, tohtori Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti, “o-olen pahoillani… että j-johdatin heidät tänne.”

Umbra puri hammastaan turhautuneena. Hän tunsi empatiaa ja halua pelastaa Cehaya, mutta ei voisi antaa periksi tälle roskasakille, joka oli pahoinpidellyt arvon psykiatrin todella huonoon kuntoon.

“Älä – älä välitä naisesta. On tärkeää, että Matoro, vanhin ystäväsi, saa sirun”, ääni Umbran sisällä selitti raakkuen vihaa, tuskaa, epätoivoa, syyllisyyttä. Kaikkea näistä. “E-ei matoranilla niin väliä. Ei ole tärkeä ei.”

“Äänet. Mikseivät ne jätä minua rauhaan pääni sisällä?” Umbra räjähti. Toan sisus kupli, möyri ja pyöri ympäri. Pitäisi olla jokin keino, mutta jos ei ollut? Mitä oli yhden naisen henki universumin kalleimman artefaktin rinnalla?

Deleva tähtäili metsiköstä steltinpeikkoa jousellaan. Osuma oikeaan kohtaan saisi ehkä tämän pudottamaan tohtorin, mutta se ei välttämättä pelastaisi tryna-kasvoa. Aika alkoi käydä vähiin, sillä kaikkien hermot kiristyivät.

Ja jos jotain kiristää tarpeeksi, se voi räjähtää.
Painostavassa hiljaisuudessa matoralaistohtori uskaltautui silti puhumaan, ja se sai tulivoimaisen draakkikaksikon kääntymään tätä kohti närkästyneinä.

“Umbra”, Cehaya sanoi heikosti mutta rauhallisesti. “Missä… missä ystäväsi on?”

“Tuolla sisällä toa Kapuran kanssa”, toa vastasi ja osoitti miekallaan Aft-Amanan porttia.

Tummat linnut kaartelivat ja raakkuivat alueen yläpuolella, luoden pieniä varjoja. Kraa, kraa.

“S-sinun olisi pitänyt estää häntä”, tohtori sanoi. “Kenenkään ei kuulu mennä sinne. K-kenenkään.”

“Maailman pelastamiseksi on tehtävä vaikeita päätöksiä”, Umbra sanoi ja naksautti sormiaan jolloin sai varjosiimalla yhden lentävän hirvityksen niskat nurin. Lintu tippui metsästäjien sekaan ja nämä tuijottivat sitä hetken typertyneinä.
Kersantin kärsivällisyys loppui, mutta sitä ei koskaan tainnut paljoa ollakaan.

“NYT LOPPUI NE TEMPUT!” peikko karjui ja ravisteli asettaan kuin tehdäkseen pointtinsa selväksi. “Me ei yritetä tappaa teitä, jumalauta! Te ootte meidän tiellä, ja me halutaan, että te häivytte, että päästään tonne skrallin laitokseen hakemaan se siru. Mutta jos sitä noin kovaa tosiaan, saatana, haluatte, voidaan me teidät rei’ittääkkin!”

“Miksi uskoisin Pimeyden metsästäjiä?” Umbra kysyi rehellisesti.

“Typerä toa kyseenalaistaa kunniamme”, toinen draakeista totesi sangen paheksuvasti.

“Hänestä tulee entinen toa, jos hän jatkaa samoin”, tämän veli jatkoi. Konekivääri, joka Umbraa osoitti, oli kieltämättä pienen skakdin kokoinen.

Delevan kädet alkoivat puutua ja täristä nuolen valmiina pitelystä, mutta hän veti syvää henkeä ja tähtäyksensä vakaana.
Hän ei ole itsensä. Vääntää linnuilta niskoja poikki ja ärsyttää liipasinherkkää vihollista ihan syyttä. Lisäksi hän tuntuu jollain tapaa väärältä, kierolta, plasman toa mietiskeli plasmanuoli peikkoa kohti. Odinan kauhut muistuivat hänen mieleensä. Ne olivat eläviä mielikuvia, mutta antoivat myös voimaa taistella vastaan.

Mutta ehkä tällä kertaa taistelu ei ollut se mitä he halusivat? Ei viime kertakaan, silloin Odinalla, ollut ratkennut taistelulla. Se oli ratkennut pakenemisella.

Tosin pakoteitä oli vain yksi. Metsästäjät saartoivat heitä kaikilta muilta puolilta.

Ja jos hän ei tekisi mitään, ei tekisi kukaan muukaan. Umbra tapattaisi ensiksi tohtorin ja sitten itsensä. Ja ehkä pari metsästäjää siinä kyljessä. Jos luotisade ei teilaisi heitä molempia sitä ennen.

Plasman toa katsoi olkansa yli. Kaukana, muttei kaukana Kakamalle, oli ovi. Ovi Aft-Amanaan.

Kirouksen portit.

Parempi sekin kuin lyijyä keskivartalossa. Ehkä.
Kyborgitoa heitti aseensa selkäänsä, sytytti Kakamansa hohtamaan punaisena lyhtynä ja syöksyi päin valon henkeä.

“Me menemme nyt. Halusit tai et”, plasmanuoli sanoi ystävälleen, jota ei enää tuntenut. Liskojen ja peikon ammukset lähtivät liikkeelle samalla hetkellä.

Korpit raakkuivat puissa pöllämystyneinä.

Kraa. Kraa.

Kakama alkoi hohtaa oranssia valoa, kun Deleva nappasi toverinsa ranteesta, siitä kipeästä kohdasta josta syväläisen jättikoura oli tätä puristanut vielä hetki sitten.

Lyhyt välimatka mahtui viisarin naksahduksien väliin. Silmänräpäyksien väliin. Tuntui niin nopealta, ettei siihen voinut kuin taitava kakaman käyttäjä reagoida. Miehet rämähtivät ruostuneesta ovesta läpi paikkaan, jonne kenenkään ei pitäisi astua jalallaan.

Ei kenenkään.


Kanohi jarrutti ja pysähdyksen voima iski heihin molempiin.

Huone, johon he kaatuivat läpi oven ja murattien reunustaman ikkunan, oli suuri ja avara. Varjojen kylpemät sohvat ja puiset pienet pöydät olivat muodostaneet joskus sangen miellyttävän odottelutilan, ja aikanaan kirkkaan sininen suuri matto keskellä hallia oli toivottanut niin psykiatrian kirkkaimmat tähdet kuin vaikeimmatkin potilaatkin sisälle.

Samaisen aulan läpi olivat menneet myös Matoro ja Kapura, Deleva oletti. Ja ilmeisesti kapteeni Arupak. Silloin kauan, kauan sitten.

He eivät ehtineet hengähtää tai ajatella. Ikkunat hajosivat, kun konekiväärin tuttu musiikki alkoi taas.

Ja silloin Umbra tajusi jotain, jonka hän tajusi aivan liian myöhään.
“Cehaya!” toa huusi, mutta Deleva oli jo tarttunut hänen käteensä.
“Meidän on lähdettävä pois metsästäjien tulesta!” vanhempi toa melkein karjui yli luotien säkätyksen.

“Ne ovat jo varmasti tappaneet ga-matoranisi”, ääni Umbran pään sisällä raakkui. Raakkui? Raakkui? Mi-miten niin raakkui…
“Mikä sääli! Jossain on nyt leski, joka ei tule koskaan tietämään vaimonsa kohtalosta”, paha omatunto räkätti.

Syyllinen, syyllinen, syyllinen, linnun lohduttomat leuat lauloivat. Murhaaja, murhaaja, petturi.
Ja syyttäviä sanoja eivät karkoittaneet edes Delevan huudot udun takaa ja tulituksen alta.

Myös peikkokersantin ääni karjui rikkoutuvan lasin kilinässä ja luotisateessa jotain. Tulikomentojako? Sitä ei ollut aikaa miettiä.
Miettiminen tarkoitti rei’ittymistä.

Deleva tutkaili kumara-asennosta ympärilleen hiukan hätääntyneenä vetäen Umbraa perässään, mutta onnistui pitämään itsensä kasassa. Adrenaliini oli virrannut hänen suonissaan jo jonkin aikaa. Hän erotti hämärästi rikotun ikkunan, joka ehkä kuului vastaanottotiskille. Se oli siis hänen seuraava suuntansa. Minne tahansa missä ei ollut tällä sekunnilla luoteja.

“Umbra! Kerää itsesi!”

Petturi, petturi, petturi.
“Tapoit Cehayan pelkuruudella. Tapoit Matoron totuudella”, Varjo kuiski Majakassa. “Miten tuletkaan tappamaan Delevan?”

“Veljekset, suojatulta. Ilmis, mukaan! Mennään vetämään niitä TURPAAN!” Kersantin komennot kaikuivat pihamaalla. He eivät saisi pysyä paikallaan, plasman toa tiesi, ja ammukset lähtivät taas matkaan.

“Umbra. Meidän on mentävä!” Deleva huusi ja lähti juoksuun taluttaen hämmentynyttä toveriaan.
Umbra havahtui synkästä mielensä merestä ja lähti seuraamaan ystäväänsä. Miten tuletkaan tappamaan Delevan? pyöri hänen mielessään.

Adrenaliinintäytteinen kaksikko saavutti rytäkällä mielisairaalan vastaanottotiskin, joka näytti hylätyltä ja lohduttomalta kuin tämä koko matka. Toien huomio kiinnittyi kuitenkin infotiskin vieressä, vielä ehjässä lasissa kiinni olevaan haalistuneeseen karttaan.

“Kerrankin jotain hyödyllistä”, Deleva murahti jo hiukan toiveikkaampana kartan edessä. Luotien keskeltä kuului raskaita askeleita. Rautaisia askeleita, jotka eivät välittäneet lyijyistä pätkääkään.

Tum.Tum. Niin ne askeleet sanoivat. Ja kaasut vaihtuivat marssijan hengittäessä.

Toat silmäilivät karttaa ja yrittivät painaa sitä verkkokalvoilleen. Painaa mieleen yksityiskohtia..

“Lyijyovet vai kellari?” Umbra kysyi ystävältään kun tämä puri hammastaan. Kaaos ja epätietoisuus alkoivat vaikuttaa jopa veteraani-toan ajatuksenjuoksuun. “Ystäväsi ei onnistu sulattamaan ovia tarpeeksi nopeasti ja jotain ikävää on tulossa tänne. Suosittelen hyppyä kohti tuntematonta”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. “Hyppyä varjoihin, nimittäin!”

“Kellari sitten”, Umbra sanoi päättäväisesti ennen kuin Deleva ehti edes antaa vastausta ystävänsä kysymykseen. Oli kuin Bio-Klaanin päämoderaattori olisi puhunut itsekseen, Deleva mietti huolissaan. Entä jos hän olikin?

Raskaat askeleet lähestyivät. Tum, tum, tum. Syväläishirviö marssi samaa reittiä kuin hekin olivat tulleet, ja rysäytti itsensä läpi esteistä jotka he olivat kiireisinä kiertäneet. Ammukset vain kilahtelivat ilmanautin maakelluspuvusta. Se oli onneksi vielä kaukana.

Tum. Tum. Tum. Mutta ei olisi kauaa.

Umbra tutkaili maailmaa infotiskin rikotun ikkunan läpi. Pöytä, arkistokaappeja, valtavia, kellastuneita paperipinoja. Useita ovia. Puinen, suuri lyijyinen.

Moderaattori syöksyi päin ovea ronskilla kyynärpäätaktiikalla odottaen törmäystä… mutta ovi ei ollut kiinni. Se heilahti auki vaivatta. Takahuone, johon siitä pääsi, oli arkistokaappien ja työpöytien täyttämä. Vanhoja puhelimia ja ikivanhoja teleruutuja odotteli yksinäisinä pöydillä matoraneja, jotka eivät koskaan enää siellä työskentelisi.

Deleva juoksi ystävänsä kannoilla. Hän ei halunnut jäädä luodeista piittaamattoman asian kynsiin, jos sillä edes oli kynsiä. “Mikset kerro suunnitelmiasi minulle?” toa karjui ärtyeenä. “Oletko sinä edes hereillä, Umbra?” Plasman toa alkoi olla tympääntynyt Umbran touhuun tehdä asioita hätiköidysti ja ajattelematta.

“Koska suunnitelmaa ei ole”, Umbra vastasi. “Tai jos olisin saanut sen syväläispellen varjovoimilla alas. Olisimme saaneet edes yhden pelistä…”

“Näin kuinka rampautit sitä shasaalia. Se oli varsin ikävää”, Deleva kertoi. “Mutta tarkoitan vain, että kertoisit minulle mitä aiot ennen kuin toimit. Tiimityö ei oikein toimi näin.”
Hetken taukoa draakkien aseen laulussa seurasi kuumana hehkuvan piipun vaihto ja uuden panosvyön niksahdus. Noin tiimityö toimi.

“Ehkä neljä klaanilaista voisi saada nuo voitettua, muttei kaksi. Joten meidän pitää paeta niitä, tai johdattaa ne erilleen. Se on tällä hetkellä ainoa järkevä suunnitelma minkä me olemme keksineet”, Umbra selitti vailla katsekontaktia.

“Olet oikeassa… mutta lakkaa puhumasta itsestäsi monikossa”, plasman soturi sanoi hiukan ärsyyntyneenä, ehkä peloissaankin. “Ehkä on parempi, että kartoitan vähän reittivaihtoehtoja.”

Plasman toa kiinnitti huomionsa raskaseen lyijyoveen aiemmassa huoneessa, vaikka aikaa ei tosiaankaan ollut paljon. Se oli paksu, aivan liian paksu tavanomaista parantolaa varten. Jokin tässä ei täsmännyt. Oli suorastaan yliampuvaa tehdä sellaiset ovet hullujenhuoneeseen. Olihan?

Tum tum tum, kuului yhä lähempää.

Umbra oli löytänyt oven, joka johti alaspäin kellarikerrokseen. Sen vieressä roikkui
parilla naulalla kiinni oleva lauta, jossa luki jotain turvatarkastuksesta. Portaat oven takana veivät ah niin ihaniin varjoihin, jotka kutsuivat Umbraa, sammunutta majakkaa, luokseen.

“Deleva, tule”, hän sanoi, ja valo astui pimeyteen.

Aivan kuin silloin, kun askel pimeyteen oli johtanut epäkuolleiden toien kultin kohtaamiseen.

Mutta eihän täällä ollut sitä riskiä? Kellarihan oli turvallinen, olihan?


Kellari
Turvallinen, onhan?


Siellä oli pimeää. Kaukaa yläkerrasta kuului yhä etäistä ammuntaa. Syvälle varjoihin he olivat sukeltaneet pakoon vaarallista viisikkoa. Umbraa kellarin pimeys kiehtoi, mutta Deleva ei pitänyt pimeydestä, joka kätki syleilyynsä asioita.
Niinpä plasman henki päätti luoda oikeaan kämmeneensä hiukan tulikuumaa plasmaa, kuin punaiseksi soihduksi.

Elementtivoimiaan säätelemällä toa sai himmennettyä kätensä valaistusta sen verran, että he pystyivät erottamaan asioita huoneessa. Takaisin ylös johtavan portaikon edessä oli rappeutunut, mutta ennen niin rauhoittavan sininen seinä.

Deleva tutkaili lattiaa. Hänen jalkojensa juuressa oli jotakin… -toa hätkähti luultuaan nähneensä verta, mutta helpottui huomatessaan sen olevankin vain… maalia?

Punaista, kauan sitten kuivunutta ja hieman pois raapiutunutta maalia.
m e n k ä ä p o i s, lattialla luki.

“Tämä paikka karmii minua”, kyborgitoa sanoi hiljaa. “Löydämme varmasti edestämme jotain todella ikävää”, hän tuhahti. Umbra oli ollut taas omissa oloissaan, mutta oli tullut uteliaaksi punaisesta tekstistä. Kuka oli viestin jättänyt? Ja milloin?

“Meidän pitää olla valmiita kaikkeen mahdolliseen. Nämä varjot kuiskivat minulle asioita, mutten saa niistä mitään tolkkua”, langennut toa kertoi. “Varjotkin vierastavat tätä paikkaa.”

“Mitä tarkoitat?” plasman toa kysyi. Umbra oli ihmeen itsevarma täällä alhaalla pimeydessä.

“Nekin… nekin ehkä pelkäävät täällä jotain”, sammunut lyhty jatkoi.

Kyborgitoa keskittyi valaisemaan pimeää huonetta ja etsimään mahdollisia uusia tekstivihjeitä siitä, mitä siellä oli oikein tapahtunut. Umbra teki samoin, mutta hiukan kauempana – hän havaitsi, ettei enää tarvinnut valoa yksityiskohtien erottamiseen. Pimeys oli ystävä.

Toat jatkoivat käytävää ja ohittivat varaston oven. Käytävän ensimmäinen teksti oli portaiden vieressä ollutta paljon selkeämpää. Vaikutti siltä, että kirjurin käsi oli ollut silloin vakaampi.

Jos ette ole n i i tä… painukaa helvettiin.
Kirjaimellisesti.
Se ei ole kovin montaa sataa kioa täältä etelässä. J̷a ̡ole̵t͝te̢ ̵s̶iell͡ä ͝p͢are͝mm͡a̧ss̕a tưrv̀a͝s͡sa.



“Umbra. Tässä tekstissä puhutaan jostain ‘niistä’… ja että meidän pitäisi painua helvettiin. Kirjaimellisesti”, plasman toa huusi toverilleen, joka oli jo edellä. “Ja muutaman sadan kion päässä etelässä on jokin turvallisempi paikka”, plasman toa lisäsi, astuessaan kyseisen tekstin yli. Miksi koko Metru Nuin seikkailu oli ollut pelkkää lukemista ja mysteereitä, hän huomasi pohtivansa tympääntyneenä.

“Turvallisempi paikka. Muutaman sadan kion päässä. Aivan!” yhä kirkkaammaksi muuttuva ääni Umbran sisällä kertoi. “Alan pikkuhiljaa ymmärtämään pelokkaita varjoja”, hän kuiski Umbralle.

“Karzahni”, Umbra sanoi. “Karzahni on turvallisempi paikka.”

“Mitäh?” Deleva kysyi korottaen ääntään. “Oikeastiko?”

“En minä tällaisessa tilanteessa pilailisi”, Umbra tiuskaisi. “Näetkö nuo isot punaiset silmät lattiassa? Ne tarkoittavat jotain, josta en pidä.”
Värisevin käsin oli käytävän lattiaan maalattu jotain, jota Deleva oli luullut aiemmin suuriksi pyöreiksi matoralaisiksi kirjaimiksi. Niin värisevin käsin, että maalia oli roiskunut seinällekin. Mutta ei. Ne olivat silmiä. Suuria punaisia silmiä, joiden kolmion muotoiset pupillit tuijottivat heidän suuntaansa.

“Väitätkö, että… meitä tarkkailtaisiin?” plasman toa kysyi.

“On se ollut mielessäni jo pitkään. Nämä varjot kätkevät niin paljon salaisuuksia sisuksiinsa. Ja… täällä on lisää tekstiä”.

Jos olette n i i t ä…
painukaa takaisin helvettiin

pyydän

“Meidän… meidän käsketään painua Karzahnille”, Umbra luki tekstin ääneen.

“Noin tuo ei edes kuulosta kauhean uhkaavalta”, Deleva mutisi ja asteli Umbran viereen pitkin harppauksin. Plasmakäsi kipinöi yhä soihtuna hänen päänsä yläpuolella paljastaen yhä enemmän kellarin rapistunutta betoniseinää. Toa vilkaisi nopeasti Umbran lukemaa tekstiä. Sotkuinen punainen kädenjälki, todennäköisesti matoralaisen, raahautui lattialaattoja pitkin jättäen värivanan.

Sädetikkumainen valaisin paljasti laatoitetun huoneen johtavan syvälle pimeyteen, mutta myös jonkinlaisen reunan. Rotkon. Onkalo oli syvä, todella syvä. Tuntui kun kipinämajakan valo vain raapaisisi pintaa. Kipinät paljastivat rikkinäisestä ja rappeutuneesta betonista törröttävät teräspalkit, kuin vaarnat tai hampaat, jotka muodostivat teräviä varjoja. Hirvittävän kidan joka ahmaisisi heidät jos he horjahtaisivat.

“Mitä teemme nyt?” Deleva kysyi ystävältään.

“Jotenkin tuo rotko pitää ylittää”, toa sanoi määrätietoisesti. Hän pani merkille, että rotkon toiselle puolelle oli noin viisi metriä. “Olisipa tässä Mordusissani Mirun tai Kadinin voimat”, Umbra mutisi itsekseen. Tai toimisipa tämä edes, hän lisäsi itselleen. Jos hän käyttäisi naamiotaan, se todennäköisesti räjäyttäisi ulos kaikki voimat, jotka siihen oli Avra Nuin jäljiltä taltioitu. Eikä siitä tulisi kaunista.

Rotkon yläpuolella oli katossa metallisia putkia, joista saisi kyllä kiinni jonkinlaisella kelalla ja koukulla.

Harppuunalla?

Kraa kraa.

Harppuunalla…

“Harppuunamies on voinut kuolla takiasi”, negatiiviääni nauroi hänen päässään sukien mustia sulkiaan. M-mitä, ei? Sulkiaan? M-miten niin sulkiaan? “Ei pelastanut harppuuna häntä totuudelta, ei!”

“Ei. En halua ajatella Matoroa. Tai sitä, että olisin aiheuttanut hänen… k-kuolemansa!” Umbra huusi hiljentääkseen mielensä äänen.

Kuolemansa, uolemansa, mansa, ansa kaikui rotkossa.

Ansa, ansa, ansa.

Deleva ei tiennyt miten suhtautua Umbran tunnekuohuihin. Mielisairaalassa mielisairaan kanssa. Kuinka sopivaa. Mutta Umbra kuitenkin oli hänen ystävänsä. Matorosta ja Kapurasta hän ei ollut enää niin varma, mutta halusi löytää heidät yhtä kaikki. Epätietoisuudelle ja spekulaatiolle ei saanut antaa valtaa.


“Umbra. Matoro ei ole vielä kuollut. Uskon niin. Me löydämme hänet. Hänet… ja piru, myös sen Nimdan sirun. Sitten annamme Allianssille, ja vaikka noille metsästäjillekin ja kaikille muille kusipäille palloon tuolla sirulla”, Deleva puristi toverinsa olkapäätä yrittäessään rohkaista tätä. Heidän katseensa kohtasivat. “Sitähän varten me olemme täällä.”

Nuorempi miehistä ei tiennyt, mitä sanoa. Runneltu puolikone oli silti enemmän toa kuin hän koskaan. Ja hän oli elämänsä velkaa tälle.

Umbra huokaisi. “Olet oikeassa… anteeksi räjähtämiseni.”
Ja nyt ääni hänen päänsä sisällä käski häntä keräämään itsensä ja kestämään vastoinkäymiset kuin mies.

“Mennään ihan ongelma kerrallaan, veli. Ei kannata huolehtia asioista, mitkä eivät ole vielä tapahtuneet. Ratkotaan vaan seuraavaksi, miten ylitämme tuon rotkon.”

Umbra astui aivan pimeyden suun reunalle, ja tuijotti pimeyttä. Ja Kraa katsoi häntä takaisin sieltä.

“Varjot. Syvyyksien varjot. Ne kutsuvat meitä”, hän mutisi. “Voisivatko ne myös auttaa meitä?” ääni Umbran pään sisällä kysyi, ja into siinä kasvoi. “Osaat… osaat luoda valosta objekteja, hologrammeja. Olisiko mahdollista tehdä sama varjoilla?”

Umbra oli vaiti, nyökkäsi vain veljelleen. Hän tiesi, että se oli mahdollista. Se oli sama asia. Kolikon toinen puoli.

Alkukantainen, väkevä ja väkivaltainen, mutta samalla hiljainen voima alkoi vallata hänen kehoaan. Hän tunsi elementin kutittelevan hänen solujaan, lihaksiaan, koko kehoa. Ja mieltä. Varjot alkoivat hiljaa liikkua, mutta niiden tanssi alkoi koko ajan voimistua.

Ne alkoivat yhtyä toisiinsa kuin jättiläismäiseksi salmiakkinauhaksi. Varjoköysi pyöri rotkon keskellä kuin universumin alkuaikojen pimeys. Ääneti ja kauniisti. Mutta myös sillä oli tarkoitus ja tehtävä. Kohtalo. Kuin elävä mittarimato se otti toisella päällään kiinni rotkon vastakkaisesta puolesta ja venytti toista puolta kohti klaanilaisia. Umbra pyöritteli käsiään yhdessä, jolloin se alkoi ohentua, vahvistua ja litistyä.

Deleva katsoi pöllämystyneenä eteensä. Hän ei pitänyt siitä, miten synkällä tiellä valon toa kulki. Se… pelotti häntä. Mutta se oli kaikki, mitä hänellä oli.

“Mennään yli”, Umbra sanoi, kun silta vaikutti tehneen tarpeeksi tukevan muodon itselleen.

Kaksikko asteli sillalle, mutta se tuntui niin väärältä… vaikka silti eri tavalla kuin Aft-Amanan sydän. Oli kuin silta olisi huokaillut kaksikon hatarien askelten alla, vaikuttaen miltei elävältä, lämpimältä. Muodoton silta jäi nopeasti kaksikon jälkeen, jonka jälkeen tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Klaanilaisten päästyä varjosillan avulla rotkon toiselle puolelle he näkivät edessään taas lisää kirjaimia. Lattiaan maalattuja sanoja. Teksti vaikutti siltä kuin sen kirjoittajalla olisi ollut vakaampi kirjoituskäsi kuin edellisten tekstien kanssa. Tai sitten teksti oli kirjoitettu ennen muita.

Salaisuuksien etsijä! Jos ansani tappavat sinut, haluan sinun tietävän että siinä ei ole mitään henkilökohtaista.

Jos ansani jo tappoivat sinut ja luet tätä silti, olen hyvin, hyvin pahoillani.

“Rotko oli oikeassa. Se oli ansa”, musta mielen kasvatti kertoi Umbran pään sisällä. Ansa, ansa, ansa oli kaiku vielä hetki sitten kertonut.

“Väistimme siis jo ansoja, mutta täällä on varmasti niitä vielä lisää”, Deleva vastasi sanat luettuaan. Plasman toa päätti tutkia tilaa mahdollisten ansojen varalta. Soihdun valo paljasti seinän vieressä olevan romumetallikasan todellisen luonteen: se oli metallikaappi, joka oli vain muutamalla ruosteisella vaarnalla seinässä. Todennäköisesti suunniteltu romahtamaan jonkun onnettoman niskaan.

Deleva kiersi rojun niin kaukaa kuin pystyi. Hän ei halunnut laukaista sitä.

Käytävät olivat olleet joskus puhtaan siniset ja valkoiset. Nyt ne olivat likaisenharmaat ja pölyiset, jos ne saivat tarpeeksi valoa väriä näyttääkseen. Oikeastaan kaikki hylätyssä laitoksessa oli harmaata.

Käytävän päässä oli rautaovi, joka ei näyttänyt voivan kauhean hyvin. Näytti, kuin jokin olisi möykyttänyt sitä lekalla. Vääntynyt kyltti kertoi hitsatuilla sanoillaan ‘HAASTAVAT”.
“Haastavat…?” Umbra mutisi. “Potilaatko?”

Deleva ei viitsinyt vartoa enempää, vaan antoi kättensä poltteen käydä esteen kimppuun. Ovi voi vielä vähemmän hyvin sen jälkeen.

Uksi suli pois kaksikon silmien edestä. Plasman punertava hehku valaisi ihanasti pimeyttä. Mutta se oli kuumaa kuin pätsissä. Sula rautaköntti yski kuolettavan hajuista kaasua ja savua, jonka läpi kaksikko hyppäsi uuteen huoneeseen.
Taas uusi käytävä, mutta kaarevampi ja leveämpi, ja se näytti jatkuvan kahteen eri suuntaan. Deleva loi taas käteensä soihdun. Hän katsoi jalkojensa alle. Siellä oli lisää tekstiä!

Jos uskon tarpeeksi k o v a a,
ehkä teitä ei koskaan o l l u t kaan ?



“Nämä… tekstit menevät aina vain kryptisemmiksi”, Deleva tokaisi. Hänen katseensa etsi lisää vihjeitä seiniltä, mutta soihdun heikko valo paljasti vain kaarevan käytävän täynnä lyjiyovia, joiden päällä oli numeroita. Loputtomasti sellejä.

“Vaikuttaa ihan vankilalta”, Umbra sanoi viimein. Delevakin oli tullut tähän samaan johtopäätökseen. “Minne me etenemme?” oli majakan vuoro kysyä.

“Oikealle. Menemme oikealle”, Deleva viimein sanoi, punnittuaan vaihtoehtoja hetken päässään. Käytävä paljastui suureksi ympyräksi, jonka piiriä pitkin he kulkivat sellien ovien ohi.

Kaksikko lähti Delevan lyhdyn valossa suunnistamaan oikealle. He huomasivat etteivät heitä vastaan tulleet sellit olleet lukossa. Näytti siltä, kuin osalla selleistä ovi olisi ollut jopa raollaan. Tämä kylmäsi kuumapäistä Delevaa. Hän muisti sellinsä Odinalla. Ja se ei ollut mukava muisto. Mutta hän ei voinut olla miettimättä, mitä Aft-Amanan “haastavien” tapausten ostastolla odotti.

… ei. Ei missään tapauksessa.

He eivät avaisi hylätyn mielisairaalan sellinovia.
Jos he jonkin asian jättäisivät tekemättä, niin sen.

Kolkoilla käytävillä lojui kaikenlaista tavaraa; papereita, rikkinäisiä laattoja, nauloja ja ties mitä. Deleva poimi ruudutetun paperiarkin käsiinsä, ja päätti tutkia, mitä se sisälsi.

Olen aika varma, että minulla on nälkä ensimmäistä kertaa viikkoihin. Yleensä s i r u n i on pitänyt sen poissa.
Turakho-närhi ilmeisesti pesi yhteen selleistä. Sillä aikaa kun se oli poissa, kävin hakemassa itselleni syötävää.

Siinä samassa melkein osuin yhteen vaijereistani. Pitää olla tarkempi.

Se mikä vain hidastaisi n i i t ä tappaisi minut.

– Arupak

“Umbra… tämä on Arupakin kirjoitusta!” Deleva huudahti. Toa otti maasta nopeasti toisenkin paperin. Käsiala oli selkeää ja helppolukuista.

Tohtorini sanoi minulle, että päiväkirjan pitäminen auttaisi. Olen nyt tehnyt näitä… en tiedä, viikon? Ymmärrän tavallaan, mitä hän sillä tarkoitti. Tämä on kuin joku kuuntelisi, kun vuodatan sydäntäni. Joku muukin kuin vain s i r u n i.
“Jos et kerro minulle”, tohtori sanoi. “Kerro paperille.”
Tohtorini oli viisas. Harmi että hän on poissa. Harmi että näin piti käydä.

Mutta noudatan yhä hänen pyyntöään. Tässä minä laitan sanoja paperille.
Vaikka en näitä missään voi säilyttääkään. En voi riskeerata, että joku löytäisi.

Kukaan ei saa tehdä virheitäni.
Sama ei saa toistua.

– Arupak

Deleva tutkaili nopeasti muita papereita. Vastaukset, hän tunsi niiden olevan aivan hänen ulottuvillaan. Sääli, ettei jääveli ollut paikalla; hän olisi ollut niin innoissaan uusista löydöistä… tai olisi edes ymmärtänyt niistä enemmän.
Toan epäonneksi muste oli pilannut monet sivuista lukukelvottomiksi. Yhden paperin tekstistä Deleva uskoi vielä saavansa selvää.

miksi tuska ei mene pois?
miksi se sattuu yhä?

– arupak?

Delevan sydän pamppaili tämän rinnassa. Puoli-toa vilkuili ympäriinsä pimeydessä. Mitä Arupakille oli oikein tehty? Ja… oliko piraatti yhä Aft-Amanassa?

“Arupakin muistiinpanot ovat pelottavaa ja ikävää luettavaa. Merirosvo kertoi näissä papereissaan yksinäisyydestään ja tuskastaan. Tuskasta, joka ei loppunut. Mitä se sitten tarkoittikaan”, Deleva kertoi toverilleen, joka tähyili varjoihin, jotka heitä ympäröivät.

“Meidän on varmaan jatkettava matkaamme”, Umbra jätti vastaamatta ystävänsä kertomukseen ja lähti harhailemaan eteenpäin jonkin ajamana. Deleva laski paperit takaisin lattialle varoen… kuin merirosvon muistoa kunnioittaen? Hän ei ollut itsekään aivan selkeä. Joko hylätty laitos teki sen, tai hän otti sen vain tekosyynä.
Joskus oli terveellisempää vain heittäytyä hulluksi. Tällaisessa paikassa ei pysyisi selvänä hengissä.

Toa-kaksikko jatkoi matkaansa Delevan punertavalla valolla valaistussa käytävässä. He tulivat rusikoidulle ja hievahtamattomalle ovelle – lienikö ansan tulosta – jonka vieressä oli kyltti.

VALVOMOHUONE – Potilailta pääsy kielletty

Ja sen alle… tuherrettuna samalla punaisella…



näkee sinut

näkee minut

“Mitä… tuo tarkoittaa? Näkee sinut, näkee minut?” Deleva kysyi ääneen. Kyborgin mieleen alkoi yhtäkkiä hiipiä ajatus siitä mystisestä seuraajasta, varjostajasta Onu-Metrussa. Ja siitä, että hän ei välttämättä edes kuullut, vaikka joku liikuskelisikin aivan vieressä, lyijyisen sellinoven takana.

Tarkkaillen.
Valvoen.

“Tuo vain vahvistaa meidän molempien epäilykset seuraajasta”, Umbra vastasi vaikka tiesikin, ettei Deleva odottanut vastausta. He jatkoivat hiljaisuuden vallitessa eteenpäin käytävää, joka jatkui aina vain. Lattiassa oli lisää punaisia töherryksiä – mielettömiä, tarkoituksettomia läikkiä maalia. Mutta pian ne olivat jotakin muutakin. Umbra tajusi seisovansa taas yhden jättiläismäisen silmän päällä. Arupakin taideteoksia. Aivan varmasti. Delevakin pani merkille, että lattialla oli niitä kuin pisaroittain. Kuin veripisaroittain.

“Umbra! Arupakin taideteokset liittyvät silmiin ja näkemiseen… niinkuin ne sanat; ‘näkee sinut, näkee minut’. Se ei paljoa ole, mutta on ainakin jokin yhteys”, plasman toa ideoi.
“Niin”, varjon toa sanoi poissaolevana metrien päästä pimeydestä. “Niin kai.”

Deleva juoksi ystävänsä luokse, joka oli kumartunut ison paperiläjän puoleen. Paljon hiirenkorvilla olevia papereita, oletettavasti Arupakin tuotoksia. Monet niistä oli revitty pieniin osiin, joiden kasaamiseen klaanilaisilla ei ollut aikaa, jos metsästäjät seurasivat heitä yhä. Umbra onnistui löytämään joitakin ehjiä papereita kasasta. Arvokkaita vihjeitä?

Tänään oli parempi päivä kuin eilen. Tai ainakin luulen niin.

En osaa erottaa tätä päivää eilisestä, koska en nuku. Mutta olen melko varma että tänään on parempi kuin eilen.

Tällä unenvajeella minun pitäisi kai olla kuollut.

Se olisi niin paljon helpompaa, eikö niin?

Jokin laukaisi eteläpuolen ansavaijerit. Täytyy lopettaa.

– Arupak

Umbra oli juuri kertomassa Delevalle löydöstään, mutta tajusi, että Kal oli löytänyt jotakin muuta.
Plasman toan edessä oli punainen kolmio, jonka sisällä oli punainen silmä. Sen jälkeen oli taas karmivaa tekstiä.

Kaunis, kaunis pakkomielteeni.
Pidä ne poissa.
Pidä minut hereillä.
Hereillä en näe unia.

kun olen hereillä n e eivät t u l e

“Umbra! Tule tänne! Sinun on parasta lukea tämä”, Deleva huusi toverilleen. Umbra lopetti paperipalapelin kokoamisen.

Punainen kolmio näytti kammottavalta ja niin sen lähellä oleva tekstikin. Asiat, jotka tulevat unista?

“Sinäkin tulit unista, etkö tullutkin?” Umbra kysyi itseltään. Omatunto ei vastannut. Se epäröi, koska ei oikeastaan tiennyt kaikkea. Tiesikö se edes omaa alkuperäänsä. Ehkä, ehkä ei.

“Lopeta tuo itseksesi puhuminen”, Deleva huusi. Hänen teki mieli lyödä Umbraa säikyttelystä. “Tässä lähellä on taas ovi, mutta se ei ole sellin lyijyinen ovi. Ehkä sitäkin kautta pääsee kaarevan käytävän keskukseen?” hän jatkoi.

“Valvomoon?” Umbra kysyi. “Vastaukset väijyvät valvomon varjoissa, veli”, ääni hänen päässään kertoi. “Astu ahdinkojen ahjoon, av-toa”, ääni raak- nauroi. Nauroi, ehdottomasti nauroi.

Deleva nyökkäsi. Hän astui edeltä metallisesta ovesta sisään. Umbra tuli tiukasti hänen kintereillään.

Plasmavalo raotti hämyisää pimeyttä. “Ruosteisia vaijereita? Kolmisen kappaletta. Näyttää ansalta”, Deleva mutisi havaitessaan ketjujen katkaisevan käytävän keskukseen. Ne sukelsivat syvälle seiniin, ja pidättelivät siellä jotain, jota toat eivät mielellään vapauttaisi niskaansa.
“Keskity. Ota tilanne haltuun. Pääset kyllä noiden raoista”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. “Se on kuin peliä, paitsi tässä pelissä jotain oikeasti pahaa tapahtuu sinulle ja ystävällesi. Mutta siihenhän sinä oletkin jo tottunut!”

“Umbra. Oletko varma tästä? Emme tiedä, mitä ne laukaisevat, jos-” Deleva kysyi ystävältään, mutta lopetti kesken. Päämoderaattori oli jo pujottautumassa rautalankojen lomitse. Valon toa pidätti hengitystään. Sydän pamppaili hänen rinnassaan. Hitaasti, mutta varmasti hän pääsi rautalankaviritelmistä niihin koskematta. Enää oli ongelmana käytävän päässä oleva raskas ovi, joka kätki varmasti sisäänsä jotain tärkeää.

“Tarvitsen plasmaasi, Deleva”, Umbra huusi ystävälleen. “Tämä lyijy pitää saada jotenkin avattua”.

Oli Delevan vuoro kuumotella. Sydän pamppaili toan rinnassa, kun tämä pidätti hengitystään. Hänen kakamansa terävät poskipäät kävivät keskimääräisen pölyhiukkasen paksuuden päässä yhdestä vaijerista, mutta toa onnistui pääsemään toiselle puolelle. Hengittämään hän suostui vasta ollessaan metrin päässä hullun merirosvon vaijeriansasta.

Deleva laukaisi polttavan plasmavyöryn oveen. Umbra päästi varjojen kourat pahoinpitelemään sen molekyylirakennetta. Ovesta tuli nopeasti sulaa ainetta heidän edessään.

Sulan lyijyn himmettyä… pimeys. Valvomohuone oli ympyrän muotoinen huone, jonka keskellä oli pöytä. Vanha näyttöpääte oli pölyttynyt aikojen saatossa, ja kaikkialle oli roiskittu yhä enemmänkin epäselvää punaista tekstiä. Tai ainakin he toivoivat että se oli edelleen tekstiä. Vain maalia.
Tilaan johti kaksi muutakin ovea. Toinen niistä oli teljetty kasalla rikkinäisiä näyttöpäätteitä. Umbra ei halunnut kysyä, miksi. Hän siirsi katseensa lattialla lojuvaan paperipinoon, joka oli käpertynyttä ja pölyistä. Ja otti yhden niistä käsiinsä.


Hei taas.

Eilisen ansavaijerit olivat väärä hälytys. Yksi linnuista törmäsi sellaiseen ja jäi kaatuvan oven alle.
Tiesin, että se oli tulossa hakemaan minua. Tiesin, että se oli tulossa nokkimaan. Satuttamaan.

Mutta silti se oli ensimmäinen elävä olento jonka olin nähnyt viikkoihin.
Pidin sille hautajaiset. Siellä se lepää, sisäpihalla sen suuren pihlajan juurissa.

Minun pitäisi kai laittaa näihin päivämääriä, mutta en enää muista päivämääriä. En tiedä, koska päivä on viimeksi vaihtunut. Ulkona on ehkä syksy, ehkä loppukesä.

En nuku edelleenkään.

Ei väliä.
Nekään eivät nuku.

Minäkään en siis voi.

– Arupak

Sitten toisen.
“Tuota… Umbra…”
Umbraa ei juuri kiinnostanut, mitä Deleva hämmästeli huoneen seinillä. Lisää punaista tekstiä, epäselvää ja kryptistä. Arupakin päiväkirjoista löytyisivät vastaukset.

Toisinaan en voi olla miettimättä, miksi tällainen laitos on niin lyijyllä ja teräksellä vuorattu. Juuri nyt se on suojani, kilpeni, haarniskani. Oma pieni linnakkeeni.

Vaikka mikään haarniska ei n i i t ä pysäytä.

Mutta se ei silti täsmää. On aivan kuin tämä laitos olisi… rakennettu pitämään siru tallessa. En tiedä, se on vain teoria. Huono sellainen. Mutta tohtorini käski kirjoittaa kaiken ylös, mikä tulee mieleen.

Ja onhan tässä kaupungissa ollut aina muutenkin jotain mätänä. Sen tiedän vaikka en paikallisia olekaan.

Cehaya puhui jotain tarkennetuista turvatoimista. Ja joskus näin puutarhojen liepeillä kaupungin poliiseja. Konemaisia, liskonkasvoisia. Sisällään vain hammasrattaiden ikuinen kalke ja viisarien kolkko laulu. Tätä laitosta vartioidaan tarkemmin kuin kukaan tietääkään.

Jotain ne ovat tänne piilottaneet. Mitä?
Minut? Sehän se hauska ajatus olisi. Sirun?

Tai ehkä Aft-Amana vain on olemassa, koska siru suojelee minua. Koska siru niin päätti.

Koska minä niin päätin?

Kumma juttu. Päätin tulla tänne itse, koska tarvitsin apua, suojaa, pelastusta.

Mutta ehkä niin päätti sirukin. Mistä sitä ikinä tietää?

– Arupak

Kolmas päätyi toan käsiin. Ennen niin selkeä käsiala alkoi horjua. Hajota. Repeytyä sekalaiseksi sotkuksi.

en tiedä, koska viimeksi oli nimeämispäivä

päätin että tänään on nimeämispäivä

annoin itselleni lahjan

mietin Taripia

joskus olisi vain parempi unohtaa

– aru

Joku muu olisi saattanut havaita tekstin tragedian, mutta Umbrapari ei siitä juuri nyt välittänyt. Oli mentävä eteenpäin tarinassa. Löydettävä ratkaisuja.
“Varsin positiivista settiä. Arupak taisi olla hullumpi kuin me luulimmekaan. Toivottavasti siruilla ei ole tällaista vaikutusta kaikkiin.”

Plasmanhenki ei kuunnellut. Hän haukkoi henkeään, kun hänen katseensa harhaili ympäri lattian koukertelevissa punaisissa teksteissä. Teksti alkoi muuttua koko ajan entistä epäselvemmäksi, pirstaleisemmaksi kuin kirjoittajansakin.

Mutta hän jatkoi.

Joka seinälle.

Joka lattialle.

Väsymättä.

Joka nurkkaan.

ei, tohtori
ei lääkkeitä
olen terve
olen terve

“Umbra…”

n i i t ä e i o l e
Ne ovat vain päässäni, tohtori
N I I T Ä EI O L E





Umbra kahlasi yhä merkintöjen meressä. Liikaa mustetta levinneenä pitkin papereita, todella epäselvää tekstiä. Mutta sitten. Bingo!

Nyt kun tarkemmin mietin, tohtori Cehaya saattoi puhua jotain Metru Nuin tukemista kokeellisista lääketesteistä. Ei väliä. Minuun niitä ei kokeilla, hän sanoi. Olen ilmeisesti liian tärkeä potilas.

Näin vilauksen tohtorini sieluun, tai ainakin luulen niin. Hän tekee pitkiä vuoroja, uupuu. Hänellä on ikävä miestään. Miellyttävä mies, oikein komea. Haavoittui rhotukasta silloin kun kaupunki soti.
Olen melko varma, että aviomies ei ole syntyperäisiä metrulaisia. Sen on täytynyt olla heille vaikeaa.

Mutta enemmän vaikeaa tohtorilleni oli se, kun tilanne alkoi livetä hänen käsistään. Ja olen varma, että sillä mitä täällä testattiin oli jotain tekemistä asian kanssa. Se ei voinut olla vain sirun ansiota.

Ei ainakaan kaikki siitä.

Vastauksia… olen varma että kylmiössä on vastauksia, mutta pelkään liikaa mennäkseni sinne.

Toisaalta se saattoi olla vain minunkin syytäni.

Ehkä linnut ovat tulossa koska ansaitsen sen.

Ei väliä. Olen valmis.

Tarip, minä tulen.

– Arupak

“Kylmiö? Arupakin mukaan kylmiössä saattaa olla vastauksia”, Umbra puheli itsekseen. “Mitenköhän sinne pääsee?”

Deleva ei voinut keskittyä puheeseen. Punainen teksti lattiassa, katossa ja seinissä kertoi paljon paljon enemmän.
“Umbra… näetkö sinä mitään tästä???

S O I T A M I N U A
S O I T A M I N U A
TIK TOK
S O I T A M I N U A
S O I T A M I N U A
aika loppuu
T I K T O K

N U K E N T E K I J Ä

N U K E N T E K I J Ä

SIELUNPARSIJA

LINNUT
L I N N U T
PÄÄSSÄNI
MIELESSÄNI
UNISSANI
S Y D Ä M E S S Ä N I

s aatoin rikkoa jotain
ja nyt kaikki muutkin ovat sekaisin
tarip
anteeksi
tarip
anteeksi
tarip
A N T E E K S I

ne eivät tappaneet sinua
vaan minä

a n t e e k s i
A N T E E K S I
A
N
T
E
E
K
S
I

Langenneen valon toan pinossa oli enää yksi paperi. Käsiala oli Arupakin, mutta paljon siistimpänä kuin ennen. Jokin siinä kuitenkin tuntui olevan… pielessä.

Pois häätää varjot petosten. Ja langenneiden enkelten.
Tuo Mies Punainen.

Unohtaminen, tohtorini… se oli helpompaa kuin koskaan uskoinkaan! Tänään on kaunis päivä unohtaa.

Päätin unohtaa.

Ja nyt ymmärrän, tohtorini.

Ymmärrän niitä.

Ymmärrän Nukkeja.

Ymmärrän miksi ne seuraavat Kohtaloa.

Eivät noudattaakseen sitä, vaan…






Sitten paperit loppuivat, mutta punaista tekstiä oli vuosien edestä. Katossa, lattiassa, seinissä. Kaikkialla.

Deleva asteli huutavia kasvoja kuvaavan maalauksen luokse. Kasvojen, jotka huusivat.
Iäisesti. Kuten kapteeni Arupak.

Oli hän elossa tai ei.

“Umbra, meidän pitäisi jatkaa”, Deleva nieli epävarmuutensa, mutta Majakka ei kuullut. Hän oli löytänyt toisen paperinipun pöydältä. Valkoisia, vanhoja arkkeja täynnä käsin kirjoitettua tekstiä. Hän luki ensimmäisen. Ja seuraavan.
Sanat olivat rauhallisesti ja huolellisesti kirjoitettuja, kuin valmiista muotista. Niihin oli nähty aikaa ja vaivaa. Mutta sisältö… se oli aivan omaa luokkaansa.
Sillä hetkellä valon toa Umbra katsoi kapteeni Arupakin sieluun.








kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

Sivu toisensa jälkeen hän kurkisti kapteeni Arupakin sydämeen.

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

Ja joka sivun.

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

Joka sentti.

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa




















kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa
kraa kraa
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA

KRAA

KRAA

KRAA







































kraa