Avainsana-arkisto: Onko tämä nyt sitä huumoria?

Nimeämispäiväkertomus

Tervetuloa, poikani. Ja tyttäreni. Ja kaikki muutkin siellä ruudun takana.

Elämme vaikeita aikoja. On kulunut jo verrattain pitkä aika siitä, kun Visokki ystävineen toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi Joueran synkkään Koneeseen.

Huhutaan, että jotkut teistä olisivat jopa sitä mieltä, ettei tarina oikein etene. Mutta olkootte huoleti, olen järjestänyt teille jotakin, pienen kertomuksen.

Pitäkää sitä lahjana, nimeämispäivän hengessä.

Saatatte tietysti kummastella, kuka ihme tämä mystillinen kertoja oikein on; toisaalta joillekuille teistä se lienee ilmeistä.

Manu istuu takan ääressä nojatuolissa viskilasi kädessään ja hänen kasvoillaan on ilme, joka viestii siitä, että hähää en ole kuollut.

Se olen minä.

”Mutta sinähän kuolit!” saatatte huudahtaa yllättyneenä. Nii’in, ehkä kuolinkin. Ehkä olen kummitus, ja ehkä kummittelen teille nyt. Mistä sitä tietää, niin? Ehkä olen vain menneisyyden aave, joka istuu mukavassa nojatuolissa takkatulen äärellä nauttimassa mitä mainiointa kristallisaarten viskiä.

Mutta ihan oikeasti, uskoiko kukaan koskaan hetkeäkään, että kuolisin? Että joku saatanan diplomi-insinööri päästäisi minut päiviltä, häh?! Ei helvetissä! Minä aion kertoa teille pienen nimeämispäivätarinan, eikä teillä ole minkäänlaisia keinoja estää minua.

Että parempi lukea eteenpäin. Aion kertoa teille tarinan itsekkyydestä. Tarinan välinpitämättömyydestä. Ja tarinan kummituksista. Kyllä, kummituksista. Loppuupahan se valitus, että haamujututkaan eivät ikinä etene.

Olkaa hyvät, tässä teille…

Nimeämispäiväkertomus. Proosana. Ollen myös nimeämispäiväinen kummitustarina

Ficus oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Kuollut kuin kivi. Päästäksemme tarinamme alkuun on hyvin tärkeää ymmärtää, että Ficus oli totaalisen, täysimittaisen kuollut, eikä hänen kuolleutensa voisi jäädä epäselväksi kenellekään. Sillä tapaa hänen kuolemansa lankesi tämän tarinan ylle, värjäsi sen synkeillä sävyillä. Miten olisi edes klassikkoteos Suurten henkien aamunkoitto päässyt alkuun, jos sen sankarin äiti ei olisi ollut jo kuollut ennen oopperan ensimmäistä sanaa? Mitkä olisivat olleet tunnelmat peikkosankarin aloittaessa matkansa, jos eivät hiljainen epätoivo ja synkeys?

Samalla tapaa lankesi Wie-Nuin kaupungin kreivin ylle varjo hänen rakkaan ystävänsä ja työkumppaninsa valitettavasta poismenosta. Jäätynyt Tona-Wahin joki kimalteli kauniina nimeämispäivän aaton illassa, kun aristokraatti ihaili historiallisen steltiläiskaupungin maisemaa rapukärrynsä sisältä.

Koristeellinen kärry teki jaokkeisine jalkoineen matkaa jäätyneen joen yli pitkin Randarakin siltaa. Se ohitti valloittajasankarien aukion jylhät patsaat ja tuomiokapitulin kunnioitusta herättävät holvikaaret. Kauppatorin kohdalla aristokraatti pyysi kohteliaasti rapukuskiaan jarruttamaan – illan ateria kaipaisi tuoretta kalaa ja jonkin kilpailukykyisen, vain muutaman tuhannen rattaan hintaisen siniviinin.

Astuttuaan ulos vaunuista aristokraatti tunsi kuitenkin kulmiensa painuvan kurttuun silinterinsä lierin alla ja koki pöyristyksen hiipivän sieluunsa. Mitä halvattua? Hänen kauniilla historiallisella torillaan kehtasi olla joku muukin tämän illan tällä hetkellä, vaikka hän oli paikallislehdessä useampaan kertaan muuta pyytänyt?

“Humpuukia!” kreivi tuhahti herrasmiesmäisesti.

Kuten viimeiset parisataa vuotta oli ollut uhkaavana trendinä, matoralainen juhlimiskulttuuri oli ottanut haltuunsa perinteikästä steltiläistä kaupunkimaisemaa. Pohjoisesta kotoisin oleva nimeämispäivän perinne roikkui valoina jokaisen räystään nurkasta, nousi nimeämiskuusena torin keskellä ja paistoi nimeämistunnelmana kauppiasmatoralaisten, peikkojen ja enenevissä määrin jopa sivistyneistön kasvoilta.
Tämä ei käynyt millään tapaa päinsä, kreivi mietti pudistellen päätään. Hänen katseensa kierteli ympäri toria ja pöyristyksen tunne vain voimistui. Tilanne oli päässyt jo siihen pisteeseen, että täytyisi olla todella varovainen.

Mitä jos ylitsepursuava matoralainen kulttuuri-imperialismi söisi kokonaan alleen ylitsepursuavan steltiläisen kulttuuri-imperialismin???

Harva se yö hän valvoi tällaisia kauhukuvia miettien.

Hiljalleen putkiviiksiinsä hienostuneesti jupisten, talvinen röyhelöviitta takanaan heiluen ja nyrkkiään välillä puiden asteli kreivi halki Wie-Nuin torin. Vaan sieltä hän ei löytänyt etsimäänsä – hänen laadukkain kalakauppiaansa oli selvästi jo valmistautumassa nimeämispyhiin. Vielä pahempaa, laatuviinien sijasta kaupattiin vain jotain barbaarimaista telaöljyä nimellä “gölgi”. Ha ha ha! Mikä nimi se edes oli? Olisivat keksineet litkulleen edes jonkun fiksumman nimen, kuten vaikka “nimeämisen malja”, “Mata Nuin kyynel” tai “Ultiasural Nomui”.
Äkäisenä äristen asteli aristokraatti kärryjään kohti. Kauhukseen hän siinä samalla tajusi, että oli jo tullut huomatuksi.

Kirottua! Kuka olisi uskonut, että hänen suunnitelmansa kulkea huomaamatta läpi suurkaupungin yhtiönsä tunnuksella ja valtavilla viiksillä koristetuilla kärryillä epäonnistuisi???

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

Paroni suoristi ryhtinsä. Ääni oli kuulunut hänen takaansa – se oli nuoren miehen ääni, jossa oli ollut äänenvoimakkuutta mutta ei juuri intoa.

“Mikä on asianne, nuori herra?”
Hän kääntyi ja laski katseensa alas. Tanakka ja matala shasaalipoika tärisi pakkasessa hänen edessään. Päässään tällä oli syvälle painettu lätsä ja kädessään rullalle kierretty sanomalehti, jota hän osoitti tohtoria kohti.

“Саисико олла нимеäмиспäивäн ерикоиснумеро, арвон херра парони?” poika mutisi. “Се он тäысин илмаинен.”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei heti vastannut mitään, heristi shasaali lehteä. Tai sitten tämän käsi vain tärisi pakkasessa, oli vaikea sanoa.
“Eh, ei kiitos”, tohtori tuhahti asialliseen sävyyn. “Käytän rahani mieluusti johonkin muuhun.”

Shasaalin huulet menivät entistä enemmän mutruun. Perusteellista hoitoa kaipaavat pienet neulamaiset hampaat paljastuivat.
“Сиис, тäмä он тäысин илмаинен. Нимеäмиспäивäн кунниакси.”

Paroni naurahti kylmänviileästi ja kääntyi ympäri. Miksi he häntä luulivat?
“Nuori herra, uskon vakaasti, että kirjapainotaito on ohimenevä trendi! Historian seinä on perinteikäs ja universaali media, jonka haastaminen – varsinkaan noilla hinnoilla – ei ole erityisen viisasta! Kuunnelkaa minua yritysmaailman eksperttinä, ja saatatte säästää aikaanne!”

Shasaalipojan apaattinen mutina hidastui ja hidastui. Puheensa tueksi hän yritti tehdä koko joukon käsimerkkejä, joita paroni ei enää edes nähnyt.
“Арвон херра тохтори, ен уско еттä тäысин ыммäррäтте митä пухун? Тäмä, тäмä лехти он тäысин илмаинен.”
“Pelkään pahoin, että sitä tämä teidän ‘nimeyttämispäivänne’ vain on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA julisti mahtipontisesti. “Kapitalistista riistoa! Varakkaan yläluokan suorittamaa hiljaista sortoa, jolla bioletariaatti pidetään tyytyväisenä ja vaiteliaana! Miettikää siis tarkkaan, minkälaista kulttuuria tuette!!!”

Niine voitokkaine sanoineen arvon tohtori marssi teatraalisesti takaisin rapuvaunujaan kohti. Shasaalipojan irtonumeroa tyrkyttävä käsi laskeutui lannistuneena alas. Jos katsoi kauempaa, kykeni huomaamaan että lumisade torilla yltyi tuiskuksi, mutta vain hänen yllään.
“Хывää нимеäмиспäивää.”

Väistettyään ansiokkaasti tämän vapaan markkinatalouden hirvittävän harpyijan arvon herra paroni ei voinut kuitenkaan hellittää saati haukata henkeään – torin kansa oli kyllä huomannut Von Nebulan sukutilojen omistajan ja kaupungin rikkaimman miehen, ja yksi toisensa jälkeen juoksi nimeämiskansaa kiinni hänen takkinsa hännyksissä.

“Seis, makutan karhean ja kostean tiistain nimeen! Näpit irti! Tämä ei ole ollenkaan suotavaa!”

Kolme erityisen tungettelevaa kansalaista sai hänet yllättäen ahdistettua nurkkaan. Tohtorille täysin tuntematon aristokraatti paljon vähemmän vaikuttavine viiksineen ja skakdihännystelijöineen tyrkytti hänelle jonkinlaista paperia.

“Kyllä, tiedostan olevani tällä hetkellä naimaton, vapaa ja hyvin salskea!” paroni pihisi. “Mutta tämänlainen huomio on kyllä jo aivan liikaa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… totesi rotanviiksinen suipponaama punaisessa samettiviitassaan ja huomattavan paljon vähemmän vaikuttavassa silkkipytyssä kuin paronin. Tämä nosti varovaisesti hattuaan ja heilutteli kädessään lepattavaa komeaa pergamenttia.

“Omassa persoonassani”, paroni mutisi pyyhkäisten lumihiutaleita olkapäiltään.

”Toivoimmekin, että saapuisitte. Pormestari lähetti meidät tiedustelemaan, haluaisitteko osallistua hyväntekeväisyyteen. Jokainen teidän äveriäisyytenne tason jakava kaupunkilainen on jo kantanut kortensa kekoon, te olette viimeinen. Kaipa tekin nyt tahtoisitte lahjoittaa hieman rahaa orpokodin lasten nimeämispäivälahjoja varten?”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vilkuili pöyristyneenä nahkatakkisia skakdiyrmyjä – toinen tulen ja toinen veden skakdi – ja kohotti sitten lopulta katseensa näiden välissä seisovaan aristokraattiin. Tummakasvoisen, luikeron oloisen ylimyksen pärställe oli venynyt bumerangimainen leveä virne ja hänen punertavista silmistään loisti nimeämismieltä.

”Ei kai paroni hyvä tahtoisi olla ainoa, joka ei osallistu yhteiskuntamme ylläpitoon?”
jatkoi puhetta sitten aristokraatin punainen gorilla. Tai gorilla oli ehkä huono ilmaisu, sillä skakdi ei ollut järin kookas vaikka olikin jokseenkin lihaksikas. Kuten sininen toverinsa, tämä pukeutui mustaan nahkatakkiin kuin mikäkin Irnakkin piru. Tämän vasemman silmän päällä oli pitkähkö arpi, joskaan ei tarpeeksi paha arpi, että sen aiheuttanut viilto olisi vienyt edes tämän näköä. Aika laimeaa, ainakin paronin mielestä. Skakdi oli trimmannut piikkinsä terväkärkisten nuolten muotoiseksi ja tällä oli hammaskoru suunnilleen jokaisessa suuressa hampaassaan, jotka muuten näkyivät perverssin virneen alta aika hyvin.
”Ei kai arvon kreivillä lopu empatia kesken, kun on kyse orpolapsista?” jatkoi tällä kertaa sininen skakdi. Tämän nahkatakissa itse asiassa oli kuin olikin Irnakkin pirujen hihamerkki. Tällä oli, mikäli paronin huomiokyky ei häntä pettänyt, kuusitoista lävistystä naamavärissään, ja oli ihme, että moisenlaisella naamalla uskalsi… näyttää naamaansa näinkin sivistyneessä paikassa. Lisäksi veden skakdilla oli päässään niin ruma fedora, että paronin teki melkein mieli antaa ylen.

“No siis, ei tietenkään lopu”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi, mutta äkkiarvaamatta valaistus saavutti hänen paronillisen katseensa niin, että monokkeli huurtui.
”Hienoa!” suipponaamainen aristokraatti hihkaisi. ”Siinä tapauksessa vain allekirjoittakaa tämä sopimus, jossa –”
”Hetkinen, arvon herra!” tohtori keskeytti sormi pystyssä. ”Vaikka tietäisin, kuka tämä mystinen ’pormestari’ edes on… tai mikä on ‘orpokoti’ – tai miten siellä voisi olla ‘lapsia’…”

Paronin syyttävä sormi tärähti osoittamaan suoraan kohti toisen aristokraatin yhä hölmistyneempää rotannaamaa.
“Tuette turmiollista järjestelmää! Ajatus siitä, että Mata Nui laskeutuu joka vuosi kouruja pitkin jokaiseen kotiin ei vain voi olla kestävää kehitystä!!! Oletteko hölmö, arvon herra?? MIETTIKÄÄ sitä energiamäärää, oletteko harkinneet, mitä sillä voisi tehdä?”

“No, tuota…”

Humpuukia! Humpuukia, minä sanon!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säntäsi huutaen kohti kärryjään. Ja liukastui kertaalleen torin talvisen liukkailla mukulakivillä, mutta mainittakoon että hän muutti kyseisen horjahduksen hyvin taidokkaasti osaksi kävelyrytmiään.
Vaikka paroni sai karistettua kannoiltaan aristokraatin skakdeineen, alkoivat yhtä sun toista vailla olevat nimeämispäivän odottajat ympäröidä hänet toiveineen ja haaveineen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… huusi rähjäistä hattua tarjoava koditon matoralainen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… lausahti katusoittajana toimiva peikko soitinkoteloaan kohti viittoen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… toisti yhä kintereillä juokseva aristokraatti skakdikumppaneineen loistetta silmissään. Kerta ei sille riittänyt.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

RIITTÄÄ! paroni mylvi kärryjensä edessä loikkien. “Humpuukia, humpuukia, humpuukia! Näettekö kuinka pahasti te ryövärit ja roistot olette erinomaiselta vaikuttaneen iltani pilanneet?”
Viikset sauhuten ja silinteristään kiinni pidellen Wie-Nuin kreivi antoi katseensa matkata hämmentyneen väkijoukon yli.

“Te houkat olette saaneet minut MELKEIN katumaan sitä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vaahtosi, “että olen täyttänyt kaiken tämän kupolin hengityskelpoisen ilman nanokoneilla, jotka soivat kun nimeni mainitaan!”

Paronin syyttävä sormi matkasi hiljentyneen väkijoukon päästä päähän.

“Luuletteko, että voitte satuttaa suurinta iloani rangaistuksetta? Teidän nimeämishumpuukinne ei tule saamaan minulta rattaan ratasta! Olette saaneet koko kaupungin halutuimman poikamiehen viettämään iltansa AIVAN YKSIN!!! ”

Siinä hämmennyksen savussa marssi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kärryihinsä, paukautti oven juhlallisesti takanaan ja alkoi lipua Randarakin siltaa pitkin kohti Viisaudenhampaan vuorta, mistä hänen perinteikkään sukunsa kartano kaupunkia katseli.

Vaan sinä iltana unimyssyänsä päähän vetäessään ei paroni voinut aavistaakaan, miten nuo sanat – hänen omansa – häntä vielä kummittelisivat.


Von Nebulain klaanin historiallisen kartanon ruokasali oli tehty yksinomaan hyvällä maulla. Sen kieltäminen olisi pelkkää tieteellisten tosiasioiden väistämistä. Niin kuin universumi oli meritähden muotoinen, kuut litteitä ja palanut metsä yleisesti tunnistettu elementti, oli tuhatvuotisen steltiläisdynastian satoja metrejä leveän tyyssijan kokonaan halkaiseva ruokasali järkevästi suunniteltu ja tyylikäs kaikessa hienovaraisuudessaan. Suvun merkittävän historian huomioiden sen länsipuolista seinää koristava muotokuvien sarja oli vähintä, mitä sille oltaisiin voitu asettaa.

Aina kantaisästä, valloittajasankari ja hammasteknikko DOKTOR VIKTORAK VON NEBULASTA modernin merimiinateknologian keksijään DOKTOR HEKTOR VON NEBULAAN oli taltioituna ylväs muotokuva lähes kaikista uljaista viiksenkantajista. Ja pelkästään se kattaus tällä seinällä olisi ollut liian hienovarainen – olisiko mikään sukuhistoriallinen ruokasali mitään ilman suvun omaa laivaa?

Satametrisen ruokapöydän ylle ripustettuna sadoilla kettingeillä roikkui DOKTOR S.S. VON NEBULA, uljas sotalaiva ja hammaslääketieteen kunniatohtori, jolla suvun uljaimmat miehet olivat halkoneet steltiläisen imperiumin päättymättömät meret. Pitkän merenkäynti- ja hammaslääkäriuran päätteeksi se oli ripustettu kunniapaikalle tähän uljaaseen ruokasaliin ihastelemaan kartanon nykyisen omistajan illallista.

Kartanon nykyinen omistaja puolestaan odotti vielä muutaman minuutin, kun keittiönurkkauksen gamma-aaltouuni pommitti tappavilla säteillään hänen illallistaan: tyhjiöpakattua, jos kohtuullisen kaukaisella parasta ennen -päiväyksellä varustettua valmissoppaa.
Tähtikuvioituun yöpukuunsa verhoutunut paroni nappasi sihisevän muoviastian uunista, istahti silkkityynylle ruokapöydän päässä olevalla antiikkituolilla, raotti paketin kantta ja alkoi sivistyneesti ryystää hopeisella lusikalla keittoa. Tai ainakin yritti.

“Au, au, shh! SENKIN KELMI!

Yllättäen keitto oli ollut joistakin kohdista jääkylmää ja toisista tulikuumaa. Mutta… mikä olisikaan sivistyneistön aterioissa tärkeämpää kuin vahvat kontrastit?

Paroni ei ollut silti voinut hetken aikaa olla kyseenalaistamatta, miksi hän löysi lusikallaan jotain, joka näytti ravulta. Entäs tuo, oliko tuo nautaa? Paketti oli ollut kovasti sitä mieltä, että kyseessä piti olla kasviskeitto. Sinänsä kohtuullinen yllätys kuului ateriaan kuin ateriaan, mutta yllättävä klunssi jäistä sinappia keskellä valmisruokaa pisti kyllä kovimmankin kulinaristin hetkeksi miettimään.

Ei enää ollenkaan nälkäinen tai ruokahaluinen paroni siirsi herkkuillallisensa hieman sivuun ja päätti jatkaa sitä myöhemmin. Ehkä… ehkä siitä saisi vielä melko kohtuullisen aamiaisen?
Kantaessaan kädenlämpöiseksi keskiarvoistunutta soppaa jääkaappiin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säpsähti hetkellisesti. Se oli ollut vain tuntemus, mutta aivan pienen hetken hän oli luullut näkevänsä edesmenneen työkumppaninsa, Toa Ficuksen, huutavat kasvot heijastuvan keittiökaapin messinkisestä ovennupista.

“Humpuukia”, paroni mutisi marssiessaan ruokasalin halki kohti yhtä makuuhuoneistaan.

Ficus oli kuollut. Perusteellisen, lopullisen kuollut. Se oli asia, joka paronin olisi hyväksyttävä kunnioituksena heidän pitkäaikaiselle ystävyydelleen. Sellaisia asioita yksinkertaisesti tapahtui toisinaan hyville, reiluille tiedehenkilöille. Toisinaan biomekaaniset skorpionit raatelivat hyviä, reiluja tiedehenkilöitä syötävän kokoisiksi palasiksi, vaikka nämä kuinka yrittivät edistää maailman hyvinvointia. Ficuksen lopullisen, pysyvän kuoleman kyseenalaistaisi vain tyhmä idiootti, joka ei osannut keskittyä havainnoimaansa. Ei ollut mitään skenaariota, jossa Ficus olisi olematta kuollut, ja sellaisten rakentelu kertoi vain korkeamman tason todellisuuspakoisuudesta!

Kääriytyessään silkkisiin lakanoihinsa ja vaihtaessaan uljaan silinterinsä pitkänhuiskeaan yömyssyyn oli paroni silti vielä hetken varma, että joku katselisi häntä. Se tuntemus katosi kuitenkin pikaisesti, kun hän loikkasi fiktiivisen kavioeläimensä selkään ja ratsasti sillä unten valtakuntaan.

Ei kyllä sitten kovin pitkäksi aikaa.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA havahtui kolinaan. Hän pomppasi ylös sängystä ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympärilleen pälyillen. Ääni oli kuin metalliketjuja olisi raahattu pitkin lattiaa. Pitkin portaita. Jokin eteni portaita pitkin kohti hänen makuuhuonettaan.
”Kuka siellä!” hän huudahti, joskaan ei kovin vakuuttavasti.
Ovi narisi auki. Ja sisään laahusti hitaasti kolistellen…

”Kuka…? Ei, tämä on yhä humpuukia, en usko tätä!” paroni kiljahti, vaikka hänen silmänsä väittivät muuta.

Hänen edessään seisoi kelmeä maan toa, hieman läpikuultava mutta ehdottomasti tunnistettava. Naisen kasvoilla kellui surumielinen ilme, ja tämän jalat ja kädet oli kahlittu yhteen kettingeillä, jotka olivat yhtä eteerisiä kuin kantajansakin. Mutta siitä ei voinut erehtyä; paronin edessä seisoi Toa Ficus.
”Miksi? Miksi olet täällä? Mitä haluat minusta?” hän vaikeroi perääntyen kohti seinää.
”Paljonkin!” korahti olento, ja verinoro valui hänen suupielestään alkaen tehdä lattialle pientä lätäkköä. Ääni oli täysin epäilyksettä Ficuksen.
”Kuka sinä olet?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi, vaikkei tahtonut tämän vastaavan.
”Kysy minulta, kuka olin, tämä vastasi.
”No kuka sitten olit?” Tohtori vastasi aavistuksen verran närkästyen. ”Sinulla on melkoisen hyvin valikoitu muoto joksikin synkeäksi varjo-otukseksi!”
”Entisessä elämässäni olin Toa Ficus, vanha liikekumppanisi”, haamu vastasi.
”Jaa, jaa. Pystytkö vaikka… istumaan alas, niin… minäkin voisin istua. Voisin oikeastaan istua joka tapauksessa”, paroni sanoi ja haparoi kohti sänkyään.
”Et taida uskoa olemassaolooni?” haamu kysyi, hieman huvittuneena.
”No en totisesti! Yritä olla vähän empiirisemmin todistettavissa!!!”
”Kuinka voisin todistaa sinulle, että olen todellinen? Valehtelevatko aistisi? Oletko kenties… hyvissä höyryissä?”
”Onhan tiede osoittanut”, keskustelun vähemmän kuollut osapuoli mutisi, ”että aisteja voi häiritä kaikenlainen. Esimerkiksi se, että olen nyt melko nälkäinen. Ehkä se hämärtää aistejani. Tai sitten ruoansulatuksessani on ongelmia. Ehkä olet vain huonosti sulanut köntti Turkanen-sinappia!”
”Ei nyt millään pahalla, mutta tuossa ei ole enää mitään helvetin järkeä”, haamu hörähti.
”Ficus, sinä olit vakavastiotettava tiedehenkilö, sinun kuuluisi tietää nämä jutut!” paroni pillastui. ”Ja sitä paitsi tutkin haamuja hyvin pitkään, enkä ole ikinä saanut vakuutettua itseäni niiden todellisuudesta!”

Ficus hymyili irvokkaasti ja ravisutti hieman hartioitaan. Jolloin hänen toinen kätensä irtosi liitoksistaan ja putosi maahan, kelmeä köntti haamulihaa.
”Minut revittiin kappaleiksi, tiedäthän?” hän sanoi – äänellä, joka vaikutti huomattavasti todentuntuisemmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Ketjut kalahtelivat irti, kun koko Ficuksen keho hajosi pieniksi palasiksi. Pienen pienet lihankappaleet lähtivät hirmuisella vauhdilla leijumaan paroniparan ympärille ja pyörivät tämän ympäri hektisesti.

”Minä kuolin, Tohtori, minä kuolin! Mutta olen palannut kummittelemaan!” kirkui kauhistuttava ääni samalla, kun putkiviiksinen aristokraatti lankesi polvilleen ja sulki silmänsä ympärillään pyörivältä kaaokselta.

Viileä tuulahdus, ja kaikki oli ohi. Tohtori kohotti katseensa ja näki jälleen suurin piirtein kokonaisen toan seisomassa edessään, tällä kertaa hyvin lähellä.
”Uskotko minuun nyt?” palasi kuiskaava ääni. Tohtori nyökytteli innokkaasti.
”Uskon, uskon. En minä ole mitään näin voimakasta nauttinut, en saanut edes viiniä ostettua… Mutta miksi haamuja käyskentelee maan kamaralla? Ja mikä tärkeämpää, miksi niitä käy minun luonani, taivaan tähden!”
”Älä minulta kysy, en minä näitä asioita päätä”, Ficus tuhahti. Paroni piti tätä varsin kummallisena.
”No mistä ketjut. En näe yhteyttä.”
”Ne ovat siteet, jotka itse rakensin elämässäni rajoittamaan itseäni. Tein kaikenlaista pahaa, ja nyt maksan siitä vapaudellani. Tai jotain sinne päin. Mutta se ei ole pääasia.”
”Jaha, jaha”, paroni mutisi antaen ymmärtää, että ymmärsi. Vaikkei ihan ymmärtänyt. Vuosikymmenen seurapiirihenkilönä hän tiesi, että niin täytyi joskus tehdä.

”Tämän illan aikana luonasi käy vielä kolme muuta henkeä. Mikäli kaikki menee suunnitelman mukaan. Tai siis, niin. Luonasi käy kolme haamua. Aavetta. Ja… odotas.”

Hetken aikaa Ficus vain seisoi paikallaan kuin miettien, mitä aikoikaan sanoa.
”Olen täällä varoittamassa sinua. Noista kolmesta. Jos et kohtaa heitä ja kuuntele tarkoin, ota vaaria heidän sanoistaan, sinua odottaa sama kohtalo kuin minua! Hah, olisin voinut edistää yhteistä hyvää, olisin voinut edistää hyväntekeväisyyttä, hyväntahtoisuutta… armoa! Mutta en tehnyt niin!”

Paroni oli tästä vahvasti eri mieltä, mikä ei ehdottomasti liittynyt siihen, että suurin osa hänen projekteistaan sitoutui Ficuksen omiin ja olivat siten yksinomaan hyväntahtoisia ja vastuullisia ja perusteltuja. Etenkin se junajuttu.

”Ööh, teitpäs?”
”MUTTA EN TEHNYT NIIN. Ja niin et tee sinäkään! Ja sinua odottaa sama kohtalo, ketjuihin kahlittuna ikuisesti vaeltamassa maan päällä, kummittelemassa niille, jotka ovat yhtä typeriä. Mutta voit vielä pelastaa itsesi. Kuuntele kolmea kummitusta.”
”Voi sentään, kolmea. Onko ihan pakko?”
”Jos haluat pelastaa sielusi.”
”Mutta siihen kuluu varmaan tosi paljon aikaa ja vaivaa? Eivätkö kaikki kolme voisi käydä samalla kerta, niin päästäisiin siitä sitten ja voisin jatkaa omiin ilta-aktiviteetteihini? Minä olen kiireinen ja haluttu henkilö, Ficus hyvä!”
Näytti siltä, että kummitus mietti hetken. Mutta sitten hän tuhahti:

”Ei.”
“Pliis?”
”Heippa.”

Sitten kaamean kirkaisun sekä paukahduksen säestämänä Ficuksen maallinen olemus räjähti tuhansiksi pieniksi verisiksi könteiksi ympäri huonetta. Tohtori heittäytyi peiton alle suojautuakseen, ja kun hän viimein uskalsi raottaa peittoa, sotku oli poissa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jäljellä oli vain makuuhuone seinämaalauksineen ja perintötussareineen – ei merkkiäkään kauhistuttavasta kummituksesta, joka oli kovin epäherrasmiesmäisesti päättänyt käydä hajoamassa hurmeisiksi lihanpalasiksi hänen sänkynsä yllä.
“Mitäs tämä nyt sitten”, paroni mutisi sängyllään istuen. “Ei ole kunnollista tämä.”

Hetken aikaa tohtori mietti sitä mahdollisuutta, että Ficus ei olisikaan ollut kuollut. Sen ajatusleikin hän tappoi kuitenkin nopeasti. Samalla tapaa kuin joku oli tappanut Ficuksen. Tämä oli kuollut, uskotteko?

Ehkä mitään äskeisestä ei koskaan ollut tapahtunutkaan, tohtori mietti. Jos, kuten Etelä-Steltin halutuimman poikamiehen kuului, halusi olla hieman dramaattinen ja mystillinen, voisi ehkä asian muotoilla niinkin, ettei kummitusta koskaan ollutkaan. Juonenkäänteenä tähän elämänsä oopperaan ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kyennyt pitämään sitä kovin onnistuneena, sillä lähtökohtaisesti hän ei ollut moisten olemassaoloon uskonutkaan. Kummitustarinat olivat höpöpuhetta taaperoille! Miehenä, joka uskoi vain tieteellisiin asioihin, kuten avaruusolentoihin ja horoskooppeihin, ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut antaa hetkellisen hallusinaation määrittää kuvaansa todellisuudesta!

Tästä löytämällään itseymmärryksellä arvon paroni laskeutui tohveleihinsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kävelemään von Nebulain sukukartanon hiljaisia käytäviä pitkin. Ehkä hän käyttäisi löytämänsä uuden keskiöisen virran tähtien tutkimiseen? Ehkä hän yrittäisi prototypoida viktornium-reaktorinsa seuraavaa versiota? Herran pieksut, mitä jos hän kehittäisi pidemmälle vallankumouksellista ideaansa heitettävistä kiekoista, joiden sisällä oli taianomaisia voimia?

Näiden ideoiden hautoessa DOKTOR VIKTOR VON NEBULA löysi itsensä jääkaapilta, kuten kaikki yöllistä inspiraatiota hakevat nerot kautta aikain. Väistettyään monokkelisoidulla silmällään tehokkaasti sen ovessa olevat muistilaput “vaihdata viktornium-sauvat ennen kuin reaktori sulaa taas” ja “soita välillä isälle” arvon paroni löysi itsensä levittämästä onu-pähkinävoita arkeologisessa eksursiossa komeron pohjalta löytyneille yllättäville suolakekseille. Kuten herrasmiesseikkailijan, tieteentekijän ja arvokkaan seurapiirihenkilön kuuluikin, jessöör, kahdelta yöllä, yöpuvussa, aivan yksin, ja niin, ettei kukaan varmasti nähnyt.

Ennen kuin paroni ehti haukata nokturnaalista herkkuaan, kuuli hän takaansa äänen, joka sai hänet lähestulkoon loikkaamaan endo- saati sitten eksoskeletoneistaan ulos. Hirvittävän, pelottavan, kauhistuttavan äänen. Hitaasti paroni kääntyi ääntä kohti, ja mitä hän näkikään.

Ficuksen hahmon varoitus siitä, että yön kauhut tulisivat vielä olemaan pitkiä, kaikui hänen korviensa läpi uudestaan ja uudestaan. Kauhistuttava hahmo, tumma ja korkea, leijui paronin edessä oudolla tavalla, ikään kuin veden alla lilluva ruumis.

”Tule lähemmäksi”, ääni kähisi hirvittävällä, jos tutulla äänellä. Valaistus ei ollut eduksi tässä tilanteessa. Kun tohtori lähestyi varovasti keksi yhä kädessään, hän huomasi, että tämäkin oli läpikuultava. Kuin musta harsoinen lakana. Ja lakanaan oli pukeutunut…
”Ei”, paroni henkäisi. ”Et se voi olla… et voi olla…”

Kummituksen hahmossa häntä tuijotti suuri, jykevä, tumma aristokraatti. Vanhan ukon olkapanssarit olivat kuin kaksi piikikästä merimiinaa, monokkeli kiilteli ylväänä, silinterihattu oli kuin valtava puhallinsoitin ja spiraalille kiertyvät putkiviikset olivat niin ylväät, että niiden alla olisi voinut olla toiset, pienemmät viikset.

Paroni haukkoi henkeään tunnistaessaan hahmon.

”… DOKTOR HEKTOR VON NEBULA!”

”Kyllä”, haamu henkäisi – tavalla, jota olisi voinut pitää jopa hieman pilkallisena, ”minä se olen, sinun edesmennyt isäsi!”
”Mutta et sinä ole kuollut!” nuorempi tohtoreista ölähti ja perääntyi takaisin jääkaappia kohti.
Haamu näytti täysin rehellisen hämmentyneeltä pienen, pienen hetken, mutta kokosi itsensä nopeasti ja korahti:
”Nyt olen! Sinun olisi kannattanut soittaa useammin!”

Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla valahtivat lannistuneina sivuille. Paroni tuijotti pienen lannistuneen hetken kummituksen läpi ja availi suutaan etsien sanoja. Hiljalleen hän istahti keittiönsä lattialle. Ja puraisi vihdoin öisestä keksistään.

“Isä armas”, hän lausui suu täynnä keksiä, “olen niin pahoillani, että en voinut olla läsnä viimeisinä hetkinäsi, sulkemassa silmiäsi ja ohjelmoimassa automatisoituja drooneja ampumaan kunnialaukauksia. Olen siitä vilpittömän pahoillani perillisenäsi!”
”EN OLE ISÄSI ENÄÄ! SE AIKA ON OHI!” haamu ärjyi kuiskimalla. ”Olen Menneiden Nimeämispäivien Kummitus.”
”Miten kauan menneiden? Tosi kauan? Ajalta ennen aikaa?”
”EI, vaan sinun menneisyytesi, tolvana!”
”Ai.”
”Kulje kanssani, vien sinut pienelle matkalle.”
Poika yritti tarttua isäänsä kädestä, mutta tämä kavahti taaemmas.
”Ei kirjaimellisesti! Kuvannollisesti!”

Ja näiden sanojen päätteeksi koko huone alkoi pyöriä tohtorin silmissä. Kaikki pyöri ja pyöri, kunnes hän ei enää erottanut, missä oli. Ja kun pyöriminen lakkasi, hän huomasi olevansa jossain aivan muualla kuin keittiössään.

Huone oli silti Nebulain sukukartanosta, sen ikkunasta näkyi Wie-Nuin kaupunki. Talvisen tähtitaivaan valot heijastuivat Tona-Wahin jäätyneestä pinnasta. Oli monella tapaa samanlainen nimeämispäivän aatto kuin sekin, joka oli päättynyt paronin mennessä nukkumaan.

Paroni katseli kummallista näkyä – huomattavasti nuorempaa versiota omasta itsestään istumassa tunnelmallisen takkatulen edessä. Käsissään nuorempi tohtori piteli pientä puista alusta, tähtiä kohti suunnatun sukkulan leikkisää versiota, jolla hän viihdytti itseään. Ilmassa oli nimeämispäivän iloa.

“Gu gi gu gu”, nuori DOKTOR VIKTOR VON NEBULA äännähti. “Raketti!!!!”

Tämä oli ollut helpompaa aikaa, vanhempi versio paronista muisteli. Maailma oli ollut nuori ja viaton, ja niin oli hänkin!

Nuoren paronin vierellä istuvan aristokraatin kasvoilla ei silti hymyä ollut.

“Gi gi gu gi gu. Tahtoo raketin!!!”
Se oli hänen siskonsa, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA, joka katseli veljensä nimeämislahjaa kateutta ja surua kasvoillaan.
”Gi gu gu gi gu!” nuori paroni vastasi vielä. ”Ja muita vauvaääniä!!!”

“Veljeni, vertani sama”, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA vollotti, “epätasa-arvo juhlapyhinä saamistamme lahjoista tuottaa prepuberteettiseen minääni suurta ahdinkoa, epätoivoa ja epätyytymystä, joka sieluani kalvaa!”

Ja kun nuoremman DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN katse kohtasi tämän siskon katseen, tuli hyvin pientä monokkelia kantaviin kasvoihin ymmärrystä.

“Älköötte pelätkö, siskoni, sieluuni sidottu!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. “Täten teen teille lahjoituksen, joka toivottavasti nostaa tyytyväisyytenne tasoa ja parantaa markkina-arvoanne nuorena seurapiirihenkilönä!”

Lämmin hymy nuorten viiksiensä alla ja nimeämispäivä sydänvalostaan hehkuen ojensi nuori paroni puisen rakettinsa siskolleen.

”Sinä vielä silloin tunsit sielussasi Nimeämispäivän riemun”, Menneiden Nimeämispäivien Kummitus kuiskasi muistojen udussa. ”Mitä sinulle tapahtui? Mihin jäi anteliaisuutesi? Miksi et tänään suostunut heittämään rattaan ratasta siihen oikein luotettavalta ja uskottavalta kuulostavaan keräykseen orvoille?”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sulki silmänsä, oli menneiden päivien nimeämispäivä poissa. Palannut oli kylmä lattia hänen takamuksensa alla ja kolesterolipohjainen herkku hippusina hänen käsissään, kitalaessaan ja viiksissään.

“Humpuukia, minä sanon”, paroni murahti. “Minulla on annettavaa tälle maailmalle muilla tavoin! Kuten tieteen, löytämisen, ymmärryksen keinoin.”

Hän mutusti hetken keksiään miettien.
“Ja sitä paitsi mistä lähtien sinä olet välittänyt hyväntekeväisyydestä, isä? Parasta mitä sinä eläessäsi teit oli miinojen tunkeminen toisten miinojen sisälle!!!”

DOKTOR HEKTOR VON NEBULAN kummitteleva kuvajainen jäätyi pieneksi hetkeksi täysin. Sitten se poksahti ja lörtsähti kuin ilmapallo, ja kuihtui olemattomiin.

“Hei!!! Takaisin sieltä käsittelemään vaikeaa isä–poika-suhdettamme tai haastan sinut kaksintaisteluun!!!”

”Ei ole aikaa. Seuraava haamu”, murahti jostain käsittämättömän aivoja tärisyttävä ja ylimaallinen ääni, joka sai paronin pomppaamaan pöksyistään.

Hän katsoi keittiönsä lattialta ylöspäin ja näki kattonsa rajaan painautuneen olennon, joka ei millään voinut mahtua huoneeseen. Oikeastaan huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin yleensä, mitä sille oli tapahtunut? Hänen kanssaan laajentuneenakin heille kahdelle suppean tilan jakoi valtaisa lohikäärme. Lohikäärme oli tosin nähnyt parempiakin päiviä eikä ehkä voinut ihan hyvin: sen lihasta oli irronnut lukuisia palasia sieltä täältä, sen keho selvästi mätäni pystyyn. Puuttuvista palasista ammotti vain synkkä mustuus, ja välillä rei’istä sisään ja ulos pyörteili vihreää nestekaasun kaltaista usvaa. Aavemaisen näkymän viherävät silmät hehkuivat kiivaasti.

“Herran pieksut!!!” paroni kiekaisi. “Eivätkä edes kovin pienet! Kunnon patriarkaaliset selkäsaunat!!!”

Paroni oli pökertyä paikoillensa mutta säilytti itsehillintänsä. Hän pani merkille, että tämäkin ilmestys oli läpikuultavahko, eli varmaankin haamu.
Kuka haamuja sitten rekrytoikin oli päättänyt ampua tämän seuraavan kanssa suosiolla kovemmilla tussareilla. Rekrytoitiinko haamuja? Olivatko ne sittenkin täysin synteettisiä, ja olivatko nämä tulleet suoraan haamutehtaalta?
Ei, sitä ei ehtinyt miettiä nyt. Oli selvästi tärkeämpää huomioitavaa, kuten vaikka esimerkiksi HUI SAATANA EPÄKUOLLUT LOHIKÄÄRME!

”Makuta Miserix!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti tunnistettuaan hahmon.

Sillä totta kai hän tunsi Makuta Miserixin.
Kuka ei? Etkö itse? Kannattaisi käydä enemmän ulkona, siellä, missä elämä tapahtuu!

”Mutta… teidänhän piti olla kuollut”, paroni ymmärsi.
”Hyvä mies, haamujen pointti on olla kuolleita”, lohikäärme ärisi.
”Mutta isäni oli haamu!”
”ISÄSI ON KUOLLUT! HYVÄKSY SE!”

Paroni näytti jälleen hämmentyneeltä ja surulliselta, kunnes löysi jostain uutta virtaa.
“Sanokaapas, eihän kaltaisenne kosmisten lakien serafi sattuisi tietämään, että jos asia tosiaan on näin, niin kuinka monta vuotta kestää, että niiden merimiinojen patentti siirtyy minun nimiini?”
”Riippunee siitä, missä patentti on rekisteröity. Xialla patenttien siirto voi kestää jopa… hetkinen, seis! MINÄ OLEN NYKYISTEN NIMEÄMISPÄIVIEN KUMMITUS. Ja meillä on hieman asioita selviteltävänä!”

Ja ennen kuin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huomasikaan, alkoi huone heidän ympärillään pyöriä vinhasti, ja pyörimisen loputtua selvitettyään päänsä, hän huomasi heidän olevan kaupungin kadulla – Wie-Nuin talvisilla kaduilla. Väkeä juoksenteli sinne tänne viimeisiä askareitaan tekemässä yhä yltyvässä lumimyräkässä, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan valtavan epäkuolleen lohikäärmeen läsnäoloa. Saati sitten kaupungin halutuimman poikamiehen!

”He eivät taida nähdä meitä”, paroni tuumasi, mihin lohikäärme ei viitsinyt edes reagoida. Tarkkasilmäinen paroni huomasi sen lisäksi tunnistavansa usean kaupunkilaisen, jotka olivat ahdistelleet häntä aiemmin.
”Kurjat”, hän mutisi kävellessään lähemmäs eräällekin ikkunalle. Sisällä syötiin jo nimeämispäivän juhla-ateriaa. Ystävät olivat kerääntyneet yhteen syömään ja nauttimaan toistensa seurasta. Ja toistensa seurasta he vaikuttivatkin nauttivan.
”Eikö sinua yhtään kadehdituta, että olet itse niin yksin? Vaikka sinulla on palvelijoita ja alaisia vaikka muille jakaa – mitä et todellakaan tekisi –, olet silti niin yksin.”

Sitä pysähtyi Wie-Nuin paroni hetkeksi miettimään. Hän saattoi olla yksin, mutta aivan omasta valinnastaan, eikö?
“Hah, makuta hyvä, luulisi kaltaisesi henkilön ymmärtävän, että intellektuelli mieli ei kaipaa harhautuksia!”
”Haluan näyttää sinulle jotain”, haamu murahti ja tuuppasi paronia selkään valtaisalla kourallaan. Tämä laskeutui viiksilleen lumeen. Noustuaan pystyyn ja pudisteltuaan lumet ei ollenkaan äkäisiltä kasvoiltaan hän kiinnitti huomionsa ikkunaan, jonka eteen hänet oli ohjattu. Talo oli rähjäinen, ja ikkunassa oli iso särö, joka lähestulkoon jakoi ikkunan kahtia. Sisällä istui sama pieni shasaalipoika, joka oli niin röyhkeäsi yrittänyt kaupata paronille lehteä. Pojan ympärillä olivat tämän sukulaiset, kerääntyneenä halaamaan tätä. He kaikki itkivät, joskaan eivät kovin tunteikkaasti.

”Jokainen Pikku Vladin perheestä on vakavasti sairas, jokainen paitsi hän itse. He kuolevat pian.”
”Mitä ihmettä…”
”Poika olisi normaalisti pyytänyt rahaa lehdestä, jotta olisi voinut elättää perhettään edes niin kauan, kuin he ovat hengissä. Mutta tällä kertaa hän ei edes pyytänyt rahaa. Sinä vain olet niin turkasen torvelo, ettet edes puhu shasaalia.”
”Hei, hetkinen”, paroni protestoi, ”puhunpas! Poika selvästi yritti kiskoa minusta ison summan rahaa pikku lehdykkäisen takia!”
”Minä olen MAKUTA. Minä puhun KAIKKIA kieliä. Minä olen NIIN suuri Makuta Miserix, että oikein sattuu, miten tärkeä olen! Miten olisi, ’tarvitsetko tasoistasi työtä’, paroni? PERKELE.”
”E-eipäs nyt h-hermostuta”, paroni sovitteli ja perääntyi hieman pelottavan lähelle kumartuneesta lohikäärmeestä, onnistuen silti ihmettelemään sävyä, jolla makuta puhui – melkein kuin tämä olisi tehnyt pilkkaa itsestään.

”Kyllä minä uskon; ehkä pitää vielä harjoitella sitä shasaalia.”
”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?! Poika jää yksin, KAIKKI HÄNEN PERHEESTÄÄN KUOLEVAT. Se on FAKTA.”
Kaikki???
”JOKAINEN.”
“Mihin ihmeessä?”
”En minä tiedä, ne ovat shasaaleja!”
“Okei, hyvä pointti! Hirvittävän, kauhistuttavan ikävää, ja olin hänelle aika ilkeä…”

Katsellessaan, kuinka melankolinen myyräperhe upotti synkeän juhlallisesti parhaan veitsensä yhteiseen nimeämispäiväperunaansa ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut estää itseään huokaisemasta. Hänen viiksensä huokaisivat myös.
Mutta… mikä oli tämä tunne, jota hän alkoi itsestään löytää? Hän oli toiminut täysin etiketin mukaan shasaalipojan kanssa, ja puolustanut muinaista steltiläistä juhlaperinnettä kävellä naama pilviä kohti kuuntelematta ketään. Mikä syy hänellä oli muhia tilanteessa, josta hän oli selvästi marssinut ulos voittajana?

Sitten jostakin kuului koputusta. Kuin joku olisi koputtanut puista ovea. Kop. Kop. Kop.

”Mikä…?” aloitti paroni, mutta lohikäärme keskeytti hänet.
”Tuota, minä avaan. Ihan hetki vain.”
Ja niin sanottuaan lohikäärme katosi kuin ei olisi koskaan ollutkaan. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi yksin lumisateeseen keskelle katua, jossa kukaan ei häntä nähnyt.
”Mitäs turkasta.”

Paroni jäi yöpuvussaan siihen, keskelle kylmyyttä. Ja vaikka hän näki kaupungin ympärillään uusissa sävyissä, erilaisissa kuin koskaan aiemmin, ei hän voinut olla miettimättä, olisiko jonkun, mieluiten jonkun häntä kuolleemman ja ektoplasmaisemman, pitänyt olla vieressä sanallistamassa tämän näyn sanoma. Ne perin kummalliset tunteet, joita hän nyt kävi läpi.

“Tuota, herra kummitus”, hän mutisi. “Minä odotan!”


Oveen koputettiin. Se oli hyvin, hyvin selkeää. Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin hulppea, yli nelimetrinen mäntyovi otti vastaan melko kipakoita ja huolestuneita koputuksia. Niin kipakoita, että koputtajalla oli syytä ihmetellä, miksi herra paroni ei noussut vuoteeltaan avaamaan ovea.

“Selityshän siihen on selkeä”, rotannaamainen punamusta hahmo sängyn vierellä sanoi. “Koska herra paroni pysyy tällä hetkellä unessa hyvin voimakkaalla kemikaaliseoksella!”

“Häh”, hätääntynyt punainen skakdi sanoi ja katsoi hölmistyneenä työnantajaansa.

“Kyllä, tämä nimeämispäivän klassikkotarina onkin saanut mitä jännittävimmän käänteen!” työnantaja jatkoi. ”Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää!”

“Okei”, toinen skakdeista ärähti. “Kenelle sinä puhut?”

”En ainakaan sinulle!” äyskähti varmasti lukijoidenkin suosikkimakuta ja siirtyi mulkoilemaan kahta kätyriään pedissä pihisevän paronin sijaan. ”Mutta siitä viis! Meidän pitää tehdä tälle asialle jotain! Emmehän vain saa päästää sisään ketä tah–”

Sillä hetkellä ovi potkaistiin sisään valtavalla peikonjalalla ja vuosien lähitaistelukokemuksella.

“Herra paroni, kuulimme outoja ääniä ja näimme jotain valvomosta, oletteko kun- SINÄ!”
“Hahaa! Minäpä juuri!” Manu huudahti!

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin ovesta syöksyi esiin viiden henkilön värikäs joukkio. Havaittuaan, että tänä nimeämispäivän aattona paronin huoneessa oli selvästi meneillään jotain perin eriskummallista, otti joukko selvästi valmiiksi harjoitellun ja suunnitellun taisteluasennon.

Keltainen yksisilmäinen laiha hahmo laboratoriotakissa heilutti radioaktiivista lonkeroaan kuin ruoskaa. Sininen, lihaksikas peikko joukkion takana otti välittömästi valmiusasennon kotiseutunsa, Pohjois-Steltin Fusidan territorion tappavasta lähitaistelulajista. Punainen, aurinkolasipäinen ja viiksekäs skakdi avasi kannettavan miksauskonsolinsa ja suuntasi olkapäilleen kiinnitetyt kaiuttimet suoraan makutaa ja tämän skakdeja kohti. Kristallisaarten draakki nappasi mekaanisella kourallaan perinteikkään säkkipillinsä eteensä, otti leveän haara-asennon kiltissään ja kulautti alas puoli pullollista viskiä.

Joukkion kärjessä huoneeseen juosseen baskeripäisen syväläisen viiksekäs vihertävä kalannaama otti vakavan ilmeen, kun tämä laskeutui yhdelle polvelle ja laski käsissään pitämänsä patongin varmistimen.

“Le Makuta Grande!” Corrodér kivahti. “Pyydän teitä astumaan kauemmas herra paronin makuusijasta!”
”Otan tuon nimityksen henkilökohtaisena loukkauksena!” Makuta Nui ärjähti takaisin ja heristi nyrkkiään. ”Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinä et oikeasti edes osaa tuota kieltä!”
Syväläinen vastasi vain vihaisella katseella, nosti patonkinsa ylös, tuki sen vasten olkapäätään ja katsoi Makuta Nuita sen silmikon läpi sormi liipaisinta hivellen.

“Hetkinen, seis”, professori Meltdown kurkisti joukkion takaa keltaisella päällään ja siristi ainoaa suurta punaista silmäänsä. “Makuta Nui, mitä sinä ja, tuota, ‘jäbäsi’, kuten nuoriso sanoo, teette paronin makuuhuoneessa??? Voisin väittää, että tässä on nyt jotain melko huolestuttavaa meneillään, hehe! He??”
”Asiahan on niin, professori hyvä”, Makuta aloitti, ”että paronin olisi pitänyt allekirjoittaa sopimus, jota tarjosin hänelle aiemmin tänään. Koska hän ei tehnyt niin, minun oli ryhdyttävä lisätoimenpiteisiin. Tavalla tai toisella hän allekirjoittaa sopimuksen, ja omasta vapaasta tahdostaan!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN palkolliset katsoivat toisiaan ja supattivat järkyttyneinä. Paroni nukkui valtavalla pedillään tiedottomana tilanteesta ja rauhallisena, ja makutan hirvittävä magia teki ehkä jo tuhojaan tämän alitajunnassa.

“Tervetuloa, paroni”, Makuta Nui myhäili ääneen. “Tervetuloa kirjoituskoneeseen!”

“Tuo ei oo nyt ollenkaan jättekul”, DJ-skakdi sanoi miehisen matalalla äänellä viiksiensä läpi. Se pudisti päätään ylikorostetusti, jolloin massiivisen harjan takatukka liehui. “Huonoi viboi tässä huoneessa hej.”
“Eh, ei ole viileää ei”, peikko mutisi valmiusasennostaan. “Mutta miksi kukaan tekisi mitään tuollaista? Mitä sopimus kattaa?”
”Sopimus vahvistaa, että Voitto Korporaation omistajuus siirtyy”, Makuta Nui hihkaisi voitonriemuisesti, ”minulle! Heh heh hee!”

Voitto Korporaation palkolliset henkäisivät syvään kauhusta. Viskipulloaan tyhjentänyt draakki oli tukehtua juomaansa ja pärskäisi kullanhohtoista nestettä ympäri puista lattiaa. Harmaan draakin ikiyrmeä ilme muuttui vihaisen punaiseksi, kun se tarttui viskipullon kaulasta ja iski pullon pirstaleiksi vasten ovenkarmia.

“AYE AYE, SINÄ ROISTO JA RYÖVÄRI!” tämä manasi osoittaen Makuta Nuita rikkinäisen pullon terävällä päällä. “KAUTTA HAGGIKSEN JA SEN KATALAN JOUTSENLISKON, JOKA KÄTENI VEI, SINUT PYSÄYTTÄÄ AIOMME!!!!”

”Pysäyttää?” naurahti makuta etusormi pystyssä. ”Minua ei voi pysäyttää! Tohtori on syvässä unessa ja uskoo juttelevansa Makuta Miserixin haamun kanssa! Mistä tulikin mieleen, suonette anteeksi… minulla jäi juttu kesken!”

Näin sanottuaan makutan ojossa olleen sormen sijaintina toimiva käsi valahti veltoksi, ja sitä myöten koko mies rojahti selälleen lattialle paronin pöllämystyneiden palkollisten – sekä hänen omiensa – suureksi hämmennykseksi.


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli valtaisan lässähdyksen, kun jotain mätkähti lumeen hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki jälleen Nykyaikaisten Nimeämispäiveiden Aaveen, tai miksi ikinä makutanraato olikaan itseään kutsunut.
”Olet nyt miettinyt hetken itseksesi syntejäsi, ja se on hyvä. Minun on valitettavasti poistuttava, mutta luonasi vierailee vielä viimeinen kummitus. Odota häntä kärsivällisesti äläkä poistu kauas!”
”Mutta –”
Ja kummitus oli jälleen poissa.
“Miksi ne aina menevät ennen kaksintaisteluhaastettani???”


Todellisuuksien tasojen läpi syöksyvä Makuta Nui myhäili itsekseen. Mielessään hän valmisteli jo seuraavaa valeasua, jonka ottaisi paronin mielessä, muistojen kummitusta jonka nahkoihin hän pukeutuisi! Vielä yksi kierros, ja paisti alkaisi olla kypsä! Vielä yksi tönäisy, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN mieli tekisi loput! Ajatus oli juurrutettu, jopa istutettu niin syvälle, että sitä ei sieltä ulos saisi!

Makuta Nui oli kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki pysyisi kasassa ne puolisen sekuntia, jotka hän dippaisi päätään paronin mielessä Makuta Miserixin näköisenä. Kun hän nosti sen sieltä, tunsi hän ison lihaksikkaan peikonkouran tarttuvan kaulastaan.
“URK”, makuta sanoi.

“Haiii-ja!” sininen peikko murahti hänen takaansa. “Ensimmäinen käärö: PÄIHTYNEEN HIRVEN ISKU!”

Muinainen ja mystillinen kanadalainen lähitaistelulaji sinkosi Makuta Nuin komeassa kaaressa kauas uneksivan paronin luota.

Niiden hidastetuilta tuntuvien sekuntien ajan, jotka hän lensi halki huoneilman, hän näki minkälaiseksi kaaokseksi yrityskaappausyritys oli muuttunut. Toinen hänen skakdeistaan, ta-skakdi Moltraz nimeltään, oli potkaissut nurin paronin yöpöydän ja jakeli zamor-pistoolillaan laukauksia sen takaa Corrodérin kanssa. Patongin sinkoamat hylsyt kilisivät huoneen lattialle, ja Corrodérin takana DJ XPlode antoi suojatulta bassovetoisella zakazlaisella elektronisella musiikilla. Jumputus oli kovaäänistä ja sen alta kuului vain hädin tuskin sample jotain xiaksi lausuttua, jossa ei ollut kovin paljoa järkeä.
Bye bye baby yo let’s go dance yo, audiotykistö lauloi.

Makutan toinen skakdi, Manthrax nimeltään, väisteli, kun humalainen draakki huitoi tätä kohti särjetyllä viskipullolla. Kaaoksen turvin professori Meltdown taas oli kyykistynyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN ylle ja yritti analysoida vankalla tieteellisellä silmällään ja Geiger-mittarillaan paronin unen tasoa.

Muistettuaan olevansa vielä ilmalennossa Makuta Nui mätkähti väkivaltaisesti päin seinää ja töytäisi parin paronin perhevalokuvia tömähtäessään epämukavasti lattialle. Siinä uikuttaessaan hän havaitsi, kuinka suuri peikko alkoi lipua häntä kohti taisteluasennossa.

“Eh”, peikko äännähti. “Melko epämukavaa tuollainen juonittelu, naapuri.”
”En ole naapurisi, peikko”, makuta urahti ja muisti sitten radioaktiivisen kykloopin paronin kimpussa. Tämä ei saisi sotkea paronin unia, hän ajatteli, ennen kuin ampui kämmenestään purppuraisen säteen, joka räjäytti Meltdownin pään radioaktiiviseksi mössöksi vasten seiniä.

“EIH!” professori kiljaisi. “EI KOKO AIVOJANI!”

Sininen peikko pysähtyi Makuta Nuin eteen pöyristyneen näköisenä.
“Tuo ei ollut kunnon naapurin tekosia! Toinen käärö: KOHMEINEN VAAHTERASIIRAPPIKÖNTTI!”

Pistävä lähitaisteluisku mäjähti Makuta Nuin kylkeen ja sinkosi tämän väkivaltaisesti huoneen nurkkaan.
Kun Manun näkö selkeni tällistä, hän nosti päätään ja katseli pahenevaa tilannetta. Hirvittävä elektroninen jumputus oli saanut hänen toisen skakdinsa antautumaan rytmiin ja pudottamaan aseensa puhtaan bassodropin voimasta. Yeah yeah disco everybody go go, se sanoi, eikä Moltraz voinut vastustaa sen voimaa ja syvällistä sanomaa.

Mitä makutan toiseen skakdiin tuli, se vihainen draakki istui koko mittavalla painollaan ja kiltin peittämällä ahterillaan tämän kasvojen päällä. Skakdin kaula oli puristunut lihaksikkaiden mutta liskolle ahdistavan karvaisten reisien väliin. Kilttikankaan keskeltä kuului vaimeaa itkua.

Corrodér puolestaan latasi patonkinsa uudelleen ja tähtäsi nurkassa peikko-fu:n pökerryttämää Manua.
“Peli ohi, monsieur”, syväläinen myhäili. Ainakin siihen asti, että sattumalta kiinnitti huomionsa makutan vasempaan käsivarteen. Tai pikemminkin sen puutteeseen.
”Va te faire foutre”, Manu hörähti, ja silloin hänen puuttuva kätensä, joka oli kulkenut kenenkään huomaamatta DJ Xploden laitteistolle ja kehdannut vääntää volyymit kaakkoon, ryhtyi toimeen ja käynnisti toiston.

“OJ OJ OJ! DET HÄR ÄR GANSKA TRÅKIGT!” skakdi huusi kivuissaan.

Äänenvoimakkuus oli suurempi kuin DJ oli koskaan uskaltanut aseenaan käyttää, ja se päräytti jokaisen huoneessa olevan tärykalvot täyteen suunnatonta tuskaa. Ikkunat räsähtivät rikki, ja lasinsiruja lensi lähimpänä ikkunoita oleskelleiden päälle. Itse kukin tarrasi kuuloelimiinsa, ja osa taittui kaksinkerroin pahoinvoinnista tai jopa kääriytyi sikiöasentoon. Tämän hetkellisen, joskin tuskaisan, häiriötekijän aikana Makuta Nui, joka oli harhautuksen järjestäjänä osannut varautua ja sammuttaa kuuloaistinsa hetkeksi, harppasi punaisen skakdikätyrinsä luokse, nappasi injektioneulan paronin sängyn vierestä, jonne se oli pyörähtänyt muttei onneksi särkynyt, ja piikitti tähän unettavaa kemikaalia.
”Sinä olet nyt viimeinen kummitus”, makuta viestitti telepaattisesti, sillä skakdi ei tietenkään kuullut mitään.

Tässä vaiheessa sininen peikko oli jo toennut ja sieppasi makutan jälleen otteeseensa.

“Eh, mitäs kikkailua se tämä on?!” tämä kysyi Makuta Nuilta, tarpeettoman kovaan ääneen, koska ei itse kuullut mitään.
“Hahaa”, Manu naurahti. “Luulitteko, että minulla ei olisi varasuunnitelmaa?”

“No tuota”, peikko mutisi.
Corrodér katsoi Manua peikon olan yli melko hapannaamaisena kädet kuuloelimiensä tiellä.
“Rehellisestikö, monsieur??”

Makutan typertyneestä virneestä pääsi vain loukkaantunut äännähdys.
“Hei!!!!”


Hetken pimeässä Wie-Nuin yössä vaellettuaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULA alkoi epäillä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti. Kaikki ei ollut aivan niin kuin piti jo lähtökohtaisesti sen takia, että groteskit ektoplasmaiset henkilöt olivat estäneet häntä nukkumasta pitkiä ja makoisia kauneusunia. Entistä oudompaa tästä teki se, että kolmas kummitus antoi odottaa itseään. Paroni mietti, että saattaisi haastaa sen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun jo siitä hyvästä.

Jossain päin talvista kaupunkimaisemaa myös kuului oudon tuttu bassojumputus, huutoa ja laukauksia, mutta paroni päätti pitää sen yksityiskohdan häiritsemästä itseään.
“Arvon tulevien nimeämispäivien kummitus”, tohtori julisti pakkasyöhön, “jos tarkoituksenne on pitkittää jännitystä, niin nostan teille hattua!”

Kuului ääni, ikään kuin pieni suhahdus, tiedättehän, vähän sellainen, mikä lähtee tuhkeloista eli savusienistä, kun niiden päälle astuu. Paronin edessä seisoi punainen skakdi, joka näytti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin hän itse.

”Et kai se sinä voi olla?” hän kysyi epäileväisenä. Skakdi näytti kokoavan itsensä ja kuiskasi: ”Minä se olen. Moltraz. Eikun siis Tulevien Nimeämispäivien Kummitus. Olen tullut tänne, ööh, joo.”
Paroni nyökkäili hetken.
“Arvon kummitus, odotan tässä sitä hetkeä, kun irroitatte päänne tai räjähdätte veriseksi puuroksi. Teillä on lupani toteuttaa!”
”Eeh, tuota, meillä ei valitettavasi ole aikaa sellaiseen, arvon paroni”, skakdi vastasi. ”Tulin näyttämään teille tulevan nimeämispäivän, jolloin olette juuri kuollut eikä kukaan sure teidän poismenoanne, muutoin kuin… huokaisemalla helpotuksesta.”
“Onpas julkeaa”, paroni mutisi. “Eikö… eikö ole jonkinlaista kummitusoikeudenkäyntiä, jossa voin juridisesti hyväksytyllä tavalla haastaa teidät…”
”Öh, ei. Kerron tämän teille, koska… no, vaikka minun piti näyttää se eikä vain kertoa, niin totuus on, että hetkellä minä hyvänsä saatan kadota luotanne. Asia ei ole hallinnassani.”

Surrealistisen matkansa aikana hämmentynyt paroni sai jostain hieman uutta pontta ja silmäili viimeisen kummituksensa pistävällä katseella päästä jalkoihin. Tämä skakdi oli sitä sorttia, joka ei ollut tarpeeksi särmän ja rehdin oloinen kaveri palkattavaksi edustushommiin muttei myöskään tarpeeksi uhkaava hämärähommiin.

“Arvon Tulevien Nimeämispäivien Kummitus”, paroni tuhahti, “toivon että teillä on tälle nimeämispäiväiselle kertomukselle jokin melko… draamallisesti sopiva lopetus ja ajattelemaan laittava opetus! Kaksi kollegaanne eivät vakuuttaneet minua vielä tämän juhlan arvosta!”
”Äh”, skakdi murahti. ”Juurihan minä sanoin! Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja. Lähtö saattaa tulla koska tah–”
Saattaako?” tohtori naurahti keskeyttäen skakdin. “Minä väitän, että se on vasta yliarvostettua! Mikä syy meillä on lopulta kuolla, tai pysyä kuolleena? Ei ole mukavaa kun hyviä ystäviäni kuolee välillä, niin! Voin saman tien paljastaa teille jotain, arvon kummitus – jotain, jonka aioin kertoa vasta kevään VIK-Conissa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tepasteli äkäisenä hangessa poispäin haamusta. Hänen viiksensä puskivat höyryä kuin kaksi raivokasta veturia, eikä hän ollut aikeissakaan antaa haamulle vielä puheenvuoroa.
“Minulla on katsokaas eräänlainen vielä joukkorahoitusta hakeva sivuprojekti, joka ratkaisee tämän ongelman. En tiedä, mahtuuko näin vallankumouksellinen ajatus ektoplasmisiin aivoihinne, mutta yritetäänpäs yksinkertaistaa! Mitä jos olisi olemassa eräänlainen… uudelleensyntymisaula, johon kaikki kuolleet ilmestyvät kuoltuaan??? Ratkaisisi aika paljon maailman ongelmia, eikö?”

Paroni viittoi mahtipontisesti tähtitaivasta kohti jatkaessaan puhettaan.

“Katsokaas, ensiksi ajattelin, että voisiko maailma olla parempi, jos rauhanomaisesti miinustaisin puolet sen väestöstä! Mutta se ajatus saavutti nerokkaan mieleni väärällä hetkellä – olin istahtanut itsehierovaan tuoliini, ja siltä nouseminen olisi vaatinut huomattavia ponnistuksia! Olisin joutunut tekemään sen itse! Aivan itse!!!”

Turhautuminen ja syvä maailmantuska kaikui paronin syvästä baritonista, kun hän jatkoi.

“Ei nyt sellainen hoidu sormia napauttamalla! Uskon kovaan työhön! Mutta siis… jos kenenkään ei tarvisi kuolla ylipäätään… jos olisi jonkinlainen taivaankappale, johon kuolleet ilmestyisivät… kyllä, jonkinlainen tähti… joo, ja jos antaisin sille rakettirepun…”

Yöpuku heilahti kuin operetin hulppea kaapu, kun paroni kääntyi kohti hämmentävän hiljaista skakdia, jolle oli monologinsa osoittanut.
“Eipähän tarvitsisi teidänkään kummittelemalla häiritä yöpalaani! JA ENNEN KUIN SANOTTE MITÄÄN, ONU-PÄHKINÄVOI KEKSIN PÄÄLLÄ ON TIETYISSÄ PIIREISSÄ HIENOSTUNUT KULINARISTINEN HERK-!!!”

Sillä hetkellä paroni tajusi, että kummitus ei enää seissyt siinä pisteessä, missä oli aiemmin seissyt. Nyt oli taas vain talvinen yö, ja hän yksin.

“Takaisin”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA manaili. “Eikö kukaan teistä ymmärrä kaksintaisteluhaasteen arvoa????”


Moltraz heräsi unestaan saadessaan päälleen sata kiloa raskasta makutahaarniskaa. Peikko oli nimittäin päättänyt heittää häntä Manulla.
”ARGH mitä tapahtuu!” skakdi parkaisi.
”… öyh, miten kävi?” Manu korahti hänen päällään.

“Kolmas käärö: KIEKKOA YLÄMUMMOON!” peikko julisti valmiusasennostaan.
Mutta ei mitenkään tarpeettoman mahtipontisesti. Juuri sellaisella äänellä, jolla pahoiteltiin, että ei jaksettu tehdä lumitöitä tänään myös naapurin tontilta.

“Pois paronin päästä, les hommes”, Corrodérin sulava ääni virkkoi. “Vaarannatte työpaikkamme.”

Syväläinen asteli tyynen rauhallisia askelia Manua ja Moltrazia kohti. Patongin piippu savusi – nyt se osoitti järkähtämättömän tarkasti heitä kohti suunnattuna.
”Ette ikinä saa meitä elävänä!” Manu ärjähti ja pui nyrkkiään. Hänen allaan makaava skakdi ei ollut järin tyytyväinen tähän, kuten ei ollut myöskään Manthrax, joka yhä yritti saada vedettyä henkeä humalaisen draakin kiltin alta.

“Adieu, makuta”, Corroder lopulta sanoi, ja avasi tulen lonkalta Manua kohti.

Mutta patongin ammus ei osunutkaan makutaan, vaan juuri istumaan nousseeseen skakdiin, joka oli tönäissyt makutan pois päältään. Henkeään haukkoen Moltraz tarttui rintavammastaan ja katsoi työnantajaansa silmiin.

Veikeä virne ei kuitenkaan poistunut Manun kasvoilta.
“Luulitko tätä näin yksinkertaiseksi, kalaisa toveri?” makuta kikatti kääntyen kohti Corrodéria. “Sinulta jäi nyt tajuamatta kokonaan se…”
Hän nosti tummanpuhuvaa kouraansa ylemmäs, painoi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen ja napsautti.

Corrodér, professori Meltdown, Tavish, DJ XPlode ja Vapor hätkähtivät. He löysivät itsensä makaamasta työnantajansa sängyn vierestä. Taistelun jäljistä ei ollut merkkiä – makuta ja tämän kaksi skakdikätyriä seisoivat voitokkaina paronin sängyn vieressä.

“… että tämä on vain minun untani!” Makuta Nui hekotti.

“Aivan!” jälleen päänsä kokonaiseksi saanut professori Meltdown henkäisi. “Se käy järkeen! Se kävi aina järkeen näin päin!”
“Eh”, peikko kysyi, “en halua olla vaivaksi, mutta tämä kuulostaa nyt aika tarpeettoman monimutkaisel–”

Peikon mietteet katkesivat siihen, kun raivoisa tappelu Voitto Korporaation omistajuudesta jatkui.
Edellisestä kokemuksesta syvästi traumatisoitunut Manthrax tiesi tällä kertaa väistää tieltä, kun draakin kiltin verhoama takamus syöksyi purkupallon lailla kohti hänen kasvojaan. Moltraz päätti maksaa potut pottuina ja yritti kärventää Corrodérin zamor-pistoolilla. Ankeriasmies kuitenkin väisteli kiitettävän nopeasti ollakseen, noh, ankeriasmies. Sillä välin Meltdownin pää otti uusintaottelun Manun varjovoimien kanssa, ja makutan onnistui räjäyttää varjoenergiapyörteellä tämän koko ylävartalo.

Sitten virheellisellä hetkellä pudotetun meriahvenen seurauksena DJ XPloden laitteisto päätyi oikosulkuun, räjäytti siihen asennetun itsetuhomekanismin ja tappoi heidät kaikki helvetillisissä diskanttiliekeissä.

Yksi kerrallaan jokainen paronin palkollisista pulpahti hereille tietoisuuteen. Makuta Nui ja tämän skakdikätyrit olivat yhä huoneessa, skakdit yhtä hämmentyneitä kuin Tohtorin työläiset.
”Suojatakseni paronin unta ja syventääkseni indoktrinaatiota olen vaivuttanut meidät kaikki useaan sisäkkäiseen uneen!” Manu ilmoitti. ”Kuolemalla pääsette vain alemmalle unen tasolle. Lopettakaa ajoissa, ennen kuin jotakuta teistä oikeasti sattuu!”

Heti näiden sanojen perään makuta joutui väisämään patongista syöksyneen ohjuksen, joka – ja Corrodér itsekin myöntänee tämän ylilyönniksi – räjäytti paronin sängyn taivaan tuuliin.

“Nyt saatana hei!” Manu rääkäisi.
Merde.”
”Ööh”, peikko urahti, ”mitä tapahtuu, jos pomo kuolee?”
”… tällä tasolla paronin herättäminen ei herätä häntä, mutta se voi epästabiloida koko maailman”, Manu henkäisi dramaattisesti.

Peikko näytti järkyttyneeltä, joten hän lisäsi:
”Siis, tämän unimaailman. Ei oikeaa maailmaa.”
“No hyvä.”
Helpottunut peikko tarttui makutaa jälleen kurkusta.
“URK.”

Ja taistelu jatkui. Manthrax yritti taklata peikon, mutta ennen kuin ehti tehdä sen, tämä tuli Meltdownin lonkeron sieppaamaksi ja kuoli välittömästi radioaktiiviseen säteilyyn. Moltraz oli päätynyt painimaan paljon itseään isomman draakin kanssa eikä ollut voitolla. Makuta Nui hyppeli akrobaattisesti pienen huoneen halki väistellen XPloden soonisia iskuja sen jälkeen, kun oli päässyt peikon otteesta tämän tultua Corrodérin vahingossa patongittamaksi. Syväläinen oli polvistunut kaatuneen työtoverinsa vierelle ja kirosi makutaa. Sitten hän huomasi särön. Särön todellisuudessa. Samanlaisen ilmiön huomasi myös Moltraz, sillä tämän vastustajan vartalo oli katkennut todellisuuden ratketessa juuri sen kohdalta.
“OI SUMUISET NUMMET, MITÄ TAPAHTUU”, draakki kirkui.
”Tämä unen taso on niin epästabiili, että se hajoaa. Meidän on poistuttava!” Manu karjaisi ja napsautti sormiaan.

Välähdystä myöhemmin he heräsivät jälleen paronin makuuhuoneessa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yhä sängyssä mutta vääntelehti hieman, kuin olisi heräämäisillään. Tämän huomion ehti Manu tehdä, ennen kuin häntä lyötiin päähän säkkipillillä. Taistelu jatkui, taas. Patonki ampui jo nopeita sarjoja, intohimoinen naisääni jumputuksen keskeltä kehotti, että let’s go everybody to the to the beat yeah yeah.

”Niin akateemisesti kiintoisaa kuin tämä onkin, montako tasoa on jäljellä?!” yritti professori Meltdown tiedustella Manulta samalla, kun hänen kurkkuaan kuristi Moltrazin koura. Draakin lyönnistä hetkellisesti tyrmääntynyt makuta ei vastannut, mutta Manthrax, DJ XPloden ja Corrodérin yhteishyökkäystä paetessaan huikkasi, että muisti työnantajansa suunnitelleen kuuttasataakuuttakymmentäkuutta tasoa.

Tämän kuultuaan Corrodér pysähtyi sijoilleen.
”Sacré bleu”, hän lausui järkyttyneenä ja tähtäsi patonkinsa Makuta Nuin pärstää kohti. Draakin iskusta nyt toipunut makuta nousi ylös ja huomasi tähtäimen osoittavan naamaansa.

”Onko se totta?” syväläinen tivasi. ”Joudummeko me kuolemaan täällä vielä yli kuusisataa kertaa?”
”No, on mahdollista, että paronin uni tuhoutuu ennen sitä ja jäämme ikuisiksi ajoiksi vangiksi unen ja valveen rajamaille”, Manu virnuili.

Syväläinen ei ottanut vitsiä kovin hyvin ja tyhjensi koko patongin lippaan.

”Putain de bordel de merde!” makuta ehti huudahtaa, ennen kuin korkeakaliiberinen vehnäkeskitys räjäytti hänet paronin makuuhuoneen ikkunan läpi ja alas korkeasta rakennuksesta.


Jossain unen syvemmillä tasoilla hammaslääketieteen kunniatohtori, sakaroiden johtava tähtitutkija, Wie-Nuin kaupungin halutuin poikamies ja vakavan yritysvallankaappausyrityksen tietämätön uhri DOKTOR VIKTOR VON NEBULA, alkoi hahmottaa hänelle outoa, vierasta tunnetilaa.

Hän… hän ei ollut varma, miksi hän sitä olisi kutsunut. Sitä vastaan taistellakseen hän oli rakentanut öistä kaupunkia peittävästä lumesta lähemmäs toistasataa sorsannaamaista avaruusolentoa muistuttavaa hahmoa. Hän oli valehtelemattakin unohtanut, mikä oli ollut tämän kunnianhimoisen yritysprojektin tarkoitus. Voisiko niitä kenties myydä? Kaikkea pystyi myymään, kun sille antoi oikeanlaisen nimen. Hyhmä-henkilö? Loskapersoona? Jää-äijä?

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA uskoi, että oikea nimi löytäisi hänet, kuten se aina löysi. Sitä ei voinut pakottaa. Inspiraatio oli kuin loiseliö, joka istutti itsensä kasvamaan mieleen eikä suostunut menemään pois.

Haluamattaan tai ei, Tulevien Nimeämispäivien Kummitus oli myös istuttanut jotain paronin pohdiskelevaan pääkoppaan.

Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin!

Ja se ajatus sai hänet istahtamaan kartanonsa lumisille rappusille ja nojaamaan polviinsa kädet kasvoja vasten.
Sukukartanon käytävien tyhjä kaiku täytti hänen korvansa. Ja sitä miettiessään hän huomasi, kuinka entistä enemmän lumihiutaleita laskeutui unenomaiselta taivaalta.

“En minä… enhän minä voi…”


Sadat eri unen tasot ja niillä tapahtunut kärhämä oli saanut taistelijat turvautumaan luovuuteen. Manua ei ollut koskaan voinut luovuuden puutteesta soimata, mutta jopa tämän skakdi-alaiset olivat tulleet jo aika hyviksi tappamaan paronin palkollisia. Mutta toisaalta niin olivat paronin palkollisetkin tulleet hyviksi tappamaan näitä kahta skakdia, ja heillä oli ylivoima.

Manthrax oli saanut jostain itselleen kaksi sapelia, joita hän nyt pyöritteli kuin miekkailun ammattilainen, vaikka hänellä oli oikean elämän kokemusta lähinnä tuliaseista. Hän miekkaili Tavishin säkkipilliä vastaan. Draakki taas oli vihdoin tajunnut, että oli humalassa vain unessa. Iskut ja torjunnat olivat muuttuneet yllättävänkin tarkoiksi.

Moltraz oli päässyt veren makuun. Hän ei enää välittänyt kuolemasta, sillä se ei muuttanut mitään. Mutta koska totta kai skakdit ovat verenhimoisia murhaajia, tulihönkä sai suurta tyydytystä aina, kun joku kuoli hänen käsiinsä. Hän oli jo murhannut tämän tason Corrodérin, DJ XPloden sekä Vaporin. Seuraavana vuorossa olisi radioaktiivinen tiedemies, joka oli aiempien murhien aikana piiloutunut paronin sängyn alle.

Manu yritti pitää huolen siitä, että DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei repinyt riekaleiksi heidän senhetkistä todellisuuttaan. Useita Viktoreita matkan varrella oli päätynyt manan majoille, näin kuvaannollisesti lähinnä, kun joku oli osunut harhaan ja muun muassa sytyttänyt paronin palamaan.

”Ei auta, tämäkin taso purkaantuu! Meille tulee ihan penteleen kiire päästä pois koko järjestelmästä!” hän huudahti ja palautti silmänräpäyksessä koko köörin edelliselle tasolle.

Ja siellä, kuolleet odottivat valmiina kuin… epäkuolleet. Peikko takertui Manthraxin päähän ja alkoi mäiskiä tätä seiniin. DJ XPlode oli juuttunut loudness wariin eikä saanut bassoraitaa oikein kuriin, joten hänestä ei ollut hyötyä. Corrodér latasi jälleen tappavan ammuksen patonkiinsa ja tähtäsi sen kohti Makuta Nuita. Moltraz näki tämän ja hyppäsi itsevarmana pysäyttämään ammuksen kehollaan. Manu ehti kääntyä juuri parahiksi nähdäkseen, kun luoti repi reiän Moltrazin rintaan. Joskin nyt kipu oli todentuntuisempaa kuin aiemmin.

”Argh!” skakdi valitti.
”No olipa hölmö temppu, minä olisin selvinnyt tuosta, sinä et”, Manu hörähti ja tuijotti lattialla korisevaa tulen skakdia.

Kaikki muut huoneessa olijat olivat lakanneet mäiskimästä toisiaan ja kiinnitäneet huomionsa Moltraziin, joka oli tukehtua omaan vereensä. Lähes tukehtumista jatkui niin pitkän aikaa, että Manua rupesi epäilyttämään, ja hän alkoi laskea sormillaan – muiden arvausten mukaan ilmeisesti unen tasoja, vaikkei niitä konkreettisesti pystynytkään laskemaan edes kahden käden sormilla – ja väänsi sitten suunsa mutruun.

”Oho.”

Corrodér katsoi hetken verta kakovaa Moltrazia ja sitten patonkinsa savuavaa piippua. Ja sitten Manua. Muutkin Voitto Korporaation palkolliset vain seisoivat ja tuijottivat hurmeista, sätkivää skakdia poikkeuksellisen kiusaantuneina.

“Niin”, syväläinen sanoi makutan vierellä, “pieniä algebrallisia ongelmia, Le Makuta Grande?”
”Öh”, Manu artikuloi, ”saattaa olla, että tein klassiset ja sekoitin tasojen määrän ja tasolta toiselle siirtymien määrän keskenään.”
“Aha. Aha. Oui.”

Väri alkoi kaikota Moltrazin silmistä.

“K-kuolenko minä? Oikeasti?” hän sai sanottua kaiken veren keskeltä.
”Sori, minun mokani”, Manu totesi kiusaantuneena.
”Minkä vuoksi?” skakdi korisi. ”Miksi edes halusit Voitto Korporaation? Mitä meillä oli tässä edes ansaittavaa. Kerro minulle, että se oli sen arvoista!”

Skakdin kysyttyä tuon kysymyksen tuntuivat tohtorin palkollisetkin jäätyvän paikoilleen ja kääntävän katseensa makutaan.

”Tuota…” Manu sanoi yhä kiusaantuneempana. ”En varsinaisesti ajatellut niin pitkälle. Ei minulla tässä mitään pointtia ehkä ollut.”

Samalla kun Moltrazin veri kasteli paronin makuuhuoneen lattiaa, alkoi hänen sydänvalonsa hiljaa hiipua. Skakdin keuhkoissa oli hyvin vähän ilmaa, mutta hän käytti henkäisynsä yhteen, hyvin perustavanlaatuiseen sanaan.
MITÄ.
”Sori! No… olisihan se ainakin ollut hauska jäynä, jos ei muuta.”

Manu kääntyili huonetta hakien reaktiota jokaiselta.

“Eikö? Eikö? Jooko?”

Hän pysähtyi Manthraxin jäätävään tuijotukseen, hymyili takaisin ja kääntyi pois. Sillä välin Moltraz oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä.

Hiljaisuus laskeutui paronin makuuhuoneeseen, kun skakdin raato valutti hiljalleen loppujakin veriään imeytymään paronin kalliiseen arjdurunilaismattoon.
Corrodér sytytti savukkeen ja tarjosi toista vastaavaa Manulle. Manu otti savukkeen vastaan ja asetti sen huultensa väliin.

“Eh”, peikko sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan siihen, että on runnonut rapuvaunullaan päin hirveä liukkaalla talvikelillä.

“Sellaista”, professori Meltdown sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan, kun vahingossa aiheuttaa ydinlaskeuman kahvitaukonsa aikana.

Draakki taas avasi uuden pullon viskiä kilttinsä kätköistä ja kaatoi lirauksen Moltrazin ruumiille ja loput kitaansa. DJ Xplode painoi kaikessa hiljaisuudessa miksauspöytänsä nappia ja käynnisti melankolisen valmisbiitin.

Makutan henkiin jäänyt kätyri näytti kaiken keskellä siltä, että olisi halunnut kuristaa tämän mutta ei nyt jostain syystä välittömästi jaksanut.

“Matto menee pesuun huomenna”, syväläinen mutisi viiksiensä takaa. “Varastossa on lapioita. Olen valmis olemaan puhumatta tästä enää ikinä, jos te olette.”

Sängyssä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kietoutui mukavasti silkkipeittoonsa ja jatkoi tuhisemista.


Routainen maa Von Nebuloiden sukukartanon takana ei antanut periksi kovin helposti, vaikka lihaksikas peikko, juopuneen väkivahva draakki, crossfitiä ja itseruskettavia voiteita harrastava skakdi sekä toinen vähän perinteisempiin arvoihin uskova skakdi pieksivät sitä ruostekärkisillä lapioilla. Työnjohtajana toimiva Corrodér seisoi tunnelmallisesti ruumiin vieressä, ja tämän vieressä Meltdown ja Makuta Nui seurasivat, joskin makuta yritti pysytellä ainakin käsivarren mitan päässä radioaktiivisesta professorista. Kuunvalo läpäisi syväläisen savukkeen puskemat kiehkurat.

Aina välillä kun yksi nelikosta piti taukoa, myös Corrodér tai Makuta Nui tarttui lapionvarteen, ja Meltdownille ei lapiota edes tarjottu. Tuntien työn jälkeen hikeä otsaltaan pyyhkivä nelikko heitti tulen skakdin raadon syntyneen kuopan pohjalle. Peikko alkoi kipata maa- ja lumiseosta kuopan päälle.

Eikä kukaan kokenut asiakseen jutustella sen kummempia siitä illasta.


Kun nimeämispäivä koitti, oli lumisade lakannut. Kirkas valo toi pakkasaamuun odottamatonta lämpöä ja sai Wie-Nuin historialliset kadut kimaltelemaan kuulaana paratiisina.
Ylhäällä Viisaudenhampaan vuorella viisi Voitto Korporaation palkollista istuivat hiljaisessa yhteisymmärryksessä Von Nebulain kartanon ruokasalissa. Antiikkilautasesta improvisoitu tuhkakuppi oli täynnä tumppeja, pöytä notkui tyhjistä viskipulloista ja värikäs viisikko lähinnä tuijotti kukin omaa vapaavalintaista seinäänsä sanaakaan sanomatta. Kunkin silmänaluset olivat tummat.

Hiljaisuuden lopulta katkaisi ruokasaliin säntäävä, riemua täynnä oleva henkilö. Valvotusta yöstä ja krapulaisen post-traumaattisesta tärinästä havahtuvat palkolliset katsoivat ja kuuntelivat hämmentyneinä, kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juoksi sisään hyräillen nimeämispäivälauluja. Yllään tohtorilla oli hulppein silinterihattunsa ja levein virneensä.

“Huomenta! Huomenta, ystävät ja toverit! Huomenta, ja hyvää nimeämispäivää!”

Käytännössä kukaan tohtorin palkollisista ei osannut reagoida siihen. Meltdownin yritys oli urhea.
“Eh… sitä samaa, tohtori hyvä!” professori sanoi hermostuneella hymyllä. “Mistäs nyt kiikastaa?

“Hohoo, vai mistä?” paroni naurahti. “On nimeämispäivä, vuoden iloisin päivä! Anteliaisuuden ja ystävyyden aikaa! Ettekö tienneet?”

Sen kummemmin kuin yleensäkään, Voitto Korporaation luottomiehet eivät kokeneet asialliseksi kyseenalaistaa toimitusjohtajan mielenliikkeitä. Nyt kukin heistä kuitenkin katsoi tätä ilmeellä, joka oli edes kohtelias pyyntö jotain vastausta muistuttavaa kohti.

“Katsokaas”, paroni kihersi, “tänä yönä luonani kävi kummituksia. Hetken luulin niitä oikeiksi tai epäilin tulleeni hulluksi, mutta herätessäni tajusin totuuden! Ne olivat oman nerokkaan mieleni luomuksia; mieleni halusi kertoa minulle, että tulevaisuus on nimeämispäivässä! Etenkin viimeinen niistä haamuista, sellainen hieman kiusallinen punainen skakdi –”

Viisikko yritti säilyttää neutraalin ilmeen.

“– sanoi jotain, joka jäi vahvasti mieleeni: ‘Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja.’ Se… se sai minut ajattelemaan.”

“Ajattelemaan, monsieur?”

Palkollisten kulmat kohosivat. Paroni näytti selvästi herkistyvän, eikä piilottanut sitä. Yksinäinen paronillinen kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa.
“Mikä viisaus noissa sanoissa olikaan? Miksi en tajunnut sitä aiemmin, ennen kuin viisas hahmo unessa sen minulle esitti. Jos… jos kuolen tällaisena masentavana jääränä…”

Tauko paronin puheessa antoi peikolle viestin, jonka hän tulkitsi siten, että nousi tuoliltaan ja käveli tätä kohti kädet ojennettuna halaukseen.
Ja säikähti kauemmas, kun paronin äänenvoimakkuus kymmenkertaistui.

Enkä minä niin siitä kuolemisesta, mutta ENHÄN MINÄ VOI OLLA MIKÄÄN ‘MASENTAVA JÄÄRÄ’! Minun täytyy olla ‘HIP’! Minun täytyy olla ‘COOL’! Ei ole ‘HIP’ saati sitten ‘COOL’ tai ETENKÄÄN ‘LIT’ vihata nimeämispäivää!!!!!”

Mitä paronin mainitsemat sanat sitten olivatkaan, pian ne näki myös ikkunasta, kirkkaalta taivaalta, kirjoitettuna liekehtivinä suihkuina.
Taivaalla Wie-Nuin yläpuolella räjähti niin voimakkaita ilotulitteita, että palkolliset olivat kaatua tuoleiltaan. Tismalleen samaan tahtiin viimeisen räjähdyksen kanssa paroni nosti molemmat kätensä tikkusuoraan yläviistoon ja peitti toisella käsivarrella naamansa.

“Tästä alkaa Voitto Korporaation uudelleenbrändäys! Ja todistaakseni, että olen vielä kykenevä yhteyteen nuorison kanssa…”

Äänekäs pörinä täytti salin, kun levitaatiokanokan kuljettama kapseli lensi ohi ja aukesi. Tohtorin viereen mätkähti matala, kaikin puolin hämmentynyt shasaalipoika, jonka päässä oli lätsä.

“… OLEN ADOPTOINUT TÄMÄN ORPOPOJAN!!!”

“Туота”, shasaali inahti.

Hermostuneesti hymyillen alkoivat alaiset taputtaa.

“Hänen perheensä menehtyi traagisesti viime yönä”, paroni sanoi surumielisesti, “mutta me voimme olla hänelle uusi perhe!”
“Херра парони, тäмä лäммиттää хäдин тускин лыöвää сыдäнтäни, мутта хе оват итсеасиасса виелä елос-”
“LISÄKSI TEIN HÄNELLE SUPERSIISTIN HAARNISKAN”, paroni keskeytti.

Automaattiohjautuva oranssi mekaaninen puku lensi propellirepulla shasaalia kohti ja kalahti kiinni tämän ympärille, ennen kuin tämä ehti vastustaa.
“Туота, митä минä тäллä –”
Propelli puvun selässä käynnistyi hirvittävällä pörinällä ja sinkosi selvästi uuteen elämäänsä onnellisen shasaalin luodin nopeudella ruokasalin kattoon. Jotain kirskui ja pirstoutui, ja kohta kristallikruunun kappaleita satoi ruokasaliin.

“Eikä tässä vielä kaikki!” paroni pauhasi poseeraten. “Nimeämispäivän viimeinen ihme paljastui minulle tänään! Ettekä… ettekä arvaa, mitä se on! Todellinen, todellinen kaunis ihme!”
Hetken odotuksen jälkeen ruokasaliin käveli vaivalloisesti kasa mätivää, vuotavaa mustaa lihaa. Se rusahteli kivuliaasti, kakoi hampaikkaasta kidastaan nesteitä ja rojahti tärisevänä könttinä paronin eteen.

“Rakas ystäväni Ficus ei ollutkaan kuollut! Sanokaa kaikki hyvää nimeämispäivää Ficukselle!”

Alaiset miettivät pienen hetken lihakönttiä tuijottaen, mutta päättivät sitten totella.
HYVÄÄ NIMEÄMISPÄIVÄÄ, FICUS!

Lääkintä-vikhit nostivat paareille sätkivää, sykkivää, rahisevaa kimpaletta lihaa, joka kiemurteli lattialla. Ilotulitteiden jäämät aiheuttivat kiusallisia ylimääräisiä juhlakokkoja Wie-Nuin keskustassa. Mekaaniseen lentopukuunsa tottumaton shasaalipoika törmäili katonrajassa.

Ja näistä ja muista syistä johtuen tänään oli erittäin hyvä nimeämispäivä olla DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.

“Ен пääсе енää алас”, orpopoika hihkaisi iloisesti.


Loppu hyvin, kaikki hyvin? Vain yksi viaton uhri, ja vaikken saanut, mitä halusin, oppipahan paroni jotain nimeämispäivän hengestä. Toivottavasti tekin opitte.

Vaikka tarinan todellinen opetushan on, että seuraavalla kerralla, kun vedän paronia pataan, kuvaannollisesti siis – tai miksen kirjaimellisestikin, en aio säästellä hänen kätyreitään. Ovat lopulta ihan saatanan ärsyttäviä.

”Sekö on tarinan opetus?” kysyy ivallinen ääni. Katson taakseni ja näen Manthraxin seisovan huoneen ovella. Takkatuli valaisee hänen siluettiaan vain vaivoin.
”Mitä haluat minun sanovan? Että pitäisi kunnioittaa muiden elämää? Tai että pitäisi asettaa muut itseni edelle?” vastaan tähän röyhkeään ulostuloon.
”Mietin vain, oletko edes pahoillasi, että sinä – loppujen lopuksi yksin sinä – aiheutit ystäväni kuoleman.”
”Hän oli minun ystäväni, älä sinä yritä.”
”Niinkö?” skakdi sanoo ja kävelee pöytäni viereen. Hän poimii käteensä viskipulloni ja kittaa sen alas yhdellä kulauksella. Pöyristyn niin, että vaivaudun nousemaan mukavasta nojatuolistani ja tönäisen häntä kaksin käsin kauemmas itsestäni.
”Sinä olet kusipää ja tiedät sen”, Manthrax tölväisee hieman horjahtaen. ”Sinä et välitä mistään etkä kenestäkään. Oletko miettinyt, että jos et olisi lähtenyt soolottamaan Joueraa, niin hän ei olisi ehkä heittänyt sinua kuulla päähän, ja muut eivät ehkä olisi joutuneet niin suureen pulaan?”
”Oletko sinä miettinyt koskaan, että SINUA EI OLE OLEMASSA?” karjun päin skakdin naamaa. ”Minä keksin sinut! Minä vedin sinut hatusta. Olet vain joku omantuntoni manifestaatio tai jotain muuta yhtä absurdia sontaa. Tiedätkö mitä, minä poistan sinut. En halunnutkaan sinua tarinaani.”

Näin sanottuani Manthrax väreilee kauhistunein ilmein helvettiin todellisuudestani. Pyydän teitä nyt unohtamaan, että hän esiintyi tarinassa, joka sivumennen sanoen on sataprosenttista faktaa. Jos ei lasketa sitä, että päätin juuri Manthraxin olemassaolon lakkauttamisesta.

Ja sitä paitsi ei Jouera minua tuominnut eristyksiin, ehei, minä valitsin olla palaamatta. Sitä paitsi Visu-kulta osaa asiansa. Hän ei antanut yhdenkään klaanilaisen kuolla. Ja hahahaa, Jouera ei tiedäkään, mitä kaikkea olen häneltä varastanut! Hän luulee olevansa niin tyhjä, mutta oikeasti hänellä on kaikkea salaista sälää, jonka voin vain ottaa ilman, että hän edes huomaa. Esimerkiksi tämä muisto tametrulaisesta salabaarista, jossa en ole ikinä käynyt. Tämä koko muistiosio on merkitty ylikirjoitettavaksi, joten hän ei edes huomaa, jos vain kopioin sen ja kirjoitan tilalle pelkkiä nollia.

Kysytte varmaan, mitä olen tehnyt kaiken tämän ajan. Mutta eikö se ole selvää, vastahan kerroin teille tarinan nimeämispäivän syvimmästä merkityksestä! Sen lisäksi pienenä sivuprojektina olen käynyt läpi arvon Rakentajan aineistoja. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, melko helposti omasta aineistostani ekstrapoloitavia lopputuloksia.
Tutkimus jatkuu. Ehkä. Tuskin täältä mitään hirveän shokeeraavaa ilmestyy!

Se, mihin en kuitenkaan osaa antaa teille vastausta, on, milloin tämä yö loppuu. Ei nimeämispäivän yö, vaan se, joka on jatkunut jo paljon, paljon pidempään.

Uneksijamme uni jatkuu niin kauan kuin häntä kummitellaan. Päivänsarastus voi olla sekuntien päässä, taikka sitten vuosien.

Kaikki se on kiinni Visokista. Tiedän vain, että sen jälkeen, kun hän herätti nuo muut, hän valitsi itse jäädä. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä hänellä oli hoitamattomia asioita? Ehkä hän ei enää pystynyt herättämään itseään.
Ehkä hänkin näki kummituksen.

Ei ole minun tehtäväni kertoa hänelle, mitä kummituksia kuuluu kuunnella. Toivottavasti hän kuuntelee oikeita?

Kun katson piilopaikastani ulos, näen tasaisen meren, kuolleen Koneen luurangon ja tumman taivaan. Taivas on verkosto, kuin kuusenoksa täynnä neulasia. Silmät, jotka tuijottavat sieltä alas, ovat kuin punaisena kiiltäviä palloja sen koristeina.

Kuulen jo esirippuja siirtävien rattaiden natinan. Viimeinen näytös on pian täällä. Se, antaako se tarinalle haluamamme päätöksen… jää nähtäväksi. Sen tietävät vain kapellimestari ja nukketeatterin ohjaaja.

Manthraxin ääni ei kadonnut täysin, vaikka poistin hänet. En tiedä, mistä se johtuu. Minun… lienee nyt parempi lopettaa.

Hyvää nimeämispäivää, rakkaat.