Mustat nahkahanskat narisivat, kun nazorak puristeli ristimiään käsiä hermostuneesti. Hän oli yksin huoneessa, odotellen vanginvartijaa tuomaan Klaanin nazorakvankeja hänen kuulusteltavaksi. Vaikka tiedemies oli lopulta suostunut juuriadminin pyytöön puhua vangeille, hän oli silti jännittynyt siitä miten nazorakit suhtautuisivat häneen. ”Se ylikessu-kirjanpitäjä on kuulemma käyttäytynyt ihan hyvin vartijoita ja muita vankeja kohtaan, mutta kuulin että joku olisi epäillyt hänen terveyttään. Mutta se pommittaja on ollut hieman ikävämpi tapaus. Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen”, 273 kertasi moderaattori Paacolta saamiaan tietoja.
Kuului metallinen kalahdus, kun raskaaseen oveen työnnettiin avain, joka aukaisi lukon. Ovi raottui ja sisään astui haalean ruskea nazorak vaaleanpunaisen toanaisen saattelemana.
”Joten…” toa aloitti ”Tässä on ylikersantti 1034, rouva…?”
”Jäätutkija…?” volitakkasvoinen nazorak totesi hieman epävarmasti. Jokainen nimen-kysymis-tilanne oli hänelle aina yhtä vaikea.
”Rouva Jäätutkija, aivan!” tulen toa varmisti pirteästi. ”Iloista kuulustelua! Minä tästä peräännyn, mutta muistakaa…”
Vanginvartija viittasi huoneen sivulla olevaan peiliin, joka heijasti tilan peilikuvan.
”…Iso-Paaco katsoo!”
Toa istutti vaaleanruskean nazorakin pöydän edessä olevaan tuoliin ja perääntyi ovelle. ”Huikatkaa sitten, kun olette valmiit! Saatan ylikessun takaisin osastolleen ja tuon sen toisen.”
Huoneeseen talutettu vanki-nazorak katseli outoa hahmoa edessään. ”Krhm…”
Siniset silmät tapittivat pöydän toisella puolella istuvaa, käsiraudoitettua vankia jännittyneinä. Viimeisin kerta, kun hän oli nähnyt oman lajitoverinsa oli silloin kun urogejegein tarkkuuskiväri oli räjäyttänyt yhden sellaisen rintakehän sen typerän musiikin soidessa. Se oli myös viimeisin kerta, kun hän oli pakon edessä joutunut myös tappamaan oman lajitoverinsa.
”Öh, hei…” hattupäinen olento sanoi. 1034 hätkähti.
”P- puhutko kieltäni?”
Volitakasvo nyökkäsi. ”Adminit pyysivät minua jututtamaan sinua. Kuinka kauan olet ollut täällä?”
Ylikersantti 1034 tihrusti entistä tarkemmin – mikä oli tämä outo olento hänen edessään? Ainakin se puhui sujuvaa zankrzoraa. Olivatko bio-klaanilaiset ryhtyneet luoviksi kuulustelumenetelmissään?
”Öh, kuukausi tai kaksi. Vai olisinko kolmekin? Täällä ei ole ollut näkyvissä kelloa tai muutakaan ajanilmaisinta, sydämeni sykkeen lisäksi.”
273 nyökkäsi vaitonaisesti. “Tiedät varmaan jo, mistä Klaanin johto haluaa minun kysyvän. Olit Rautasiivellä työskentelevä kirjanpitäjä. Mutta kuitenkin kun klaanilaiset ottivat sinut panttivangiksi, Amiraali oli valmis neuvottelemaan henkesi säästämiseksi. Klaani haluaa tietää, mikä sinussa on niin erikoista.”
”En tiedä…” vangittu aliupseeri aloitti, mutta hänen sanansa vaihtuivat pian yskinnäksi. Hetken jälkeen 1034 sai taas sanansa haltuunsa. ”En tiedä, kuka olet, mutta kaikki nämä kysymykset on jo esitetty minulle. Kysy administolta tai vaikka siltä punaiselta kuolemankoneelta…”
“Valitettavasti he eivät usko sinun kertoneen kaikkea. He toivoivat sinun olevan yhteistyökykyisempi minun kanssani.”
Naamiopää huokasi. Hän vielä kerran mietti, olisiko tämä hyvä idea. “Ja siitä puheen ollen…”
Jäätutkija irroitti naamionsa remmin ja laski sen hitaasti kasvoiltaan. Samalla hän laski hattunsa pöydälle volitakin viereen.
Ylikersantin apaattiset kasvot muodostivat uuden ilmeen. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli hämmästynyt. ”Kuka…?”
Valkoinen nazorak vältteli Ylikersantin katsetta. “En ole varma, onko minun edukseni hyvä kertoa sinulle itsestäni. Otin jo valmiiksi ison riskin, kun paljastin olevani nazorak.”
Vankisellin vakiotorakka arvioi valkoista lajitoveriaan. ”Olet… Värisi… Mihin osastoon kuulut?”
Jäätutkija pitäytyi linjassaan olla kertomatta liikaa. ”En enää mihinkään, sen verran on varma.”
1034 hymähti. ”Niinpä niin… Entä minä sitten, kuulunkohan minä? Koska, no, olet aivan oikeassa. Amiraali oli epätavallisen huolissaan hyvinvoinnistani. Mutta valitettavasti… valitettavasti en osaa kertoa enempää.”
Sillä vähänpä Ylikersantti tiesi viimeisestä terveystarkastuksesta, joka häntä olisi kaappauksensa iltana odottanut.
”Sinä siis hoidit Rautasiivellä kirjanpitopuolta?” 273 kysyi. ”Oliko siellä mitään erikoista, miksi uskot Merivoimien johtajan pitävän sinua arvossa?”
Ylikersantti nosti sormensa otsalleen ja kurtisti kulmiaan. ”Joskus muistaminen tuottaa vaikeuksia… Ne eivät- eivät- eivät ole minun- Minä…!”
Jäätutkija katsoi kuulusteltavaansa. Mikä häneen oli iskenyt?
Pian 1034 sai kuitenkin puheensa ja hengityksensä tasattua. ”…ei. Vastauksena kysymykseesi, ei ollut mitään erikoista. En tiennyt mitään, mitä kymmenet muutkin Nazorakit eivät olisi tienneet.”
”Hyvä on. Ymmärrän…”
Jäätutkija ei ollut aivan varma, uskoako merinazorakia. Ainakaan 1034:llä ei ollut mitään syytä luottaa häneen. 273 oli kuitenkin luvannut administolle yrittävänsä saada nazorakista tietoja irti.
”Minkä arvoasteikon tasoisia nazorakeja tunsit?”
1034 käänsi katseensa pöytään. ”No, minä olin Amiraali 002:n ykkösmies… mutta vain paperitöissä. Sotastrategia ei kuulunut alaani. Pyörittelin kyllä lukemia kauppasaarron saaliista, mutten koskaan tiennyt, mihin laivastomme seuraavaksi ryhtyisi.”
273 nyökkäsi. ”Entä kuinka isänmaallinen olet?”
Kysymys sai Ylikersantin kasvot vääntymään outoon ilmeeseen. ”Minä… Kaikki… ei minulla koskaan ollut mitään muuta. Eihän…”
Jäätutkija katseli edessään vaikenevaa hahmoa. Uudet ajatusmallit aiheuttivat aliupseerille selvästi päänvaivaa.
Hän on ollut pitkään yksin sellissään, kaiketi vähäisessä kanssakäymisessä. Vanginvartijat eivät ole edes antaneet hänen puhua toisen nazorakvangin kanssa. Ehkä hän kaipaisi mukavampaa jutusteltavaa…
”Millaista Rautasiivellä oli olla töissä?”
Kysymys tuli 1034.lle yllätyksenä.
”Märkää. Tuulista ja märkää”, Ylikersantti naurahti väsyneesti. ”Mutta se oli koti.”
Jäätutkija ei voinut olla ajattelematta vuoritutkikohtaansa.
”En koskaan tullut erityisen hyvin toimeen muiden kanssa”, 1034 jatkoi. ”Mutta Amiraali oli aina minulle hyvä. Luulen, että siksi minusta ei pidetykään. Sanoivat minua lellikiksi ja pelkuriksi… Hmm…”
Ylikersantti piti pinen miettimistauon. ”Saattoivat… saattoivat olla oikeassakin. Ennen kuin saimme klaanilaiset Rautasiiven kannelle, en ollut koskaan edes nähnyt taistelua – oikeaa taistelua – ja myönnän olleeni kauhuissani. Sen jälkeen kuitenkin… Hmph, ehkä kaikkeen tottuu.”
Ylikersantti muisteli ensihetkiään klaanilaisten kanssa. Soturimunkkeja, pakoyritystään ja aikaansa selliosastolla. ”Taisin hävittää pelkoni merelle. Osa muista tunteistani taisi jäädä sinne myös.”
273 nojasi leukansa hansikoituihin nyrkkeihinsä. Hän ei voinut olla samaistumatta Ylikersanttiin. Molemmat nazorakit olivat kokeneet kovan matkan tähän pisteeseen. Ja ehkä… tiedemiehen päähän nousi uusi ajatus. Ehkä sen vuoksi… hän voisi olla hyvä liittolainen.
”Minä olen ollut tasan kerran elämässäni merellä”, tiedemies muisteli. ”Noin vuosi sitten, kun Imperiumi matkasi tälle saarelle. Olen aika nuori…”
273 käänsi katseensa sivuun muistellessaan. ”Silloin juuri kukaan ei pitänyt minusta. Ei esimieheni tai työtoverini. Osaat varmaan silmieni väristä päätellä, millaisen kohtelun olen ansainnut.”
1034 pysyi vaiti. Jäätutkija arveli, ettei ole hyväksi kiinnittää enempää huomiota mutaationsa.
”Mutta yksi ei erityisesti pitänyt. Hän halveksui minua ja minä vihasin häntä… jopa niinkin paljon, että halusin tasata tilit. Pidellä asetta hänen silmien edessä ja painaa liipaisinta. Ja yhtenä päivänä minulle se tilaisuus suotiikin.”
1034 kohotti toista tuntosarveaan. Nytkö muukalainen suostui kertomaan itsestään.
”Sekaannuin Imperiumin vastaiseen toimintaan, ja nyt minua jahdataan. Lopulta pakenin ja päädyin tänne, pitkän matkan jälkeen.”
”Tapoit maanmiehesi..?” 1034 tuumi ääneen. ”Minä en ole joutunut samaan tilanteeseen. Kuitenkin… jätin yhden omistamme kuolemaan, kaukana kotoa. Hän sanoi, että se on oikein, että minun täytyi elää… Mutta minusta ei tunnu siltä. Joskus öisin, kun mieleni harhailee, luulen kuulevani hänen äänensä. Hän kuoli vuokseni, syystäni. Kannammekohan samaa taakkaa… ”
273 nosti katseensa Ylikersanttiin. Nazorak otti tiedemiehen tarinan aika hyvin.
Tiedemies vilkaisi sivusilmällään seinustalla olevaa peiliä, jonka takana ilmeisesti oli kamera.
”Hmm, sinun on varmaan palattava selliisi. Voinko tehdä vuoksesi jotain?”
1034:n katse hieman kirkastui.
”Hmm… Jos aivan totta puhutaan, tahtoisin nähdä auringot. En koskaan viihtynyt maan alla, ja Rautasiivellä oli aina niin valoisaa. Ainakin, jos muistini ei valehtele.”
”Hm, katson että voinko järjestää sen.”
Sen sanottuaan 273 puki naamionsa takaisin kasvoilleen ja käveli kuulusteluhuoneen perälle, koputtaen oveen. Vaaleanpunainen tulen toa astui sisään.
”Eiköhän palata selliin”, Tyttötahu ilmaisi läsnäolostaan. ”Tule.”
Hän auttoi käsiraudoitetun torakan ylös ja alkoi taluttaa tätä ovelle. Ennen kuin tuttu apatia valtasi Ylikersantin kasvot, tämä vilkaisi vielä huojentuneena Jäätutkijaa kohti. 273 huomasi ylikersantin nilkuttavan toista jalkaansa.
273 nielaisi. Hän toivoi, ettei ollut tullut luvanneeksi liikoja.
Ovi kalahti kiinni ja 273 jäi yksin huoneeseen odottamaan seuraavaa vankia.
Huh. Se meni paremmin kuin odotin, valkoinen nazorak mietti ja hieroi takkinsa kauluksen takana piilottelemiaan tuntosarviaan. Vaikka hän sanoikin olevansa Imperiumin kannattaja, hän vaikutti ymmärtävän petturuuteni. Ehkä jos puhun hänen kanssa uudelleen, voisin suostutella hänet liittoutumaan minun ja Klaanin kanssa. Nazorak-liittolaiset voisivat olla arvokkaita taistelussa Imperiumin johtokuntaa vastaan…
Pian 273 havahtui, kun ovi kalahti auki taas. Vanginvartija talutti tiedemiestä pidempää, tummanruskeaa nazorakia. ”Ja uutta putkeen vaan! Kehotan kuitenkin olla hieman varovainen. Tämä herra ei ole yhtä säyseä kuin se edellinen.”
Tulen toa istutti käsiraudoitetun hyönteisen tuoliin ja poistui. Vanki näytti happamalta, eikä katsonut kuulustelijaansa. Hänen kasvoissaan näytti olevan pieniä ruhjeita. Pommituksen ajoilta varmaan peräisin.
Jäätutkija kertasi saamiaan tietoja vangista. Ilmavoimien sotilas, syöksypommikoneen lentäjä. Luutnantti 1002. Pudotettiin Klaaniin tehdyssä pommituksessa ja vangittiin moderaattorin toimesta.
”Tuota, hei”, 273 aloitti omalla äidinkielellään.
Luutnantin tuntosarvet värähtivät pystyyn ja vihreät silmät nousivat tapittamaan keskustelukumppaniaan.
”Puhut kieltäni?” vanki kysyi saman kysymyksen kuin edellinenkin.
273 nyökkäsi. ”Tiedän, että sinua on kuulusteltu jo aikaisemmin, mutta adminit halusivat minun kyselevän sinulta vielä. Lisäksi minä haluan muutenkin jutella sinulle…”
1002:n yllättynyt ilme painui kuitenkin takaisin synkäksi. Hän käänsi päänsä taas pois ja huokaisi. ”Turha vaiva. Vaikka tietäisinkin jotain kertomisen arvoista, en sitä sinulle tai muille vihollisille kerro. En vainka kuinka kiduttaisitte!”
”Onko sinua kidutettu…?” 273 hätkähti. Hän ei ollut kuullut administolta mitään mainintaa sellaisesta.
”Hmph, tiedän että se on vain ajan kysymys…”
273 nojasi takaisin tuolinsa selkänojaan. Hän oli jo Klaanissa olonsa aikana ehtinyt unohtaa, millaisen kuvan Totuusministeriö on antanut Klaanista nazorakeille.
”Voitko kertoa hieman itsestäsi?”
”Olen jo kertonut.”
”Kertoisitko uudestaan minulle?” 273 pyysi kauniisti.
Sotilas murahti. ”Luutnantti 1002, syöksypommittaja. Minut valittiin sotilaaksi ja koulutettiin Ilmavoimiin. Työskentelin aluksi miehistössä, kunnes ylenin luutnantiksi. Osallistuin Ilmavoimien pommitusoperaatioon ohjaamalla pommikonetta, mutta vihollinen pudotti alukseni alas ja jäin vangiksi.”
”Tiedätkö mitään Ilmavoimien tulevista operaatioista?”
”En.”
”Entä korkeampiarvoisempia henkilöitä?”
”Vain lähimmät esimieheni.”
”Hm, okei”, 273 nyökkäsi. Tämä keskustelu ei tulisi olemaan pitkä. ”Entä voinko minä tehdä jotain hyväksesi?”
1002 kohotti taas tuntosarveaan yllättyneenä ehdotuksesta. Hän tuijotti lattiaan ja näytti miettivän jotain. Hänen ilmeensa muuttui happamasta jopa alakuloiseksi.
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
273 tuijotti Luutnanttia. Tiedemiehestä tuntui kuin että lasimaljakko olisi pirstoutunut lattiaan vangin sanojen myötä.
”Mi- miksi…?”
Luutnantti vilkaisi nopeasti volitakkasvoa, mutta siirtyi jälleen välttelevästi tuijottamaan lattiaa. Hän yritti näyttää tunteettomalta, mutta hänen suupielensä vääntyivät väkisin alas.
”Tehtävänantomme oli pommittaa kaupunkia, ja jos tulisimme ammuttua alas, oli meidän silloin nieltävä DDT-kapseli ja päätettävä päivämme ennen kuin joutuisimme vangituiksi. Mutta koneeni osuessa maahan loukkasin käteni niin, etten saanut otettua myrkkyä varustevyöltäni. Sitten jo se punainen lisko-olio otti minut kiinni…”
Luutnantti huokaisi hetken ennen kuin jatkoi. ”Pommitus oli itsemurhatehtävä, ja olin jo valmistautunut etten säilyisi hengissä. Halusin uhrata henkeni kotimaani puolesta, mutta epäonnistuin siinäkin! Ja usko pois, olisin nyt kernaasti vainaa kuin puhuisin sinulle juuri nyt, hahah…”
Siniset silmät katsoivat arasti lentäjää naamion silmärei’istä. Vasta nyt hän tajusi katsoa luutnantin kasvoja tarkemmin, joita sotilas oli koko keskustelun ajan yrittänyt piilottaa katsomalla sivulleen. Ruskean nazorakin otsa oli yhdestä kohtaa kulunut ja naarmuilla, sekä sieltä täältä oli lohkeillut kuoren palasiakin.
Klaanilaisen silmät laajenivat. Mitä moderaattori olikaan sanonut? ”Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen.”
Nyt kun hän mietti, hän ei voinut olla ajattelemetta, että… ”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
273 tutki tarkemmin luutnantin olemusta. Hänellä oli huono ryhti, ja hänen kasvonsa olivat uurteiset ja väsyneet. Aivan kuin…
Ei, ei kai hän vain…
voi ei… ei, ei, ei!
Luutnantin yllättyi, kun volitakkasvo nousi ripeästi seisomaan. ”He- hei! Älä ajattele tuollaisia! Si- sinulla saattaa olla vaikka kuinka paljon elämisen arvoisia asioita edessä…” 273 yritti hätääntyneesti keksiä jotain mitä sanoa.
”Pah, mitä muka!? Olen erotettu yhteiskunnasta vihollisen vankina, epäonnistuin tehtävässäni, sekä ilmeisesti päässänikin on alkanut jo viirata! Ja mitä tämä sinulle kuuluu, Bio-Klaanin rakki!?”
”Kyllä se kuuluu!” 273 sanoi ponnekkaasti. ”Minä voin auttaa sinua! Kuuntele, Klaani ei oikeasti ole niin paha, kuin Imperiumi väittää. Saatan voida puhua Klaanin johtajille. Sinut ehkä vapautetaan, jos lupautuisit auttamaan meitä!”
”Hah! Vaikka puhutkin hämmentävän hyvää zankrzoraa jollakin ihmenaamiollasi, sinä et minua niin helposti vihollisen leiriin huijaa, toa!”
Siinä vaiheessa 273:n itsehillintä petti. Valkoinen käsi tarttui naamioon ja riuhtaisi sen päästään, lennättäen mukanaan hatun lattialle. Harmaa naamio kalahti pöydälle.
Näky vaiensi luutnantin tehokkaasti. Lentäjä aukoi suutaan hakiessaan sanoja näylle, jota ei pystynyt käsittämään.
”Si- sinäkö… olet nazorak?”
Tiedemies nyökkäsi. Vasta nyt hän huomasi kuinka kiihdyksissä oli. Hän yritti rauhoittaa sykkeensä.
Luutnantin silmät olivat kuin lautaset. ”Mutta miten… si- sinähän autat klaanilaisia? Otettiinko sinutkin vangiksi?”
273 sulki silmänsä ja pudisti päätään. ”En. Imperiumi haluaa minut hengiltä. Olen Klaanin suojeluksessa…”
1002:n kasvoilta paistoi järkytys ja epäusko. ”Olet loikannut vihollisleiriin?”
”Klaanilaiset ovat oikeasti hyväntahtoinen kansa. Klaanin johtajat ottivat minut hyvin vastaan. He kohtelevat minua jopa paremmin kuin nazorakit!” 273 lausui. ”Sinun ei tarvitse kokea velvollisuudentuntoa Imperiumia kohtaan, sillä se ei ole muuta kuin käyttänyt sinua hyväksi!”
1002:n ilme tummui hetkessä. Hän puristi leukansa tiukkaan irvistykseen. ”Sssinä valehtelet… krrrzz-zh! Si- sinäh yrität huijata, senkin vääräsilmä!”
273 ei ollut huomannut, kuinka vanki oli hiljaa noussut seisomaan kyyryasentoon. Hitaasti luutnanti kohottautui kaksikon välissä olevan pöydän ylle.
”KRRSSINÄ PETIT PUHTAAT!”
Jäätutkija ei ehtinyt reagoida, kun ruskea nazorak ponnisti jaloillaan. Varjo heilahti 273:n näkökentässä, jota seurasi kova tömähdys. Nazorak oli jysähtynyt jaloilleen pöydälle, aivan valkoisen eteen. Vaikka luutnantin yläkädet oli sidottu tämän selän taakse, oli hän silti saanut aukaistua siipensä lisäpotkuun.
273 tuijotti suoraan hurjistuneen vangin vihreisiin silmiin. Jäätutkija ei ollut koskaan nähnyt samaa katsetta nazorakilla. 1002:n silmät leiskuivat kuin rahilla.
”K- Ki- KIÄÄÄH! ANASTAJIEN KOIRAAH!”
Nazorakin pihtihampaat räjähti amolleen ja sylki roiskui 273:n päälle. Kauhistunut tiedemies kaatui tuolillaan selälleen, kompuroiden kauemmas häntä hamuilevasta lajitoveristaan. Ka- karzahni sentään!
Lattialla makaava tiedemies näki, kuin hurjistunut luutnantti valmistautui loikkaamaan hänen kimppuunsa. Ruskea nazorak sähisi.
Se kuitenkin pysähtyi, kun huoneen läpi lennähtävät nuolet sohahtivat pöytään nazorakin molemmin puolin. 1002 käänsi katseensa nopeasti ovelle.
”Body! Ota vanki kiinni, minä suojaan!” haukasvoinen Taibu huusi, virittäen jouseensa uuden nuolen. Hänen ohitseen huoneeseen juoksi roteva titaanivartija. Ennen kuin 1002 ehti väistää, titaani kaappasi nazorakin olkavarsistaan tiukkaan pihtiotteeseen. Body alkoi retuuttaa vankia ulos, luutnantin riuhtoen, potkien ja sähisten.
Vielä ennen kuin vanginvartijat saivat hänet kiskottua kuulusteluhuoneen ovesta ulos, 1002 heitti nazorakklaanilaisen tappavan katseen.
”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”
Huoneeseen yksin jäänyt 273 hengitti nopeasti. Hän yritti varovaisesti noista seisomaan. Hän huomasi vapisevan voimakkaasti. Hän kuitenkin huomasi jonkun ilmestyvän auki jääneelle ovelle.
”Voi perse! Se oli lähellä…” tilannetta viereisestä peilihuoneesta seurannut Paaco totesi. 273 nosti katseensa kultavihreään toaan. Hetken tilannetta sulateltuaan hän kuiskasi ”Ti- tietävätkö vartijat nyt et-”
”Älä huoli, ehdin tehdä naamiolla illuusion jossa olit takea. Toivottavasti he eivät tule kyseenalaistamaan sitä.”
273 noukki lattialle tippuneen naamionsa ja heinähattunsa. ”Tuota, onko arvaukseni totta, että luutnantti on yrittänyt… riistää henkensä?”
Moderaattori hieroi niskaansa. ”Ikävä kyllä joo. Vartijat äkkäsivät hänet takomassa päätään betoniseinää vasten. Hänet on kyllä otettu tiukempaan valvontaan, mutta asialle ei valitettavasti voi oikein muuta tehdä.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Mikset kertonut siitä suoraan aiemmin?”
”Äsh! Ai joo, olisi ehkä pitänyt. Olen hieman huono puhumaan tällaisista. Lisäksi ajattelin että sinun on suhtauduttava vankeihin mahdollisimman neutraalisti.
273 tyytyi nyökkäämään. Hän puki naamion ja hatun päälleen. ”Saaco.”
”Häh, minä?”
273 madalsi ääntään. ”Älkää olko 1002:lle ankaria. Hän on kokenut kovia, ja hänen reaktionsa oli aivan ymmärrettävä.”
Paaco kohensi aurinkolaseja naamiollaan. ”Joo. Mutta älä sinäkään itseäsi soimaa. Äskeinen taisi olla aika järkytys teikäläiselle. Tuletko Kahvioon tämän jälkeen? Voin tarjota limun tai vaikka kaljan.”
”Ei kiitos, taidan mennä vain suoraan huoneeseeni. Haluan hieman rauhoittua yksin.”
”Oo ja koo, mene vain.”
Metallikalossit kopsuivat käytävään, kun hameeseen ja takkiin sonnustautunut tiedemies laahusti Klaanin käytävillä. Moderaattorin neuvoista huolimatta hänen mielensä oli apea. 273 huokaisi. No, kyllä minä tiesin että noin siinä saattaisi käydä. En vain ajatellut, että sotilaskaan käyttäytyisi noin aggressiivisesti…
Mutta tietystihän hän on Imperiumin sotilas. Propaganda puree paljon syvemmin sotilaisiin, koska miten muuten heidän taistelutahto pidetään yllä.
Nazorak kääntyi risteyksestä uudelle käytävälle. Olen silti huolissani luutnantista. Toivottavasti häntä valvotaan paremmin…
273 sulki väsyneesti silmänsä.
Tip.
Tip. Tip.
273 avasi silmänsä ja hieroi leukaansa naamion alla. Tosin puhuminen 1034:lle meni positiivisesti yllättävän hyvin. Pitänee käydä lähiaikoina puhumassa admineille. Jos saan luvan käyttää häntä ulkona, saan tilaisuuden jutella hänelle vapaammin. Voi olla, että hän olisi vahva liittolain-
Huone. Tumma ja harmaa.
Seinillä merkintöjä. Logoista.
Numeroista ja kaavoista.
273 inahti. Hän joutui taas ottamaan tukea seinusta. Äh. Ta- taas. Nyt ainakin olen varma. Minun on selvitettävä mitä päässäni tapahtuu…
”Ha ha ha”, Gaggulabio nauroi ilkeästi, kun kuuli metsämatoranien kaikonneen kodoistaan. Skakdit olivat polttaneet niiden kylät ja grillanneet makkaraa palavien mökkien lieskoissa. Metsäpalo oli hiipunut vasta seuraavana aamuna.
Skakdijoukon viime päiviin oli kuulunut myös muun paikallisväestön kiusaamista, bisneksiä Rumisgonessa, leipomista ja muuta sangen ilkeää.
Juuri nyt kunnianarvoisa sotaherra seisoskeli torakkasataman tienoilla. Hän katsoi kullattua taskunauristaan, jonka viisarit toimivat myös pieninä kakkulapioina. Hänen häijy kakkosmiehensä saapuisi tuntien sisään.
Ah, Akbsklsdflsfldax. Siinä se seisoi kauniina ja ylväänä. Laitojen monivärisyys johtui vihollisten verestä eikä suinkaan siitä, että alus oli uudelleenmaalattu alhaisella budjetilla. Ei, Labio ei kitsastelisi sen laivan kanssa. Hän oli vasta ostanut eräältä luotettavan oloiselta isohattuiselta matoralaiselta hirvittävän aseen, jota kutsuttiin ”kaktustykiksi.”
Kiviskakdin uskolliset helvetin tyhmät kivipaadet kulkivat uskollisina hänen takanaan. Toisinaan kondiittorikenraalin nähtiin keskustelevan kiivaasti niiden kanssa filosofisista aiheista kuten Immuakanuelin transbiodentaalisesta steltismistä. Ehkä se oli vain osoitus miehen neroudesta. Kuinka moni loppujen lopuksi osasi puhua vatukaa?
Akbsklsdflsfldaxin mastojen takaa ilmestyi näkyviin toinen skakdien alus. Sampsonn, kenraali tunnisti sen välittömästi. Panssaroitu purjelaiva oli Metorakkin ikioma kalmanlaiva. Se oli itse asiassa kaapattu eräältä tosi huonolta merirosvolta aikanaan. Labio oli integroinut sen hänen Keisarilliseen Laivastoonsa.
Skakdi antoi Kenraalinsataman syvään vuonoon puhaltavan merituulen hyväillä pulisonkejaan. Hän sytytti sikarin saadakseen aikaan kotoisamman ilmanlaadun. ”Ha ha ha, terve mieheen”, hän röhötti, kun Sampsonnin kannelta maihin asteli tuttu parivaljakko.
Sinisen skakdin kasvoilla oli hänelle sangen tyypillinen irvistys. Kommandovahki tämän vieressä katseli satamassa pyöriviä torakoita varauksella.
”Viime kohtaamisella täältä suunnalta tiputeltiin pommeja vaarallisen lähelle omaa nuppiani. Toivottavasti ötökät osaavat pitää kiväärinsä tällä kertaa jossain muualla kuin otsassani”, Saraji totesi.
Skakdijoukko rahtasi suuria metallikontteja ulos laivasta. Joku kysyi, että mikseivät nuo kiviäijät voi tehdä sitä. No eivät tietenkään, nehän ovat kenraalin henkivartijat, joku toinen vastasi.
”Purifier maksoi konesotureillaan”, Metorakk kertoi kenraalille. Gaggulabio hymyili muikeasti ja mietti jo uusia ilkeitä suunnitelmia.
”Asemamme viimeiset Kranuat”, Sarajin täytyi huomioida, ”Käyttäkää niitä kunnioituksella. Mestari Ficuksella kuluu jo tarpeeksi resursseja oman sotansa suunnittelemiseen.”
Tunikan läpi ioniaseensa kahvaa hermostuneena näpräilevä Saraji vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kallioisella satamalla kuhisi mahdollisesti sadoittain nazorakeja. Ongelmatapauksessa taisteleminen ei olisi vaihtoehto. Vahki yritti rauhoittaa mieltään huomioimalla, etteivät häntä ympäröivät skakditkaan keränneet sen enempiä katseita. Ehkei ”rodullinen puhtaus” ollutkaan aivan niin absoluuttista kuin Saraji oli kuvitellut.
”Tervetuloa tänne matalaan majaani!” Labio tarjosi jämäkästi kättään vahkille. ”Älä ötököistä huoli, ne maksavat hyvin. Ranuasi ovat maailman voitokkaimman armeijan käytössä! Möygytysbrigaati ei ole meinaan hävinnyt koskaan ainuttakaan sotaa!”
Vahki tarttui rohkaistuneena keltaisen jämeryyden puristukseen. Sikarintuoksu kommandon sensoreissa toi hänen mieleensä kaukaisia muistikuvia yksisilmäisestä komentajasta.
”Metorakk puhui matkan aikana jostain leiristä. Kenties voisin valmistella operaatiotani sieltä käsin? Tällainen hulina ei ole ihan mieleeni.”
”Ehdottomasti!” Labio nyökkäsi. ”En minäkään täällä kauaa viihdy, kohteliaana isäntänä tulin vain ottamaan vastaan. Meillä on päämajassa kaikki herkut operaation johdolle. Hemmetti, jopa minä johdan joukkojani sieltä käsin!”
Skakdikenraalin tuttavallisuus hämmensi ionisoturia. Lukuisien Xialla vietettyjen vuosiensa aikana Saraji ei koskaan ollut ehtinyt tapaamaan kenraalipitoista asiakastaan merten takaa. Asekaupan välikäden, Metorakkin mukanaan tuoma ”tunnelma” ei ollut antanut kovin todenmukaista kuvaa skakdipoppoon johtajasta.
He lähtivät marssimaan pois satamalaiturilta. Isoluinen kenraali iski kätensä vahkin olkapäälle ja kertoi sotatarinoitaan villisti toisella kädellä havainnollistaen. Hämmentävää seuruetta täydensivät Möykyttäjäveljekzet sekä Metorakk, joka oli vielä järjestellyt aluksensa tyhjentämisen.
Tai olisi, jos kaikki valot eivät yllättäen olisi sammuneet satamatukikohdasta. Lastausnosturit pysähtyivät. Metorakk tunsi hetken oksentavansa. Kyberneettiset osat ulvoivat tuskaa. Hän tunnisti sen välit-
Ajatus katkesi, kun Sampsonn räjähti ilmaan tulipatsaana. Metallilevyjä ja puusilppua ryöppysi pitkin satamaa. Skakdi nousi äkkiä jaloilleen ja syöksyi kauemmas, kun uusi isku osui. Oliko se Ussal-laivasto? Vai jokin tuntematon uhka?
Kenraalinsatama ajautui kaaokseen. Sotilaat juoksivat, kun täsmäiskut osuivat vielä komentotorniin, radiomastoon ja yhteen ilmatorjuntaristeilijöistä. Rakennukset paloivat. Kitiinikuorta ja vihreää verta oli kaikkialla. Sarajin epäluottamus ruskeita olentoja kohtaan karisi yhtä matkaa mereen valuvan tutka-aseman mukana. Valmiiksi hermoraunion kommandon sydänkuula jätti useita kohahduksia välistä.
Kenraali Gaggulabio ravisteli kivimurskaa pulisongeistaan noustessaan. Hän ja vahki hänen vieressään olivat selvinneet haavoitta, sillä kaksi kivistä järkälettä olivat seisseet urheasti tiellä. Nyt niiden toiset puolet olivat korventuneet mustiksi.
”Mitä skarar-” Labio örähti.
Lähempänä laituria Metorakk käänsi katseensa taivaalle ensimmäisenä. Saraji seurasi esimerkkiä. Vahki laski helpon yhtälön päässään välittömästi huomattuaan saman pisteen sinistä vasten, minkä sininen skakdikin. Hän oli odottanut jotain tällaista aina selakhiagenttien kohtaamisesta lähtien.
Piste näytti hetkeksi olevan vielä kaukana horisontissa. Se kuitenkin vaikutti selkeästi olevan liikkeessä. Liikkeen nopeus oli kuitenkin paljon enemmän, kuin vaikkapa Sarajin vieressä toljottavien kivipaasien näköelimet kykenivät ymmärtämään. Metalli kalahti kiveä vasten. Punamusta haarniska kohosi Labion ryhmän edessä. Killjoyn jalat ottivat tukevan asennon tulevien uhrien edessä.
”Sinä!”
”No terve mieheen! Muistan sinut sieltä pirskeistä!” Labio hihkaisi ja könysi ylös typertyneenä. Onneksi hänellä ei ollut parhaita päällään.
Punaisen hyökkääjän nyrkki oli kuitenkin kohotettu kohti Sarajin päätä. Vihreä ionimiekka humahti kuitenkin päälle ennen kuin punaiset panssarit olivat ehtineet täysin väistymään esille liukuvan kanuunan tieltä. Ioniterän ei kuitenkaan edes tarvinnut torjua tulevaa laukausta.
Killjoy sai selkäänsä tuskalla täytetyn zamorin toisensa perään. Hän ehti kääntyä vain puolittain hyökkääjää kohti, kun Metorakkin moukari osui tätä naurettavalla voimalla kypärään.
Punamusta ruho oli kuitenkin kosketuksissa maahan vain hetken. Huolestunut kranaolemus haarniskan sisällä antoi puvun lukuisten moottorien korjata kaatumisen kurssia tarpeeksi. Polviltaan pystyyn pomppaava Killjoy havaitsi kypäränsä oikean sivun antennin murskaantuneen. Hänen tähtäämisensä tapahtuisi näemmä tänään manuaalisesti.
Puoli tonnia kiveä iskeytyi kenraalin haarniskaan. Möykytysisku rusensi hänen rintakehänsä ja heitti kolossin selälleen maahan.
”Hyvä, Andesiitti! Hyökkää dioriittinyrkillä! Ja Basaltti, etene oikealle!” toinen kenraali ohjasti kahta kätyriään heiluen kuin nyrkkeilykehässä. Tällä kertaa Miksukaan ei ehtinyt korjaamaan tilannetta ja Killjoy sai nostaa olemustaan kivestä aivan omin voimin. Häntä kohti marssiva rivistö kiveä, kuteja ja ionia oli ryhmittäytynyt paljon nopeammin kuin kralhi oli osannut odottaa. Aikaa ei ollut tarpeeksi isojen lelujen esilletuontiin. Sitä oli kuitenkin sopivasti johonkin hienovaraisempaan.
”Vai että sellaista tänään.”
Killjoyn molempien ranteiden ympäriltä kääntyi laattoja, joiden pinnat kipinöivät punaisina. Välittömästi kun laatat olivat irtaantuneet panssarista kokonaan ja pysähtyneet leijumaan Killjoyn nyrkkien ympärillä, kuin muinaiset medaljongit Metru Nuilaisten kenraalien kaulassa, syttyivät niiden metriset ioniterät.
Kahdeksat sellaiset, jos tarkkoina oltiin.
Saraji joutui ottamaan villin väistöliikkeen yllättävän ioniteräsotkun tieltä ja kompasteli sivummalle. Kralhin katse kohtasi Metorakkin. Edellisestä kerrasta olikin jo hetki.
”Olit Xialla”, skakdi sihahti ja kävi konekenraalin kimppuun. Hän hyökkäsi kuin moukari olisi vain hänen kätensä pidennös, halliten sen liikeratoja yllättävällä tarkkuudella. Aina, kun Killjoy ei ollut reagoimassa jonkun iskuun, skakdi tulitti tätä toisessa kädessä pitämällään raskaalla pistoolilla.
Ionikaaoksen keskellä puhkuva Killjoy jätti luodit välillä huomiotta keskittyäkseen Sarajin salamanopeisiin pistoihin, joista yllättävän moni ehti kralhin viuhuvan puolustuksen lävitse.
”Sinun pitäisi alkaa liikkumaan paremmassa seurassa, poika”, kralhi ilkkui Sarajille samalla, kun antoi rakettimoottorin vauhdittaman potkun iskeytyä Metorakkin leukaan, ”Tämän roskaväen voisi tiputtaa toistamiseenkin Vuoren syötäväksi.”
”Hyvä, Basaltti! Pystyt siihen! Nyt, ryoliittilyönti!” Gaggulabio ohjasti sivusta kivimiestä, jonka iskujen väisteleminen ei ollut Killjoylle varsinaisesti ongelma. Hän kuitenkin kuuli myös typerän skakdin antamat ohjeet.
Nazorakit olivat toipuneet ensi-iskusta hälyttävän nopeasti, sillä varavirtajärjestelmät olivat jo päällä. Hälytyssireenit ulvoivat. Komentoja huudeltiin. Sotilaita organisoitiin. Ilmatorjuntaa miehitettiin. Yksi upseeri kokosi vartiojoukkoja tunkeilijan pois ajamiseen. Toinen yritti kuumeisesti saada kommunikaatioyhteyksiä pelaamaan. Moottoripyörälähetti oli jo lähtenyt pesiin varmuuden vuoksi.
Jossain pilvien yläpuolella, kaukana nazorakien ilmatorjuntajärjestelmien kantamattomissa, kolme selakhia välitti näitä samoja tietoja Killjoyn kypärään. Taistelu nelikkoa ja näiden sikarinjämiä pureskelevaa moraalista tukea vastaan oli jo nyt kestänyt kauemmin kuin Nascoston kenraali oli suunnitellut. Saraji piti saada irti skakdeista, ja sen tulisi tapahtua ennen kuin torakat toipuisivat ensi-iskusta.
Kommandovahkin hyökkäykset punaista valloittajaa kohtaan hurjistuivat hetki hetkeltä. Vauhtiin päässyt Saraji tuntui olevan jo jokaisella taistelukentän kulmassa, koordinoiden omat hyökkäyksensä erinomaisesti Metorakkin iskujen kanssa. Nyt neljältä puolelta yhtäaikaisesti tulevat hyökkäykset ahdistivat Killjoyta ohjusten siivoamalla tasanteella kuvitteelliseen nurkaan. Kralhi tarvitsi edes yhden perääntymissuunnan tilanteen rauhoittamiseen.
Yksi polkaisu ja komento visiirin sisäiseltä ruudulta. Punainen moduuli Killjoyn säärestä irtosi ja putosi maahan. Toisen mustan käden ioniterät sammuivat hetkeksi, kun se kumartui nostamaan moduulin maasta ja samoin tein sinkoamaan sen kohti toista kivimöhkälettä.
”Ei, Andesiitti! Varo! Käytä graniittikilpeä!” kivikouluttaja huusi, mutta liian myöhään.
Punainen metallinen asia tarttui möykyttäjän naamaan. Jostain sen uumenista työntyi esiin moduuli, joka näytti aivan yhdeltä kralhin puvun moottoreista. Toinen kivipaasista pysähtyi hetkeksi ihmettelemään, kuinka tämän toveri oli oppinut lentämään ja miksi prosessi näytti niin hallitsemattomalta. Vatukan naaman yllättävä työntövoima sinkosi möhkäleen jonnekin Kenraalinsataman kallioiseen maastoon. Ja näin Killjoy loi itselleen paljon tarvitsemansa hengitystilan.
Hengitystila kuitenkin kärsi, kun skakdin kenraalin naamaan työntämä kranaatti räjäytti kaiken hapen pois. Metorakk iski paksun veitsensä jonnekin Killjoyn selkähaarniskan saumakohtaan Sarajin hyökätessä edestäpäin.
”Basaltti, tsemppiä! Käytä gabrotyrmäystä!”
Taistelun hurmoksessa Killjoy ei ollut aivan varma oliko Metorakkin isku tullut puvusta läpi vaiko ei. Saraji ainakin väisti ionteräisen nyrkin heilautuksen helposti. Skakdista Killjoyn taasen piti vääntäytyä väkisin irti. Kypäränsä sisällä kralhi kirosi raskaasti. Hänet oltiin pakotettu juuri siihen taisteluun johon hän ei halunnut. Nimittäin lähitaisteluun. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että Saraji pääsisi pakenemaan.
Taustalla huudettiin jotakin Zankzoraksi. Vänrikki 703 johti puoli komppaniaa vartiosotilaita taisteluun mukaan. Ilmassa haisi kitkeränä kaasu. Satama kuhisi torakoita. ”Na Zora”, ne huusivat, kun hyönteiset rynnäköivät pistinten kera skakdien rinnalle. Kauempana konekiväärien sulkutuli peitti taivaan.
Skakdien ollessa hetken sivummalla ja Sarajin laskiessa omia sekoittuneita askeliaan sai Killjoy hetken keskittyä jäljelle jääneen kivipaaden nyrkkien väistelyyn. Taisteluksi se oli juuri sen verran hidastempoista, että kenraali ehti ottaa yhteyden taivaalle.
”Tämä ei toimi. Tarvitsen pudotuksen. Erottakaa skakdit Sarajista.”
Yläilmoista kuului rasahdus ja huolestunut vastaus. Paikallaan leijailevan pudotusaluksen ohjaamossa oli tungosta kaikkien kolmen selakhin kumarrellessa mikrofonin edessä.
”Siellä on täysi taistelutanner. Emme me selviä siellä minuuttiakaan.”
Jälleen yksi kivinen heilahdus. Killjoy yritti samalla arvioida lähestyvien torakkajoukkojen vahvuuksia.
”Shasaalin lelut käyttöön. Ottakaa varovaisesti ja odottakaa, että alus on valmiina laukaisemaan Onukivun. Kilvet esiin, eikä turhia riskejä.”
Käsky oli käynyt ja kaksi muuta sisarusta valmistelivat jo kyseenalaistamatta laskuvarjojaan. Vanhimman mielessä kyti kuitenkin yhä epäilys.
”Olemmeko me varmoja, että se edes toimii?”, hopeapanssarinen tivasi kurkistellen samalla tavaratilaan ahdettua kolmikotelolaitetta.
”Rukoilkaa jumalatartanne, että Brosnilla on pysynyt jakoavain kädesh-”
Killjoyn kesken taistelun käymä keskustelu kostautui, kun kallion murskaava voima iskeytyi toistamiseen häntä suoraan rintakehään. Tärähdys oli niin kova, että radioyhteys yläilmoihin katkesi hetkeksi. Saraji käytti tilaisuuden heti hyväkseen ja sivalsi hurjana maassa makaavaa hyökkääjää. Ionisoturi vannoi, että vihreä terä oli osunut maaliinsa. Kralhikenraali kuitenkin loikkasi pystyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ohikiitävän hetken Saraji oli luullut, että taistelu olisi päättänyt.
Killjoyn punaiset ioniterät viuhuivat jälleen, mutta kommando huomioi jo aiemmin kuinka laiskoja niiden sivallukset olivat. Kuin teknosaatana ei olisi edes yrittänyt osua Sarajiin. Metorakkinkin Killjoy työnsi syrjään kerta kerralta vähemmän hurjistuneena. Aivan kuin Killjoy olisi pelannut vain aikaa…
… eikä aikaakaan, kun taistelukenttä peittyi sankkaan savuun. Metalli kalahti kiveä vasten kolmasti, kun kirjaimellisesti tyhjästä pudonneet savukranaatit verhosivat maanisesti Sarajia tuijottavan kenraalin keinotekoisen usvan keskelle. Taisteluun juuri ehtineet Nazorak-pistimet pysähtyivät kuin seinään. Taustalta jaeltu konekiväärituli taukosi hetkeksi. Muutaman sekunnin ajan taistelukentällä vallitsi hiljaisuus. Savusta sankimman hälvettyä Metorakk ei jäänyt aikailemaan. Moukari heilahti kohti paikallaan seisovaa kralhia.
Ja pysähtyi energiakilpeen väliin loikanneen selakhin käsissä.
Vanhimmaisen hurjistunut katse kohtasi skakdin. Kilpi työntyi lähemmäksi Metorakkin kasvoja pakottaen tämän perääntymään. Hitaasti hälvenevässä savussa Sarajin seuraava ryntäys pysähtyi pariin kaksiteräisiä aseita. Laskeutuneen selakhikolmikon irroitetut laskuvarjot lentelivät jo tuulen mukana pitkin satamaa.
”Kiitos”, kralhi heitti ionisoturia pidättelevälle kaksikolle kiitäessään näiden ohi. Sarajin toinen kohtaaminen siskosten kanssa ei tällä kertaa päättynyt pakoon. Se päättyi mustaan nyrkkiin, jonka omistaja ei edes vaivautunut aseistautumaan iskua varten. Se ei ollut tarpeen.
Saraji tunsi kasvojensa Xenin haurastuttaman puoliskon murenevan Killjoyn haarniskan käsittämättömän iskuvoiman edessä. Miltei tajuntansa menettäen vahki kirosi omaa huomiokyvyttömyyttään. Hän olisi voinut väistää helposti, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi totelleet. Aivan kuin osa hänestä ei edes olisi halunnut väistää. Kuin hänen jokainen iskunsa ja väistönsä tähänkin asti olisivat olleet jonkun muun määräämiä.
Kun Sarajin ruho upposi syvälle vesirajan puiseen rakennelmaan oli kenraali jo aivan hänen kannoillaan. Vahki oli onnistuneesti erotettu taistelukumppaneistaan ja nyt kralhilla oli kaikki maailman aika leikkiä hänen valmiiksi hauraalla hengellään. Mutta ennen kuin Killjoyn käsikanuunan laukaus osui maaliinsa oli Saraji saanut raajansa taas tottelemaan. Kenraalinsataman edustalle hyökkäyksen aikana ryhmittyneistä lukuisista sotalaivoista lähimpänä rantaa seilaava sai ihmeellisen loikan suorittaneen kommandon suoraan kannelleen. Vierailu ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Taistelemisesta jälleen täysin tarpeekseen saanut ionisoturi poukkoili kannelta kannelle, laivasta laivaan. Vahinkoa ottaneen kypäränsä vuoksi Killjoy ei edes yrittänyt lähteä tulittamaan vahkin perään. Normaalisti kenraali olisi singonnut itsensä välittömästi ilmaan ja aloittanut ohjuspommituksen Nazorakien rivistöihin. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Nyt kralhilla oli mukanaan jotain uutta.
”Miksu, on aika.”
”Mutta herra… ööh, setäherra… sotaherra! Näitä… näitä on niin paljon. En minä tiedä mistä aloittaa!”
”Ei tarvitse valita. Käytä kaikkea.”
”M-mutta… herra, eikö tämä ole nyt hieman liik-”
”Minä en palkannut puolta Nynrahia taikomaan tätä haarniskaa minulle käytettäväksi säästöliekillä. Koko arsenaali. Nyt! Jos meidän pitää räjäyttää koko nazorakpopulaatio Sarajin mukana niin harva jää suremaan!”
Sen enempää Miksu ei sitten uskaltanutkaan väittää vastaan. Yhä kauemmaksi merelle loikkiva Saraji ei pysynyt yhdessä laivassa muutamaa sekuntia kauempaa. Jossain Killjoyn takana Metorakkin kauemmaksi ahdistaneet Breznikovat kuitenkin pitivät huolta siitä, että Killjoy pääsi viimein suorittamaan sen osion suunnitelmastaan, millä hän olisi mielellään avannut koko taistelun. Hänen onnekseen Sarajin ”pakotaktiikat” eivät myöskään olleet älykkäimmästä päästä.
Kralhin jalat ottivat leveän haara-asennon telakan aivan vesirajan kärventyneissä raunioissa. Miksu laski kolmesta alaspäin. Nollan kohdalla arviolta jokainen mikroskooppinen servo Killjoyn haarniskassa alkoi kääntymään. Ne muutamat nazorakit, jotka saivat todistaa tästä seuraavaa näkyä alkoivat voimaan pahoin.
Koko punamustan haarniskan kääntyessä pala palalta ympäri, saivat läsnäolijat todistaa nynrahlaisien innovaatioiden voimaa. Killjoy ei ollut ensimmäinen, joka oli esittänyt takojille ratkaisevan kysymyksen: ”Kuinka zamorit oikeastaan edes toimivat? Minne se kaikki tavara niiden sisällä oikein edes menee?”
Ei kralhi moisiin ammattisalaisuuksiin vastausta ollut saanut. Mutta teknologian (vai liekö taian) todellisen voiman hän silti sai valjastaa.
Killjoyn vasemman käden uumenista työntyi esiin asioita, joiden ei missään nimessä olisi kuulunut mahtua sinne. Mustan Käden sotalaivoistakin tuttua BH-5474N panssarintorjuntatykkiä ympäröi kahdeksan kappaletta lämpöohjautuvia ohjuksia laukovaa BH-15 laukaisinta. Aseharrastelijoiden käyttämä leikkimielinen ”monta ohjusta” -termi muuttui huomattavasti vähemmän hauskaksi sadan moisen jahdatessa kohteitaan ympäri taistelukenttää.
Killjoyn oikeaa kättä ei enää edes ollut. Olkapään kohdalta kenraalia peitti kymmenkunta Miksun automaattisesti ohjailemaa MÖRKÖ-konetykkiä. Kralhin reisien ja säärien aukeavat luukut esittelivät maailmalle sarjan pimeyden metsästäjien holveista takaisin ”lainattuja” Nynrah-pulssikivääreitä. Jalkapohjiin (lähinnä todella epätoivoisten tilanteiden varalle) aukesi lajitelma SIHTI-haulikkoja.
Olkapäillä aluetta skannasivat useat Voitto Korporaatiolta anastetut laser-sarjatuli-jakelijat. Niskasta kohti taivasta aukeavat mannertenväliset novaohjukset pitivät huolta siitä, ettei Killjoyn enää koskaan tarvinnut huolehtia vihollisten koosta.
Noin puoli minuuttia myöhemmin loput Voitto Korporaation innovaatioista purkautuivat esille. Kenraalia asekasan alta ei enää edes näkynyt. Killjoy oli muuttunut absoluuttisen kaaoksen palloksi, jonka kantama oli kenen tahansa järkevän mielestä ”liikaa” ja tuhon suuntia kaikki 360.
”148 asejärjestelmää valmiina laukaisuun, herra.”
”Et satu Miksu olemaan elokuvien ystävä?”, Killjoy yllätti huolestuneen rannepanssarinsa kysymyksellään.
”Öm. Kyllähän mestarini minulle kaikki Steltin klassikot näytti. Ja vuosittain katsomme Oskarr-palkintogaal-”
”En tarkoittanut tekotaiteellista roskaa vaan oikeaa viihdettä! Kai sinä nyt ”Sotalaivan” olet nähnyt?”
”Se on se klassikko, josta tehtiin lautapeli!”, Miksu innostui.
”Jota kukaan ei pelaa”, Killjoy täydensi, ”Brändillä rahastamista! Mutta iske droidit taivaalle. Tarvitsen alueesta ruudukon.”
Krana-asia ei enää tohtinut aikailla ja lähetti jostain Killjoyn puvun uumenista neljä hädin tuskin nyrkin kokoista skanneripalloa lentelemään ympäri satama-aluetta. Kenraalin näkökenttään piirtyi laaja kuva vesistöstä, jonka halki lukuisat nazorakien sotalaivat lipuivat, hakien samalla paikkaa josta laukoa täyslaidalliset telakalle perkelöityneeseen saatanaan.
”Koordinaatit”, Killjoy komensi ja näkymä jakautui ruudukoksi. Sarja kirjaimia ilmestyi ruudukon vasempaan reunaan ja numeroita alas. Keskellä merta kralhi näki kahden laivan välillä vihreähohteisen vilahduksen. Saraji oli päätynyt pienemmän fregatin kannelle niin kauas rannasta, kuin vain suinkin kykeni.
”Öööh… herra”, Miksu puhutteli huolestuneena, ”Olethan sinä varmasti tietoinen, että zamoreiden ei yleensä tarvitse pitää portteja auki tällä viisiin pysyvästi… ne kun on tarkoitettu lähinnä… noh, räjähtämään.”
”Älä naurata, Miksu, totta kai minä tiedän. Me räjähdämme taivaan tuuliin arviolta puolessatoista minuutissa jos pidämme kaiken tämän ulkona siihen asti.”
”Äläs nyt jaksa hermoilla. Hyvinhän tässä on aikaa, tehdään tästä elämämme parhaat puolitoista minuuttia… noh, nyt ehkä vain yksi minuutti.”
Miksu tutisi hallitsemattomasti rannepanssarissaan, kun Killjoyn ensimmäinen käsky kajahti.
”A-8!”
Koko kuoleman pallo nytkähti, kun lukemattomat kanuunat jysäyttivät torakkalaivaa lähimpänä yhdessä puvussa mollottavaa kaksikkoa. Valonvälähdys sokaisi nazorakeja kilometrin säteellä. Killjoyn kotikutoisessa ruudukossa kohdassa A-8 ei enää ollut mitään. Raaka tulivoima oli pyyhkinyt paatin materian niin harvaksi, ettei sitä enää kyennyt silmin havainnoimaan. Tästäkin huolimatta Miksu koki tarpeelliseksi räimäistä tyhjyyttä muutamalla ohjuksella.
”Sitten A-5, B-4, D-8 ja F-2.”
Epävarmuudestaan huolimatta Miksun tähtäävä… ”silmä”? oli tarkka. Aseet laukesivat uudestaan ja hävitys poisti kentältä juuri sopivasti ne laivat, joiden tykit oltiin ehditty suuntaamaan rannan punamustaan saatanaan.
”Eikö tämän pelin pointti ollut se, ettet sinä tiedä missä vastustajan laivat ovat? Että pitää arvata?”
”Hyst. Sitten lähimmät kohteet, katso tutkasta ja…”
Killjoy ei saanut lausettaan loppuun, kun hänen selkänsä ohjuspatterit tyhjensivät itsensä. Lämpöhakeutuvat projektiilit eivät kuitenkaan suuntautuneet kohti harvennettua laivastonpoikasta vaan jatkoivat suoraan ylös ja katosivat jonnekin pilvien yläpuolelle.
”Miksu… mitä helvettiä sinä oikein-”
Mutta krana-asia oli vain totellut käskyjä. Eikä kulunut aikaakaan, kun pilvien yläpuolelta alkoi putoamaan palavia ruumiita. Torakoiden juuri saapunut rakettireppuosasto oli yrittänyt yllätyshyökkäystä, mutta Miksun tutka oli ollut tarkka. Nyt niiden kohtalo odotti palasina meren pohjassa.
”Pirulauta, Miksu! Sinähän alat oppia!”
Kenraalin kehut loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun kenraali havaitsi sankan savun nousevan jokaisesta haarniskan raostaan.
”Jahas ja sitten kevyempään varustukseen.”
Käskystä pallo alkoi purkautumaan ja Killjoyn muodot alkoivat hitaasti nousemaan taas esille. Ulos jäi laserjakelijoiden lisäksi teknosaatanan vasemman käden kanuunat ja olkapäiden ohjusjärjestelmät.
”Tuota, herra. En haluaisi kyseenalaistaa strategisia päätöksiäsi, mutta eikö olisi ollut tehokkaampaa käyttää minuutin tulivoima Sarajin ampumiseen? Nyt me vain siivosimme rannikon!”
”Ja havaitsetko, ettei hänellä ole nyt ainuttakaan pakoreittiä. Ylivilkkaat jalat tai ei, se pirulainen ei riskeeraa loikkaamista jorpakkoon. Vahki vedessä ei ole kaunis näky.”
Kaukana laivaston takaosassa Saraji kirosi havaittuaan ongelmansa. Paniikissaan ionisoturi oli ajanut itsensä umpikujaan.
Killjoyn paino oli laskenut takaisin inhimillisiin svääreihin ja kenraali ottikin välittömästi eroa maankamaraan. Muutaman metrin maan yläpuolella leijuva teknoilija skannasi laivaston perukoita. Muutama raskas tykistönlaukaus viuhahti kenraalin pään ohitse, mutta torakkakapteenien tähtääminen oli muuttunut loputtomasti vaikeammaksi nyt, kun Killjoy oli siirtynyt taas ilmaan.
”J-7, Miks-”
Kenraalin käsky keskeytyi siihen, kun hänen vasemman olkapäänsä lasepatterit irtosivat sijoiltaan. Jokin oli läpäissyt laitteen juurinivelet ja syövyttänyt aukon metalliin.
”Mitä pirua?”
Ja samalla hetkellä reikä suli hänen oikean olkapäänsä ohjuspattereihin. Kenraali käänsi katseensa takaisin kohti satamaa, jossa suurin osa torakkajoukoista jahtasi parhaillaan kolmea selakhia jotka olivat ottaneet suunnakseen suuren nostokurjen huipun.
Seuraava kuti tuli Killjoyta suoraan kasvoihin. KAL-panssari kyllä kesti, mutta sen punainen maalipinta häivyttyi hapon pauloissa.
”Miksu! Meillä on tarkka-ampuja!”
”Yritän löytää kohdetta, mutta nämä kudit tulevat jostain kaukaa. Kallioilla päin on liikaa liikehdintää jotta voisin kohdistaa vihollisen tarkkaa sijaintia.”
Ranteen ohjuspatterin heikot kiinnikkeet tarjosivat tarkka-ampujalle erinomaisen seuraavan kohteen. Sen kipinöivät jäänteet putosivat Killjoyn alapuolelle ja leimahtivat liekkeihin.
”Unohda koko juttu, Miksu. Saraji on nurkassa. Lähdetään esittelemään hänelle taktiikkamme.”
Kallioilla, noin kilometrin päässä rantaviivasta, yliagentti 720 virnisti leveästi ja laski tarkkuuskiväärinsä. Hyönteiskädet avasivat vihreää nestettä sisältävän juomapullon ja kaatoivat ison kulauksen hapotettua juomaa tämän kurkusta alas. Hänen tehtävänsä oli onnistunut. Vihollinen oltiin saatu ajettua pois maalta.
Tähtäimetöntä kivääriään silittelevä tiedustelupalvelun kasvatti vyötti pullon takaisin kiinni itseensä ja katsoi, kuinka punamusta tuhon lähettiläs kiisi taivaiden halki kohti ilmatorjuntatykeillään laulavia sotalaivoja. Sataman vartiolaivasto oli uhrattavissa. Ja imperiumin kosto tulisi olemaan hurja.
Satamassa taistelu kuitenkin raivosi edelleen ja harmaa rautakontti murskasi jälleen yhden nazorakien hyökkäysjoukon. Kolmen selakhin kaappaama nosturi tiputteli satamasta löytyvää raskasta kalustoa hyönteisten niskaan. Pudotusaluksessa kalibroituvan Onukivun laukaisua hermostuneena odotteleva kolmikko oli päättänyt linnoittautua paikkaan, johon pääasiassa pistimillä varustautuneet hyökkääjät eivät kyenneet etenemään erityisen tehokkaasti. Kenties se johtui siitä, että pistimen kantomatka oli keskimäärin pistimen varren pituinen.
”Tuo trukki tuolla!”, keskimmäinen huuteli ohjaussauvoja hallitsevan kuopuksen korvan juuressa. ”Ja sen jälkeen tuo sotalaiva! Tuo… tuo jota se yksi hullu ei vielä päräyt-”
Tulipallo häikäisi vihreän kolmikon silmiä. Oranssit visiirit laskeutuivat automaattisesti sisarusten silmille suojaamaan näitä valosaasteelta.
”Unohda.”
Vanhimmainen tuhahteli puoliksi huvittuneena kilpensä takaa. Nosturin avointa takaosaa tilkitsevä selakhi yritti parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei alhaalta kasvavissa määrin keskittyvä konekiväärituli muuttaisi nuorempia seuloiksi.
Alempana Metorakk analysoi tilannetta. Raskailla aseilla nosturin saisi hetkessä matalaksi. Valitettavasti niitä ei juuri ollut käytettävissä.
Hän määräsi erään nazorak-aliupseerin lähettämään jälleen uuden aallon hyökkääjiä yrittämään torniinkiipeämistä. Lähinnä siksi, että vihreillä saastoilla olisi jotakin tekemistä.
Kenraali Gaggulabiolle tilanne ei sen sijaan ollut pulma eikä mikään. Ehei, hän tiesi mitä tekisi! Sillä…
Yhtäkkiä, NINJOJA!
Savupilvestä ilmestyi nosturin katolle ryhmä skakdeja mustissa trikoissa.
Breznikovista parhaiten koneiden parissa viihtyvä kiljaisi säikähdyksestä ja reaktiomaisesti aktivoi naamiovoimansa. Kristallinen illuusio ilmestyi kolmikon ja yhden siskosten kimppuun hyökkäävien skakdin väliin. Trikookroppaisen korston litistyvä naama ei ollut samaa mieltä siitä, että siskoksen luoma naamiotemppu oli vain illuusio. Loikkaavan skakdin vauhti oli juuri tarpeeksi lennättämään tämän kimpoamisen voimasta alas nosturista.
Ninjat osoittivat yliskakdillista akrobatiakykyään pudottautumalla sisään nosturin ohjaamoon. Heidän kuolettavat ninjaiskut kilpistyivät Brezien kilpiin. Ohjaamo muuttui kaaokseksi, sillä kahdeksan henkilöä on aika paljon koppiin, joka on suunniteltu yhdelle.
Liikesarja, jota sisaruksista vanhin harjoitti, muistutti paljolti tyyliä jolla eräät lähistöllä vartovat kivipaadet hoitivat taistelunsa. Suorakulmaista kilpeään edestakaisin sahaava selakhi möykytti ninjoja hurjistuneena vasten metallista kaidetta, joka erotti skakdit skakdeja matkan päätteeksi puurouttavasta pudotuksesta. Osa hyökkääjistä pökertyi jo ensi-iskuihin. Loput saivat tuta mekaanikkovan kalvan tarkat pistot. Trikoo ei sisarusten onneksi paljoa teriä estänyt.
Mutta vaikka skakdien isku osoittautuikin kovin vajaavaiseksi teholtaan oli se kuitenkin ostanut nazorakeille tarpeeksi aikaa. Hetken paikallaan pysynyttä nosturia pitkin kiipesi jo lukemattomia ruskeita raajoja.
”Nyt pitäisi liikkua!”, nuorimmainen jo hoputti. Kahden muun ei tarvinnut arvioida tilannetta kauaa. Näiden askeleet veivät jo kohti nosturin huojuvaa kärkeä. Liian monta kirosanaa päässään lausuttuaan kuopus alkoi kääntämään kurkea ja sen vinssiketjua kohti enemmän suojaa sisältävää konttiviidakkoa. Vanhimmat eivät jääneet edes odottamaan nosturin pysähtymistä vaan tasapainonsa vakuuttavasti pitäen siirsivät itsensä kymmeniä metrejä kohti maata roikkuvaa kettinkiä. Kun jälkeen jäänyt sisarus oli viimein saanut kurjen kohdilleen olivat kaksi muuta jo hyvää vauhtia laskeutumassa konttien sekaan. He näkivät etäältä pyylevän skakdikenraalin tallustelemassa niitä kohti.
Valitettavasti muuan murhaajaskakdi ampui itsensä pienen suihkukoneen voimalla päin selakheja näiden tasapainoillessa nosturinpäässä.
Toinen horjahti suoraan alas. Haarniskoituneemmasta Metorakk nappasi kiinni ja putosi tämä edellä suoraan konttien keskelle.
”En ole tappanutkaan selakhia pitään aikaan”, hän totesi hämmentävän monotonisesti heittäessään Brezin kilven sivuun.
Selakhi onnistui nousemaan, mutta tämän kalvan isku kilpistyi skakdin nyrkkiin. Taistelu kaatui epätoivoikseksi painiksi, kun Brez huomasi olevansa selkä suurta konttia vasten. Metorakk sai veitsi-illuusion kasvoihinsa, mutta siinä vaiheessa kivulla ei ollut mitään merkitystä. Hän raastoi ja repi selakhihaarniskaa veitsillään ja kynsillään. Torahampaat repivät kappaleita selakhin naamiosta.
Oranssi veri tirskui pitkin hopeista haarniskaa, kun taistelujen kovettama selakhi yritti pitää pintansa tilanteesta loputtomasti nauttivaa skakdia vastaan. Brez yritti olla välittämättä siitä, että naamionsirpaleiden mukana oli kadonnut suurikokoinen palanen hänen kasvojaan. Metorakkin päätä väkivalloin syrjään työntäessään selakhi huomasi ettei hänen alaleukansa enää liikkunut.
Brez ei luultavasti olisi onnistunut pakenemaan tilanteesta ellei taivaalta tiputtautuva vihreä vihapallo olisi muistuttanut Metorakkia siitä, että siskoksia oli kuin olikin kolme. Mutta toisin kuin vanhimman sisaruksensa kohtalosta hurjistunut kuopus osasi odottaa, oli sininen skakdi edelleen parhaiten tilanteen tasalla.
Teräksenharmaa nyrkki tarttui ilmasta kalpaan, jonka terä oli lähellä upota vauhdilla skakdin harjakkaaseen selkään. Pikku-Brezin ilmalennon suunta muuttui vauhdista kohti lähintä konttia. Kipeä kohtaaminen täräytti viimeisenkin siaruksen kanveesiin ja kolmesta ruumiista pienin lysähti avuttomana maahan.
Keskeytyksestä pettynyt Metorakk vetäisi pistoolinsa ja osoitti sillä epäonnista hyökkääjää. Xar-Nekkin mestaaja oli suorittamassa jälleen uuden teloituksen… mutta sitten kenraali keskeytti hänet.
”Metorakk! Teloitukset eivät miellytä esteettistä silmääni!” kiviskakdin baritoni kajahti lähistöltä.
”… mutta”, kaksikosta väkivaltaisempi yritti.
”Lisäksi, et sinä nyt teloita puolustuskyvyttömiä, siitäkin huolimatta että ne olisivat naisia!”
Metorakk vilkaisi kenraalia epäuskoisesti. Se vilkaisu oli tarpeeksi tilannetta konttien välistä seuranneelle keskimmäiselle sisarukselle.
Käytännössä koko tarvikelaukkunsa sisällön skakdien juureen tyhjentänyt Brez kaappasi maassa makaavat sisaruksensa kauemmaksi lukuisien savukranaattien verhotessa Metorakkin ja tämän kenraalin niin paksuun verhoon, että molempien täytyi kumartua suojaamaan kasvonsa. Nopeilla loikilla tovereitaan konttien taakse siirtävä mekaanikko onnistui läpsimään kaksikon suurin piirtein tilanteen tasalle. Verrattaen pahan tällin saanut nuorimmainen ymmärsi keskimmäisen huulilta tarvittavat sanat.
”Kalibrointi valmis.”
Jo konttien välissä väijyessään Brez oli antanut käskyn pilvien yläpuolella leijuvalle pudotusalukselle vapauttaa täysi onukipu. Savun keskeltä marssivien nazorakien askeleet pysähtyivät hetkeksi, kun jotain suurta, metallista ja käsittämättömän masentavasti maalattua jysähti voimalla jonnekin joukkojen eteen. Ilmiömäisellä tarkkuudella, vain muutaman metrin itseään kasailevien siskosten taakse tiputtuttautunut kolmesta osasta koostuva laite värähteli paikallaan, valmiina täyttämään tehtävänsä. Jos Nascostolla hävittäjiä huoltava shasaali olisi ollut näkemässä, olisi kenties voinut todistaa paradoksaalisen ”slaavihymyn”.
Yksi kerrallaan sisarukset asettuivat laitteen koteloiden eteen ja rukoilivat, että keskimmäisen auheuttama savukaaos riittäisi pitämään vihollisjoukot kaukana tarpeeksi pitkään. Hopeiset rintapanssarit tippuivat yksi kerrallaan maahan ja paljastivat selakhien rintaan upotetut valkoiset painikkeet.
”Kolme”, vanhin laski kivuliaasti.
”Kaksi”, mekaanikko jatkoi täydellisen synkronoidusti.
”Yksi”, kuopus vahvisti.
Ja jokainen iski kämmenellä rintaansa.
Kotelot avautuivat ja lukuisat rautaiset kourat tarttuivat selakheihin ja nostivat nämä ilmaan. Vihreät ja hopeiset KAL-haarniskan palaset loksahtivat paikalleen yksi kerrallaan. Ruuvit kiertyivät ja servot testasivat toimintaansa. Teknoisan saatanan nupista hyvin tutuksi käynyt kypärän muoto muodostui pala palalta myös sisarusten päiden ympärille.
Kaksi skakdia eivät olleet uskoa silmiään.
Asejärjestelmät aktivoituivat yksi kerrallaan ja kolmen oranssin visiirin sisäpinnat täyttyivät potentiaalisesti hyvin tuhorikkaasta informaatiosta. Lopulta Killjoyn kolme karmeaa kopiota irtautuivat kourista ja ryhmittyivät riviin. Skakdien takaa rynnivät nazorakit saivat nyt vastaansa naurettavasti liikaa tulivoimaa. Kypäränsä sisällä edelleen pahasti vuotava vanhimmainen Brez vain kirosi sitä, miksi tämä taistelua loputtomasti helpottava elementti ei voinut tiputtautua peliin muutamaa minuuttia aikaisemmin.
”Pienuuttani minä kompensoin ilkeydellä”, kuului ensimmäinen uhitteleva karjaisu, jota seurasi rakettimoottorien avustama vihreä KAL-nyrkki, jonka loppusijoituspaikaksi kuopus oli valinnut sinisen skakdin ylisuuren leuan. ”Saatana!”
Kapteeni 988:n puuroutunut ruumis valui kallistuneen laivan kannella alaisiensa jalkojen juureen. Killjoyn välinpitämätön, syrjään sysäävä ranne murskasi voimallaan tielle jääneen upseerin kallon. Laivan harvat yhä hengissä olevat nazorakit yrittivät perääntyä kannen alle suojaan naurettaviin svääreihin äityneeltä taistelulta. Salamannopeasti halki laivan liikkuva ioniterä lävisti pakenevista monet jo puhtaasti vahingossa. Saraji kykeni nopeudellaan yhä väistämään häntä seuranneen Killjoyn hyökkäykset, mutta hän ymmärsi, että rantaviivan läheltä tuhotut laivat estivät häntä palaamasta enää satamaan. Vahki yritti ostaa itselleen aikaa, mutta hän oli taistellut jo aivan liian pitkään. Hän huomasi askeleissaan jo hidastumisen merkkejä.
Killjoyn taktiikka puri. Kenraali ei edes yrittänyt osua ionisoturiin tuliaseilla vaan oli ottanut kattavan ionivarastonsa jälleen käyttöön. Monimuotoiset terät viuhuivat Killjoyn jokaisella puolella, juuri tarpeeksi tiuhaan estääkseen Sarajin väsyvät hyökkäykset. Killjoyn ei edes tarvinnut hyökätä itse. Nascoston keihäänkärki vain eteni hitaasti laivan kannella, odottaen Sarajilta kriittistä virhettä.
Jälleen yksi pisto ja heti perään sivallus. Edelleen aivan liian nopeita Killjoylle puhtaasti torjuttavaksi, mutta kenraali epäili, ettei ionisoturi ollut vieläkään huomannut haarniskan kommandovakuutusta. Killjoynkin silmä havaitsi kyllä jo liikkeiden hidastumisen. Kenties siinä oli syy Sarajin epätoivoiseen ajan pelaamiseen.
”Minä en päästä sinua täältä elossa!” Saraji uhitteli hengästyneenä, pysähdyttyään komentosillan katolle. Killjoy ei aikonut antaa vahkille hengähdystaukoa, vaan työnsi itsensä jalkaraketeillaan suoraan tätä kohti. Saraji joutui pudottautumaan taas laivan kannelle, jonne Killjoy laukaisi panoksen tykkikädestään. Vahki väisti, mutta horjahti sen tehdessään. Killjoyn seuraava hyökkäys ajoi Sarajin viimein tarpeeksi uhkarohkeaan sivallukseen. Hidas, mutta voimakas hyökkäys iski vihreän ioniterän suoraan Killjoyn kypärään.
Johon se pysähtyi. Digitaalinen häiriö kulki miekan ja kypärän osumapisteesta ympäri punamustan haarniskan. Ennen kuin Saraji ehti hyppäämään irti, ehti Killjoyn musta koura tarttumaan miekan terästä kiinni. Ionit rätisivät toisiaan vasten ja Nascoston kenraalin ionipäällysteinen haarniska riuhtaisi yhdellä nopealla liikkeellä miekan pois nyt ionittoman soturin käsistä.
Saraji horjahti taaksepäin riuhtaisun voimasta, mutta järkyttynyt vahki pysähtyi kralhin uuteen tarttuvaan kouraan. Saraji nousi ilmaan Killjoyn roikottaessa tätä tämän päästä.
”Tämä on Creedystä”, kenraali ärjäisi ja paiskasi vahkin kasvot edellä laivan kannen metallisiin kaiteisiin. Kuului kuvottava ääni, kun ionisoturin kasvot murskaantuivat siltä puolelta, miltä Xen oli niitä viikkoa aikaisemmin silponut.
Saraji havahtui kuitenkin takaisin hereille miltei välittömästi, mutta ei laivan kannelta. Sen sijaan hänen edessään aukeni jonkinlainen puutarha. Sen marmorista koostuvat tiet kiemurtelivat ympäri kukkapenkkien ja tummakivisten suihkulähteiden. Vahki väänsi itsensä ylös ja yritti hapuilla aiemmin maahan lentänyttä miekkansa kahvaa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Samalla hän huomasi, että hänellä ei enää ollut tunikaansa.
Saraji vilkuili puutarhaa ympärillään. Se näytti jatkuvan loputtomiin, toistaen samaa purppurien kukkien ja veistettyjen vedenkierrättäjien rivistöjä. Ensivilkaisulla siellä ei myöskään vaikuttanut olevan hänen itsensä lisäksi ketään. Oliko hän menettänyt tajuntansa? Oliko Killjoy tuonut hänet tänne? Kumpikaan teorioista ei kuitenkaan tyydyttänyt ionisoturia. Killjoy olisi satavarmasti vain teloittanut hänet siihen paikkaan.
”Hetkonen…”, Saraji kauhistui, ”Niin… Killjoy olisi vain teloittanut minut.”
Karmea ajatus hiipi vahkin tajuntaan. Kuinka kovan iskun hän oli saanutkaan?
”Olenko minä kuollut?”
”Se riippuu aivan siitä, kuinka määrittelet kuoleman”, kuului vastaus Sarajin takaa. Vahki hätkähti. Ei äänen yllättävyyden vuoksi vaan siksi, että hän tunnisti sen. Hän myös huomasi sen lähteen nopeasti. Punainen hahmo istui nyt häntä lähimmän suihkulähteen reunalla huolettomasti jalkojaan ilmassa heilutellen.
”Mutta vaikka olisitkin niin luultavasti vain hetken.”
”Creedy!”, Saraji yritti huudahtaa, mutta huomasi, että ääni ei tälläkään kertaa tullut hänen suustaan vaan jollain tapaa hänen sanomansa kaikui kuoromaisesti samaan aikaan sekä puutarhassa, että hänen omassa päässään. Punainen olento vain levitteli käsiään vahkin ilmiselvälle huomiolle.
”Lähetti on täällä myös”, Creedy vastasi ja kiinnitti Saraji huomion kauemmaksi, jossa kahden tammipuun väliin ripustetussa keinussa edestakaisin heilui musta hahmo, jonka siteiden alta paistoi kaksi surumielistä silmää.
”Hän ei tosin halua puhua”, Creedy lisäsi apeasti, ”Haluaisitko muuten valaista, että missä me oikein olemme?”
Saraji ihmetteli Creedyn kysymystä. Hän katseli taas ympärilleen ja pohti edelleen mistä marmoriset tiet häntä oikein muistuttivat.
”Mistä minä sen tietäisin?”
”No me nyt olemme kuitenkin sinun päässäsi… tai noh, rinnassasi.”
”Miten… miten te sitten olette täällä?”
Creedy hymähti huvittuneena. Hän oli saanut antaa saman luennon jo melkoisen useasti.
”Pitkäkin selitys on olemassa, mutta kerron sen samoin sinulle, kuin kerroin sen taannoin Sanansaattajallekin. Sinä olet alivuokralainen verkossa, jossa sinä et todellakaan haluaisi olla.”
”Ja te olette se verkko?”, Saraji yritti ymmärtää vilkuillen tasaisin väliajoin kohti keinun surullista näkyä.
”Niinkin voisi sanoa. Osa sitä ainakin”, Creedy tuumiskeli. Pikkuolennon äänestä kuuli, että tämä oli odottanut Sarajin saapumista ja vartoi lähinnä nyt ionisoturin oikeita kysymyksiä.
”Joten miksi nyt? Miten minä päädyin tänne? Vieläkö… vieläkö taistelu on tässä jossain? Missä… missä on Killjoy?”
”Rauhoitu, Saraji. Jos haluat ajatella sitä yksinkertaisesti niin kuvittele, että sinulle on suotu erätauko.”
”On suotu? Kuka on suonut?”, Sarajin ääni vapisi.
”Miksi sinä kuvitteletkaan olevasi täällä juuri nyt? Eiväthän vahkit menetä tajuntaansa tällistä päähän.”
Kun Saraji pysähtyi ajattelemaan Mekaanikon huomiota hän tajusi tämän olevan täysin oikeassa. Se ei kuitenkaan vastannut ainoaankaan kysymykseen. Vahkin oli muutenkin hankala keskittyä johtopäätöksiin, kun hänen jokainen hiljainenkin ajatus kaikui moniäänisenä kaikkien kuultavana.
Vaiko ainoastaan hänen kuultavanaan?
”Kaikkinäkevä tahtoo sinut ja hän on jo tulossa”, Creedy lopulta töksäytti, ehkä jopa hieman tylymmin, kuin oli tarkoittanut, ”Ja pelkään ettei sinulla ole valtaa väittää hänelle vastaan.”
”Tämä puutarha…”
”Tunnistako sen nyt?”, Creedy kysyi uudestaan aidosti uteliaana. Saraji muisti viimein, mistä marmoriset tiet olivat niin tuttuja. Hän näki sen sielunsa silmin. Ja sen ansiosta niin näki myös Creedy. Heidän ohitseen käveli kaksi hahmoa, joista toisen Saraji tunnisti itsekseen. Ja toinen oli laboratoriotakkiin pukeutunut maan toa.
”Se yö… kun hän ilmestyi. Kertoi mitä minun kuuluu tehdä.”
”Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä?”
Saraji rojahti maahan istualteen kääntäen katseensa tarkoituksella pois loittonevasta itsestään.
”Minä… se… se kaikki tuntui niin luonnolliselta. Minä muistin jälleen. Menneisyys näytti hetken niin kirkkaalta. Muistin mitä tahdoin…”
”Mutta entä miksi? Etkö todellakaan koskaan kyseenalaistanut yllättävää vihaasi? Tai sitä miksi työnsit miekkasi niin helposti lävitseni? Minä luulin, että me olimme ystäviä.”
Saraji nielaisi. Tapahtui se asia jonka puuttumista Saraji oli pohtinut siitä lähtien, kun hän oli herännyt Baterra-aseman lattialta kädet puristuneena oman kallonsa ympärille. Katsoessaan Mekaanikkoa tämän oransseihin silmiin kipusivat omantunnontuskat viimein Sarajin rintaan.
Se oli se tunne joka nousee ainoastaan pahimmista virheistä. Teoista joista tietää katuvansa loputtomiin. Yhtäkkiä hän halusi vain kuolla. Vaikka hän kenties oli sitä jo.
”Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään?”
Creedy vilkaisi huolestuneena kohti Lähettiä, joka oli viimein lopettanut keinumisen. Saraji oli nostanut kädet rikkinäiselle kallolleen tuskasta.
”MITÄ HELVETTIÄ MINULLE OIKEIN TAPAHTUU!?”
Mutta paniikin valtaan joutuneen vahkin olkapäälle laskeutui punainen lohduttava käsi. Creedy oli istuutunut Sarajin vierelle ja vahkin täytyi hieraista silmiään, jotta uskoisi olennon myötätuntoisen teon.
”Minä… minä tapoin sinut.”
”Niin sinä teit.”
”Ja… ja minä tapoin hänet.”, Saraji jatkoi ja loi kauhistuneen katseen nyt keinun edessä seisovaan Lähettiin.
”Senkin sinä teit.”
Sarajin täytyi niellä asiaa hetki. Kyllä hän nämä asiat tiesi. Tehnyt molemmat surmat omin käsin. Mutta nyt kun hän sitä todella mietti, kun hän oikein kunnolla muisteli, ei hän enää ollut varma oliko ioniterä liikkunut ainoastaan hänen käskystään.
”Taitaa… taitaa olla liian myöhäistä pyytää anteeksi.”
”Niin taitaa olla”, myönsi Mekaanikko surumielisenä.
”Mitä… mitä minulle nyt tapahtuu?”
”Olen kovin pahoillani”, Creedy huokaisi ja nousi pystyyn tiukasti Sarajin olkapäätä puristaen. Ionisoturi tuijotti silmät suurena murheiden valtaamaa Mekaanikkoa. Tämän aikana vallinneen hiljaisuuden päälle hivuttautui kuitenkin jotain mekaanista naksahtelua muistuttavaa. Vahkiolennot eivät olleet puutarhassa enää keskenään, vaikka muisto menneisyydestä olikin jo haihtunut.
Vahki ja Va katsoivat toisiaan silmiin, kun tyhjyydestä ulottuvat messinkiset sauvat tarttuivat kommandoa jokaisesta raajasta. Puutarha Mekaanikon ja Lähetin ympärillä haihtui samalla, kun Sarajii pirstoutui sirpaleiksi tyhjästä ilmestyneen kellokoneiston vääntövoiman edessä. Kaikkialla oli jälleen vain valkoista. Ja kaksi pienempää olentoa kokivat, kuinka Kaikkinäkevä varasti tyhjyydenkin.
Killjoyn koura riuhtaisi Sarajin velttoutuneen ruhon irti rautatangosta ja paiskasi sen väkivaltaisesti torakkalaivan kannelle. Punaiset ioniterät kohosivat kommandon ruumiin yläpuolelle. Kralhi oli valmis ottamaan kostonsa petoksesta ja ystävänsä kuolemasta. Se olisi ensimmäinen askel kohti puhdistuksen täydellistä tuhoamista.
Ennen ratkaisevaa heilautusta Sarajin silmät kuitenkin rävähtivät auki. Se itsessään ei olisi ollut tarpeeksi estämään Killjoyta teloittamasta vihollistaan. Sen teki järkyttynyt katse ja huuto jollaista kralhi ei eläessään ollut vahkista todistanut.
”REVI SE IRTI! LUOJA, REVI SE IRTI! PYYDÄN! RUKOILEN! REVI SE IRTI!”
Nascoston kenraalin terät pysähtyivät ilmaan, kun Sarajin kourat alkoivat kaapimaan tunikaansa ja panssareita sen alta. Pirstoutunut rintakehä levisi kralhin ihmettelevien silmien edessä. Korviariipivä ääni, joka kumpusi jostain Sarajin leukojen välistä sisälsi jotain paljon kamalampaa, kuin vain ionisoturin tuskanhuudot.
Killjoy tuijotti näkyä yllättyneenä. Mutta juuri kun Sarajin kädet olivat miltei kaivautuneet rintakehänsä kirkkaaseen hohteeseen asti, jähmettyi vahki äkisti täysin paikalleen. Oli, kuin vahki olisi juuttunut hetkeksi umpijäähän. Sitten musta liskomainen pää kääntyi kohti kenraalia ja hymyili ensimmäistä kertaa koko räjähtävän kohtaamisen aikana.
Sillä samalla hetkellä kymmenet vaarallisista olosuhteista varoittavat mittarit alkoivat hyppimään Killjoyn kypärän sisäpuolella. Huolestunut äly puvun sisällä sai jälleen aivan liikaa käsiteltävää.
”Herra! Psykokineettiset mittausjärjestelmät ovat havainneet-”
”MINÄ HUOMAAN, MIKSU!”, Killjoy karjaisi katuen välittömästi päätöstään olla upottamatta ioniteriään vahkiin, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt kralhin oikean käden ympärillä vellovat terät vain pysähtyivät muutaman sentin päähän Sarajin virnuilevista kasvoista.
”MYÖHÄISTÄ”, naisen ääni ilkkui vahkin suulla ja kylmän rauhallisesti työnsi yhden niukin naukin siteiden peittämän käden kämmen edellä kohti Killjoyta.
Kralhi tunsi kaikkialla ympärillään olevan voiman heittävän hänet väkivaltaisesti taaksepäin. Siinä vaiheessa, kun kralhi oli apumoottoriensa avustamana saanut jalkansa takaisin kohti maata, leijui Saraji kädet levällään muutaman metrin hänen edessään.
Leijui.
”Ookei”, kuului Killjoyn reaktio hetkeä ennen noin kolmenkymmenen asejärjestelmän aktivoitumista. Rannan suunnalla kolme nazorakien panssariajoneuvoilla satamaa luuttuavaa selakhia käänsivät huomionsa hetkeksi merelle, Killjoyn vastahyökkäyksen poistaessa puolet sotalaivasta jolle kamppailu oli viimeiset minuutit sijoittunut.
Uppoavan fregatinpuolikkaan yläpuolella levitoiva Saraji oli menettänyt päältään loputkin vähistä tunikanjäämistään, mutta (Miksun laskujen mukaan) ainakin kymmenestä suorasta ohjuksesta naamaan huolimatta ionisoturin keho näytti suurilta osin vahingoittumattomalta.
”PIDÄN UUDESTA YSTÄVÄSTÄSI, PILAAJA. MUISTUTTAA AJOISTA JOLLOIN MINÄ TÄHTÄSIN VIELÄ ASEITASI”, ääni jatkoi ja välittömästi Miksu reagoi tuskallisella ulvaisulla. Kaikkinäkevän verkko ulotti kouransa jokaiseen loiseliöön. Killjoy toimi nopeasti ja napsautti huolestuneen rannepanssarin irti puvustaan. Krana-asian oli nyt turvallisempaa istua tarvikeluukussa vaihtopenkillä. Samalla Killjoy huomasi, että Sarajin ionikatanan kahva oli löytänyt tiensä takaisin omistajansa käteen.
”Mitä helvettiä sinä teet, Bianca…”
”MITÄ PAKKOMIELTEINEN SISKONI EI YHÄKÄÄN OLE ITSE ONNISTUNUT TEKEMÄÄN. SINUN PYÖRÄSI TÄSSÄ KONEISTOSSA ON ON MERKITYKSETÖN. SYKLI RIKKOUTUU, TAISTELIT SEN PUOLESTA TAI ET.”
Ionimiekan sivallus oli väkevämpi, kuin koskaan aikaisemmin. Kralhikenraalin haarniska pysäytti kyllä vauhtia levitointiinsa löytäneen Sarajin sivalluksen, mutta Killjoy tunsi toismaailmallisen voiman joka oli herännyt sen taakse. Kenraalin vastasivallus pysähtyi jälleen kineettiseen voimaan riivatun ruumiin ympärillä. Ilman Miksun avustusta nynrahlaisten arsenaalinkin tähtääminen oli muuttunut epäkäytännölliseksi. Oli aika muuttaa taktiikkaa. Ja sen onnistumiseksi Killjoy todella toivoi, ettei valkoisen kuningattaren interventio olisi tuonut liialti lisäpuhtia Sarajin reflekseihin.
”Kerrohan, Valkoinen Kuningatar”, kralhi ilkkui työntäessään kypäränsä mahdollisimman lähelle Sarajin kasvoja, ”Osaako kaltaisesi takalinjalainen tanssia?”
Typertynyt katse Sarajin kasvoilla keskeytyi punamustaan nyrkkiin. Vihreä ioniterä nousi vastaamaan, mutta seuraava nyrkki miltei heitti vahkin ruumiin ympäri. Ennen kuin Biancan Sarajin kautta kanavoima katse ehti ilmaista pettymystään Killjoyn huomattavasti normaalia tyylittömämpään kamppailutyyliin, tarttui metallinen koura vahkia suoraan tämän puoliksi pirstoutuneesta kallosta.
”Sillä minä voin opettaa.”
Selakhikuopus oli saanut tarpeekseen kaivinkoneista improvisoiduista nyrkkiraudoista ja antoi hetken aikaa ohjuksiensa laulaa. Katkera Brez näki välittömästi ettei hänen pukunsa improvisoitu tekoäly ollut lähellekään niin tarkka kuin Miksun valvova silmä.
Suihkumoottorien ulvonta sai haarniskoidun agentin vilkaisemaan hetkeksi taivaalle. Lounasta kohti hirvittävää vauhtia kiitävä kiemurteleva klunssi näytti koostuvan kenraalin lisäksi pahasti palaneesta vahkista. Lähempänä kallioita nazorak-osastoja murskaava sisarus havaitsi, kuinka kaksikko oli kietoutunut lukuisien ioniterien ja metallisten iskujen kaaokseen samalla, kun Killjoyn työntövoima vei kamppailukaksikkoa lujaa vauhtia kohti saaren eteläisempiä osia.
Parinkymmenen metrin päässä selakheista kaksi nazorak-aliupseeria hätäilivät suuren radiolähettimen kanssa. Labio ei tiennyt, mistä ne puhuivat, (ötökkää nyt kukaan ymmärrä) mutta huomasi heidän olevan hyvin stressaantuneita.
”Älkääs pojat huoliko, korjasin kerran vähän samanlaisen laitteen Sisällissodassa!” hän paukutteli henkseleitään ja kumartui radiolaitteen puoleen. Torakat jakoivat katsahduksen toisiinsa ja antoivat skakdin tarjota apuaan.
”Hmm, näyttääpä vähän siltä että ensi-isku käräytti virtapiirit! No ei mutta tämähän on selvä.”
”Durr?”
”Ihan hyvä idea, mutta en usko, että se toimii. Meillä ei ole aikaa etsiä varaosia.”
”Durr?”
”Pidän ajattelutavastasi.”
”Durr!”
”Kaivapa minulle se työkalupakki niin lähden toimeen.”
Möykyttäjä teki työtä käskettyä ja moukaroi auki pioneerikaapin. Torakat katselivat tilannetta epäuskoisina. Kivipaasi näytti joitakin yksityiskohtia kärähtäneen radiolaitteen sisältä. Se viesti kiivaasti: ”Durr durr!”
Labio nyökytteli. ”En ole koskaan kokeillut tuota, mutta luulen, että se onnistuu.”
Möykyttäjä ojensi Labiolle kolvin ja ruuvimeisselin. Kenraali alkoi ohittaa olennaisia virtapiirejä henkivartijansa ohjeiden mukaan. ”Durr, durr”, tämä puhui jatkuvasti.
”Ai, teit tällaisen opinnäytetyönäsi? En tiennyt, että olet niin korkeasti koulutettu”, Gaggulabio puheli. He saivat radion lopulta toimimaan. Se surisi ja yhteys oli huono (möykyttäjä lähti korjaamaan antennia), mutta yhteys oli.
Toinen nazorak-aliupseereista oli ihmeissään. Tämä kiitteli Labiota huonolla matoranilla ja otti välittömästi yhteyden johtoportaaseen.
Etelää kohti jo minuutteja kiitäneen kaksikon kurssi vietti koko ajan vaarallisemmin kohti maan pintaa. Lopulta kralhin laskema kurssi mahdollisti riivatun vahkin ruhon työntämistä vasten hirvittävää vauhtia vilistävää kalliota. Maa ja kivi väistyi suojatun ionisoturin pään työntyessä syvemmälle ja syvemmälle, lentovauhdin vain kasvaessa hetki hetkeltä.
Selittämättömät voimat (tai Kaikkinäkevän loputon tahto) piti metallisen ruumiin yhä ottamasta enempää vahinkoa. Ilman teknologiaa ilmassa pysyvä Bianca oli saanut kralhin yllättävästä tempusta tarpeekseen ja onnistui viimein saamaan otteen haarniskoiduista nyrkeistä. Yhdellä vauhdikkaalla heitolla Killjoy kohtasi kiven. Kaksikko oli kiitänyt vauhdilla, joka oli tuonut heidät jo Guartsuvuoren rinteille.
”LAKKAA VASTUSTAMASTA! TEKOSI AIHEUTTAVAT VAIN TURHAA VERENVUODATUSTA.”
”Ja mitä sinä sitten teet?”, Killjoy ärjäisi ja ponnisti louhikosta uudelleen vauhtiin iskien vahkia jälleen suoraan kalloon, ja jälleen tuloksetta. ”Lähetät vahkin tappamaan puolestasi? Minä yritin saada Creedyn ulos pyörästä! Yritin saada heidät kaikki.”
Killjoy iski nyt suoraan yläpuolelta. Hänen molemmat nyrkkinsä iskeytyivät Sarajin laiskasti kohonneseen torjuvaan käteen. Ohut ranne ei hievahtanutkaan massiivisen voiman alla ja vastaukseksi vahki sivalsi miekallaan hehkuvan viirun kralhin KAL-panssariin.
”Ja sinun nukkesi juoksentelee ympäri maailmaa valuttamassa heidän vertansa!”, kenraali ärjyi.
Kaikkinäkevän hallitsema keho alkoi saamaan otetta kineettisestä lentokyvystään ja työnsi Killjoyn väkivaltaisesti kallioon. Muutama kymmenen metriä ylempänä sijaitsevalla tutkimusasemalla saattoi tuntea tärähdyksen joka seurasi vauhdista ja KAL-metallin murskaavasta iskeytymisvoimasta.
”HE OVAT AINA OLLEET OSA MINUA. SISKONPOIKANI ON VAIN MUISTUTTANUT HEIDÄN RUUMIITAAN TÄSTÄ.”
Pukunsa sisällä Killjoy tokeni nopeasti. mutta kirosi ääneen huomatessaan ettei enää kykenyt kunnolla ponnistamaan lentoon. Rakettimoottori hänen oikean jalkansa pohjasta oli ruttaantunut kasaan Biancan hyökkäyksestä. Kralhi huokaisi syvään samalla, kun ionisoturin kasvoille levisi voitonriemu.
Siihen Killjoy vastasi tarttumalla kaksin käsin jalkaansa polvensa nivelestä… ja repimällä sen irti. Vahkin silmät laajenivat hämmästyksestä. Kypäränsä takana oli Killjoyn vuoro virnistää.
Haavaa ei ollut. Siinä, mistä olisi pitänyt pilkistää Killjoyn todellisen jalan hiiltynyt tynkä olikin tyhjyyttä. Pienikokoinen reikä todellisuudessa. Ja sitten siitä todellisuudesta tipahti ulos kaksi Voitto Korporaation vain lievästi nanobotteja sisältävää rypälepommia. Kaksi rivistöä asioita, jotka muistuttivat metallisia sormia, kokonainen pitkämiekka… ja lopulta jalka. Muuten aivan kuin se, jonka kenraali oli repinyt hetki sitten irti, mutta ilman punaista ja mustaa maalipintaa. Sen hopeinen pinta kiilteli, kun sen nivelet loksahtivat paikalleen ja moottorit käynnistyivät.
Killjoy oli valmis lentoon, mutta hän seisahtui hetkeksi. Hänen yläpuolellaan raivokkaasti maata kohti kiitävä Kaikkinäkevä katosi yllättävään tulipalloon. Aiemmin ruudukkoa Killjoyn visiiriin luoneet skanneridroidit olivat seuranneet isäntäänsä koko matkan sisämaahan. Ja nyt, käskystä, tuhosivat itsensä tummanpuhuvan vahkin selkään.
Lopulta punamusta haarniska lensi tulipallon läpi napaten Sarajin ruhon tiukkaan kuristusotteeseen. Mutta kralhi ei pysähtynyt. Kurssi jatkoi yhä suoraan ylös, pyristelevä vahki sormiensa alla koristen.
”Jos ei tanssi kelpaa niin käydään sitten katsomassa vähän maisemia.”
Puolipilvinen syyspäivä oli huomattavasti piristävämpi hopeareunuksisen rajan yläpuolella. Killjoy tunsi korkeuksien kylmyyden kasvoillaan, tuulen tunkeutuessa sisään Metorakkin aiheuttamasta reiästä. Kaksoisaurinkojen säteet heijastelivat sotaväreihin maalatusta metallista, joka ilmestyi hiljaisuuteen halki pilvien. Korkeuksiin mukana raahautuneen vahkin rimpuilu muuttui hetki hetkeltä uupuneemmaksi. Killjoyn ote oli periksiantamaton.
”Ajattelin, että pitäisit korkeuksista. Täällähän sinäkin piilottelet, etkö vain? Vai minne muualle Tohtorin lähetykset oikein katoilevat?”
Kaikkinäkevä yritti kakoa vastausta, mutta Sarajin rusentuva henkitorvi ei antanut sen tapahtua. Killjoy tunsi kuinka kineettinen suoja vahkin ympärillä heikkeni koko ajan. Hän uskalsi irroittaa toisen kätensä jo otteesta hiljentäessä samalla lentovauhtiaan. Jossain kaukana alhaalla Guartsuvuori odottaisi kentän hiipumista ja vahkin pitkää ja vauhdikasta paluumatkaa maan pinnalle.
”Sinä et koskaan palaa Klaaniin! Eivätkä nämä kädet surmaa enää koskaan.”
Sillä hetkellä Kaikkinäkevän voima petti ionikatanan kahvaa puristavan oikean käden. Killjoyn koura murskasi Sarajin sormet miekan ympärille ja vihreä ioniterä vetäytyi metalliseksi sotkuksi muuttuneen raajan uumeniin. Silloin kuningatar kirkui niin kovaa, että ääni nousi ilmoille kralhin toisen käden ylläpitämästä kuristusotteesta huolimatta. Baterra-asemalla kellopelikuningatar tunsi vieraskehonsa tuskan.
Kenraali tunsi kehon samalla velttoutuvan käsissään. Hän tiesi sen hetkeksi päästää irti. Ja vaikka Saraji ei pudonnutkaan, tiesi Killjoy taistelun olevan ohi. Kralhi leijui kaikkien moottoriensa varassa niin tasaisesti kuin mahdollista, kierrellen hitaasti, fysiikkaa uhmaamaan jääneen ruumiin roikkuessa kirjaimellisesti tyhjässä.
”Minä en tarkoittanut…”, vahkin leukojen välistä kuului kuiskaus. Eikä ääni tällä kertaa kuulostanut koneparven kuningattarelta.
Sarajin omin käsin auki repimästä rintakehästän paistava kirkkaan kuulan hohde tuntui läpitunkevammalta kuin koskaan. Killjoy pysähtyi tämän eteen leijumaan, muttei sanonut sanaakaan.
”MINÄ EN… M- M- S- SINÄ.”
Naisen ääni oli palannut. Killjoy tarttui kaksin käsin velttoon liskomaiseen päähän ja suoristi sen katsomaan suoraan kypäräänsä.
”PYÖRÄSI POISTETTAVA… MAAILMAN PILAAJA, MAAILMAN VARTIJA… SYKLI ON RIKOTTAVA.”
Killjoy piti otteensa ja tuijotti Biancaa suoraan silmiin. Ääni oli alkanut sekoamaan ja puhti Sarajin kärsineestä kehosta loppumaan.
”CHKT… CHKT… CHKT…”
”Eipä ole tätäkään tullut tehtyä pitkään aikaan”, Killjoy tuumi ääneen, ”Mutta ennen kuin kivikko odottaa sinua… minun on pakko tarkistaa yksi asia.”
”CHKT, CHKT… TÄYTYY PUHDISTAA… RIKKOA SYKLI!”
Ja loiseliö Killjoyn rinnassa vapautti piilossa olevan materian. Häntä purskahti esiin kralhin selästä ja horjautti teknologalla ilmassa pysyvän kenraalin tasapainoa hetkeksi. Se, mitä Bianca kuitenkin näki, oli teräväkärkinen piikki hännän päässä, joka pituudellaan kaarsi Sarajin kallon ylitse ja upposi yhdellä iskulla tämän takaraivoon.
Ja silloin Saraji heräsi taas puutarhasta. Eivätkä Va:t enää olleet siellä tervehtimässä häntä.
Sen sijaan siellä odotti jotain unohtunutta. Hopeisen Mirun takana tuijottavat tuimat kasvot seurasivat, kuinka Saraji kampesi itseään jälleen pystyyn. Hopeapunainen ilmestys istui saman suihkulähteen reunalla, millä Creedy oli edellisellä kerralla roikottanut jalkojaan. Saraji oli unohtanut miltä Killjoy oli joskus näyttänyt. Hänen mielensä oli piirtänyt hänelle aina vain kuvan samasta tappokoneesta, joka Klaanin saaren yläpuolella oli juuri iskenyt häntä hännällään.
”Vai tällä tapaa sinä sen näet. Yllättävä valinta.”
Killjoyn ääni oli puhdas ja kirkas. Siihen ei ollut sekoittuneena mekaanista särähtelyä eikä palaneen kurkun kähinää. Äänessä oli kuitenkin silti jotain vikana. Se yllätti Sarajin, joka ei vieläkään ollut toipunut ulkomaailman shokistaan.
”Mitä sinä teet täällä!? Mitä… mis- Kaikkinäkevä!? Ei… ei sinun pitäisi voida olla täällä!”
”Ja olen kuitenkin”, kralhi totesi tyynesti. Ja samalla Saraji ymmärsi mikä kenraalin äänessä oli kaikesta huolimatta vialla. Ilman ulkopuolisia väärentäjiä ja fyysisiä vammojaan vahki kuuli ensimmäistä kertaa kuinka paljon Metru Nuin sotasankarin ääni oli vanhentunut ja miten valtavan väsyneeltä se kuulosti.
”Sinun… sinun pitäisi poistua. Bianca… hän-”
”Minun täytyi nähdä”, Killjoy keskeytti, ”Nähdä oletko sinä jossain täällä pohjalla. Onko vielä olemassa rippeitä siitä toverista, jonka joskus kauan sitten tunsin.”
Saraji pysyi hiljaa. Hän kykeni kuulemaan kellon tikityksen voimistuvan korvissaan. Ja sen myötä kuuli myös Killjoy. Vahkin katsetta hieman varova kralhi katseli nyt mieluummin loputtomia violettien kukkien rivistöjä.
”Mitä nämä oikein ovat?”, kenraali sitten kysyi, haravoiden kädellään häntä lähintä pensasta.
”Ne… öh… petunioita.”
Killjoy nosti katseensa vahkiin, joka näytti hämmentyneen omasta vastauksestaan.
”Vähän kuin ne… ne joita Klaanin admin… kasvatti.”
”Pidätkö niistä?”
”Kaipa minä sitten-”
”Huomasitko ne samoihin aikoihin, kun tuo tapahtui”, Killjoy jatkoi kuulusteluaan ja viittoi nyt taas marmoriselle tielle, jossa käveli unenomainen muisto Sarajin ja Ficuksen käänteentekevästä keskustelusta.
”Minä… kyllä.
Killjoy nosti itsensä ylös suihkulähteen reunalta ja asteli hitaasti maleksivan muiston luokse. Kralhi tuijotti siinä esiintyvää maan toaa. Tämän kasvonpiirteet olivat tunnistettavat, mutta silmiä oli häiritsevästi enää vain yksi.
”Valheita”, Killjoy lopulta totesi hetken muiston puhetta kuunneltuaan, ”Tämäkö, Saraji? Tälläkö murhaajia luodaan? Pettureita? Sanoilla ja nyökytyksillä?”
Vahki ei sanonut mitään. Killjoy käytti hetken askeltaen takaisin tämän luokse.
”Ei, Saraji. Se vaatii paljon enemmän. Ficus puhui sinulle pedosta? Murhaajasta minussa? Hän ei tiedä mistä puhuu. Se hännäkäs asia, joka repi hänet kappaleiksi Onu-Metrussa ei ollut hirviö. Se oli päätös vastustaa. Taistella jonkin puolesta.”
Saraji kuunteli Killjoyn sanoja ja vajosi samalla siihen samaan rintaa puristavaan tukehtumisen tunteeseen, minkä oli kokenut jo Creedyn kanssa keskustellessaan.
”Mutta minkä puolesta sinä taistelet?”
Eikä Saraji osannut vastata. Ei hänellä koskaan ollut mitään. Hän muisti välähdykset taisteluista. Tantereesta, jolla kenraali Nurukan oli johtanut häntä taisteluun. Hän teki niin, koska häntä käskettiin.
Xialla paketti vaihtoi omistajaa. Metorakk nousi laivaansa ja poistui yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Koska häntä käskettiin.
Onu-Metrussa ioniterä lävisti Lähetin. Koska häntä-
”Missä me olemme?”, Saraji keskeytti oman ajatusketjunsa, ”Kuulostit… kuulostit siltä, kuin tietäisit.”
Killjoyn täytyi miettiä sanojaan hetken. Kralhi etsi tapaa ilmaista asia muullakin kuin yksinkertaisimmalla tavalla.
”Helpoin tapa olisi sanoa, että pääsi sisällä, mutta tämä helvetin kellokoneiston raksutus väittäisi vähän sitä, että olemme
Teknisesti ottaen kaikkialla.
Saraji ei kuitenkaan ollut varma tyydyttikö vastaus häntä lainkaan. Hänellä ei tosin ollut myöskään paljoa aikaa ajatella sitä, kun puutarha alkoi jälleen kerran hälvenemään hänen ympäriltään. Messinkiset kourat kurottuivat jälleen häntä kohti tyhjyyksistä. Kaikkinäkevä oli saanut tarpeekseen.
”MINUN!”
”Aika”, Killjoy pukahti murheellisena seuratessaan, kuinka vahki lähti jälleen hitaasti raahautumaan kohti ikuisuuksia, ”Sitä on aina niin pirun vähän.”
Ja Saraji huusi tuskasta, kun Valkoinen Kuningatar otti hänen tahtonsa taas osaksi itseään. Hän kuitenkin kuuli Killjoyn sanat, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Siksipä mirukasvo jatkoikin puhumista. Kaikkinäkevän vallan edessä kralhilla oli tasan yksi oljenkorsi.
”Muista, mitä vanhus aina sanoi. Mitä hän hoki meille kaiken aikaa.”
Ja Sarajissa heräsi muisto miehestä, jonka Ficus oli vienyt mukanaan.
”Joka päivä. Aamupuheessaan, kahvien jälkeen poistuessaan. Ei vain sinulle, vaan myös minulle ja meille kaikille. Hän toisti sitä joka kerta, koska hän oli lopulta meistä kaikista viisain.”
Kellokoneiston syövereihin jauhautuva Saraji kirkui, mutta muisti. Huusi, mutta tiesi. Muistoissa Ficuksen sanat korvautuivat toisen maan toan lauseilla. Mustan Rurunsa takaa Käden mahtia ohjaillut sankari.
Hopeinen Miru katosi Sarajin silmien edessä ja maailma luhistui hänen ympäriltään. Oli jälleen aika herätä.
”Älä ole heidän nukkensa.”
Kaksoisauringot olivat hitaasti kääntymässä laskuun. Ensimmäinen häilyvistä puolikuista oli jo ilmestynyt miltei olemattoman horisontin reunalle, vaikkei sitä maan pinnalla kukaan näkisi vielä tunteihin.
Pilvien yläpuolella kamppailukaksikko heräsi todellisuuteen. Kralhin häntä vetäytyi takaisin kuulaansa ja hammasrivistöiksi haljennut kypärä kokoontui takaisin eheäksi. Parilla luistelevalla liikkeellä Killjoy otti pakkia ilmassa roikkuvasta, kärsineestä vahkista jonka vihreät silmät aukenivat hitaasti. Sarajin katse kääntyi hitaasti kohti Killjoyta. Vahkin kasvojen ilme oli miltei lempeä.
”LAKKAISIT JO TAISTELEMASTA, KENRAALI.”
”Ei…”, Killjoy huokaisi pettyneenä.
”TUOMIOTA EI VOI ESTÄÄ, KENRAALI. TUOMIO TULEE. TUOMARI LAUKAISEE TUOMION.”
Killjoy käänsi katseensa pois Kaikkinäkevästä ja kohotti oikean kätensä. Sen nyrkki liukui hitaasti sisään antaen tilaa kanuunalle, joka oli valmis ampumaan. Statistiikka kenraalin visiirillä ei valehdellut. Kineettinen voima Sarajin ympärillä oli heikentynyt pisteeseen, jossa tämän levitoiminen alkoi muuttumaan mahdottomaksi.
”AMMU. TUHOA TÄMÄ ALUSTA. UUSIA NOUSEE. PUHDISTUS TAPAHTUU-nukkensa.”
Kenraali havahtui Kaikkinäkevän äänen särähdykseen. Hän nosti katseensa takaisin hiljalleen häntä kohti levitoivaan vahkiin.
”-heidän nukkensa.”
Mutta sanoistaan huolimatta vihreä ioniterä värähti päälle murskautuneen raajan sisältä. Kaikkinäkevä ei olisi edes kyennyt irroittamaan otettaan siitä. KAL-metalli oli murskannut miekan kahvankin miltei massaksi.
”Saraji, älä edes yritä sitä”, Killjoy huokaisi pettyneenä ja nosti kanuunansa aivan kommandon hitaasti lipuvan pään tasalle.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
”Saraji.”
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Kanuuna humisi. Se oli valmiina laukaisuun.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Vihreä ioniterä nousi. Se oli valmis sivaltamaan.
Saraji katsoi entistä kenraaliaan silmiin. Kaikkinäkevän tahto oli puhunut.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Mutta ionisoturi oli päättänyt toisin. Hän oli aina tehnyt niin kuin hänen oli käsketty. Nyt hänellä kuitenkin oli jotain minkä puolesta taistella. Hän oli päättänyt taistella vapaudesta.
”… tunteet johtavat.”
Ja vihreä ionimiekka iski.
Kirkkaus vahkin rinnassa halkesi energiaterän halkaistessa sen välittömästi kahdeksi. Molemmilla käsillään miekkansa kahvaa puristava Saraji tunsi sen lävistävän koko rintakehänsä ja sitä myötä sielunsa. Killjoy leijui paikallaan kanuunakäsi yhä valmiudessa. Tykki kuitenkin väistyi automaattisesti, kun kenraalin käsi ojentui kohti itsensä lävistänyttä ionisoturia. Saraji oli valinnut taistelun. Hän oli myös voittanut sen. Valkoisen Kuningattaren valta häneen halkesi kuulan mukana.
Ja sillä samalla hetkellä Saraji putosi.
Vihreä terä rinnassaan putoavan vahkin vauhti kiihtyi suunnattomalla nopeudella. Killjoy ei kuitenkaan jäänyt paikalleen. Kenraali tavoitti työntövoimallaan putoavan ruumiin juuri, kun se oli palannut takaisin pilvien alapuolelle. Punainen haarniska otti mustan riutuneen ruhon käsivarsilleen hieman ennen Guartsuvuoren huipun saavuttamista. Murskaantuneiden sormien keskellä hapuileva Killjoyn käsi löysi oikean painikkeen ja ioniterä vetäytyi takaisin kahvaansa.
Kaksikon vauhti hidastui Killjoyn käskystä. Vuoren huipulle laskeutunut kaksikko rysähti maahan verratten kovakouraisesti Killjoyn tuotua heidät pintakosketukseen hieman tarkoitettua lujempaa.
Hopeareunuksien alapuolella auringot valaisivat yhä. Killjoy laski Sarajin kiville istumaan niiden paisteeseen samalla, kun rojahti itse väsyneenä varjoon tämän vierelle. Kaikkinäkevän läsnäolon kaikottua kenraali kaivoi huolestuneen rannepanssarinsa tarvikeosastostaan ja iski sen takaisin paikalleen. Miksun välittämä radiokeskustelu alkoi välittömästi humisemaan Killjoyn korvissa.
”-luuko? Killjoy? Kuuluuko? Ötökät saivat kommunikaatiovärkkinsä takaisin pystyyn. Pudotusaluksen tutka huutaa jo. Ovat hälyttäneet koko pirun ilmavoimat!”
”Tässä Killjoy. Vetäytykää välittömästi. Tehtävä suoritettu.”
”Jumalattaren nimeen kiitos. Tuo yksi makaa jo täällä rannalla. Vuotaa kohta kuiviin pukunsa sisään.”
Brezien taustalta kuuluva konekivääritulen määrä kertoi Killjoylle aivan tarpeeksi siitä, miten kaoottiseksi tilanne oli ehtinyt muuttua. Nazorakit olivat ottaneet tilanteen lopulta haltuunsa puhtaalla murskaavalla ylivoimallaan.
”Tavataan kohtaamispaikalla!”, nuorin selakhi vielä ärjyi, ”Suojatulta, perkele! Minä lennän hänet alukseen. Sanoin suojatulta, saatan-” ja Killjoy sulki kommunikaattorinsa.
Sen tehtyään kenraali havaitsi, kuinka hiljaista Guartsuvuoren huipulla olikaan. Kaukana etelässä niukin naukin erottuva linnoitus kiinnitti Killjoyn huomion. Hän ei edes muistanut kuinka kauan oli siitä, kun hän oli Rukin kanssa noussut Hildemariin… ja kuinka sekin matka oli johtanut pelkkiin murheisiin.
”Enhän minä Klaania paljoa nähnyt… mutta ymmärrän miksi pakenit sinne. Olisit… ansainnut sen. Heidät.”
Sarajin ääni oli heikko. Polviinsa nojaava Killjoy tarttui skakdin tekemään reikään kypärässään ja kiskoi sen pois päästään. Hän antoi vuoristotuulen viilentää kasvojaan ennen kuin käänsi ne kohti vieressään istuvaa vahkia.
Ionisoturin runnoutunut kallo lepäsi velttona tämän riekaleisella olkapäällä. Rintakehän valtavasta aukosta tulvi kirkasta nestettä vahkin jokaisella sanalla. Ionikatanan kahva oli viimein pudonnut olemattomiin murskaantuneesta kädestä.
”Sinä… sinä nappasit minut.”
”Niin tein”, Killjoy myönsi. Vahki ja kralhi käänsivät molemmat katseensa yhteistuumin kohti Klaania.
”Sinun ei olisi tarvinnut.”
”Tiedän.”
”Kiitos.”
Killjoy ei tiennyt mitä vastata. Sarajin hengitys oli raskas. Vahkin jokainen sana oli hieman heikompi kuin edellinen. He istuivat hetken hiljaa, kunnes Saraji lähti kurottamaan kohti jotain. Killjoy havahtui tämän tuskaiseen äherrykseen ja lopulta musta metallinen käsi nosti Sarajille tämän miekkansa kahvan.
Viimeisillä voimanrippeillään vahki nosti sen silmiensä tasolle. Kahvan katsomisen sai Sarajin miltei hymyilemään.
”Sinun… sinun pitäisi kertoa Xenille-”
Sarajin lause keskeytyi hallitsemattomaan yskänpuuskaan.
”…kertoa Xenille, että hän oli oikeassa.”
”Mistä niin?”, Killjoy kysyi, ajattelematta lainkaan sitä, puhuisiko todellisuudessa tyttärelleen enää koskaan.
”Meillä… meillä on aina vapaus valita.”
”Opitko sen tänään, Saraji?”, Killjoy pohti muistellen hetkeä, jolloin ionisotureiden aseet olivat kohdanneet hänen edessään.
”Saraji?”, Killjoy kysyi uudelleen, kun ei saanutkaan vastausta. Kralhi käänsi katseensa vierelleen, jossa Saraji oli sulkenut silmänsä viimeistä kertaa. Käsi miekkansa kahvaa puristaen.
Killjoy tuijotti entistä toveriaan hetken ja nosti sitten vahkin ruumiin ryhtiä. Kuin nostaen tämän levollisempaan asentoon.
”Hyvin sinä kamppailit, poika. Nyt saat levätä kaikessa rauhassa.”
Ja kenraalikin kohensi asentoaan. Sulki silmänsä hetkeksi ja antoi asentonsa valua. Hiljaisella vuorenrinteellä Killjoy tajusi olevansa yksin.
Hän avasi silmänsä ja katsoi taas kohti Klaania. Ja hän tajusi, että hänen oli tehtävä jotain, jonka hänen olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Kenraali nosti kypäränsä ja asetti sen takaisin päähänsä.
”Miksu, avaa Brezeille.”
Hetken päästä alkaneesta kohinasta päätellen yhteys oli auennut. Pudotusaluksen ohjaimiin päässyt keskimmäinen siskoksista oli kuulolla.
”Kaikki kunnossa?”, Killjoy ensin varmisti.
”Tuo yksi ei meinaa oikein pysyä tajuissaan. Missä oikein olet? Tulemme hakemaan sinua.”
”Älkää. Menkää Steltin kautta. Tankatkaa ja hankkikaa ensiapua. Sen jälkeen saatte lähteä tehtäville.”
”Ööh, mitäs hittoa sinä sitten oikein olet tekemässä? Oikeastaan, mitä hittoa me olemme tekemässä!?”
”Me jatkamme suunnitelmaa. Välitän kaikki yhteyshenkilöni teille. Me kokoamme armeijan näitä pirulaisia vastaan. Saraji antoi meille juuri kovimman aseen, mitä meillä on tässä kamppailussa koskaan ollut.”
”Niin mikäköhän se on?”, nuorempi selakhi ärjyi taustalta.
”Toivon. Kaikkinäkevän tahdon voi murtaa. Ja jos sen voi murtaa, voi sen myös tuhota. Lopullisesti.”
Hetken radiohiljaisuus. Vanhin siskoksista kurlasi verta pois sisuksistaan, mutta tuntui saavan kuin ihmeen kaupalla jostain voimiaan takaisin.
”Hyvää työtä. Kaikki kolme”, Killjoy vahvisti lopulta ja kolmen selakhin äänet kuittasivat, ”Saatte tehtävänne muutamassa tunnissa. Voitte myös halutessanne soittaa Seranille ja kertoa, että päädyimmekin vähän eri rannikolle.”
Niiden sanojen myötä Miksu katkaisi lopulta nascostolaisten välisen yhteyden ja Killjoy jäi taas hiljaisuuteen. Hän katsoi hetken maassa makaavaa ruumista. Lopulta hän kuitenkin nosti sen varoen takaisin käsivarsilleen ja astui sitten sen kanssa alas vuorenrinteeltä. Suihkumoottorit aktivoituivat kesken pudotuksen ja kralhin kurssi vei kohti hämärtyvää iltataivasta ja Bio-Klaanin linnaketta.
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Xia, Mustan Käden entinen tukikohta
Selakhi nosti visiirin silmiltään ja avasi jälleen yhden lukuisista rautaisista ovista. Pimeillä, hylätyillä käytävillä askeltava kuopus seurasi reittejä siihen ainoaan suuntaan, mihin ei ollut vielä käyntinsä aikana ehtinyt harhailemaan. Vähän ajan päästä hän saapui pieneen kammioon, jossa häntä odotti viisi numeroitua ovea lisää. Selakhi virnisti. Tämä vastasi hänen aikaisemmin saamaansa kuvausta. Nyt täytyisi vain löytää virtakytkin… ja toivoa parasta.
Nascosto
Curuvarin poistuttua sairasosastolta oli puolet kallostaan siteissä maannut Brez lähtenyt liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa vuosiin oli siskoksista tunnollisin päättänyt jättää mestarinsa huomiot soturin vastuullisuudesta huomiotta ja lähti tarpomaan ulos saaren päällypuolen kivikkoon, jonne etelästä saapuva armada ilmalaivoja oli parhaillaan laskeutumassa.
Selakhi ei välittänyt ilmatilavalvonnan väen tuijottavista katseista, vaan asteli suoraan jo laskeutuneista laivoista suurimmalle ja hulppeimmin koristellulle. Sen sisältä tovin päästä astelleet titaanin askeleet kohtasivat vihreän hailtijan ja kaksikko juuttui hetkeksi lämpimiin kädenpuristuksiin.
”Sanoinhan, Brez-kulta. Kun sota kutsuu niin kutsu kuullaan!”, massiivinen ääni ärjäisi.
Meri, yö
Pulisongikkaan matoranin ja lumenvalkoisen skakdin ohjastama paatti lipui jälleen pitkin aavaa merta ruskeaan kaapuun kietoutuneen selakhiystävänsä kutsumana. Karttoja tutkiskeleva garaikasvo osoitteli vuorotellen merelle edessään ja tähtiä taivaalla.
”Tämä se ompi. Varma juttu”, skakdinköriläs pukahti vieressä itsevarmana. Veneen perällä vartova Brez havahtui mietteistään.
”Vaan yhen kerran on tojistettu, että tähti on tippunu taivaalta… ja jääny mereen.”
Laidan yli kurkkiva selakhi ei ensin havainnut mitään erikoista, eivätkä huomanneet paatin kaksi kapteeniakaan. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, joka kenties todisti skakdin merkillisen väittämän.
Valtaisa ja voimakas valo syttyi palamaan merenpohjassa aivan muutamaksi sekunniksi ja sitten se sammui. Po-matoran vilkaisi Breziin, joka kaiveli mukanaan tuomasta kontista esiin sukellustarvikkeita.
”Oletko nyt ihan varma, että haluat tuonne? Me emme tiedä, mikä se oikein on.”
”Sehän tästä hauskaa vasta tekeekin!”, mekaanikko hihkaisi ja valmistautui loikkaamaan kohti tuntematonta.
Akbsklsdflsfldax
Kenraali Gaggulabio poltteli sikariaan. Hän nojaili lippulaivansa kaiteeseen. Kenraalisatamassa kuhisi satoja nazorakeja korjaamassa taistelun jälkiä. Uponneita aluksia nostettiin satama-altaasta. Syyllisiä etsittiin, ongelmia puolustuksessa selviteltiin.
”Ihme haloo yhdestä tappelusta”, kondiittori mietiskeli. ”Luulisi että ötökät tykkäisi sotimisesta.”
Metorakkia ei juuri kiinnostanut. Hän oli raivoissaan taistelun lopputuloksesta. Maatuskahaarniskan isku oli murskannut mieheltä joitakin kulmahampaita.
”Eikä tässä käynyt edes kovin pahasti! Andesiittikin saatiin kaivettua seinästä ulos! Eikä Akbsklsdflsfldaxiin tullut edes naarmua! Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon että kaikki muut laivat ympäriltä pommitettiin pohjaan!”
”Onko Sarajista havaintoja?” sininen skakdi murahti poissaolevana.
Kenraali kohautti olkiaan. ”Torakat varmaan tietää jotain. Ne on aika hyviä toimistotöissä.”
Metorakk huokaisi. ”Taidan mennä tappamaan jonkun.”
Nazorak-pesät
Arkkiagentti siirsi sivuun raportin Kenraalinsataman tapahtumista. Kenraali ei olisi tyytyväinen. Nazorak-puolustus oli lamautettu Felnas-pulssilla taivaalta, eikä satamassa oltu odotettu hyökkäystä. Huolimattomuutta, ajatteli 007.
Tiedustelupalvelun johtaja avasi yhteyden paikalla olleeseen agenttiinsa. Ruudulle ilmestyi kuva mustasta torakasta, joka ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään. Yliagentti 720:n silmien päällä oli kolme vihreänä hohtavaa kiikaria, ja tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat ulos ruudusta.
”Yliagentti”, Arkkiagentti aloitti.
”Arkkiagentti”, yliagentti jatkoi, ”Jysäytin… ammuin! … ajoin vihollisen ulos maaperältämme. Se jäi sitten sen jälkeen kyllä ilmaperäämme. Tai johonkin. Lensi sitten kyllä pois mättäen jotain skakdien vahvistusta. Tunnistettiin se poikien kanssa siksi muinaiseksi kenraalihäiskäksi. Sama heebo, joka silloin pisti Rautasiipeä päreiksi. Se ei tunnu oikein tykkäävän meistä. Saattaa tietty johtua siitä, että ollaan häiriköity sen mökkiä varmaan vuoden päivät.”
007 kuunteli kärsivällisesti. Jotkut hänen alaisistaan olivat omalaatuisia, mutta uransa aikana Arkkiagentti oli oppinut, että toisinaan juuri ne hämärät tapaukset olivat tehokkaimpia.
Asia, josta hän oli vääntänyt puhtausministeriön kanssa niin pitkään, ettei jaksanut enää välittää.
”Kenraali Killjoy. Klaanilainen. Missä hän on nyt?” torakka kysyi. Toisella näytöllä näkyi kuvia Metastaasilta klaanilaisen ja vahkin kamppailusta.
”Vuoren tutkat sanoo, että iso häiskä lähti etelään päin. Linnoitukseen varmaan. Ja niillä sen kavereilla oli alus piilossa pilvissä. Lähtivät lätkimään suurin piirtein siinä vaiheessa, kun saatiin Kärpäseen yhteys. Kuuntelivat meitä varmaan koko ajan.”
”Selvä”, kuittasi komentaja. ”Jatka direktiivi 98:n suunnittelua kuten ennenkin. Loppu.”
Bio-Klaani
Portaikossa Suga pysähtyi hetkeksi vaihtamaan pari sanaa vastaan kävelleen mustan androidin kanssa. Aurinko oli käytännössä jo laskenut ja toalla oli pitkä päivä takanaan. Tumma kaasunaamiokasvo taasen kertoi pitävänsä iltakävelyistä. Kaksikko toivotti toisilleen hyvät illanjatkot, jonka myötä Suga jatkoi omalle asunnolleen, käänsi avainta ja astui sisään.
Väsymyksestään Suga heilautti kättään valonkatkaisijassa ainoastaan huomatakseen, että valot olivat jo päällä. Ilmavirta puhalsi pitkin hänen eteistään, olohuoneessa olevan avoimen ikkunan johdosta. Toa asteli oleskelutilansa oviaukolle ja huomasi välittömästi punaisen kypärän sivupöydällään.
Ja sen vieressä, avonaisen ikkunan edessä hän näki ruskeaan paksusti vuorattuun takkiin pukeutuneen huppupäisen hahmon. Harmaat hiiltyneet kasvot tuijottivat toaa peittävien vaatteiden alta ja tuolilla kyyryssä istuva kralhi yrittikin väkisin nostaa hymyä karmiville kasvoilleen.
”Minä… tuota… tuli sellainen olo, että pitäisi puhua jollekulle… enkä keksinyt ketään muutakaan.”
Killjoyn sanat eivät olleet ne, mitä Suga oli odottanut, mutta toa vastasi niihin silti hymyllä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan toa oli vain iloinen nähdessään ystävänsä pitkästä, pitkästä aikaa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedy seisoi palaneessa, kellokoneiston polttamassa puutarhassa Lähetti yhä rinnallaan. Molempien katse oli tyhjällä valkoisella taivaalla. Tovin seisottuaan siteisiin kiedottu Lähetti laski kätensä Mekaanikon olkapäälle ja välitti suruvalittelunsa.
”Ei hän ole tulossa.”
Creedy murahti hieman pettyneenä, vaikka tiesi toverinsa olevan oikeassa. Hänen oli varrottava vielä hetki, hän koki olevansa sen velkaa itselleen. Mutta lopulta Lähetin suostuttelu sai hänet luovuttamaan. Yhdessä musta ja punainen olento lähtivät talsimaan kohti ikuisuuksia ja sen raivoavaa kellokoneistoa. Creedy oli hieman apeana, mutta tätä hän oli oikeastaan toivonutkin. Saraji oli kuin olikin saanut itsensä irti koneistosta.
Mutta Kaikkinäkevä oli yhä rauhaton. Hän halusi omansa takaisin. Hän vaati sitä. Hän ottaisi osansa takaisin ja takoisi ne itseensä.
Mutta sitähän rusettikaulainen arkistoija ei tiennyt. Eikä se toinenkaan.
Oli tuulinen syyspäivä. Taivas oli tiukasti harmaassa pilvipeitossa ja ilmassa saattoi tuntea kostean tihkusateen. Värikäs kaupunki näytti vähemmän värikkäältä harmaassa säässä.
Voimistunut tuulenpuuska lepatutti kadulla kävelijän raidallista hametta. Hameeseen pukeutunut tarttui äkkiä kankaaseen ja pakotti sen pysymään alhaalla. Hän kirosi mielessään. Hame ei ehkä ollut parhain valeasu kaikkiin tilanteisiin.
273 oli päättänyt lähteä kävelylle linnaketta ympäröivään kaupunkiin vielä silloin kun oli valoisaa. Nazorakin huone oli tuntunut hänestä tunkkaiselta, joten Jäätutkija oli päättänyt lähteä haukkaamaan happea ja tutustumaan taas Klaanin kaupunkiin.
273 haukotteli naamionsa takana. Hän oli nukkunut huonosti miettiessään asioita. Toivottavasti raikas ilma tuo uutta puhtia aivoihini. Voisin ehkä myös etsiä rauhaisamman paikan ajattelua varten…
Kepe ja Jäätutkija olivat eilisiltana jatkaneet keskustelua hetken ennen kuin nazorak oli päästänyt tiedemiehen siivoamaan työhuonettaan. Valkoinen nazorak ei tietenkään ollut voinut ottaa elementtikiveään mukaansa, mutta pelkästään sen näkeminen ja piteleminen oli tuntunut hänestä helpottavalta. Toa oli sanonut tekevänsä sille vielä joitain testejä, kunhan saisi hankittua parempaa laitteistoa. Nyt kun jälkikäteen ajatteli, 273:sta tuntui oudolta että keksijällä oli ollut niin vähän työvälineitä pajassaan. Ehkäpä osa oli mennyt jotenkin rikki?
Nazorak huomasi saapuneensa kaupunkia halkovan joen törmälle, jonka ylitse Ussalinselkä kulki. 273 päätti ylittää sen. Sen verran hän kaupungista tiesi, että joen toisella puolella sijaitsi temppelikortteli. Se lieni hyvä paikka tutustua kaupungin arkkitehtuuriin.
Harmaa joki kohisi terässillan alla. Vastausten etsijä uppoutui aatoksiinsa.
Kepe antoi minulle viimein onneksi joitain vastauksia, nazorak mietti. Nyt Lehu-metsän arvoitus oli selvä. Ainakin hän uskon sen olevan. Elementtikivi saattoi olla Kätösten heikkous, mutta tiedemies ei varsinaisesti ollut valmis hyödyntämään sitä ilman tarkkaa varmuutta.
273 saapui sillan puoliväliin. Mutta entä sitten jatkoni? Aavekädet ovat valvottaneet minua, koska en ymmärtänyt niiden motiivia jättää minua henkiin. Todellisuudessa se ehkä olikin vain tuuria. Onko minulla syytä jatkaa Kätösten salaisuuksien selvittämistä? Toisaalta en tällä hetkellä voi tehdä muutakaan, kun oppia lisää Imperiumin aikeista…
Nazorak saapui joen toiselle puolelle, Sielunlähde-nimiselle kadulle. Ja siinä taas Kepe antoi vain lisää kysymyksiä. Mikä on Nimda? Jonkinlainen superase, jonka johtoporras haluaa käyttöönsä? Ilmeisesti Kätöset liittyvät senkin etsintään. Olikohan kapinallismielisten nazorakien metsästäminen vain peitetarina Käsille?
273 oli tuijotellut kävellessään maahan ja vasta nyt hän huomasi olevansa perillä. Kadun oikealla puolella nazorakin siilmiin osuivat värikäs suitsukekauppa ja hautaustoimisto. Heti niiden takana kohosi korkea kupolikattoinen rakennus, jonka tiedemies tunnisti Mata Nui -uskon temppeliksi. Rakennus jäljitteli Metru Nuin Suuren temppelin tyyliä. Kadulta katsoen pääkupolin oikealta sivulta jatkui käytävä pienempään kupoliin.
Hmm? Jäätutkijan huomio kiinnittyi takaisin kadulle. Rakennuksen päässä Suuren Hengen temppelistä olevan kappelin pihalla oli paljon matoraneja. Rakennuksen ulkopuolelle oli koottu jopa telttoja rituaalitoimituksia varten. Ilmeisesti pyhätöstä oli loppunut tila pakolaisten vuoksi, joita tutkija oli nähnyt kaupungilla sankoin joukoin.
273 vilkaisi taas Suuren Hengen temppeliä. Noh, voisi kai mennä katsomaan sisältäkin.
Nazorak kapusi temppelin portaat ylös ja käveli puolikaaren muotoisesta ovesta sisään. Harmaasta kivestä rakennettu Mata Nuin huone oli tilava, ja tilaa halkoivat jyhkeät tukipilarit. Pyöreän huoneen keskellä kohosi koroke, jolla tiedemies uskoi temppelin papin pitävän saarnaansa.
Valkoisen nazorakin katse kierteli kupolimaisessa tilassa. Kaarevaan kattoon maalatut värikkäät freskot ja seinillä olevat matoran-kieliset kirjoitukset kertoivat Mata Nuin legendasta sekä matoranien kulttuurin päävaiheita. Toistuvia teemoja olivat Kolme Hyvettä, matoranit ja toat sekä Suuren Hengen langenneet enkelit.
Nazorak kuljetti hansikoituja sormiaan pääosin ympyräkirjaimilla kaiverrettujen seinäriimujen päällä. Hän pyrki pysymään mahdollisimman syrjässä, koska Temppelissä oli muitakin vierailijoita.
Tiedemies huokaisi itsekseen. Sinänsä sääli, että nazorak-kulttuuri on ateistinen. Uskonnoissa on tietty kulttuuriarvo, jota aatteet eivät voi korvata.
Mutta Imperiumin lapsena ja etenkin tiedemiehenä Jäätutkija oli omaksunut nazoraklaisen maailmankatsomuksen. Jumalia ei ollut, eikä mikään yliluonnollinen voima ohjastanut tai auttanut heitä taipaleellaan. Oli vain ensimmäisinä Viisisakaraisen Maailman päällä kävelleiden Puhtaiden syntymäoikeus, jonka senkin myöhemmin tulleet olivat nazorakeilta riistäneet. Vain puhaltamalla yhteen hiileen nazorakit saattaisivat saavuttaa lajin yhteisen, lopullisen päämäärän. Tosin, nazorak mietti. Hän käänsi katseensa yhteen seinälle kaiverrettuun riimuun. Kolme pistettä ja niitä ympäröivät kaaret. Vaikka en uskoisikaan jumaliin, niin… jotenkin minusta tuntuu, että kaikelle kokemalleni, kaikelle kärsimykselleni on olemassa jokin syy. Tai ehkä vain haluan uskoa niin… haluan ajatella, että minun elämälläni on jokin merkitys ja päämäärä. Olisi ehkä hieman masentavaa ajatella, että mikään maailmassa ei olisi muuttunut vaikka minua ei koskaan olisikaan ollut olemassa.
Huomaamattaan Jäätutkijan käsi puristui nyrkkiin. Hän muisteli hetkiä elämässään jolloin ei itsekään ollut uskonut siihen. Eih, älä ajattele niitä. Se tietää vain päänsärkyä…
Hän jatkoi. Metallikengät kalahtelivat kivitiililattiaan. 273 kierteli seinänvierttä ja tarkasteli pyöreän muotoisen huoneen sivuille symmetrisesti aseteltuja patsaita. Volitakin kapeita silmäreikiä takaisin tuijotti mustasta kivestä veistetyn, rosoisen patsaan viirumaiset silmät. Makuta. Matoranien pelkäämä pimeys. Liekö todellisuudessa vain voimakkaasti elementtienergiaa kanavoiva olento…
Vastausten etsijä tiesi ajattelevansa kuten tiedemies. Suurimmatkin uskonnot ja legendat saattoivat alkaa vain huhuista ja väärin ymmärretyistä tapahtumista.
273 siirtyi taas eteenpäin. Hän oli kohta kiertänyt puolet huoneesta. Nyt pienen hyönteisen edessä kohosi iso, munan muotoinen patsas. Se näytti todella pelkistetyltä. Viirumaiset silmät ja pyöreän pisteen muotoinen suu näyttivät katsovan suoraan ulko-ovelle. Sinänsä hieman veikeän näköinen… 273 hymähti. Jos joku olisi kuullut hänen ajatuksensa, nazorak uskoi että kyseinen uskovainen olisi saattanut harmistua. Outoa ajatella, että kasvot jotka eivät yhdelle merkitse juuri mitään voi merkitä toiselle jotain paljon enemmän…
273 katseli vielä hetken seinien kaiverruksia, ennen kuin hänen huomionsa suuntautui huoneen oikeassa reunassa olevaan oveen, joka ilmeisesti johti sivukupoliin. Nazorak vaihtoi huonetta.
Temppelin sivukupoli näytti olevan omistettu Suuren Hengen puolustajille. Seinillä oli Suuria Naamioita ja legendaarisia Toa-Työkaluja. Kaiverrokset seinissä esittivät ajan aamun sankareita, ensimmäisiä toia. Kattoikkunoiden läpi himmeä valo loi huoneeseen hämyisän tunnelman.
Salissa oli myös pienempiä kupoleita, joista elottomat naamiokasvot katselivat eri suuntiin. Jäätutkija oli kuullut Toa-Suvista yhdellä luennolla matoralaisten kulttuurista, mutta ei ollut odottanut näkevänsä joskus niitä. Temppelissä niitä oli useita. Matoralaisten evoluutio toiksi on kuulemma sidoksissa näihin rakennelmiin. Onkohan lajilla ollut aikojen alusta lähtien näitä, vai onko laji kehittänyt erillaisia kehittymistapoja ajan kuluessa?
Nazorak kumartui yhden Suvan ylle ja kopautti varovasti sen kantta. Kuulosti metalliselta.
”Öh, oletko ihan oikeassa paikassa?” miesääni keskeytti tutkijan ajatukset.
Nazorak kääntyi. Hän ei ollut huomannut lainkaan toaa, joka oli ilmeisesti meditoinut yhdessä kulmassa. “Ömm, k-kyllä kai. En varsinaisesti tiedä, kuuluisiko minun olla muualla…”
”Olisin mielelläni yksin”, Mustalumi totesi.
“Ai, anteeksi”, nazorak säpsähti toan äänenpainoa. Hän ei ollut ajatellut häiritsevänsä ketään lähes tyhjässä huoneessa. Jäätutkija loittoni tarkastelemaan huoneen seinillä olevia kaiverruksia, vähän matkan päähän toasta.
Matoro huokaisi ja hiippaili takaisin nurkkaansa. Hän sulki silmänsä. Teleskooppisilmät olivat kynnyksellä. Hän yritti keskittyä kivisten seinien kylmyyteen. Varjoihin, joissa hän näytti sinertävältä. Mitä hän oli ajatellut ennen hiipparia? Hän ei muistanut. Ajatusketju oli katkennut täysin. Ärsyyntyminen vaikeutti rentoutumista entisestään.
Matoro istui hetken täysin liikkumatta. Näytti siltä, että hän oli löytänyt keskittymisensä.
Klonk klonk. Matoro puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hameeseen pukeutuneen muukalaisen kengistä lähti häiritsevän ontto ääni jokaisella askeleella.
Matoro raotti toista silmäluomeaan. Volitakkasvoinen näytti haahuilevan ympäriinsä kammiossa. Tämä ei näyttänyt vieläkään tajuavan huoneen olevan pyhitetty toille.
Matoro kuitenkin yritti sulkea häiriötekijän mielestään. Hän halusi ajatella rauhassa.
Tuli hetken hiljaista. Matoro avasi taas silmänsä. Oliko neitonen lähtenyt jo? Aiemmin hänen askeleensa olivat kuuluneet selkeästi. Toa äkkäsi muukalaisen erään suvan luona. Vaikkei Matoro huomannut olennon naamioilla ilmeitä, näytti siltä kuin volitakin silmäaukkojen katse olisi jähmettynyt toaan itseensä.
Hän kohotti kulmiaan. Nainen vaikutti hätkähtävän, kun mies näytti huomanneen tämän tuijotuksen. Hattupää haahuili taas toisen mystisen toavälineen luo ja tarkasteli sitä hetken. Jään Toa sulki silmänsä puolittain. Hän halusi tarkkailla olennon käytöstä.
Kun toa näytti taas uponneen ajatuksiinsa, naisen naamion katse vähitellet hakeutui uteliaasti taas kohti Mustalumea. Matoro huomasi olennon liikkeistä tämän olevan jotenkin hermostunut.
Toa oli juuri avaamassa suunsa, kun-
“A- anteeksi, mutta…” muukalainen sanoi nopeasti jotenkin nolostuneesti, “oletko sinä… Jään Toa?”
”… aye?” toa vastasi noustessaan.
Matoro sätkähti, kun nainen ryntäsi aivan hänen eteen kengät kolisten. Mustalumi huomioi tunkeilijan ruumiinlämmön sairaalloisen mataluuden. “Siis sellainen joka nystyy kanavoimaan jään elementtienergiaa ja vaikuttamaan aineiden lämrötilöihin selkästään tahtonsa voimalla?!”
”… kyllä?” hän varmisti. ”Toa Matoro”, hän esittäytyi.
Metallinharmaa volitak tapitti Matoroa aivan hänen kasvoja alempana. Olio näytti värisevän hieman. Lopulta se päästi kimeän äännähdyksen, joka – lajista riippuen – kuulosti joko suloisen innostuneelta kiljahdukselta tai liitutaulun raapimista kynsillä.
“O- olen ojiskellut galjon alhaisten lämrötilojen vaikutusta geologiaan ja tekniikkaan, sekä hieman elementtienergian teoriaa! O- olen sitkään halunnut nähdä elävän olennon, joka wystyy luomaan kiinteää vettä tyhjästä…”
”Olen, öh, imarreltu? Kuka oikeastaan edes olet?” toa kysyi epäluuloisena. Hän otti pari astetta etäisyyttä lähentelevästä olennosta.
“Jäätutkija.”
”Jäätutkija?”
“Ni- niin. S- siksi minua yleensä sanotaan.”
”En ole nähnyt sinua aiemmin”, toa totesi varuillansa.
“Olen aika uusi täällä. En tunne vielä kovin montaa kaupungissa. Tai linnakkeessa.”
Matoro mietti hetken. Hän päätti olla kysymättä aksentista. ”Et vaikuta siltä, että olisit aiemmin ollut Hengen temppelissä.”
“En niin. Halusin vain tutustua kaulungin kulttuuriin ja etsiä mahdollisesti rauhallisen paikan jossa selvittää ajatuksia”, Jäätutkija myönsi. Sitten hän säpsähti kuin tajuten jotain. “Anteeksi, taisin häiritä, ööh, mietiskelyäsi?”
”No eipä sillä enää merkitystä ole”, toa totesi ja väänteli teleskooppisilmiä takaisin suletulleen. ”Olen ehtinyt jo tottua häiriötekijöihin.”
“Hm? Onko ollut huonoja läiviä viimeaikoina?”
”Woah”, toa huokaisi. ”Et vissiin seuraa uutisia?”
“E- en oikeastaan? Ollut hieman muuta, eikä… kotokuolessani yleensäkään ole kovin kattavaa uutisointia.”
”No, minulla saattoi olla jotain tekemistä Metru Nuin katastrofin kanssa. Plussana hukkasin Klaanin Nimdan sirut. Ei ihan paras viikkoni.”
273 olisi saattanut olla hämmentyneempi siitä, mistä katastrofista toa puhui, ellei Mustalumen toinen virke olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan paremmin. Nimda…?
”Maailman vaarallisin ase…”
“Siis… Klaani lähetti sinut hakemaan sen järjestöllenne?”
Matoro ei vaikuttanut innokkaalta keskustelemaan yksityiskohdista.
”Se on poissa. Se on kaikki, millä on merkitystä.”
Nazorak mietti kuumeisesti. Miten hän saisi mahdollisimman epäilyjä herättämättä kyseltyä aiheesta lisää? Kepekään ei ollut suostunut kertomaan kaikkia yksityiskohtia, mutta se johtui myös siitä, että tiedemies tiesi 273:n olevan Imperiumin kansalainen.
“Öh, kuulin tästä Klaanin Nimda-jutusta vasta hetki sitten. Se lienee todella tärkeä Saaren tilanteen kannalta?”
”… kuka sinä olet?” Matoron epäilykset heräsivät.
“Mi- minähän sanoin jo? En ole ferillä aivan kaikesta mitä nykyään tawahtuu. Siksi halusin vain kysyä…”
”En usko, että saisin puhua näistä asioista nykytilassani”, toa vastasi.
Nazorak kirosi mielessään. Hän ei uskaltautunut koettelemaan jäätä enempää. Hän murahti pettyneenä.
“Ai, anteeksi. Olisihan minun litänyt arvata. Varmaan saan aiheesta julkistakin tietoa. Vaikka niistä uutisista…”
Jäätutkija kääntyi lähteäkseen. “Taidan mennä häiritsemästä sinua enemrää. Nä- käkemiin.”
Matoro jähmettyi.
”Odota”, hän sanoi.
273 katsoi olkansa yli. “Mitä sanoit?”
”Sinä… sinä olet nazorak, etkö olekin?” suletukasvo kysyi.
Nazorak seisoi hetken jähmettyneenä niin, että olisi käynyt jääpatsaasta. Hittohittohittohittohitto!
Jäätutkijan pää kääntyi hitaasti takaisin kohti huoneen ovea. Hän ei uskaltanut katsoa toaa kasvoihin, joka saattaisi hetkessä lävistää nazorakin kehon jääseipäällä. Se se vasta olisikin ironista.
“… mistä tiesit? Aksentti?”
”Anteeksi, luin ajatuksesi”, Matoro vastasi ja asteli eteenpäin. ”Nazorak. Woah. Mitä sinä olet tänne päätynyt?”
273 pyöräytteli silmiään naamionsa takana. Viime aikoina hän oli alkanut pitämään mielenvoimia omaavia olentoja liiankin ylivoimaisina. Hyvästi salaidentiteetti.
“Jitkä tarina, joka on kerrottu viime aikoina liiankin monesti.”
He istuutuivat kylmälle lattialle. Tarina oli jotakin, jota Matoro ei ollut tosiaankaan odottanut.
Siinä oli hitunen toivoa.
273 suoristi hameensa helmaa. “Täytyy sanoa, että olen hieman… yllättynyt siitä, kuinka hyvin teikäläiset tämän ottaa. Vain yksi kuudesta on yrittänyt taffaa minut nähdessään oikeat kasvoni.”
”Se taitaa olla vähän Klaanin heikkous”, Matoro totesi. ”Minun olisi pitänyt oppia olemaan luottamatta kehenkään, mutta se tuntuu niin masentavan pessimistiseltä.”
“Ehkä hieman sama. En ylipäätään olisi nyt täällä, jollen olisi ollut liian sinisilmäinen.”
Naamionsa hetkeksi aikaa pois ottanut nazorak vilkaisi nopeasti toaa. “Tiedän, tiedän. Hauska kielikuva.”
”En olisi uskonut vielä tutustuvani nazorakiin kaiken tämän muun lisäksi”, toa huokaisi tilanteen rentouduttua. ”Mutta näköjään en vain osaa elää normaalia, tylsää elämää.”
273 vilkaisi nopeasti heidän ympärilleen. Mustalierihattuinen po-turaga oli käynyt hetki sitten huoneen ovella vilkaisemassa kaksikkoa.
“Tuota noin. Pitäisikö meidän siirtyä jonnekin hieman vähemmän julkiseen paikkaan. Tämän keskustelun kuuleminen ei ehkä sovi kaikille tuntosarv- eikun siis korville.”
Vortixx-ravintola oli hämyisä, metallinen ja täynnä led-valoja. Jään sotilas ja jään tutkija olivat ottaneet omakseen yhden sopen. Ravintolasta löytyi paljon pieniä kamareita valonarkojen bisneskokousten käymistä varten.
Liskomies toi heille digitaalisen ruokalistan. Tarjolla oli hyönteisistä ja merilevistä tehtyjä herkkuja.
”Voisin ottaa tikarihämähäkkiä”, Matoro tilasi.
273 selasi ruokalistaansa. “Saattaisin kokeilla torakkarisottoa.”
Matoro pyöräytti silmiään muttei kysynyt mitään. Outoja nuo nazorakit.
”Ja mitä pariskunnalle saisi olla juotavaksi?” vortixx naputteli tilausta ylös.
”Öh, emme me ole?” toa vastasi hieman loukkaantuneena.
“Kivennäisvesi, kiitos”, 273 totesi.
”Siniviini”, Matoro totesi. Vortixx nyökytteli ja poistui paikalta.
Jäätutkija vilkaisi sivusilmällään lähtevään vortixxiin ja sitten Mustalumeen. “Mitä tuo äskeinen tarkoitti?”
”Mhm. Ah, unohdin ihan. Minusta on tosi outo ajatus, että voi olla yhteiskunta ilman minkäänlaisen… parisuhteen konseptia.”
Nazorak hymähti. “Kyllä me tiedemiehet olemme muista kulttuureista ohiskelleet sen, mitä ‘marisuhde’ konsertina tarkoittaa, mutta sitä ei ole omaksuttu nazorakein kulttuuriin. Koska, noh, Imleriumi on kollektiiviinen kulttuuri, jossa viimeistään saman työryhmän yksilöt tai tartion sotilaat muodostavat yhteiskunnan perusyksikön.”
”Mutta estikö se esimerkiksi ystävyyssuhteita syntymästä? Mietin, onko kyse jostakin jutusta lajissanne vai onko se vain kulttuurissa?”
“Tunteita pidetään kulttuurissamme toissijaisena järjestäytyneisyyteen verrattuna, mutta ei se estä sosiaalisten suhteiden syntymistä. Vielä Kesässä ollessani hääsin todistamaan unseerikluvilla liiankin hyvin Kesän Etnisen soliisin mustatakkien illanviettoa .”
Matoro saattoi huomata inhoa nazorakin äänessä tämän sanoessaan.
Ehkä olisi hyvä vaihtaa aihetta.
273 laski kyynärpäänsä lasiselle pöydälle ja hivuttautui lähemmäs Matoroa. “Tuota noin. Nyt kun olemme tehneet sinunkauvat, niin saattaisitko nyt kertoa hieman enemmän Nimdasta? Ymmärrät varmaan, että Klaanin vihollinen on myös minun viholliseni, ja että mitä enemmän minä tiedän Imleriumille arkaluontoista tietoa, sen haitallisempaa se nazorakien johtonortaalle on.”
”No, Nimdasta voin sanoa sen verran, että se on ihan karzahnin vaarallinen, ja siitä kannattaa pysyä erossa”, Matoro tiivisti kätevästi koko seikkailunsa opetuksen.
“Muille vai käyttäjälleen?” 273 kysyi.
”Kummallekin”, toa vastasi hiljaa ja heilautti harppuunarannettaan.
“Oh…” 273 totesi hiljaa. “Sinä siis… olet ollut paljon tekemisissä asian kanssa?”
”Ehkä eniten Klaanista.”
“Hmmh. Haittaako jos kysyn, mutta… miten sitä käytetään? Mikä tekee siitä niin vaarallisen ja halutun?”
”Se ammentaa ajatuksia ja tekee niistä totta.” Matoro ei olisi uskonut lausettaan vielä vuosi sitten.
273 tuijotti hetken Matoroa.
“Hyvä vitsi.”
”Se ei ollut vitsi”, toan jäätävä tuijotus oli kenties kylmin asia, mitä jäätutkija oli koskaan tutkinut.
“No, siis! Kyllä minä tiedän, että tässä maailmassa on lukuisia asioita ja esineitä, joiden toimintaa on nykyäänkin hankala selittää, mutta tuollainen Toiveiden kivi kuulostaa liian… tarunomaiselta minulle.”
”Tämä arpi”, Matoro hipaisi leukaansa. ”Tuli miekasta, jota ei ollut olemassa. Miekasta, jonka minä kuvittelin.”
Jollei Vastausten etsijällä olisi ollut naamiota, tämän ilme olisi saatettu xialaisittain tiivistää sanaan “WAT”.
“No… okei. Entä mitä Klaani aikoo tehdä Nimdalla, tai sen siruilla? Käyttää Imleriumia vastaan sodassa?”
”Virallisesti tuhota ne. Minua ei varsinaisesti kiinnosta. En halua niitä lähellekään Klaania”, toa totesi katkerana.
Nazorak tyytyi nyökkäämään. Tarjoilija toi heille heidän ateriansa. Matoro pureksi lautasellaan olevia pitkiä tikarihämäkin koipia. 273:lle koitui ongelmaksi juomansa juominen, koska ei ollut huomannut pyytää pilliä.
Ilta alkoi laskea. Admin-aukiolla oli meneillään jotakin. Pääkadun suunnasta tulevalle kaksikolle tuotti suuria ongelmia päästä edes aukiolle väenpaljouden takia. Häly ja meteli täyttivät kuusikulmioisen aukean. Väki oli enimmäkseen kaupunkilaisia matoraneja, mutta muutakin väkeä näkyi välistä. He näyttivät pieniltä taustalla kohoavan linnakkeen ja Admin-tornin rinnalla.
”Mitä täällä oikein talahtuu?” naamionazorak hämmästyi. ”Väkeä kuin Totuusministerin nuhetta kuuntelemassa…”
Mielenosoittajien kyltit ja iskulauseet eivät olleet mikään yhtenäinen kokonaisuus. Vaadittiin, että adminien pitäisi lopettaa salailu ja antaa valta kaupungille. Moderaattorien salakähmäiset tekemiset pitäisi tutkia. Vaadittiin läpinäkyvämpää johtoa. Moni myös vaati välitöntä sodan lopettamista. Sanottiin, että sota johtui Bio-Klaanista ja Tawasta. Toiset halusivat pakolaiset pois pelloiltaan ja pihoiltaan. Kolmannet muistuttivat kauppasaarrosta ja tulevasta talvesta, ja maalailivat nälänhätäskenaarioita.
Kaikkia yhdisti sangen suuri tyytymättömyys kaupungin tilanteeseen. Vaadittiin toimia! Paluuta entiseen!
”Minä asuin Bole-Korossa tuossa luoteessa”, eräs le-matoran sopersi. ”Olin juuri sinä päivänä metsällä kun se tapahtui! Allianssin hirviöt olivat tappaneet ihan kaikki! Jättäneet ruumiit hautaamatta, kaduille ja taloihin!”
”Miksei Klaani tehnyt mitään? Missä oli Laivaston väki silloin? Miksi me suostumme adminien hallittavaksi jos he eivät puolusta meitä?” Ernie-niminen ta-matoran kailotti. Hän seisoi kellotornin kaiteella.
”Torakoiden lehtien mukaan niillä on 70-kertainen ylivoima Klaaniin… Admin Ämkookin näki kaiken toivottomaksi ja vaihtoi puolta! Päämoderaattorinkin kerrotaan loikanneen muualle!” hän jatkoi.
”Adminit eivät ole kertoneet mitään! Heillä ei ole tilanne hallussa. He eivät ole kertoneet Nimdasta, he eivät ole kertoneet Umbrasta tai edes siitä matoran-murhasta juuri tällä aukiolla!” joku muu huusi väkijoukosta.
”Millä oikeudella moderaattorit sulkivat Klaanin sepän pajan? Vain petturiepäilyn takia!” kertoi joku roolipeliseuran jäsen. ”Adminit eivät ole lain yläpuolella!”
”Laskelmien mukaan jos kauppasaarto tihenee tähän tahtiin, kaupungista loppuu ruoka kuuden viikon kuluttua!”
”Etenkin kun täällä on tunkeilijoita syömässä sitä!”
”Olisivat taistelleet maistaan!”
”Entä etelänuskoiset sitten? Ovatko adminit hylänneet Mata Nuin? Onko ruskea hyönteinen Suuren Hengen rangaistus?” paasasi yksi turaga. ”Suuri Parvi, legendojen Suuri Parvi on yllämme. Lähetetty puhdistamaan saaremme velvollisuudenvieroksujista!”
Valkoinen nazorak tunsi itsensä epämukavaksi. Paitsi että hän ei halunnut liikkua isoissa väkijoukoissa, hän ensi kertaa Klaanissa ollessaan näki sodan aiheuttaman paniikin ja epätoivon kaikessa suuruudessaan.
”Mi- miksi foliisi tai moderaattorit eivät huutu tähän? Eikö mielenosoituksilla ole aina korkea vaara ajautua häiriöksi ja mellakoiksi? Vaaraksi hallinnolle…?”
Vaikka Imperiumin kasvatti itse oli taistellut omassa maassaan sotilashallintoa vastaan, 273:sta näky tuntui todella… ennen kuulumattomalta. Kansalaiset osoittivat mieltään ja huutelivat mielipiteitään siinä missä Pesässä olisi lennelleet aatteiden häpäseiden päät.
”Klaanissa on sananvapaus”, Matoro kertoi. ”Eikä väkivaltaa pidetä ratkaisuna. Moderaattorit puuttuvat, jos meno äityy liian vaaralliseksi.”
”Ilmoita sitten kun äityy. Minä hiivin takaisin huoneeseeni. Noin iso joukko saa minut helrosti hengiltä…” nazorak kuiskasi mahdollisimman hiljaa.
”En minäkään tässä ajatellut aikaa viettää”, Matoro vastasi heidän pujotellessa väkijoukon keskeltä kohti Klaania.
Viimepäivät Klaanissa olivat antaneet vastustajan tiimiin liittyneelle nazorakille kuvan siitä, että epätoivoisesta asemasta huolimatta Klaanin rivit pitivät yhtä luotettavien johtajien voimin, monikansallisuudesta huolimatta.
Nazorak kuunteli vihapuheita. Ne saivat hänet arvioimaan oletustaan uudestaan.
”Oliko Klaani aina tällainen ja silmäni ovat avautuneet, vai kieltäydyinkö vain näkemästä tätä?” Matoro kysyi osittain itseltään.
”Muistan, kuinka kävin täällä ensimmäistä kertaa. Jäljitin akshikromidia, joka oli räjäyttänyt Zagni-Metrun temppelin.” Toa naurahti. ”Ensikokemukseni kaupungista oli se, kun marssin sisään Ruskeaan Makutaan ja kysyin hämäräväeltä tietoja. Kukaan ei muka tietänyt mitään mistään lonkeromiehestä. Valmistauduin ottamaan käyttöön kovemmat kuulustelumetodit, kun joku kertoi paikallisten lainvalvojien jo pidättäneen kohteeni. Yllätyin. Minut ohjattiin ’moderaattorien’ puheille, ja… no.”
♫ Valon Ritari valehteli sinulle silloin ensimmäistä kertaa~ ♫
”Kävin sittemmin täällä usein. Kaupunki oli silloin paljon pienempi. Mikä minua täällä kiehtoi? Ehkä se, että täällä oli silloin niin… toiveikas henki. Klaania pidettiin todisteena siitä, että kivojakin asioita voisi olla. Ei ole kovin montaa paikkaa, jossa niin erilaiset olennot elelivät rinta rinnan.”
♫ Toivo on kuin sokeria~ ♫ ♫ Sillä on hyvä peittää valheet~ ♫
Jäätutkija yritti pysytellä mahdollisimman lähellä Matoroa ja varoa mielenosoittajia.
Mutta nazorakin oli pakko pysähtyä. Hän tunsi olonsa oudoksi.
Epäselvä kuva. Kuin häilyvä ja rakeinen. Silmät tapittaa tummiin taivaisiin kohonevia hahmoja. Isoja ja voimakkaita. Hän katsoi kasvoja. Näki piirteiden horisontit.
273 havahtui taas hetkeen. Hän pudisteli päätään saadakseen itsensä hereille.Hän loikki taas Matoron luo.
”Ettei vain meillä täällä, hyvät toverit, ole peräti kuuluisaa Mustalumea!” Ernie loikkasi katukivetykselle. ”Tervetuloa! Voisin kysellä sinulta jotakin, ja saat päättää itse vastaatko! Tietysti jos et vastaa niin onhan sekin vastaus sinänsä.”
Matoro nielaisi. Karzahni vieköön matoran oli tarkkasilmäinen. Ernie oli ollut aikanaan Klaanilehden ykkösreporttereita, tunnettu skandaalijutuistaan kaupungin laitapuolesta. Sittemmin hän oli perustanut administorkriittisen lehden nimeltä Lampaat. Hän oli kuohuttanut kaupunkia kuukausia sitten heitettyään moderaattori Paacoa tölkillä.
Matoranin lähestyessä toan vierellä seissyt nazorak veti takkinsa kauluksen paremmin niskansa suojaksi ja loittoni kauemmas väkijoukkoon.
Matoro harkitsi hetken. Lauma sekopäisiä mutanttivisorakeja olisi ollut paljon mieluisampi uhka. Niiden hoiteleminen olisi sentään ollut yksinkertaista. Joukko toan ympärillä antoi tälle tilaa.
”En usko, että osaan vastata kysymyksiisi Klaanin politiikasta. Olen ollut melko kiireinen”, hän lopulta vastasi.
”Jukranheijaa, sinä Matoro olet Klaanin sisäpiiriä. Tiedät ainakin enemmän kuin me, kansalaiset!”
”En usko, että on mitään Klaanin sisäpiiriä. Kuka tahansa voi liittyä Bio-Klaaniin, mikäli haluaa tuod-”
”Tuon voin lukea linnakkeen vastaanotostakin!” ta-matoran keskeytti. ”Miten seikkailusi meni, Mustalumi? Mitä Klaanin Nimdalle tapahtui? Miksei asiaa käsitellä julkisesti?”
”Adminit ja moderaattorit selvittävät Bio-Klaanin oikeudelliset asiat. En tiedä, saanko kertoa tutkinnasta.”
”Mutta sinua siis tutkitaan? Sinua, Klaanin seikkailijasankaria? Tiedätkö, kuinka moni on pitänyt sinua toista esikuvallisempana?”
Matoro ei varsinaisesti halunnut myöntää sitä, mutta hän oli tainnut aina olla melko suosittu kaupungin median parissa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli aina kertonut mielellään seikkailuistaan ja ajatuksistaan kenelle tahansa. Lopulta kun kävi Klaanilaisia läpi, olihan hän yksi vähiten epäilyttävistä henkilöistä.
Tai oli ollut.
”Kyllä. Admineilla on käynnissä tutkinta siitä, mitä matkallani tapahtui”, toa myöntyi lopulta.
”Liitytkö Metru Nuilla sattuneeseen terrori-iskuun? Miksi saavuit Klaaniin metrulaisella pommikoneella?”
”En koe tarpeelliseksi vastata noihin kysymksiin ennen kuin Adm-”
”Adminit ja adminit! Juuri tätä tarkoitan! Salailu, salailu ja hyssyttely! Adminimme ovat kuin diktaattorit – operoivat lain yläpuolella, eivät vastaa kellekään! Pitävät asiat omana tietonaan! Kaupunginvaltuuston pitäisi laittaa heidät paikalleen!”
Ernie odotti hetken, että yleisön huudot lakkaisivat. Sitten hän kääntyi jälleen toan puoleen:
”Olit päämoderaattorin hyvä ystävä. Umbra ei ole nähty kuukausiin, ja huhu sanoo hänen loikanneen vihollisen puolelle. Toisten mukaan hän lähti elämään äveriästä elämää Metru Nuille. Osaatko sanoa, Matoro, mikä on totuus?”
Jään sotilaan teki tosiaankin mieli tehdä loppu matoranin pilkasta. Se ei tiedä, se ei ymmärrä, hän vakuutteli itselleen. Matoran ei ole kuin suunsoittaja. Lisäksi, mitä adminit sanoisivat? Ehkä he kertovat Umbrasta kun on aika. Admineilla on tilanne hallussa-
♫ Petturi sai mitä ansaitsi~ ♫ ♫ Mustan maineen ja vähän muistajia~ ♫
”Hän ei tekisi niin”, Matoro puristi suustaan. Hän kohotti kylmän katseen toimittajan silmiin. ”Hän kaatui taistelussa ZMA:n koneita vastaan.”
”Ja jos ette halua Allianssin ruoaksi, kehottaisin heräämään tosimaailmaan.”
Ernie jäi katselemaan poistuvan toan selkää tietämättä, mitä sanoa.
Hämärän työhuoneen katosta roikkuva vanha hehkulamppu teki kaikkensa tehdäkseen huoneesta edes melkein viihtyisän, mutta huonoin tuloksin. Guardian nojaili seinään huoneen ovensuussa vilkuillen kuluneen puisen työpöydän ääressä puuhaavan admintoverinsa toimia.
“Tämä toimi vielä ihan hyvin silloin kun käytin tätä viimeksi”, Ämkoo mutisi ravistaen pitelemäänsä ikiaikaisen näköistä kahvinkeitintä. “Siitä kerrasta on kyllä hetki.”
Tummanpuhuva admin laski keittimen pölyiselle pöydälle ja kaivoi pöydän laatikosta kapean heittoveitsen. Sitten miekkamies väänsi laitteen väkivalloin auki ja survoi teräaseen sen sisään.
“Tuo varmasti auttaa”, puhui Gee epäillen. Skakdi tunsi toverinsa hyvin ja tiesi, että tämä ei ollut erityisen taitava sähkölaitteiden kanssa.
“Kyllä tämä täst- perhana!” Ämkoo kirosi. Kahvinkeittimen sisältä kuului outoja ääniä samalla kun sekalainen läjä keittimen osia levisi pöydälle ja lattialle.
Sininen skakdi nyökkäili syvään ja siirsi katseensa keittimestä tutkailemaan ympäröivää huonetta. Näytti siltä, että ennen toverinsa saapumista toa olisi yrittänyt siivoilla huonettaan vaihtelevalla menestyksellä. Menestys vaihteli yliyrittämisestä alisuoriutumiseen. Lattia kiilsi kyllä oikein nätisti, jos ei liikuskellut sillä liikaa ja herättänyt pimeydessä odottavan pölypallopataljoonan sotaisaa marssia.
”Tarvitsetko apua tuon kanssa?” Gee kysyi varoen.
“Tilanne hallinnassa”, kuului Ämkoon vastaus. Toa oli päättänyt vaihtaa taktiikkaa, ja tällä hetkellä hän tunki keittimen osia väkivalloin takaisin paikoilleen. “Tai no, voisit ojentaa teipin.”
Gee teki työtä käskettyä ja jäi tuijottamaan toverinsa työskentelyä. ”Pentele. Kauanko siitä on, kun joimme viimeksi kupposet täällä?”
Ämkoo onnistui kuin ihmeen kaupalla pahoinpitelemään keittimen osat takaisin paikoilleen. Seuraavaksi miekkasankari osoitti kädentaitojaan kiertämällä rullallisen teippiä kahvinkeittimen ympärille. Lopputulos näytti enemmän hyönteisansalta kuin laitteelta, jolla valmistetaan juotavaa.
“Mitä siitä olisi, neljä vuotta? Tuntuu kyllä siltä kuin siitä ei olisi kuin hetki”, vihreäkasvoinen vastasi ja heilautti keittimen pannun sitten Geelle. “Täytäpä tämä.”
”Aika lailla”, skakdi sanoi kävellen huoneen seinustalle siivouksellisesti laiminlyödyn lavuaarin ääreen. ”Miten ihmeessä sinä olet saanut niin pitkän ajan kulumaan ilman meitä?” hän virnuili täyttäen pannua. Tai ainakin avaten vesihanan, jolla kesti hetki ryhtyä yhteistyökykyiseksi. Äänistä päätellen se yritti ainakin tosi kovaa.
“Hei, minä saan aina aikani kulumaan”, Ämkoo naurahti. “Eksymällä paikkoihin joissa minua ei kaivata, tapaamalla vanhoja tuttuja…”
”Mm-hm”, vartija nyökkäsi tuoden vedellä täytetyn pannun. ”Mitä sinä edes teit siellä? Arvostan kyllä sitä, että et antanut torakanjärkäleen räjäyttää suoliani pitkin Ath-Koron toria, mutta… miten sinä sinne eksyit?”
Haalea vesi lorisi kahvinkeittimen sisään. Ämkoo kääntyi katsomaan Guardiania kohti, ja tämän naamalle levisi maailman ilkikurisin virne.
“Puhutaan siitä myöhemmin. Mutta kerro minulle ensiksi, mitä tänne oikein kuuluu. Yhteydenpitomme oli siinä määrin harvaa, että en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään mitä täällä tapahtuu. Ath-Korossa sain vähän sellaisen käsityksen, että olette saaneet taas uusia vihollisia.”
Gee kiskaisi jonkin jakkarantapaisen pöydän alta ja istahti pöydän ääreen kuuntelemaan kahvinkeittimen rentouttavaa papatusta. ”No näin kai voisi sanoa”, hän hymähti ilottomasti. ”Kerro ihmeessä, kuinka paljon tiedät nazorakeista.”
Miekkapiru nousi tuoliltaan sen verran, että yletti poimimaan työpöydän yläpuolella olevalta tummalta hyllyltä kaksi kulunutta kahvikuppia. Ensimmäisen kupin kylkeä koristi haalistunut kuva ussal-ravusta. Toisen kyljessä taas luki, jostain syystä xiaksi, ‘tervehdys parhain ylläpitäjä.’
“Rumia kavereita. Turhan paljon raajoja. Tuntuvat tottelevan miekkaa.”
Guardian naurahti. ”Eli ihan tarpeeksi.”
Ämkoo poimi pöydältä harmaanruskean rätin. Sitten admin nosti kasvojensa eteen kahvikupeista jälkimmäisen, sylkäisi siihen ja hinkkasi kupin sitten mielestään puhtaaksi. Ämkoo tutki kupposta vielä hetken arvioivasti ja ojensi sen sitten tyytyväisen näköisenä toverilleen.
Gee sanoi hiljaa ”kiitos” ja käytti kuppiansa hanan alla tällä kertaa oikeasti heti kun havaitsi kaverinsa katsovan poispäin.
”No asia on niin, että olemme ehkä kohta nupit vastakkain niiden pirulaisten kanssa”, skakdi jatkoi istahtaen taas paikalleen, ”ja en oikein usko, että diplomatialla saa aivan valtavasti aikaiseksi. Tawa ja Visu ovat yrittäneet sitä jo aika pitkään. Russakat ovat vastanneet lähinnä kuljettamalla lisää tulivoimaa pohjoiseen.”
“Hmmh”, murahti Ämkoo puunaten vuorostaan omaa kahvikuppiaan. Kahvipannu porisi ja täyttyi tummasta kahvista, tai ainakin jostain nesteestä.
”Arvostaisimme kovasti, jos voisit tarjota apuasi jotenkin”, skakdi sanoi. ”Meillä ei ole ollenkaan liikaa hyviä miehiä laitettavaksi rintamalle.” Hän tuntui pysähtyvän hetkeksi, ja kurtisti kulmaa omalle sutkautukselleen. ”Rintamalle? Mitäköhän minä soperran. Koska sitä kahvia on tulossa?”
“Eeeei vielä…” miekkamies mutisi odotusta äänessään. Adminin sarvipäiset kasvot valuivat hitaasti keitintä kohti. “Valmista!”
Ämkoo kaatoi kahvia ensin itselleen, sitten Guardianille. Kahvi kupli epäilyttävästi kummankin kupissa, ja kaverukset päättivät odottaa hetken ennen kuin maistaisivat sitä.
”Niin”, palasi silmäpuoli skakdi asiaan naputellen kuuman kupposen korvaa sormillaan. ”Kaikki apu jonka voit tarjota kyllä kelpaa. En tiedä, olemmeko koskaan olleet tätä ahtaammalla. Ja sinä muistat kyllä sen vompattijutun.”
Siinä samassa Ämkoon virnuilme pyyhkiytyi tämän kasvoilta. Admin katsoi toista adminia kuolemanvakava ilme pohjattoman punaisissa silmissään.
“Älä muistuta minua vompateista. Koskaan.”
Guardiankin vakavoitui. ”Anteeksi. Ei toistu.”
Ja hetken he olivat vain hiljaa.
“Mutta tosiaan”, miekkamies aloitti, ja jatkoi: “Jos minä nyt vaikka alkuun käyn noutamassa teille sen sirun. Neuvotellaan jatkosta sitten kun palaan.”
Ämkoo vilkaisi toiveikkaasti kahvikuppinsa suuntaan. Kupliminen oli lakannut, mutta sen sijaan kupista nousi nyt epäilyttävän käryistä höyryä. Kahvi sai odottaa vielä hetken.
“Pienet ystäväni viidakkosaarella voisivat varmaan olla teille avuksi. Olen heihin yhteydessä tämän reissun jälkeen.”
Geen kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän paiskasi kätensä toverillisesti miekkamiehen olkapäälle.
”Kyllä minä tiesin, että sinuun voisi luottaa”, skakdi tokaisi.
“Älä nyt vielä innostu”, miekkamies vastasi ja työnsi toverinsa kouran pois olkapäältään.
”No en tosiaan”, admineista sinisempi hekotti. ”Ensiksi testaan tätä kahviasi.”
Kaverukset vilkaisivat toisiaan kuin merkiksi. Sitten kumpikin heistä nosti kahvikupin huulilleen ja hörppäsi.
Epäonnistumisen varjo laskeutui Ämkoon kasvoille kun tämä tutkiskeli kahvin muodon ottaneen myrkyn epäilyttävää makua suussaan. Miekkapiru nielaisi, yskäisi ja veti pöydän nurkalla lepäävän sokeriastian luokseen.
“Sinulle?” tämä kysyi ystävältään kaadettuaan arviolta kaksi kolmasosaa sokeriastian sisällöstä juomansa sekaan.
Skakdin ilme näytti siltä, kuin jokainen sisällissodan sotahaava olisi revennyt samanaikaisesti auki. Hän pakotti hädin tuskin nestemäisen pahuuden hitaasti alas kurkkuaan pudistaen hitaasti päätään.
”Mitä helvettiä?” skakdi karjaisi yhtäkkiä rehellisemmin kuin koskaan. ”Onko tämä sinusta kahvia?”
“Älä viitsi”, virnumies nurisi puolustellen. “Ainakin tämä pitää hereillä. Et voi kieltää.”
”Eikö joku kansainvälinen sopimus kiellä tällaisen keittelemisen?”
“Sinä tiedät mitä mieltä minä olen kansainvälisistä sopimuksista”, Ämkoo vastasi ja hörppäsi uudemman kerran. Puheistaan huolimatta admin ei voinut olla irvistämättä maistaessaan kupissaan lilluvaa liejua.
”Uusi keitin ei maksa mitään! Kuinka vanha tuo sairas irvikuva on?”
“Sillä on tunnearvoa! Voitin sen Keskiuuden Kievarin pokeripöydässä!”
”Pitääkö sinulla olla ikimiekan lisäksi vielä yhtä vanha keitinkin?”
“Heeei! Tämä on laatuvehje! Vanha ehkä, mutta laatuvehje!”
”Ikikeitin!”
“Hiljaa!”
”Ikikeitin!”
Jossain vaiheessa Ämkoonkin oli pakko myöntää, että kyseenalainen kahvi oli ainakin melko kyseenalaista.
Silti he joivat sen loppuun.
Hurtta ja lintu taistelivat kaikki taistelunsa yhdessä.
Viikkoja sitten
Viidakossa, viidakossa, nukkuu jellona
Nyt kyllä kelpaisi melkein edes se kahvi, väsymyksen kalvama sissiskakdi mietti.
Aamuaurinkojen ensimmäiset säteet värjäsivät valtavia kiviportaita ympäröivän metsän kullankeltaiseksi. Sademetsän paksujuuriset puut vaihtuivat tiheäksi bambumetsiköksi sitä mukaa kun Guardian asteli portaita ylemmäs. Metsikön tukahduttavan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan yksinäisen paratiisilinnun varovainen huuto.
Metsän värein maalattu naama nyrpistyi. No ei nyt oikeasti.
Sininen skakdi tiiraili ympäristöään tarkkaavaisena. Enkin kartta ei ollut auttanut juuri tätä pidemmälle. Nyt hän oli omillaan, ja valkoisen turagan ja vanhan mestarin salattu tyyssija oli ehkä täällä jossain.
Guardian oli siis ehkä saaren vaarallisimmalla alueella.
Nazorakeja ja skakdeja hän osaisi sentään ehkä harhauttaa pari sekuntia ennen kuin ne avaisivat tulen. Guardian ei tiennyt, kuinka monta sekuntia valkoisella turagalla kestäisi työntää nyrkkinsä hänen silmäkuoppaansa. Mutta ehkä ne olisivat tarpeeksi edes parin sanan sanomiseen.
Niiden on muuten parempi olla todella hyviä sanoja.
Kynsikkäät jalat kahlasivat eteenpäin matalassa joessa. Korkeat bambut peittivät näkyvyyden lähes kaikkialta, ja kiikarisilmäinen köriläs yritti edetä hiljaisesti soljuvan veden äänien alla. Pohjamuta oli upottavaa ja hidasti suurten sinihopeisten jalkojen etenemistä. Siinä tarpomiseen oli vaikea totutella, mutta hetken kamppailun jälkeen skakdi luuli löytäneensä oikean tekniikan.
Vaan siitä ei ollut iloa kovin kauaa, kun hän huomasi jalkansa solahtaneen sisään jostain aivan muusta.
Jostain turvonneesta.
Pehmeästä.
Jotain oli rusahtanut skakdin jalan alla. Ja se oli rusahtanut muuten aika kovaa. Ole kiltti ja ole bambunpätkä.
Yhden silmän ja yhden konesilmän yhteinen katse laskeutui edessä häämöttävästä metsiköstä jokeen jalkojen alla ja ympärillä. Väsynyt silmä ja ikuisesti virkeä konesilmä etsivät joesta skakdin alla sitä, minkä päälle tämä oli astunut.
Se löytyi, eikä se ollut bambunpätkä. Ei sitten.
Se oli turvonnut ja pehmeä ja se oli ollut joessa jo jonkin aikaa. Se ei ollut miettinyt sanojaan etukäteen astuessaan Valkoisen turagan alueelle. Se virnisti suurilla petoliskon hampaillaan soljuvasta vedestä, ja se mitä sen tunnistettavan kallonmuodon silmäaukoissa oli vielä jäljellä katsoi kahteen eri suuntaan.
Bambukeppi törrötti vettyneen skakdi-palkkasotilaan rintakehän läpi. Guardian ei ollut aivan varma, miten se oli sinne päätynyt. Mutta hänellä oli vahva veikkaus.
Jos hänen veikkauksensa oli edes puoliksi oikein, hänellä ei välttämättä ollut valtavasti aikaa jäljellä. Nyt niitä sanoja ja äkkiä.
Sinisen soturin katse keskittyi joenpohjassa olevan turvonneen raadon sijasta soljuvan veden pintaan. Hänen omaan peilikuvaansa ja punertavaan aamutaivaaseen, jotka heijastuivat nestepeilistä aaltojen vääristäminä.
Jos skakdilla olisi ollut muutama sekunti enemmän, hän olisi kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka saastaiselta näytti muhittuaan viidakossa puoli vuorokautta. Se ei kuitenkaan ollut potentiaalisesti viimeisten elinsekuntien arvoinen miete.
Vaan se, että joku muukin seisoi matalassa vedessä.
Guardian ei ehtinyt väistyä ajoissa turaga Bakmein hyökkäyksen tieltä, ja skakdin selkäpuolelle tähdätty väkivahva potku kaatoi adminin suoraan jokeen. Guardian syöksyi pärskyen ylös vedestä haukkoen happea vain huomatakseen, että turaga oli uudemman kerran tämän kimpussa. Skakdi sai leukaansa voimakkaan osuman vanhuksen nyrkistä, ja horjahti uudestaan veteen.
“Minä-”, Guardian aloitti ja pyyhki leukaansa pitkin valuvaa verta kämmenselkäänsä, mutta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun. Valkoinen hahmo syöksyi kuin myrskytuuli adminia kohti, vieden tämän mukanaan kohti joen vaaleaa rantatörmää. Guardianille ei jäänyt vaihtoehtoja. Skakdi tähtäsi vanhusta kohden vahvan kyynärpääiskun, mutta turaga torjui yrityksen kuin yrittämättä. Pian sininen skakdi huomasi makaavansa puoliksi joen rantapenkassa yrittäen samalla saada valkoista vanhusta irti kurkustaan.
“Tulitko etsimään ystävääsi, säälittävä irvileuka?” Bakmei karjui ja osoitti joessa makaavan raadon suuntaan. “Ei huolta, pääset kohta pitämään sille rumilukselle seuraa!”
“Arvon turaga”, Gee vastasi. Tai yritti. Ääni hukkui kurkunpäähän, kun puoli jokea vyöryi skakdin kitaan. Kaulan ympärille puristunut vanha valkoinen käsipari saattoi myöskin edesauttaa asiaa.
Sininen sotilas yski vettä keuhkoistaan yrittäen saada edes yhtä pientä ääntä ulos. Maailma sumeni ja sekunnit alkoivat loppua.
”Klaanilainen!” skakdi sai joen kanssa taistelultaan lopulta karjaistua. ”Olen klaanilainen!”
Hetken ajan vanhan turagan silmissä vilahti hämmennys. Bakmei kohottautui hieman ylemmäs Guardianin rintakehän päällä ja hellitti otettaan skakdin kaulalla.
“Kas”, vanhus puhui. “Tuo oli uutta!”
Seuraavaksi Guardian ei ollut aivan varma, mitä tapahtui. Sininen skakdi tiesi ainoastaan lentävänsä yllättäen korkeassa kaaressa ilman poikki ja putoavansa sitten pää edellä bambuja kasvavaan pensaikkoon.
“Selityksiä!” huusi valkoinen vanhus kasvoillaan raivokas ilme. “Te vähäpäiset typerykset keksitte aina kuolemanne hetkellä selityksiä!”
Guardian pakotti itsensä ylös ja yritti hakea etäisyyttä itsensä ja lähestyvän vanhuksen välille. Viiksekkään turagan hahmon ottanut kuolema lähti kuitenkin harppomaan lujaa vauhtia adminin perään saaden tämän vaivattomasti kiinni.
“Allianssi! Klaani! Nauran teille kaikille!” vanhus puhui ja heilautti nyrkkinsä uudemman kerran Guardianin kasvoja kohti. “Olette kaikki samaa roskasakkia! Vanno uskollisuuttasi kelle tahdot, mutta teit viimeisen virheesi kun erehdyit häiritsemään minua!”
Turaga iski vieressään maassa törröttävän bambunvarren poikki ja kohotti sen kuin keihään Guardiania kohti. Mudassa polvillaan odottava omaa vertaan nieleskelevä skakdi tuijotti ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan keihään lähestyvää kärkeä. Hän ei ollut varma, milloin hänen kätensä olivat päättäneet toimia ilman erillistä käskyä, mutta seuraavalla sekunnilla hän huomasi tarttuneensa molemmin käsin itseään puolet pienemmän vanhuksen aseesta.
Vain hänen kätensä pidättelivät sydänvaloa kohti hakeutuvaa puupiikkiä päätymästä suoraan maaliinsa.
Seuraavan kahden sekunnin aikana se olisi jo siellä. Bakmei pitäisi siitä huolta.
Viimeinen yritys. Vihoviimeinen yritys.
Oli yksi nimi, joka saattaisi tarkoittaa Bakmeille jotain.
”Ämkoo!” Guardian huusi tulevan murhansa instrumenttiä pitelevälle miehelle. ”Vannon uskollisuutta Toa Ämkoolle!”
Turaga Bakmei ei päästänyt irti bambukeihäästään. Vanhus kuitenkin jähmettyi paikalleen, ja Bakmein kirkkaankeltaiset silmät muuttuivat hetkessä pelkiksi kapeiksi viiruiksi. Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa toiveikkaana kohti vanhuksen naamiota, tuota armottoman ja ikiaikaisen näköistä naamiota, jonka kantaja päätti nyt adminin elämästä ja kuolemasta.
“Mistä sinä tunnet Ämkoon?” Bakmei lopulta kysyi laskematta kuitenkaan keihästään yhtään alemmas. Vanhuksen kasvoilta paistoi epätieto ja varovaisuus, eikä skakdilla ollut varaa tehdä ainuttakaan virhettä.
“Olen klaanilainen”, Guardian toisti toivoen, että turaga uskoisi väittämän tällä kertaa. “Ja hänen ystävänsä.”
Silloin valkoinen vanhus räjähti ilkikuriseen nauruun ja iski bambukeihään pystyyn maahan.
“Ha! Ystävä! Siinä tapauksessa säälin sinua! Lähettikö se rotta sinut hoitamaan asioitaan kun ei itse vaivautunut paikalle?”
”Ei lähettänyt”, Guardian pudisti päätään. ”Mutta asiani koskee häntä. Olen Guardian, Klaanin admin.”
Katsekontaktia rikkomatta ja silmääkään räpäyttämättä Guardian siirsi kättä kohti asevyötään. Tasku avautui ja sotilas nosti hitaasti esille himmeän punahehkuisen admin-kiven. Valkoisen turagan katse kävi siinä yhden pitkältä tuntuvan hetken ajan.
Gee tiesi, että jos tämä ei riittäisi, hän ei ehkä ehtisi pysäyttää sydämeensä hakeutuvaa bambuohjusta. Kaikki saattaisi olla kiinni tästä pienestä hetkestä, tai jopa siitä, oliko Ämkoo edes koskaan maininnut hänen nimeään.
Tai siitä, oliko sillä Valkoisen turagan vuosituhansia vanhojen silmien edessä pienintäkään merkitystä.
“Nouse”, sanoi Bakmei yllättäen, ja viittoi adminia mukaansa. Epäilys ei ollut vielä kadonnut kokonaan vanhuksen viiksekkäiltä kasvoilta, mutta Guardian oli kuitenkin onnistunut pelaamaan itselleen ainakin aikaa.
“Saat kertoa asiasi”, turaga murahti ja lähti kahlaamaan jokea pitkin vastavirtaan. “Anna minulle pienikin syy epäillä sinua, ja sinusta ei jää mitään jäljelle.”
Täysin perinteisen toimintamallinsa vastaisesti Gee päätti olla vastaamatta uhkaukseen mitään.
Valtaisan vesiputouksen taakse kätkeytynyt luola ei ollut järin avara. Luolan siniharmailla seinillä kasvoi harvalehtistä köynnöskasvia, ja tilan lattia oli miltei kauttaaltaan vaaleiden olkien peitossa. Valkoinen turaga oli tottunut elämään niukasti.
Bakmei murahti ja heilautti kättään kohti luolan ikävimmän näköistä nurkkaa. Gee ymmärsi käskyn ja kävi luolan perukoille istumaan samalla kun Bakmei keräili vastakkaisen kiviseinän laitamilta muutamia kuivia polttopuita. Pienen hetken kuluttua vanhus sytytti luolan keskelle pikkuisen nuotion.
Hiljaisia hetkiä kului. Sananvaihto oli loppunut bambujen keskelle. Sen jälkeen ei sininen skakdi taikka valkoinen turaga ollut päästänyt ääntäkään. Keinotekoinen pikkurupattelu ei tuntunut Guardianista viisaalta. Hän ei ollut aivan varma, olisiko se liian pieni syy Bakmeille taittaa hänen niskansa.
Hänen oli kuitenkin saatava vastauksia. Epävarmasti sanoja hakien Gee pakotti suustaan kysymyksen.
”Turaga hyvä… tiedättekö te mitään siitä, mitä tällä saarella on tapahtunut?”
Bakmei ei vastannut oitis skakdin kysymykseen, vaan sen sijaan vanhus tuijotti pitkän aikaa keskittyneen näköisenä sytyttämäänsä kitukasvuista tulta. Pienet oranssit liekit nuoleskelivat aikansa ohuita polttopuita, mutta lopulta nuotio lähti kunnolla palamaan. Sitten turaga kurkotti luokseen pienen ja kuluneen saviastian. Vanhus kurkisti astiaan ja huomasi sen olevan tyhjä.
“Vettä”, Bakmei murisi ja ojensi astian Guardianille katsomatta vieläkään skakdia päin.
Sininen skakdi käytti savikippoa nopeasti luolan pauhuavan oviaukon luona, ja toi sen sitten varovasti takaisin turagalle. Bakmei otti vesiastian vastaan ja ripusti sen sitten nuotion ylle roikkumaan.
“Teidän typerä sotanne”, vastasi Bakmei lopulta. “Ulottuu tälle saarelle saakka. Torakat, vai miksi hölmö oppilaani niitä kutsuikaan, käyvät päivä päivältä röyhkeämmiksi. Kuten myös ne sinun kaverisi.”
Missä tahansa muussa keskustelussa Geen olisi tehnyt mieli huomauttaa, että kaikki maailman skakdit eivät olleet keskenään kavereita. Nyt admin kuitenkin osasi vain kuunnella nöyränä.
“Ämkoo lähti luotani kuullessaan tästä kaikesta. Se typerys ei ole koskaan osannut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kalat.”
“Kalat?” Gee toisti hämillään, ja sai vastaukseksi vanhuksen vihaisen katseen. Silloin skakdi huomasi vierellään punotun korin, ja sen sisällä makaavat kuolleet vedenelävät. Skakdi siirsi korin nopeasti turagan ulottuville.
“Koulutus on vielä kesken”, turaga jatkoi ja alkoi perata kaloja pienellä veitsellä. “Kerro sille päästään laholle pirulaiselle, että minä en aio odottaa ikuisuuksiin saakka.”
Bakmei pilkkoi kaloista irronneet vähäiset lihanpalat ja heitti ne lähes kiehuvan veden sekaan. Sitten turaga kokosi perkuujätteet yhteen ja vilkaisi ensin niitä, sitten Guardiania.
Skakdi nousi jälleen seisomaan, asteli vanhuksen tykö, korjasi jätteet kouraansa ja heitti ne sitten putouksen vietäväksi. Gee huuhtoi kätensä pauhuavassa vesimassassa hakien samalla sanoja.
”Turaga hyvä”, hän sanoi kääntyen varoen muinaista miestä kohti. Ei ollut hienovaraista tapaa sanoa seuraavaa, joten hän ei edes yrittänyt. ”Kertoisin varsin mielelläni ellei se päästään laho pirulainen olisi hypännyt vihollisen leiriin.”
Ilme valkoisen turagan kasvoilla kiristyi. Bakmein pää kääntyi hitaasti Guardiania kohti, ja muutaman sekunnin ajan Gee harkitsi aivan tosissaan hyppäävänsä vanhuksen katseen tieltä vesiputouksen vietäväksi.
”Mitä sinä sanoit?” Bakmei ärähti ja nousi seisomaan. Vanhus otti jokusen pitkän askeleen skakdia kohti.
”Vannoin uskollisuutta sille miehelle”, Guardian sanoi nopeasti. ”Tunne ei mitä ilmeisimmin ollut molemminpuolinen.”
Bakmein silmissä leiskui selitystä vaativa raivo. Vanhus puristi toisen kätensä tiukkaan nyrkkiin ja huitoi sillä sitten Guardiania kohti.
“Sinä kerrot minulle kaiken, ja äkkiä! Ja pilkot nuo juurekset!”
Skakdi räpäytti hämillään silmäänsä. ”Asia harvinaisen selvä.”
Leukaisa sotasankari katsoi epäuskoisena valkeaa vanhusta ja tarttui varoen tämän tarjoamaan karuun bambuiseen leikkuulautaan, jolla makasi Geelle tuntemattomia purppuraisia juureskasveja, ja muinaiseen veitseen, joka törrötti sen keskellä. Juurikaan epäröimättä skakdi laski leikkuulaudan luolan lattialle polvistuen.
”Hän petti meidät kaikki. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää.”
Skakdi iski veitsen juurekseen ja yritti kutsua sanoja ulos kurkunpäästään.
”Arvon turaga…olen tuntenut toa Ämkoon jo pitkään. Hän on toiseksi vanhin elävä ystäväni”, Guardian huokaisi, ”oli? Aseveljeni, jos jotain.”
Hän nosti katseensa ylös leikkuulaudasta. Bakmei tuijotti yhä vihaisena, mutta nyt ainakin hiljaa ja paikallaan. Puhuminen vaikutti turvalliselta, joten skakdi laski katseensa kättensä töihin. Veitsen terä kolahti uudelleen ja uudelleen bambua vasten.
”Se virnuilija piti minulle seuraa kaikissa pahimmissa paikoissa ja kaikkina pahimpina aikoina. Siellä, minne kukaan muu ei kanssani suostunut tulemaan. Ja niinä hetkinä, jotka olivat liian kamalia kenelle tahansa muulle.”
Kivenkovat vihannekset muuttuivat veitsen alla entisiksi. Guardian pilkkoi niitä taukoamatta.
”Ja kyllä minä tiedän, miksi hän oli niin hyvä siinä. Hän oli sellaisesta pimeydestä itsekin. Ne sanovat häntä Miekkapiruksi, ja ehkä hänessä vähän pirua olikin. Kieroa pikku sarvipäätä, jonka kanssa sai aina olla vähän varuillaan.”
Skakdi hymähti. Veitseniskut kovenivat. Purppurainen aines silpoutui yhä pienempiin siivuihin. Skakdista tuntui siltä kuin juurekset, mitä ne sitten olivatkaan, olisivat saaneet osakseen hänen oikeutettua raivoansa.
”Mutta ei hän ollut vain sitä. Pirun lisäksi se pirulainen oli mies, ja hyvä sellainen.”
Bakmei tuhahti. Guardian ei tiennyt, oliko se huvittuneisuutta vai sääliä, vai jotain aivan muuta. Kun turaga ei muuta sitten suustaan päästänytkään, Gee päätti jatkaa.
”Hän oli aina tukenani… ja oikeastaan tavallaan silloinkin, kun ei ollut läsnä. Jopa silloin, kun hän päätti lähteä Klaanista. En tiedä, minne hän sitten lopulta lähtikään. Jonnekin kauas. En kysynyt koskaan syytä, mutta tiesin aivan tarpeeksi hyvin, että hänellä täytyi olla sellainen. Onhan sen miehen menneisyys kuitenkin täynnä verta ja kyyneliä.” Mutta etköhän sinäkin sen verran tiedä, skakdi mietti itsekseen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Gee nosti katseensa, mutta turaga ei yllättäen vastannut siihen. Tämä oli istunut nuotiolla kuumenevan savipadan ääreen ja hämmensi kiehuvaa vettä pienellä puukauhalla skakdin suuntaan katsomatta. Mutta Bakmei kuunteli, ja Guardian oli siitä varma.
”Tuntemani Ämkoo lähti etelään silloin, jo neljä vuotta ennen nazorakien rantautumista. Ennen sotaa. En ole aivan varma, palasiko sama mies. Ehkä – ehkä minun olisi pitänyt huomata jo aiemmin, että hänessä oli jotain vikana. Ja en tiedä, laukaisiko kaiken lopulta käden – ja Äären – menettäminen vihollisen omalle miekkademonille -”
Kaikkein pienimmän hetken verran Bakmei näytti pysähtyneeltä. Vihdoin tunnistettava reaktio, Guardian mietti. Turaga selvästi tiesi jo ikimiekan kohtalosta.
Ja pysähtyipä skakdi itsekin. Synkeät mietteet kalvoivat takaraivossa.
Hän oli katsonut aivan väärällä hetkellä pois vanhasta ystävästään. Hän oli keskittynyt aivan vääriin asioihin.
Hän ei ollut tarjoamassa auttavaa kättä edes silloin, kun Miekkapiru olisi sellaista todella kirjaimellisesti tarvinnut.
Mistä minä sen olisin tiennyt?
Sota oli vienyt hänen kaiken huomionsa. Vanha tarkka-ampuja oli katsonut kiikaritähtäimen läpi niin kauas, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle.
Mistä pirusta minä sen olisin voinut tietää?
Järkeily ei auttanut. Mutta ei myöskään itsensä syyttely.
Hän ei ollut se, joka oli pettänyt ystävänsä.
Paitsi jos pettämiseksi riitti se, että oli katsonut väärällä hetkellä poispäin. Riittääkö se?
”- vai tapahtuiko se vasta myöhemmin. Mutta tämän saaren miehitystaistelussa hän katosi Veljeskunnan matoraneilta … ja kun hänestä kuultiin seuraavan kerran, hänellä oli torakoiden riepu yllään.”
Ehkä se riittää.
Ehkä se sitten joskus riittää.
Sininen sotaveteraani nousi hiljaa kivilattialta juureksia kantaen. Hän käveli yhä hieman varuillaan leikkuulaudan kanssa kohti kiehuvaa pataa ja hiljaisesti naamionsa partaa sivelevää vanhusta. Kun verbaalista protestia tai vanhaa kunnon väkivaltaa ei ilmaantunut, antoi skakdi juureksien pulahtaa kiehuvaan veteen.
Bakmein keltainen katse pysyi porisevassa nesteessä. Guardian seisoi padan vieressä yrittäen hakea vanhan mestarin katsetta.
”Ajattelin, että ehkä arvostaisitte tietoa”, skakdi köhäisi kaapien veitsellä keittoon viimeisetkin juurespalat. ”Teidän oppilaanne, kuitenkin.”
Tuijotettuaan pikkuhiljaa valmistuvaa ateriaansa vielä pienen tovin nousi vanhus seisomaan. Turaga käänsi selkänsä Guardianille, loittoni muutaman askeleen verran ja ärähti sitten:
“Minä en tiedä mitä Ämkoo teki neljä vuotta sitten, tai missä hän oli. Nulikka ei vieraillut silloin lainkaan luonani.”
Bakmei käveli luolan laitamille asetetun pienen saviruukun luo, kumartui ja poimi sen sisältä kourallisen kuivatettuja yrttejä. Sitten vanhus kääntyi ympäri ja vastasi viimein Guardianin katseeseen.
“Mutta rikki se typerys on ollut aina”, Bakmei jatkoi tuimana. “Eikä Äären menettäminen ainakaan auttanut asiaa.”
Bakmei palasi savipatansa tykö, istuuntui ja heitti sitten kuivatut kasvit skakdin eteen. Guardian ei enää edes epäröinyt, vaan alkoi pieniä yrttejä syötävän kokoisiksi paloiksi.
Silloin valkoisen vanhuksen otsa painui mutrulle, ja tämä kysyi:
“Missä Alku on? Veikö se typerys toisenkin miekoista viholliselle?”
Skakdi katsoi turagaa pitkään. ”Siihen en ikävä kyllä osaa vastata. Hänellä ei videoviestissään-”
Vanhin Guardianin kohtaama mies ei välttämättä ollut teknologiasta erityisen perillä. … muotoillaan suosiolla uusiksi.
”… no sitä ei ole nähty hänellä”, Guardian lopulta sanoi. ”En tiedä sen säilän kohtalosta juuri mitään.”
Skakdi oli jopa ehtinyt unohtaa, että miekkoja oli kaksi kappaletta. Ämkoo ei toisesta ollut juuri koskaan puhunut, mutta nyt skakdi osasi yhdistää nimen Matoron kertomukseen Hautasaarilla käydystä taistelusta. Siihen oli sisältynyt kaksi kappaletta epäkuolleita ritareita, iso varjokäsi ja taikakivi, ja Guardian ei valehtelematta muuta muistanutkaan. Hänellä oli liikaa ajateltavaa.
Yhtäkkiä Bakmei ojentui Guardiania kohti, tarttui maassa lepäävään veitseen ja nosti sen sitten nopealla liikkeellä skakdin sinisiä kasvoja kohti.
“Säilä? Hah! Sinä et tiedä mistä oikein puhut!” vanhus puhui äänessään pilkahdus raivoa. Bakmei jos kuka tiesi Ikimiekkojen todellisen voiman, eikä vanhus pitänyt sopivana puhua niistä vailla kunnioitusta.
Turagan äkkinäinen reaktio sai skakdin vetäytymään hitaasti lähemmäs luolan seinää. Guardian avasi suunsa pahoitellakseen, mutta vanhus ehti jo jatkaa:
“Sinä kurja tulet kyselemään minulta vastauksia kysymyksiisi, vaikka kaikki on päivänselvää! Mitä sen vihreänaamaisen typeryksen päässä ikinä liikkuukin, Ääri on siihen syy!”
“Mutta tehän sanoitte-”, Gee yritti puhua, mutta Bakmei keskeytti tämän jälleen.
“Ei kyse ole pelkästään siitä, että Ääri päätyi viholliselle! Tunnetko sinä Ämkoon historiaa ollenkaan?”
Kysymys pysäytti adminin paikoilleen. Ämkoo ei ollut varsinaisesti pysynyt menneisyydestään hiljaa hänen seurassaan, mutta ei varjoritari kovin perusteellinenkaan ollut. Skakdi muisti tarinat toa-tiimistä, jonka jäsenet olivat yksitellen kuolleet omaan kunniaansa. Ja ilman toasta, joka oli ollut kyvytön estämään johtajansa loppua.
Ja nyt ei ollut enää kunniaa, vaan vain piru miekkoineen. Enkä ole muuten varma siitä miekastakaan.
”Hän on kyllä kertonut minulle kaiken”, skakdi sanoi hiljaa. ”Hän puhui Atyasta useinkin.”
“Jos hän olisi kertonut sinulle kaiken, et olisi nyt täällä häiritsemässä minua”, Bakmei tuhahti. Vanhus sekoitti hetken keitoslientään, ja jatkoi sitten: “Atya oli Ämkoolle paljon enemmän kuin pelkkä johtaja.”
Vanhuksen katse ajelehti vaihteeksi savipadan alla loimuaviin liekkeihin.
“Minä opetin Ämkoolle paljon, mutta Atya sitäkin enemmän. Atya antoi sen pirunketaleen elämälle tarkoituksen.”
Pienet liekit muuttuivat hetki hetkeltä pelkäksi hehkuvaksi hiillokseksi. Turaga heitti padan alle vielä yhden polttopuun, ja nuotio elpyi hetkeksi.
Se, mitä Guardian ei tiennyt, oli että silläkin hetkellä valkoinen vanhus upposi muistoihinsa.
Turaga muisti elävästi sen päivän kun tiimistään erotettu Ämkoo oli hätäpäissään matkannut vanhuksen tykö kysymään neuvoa. Turaga ei ollut unohtanut Ämkoon silloista pelonsekaista epätoivoa. Vaan vanhus ei ollut auttanut kunniansa tahrinutta toaa. Sinä päivänä Bakmei ajoi ilman toan tiehensä ja uhkasi tekevänsä tästä selvää jos tämä ikinä palaisi.
Bakmei ei osannut odottaa miekkamiehen paluuta. Vanhus sai kuulla Atyalta Ämkoon muodonmuutoksesta, ja veden toan vaarallisesta tehtävästä etsiä ja tuhota Miekkapiru. Turaga tiesi, että Ämkoosta ei olisi Atyalle vastusta. Vaikka Toa-naista vastassa olisikin väkivahva olento jostain makutan ja toa-soturin rajamailta, oli Atya silti ollut valkoisen turagan mahtavin oppilas.
Mutta turagan yllätykseksi tämän tykö palasi kuitenkin Ämkoo. Eikä makutan henki ollut ainoa Miekkapaholaisen ylle langennut varjo. Atya on kuollut, oli Miekkapiru tullut kertomaan. Surun murtama soturi ei ollut enää sama toa, jonka Bakmei oli aikoinaan kouluttanut. Ilman toasta oli jäljellä vihan ja pettymyksen täyttämä kuori. Laumansa menettänyt petoeläin. Mies vailla tarkoitusta.
Turagan katse pureutui syvemmälle nuotioon tämän pohtiessa, että oliko hän tehnyt sinä päivänä virheen. Kuultuaan Atyan kohtalosta oli turaga kenties ainoan kerran elämässään osoittanut myötätuntoa. Turaga olisi voinut hetkessä päättää Miekkapaholaiseksi nimetyn sortuneen miehen elämän, mutta hän ei ollut tehnyt niin. Turaga tiesi, että Atya oli jättänyt Ämkoon henkiin syystä. Ja mikä se syy sitten olikin, oli turaga tahtonut uskoa siihen.
”Alku ja Ääri”, Bakmei lausui hiljaa, jatkaen: ”ovat Ämkoolle Atyan perintö. Ikimiekat ovat ainoa, mitä sillä hölmöllä on jäljellä Atyasta, ja elämästään.”
Nuotion viimeinen liekki sammui. Turaga vilkaisi savipataan ja laski padan sitten varovasti luolan lattialle. Vanhus hämmensi keittoaan vielä hiljaa, ja puhui:
”Se piru liittyi teihin pian Atyan kuoleman jälkeen. Kaipa se mokoma yritti täyttää avullanne Atyan jättämän aukon.”
Guardian oli vihdoin tohtinut istahtaa alas jonkin matkan päähän hiljaa sammuvasta nuotiosta. Hän tunsi hiilloksen punahehkun vielä skakdinvarpaissaan asti.
”Ja olette siis sitä mieltä”, sininen mies maisteli sanojaan hiljaa, ”että noiden miekkojen edessä me olemme hänelle toissijaisia.” Se ei ollut enää edes kysymys, eikä Bakmei siihen vastannutkaan muulla kuin tuhahduksella. Guardian huokaisi.
”Että hän olisi valmis ryhtymään torakoiden pikku papukaijaksi vain saadakseen miekkansa takaisin”, skakdi murahti puristaen sormissaan olevaa juureksen viipaletta murusiksi. ”Ja unohtamaan kaikki valansa vain kahden aseen tähden.”
Vartijan punertavat silmät tuijottivat viiruina Bakmein kurttuisia kulmia. Gee tiesi käyttäytyvänsä julkeasti aivan väärän turagan edessä, mutta juuri nyt hänen tajuntansa halki leijaili lause, jonka hän oli yrittänyt piilottaa. Mutta se oli tullut aina esiin.
”Ei se Ämkoo, jonka minä tunnen”, skakdi sanoi tulisesti. ”En usko siihen edelleenkään.”
Guardian odotti Bakmeilta nyrkkiä leukaansa, kuumaa keittoa kasvoilleen tai edes jonkinlaista reaktiota. Lumenvalkoinen menneen ajan mies kuitenkin jatkoi vain kalakeitoksen hämmentämistä ilmekään värähtämättä.
”No miksi sitten uhmaat henkeäsi tuhlaamalla aikaani, rakki?” hän kysyi jäiseen sävyyn.
Vihaansa käsittelevä skakdi henkäisi jälleen syvääkin syvempään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hieroi suurella kouralla otsaansa päänsärkyisenä. Bakmei oli kalauttanut tappelussa miehen kalloa kovaa rantahiekkaa vasten, ja kaikkialle edelleen sattui. Mutta kipu oli kilpi, joka piti hänet hengissä. Särky oli komentaja, joka piti hänet ruodussa.
Skakdi hymähti. ”Arvon turaga”, hän sanoi, ”en ehkä ymmärrä etelän Toien koodin päälle… mutta minä kyllä tiedän, miltä uskollisuus näyttää.”
Sisällissodan äänet. Rivistö sinihopeisia Vartijoita osoitti kunniaa etelän kenraaleille.
”Sanokaa vain rakiksi. Tiedättekö, mistä minä pidän niissä?”
Tulimyrsky. Konekivääripesäke satoi kuolemaa Tendilliun pelloille. Kenraalimajuri Zakran kantoi haavoittunutta sotamiestä suurilla olkapäillään kohti suojaa.
”Hurtan ei tarvitse vannoa miekan tien tai minkään jumalan nimeen, mutta silti se ei horju.”
Zer-Korin taistelu. Majuri Roqce piti asemansa, vaikka taivas paloi ja linnake mureni käsiin.
”Ja sanat voivat olla aivan pirun petollisia. Mutta vahtikoira ei juuri pukahda.”
Voitonjuhlien ilta. Kenraali Warrek horjui humalapäissään halki tavernan.
Ja olisi sen lattialle kaatunutkin, ellei nimetön nuori tarkka-ampuja olisi ehtinyt tueksi.
”Sen ei tarvitse.
Minä vannoin Ämkoon kanssa sanattoman valan. Ja sen tarkoituksen tiesimme puhumattakin. Vannoimme, että seisoisimme toistemme tukena jokaisena pimeyden hetkenä. Seisoisimme selkä selkää vasten keskellä taistelun tulta.”
Sinisen ussal-lipun ensimmäiset vuodet. Sininen kämmen puristi vihreää.
”Jos jokin uhkaisi meistä toista, olisi toinen aina selän takana.
Mutta lopulta sitten kai epäonnistuin. Katsoin poispäin. En ollut hänen kilpenään silloin, kun Miekkapiru voitti ja upotti miekkansa hänen selkäänsä.
Tappoi sen, mitä oli jäljellä Ämkoosta.”
Guardian risti hitaasti jalkansa katse nauliutuneena vanhukseen. ”Ämkoo oli ystäväni. Vähin, mitä voin tehdä, on kostaa hänet.” Admin paljasti petomaiset skakdinhampaansa ja puristi kätensä hitaasti nyrkkiin kuin viimeiseen kuristusotteeseen. ”Pysäyttää hirviön, joka hänen paikkansa otti.”
Skakdi ei pitänyt sanoista, joita joutui turagalle sanomaan. Ne olivat totuuksia, jotka hän oli tiedostanut Miekkapirun viimeisestä viestistä alkaen. Hän oli omaksunut ajatuksen, jota nyt vihdoin sanoiksi puki. Ja uskonut siihen jokaisella hetkellä, kun oli vetänyt liipaisimesta maalitaulua kohti.
Sininen silmäkulma värähti. ”Arvon turaga. Te autoitte luomaan hänet.
Nyt joudun pyytämään teiltä, että autatte minua tuhoamaan hänet.”
Nyt skakdi ei voinut muuta kuin odottaa vastausta ikiaikaiselta mestarilta ja Miekkapirun oppi-isältä.
Valkoinen turaga nousi seisomaan ja kääntyi sitten ensimmäisen kerran katsomaan Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään. Turagan kellanhohtoisissa silmissä loimusi halventava katse samalla kun vanhus räjähti ivalliseen nauruun.
“Ha! Oletko sinä karzahnin äpärä tosissasi? Vai oikein rakkikoira? Hankkiudu sitten vaikka sirkukseen, sillä minulla ei ole aikaa koiran kouluttamiseen!”
Vanha vartija mietti hetken. Yleensä sanavalmis skakdi oli oppinut viimeisen tunnin aikana huomattavasti nöyryyttä. ”Arvon turaga-”
“Sano minua vielä kerrankin ‘arvon turagaksi’ ja revin kielesi ulos”, vanhus keskeytti. Jaa, mietti skakdi. Ehkä nöyryydellä ei sitten tehnytkään valtavan paljoa.
”En aikonutkaan pyytää sinulta-”
“Kuka sinulle antoi luvan olla teitittelemättä, rotta?” Ai nyt se on rotta, ilmeisesti nykyään vahtirotta mietti.
”… pyytää teiltä samaa koulutusta, jonka Ämkoolle annoitte”, hän lopulta tokaisi. ”En nimittäin ajatellut lähteä haastamaan häntä omassa pelissään. Ei. Kyllä minä ajattelin vain ampua häntä päähän.”
Bakmei hymähti.
”Tiedän kyllä täsmälleen, miten se mies miekkaansa käyttää. Hänen miekkakätensä on pelastanut nahkani tarpeeksi monesti. Hänellä on kuitenkin uusi käsi, ja en rehellisesti tiedä, miten se toimii”, skakdi piti merkitsevän tauon ja käänsi päänsä kenoon.
”En ole ennen tappanut makutaa. Jotenkin minusta ei ole kovin kauaskantoinen ajatus, että te tietäisitte miten se tehdään.”
“Kierrepotkulla leuan alle”, kuului Bakmein happaman sävyinen vastaus. “Niiden päät eivät ole erityisen hyvin kiinni.”
Sillä hetkellä Gee ei epäillyt hetkeäkään, etteikö valkea vanhus olisi niin joskus tehnyt.
“Mutta se tieto ei nyt auta sinua, sillä sinua vastassa ei ole nyt pelkkä makuta. Se, mikä Ämkoo on, on minullekin mysteeri. Mutta oli se hölmö sitten mikä hyvänsä, niin makuta tai toa hän ei ainakaan ole! Ei ainakaan kokonaan. Ja se sinun täytyy kääntää häntä vastaan.”
”Niin”, vartija lausui mietteliäänä. ”Mutta olen kuullut, että hänessä ei tätä nykyä ole enää juuri toaa jäljellä.”
“Olet mieleltäsi hidas, rakki”, vanhus vastasi. Sitten turaga kääntyi ympäri ja asteli luolan perukoilla nyhjöttävän vähäisen omaisuutensa luo. Bakmei kaivoi hetkisen ajan tavaroitaan, ja vaikutti sitten löytäneen jotain. Sitten Bakmei kääntyi takaisin skakdia kohti, ja adminin yllätykseksi heitti tätä jollain.
Ja heitti muuten aika kovaa. Onnekseen Gee otti murikkaprojektiilin vastaan kasvojensa eteen nostamilla käsillään eikä esimerkiksi otsallaan. Mikä helvetti sinua riivaa, skakdi ajatteli mutta ei onnekseen ääneen. Sitten hän laski hitaasti kätensä alas ja tutkiskeli käsissään olevaa esinettä.
Guardian huomasi pitelevänsä hailakanvaaleaa sileäpintaista kiveä. Murikan muuten sileää pintaa kiersivät pienet halkeamat, joiden alta skakdi saattoi erottaa varovasti sykkivän vihreänkirjavan hehkun.
”Kivi”, Gee totesi.
“Fiksu koira”, vanhus murahti ivallisesti.
”Käynkö minä lyömässä häntä päähän tällä?”
“Jos et pidä kivestä, anna se takaisin.”
“En.”
Valkea vanhus käveli Geen vierelle ja alkoi puhua:
“Sinulla on käsissäsi se, mitä toa Ämkoosta on jäljellä. Tarvitseeko minun selittää tarkemmin vai alkaako kirppupesäke vihdoin ymmärtää?”
“Toa-kivi”, skakdi totesi puoliääneen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun admin pääsi sellaisen näkemään. Hän oli ehkä odottanut jotain hohdokkaampaa. Mystisiä symboleita. Sanoja tuntemattomalla kielellä, ehkä. Aavemaisesta hohdostaankin huolimatta skakdin käsissä oleva asia ei ollut sen kummempi kuin tavallinen kivi.
Guardian oli kuullut kyllä legendat. Matoranista toa, hän pohti. Toasta turaga. Turagasta raato?
Jos olisi ollut mahdollista vain antaa toa-kivi vaikkapa Dinemille ja kuvitella Miekkapirun ilme tämän muututtua turagaksi keskellä marssivaa torakka-armeijaa, Guardian olisi tehnyt niin. Mutta zakazilainen ei uskonut, että hänen entisessä aseveljessään oli enää tarpeeksi toaa että niinkään perimmäiset lait enää pätisivät.
“Ämkoo maksoi varjonsa hallitsemisesta kovan hinnan”, vanhus selitti. “Hän ei kyennyt komentamaan sisäistä makutaansa ennen kuin luopui toa-voimistaan. Siinä heikkous jota etsit.”
”Eli jos tässä on se, mikä esti häntä käyttämästä makuta-voimiaan”, skakdi sanoi vaihdellen kiveä kädestä toiseen, ”jos hänen sisäinen toansa tappeli kaiken aikaa sisäistä makutaa vastaan… minun täytyy yksinkertaisesti vain saada sen voima siirrettyä takaisin häneen.”
”Yksinkertaista se ei ole”, Bakmei puhui, “eikä ainakaan helppoa. Edes minä en ole kuullut toa-kiveä käytettävän tällä tavalla. Ne on suunniteltu toimimaan vain ‘yhteen suuntaan.’ Mutta luulen, että se on silti mahdollista.”
Guardian puristi kätensä tiukasti kiven ympärille. ”Oli miten oli, luulen ymmärtäväni. Entä jos vain ammun tämän häntä päin tosi tosi lujaa?”
Vanha turaga ei liiemmin arvostanut ampuma-aseita, ja pitkän ikänsä aikana vanhus oli tullut siihen tulokseen, että ampuminen oli heikkojen tapa puolustautua. Mutta jos turagalta kysyttiin, mietiskeli hänen edessään tällä hetkellä pelkkä poikkeuksellisen leveällä hammasrivillä varustettu sininen rääpäle, ja siispä turaga sanoi:
“Se voisi toimia. Mutta kivi ei kelpaa aseeksi tuollaisenaan. Eikä sen valmistelu onnistu täällä.”
Valkoinen turaga kiskaisi toa-kiven skakdin hyppysistä ja tyrkkäsi sitten tämän syliin kuluneen puukulhon.
”Ja lähdemme sinne huomenna.”
Skakdi aisti ilmapiiristä, että tämä oli viimeinen asia, jonka Bakmei tulisi tästä aiheesta tänään sanomaan.
Sitten turaga nyökkäsi jo hieman jäähtyneen keiton suuntaan.
No oli kyllä nälkäkin, skakdi mietti tarttuen keitoksen keskellä olevaan puukauhaan. Hän koki ansainneensa annoksen määrittelemätöntä juureskalakeittoa, jota oli ollut mukana valmistamassa.
Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vanha vartija katsoi ikiaikaista turagaa uusin silmin. Ei kirjaimellisesti, sillä tämä ei välttämättä välittänyt tuijottelusta. Mutta hän vähitellen ymmärsi, miksi Bakmei oli sellainen kuin oli. Sinustahan voisi melkein oppia pitämään. Jos pääsee kaiken sen mielivaltaisen väkivallan yli.
Skakdi ei uskaltanut edes kuvitella, koska vanhus oli viimeksi oikeasti puhunut jollekulle. Kun joku eli niin pitkään kuin Valkoinen turaga, lopulta kaikista sanoista tuli sisällöttömiä. Silti skakdi ei voinut olla miettimättä, oliko muinainen mies jossain sisällään edes vähän tyytyväinen siitä, että sai pitkästä aikaa puhua.
Vaikka ei olisi aikoihin muistanut sitä kaivanneensa.
Luolan seinilläkään ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt siitä vähän enemmän jonkun kodin näköisen. Ehkä kodikkuus oli joskus asunut täällä, mutta Bakmei oli elänyt sitä pidempään. Guardian ei ollut varma, muistiko vanhus edes, miltä sellainen tuntui.
Mutta vaikka Valkoinen turaga ei elämänsä lämpimiä puolia enää muistaisikaan, hän silti jatkoi. Kaikella luolassa olevalla oli tiukkaan määritelty tarkoitus, ja se tarkoitus oli jatkaa elämää, joka oli alkanut aikana, jolloin taivaalla tuikkivat vielä ehkä täysin eri tähdet.
Jos Bakmei halusi kaikkien näiden vuosituhansien jälkeenkin vielä vain jatkaa eteenpäin, hänellä täytyi olla jotain, jonka takia hän jatkoi.
Guardian ryysti väljähtänyttä keittoa. Tällä hetkellä se maistui paljon paremmalta kuin se todennäköisesti todellisuudessa maistui. Skakdi nyökkäsi syvään katsoen valkoista turagaa osoittaakseen tälle jonkinlaisen kiitoksen eleen.
Katsoessaan Bakmeihin hän tajusi välittömästi, että keittoa ei oltu tarkoitettu hänelle.
Valkoinen vanhus muuttikin selvästi mielensä skakdin kouluttamisen suhteen.
Ensitöikseen turaga päätti opettaa Guardianille vauhdikkaan ilmalennon salat.
Puhtauden pesä
Pesä sykki jossain lattiana toimivan metalliritilän alla.
Miekkailijat pidättivät hengitystään.
Muut äänet hautautuivat sykkeen alle. Hetken oli vain syke. Pesän syke. Miekkamiesten syke.
Punaiset silmät tuijottivat vihreitä. Kumpikin odotti mitä tahansa liikettä.
Hetken olemassa oli vain kaksi jäistä katsetta. Jos muuta oli, sillä ei ollut väliä.
Metalli haki kahden olennon käsissä tilaa ympäröivästä ilmasta, kun terät vaihtoivat hitaasti asentojaan. Säilät olivat ohuita. Suorastaan neulamaisia. Mutta jos oli kerrankin nähnyt sellaisen liikahtavan, tiesi todellisuudessa, kuinka paljon tilaa ne veivät. Kuinka iso alue metallin ja sen kantajan ympärillä hohkasikaan puhdasta, nopeaa kuolemaa.
Jokainen pienikin värähdys tai heilahdus toisesta miekasta vaikutti toiseen. Jotkin liikkeistä olivat vain miekkailijoiden nähtävissä. Lihaa ja metallia leikkaavan sapelin liikahdus joko veti toista miekkaa puoleensa tai hylki sitä.
Ne kokeilivat toisiaan. Ja hiljaisesta kokeilusta alkoi tanssi.
Upseerimiekat vihelsivät ilman halki. Käyrät terät iskeytyivät kirskuen toisiaan vasten.
Ympärillä pidäteltiin yhtä lailla hengitystä.
Kymmenkunta vihreää silmäparia tarkkaili viuhuvaa terästä etäältä. Aseitansa tiukasti puristavat jääkärit tarkkailisivat, että taistelu menisi juuri niin kuin pitikin.
Kuten oli ennalta sovittu.
Metalli yhtyi, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa. Kumpikaan torakkaterien kantajista ei antanut toiselle hetkeäkään aikaa ohjata omaansa. Iskut olivat nopeita ja kosketus ohi nopeasti. Metallit kirkuivat kuin metsästävät villipedot, mutta eivät koskaan pesän sydämen sykkeen – tuon ikuisesti tikittävän kellon – piinaavan pitkää sekuntia pidempään.
Jos ei paremmin tiennyt, olisi voinut luulla osumien näyttävän hellävaraisilta. Kokeilevilta. Harjoittelevilta.
Jos tiesi, ketkä miekkojaan tilan keskellä kipinöivissä kosketuksissa kylvettivät, tiesi myös, että kukin hetkellisistä osumista oli täynnä vuosien raivoa.
Molempien miekkailijoiden käsille oli roiskunut vuosien varrella vaihtelevan väristä verta. Vanhan nazorakin terä oli vuodattanut kerran toa-verta, ja vihreän toan terä ties kuinka monen nazorakin.
Mutta makutan verta ei Kenraali 001:n kalpa ollut vielä maistanut. Ja vaikka se oli sen perään jo vuosikymmeniä nälkäisenä kirkunut, tänäänkään se ei maistiaisiaan saisi.
”Tiedätkö, mikä tehtäväsi on, toa?” sanoi nazorakin vahva korostus. Harva huoneessaolija ymmärsi kieltä, jolla Kenraali vastustajalleen puhui.
Miekkapaholaisen miekka pysähtyi. Vihreäkasvoinen soturi laski sapelinsa alemmas ja korjasi sitten ryhtiään.
“Vaimentaa vahtikoira, herra Kenraali”, kuului vastaus Miekkapirun virnuilevilta kasvoilta. Miekkamiehen punaiset viirusilmät tarkkailivat nazorak-johtajan miekan liikkeitä edelleen varovaisen arvioivasti.
Nazorakeista vanhin otti muutaman hallitun askeleen taaksepäin. Miekan asentoa hän ei kuitenkaan vaihtanut. Teristä vanhempi kiilteli taisteluareenan himmeässä valaistuksessa osoitettuna Ämkoota kohti.
”Kenelle osoitat uskollisuutesi”, kysyi upseeri kysymyksen, johon hän hyväksyisi vain yhden vastauksen.
Vihreä virnuilija heilautti miekkaansa kerran vierellään ja iski sen sitten pystyyn areenan lattiaan. Sitten Miekkapiru otti muutaman harkitun oloisen askeleen Kenraalia kohti, ja puhui:
“Absoluuttisen rotupuhtauden, tahrattoman perimän ja kuudennen imperiumin loisteelle, herra kenraali.”
Kenraali 001 ei yleensä hymyillyt, eikä hymyillyt nytkään. Hän ei suostuisi vastaamaan miekkapaholaisen virneeseen. ”Polvistu.”
“Herra kenraali.”
Tarkkailevien torakoiden yllätykseksi toa totteli. Miekkaansa ojossa pitäen Imperiumin ensimmäinen lähestyi punasilmäistä ritaria ja laski teränsä tämän olkapäälle kuin teloitusta odottamaan. Näky oli kuin Totuusministeriön lähetyksestä. Entinen Klaanin johtaja polvistumassa puhtaiden edessä.
”Sinusta on tullut osa suurempaa koneistoa kuin koskaan osasit kuvitellakaan”, 001 lausui hitaasti. ”Nouse ylös, eversti. Ja tuo minulle Vartijan pää.”
Miekkapiru nousi hitaasti seisomaan ja kohotti terävän katseensa nazorak-johtajaa kohti. Soturi katsoi kenraalia suoraan silmiin hymyillen pahansuopaa hymyä.
