Avainsana-arkisto: Nazorak-pesä

Nimetön osasto

Nazorak-pesä
Tunti ennen sarastusta

Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.

Mutta ei täällä.

Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.

Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa ”Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.

Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.

Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.

Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: ”MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.

Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.

007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.

Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.

Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?

007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.

Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.

Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.

Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.

Vuosia sitten

”Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.

”Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”

11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.

”Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.

”Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”

Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.

Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:

”… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”

”Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”

”Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”

”Mitä yrität sanoa?” Arkkiagentti kysyi siristen silmäänsä.

”On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”

Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.

”Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
”Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
”Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. ”Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”

Nykyhetki

007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.

Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.

“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan.
“ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.

007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää.
Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?

Eiväthän?

Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.

Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.

Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.

VASTARINTA: PUHDISTETTU

ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA

PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN

Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.

Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.

Sisäisiä ristiriitoja

Erikoisvartioitu Vankilasiipi
Nazorak-pesät

7006 seisoi asennossa kolmatta tuntia. Hän silmäili välillä digitaalista kelloa huoneen seinällä, jonka Zankzora-koukerot vaihtuivat aivan liian hitaasti. Hän piteli toisessa kädessään pitkää, kuusikulmion muotoista kilpeä, jonka keskellä oli kuvattuna vihreä silmä. Torakka oli pesän sisäisen turvallisuuden osaston, sisäministeriön alaorganisaation tuoreita sotilaita.

Torakka muisteli totuusministeri 005:n puheen pauhausta, kun tämä julisti sisäisen turvallisuuden osaston tehtäväksi aatteen puhtauden. Hän ei ollut hyökännyt suoraan mustakilpiä vastaan, mutta lukuisat sisäministeriössä vaikuttavat henkilöt olivat selvän turhautuneita tiedustelupalvelun viimeaikaisiin toimiin. 007 oli jääräpäisesti määrännyt lähes kaikki tiedustelupalvelun offensiiviset tiedustelijat haravoimaan Mt. Ämkoon rinteitä, ja kunniaansa vetoamalla vaati saada hoitaa asian omine joukkoinensa. Kahden kapinallisen ruumiita ei oltu vielä löydetty, ja aika kului.

Silmäpuoli, 7006 tuhahti ajatuksissaan. Hän ei ole ehjä, tiedustelupalvelun pitäisi olla jonkun täydellisemmän käsissä.

Hän itse oli ideologian mies. Ennen kaikkea hän asetti aatteen Nazorakeista, heidän puhtaudestaan ja ylemmyydestään. Sota oli pyhä sota, kuten totuusministeriö kertoi. Sen tarkoitus oli kaataa maahan kaikki pyhää maailmanjärjestystä uhkaavat tahot ja taata Imperiumin vapaa, luonnollinen kasvu. Se oli vain luonnollinen ensiaskel Imperiumin palauttamiseksi sen tuhatvuotiseen loistoonsa, jollainen se oli ollut aikojen alussa. Ennen tunkeilijoita ja aliolentoja Imperiumi oli hallinnut koko viisisakaraista maailmaa. Petturit ja aatteen kadotus olivat romuttaneet kaiken, jonka vuoksi Ensimmäiset olivat taistelleet.

Nazorak havahtui ajatuksistaan. Hän tunsi piston. Jokin levisi hänen vereensä rintakehän kohdalta. 7006 silmäili ympärilleen. Hän tavoitteli vyöltään radiopuhelinta. Ennen kuin hän ehti tavoittaa sitä, hän kaatui.

Paineovi aukesi sihahtaen. ”Vahdinvaihto”, toinen silmäkilvellä varustautunut torakka ilmoitti, kunnes tajusi katsovansa käytävässä makaavaa nazorakia. Hän ehti kuulla hennon vihellyksen. Jokin osui häntä oikeaan käteen. Nazorak panikoi. Häntä osui myös toiseen käteen. Myrkky sai otteen ja hän kaatui maahan tiedottomana.

Neljä jykevää hahmoa lähestyi pimeydestä äänettömästi. Niiden mustan ja tummansinisen sävyiset haarniskat ja huput peittivät tulijoiden kasvonpiirteet, mutta idioottikin olisi tunnistanut ne skakdeiksi niiden pitkien, eriväristen harjojen ja groteskien hymyjen ansiosta.

Luutnantti 895 ja yksitoista hänen miestään seisoivat vartiossa kylmän halogeenivalon kirkastamassa huoneessa. Tai oikeastaan viisi heistä oli hänen miehiään, ja kuusi kuuluivat pesän sisäiseen turvallisuuteen. Kahdeksan kameraa tuijottivat huonetta katonrajasta. Keskellä teräksistä takaseinää oli ovi, jonka edessä oli lukuisia liikkeentunnistimia. Oven takana oli vain yksi vanki, mutta hän oli todennäköisesti arvokkaampi kuin kaikki muut Allianssin vangit yhteensä heidän koko historiansa ajalta.

Yö oli tylsä, ja sehän oli oikeastaan vartijoiden oletuskin. Kukaan täysjärkinen ei edes yrittäisi vapauttaa hullua miekkapirua keskeltä tarkasti vartioiutua pesää. Tai jos yrittäisikin, ja ei oletettavasti kuolisi tässä huoneessa, hän ei pääsisi pois.

”Luutnatti”, huolestuneen näköinen torakka asteli päälysmiehensä luo. 895 nyökkäsi kehoittaen viestimiestään puhumaan.
”7006:n ja 8437:n elintoiminnoista ei tule dataa”, hän sai suustaan.
”Onko vika yhteyksissä?” luutnantti kysyi tiukasti.
”Todennäköisesti. Lukemat vain lakkasivat päivittymästä hetki sitten.”
”Onko sinulla teoriaa mistä se johtuisi?”
”Se saattaa olla vain tekninen vika. Kysyn keskukselta onko samaa tapahtunut muuallakin”, viestitorakka vastasi.
”Tee se. Pian”, luutnantti käski. Hän loi huolestuneen katseen huoneeseensa. Missä tahansa muussa tehtävässä hän olisi pitänyt moista sattumaa teknisenä vikana, mutta Ämkoon sellissä? Ei, kyse oli jostakin muusta.

”11234. 9899. Käykää katsomassa 8437:aa”, 895 määräsi. Kaksi torakkaa lähtivät määrätietoisesti. Toinen heistä alkoi näppäilemään avauskoodia huoneen ulko-oveen. Heillä oli vartijoita itse huoneessa sekä kaksinkertaisen, ilmalukolla varustetun oven toisella puolella. Käytävä ovien välissä oli vain joitakin metrejä pitkä, mutta suojasi huomattavasti paremmin kuin yksi seinä.

”… luutnatti”, viestitorakka sanoi värisevällä äänellä. 895 kääntyi tämän luokse nopeasti.
”En saa yhteyttä keskukseen. En minnekään”, hän mutisi.
Nazorak-upseeri tarttui omaan, lyhytaaltoiseen radiopuhelimeen ja testasi. Ei mitään.

”Minulla on huono tunne tästä”, isoa radiolaitetta säätävä nazorak sanoi hiljaa.

Paineovi aukesi. Kaksi sotilasta, joiden oli määrä tarkastaa pääovi, astelivat ilmalukkoon. Luutnantti lähti kahden miehen kanssa heidän peräänsä.

Yhtäkkiä, NINJOJA.

Tiedustelupalvelun eteenpäintyönnetty komentokeskus
Mt. Ämkoo

”Selitä minulle minkä takia te ette ole onnistuneet löytämään sitä”, 007 kysyi jäätävästi, tuijottaen ainoalla silmällään tumman torakan silmiin.

”Ruumis on saattanut pudota johonkin railoon. Tai jäädä kivi- tai lumivyöryn alle. Tai kristallikiipijöiden ruoaksi. Elossa hän ei ole, sen voin vakuuttaa.”

”Mitä tapahtuu jos jokin päivä se saasta ilmestyy elossa jostakin päin saarta ja kertoo selvinneensä hengissä kapinasta?” arkkiagentti kysyi tuimasti. Hän oli mustassa haarniskassaan ja viitassaan agenttiaan hieman pidempi, ja taatusti uhkaavampi.

”S-sitten me tapamme hänet”, hän sai vastauksen.

”Miksi siis odottaa siihen asti, kun voimme hoitaa asian nyt?”

”Emme löydä mitään. Olemme haravoineet lämpökameroilla melkein koko vuoren. Melkein koko miesvahvuutemme on mukana, sen te tiedätte. Jos se olisi elossa, olisimme löytäneet sen.”

”Ta haravoitte sitä hemmetin nyppylää kunnes löydätte sen”, 007 määräsi tuimasti.

”Eikö meidän kannattaisi laittaa ruskeakuoret hoitamaan se asia? Armeijalla olisi enemmän kalustoa ja miehiä.”

”Yritätkö sanoa, että tarvitsette lisää kalustoa ja miehiä?”

”E-en”, nazorak mutisi. ”Yritän sanoa, että tämä tuntuu… tämä on… tarkoituksetonta.”

”Sinusta maanpetturien jahtaaminen on tarkoituksetonta, parahin 421?”

”Kuolleiden jahtaaminen on, arkkiagentti”

007 kääntyi ja siirsi yksisilmäisen katseensa läpi ikkunan, alas avautuvaan lumiseen rotkoon. Jostain ylhäältä kajasti päivänvaloa. Hän näytti syvän mietteliäältä. Parin sadan bion päässä heidän yläpuolellaan aukeni valtavat jäätiköt. Jossain siellä oli jäätutkija, todennäköisesti jäiseen ikiuneen vaipuneena.

Tai sitten jäätutkija mateli hitaasti kohti etelää, jotkin sairaat keksinnöt turvanaan. Hänen järkensä ei uskonut sitä, mutta hän pelkäsi sitä vaihtoehtoa.

”Miten laboratorion tutkimukset ovat edenneet?” arkkiagentti vaihtoi aihetta.

”Olemme eristäneet koko tukikohdan. Kaikki petturin alaiset on viety yhteen varastoon vangeiksi. Se, mitä he saivat valmiiksi tilauksestamme on kerätty toiseen halliin. Tiedemiehemme tutkivat laitteita”, torakka alkoi raportoida piristyneenä aiheenvaihdosta. Olemme löytäneet kaikki paitsi kaksi kapinallisten ruumista. Agenttiemme mukaan tosin yksi räjähti täydellisesti takaa-ajon aikana, joten 273 on ainut kadoksissa oleva.”

”Aloittakaa kuulustelut. Tutkikaa laitteet ja tuokaa arsenaaliimme. Jatkakaa 273:n ja sen toisen ruumiiden etsimistä.” arkkiagentti määräsi. Hänen alaisensa ryntäsi pois.

Erikoisvartioitu Vankilasiipi
Nazorak-pesät

Mustatrikoinen hahmo pujotti miekkansa huotraansa pyyhittyään sen vihreästä verestä. Kolme hänen kaltaistaan kävivät huonetta läpi ja varmistivat torakoiden kuolleen. Ainoastaan kirkkaanvärisistä harjoista saattoi päätellä olentojen olevan skakdeja.

”Tila tyhjä. Huoneen yhteydet ulos katkottu ennen iskua. Miekkapiru täällä. Hän voi tulla. Puoli tuntia.”, ninja sihisi kämmenessä pitämäänsä mikrofoniin.

Hän loi katseen oveen, joka johti Ämkoon luokse. Nazorak-upseeri oli tuhonnut sen kontrollit taistelun aikana, mutta hän saisi sen auki.

Ninja viittoi tovereitaan poistumaan.