Avainsana-arkisto: Nazorak-Imperiumi

Nimetön osasto

Nazorak-pesä
Tunti ennen sarastusta

Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.

Mutta ei täällä.

Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.

Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa ”Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.

Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.

Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.

Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: ”MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.

Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.

007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.

Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.

Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?

007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.

Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.

Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.

Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.

Vuosia sitten

”Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.

”Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”

11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.

”Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.

”Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”

Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.

Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:

”… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”

”Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”

”Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”

”Mitä yrität sanoa?” Arkkiagentti kysyi siristen silmäänsä.

”On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”

Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.

”Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
”Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
”Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. ”Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”

Nykyhetki

007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.

Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.

“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan.
“ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.

007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää.
Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?

Eiväthän?

Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.

Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.

Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.

VASTARINTA: PUHDISTETTU

ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA

PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN

Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.

Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.

1359

Tummanruskea tiedustelu-upseeri istui pöydän toiseen päähän ja käänsi valon kohti toista torakkaa.
”1359”, hän luetteli numerosarjan hitaasti ja huolettomasti. Kuulustelijan hyönteiskasvoilla oli pieni virne.

1359 nosti katseensa pöydästä. Hän oli surkea näky.
Toinen vihreistä silmistä veresti ja oli turvonnut. Arpeutunut kitiinikuori oli lian ja kuivuneen veren peitossa. Sen saumoissa oli pinttynyttä hiekkaa. Kuoreen kirjoitettu numero kieli sotilastaustasta.

”Tiedätkö, 1359. Kohtalosi ei näytä ruusuiselta, ei lainkaan”, mustahaarniskainen nazorak kumartui eteenpäin. ”Esimiehesi vaati välitöntä teloitusta, mutta emme me sentään barbaareja ole. Jokainen Imperiumin kansalainen ansaitsee puheenvuoron, eikö vain?”

”Jos olet täällä tappamassa minut, mikset vain tee sitä”, 1359 tuhahti.

Siloteltu tiedustelupalvelulainen veti esiin zamor-pistoolinsa ja pyöräytteli sitä pari kertaa käsissään. Hän asetti sen pöydälle, nosti jalkansa sen viereen ja nojasi taaksepäin.

”Kerrohan, 1359, miksi tapatit 48 jääkäriä komppaniastasi?” Kysymyksen äänensävy oli huoleton, lähes jutusteleva.
Se ei tuntunut äänensävyltä, jota tiedustelupalvelun kuulustelija käyttäisi.

”He olivat uhka. Se oli Imperiumin parhaaksi.”

”Mitä jos aloittaisit aivan, aivan alusta? Muista, tämä on ainoa mahdollisuutesi vakuuttaa minut – toivottavasti käytät sen viisaasti.”

Pahoin runneltu nazorak laski kummankin kyynärpäänsä pöydälle, mietti hetken ja alkoi sitten puhua.
”Meidät – 121. komppania – oli jätetty puolustamaan pientä, surkeaa satamaa. Lahdenpohjaan pioneerien nopeasti kasaama, käytetty etenemisvaiheessa. Sinne tuli vain huoltoaluksia silloin tällöin, ei mikään merkittävä paikka. Olimme sen ääliön, aliluutnantti 819:n, alaisuudessa. Raskaat aseemme olivat siirretty sen käskystä taistelussa oleville yksiköille, koska seudun piti olla hiljaista – Visorakit oli ajettu kauas saaren toiseen päähän.”

Tiedustelu-upseeri kuunteli hiljaa leukojaan hieroen.

”Tiedustelu oli tapansa mukaan niin karzahnin väärässä”, ylikersantti 1359 löi pöytää. ”Yöllä vartiomies – 4201, hyvä jääkäri, levätköön rauhassa – alkoi karjua. Herätys, hälytys, hyökkäys. Olimme hädin tuskin ylhäällä, kun ne pirulaiset kävivät kimppuumme. Vääpeli sai osuman ensimmäisten joukossa, rhotukan happo sulatti hänen kasvonsa liemeksi. Näin, miten ne maailmanlopun hämähäkit repivät radistiltani kaikkia raajat irti ja jättivät kitumaan.

Olin pian korkea-arvoisin hengissä, joten määräsin miehet linnottautumaan tarvikevarastoon. Moni jäi sille tielle. Teloitin yhden jääkärin, joka oli työntänyt taisteluparinsa maahan syötiksi, kun itse liero oli juossut turvaan.”
Nazorak-veteraanin äänessä oli vihaa ja katkeruutta, kun hän puhui pelkurista. Hänestä kuuli, ettei hän ollut epäröinyt hetkeäkään.

”Me iskimme ovelle barrikadit ja tukimme ikkunoita. Se yö oli hirvittävä. Hämähäkkien silmät loistivat pimeässä. Välillä ne vain odottivat, vaanivat ja kutoivat verkkojaan.
Välillä ne paukuttivat ovia ja ikkunoita päillään tai leuoillaan. Kerran ne pääsivät läpi, mutta eivät ne mahtaneet hyvälle keihäsmuodostelmalle mitään, kun eivät voineet piirittää meitä.

Se oli elämäni pisin yö. Joka ikinen hetki pelkäsimme, että ne pääsisivät läpi. Kukaan ei nukkunut. Yksi nuoremmista murtui paineessa ja alkoi hakata ovea, halusi päästä ulos. Ammuin hänet, sillä lääkintämiehellä ei ollut lamautinaineita tuhlattavaksi pelkureihin.”

Mustahaarniska ei tarvinnut kuulustelukoulutustaan tietääkseen, että sotilas puhui totta. Mies oli suora, kova ja karkea.
Mallisotilas Imperiumille, hän pohti kuunnellessaan kertomusta.

”Jossakin vaiheessa havahduimme siihen, etteivät sirppileuat olleet hyökänneet pitkään aikaan. Kun katsoimme ikkunasta, näimme syyn.
Ne kutoivat turvapaikkaamme tahmaiseen seittiinsä. Aikoivat näännyttää meidät, koteloida meidät elävältä.
Viestintälaitteemme olivat jääneet ensimmäisessä hyökkäyksessä. Kukaan ei tietäisi meistä pitkään aikaan.
Tiesin, että meidän olisi päästävä pois. Varoittamaan muita, tärkeämpiä satamia, että pirulaiset olivat päässeet selustaan. Ties mitä ne saisivat aikaan sotamiehiemme huoltoreiteillä.

Meitä oli silloin vielä yli viisikymmentä miestä.

Puhuin heidän kanssaan. He olivat hyviä jääkäreitä, valmiita kuolemaan Imperiumin puolesta. Valmiita seuraamaan minua mihin tahansa.
Selvitimme keinoja päästä pois satamasta. Avomaalla sirppileuat saisivat meidät helposti kiinni, eikä ajoneuvoja ollut. Aliluutnantin moottorivene oli ainoa kulkuväline, joka oli saatavilla.

Siihen mahtui neljä. Valitsin kanssani kolme, joihin luotin eniten.

Loput lupasivat taistella viimeiseen mieheen. Kielsin heitä, sodasta oppineena. Visorakit, ne demonit, tekisivät niin pienestä joukosta helposti omiaan. Epäpuhtaiksi niitä kutsuttiin, hordikoiksi. Olin nähnyt niitä ennenkin – hirviöitä nazorakin kehoissa, eläimellisiä ja vailla järkeä. Jos hämähäkit vain saisivat saarrettua ylivoimalla jääkäriosaston, sai olla varma, että poloiset heräisivät hirviöinä.

Katsoin miehiäni ja tiesin, etten voinut antaa sen tapahtua. En heidän enkä Imperiumin takia.

Valitsin kuusi lisää. Vanhoja sotilaita, joiden läpi olin mennyt läpi helvetin. Tiesin, että he tekisivät mitä käskisinkin.

Me ammuimme loput komppaniasta siihen varastoon, ja pinosimme ruumiit siististi. Peitimme ne pressulla.
Rauha heille. Parempi kuolla puhtaana.

Ohjeistin jäljelläolevia lopettamaan oman elämänsä, mikäli ei pääsisi veneeseen.
Se tarkoitti vähintään kuutta heistä.”

Ylikersantti oli kadonnut omaan tarinaansa. Hän ei kertonut sitä enää kuulustelijalleen, hän kertoi sitä itselleen. Kuin perustellakseen sen, mitä teki.

”Avasimme ovet ja heitimme ulos loput kranaattimme. Ammuksien säästämisestä piittaamatta upotimme kuulia niihin hirvityksiin. Osa leikkeli verkkoja miekoilla. Kimppuumme kävi myös omiamme, alkuhyökkäyksessä jääneitä hordikoita. Tunnistin yhden adjutantikseni ampuessani häntä.

Vanha ystäväni, kelpo kersantti 1523, juuttui niiden pirulaisten seittiin. Hän ampui itsensä välittömästi. Pään kitiinistä jäi jäljelle vain syöpynyt palanen.”

Tiedustelumiehen oli pakko olla vaikuttunut vanhan torakan asenteesta.

”Pääsimme rantaan asti. Meillä oli onni, sillä tiheät verkot haittasivat hämähäkkien pyörittimiä. Eivät osuneet meihin montaa kertaa.
Veneelle meitä pääsi kuusi.
Ammuin kaksi heistä. Toinen heistä oli haavoittunut ja toisella oli vain huono tuuri. Me neljä viimeistä 121. komppanian sotilasta, verissä päin ja synkkinä, käynnistimme veneen moottorit ja jätimme sataman kauhut taaksemme.

Laivasto poimi meidät. Kuulin heidän pommittaneen sataman maan tasalle visorakeineen päivineen. Se oli samaan aikaan, kun minut tuotiin tänne.”

Tiedustelu-upseeri pyöritteli pistoolia käsissään.
”Viihdyttävä tarina, ylikersantti.”

1359 ei vastannut.

”Sen on täytynyt olla hirvittävää”, tumma torakka jatkoi. ”Nähdä heidän kaikkien kuolevan. Mitäpä ei jääkäri Imperiumin hyväksi tekisi, niinkö?”

”En kadu ainuttakaan heistä. Se oli heille parempi.”

”Silti, tekojasi ei voida vain painaa villaisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Joka veljensä surmaa ansaitsee kuolla, niin Kenraali opettaa.”

”Miksi sitten edes pyysit kertomaan kaiken tämän?!” 1359 karjaisi. ”Oletko sinä edes ollut sodassa? Onko tuo kiiltävä haarniskasi saanut koskaan veritahraa! Onko tämä sinulle jotakin helvetin leikkiä!”

Tiedustelu-upseeri laski jalkansa ja tuijotti runneltua sotilasta syvälle silmiin.
”Ymmärrät väärin, ylikersantti. Tarinasi pohjalta olen päättänyt muuttaa tuomiotasi.”
Hän työnsi pistoolin tämän eteen.

”Olisitko valmis kuolemaan Imperiumin nimeen?” hän kysyi.

Ylikersantti nyökkäsi ja tarttui aseeseen epäröimättä.
”Onko se ladattu?” hän kysyi.

”Ehkä”, tiedustelupalvelun mies vastasi.

1359 vapautti varmistimen, asetti piipun ohimolleen ja painoi liipasinta.