Avainsana-arkisto: makutat

Verenperintö

Tuhansia vuosia ennen sarastusta

Oli kolmannen kuukauden ensimmäinen päivä Käskynhaltijan vaihtumisen jälkeen, kun kerubi matkasi etelään.

Hän antoi siipiensä kantaa kauas sodissa palavien titaanikuningaskuntien toiselle puolelle, aina kaakkoissakaran juurelle asti. Sinne, missä raivoavan, hyytävän meren hopeakuohut piiskasivat vasten maailman seiniä ikuisesti ja rauhoittumatta. Siellä, kiinni hänen tuntemansa todellisuuden läpäisemättömässä seinäkivessä, oli valtava rakennelma, joka taittoi avaruutta ympärillään outoihin väreihin. Se oli nivottu kiinni meren äärellä olevaan protopintaiseen muuriin tahmeilla, vihreillä rihmoilla.

Rakennelma oli ollut siinä jo ennen Käskyhaltijan kaatumista. Se olisi siinä vielä pitkään senkin jälkeen, sillä sisällä työskentelevä olento ei ollut vastustanut Veljeskunnan vallanvaihtoa. Sisällä työskentelevän olennon ainoa periaate oli selviytynyt puhdistuksesta.

Se periaate oli edistys. Kaikki muut olivat saaneet mennä sen tieltä.

Makuta laskeutui rakennelmalle ja sulki siipensä. Hän naksautti niskojaan ja vaihtoi vaivattomasti hahmoaan. Yhtä helposti kuin kolmiulotteinen olento astuu lattiaan piirretyn kaksiulotteisen ympyrän sisään, lipui makuta rakennelmaan neljännen ulottuvuuden kautta ja muunsi olemuksensa jälleen kuolevaisten täysin havainnoitavalle tasolle.

Sieltä hän löysi huoneen, jolla ei ollut erikseen kattoa, seiniä tai lattiaa, vaan yksi pinta, joka kaartui ollakseen ne kaikki. Suurenmoinen monitahokas jatkui tyhjänä ja kolkkona hänen yllään ja ympärillään satoja metrejä. Makuta tiesi tilan laboratorioksi, koekammioksi, mutta kuolevainen ei olisi osannut kumpaakaan sanaa rakennelmaan yhdistää. Oviaukkoja ei ollut, ei portaikkoja ylemmille tasoille nousemiseksi. Ei mitään, mikä konkretisoisi yllä hahmottuvaa kaaosta muuksi kuin kaaokseksi.

Valtaisan polyedrin seinämiä pitkin levittäytyi kuin suurenmoisten hämähäkinseittien verkosto, monimutkaisten fraktaalien kudelma, joka nivoutui toisiinsa ja itseensä silmiä hämäävänä sekasortona. Nämä verkostot eivät olleet orgaanista ainetta, vaan kristallimaisia, läpikuultavia, kivikovia rakenteita, joiden läpi tilan hailakan vihreä valaistus hajosi muukalaismaisten spektrien sävyihin. Hetken hämmästyttäviä muotoja ihailtuaan makuta valitsi yksittäisen verkoston säikeen ja alkoi astella sitä ylemmäs. Jokaisella askeleella verkko natisi alla kuin säröilevä jää, mutta kuitenkin kesti.

Purppuran makutan askel verkkoa pitkin johti ylös, aivan kammion keskelle, josta hän oli nähnyt liikehtivien hahmojen kuultavan muotojen läpi. Suuren monitahokkaan ytimessä levittäytyi yksi, massiivinen verkko, jonka päällä asteli pari nelijalkaisia hahmoja. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin makuta tunnisti ne visorakeiksi. Kaksi araknidia, sininen ja ruskea, mittailivat toisiaan verkoston yli. Ne siirtyivät sulavia sivuttaisaskelia sen keskuksen ympärillä rikkomatta katsekontaktia toisiinsa. Edes makutan saapuminen ei tuntunut harhauttavan niiden huomiota.

Suuren Hengen kerubi katseli hetken visorakien jännittynyttä tanssia, ennen kuin käänsi katseensa verkoston yläpuolelle. Sieltä, toisesta kristallisesta seitistä, tuijotti alas häneen joku.

”En muista kutsuneeni vieraita”, se kuiskasi.

Se joku oli tarkkaillut visorakeja jo hetken. Sen jonkun muoto erottui varjoista viirusilmäisenä kahdeksan raajan kaaoksena, ja se tarkkaili makutaa hetken hiljaa. Kun se taas puhui, ääni ei ollut sen enempää miehen kuin naisenkaan.

”… mutta sinä taidatkin olla se, jota kutsutaan Arkkitehdiksi.”
”Niin”, Arkkitehti vastasi, ”ja olen sssaapunut tapaamaan sssitä, jota kutsutaan Verkonkutojaksi.”

Kahdeksanjalkainen siluetti kyhjötti hetken liikkumatta paikallaan vain varjona.
Sitten, kuin yhdessä sätkähdyksessä, se oli kipittänyt alas yhtä verkoston säiettä kymmeniä metrejä Arkkitehtiä lähemmäs ja taas pysähtynyt paikoilleen.
Nyt ainakin tuplatulla määrällä jalkoja. Puhe tuli raajakkeiden keskeltä. Suusta ei ollut havaintoa.

”Arkkitehti, Arkkitehti, Arkkitehti… aivan. Arvostan työtäsi Rexiatoksen pilarien parissa.”
”Niin arvosti myös Käskynhaltija, ennen kuin Hovimestari sssyöksi hänet tornistaan alas”, Arkkitehti tuhahti ja arvioi keskustelukumppaniaan katseellaan. Seitillä etenevä jalkojen kaaos oli muodoltaan epävakaa, ja jokaisella lähestyvällä askeleella sen jalkojen määrä tuntui vain kasvavan.

Sitten se taas vain pysähtyi.

”No, kauan eläköön Käskynhaltija”, sen pehmeän, ruumiittoman äänen sanat kaikuivat. ”Ensimmäinen meistä. Periaatteen ajama. Edistysaskelten tiellä.”
”Ehkä niin”, Abzumo nyökkäsi. ”Mutta en ihmettele sitä. Hän… ainakin uskoi perin vakaasti olevansssa meidän omantuntomme ääni.”
”Eikä vain omatunto”, Verkonkutoja kuiskasi. ”Syvin periaate.”

Inho koristi Verkonkutojan seitinohutta ääntä, kun hän maisteli sanojaan.

”Käskynhaltija… Mata Nuin ääni. Punainen lohikäärme. Makutan platoninen ihanne. Meidän kohtalomme. Meistä vanhin. Tiedätkö, miksi juuri hän astui ulos Perikohdusta ensimmäisenä?”
”Koska hän luuli tietävänsssä, mitä tehdä?” Arkkitehti kysyi kankeasti.
”Ei”, jalkojen kaaos vastasi. ”Vaan koska se, mitä siitä sammiosta nousi viimeisenä, repi hänet irti itsestään ensimmäisenä.”

Siinä oli lause, joka hiljensi molemmat hetkeksi. Arkkitehti haki sanottavaa pitkiltä tuntuvia sekunteja.
”Tiedätkö hänen suunnitelmastaan, Verkonkutoja?” hän lopulta kysyi varoen.
”Lopun enkelin?”
”Niin. Niin kai. Hovimestarin. Vai miksi hän nykyään haluaakaan tulla kutsutuksi.”
”No… ei ole minun tehtäväni kysyä, Arkkitehti”, puhuja sanoi ja lähestyi taas. ”Kun Hän laskeutui tänne ja kysyi, kenen riveissä seison, vastaus oli ilmiselvä: sen, joka ei pysäytä työtäni vain siksi, koska se on vastoin ‘Mata Nuin tahtoa’.”
”Seisot siis täysin hänen takanaan?” Arkkitehti kysyi.
”Tieteentekijänä minun täytyy uskoa tulevaisuuteen, Arkkitehti. Ja vaikka profetiat, tähdistä tehdyt laskelmat tai ekstrapolaatiot muotoilisi miten, yksi asia on selvää: Tulevaisuus näyttää Häneltä.”

Arkkitehti vilkaisi jalkojaan taas hetken hiljaisuudessa.
”Lienee ilmiselvää, että siitä, mitä teet, on hänen suunnitelmissaan hyötyä”, hän aprikoi. ”Ja jos ei olisi, häntä ei kiinnostaisi tekemisesi suuntaan taikka toiseen.”

Verkonkutojan kutsumaton vieras tuijotti tiiviisti lähestyvää isäntäänsä, kuin valtavaa hämähäkkiä, jonka ruhosta syntyi jatkuvasti uusia, pienempiä hämähäkkejä. Mitä lähemmäs sätkivien raajojen kuhina laskeutui kohti sitä verkostoa, jolla Abzumo ja visorakit seisoivat, sitä enemmän toisiaan kiertelevien visorakien huomio tuntui hahmoon nauliintuvan. Mitä lähempänä se oli, sen varmempia ja tarkempia niiden sivuttaisaskeleet verkon keskellä olivat. Sitä järkähtämättömämmältä niiden tanssi näytti.

”Arkkimakutalla on mielihalunsa”, Verkonkutoja vastasi. ”Enemmän ne ovat koskeneet työkumppaniani. Enkä suinkaan ihmettele, koska se, mitä Chirox tekee on… konkreettisempaa.”
”Ehkä niin”, Abzumo myhäili, ”tai ehkäpä olet nauttinut siitäkin, ettei nimeäsi sotketa näihin asioihin julkisesti, Relak.”

Sätkivä kasa raajakkeita oli astellut kristalliseittiä pitkin jo aivan Abzumon eteen. Sitten, ilman sen kummempaa fanfaaria tai huomiota, se aloitti yhden askeleen kymmenellä jalalla ja lopetti sen seisten kahdella.

Nyt hahmon ranka oli hoikka, punertavat raajat pitkiä ja jänteviä, ja tummanpuhuvan haarniskan pinta täynnä verkostomaisia fraktaaleja. Jalkoja oli enää kaksi, käsiä myös. Matoralainen tai vortixx, joku binäärisemmin ajatteleva, ei olisi ollut aivan varma, oliko olennon uusi hahmo miehen vai naisen, mutta makutalle näillä asioilla ei tarvinnut olla väliä. Abzumo tiesi, että Verkonkutoja – Makuta Relak – oli niitä, joille sillä ei ollut.

Yllään Relakilla oli vaaleanpunainen viitta eteläistä silkkiä ja punainen naamio, joka muistutti hieman visorakin kasvoja. Tylppä sarvimainen evä nousi silmien välistä. Syvistä silmäkuopista tuijottivat vihreät viirut, joista oli vaikea sanoa, mihin ne katsoivat.
Kun makuta puhui, tämän ääni oli jostain miehen ja naisen väliltä, eikä se tuntunut olevan aina itsensäkään kanssa samaa mieltä siitä, kumpaa oli enemmän.

”Enemmän ne Chiroxin lapsia ovat kuin minun, Arkkitehti.”
”Me molemmat tiedämme, että tuo ei ole aivan totta.”

Abzumo ja Relak

Punaiset kasvot kääntyivät Abzumosta kohti visorakeja, jotka jatkoivat toistensa kiertelyä kuolettavassa baletissaan.
”Tulkitse se aivan, miten haluat. Makuta Chirox oli se, joka kaiversi tuon muodon esiin alkupinnasta. Hän piirsi ilmaan jokaisen jänteen ja hammasrattaan ja täytti niiden kehot kymmenillä erilaisilla myrkyillä nähdäkseen, mistä ne itse selviytyivät. Hän oli se, joka istutti prototyyppinsä kasvamaan syvälle useammankin saaren peruskallioon.”

Vihreät viirusilmät kääntyivät jälleen hitaasti kohti Abzumoa.

”Minun kädenjälkeni ei näy ulospäin, joten lienee vain sopivaa, ettei siitä myöskään kuulla.”

Abzumo puristi hitaasti kämmenensä nyrkkeihin ja availi suutaan mietiskelevästi.

”Älähän nyt nöyristele, Relak. Minä kyllä tiedän osallisuudestasi Visorakein sydämen valmistuksessa. Joku voisi jopa sanoa, että olet… eräänlainen indoktrinaation mestari.”

Relak ei vastannut heti, katseli vain kahden visorakin tanssia entistä intensiivisemmin pienen hetken.

”Niin, niin”, hän kuiskasi itsekseen niitä katsoen. ”Eteenpäin vain. Antautukaa tanssille.”

Visorakien kiertely lakkasi. Sätkivät olennot, ruskea ja sininen, alkoivat kauniilla, rauhallisilla askelilla lähestyä toisiaan. Niiden syöksyhampaat jännittyivät ääriasentoonsa, kun molemmat ottivat askelia kohti verkon keskustaa. Silloin Relak kääntyi taas Abzumoa kohti.

”Lempeitä sanoja, Arkkitehti”, pehmeä ääni sanoi eleettömästi. ”Miksiköhän olet täällä?”
”Olen saapunut pyytämään konsultaatiotasi erääseen projektiini. Voitaisiin jopa sanoa, että se teoreettisesti muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä sinä ja Chirox yhdessä saitte aikaan. Chiroxin työpanos minua ei kiinnosta, sinun sen sijaan… sinä olet tehnyt erinomaista jälkeä Visorakien parissa.”

Vihreät viirut keskittyivät Abzumon silmiin. Relak mietti hetken, ennen kuin alkoi puhua.

”Kun aloitimme silloin aioneja sitten Chiroxin kanssa, ei kumpikaan meistä ollut uskoa, mitä niiden aivot saivat oma-aloitteisesti aikaan. Ne nimesivät asioita, jopa itsensä. Sitä oli vaikeaa estää. Tietoisuus on, miten sanoisin… kuin pirullinen loiskasvi. Se kasvattaa uusia oksia nopeammin kuin sitä ehtii polttaa.”

Relak kääntyi taas poispäin ja otti yhden kokeilevan, varovaisen askeleen lähemmäs visorakeja. Sen seurauksena kaksi hämähäkkiä tuntuivat lähestyvän toisiaan entistä nopeammin.

”Projektisi, Arkkitehti”, Relak jatkoi. ”Kerro siitä. Jotain Pilareita hämmästyttävämpää?”

Punainen pää kääntyi suoraan kohti Abzumoa, eikä hän voinut olla näkemättä sen katseessa uudenlaista kiiltoa.

”Uusi uljas monumentti kaikkeutemme tulevalle mustalle kuninkaalle?”

Väristys täytti purppuraisen makutan koko varren, kun hän kuuli tuon.
Hän jäi harkitsemaan sanojaan. Liian montaa sellaista hän ei voisi sanoa, sillä ei varsinaisesti ajatellut ojentaa nazorakeja uuden Arkkimakutan mustaan kouraan.

”Minä ja… työtoverini loimme eräänlaisia hyönteisiä”, Abzumo aloitti. ”Tarkoituksemme oli valjastaa ne samankaltaisella tottelevaisuudella kuin teidän visorakinne.”
Relakin takana ruskea ja sininen araknidi olivat nyt aivan toistensa edessä. Jokainen lihas niiden kehossa oli täydellisen jännittynyt. Sirkkelihampaat pihtien välissä alkoivat hiljalleen pyöriä.

”Tuollaisellako?”

Hänen olkansa yli Abzumo näki, kuinka visorakit hyppäsivät ääntäkään päästämättä toisiaan vasten. Pihtihampaat painautuivat kuoreen, jalat sätkivät, sirkkelihampaat kirkuivat vertahyytävästi ja sinkosivat vihreää verta ympäri verkkoa suihkuna. Pian ruhjeille raadeltu mutta yhä vahva sininen peto seisoi vikisevän, hädin tuskin hengittävän ruskean päällä ja painoi jännittyneen, tärisevän takajalkansa hitaasti sen silmäkuoppaan. Se painoi ja painoi aina kunnes jotain rusahti, ja ruskea lakkasi liikkumasta.

Tanssi oli päättynyt.

Abzumo vain tuijotti hetken rahisevasti hengittävää, yhä taistelusta sätkivää ja tärisevää sinistä, joka seisoi lajitoverinsa ruumiin yllä. Koko väkivaltaisen tanssin aikana Relak ei ollut kääntynyt katsomaankaan. Sininen visorak seisoi kuolleen lajitoverinsa raadon päällä ja katseli Abzumoa täydessä hiljaisuudessa. Purppuraisen makutan katseeseen ei päässyt myötätuntoa, kun hän siirsi sen taas Relakin silmiin.

”Jotkut epäilevät, että visorakinne tottelevat pelkästä uskollisuudesta, tai ehkäpä pelosta luojiinsa.” hän maisteli. ”Mutta ei, minä tiedän, että asia ei ole niin yksinkertainen.”

Relak nyökkäili hiljaa. Vaaleanpunainen viitta keinahteli hiljaisesti, kun hän lähti kävelemään rauhallisin askelin kohti sinistä visorakia. Hän pysähtyi hämähäkkiolennon eteen ja katsoi sitä silmiin.

”Tiedätkö sinä, miten voittajat palkitaan? Totta kai sinä tiedät. Sinä olet merkityksellinen. Sinä olet eliittiä.”

Relak kääntyi taas kohti Abzumoa punaisilla kasvoillaan taas se, mitä voisi paremman sanan puutteessa hymyksikin kutsua.

”Haluatko nimetä hänet?”

Abzumo tuijotti pitkän hetken Relakia silmiin, ja teki parhaansa ollakseen laskematta niitä sinisen visorakin omiin.

”Onko hän ansainnut sen?” hän kysyi.

Hiljaisuus jäi Abzumon itsensä täytettäväksi, ja hän siis jatkoi.

”Minä nimittäin en koe asiakseni nimetä omia luomuksiani siinä vaiheessa, kun he ovat voitokkaita. Sen sijaan olen miettinyt järjestelmää, jossa kullakin on jokin sijainti arvojärjestyksessä. Edistämällä tahtoani he voivat kohota järjestyksessä ylöspäin. Ehkä sen voisi jotenkin syväkoodata niiden perimään, ehkä istutan ajatuksen alitajuisesti. En ole vielä kokeillut.”
”Kuulostaa viisaalta, Arkkitehti”, Relak nyökkäsi. ”Siinäpä ehkä tietoisuuden suurin ongelma. Kaikki on hyvin vielä silloin, kun on vain Me. Kun niille on annettu Minä, ne menevät rikki.”

Sitten hän nosti hitaasti kätensä vaaleanpunaisen viitan alta ja suuntasi siron punaisen sormen takanaan olevan sinisen visorakin silmiä kohti. Hän liikutti sormea ilmassa hitaasti kuviossa sen kasvojen edessä, ja aivan itsestään aukesi sama kuvio araknidin silmien ympärille viiltona.
Sininen visorak jatkoi seisomista, mutta oli lopettanut liikkumisen. Sihisevä veri laskeutui vanoina sen kuoreen auenneesta haavasta.

Seuraavaksi Relak nosti lempeästi kättään. Kappale visorakin otsalohkoa irtosi ja leijaili itsekseen ylöspäin paljastaen altaan vain märän, sykähtelevän orgaanisen möntin. Hän käveli lähemmäs ja tarttui siihen sirosti. Kimpale litisi ja rutisi, kun makuta nykäisi sen rauhallisesti paikoiltaan. Kun viimeinenkin säie katkesi, lyyhistyi sininenkin visorak kuolleena ruskean toverinsa päälle. Ääntäkään päästämättä.

”Sinä tiedät Visorakein sydämestä”, Relak sanoi tuijottaen käsissään olevaa kimpaletta. Syytös vai kysymys, Abzumo ei tiennyt.
”Sydän iskee, lauma siirtyy”, hän vastasi vilkaisten Relakin pitelemää verta valuvaa massaa. ”Sydän hakkaa, kone liikkuu. Ilmeisen vastustamaton, telepaattinen. Olen alkanut hieman perehtyä mielenvoimien loputtomaan potentiaaliin, ja se on vain lisännyt mielenkiintoani.”

Makuta vaaleanpunaisessa viitassa käveli violetin ohi ja ojensi aivot huolettomasti tämän kouraan. Ne tuntuivat Abzumon otteessa niin, niin kovin heiveröisiltä. Kuin olisi pidellyt tuulenvirettä sormissaan – yhtä väliaikainen, yhtä häilyvä. Jo poissa, vaikka sen tunsi vielä.

”Tiedätkö mikä noissa aivoissa on erikoista?” Relak maisteli, ”Moni meidän kaltaisemme on luonut raheja, joiden psyykkinen potentiaali on voimakas, ja havainnut surukseen, etteivät ne olekaan sen jälkeen enää kovin helposti hallittavissa. Se, mitä minä tajusin… mitä Chirox tuskin mietti sekuntiakaan, oli, että on tärkeämpää, että ne ovat herkkiä vaikutteille.”

Hän askelsi mietteliäästi verkostoa pitkin. Vaaleanpunainen viitta katosi Abzumon näkökentästä ja tuli pian esiin sen toiselta puolelta.

”Tiedätkö edes, että yksi kuudesta parvesta, oohnorakit, kehitti kyvyn… napata ääniä toisten olentojen mielistä ja kääntää ne niitä itseään vastaan? Minä en edes suunnitellut sitä, Arkkitehti. Se oli heikkous suunnitelmassani, ja ne käänsivät sen vahvuudeksi. Ne olivat niin herkkiä, että kuulivat sellaisiakin asioita, mitä niiden ei pitänyt. Osa niistä tuli hulluiksi ja lopetti itsensä. Ne, jotka selviytyivät, olivat vahvempia.”

Abzumo näytti hieman mietteliäältä.

”Jos ne ovat herkkiä vaikutteille, mikä estää vihollisia vaikuttamasta niihin tavalla, jota et halua?”
”Tärkeintä ei ole olla ainoa ääni, jonka ne kuulevat, Arkkitehti”, Relak kuiskasi. ”Tärkeintä on olla niistä kovin.”

Hän pysähtyi taas Abzumon edelle ja osoitti tämän käsissä olevia aivoja.

”Jos kuuntelet hyvin tarkkaan… voit kuulla sen. Nuo aivot eivät lakkaa vastaanottamasta sitä kuolleinakaan.”

Ja kun Relak hiljeni, Abzumo sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi vain kuuntelemaan. Ei niitä aaltoja, jotka kuka tahansa muukin kuulisi, vaan niitä, jotka hurisivat kaiken taustalla. Niitä, joista tietoisuus muodostui. Niitä, josta todellisuus muodostui.

Ja jokin todella sykki edelleen hänen käsissään kylmenevän lihakimpaleen sisällä. Jokin lähetti viestiään, eikä se viesti edes ollut monimutkainen. Se oli yksi sykähdys, joka toistui muuttumattomana vakiona kymmenien sekuntien välein. Sitä oli helppo juuttua kuuntelemaan.
Relakin ääni tuntui kuin sulautuvan siihen.

”Sydän itsessään ei ole kovin erikoinen. Mutta jos se jotain on, se on niiden peruskallio. Se ei mene koskaan pois. Se on niiden… pohjakoodi.”

Sykäykset tuntuivat raskaammilta, unenomaisemmilta. Abzumo avasi silmänsä ja vastasi Relakille.

”Tarkoitat varmaan”, hän sanoi, ”että se on niille jumala.”
”Niin”, Relak vastasi, ”tai jumala.”

Punainen käsi ojentui Abzumoa kohti ja otti vastaan aivot tämän otteesta.

”Mielenkiintoinen ajatus, Arkkitehti. Jos ei kovin tieteellinen. Mutta ehkäpä jokainen tietoisuus kaipaa jonkinlaisen… jumalan.”
”Niin”, Abzumo vastasi. ”Siitä olen varma, Relak.”

Vaaleanpunainen viitta keinui rauhallisesti puolelta toiselle, kun Verkonkutoja harppoi mietteliäästi kristallisen seitin yllä. Hänen ja Arkkitehdin katseet eivät kohdanneet hetkeen, ja hiljaisuus puhui puolestaan.

”Haluan näyttää sinulle vielä jotain, Arkkitehti. Ehkä se kirkastaa ajatteluasi.”

Makuta Abzumo seurasi Makuta Relakia pitkin verkostoa, kauemmas sen keskipisteessä valuvista ruumiista. Sivusilmällä hän näki, kuinka myrkynvihreitä kristalliseinämiä pitkin laskeutui lisää visorakeja. Varovaisin, täydellisen synkronoiduin askelin ne kiipivät seinää pitkin katseet naulittuina raatoihin tilan keskellä.

Abzumo kuuli niiden äänet. Hän kuuli niissä hirvittävän, päättymättömän nälän. Ja sen takaa, sykähdyksiä: loputtomia, tasatahtisia sykähdyksiä. Se ei ollut hiljentynyt, vaikka hän oli laskenut aivot käsistään. Kun hän ja Relak alkoivat nousta taas kristallisia seittejä huoneen ylemmille tasoille, alkoi jostain alempaa kuulua, kuinka tusinan visorakin pihtileuat louskuivat, sirkkelihampaat pyörivät ja liha ja kuori pettivät alta.

Arkkitehti ja Verkonkutoja jatkoivat. Ylhäällä, tiheämmissä verkostoissa alkoi hämärtyä. Näissä kompleksin ylemmissä tasoissa ei näkynyt enää elämän viejiä. Kiinni suurista seinistä sojottavista kristallisista piikeistä roikkui kudosmateriaalia, avattuja pääkalloja ja sarjaankytkettyjä heikompia mielenvoimien naamioita, joiden läpi virtasi elementaalienergia. Jos heillä olisi ollut kiire, Relak olisi näyttänyt tien lentäen. Nyt tämä selvästi otti aikansa suorastaan huoneilmaa maistellen. Tämän kerroksen kohdalla Relak pysähtyi, laski käsissään pitelemänsä visorakin aivot huolellisesti kristalliselle tasolle ja jatkoi matkaa.

”Työtoverisi projektissa. Kuka hän on?”
”Hassua, että kysyit”, Abzumo vastasi kylmään sävyyn. ”Minun olisi ehkäpä ollut sopivampaa käyttää ilmausta ’entinen työtoveri’. Hän päätti asettua poikkiteloin uutta Käskynhaltijaa vastaan, joskin riittävän myöhäisessä vaiheessa, jotta hänen henkensä ei ollut välittömässä vaarassa.”

Relakin punaiset kasvot jäivät vaille näkyvää reaktiota.

”Valitettavaa kuulla. Niin perin valitettavaa. Sääli menettää kirkas, toimintakykyinen mieli. Meitä ei ole koskaan liikaa.”
”Niin”, Abzumo vastasi jättäen tietoisesti mainitsematta sen seikan, että hänen toverinsa kaikkoaminen, tai jokin siihen liittyvä, oli saattanut myös hänet uuden Arkkimakutan epäsuosioon. ”Yhdessä olisimme voineet saavuttaa monia suuria asioita. Mutta nyt projektimme loppuun saattaminen on yksin minun vastuullani. Kaipaan… edistystä, niin. Siksihän minä vaivauduinkin saapumaan tänne Suuren Hengen selän taakse, tapaamaan edistystä itseään.”

Hymyn esiaste viipyili Relakin vaikeasti tulkittavilla kasvoilla.

”En tiedä sinusta paljoa, Arkkitehti, mutta kysyt ainakin oikeita kysymyksiä. Toivottavasti vastaukseni auttavat sinua kysymään niitä jatkossakin. Oliko projektinne Arkkimakutan tilaama vai omaa intohimoanne?”
”Minkä luovan työn kanssa intohimolla ei olisi tekemistä, Relak hyvä? Mutta ei, ei hän tilannut, enkä ajatellut luomuksemme olevan Hänen huomionsa arvoinen. Vain eräänlainen koe matkalla kohti suurempaa. Mutta kenties, jos pääsen niin pitkälle, ne voidaan lopulta esitellä hänelle. Mutta askel kerrallaan, pieni askel kerrallaan.”

Relak pysähtyi hetkeksi erään kerroksen kohdalle, ja Abzumo pysähtyi myös. Pienen hetken Verkonkutoja käveleskeli seinänviertä. Tasaisin välein seinämästä törröttävissä piikeissä oli seivästettynä kokoelma kalloja, lähemmäs toistakymmentä täysin erilaista. Sakaroilla ei ollut tietoista lajia, jonka pää ei olisi ollut esitteillä tässä tilassa, ja jokaisen ympärillä leijaili muistiinpanoja aineettomina, neliulotteisina kirjaimina enkelten kieltä.

”Kunnianhimoa täytyy olla. Muistutat minua eräästä kaltaisestamme. Rozumin vartijasta, Naamiontakojasta.”

Relak katsoi sivusilmällä Abzumoa erään pääkallon edestä.

”Oletko osoittanut kiinnostusta siihen… mitä… hän ikinä tutkikaan?”
”Täytyy myöntää”, purppura makuta vastasi ilmekään värähtämättä, ”että olen kuullut lähinnä huhuja. Joskin mielenkiintoani tosiaankin kutkuttaa. Kuten jo kerran mainitsin, mielenvoimat ovat alkaneet syvästi kiinnostaa minua. Ehkäpä sinä tiedätkin sitten enemmän siitä, mitä Rozumin vartija tutki, ennen valitettavan aikaista poismenoaan?”

Relakin vihreät viirut skannasivat pitkään Abzumoa, sitten hänen edessään olevaa vortixxin pääkalloa, sitten taas Abzumoa. Purppura makuta teki parhaansa estääkseen pienimmäkin värähdyksen näkymästä ilmeessään.

”En”, Relak vastasi. ”En uskonut sen olevan kovin tärkeää.”
”Sääli. Kuulin, että hän ei lopulta saanut sitä, mitä tavoitteli, kun uusi Arkkimakutamme määräsi hänet teloitettavaksi. Sydäntäni lämmittää, että samaa ei tapahtunut sinulle.”
”Tiedän vain, että se, mitä hän tutki oli melko… mytologista”, Relak sanoi. ”Enkä suinkaan väitä, että sellaisen tutkimus olisi turhaa. Alempien lajien toisilleen kertomat tarinat kertovat myös jotain tärkeää siitä, miten meitä pienemmät mielet toimivat. Ehkä se, mitä Naamiontakoja etsi, olisi ollut tärkeä osa jotain toista kokonaisuutta?”
”Ehkä.”

Pimeys oli äärimmillään, kun he nousivat kompleksin ylimpään kerrokseen. Vain hentoinen vihreä kajo alhaalta saavutti tiensä tänne kristallisten verkostorakenteiden läpi.

”Sääli vain, että Naamiontakoja ei kyennyt joustamaan uuden suunnan edessä”, Relak jatkoi vielä. ”Jälleen yksi terävä mieli menetettynä iäksi.”
”Niin… jos rattaat eivät suostu pyörimään yhdessä konetta pyörittääkseen, ne täytynee vaihtaa”, Abzumo vastasi. ”Mutta jos viallista osaa ei voi korvata uudella, miten koneen käy?”
”Se jää nähtäväksi. Olemme perillä.”

Kaksi makutaa oli pysähtynyt aivan koko rakennelman katossa kiinni olevan tumman protokristallisen kuution eteen. Kuutio oli täysin ristiriidassa ympäristönsä orgaanisemman muotokielen kanssa. Tässä, heitä molempia monta kertaa suuremmassa muodossa, oli yksinkertainen oviaukko. Arkkitehti oli nostattanut tarpeeksi monta rakennelmaa konseptitasolta todellisuuteen tietääkseen, että tämä kuutio ei ollut niitä materiaaleja, mitkä louhittiin maan povesta. Tämä oli niitä, jotka syntyivät siellä, missä raaka elementtienergia tuli kuudesta yhdeksi. Vain toat pystyivät sen tuottamiseen.

Relak pysähtyi kuution oviaukon vierelle ja nyökkäsi Abzumolle.

”Se minkä halusin näyttää, odottaa sinua sisällä. Joudun kuitenkin varoittamaan, että voidaksesi täysin havainnoida sen siten miten tarkoitin, joudun telkeämään sinut hetkeksi sisälle. Toivon, että ymmärrät.”

Abzumo nyökkäsi vähäeleisesti vastaukseksi tuijottaen kristallia ajatuksiinsa vaipuneena. Vaikka näky oli kaunis, askarruttivat hänen mieltään yhä kysymykset siitä, kuinka Hovimestarin puhdistukset saattaisivat, ironista kyllä, tuhota tämän suuren suunnitelman. Ja kuinkahan moni oli jo kuollut, kuinka moni yhä pakosalla? Ja oliko Makuta Nui todella tehnyt jotakin niin röyhkeää, että Arkkimakutaa kiinnosti saada tämä hyppysiinsä?

Se ei olisi enää hänen huolensa. Mietteet keskeytyivät, kun Relak avasi reitin sisään kuutioon. Sisällä oli pimeää, vaikka kristallinen pinta kimaltelikin hentoisesti.Kyse ei ollut siitä, etteikö Abzumo olisi nähnyt sen pimeyden läpi, mutta tuo materiaali, josta koko huone oli tehty, oli niitä harvoja, joiden läpi eivät edes Suuren hengen enkelit päässeet. Sisällä hän olisi vankina.

Silti, siinä hiljaisuudessa Arkkitehti astui sisään tilaan. Ensimmäinen tuntemus, jonka hän siellä tunsi, oli… litinä. Märkä litinä hänen jalkojensa alla.

”Mitä tämä…”

Kun hän laski katsettaan, hänen jalkojensa violetit kynnet olivat painautuneet kellertävään, kaalimaiseen, märkään massaan, joka vuoti läpinäkyviä nesteitä kun hän siirsi painoa sen päälle.
Hän nosti katsettaan ja antoi sen vaeltaa. Koko lattia, kaikki seinät ja katto olivat tuon saman aineksen peittämät, ja massan paksummista könteistä sitoutui kellertäviä suonia ja rihmoja kaikkialle huoneeseen.

Koko kuution sisäpinta oli peitetty aivokudoksella. Ja kun Abzumo keskittyi, hän kykeni taas kuulemaan sykkeen.

Ja jotain muuta.

Isä…

Miksi satutat meitä, isä?

Missä jalkamme ovat, isä?

Emme… emme voi marssia sen tahtiin ilman jalkoja, isä!

Kun Abzumo tajusi tilanteen, hän kääntyi rivakasti vielä ovea kohti, ja ehti nähdä Relakin ilmeettömän katseen sen aukosta ennen kuin ovi sinetöityi kokonaan. Kuution sisäänkäynti umpeutui vetisin äänin keskelle seinän täyttävää aivoainesta.

Tyypillistä, hän ajatteli. Relak oli kertakaikkisen kuvottava. Päällystää nyt kokonainen huone luomustensa aivoilla? Ja tehdä siitä vielä elävä, vaikkakin hän itsekin oli eläväisen arkkitehtuurin ystävä… Mutta hänellä oli periaatteita, hänellä oli näkemystä… tämä oli silkkaa rikkinäisen mielen tuotosta! Relakilla täytyi olla jonkinlainen jumalkompleksi.

Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala. Sinä olisit hyvä jumala.

Abzumo hätkähti ajatusta, jonka kuuli yhtä selkeästi kuin visorakein telepaattisen voihkinnan ja anelun. Hän ei voinut olla huomaamatta, että ajatus oli hänen omansa.
Joskaan ei hänen itselleen suuntaama.

”Mikä tämä huone on?” hän kysyi ääneen.
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. On niin sääli palauttaa sinut, mutta aika ei ole vielä kypsä meille kahdelle.
Ajatus kaikui hänen mielessään, kuin joku olisi huutanut sen hänen päänsä sisällä. Hän tunnisti jälleen kerran ajatuksen omakseen.
”Oohnorakit”, makuta manasi. ”Yrittääkö Relak kääntää minun ajatukseni minua itseäni vastaan?”
Ja se näyttää toimivan.
”Hetkinen, seis.”
Kimpoilee kuin kanoka seinistä.

Abzumo murahti ja istui alas. Hän tunsi uppoavansa keskelle aivoja, ja ne voihkivat entistä kovempaa hänen mielessään. Hän keskittyi tarkkailemaan ympäristöään. Kaikkialla näytti samalta, eivätkä äänet tuntuneet tulevan mistään muualta kuin hänestä itsestään.

Nyt kun tässä on kiinni kaikki, kaiken kustannuksella…

Makuta sulki silmänsä. Aivot hänen jalkojensa alla sykkivät ja valittivat yhä äänekkäämmin. Hänen mieleensä alkoi virrata erinäisiä kuvia, muistoja. Hänen luomustensa kuningatar, ja ympäröivä pesä. Rannalta poispäin seilaava ystävä. Polvilleen vajoava Makuta Mutran. Tyhjyyden ammottava katse. Nimdan houkutteleva hohde, maassa makaava Itrozin eloton ruumis.

Viimeiseen ajatukseen hänen alitajuntansa tarttui, mutta hän puski sen pois. Mutta vaikka hän yritti pitää suojauksen yllä, kirottu huone alkoi peilata mielikuvia tehden muistoista entistä todentuntuisempia.

… mitä sitä saa, pystynkö sen velan maksamaan?

Yhdessä hetkessä lihamassa hänen allaan muuttui rantavedeksi, joka lempeästi lainehti hänen jalkapanssariensa ympärillä. Hänen katseensa oli nauliutunut haaleaan horisonttiin, jota kohti hänen ystävänsä vene pieneni.

”Sinä olisit hyvä jumala”, hän kuuli toistavansa venettä kohti, ja huomasi suunsa liikkuvan mukana.

Sitten meren horisontti muuttui kuin sihiseväksi kyyksi, joka puristui hänen kaulansa ympärille niin, että hän ei saanut henkeä.

Ei, ei hän ollut rannalla, hän oli huoneessa, jonka seinät ja katto sykkivät ja litisivät ja huusivat kivusta. Hän ponkaisi pystyyn lattialta, horjui ylös ja sulki pois rannan, ja vaelsi sokaisevassa sumussa seiniä pitkin etsien ovenrakoa. Lopulta hän tunsi sormiensa uppoavan rakoon seinässä, ja repi ja raastoi tiensä läpi lihamassan. Hän löysi oven protopinnan ja raon ovessa ja kaikkien voimiensa takaa työnsi ja –

Avasi toisen oven aivan muualla.

Huone sen takana oli hämärä, hädin tuskin valaistu, kliininen. Ainoalla tasolla hänen edessään oli lasinen kuutio, jonka sisällä sykähteli ja liikahteli ruskeaa sieniainesta. Sieniaines suorastaan helli ja syleili vihreänä läpikuultavaa munaa. Munan sisällä silmätön pikku toukka availi pieniä, väpättäviä tuntosarviaan.
”Ensimmäinen”, tuttu hahmo hänen vierellään sanoi haltioituneena.
”Ensimmäinen monisssta”, hän kuuli itsensä sanovan.

”Pois päästäni”, Abzumo ärähti.

Orgaanisen massan syke koveni ja koveni ympärillä. Abzumo oli taas rannalla, taas katseli ystävänsä pienenevää ja pienenevää venettä, tunsi veden kylmenevän jalkojensa ympärillä, tunsi Destralin valtavana takanaan. Taas kerran jokin otti hänen leukansa haltuunsa, ja pisti ne sanomaan nuo sanat ystäväänsä kohti.
”Sinä olisit hyvä jumala.”

”Minä en…”

Sitten vesi muuttui upottavaksi ja hyytävän kylmäksi ja nieli hänet kokonaan.

Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?

”Mikä minä olen?” hänen äänensä kaikui.
Seuraava mielikuva oli sellainen, jossa hän ei niinkään nähnyt kuin tuntenut. Neste kiersi hänet: aineeton, hahmoton, pyhä alkuneste, joka ympäröi hänet kaikkialta, helli häntä, oli hän.

Hän kuuli sen liplatuksen, oli sen liplatus. Hän tunsi altaan kiviset reunat, kuuli nesteen kuiskinnan kaikuvan muinaisia holvikaaria pitkin. Hän oli pieni ja vailla merkitystä, mutta turvassa. Se mikä hänet ympäröi oli hänen kohtunsa. Se ruokki häntä, piti hänet turvassa, antoi hänelle merkityksen.

Epäkohta epäkohdalta tunteita kuumentaa.

”Kuka minä olen?” hänen äänensä kaikui uudestaan. Ja hän säikähti, kuinka vieraalta se kuulosti. Kuinka pehmeältä, kuinka yksinkertaiselta, kuinka puhtaalta. ”Missä minä olen. Mikä minä olen? Kuka… kuka minä olen?”

Keskellä sitä iätöntä kaikua hän avasi kaksi silmäänsä maailmalle ensimmäistä kertaa. Ja se, mitä hän siinä olemassaolon aamunkoitossa näki, määritti kaiken siitä eteenpäin.

Musta torni seisoi keskellä utuisaa valkoisuutta ja katsoi häneen tyhjillä silmillä.

”Sinä”, sen kita sanoi, ”olet tarpeeton.”

Ja silloin sen kehosta syöksyi pitkä, piirteetön koura, kuin palaneen puun oksa, joka tarttui terävillä sormillaan kiinni hänestä.

Ja repi hänet irti.

Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.

Abzumo oli taas huoneessa.

Hän oli taas huoneessa, ja huone sykki ja eli ja huusi ja huone eli ja hän huusi ja hän ei ollut hän ja hän ei ollut huoneessa mutta hän oli mutta hän oli yksi aivoista ja hän astui itsensä päältä ja hän tunsi helvetillisiä tuskia ja hän katsoi Tornia silmiin uudestaan ja uudestaan ja –

”Lopeta”, hän käski. ”Lopeta tämä.”

Nyt kammio oli toinen, kylmä sininen sävyltään, koeputket täynnä kimaltavia nesteitä ja tasot pullollaan luonnoksia, kaiverruksia ja muistiinpanoja. Kerta toisensa jälkeen toistui kolmio, jonka keskellä oli silmä. Se katsoi häneen paperista, ja kun hän katsoi takaisin, se katsoi häneen hänen kämmenpohjastaan, johon se oli palanut kiinni, ja sen hohde oli sinisempää kuin mikään muu, ja hänen oli pakko saada tietää enemmän.

Ath… Ath ko relthe…

Lopeta”, Abzumo sähisi.

Pitää väkisin kiinni siitä, minkä joskus menettää.

Taas ranta, taas vesi hänen polviaan vasten. Hädin tuskin tunnistettava veneen muoto vasten horisonttia. Destralin varjo takana. Lause, jota hänen suunsa jo alkoi sanoa ennen kuin muisto sen hänelle antoi.

”Sinä… sinä olisit hyvä”, hän henkäisi, ”ei.

Hän halusi kuristaa, tappaa ja tuhota tämän muiston. Ja kun hänen kämmenensä puristuivat yhteen, puristuivat ne sittenkin kiinni jonkun muun rintapanssariin, ja äänet – nyt niitä oli useita, kaikki hänen – sanoivat kuorossa yhden sanan:

Tapa.

Valkea hahmo lensi hämärästi valaistun huoneen keskelle hirmuisella voimalla ja räsähti tilaa dominoivan pyöreän pöydän päälle.
”Katso, että pakeneminen on mahdotonta”, Abzumo sihahti Gorastille, joka nyökkäsi ja vetäytyi käytävään. Vihreä makuta liikutteli käsiään muunnellen todellisuuden rakennetta heidän ympäriltään.
”Tästä ei ole hyötyä”, Itroz yskäisi. ”Tulitte liian myöhään.”
”Liian myöhään mihin? Mitä sinä olet ehtinyt tehdä sirulla?” Abzumo kysyi ja heilutteli vaarallisesti mahtipontista viikatetta. Itrozin kasvoille vääntyi ivallinen, joskin kivulias hymy.
”Mitä ajattelit tehdä, Arkkitehti? Tappaa fyysisen ruumiini?”
”Sssiitä ei ole epäilyssstäkään, Naamiontakoja”, Abzumo sihisi. ”Mutta sitä ennen varmistan, että mielesi lojuu pienenpieninä sirpaleina josssakin Tren Kromin syvyyksisssä.”
”Kuulostaa kivuliaalta”, Itroz pilkkasi.
”Täydellinen tuhoamisesi on pahinta, mihin pyssstyn”, Abzumo myönsi. ”Kuten tiedät, sielusi ei kuole, täysin… jotain on jäätävä Arkkimakutalle.”

Ajatus sai Itrozilla aikaan kylmän värähdyksen – kuten se sai heissä kaikissa.

Taistella heikkopäisenä sellaista vastaan, mitä ei nää.

Abzumo lähestyi kristallimaista kulmikasta hahmoa, mutta tunsi yhtäkkiä piikin aivoissaan, kun tämä nosti hehkuvan kätensä häntä kohti. Viikate putosi kolisten lattialle. Alakynnessä oleva makuta hyökkäsi Abzumon mieltä vastaan kynsin ja hampain. Krokotiilinvirneinen enkeli murahti ja vastasi hyökkäykseen. Kaksi puolijumalaa kietoutui toisiinsa ja tanssi värien, äänien ja tuntemusten psykedeelisessä surutulituksessa.

Taistelu ei kestänyt kauan. Psyykkisen kamppailun siimeksessä Abzumo siirsi kehonsa aivan Itrozin viereen, eikä Itroz hurjassa vimmassaan huomannut varoa iskevää varjoenergiasta hohtavaa nyrkkiä. Abzumo iski kerran ja lennätti Itrozin päin pyöreän huoneen seinää. Salamannopeasti purppura makuta oli jälleen vastustajansa vierellä ja iski uudestaan, ja uudestaan… ja uudestaan. Hyvin heikoksi Gorastin näivettämä prototeräs valkean makutan haarniskassa antoi periksi Abzumon varjovoimille ja päästi tämän käden murtautumaan sisään.

Itroz parkaisi ja havahtui todelliseen maailmaan.

”Josss olisin tehnyt saman virheen kuin sssinä ja antautunut mielensisäiseen taisssteluun”, Abzumo nauroi kolkosti, ”olisit voinut voittaa minut. Mielten valtakunnassssa saatoit olla kuningasss, mutta sssiksi olisikin ehkä ollut sssyytä kessskittyä myösss tähän maailmaan.”

Näin sanottuaan tuhon kyykäärmeeseen verrattavissa oleva paholainen repi sydämen irti Itrozin kehosta. Tämä lankesi polvilleen yskien verta. Kaasumaista vihertävää antidermistä leijaili tämän ympärillä.

”Ja koska tämä hädin tuskin tappaa sssinut”, Abzumo jatkoi. Hän survaisi lasisen, violetin ja sinisen väreissä kuplivaa nestettä sisältävän ampullin Itrozin sisään, ”ajattelin tuhota antidermiksesi hitaasti sssyövyttävällä viruksella.”

Hoikka valkoinen hahmo katsoi kirkkaan punaisilla silmillään suoraan Abzumoon. Se värähti kivusta ja käpertyi kaksinkerroin, kun ampulli alkoi kirkua ja savuta ja vapautti aineensa.

”Tämä on sinun, Abzumo”, Gorastin ääni sanoi takaa. ”Käyn puhdistamassa muut huoneet. Viimeistele työ.”
”Ilomielin”, Abzumo vastasi.

Kun Gorastin askeleet loittonivat pois laboratoriosta, kivusta voihkiva ja rintakehästään kiinni pitävä Itroz nosti hitaasti päätään kumarasta ja katsoi tappajaansa himmenevillä silmillään.
”Abzumo, miksi… miksi sinä teet tätä?”
”Teen mitä? Murhaan sinut? Kässsky kävi, ja kukapa minä olen kyseenalaissstamaan Kässskynhaltijan kässskyä?”
Itrozin koko keho tärisi, kun virus teki töitään. Hänen ampiaismaiset siipensä surahtelivat refleksinomaisesti kuin pakoreaktiona, mutta eivät olleet enää tarpeeksi vahvoja.
”Kuka… kuka sinä olet kyseenalaistamaan?” Itroz sanoi vapisten. ”Kuuletko edes itseäsi? Sinulla… sinulla on vapaus valita! Me, me kaksi olemme, me olimme yhtä! Me synnyimme yhdessä! Veremme… veremme on sama! Meidän ei kuulu tappaa toisiamme!”
”Ei, ei kuulu”, Abzumo kuiskasi ja polvistui kaatuneen enkelin tasolle. ”Hovimestari ei sitä kylläkään ymmärrä. Ja jos minä en tee tätä, joku muu tekee.”
Kanohi Avsan kasvoille levisi jälleen virne.
”Ja kenties arvelin, että samalla voisin riistää sinulta tarvitsemani muistot.”

Voiko tuhkasta temppeleitä rakentaa?

Kauhu kiipesi kuoleville kasvoille.
”Älä, älä ota niitä”, Itroz vaikeroi, ”älä lähde sille polulle. Sinä, Abzumo… ne sirut… ne eivät ole hyväksi sinulle. Ne, ne tarttuvat siihen, mitä sinussa on, ja… ne k-kasvattavat sitä. Abzumo, minä… minä rukoilen sinua.”
Itroz horjahti polvilleen, yskäisi kivuliaasti ja syöksi naamionsa suuaukosta lattialle haihtuvaa, porisevaa, kirkuvaa antidermistä.
”S-sinulla on vielä mahdollisuus pelastaa sielusi! A-a-aina on! Sinä, sinä et…”
”Älä sinä sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä!” Abzumo karjaisi. ”Teeskentelet, että haluat vain pelastaa sieluni, mutta todellisuudessa sinä epäonnistuit, etkä halua minun hyötyvän tiedoistasi! Eikö olisi hienoa, että viimeisenä asiana elämässäsi osallistuisit johonkin hyödylliseen? Auttaisit minua polulla, jonne Makuta Nui minut haluamattaan sysäsi ja jätti kulkemaan yksin?”

Vertaan ja olemustaan ulos yskivä Itroz pysähtyi katsomaan hänen silmiinsä. Hetki hetkeltä häntä oli vähemmän ja vähemmän jäljellä, mutta jotenkin hän silti puhui. Miksi se puhui?
”Ei… ei Makuta Nui sinua sille polulle sysännyt.”

Silmänräpäys. Rantavesi. Perikohtu. Torakkakuningattaren kehto. Hänen perillisensä kehto. Temppelin seinä täynnä kaiverruksia siruista. Mustan tornin tyhjä katse.

Abzumo ei ollut enää Itrozin laboratoriossa.
Aivomassa sykki taas hänen jalkojensa alla, seinillä ja katossa. Siinä kohtaa hänen edessään, missä Itroz oli ollut polvistuneena, oli nyt polvistuneena…

Purppurainen enkeli, Kanohi Avsa kasvoillaan, kuolemanpelko punaisissa silmissään. Hänen täydellinen peilikuvansa, mutta niin, niin heikkona.

”S-s-sssinulla on vielä mahdollisuus kääntyä”, peilikuva vaikeroi hänelle.
”Temput riittävät, Itroz!” Abzumo kirkaisi, uskomatta itsekään sanojaan.
”Etkö näe, minne olet matkalla?” vastasi peilikuva. Abzumo vastasi läimäisemällä tämän kasvoja kämmenselällään.

Itrozin suusta lensi laboratorion lattialle mustaa nestettä ja pieniä valkeita ja mustia sirpaleita purppuran piiparin iskusta. Tärisevä, sätkivä pää kääntyi hitaasti taas kohti Abzumoa.

”Minä… minä annan sinulle anteeksi. Kaiken…”
Itroz aloitti lauseen. Silmänräpäys, maisemanvaihdos, ja lauseen viimeisteli toinen ääni.
”… mitä olet tehnyt”, Abzumon oma ääni sanoi hänelle.

”Ei”, Abzumo sanoi painaen kynsikkäitä sormiaan vasten ohimoitaan, ”lopeta. Lopeta. Ulos sieltä.”
”Tämä et ole sinä, Abzumo”, toinen sanoi. ”Sinä olet Mata Nuin enkeli.”

Tykytys kiihtyi ja kiihtyi. Hänen oma peilikuvansa vaihtui taas Itroziksi.
”Sinä olet Athin enkeli,” Itroz vaikeroi.

Ja edessä oli taas Abzumo.
”S-sinä olet paljon parempaa!”

Abzumo. Itroz. Abzumo. Hahmot vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa ja olivat yhtä.
”Sinä… s-sinä-”, ne molemmat itkivät.
”Ei”, Arkkitehti vastasi.

Laboratorio katosi. Sykkivä huone katosi. Rantavesi oli taas täällä, tanssi lämmöllään hänen jalkojensa ympärillä. Makuta Nuin vene etääntyi horisonttiin, mutta hän ei katsonut enää sitä. Hänen katseensa oli laskeutunut siitä veden liplatukseen, ja siihen uskomattoman kauniiseen olentoon, joka katsoi sieltä takaisin.

”Sinä olisit hyvä jumala”, Abzumo lausui purppuraiselle kuvajaiselle liplattavissa laineissa.

Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista.

Ja niin oli oikein.

Seuraavalla silmänräpäyksellä laineet katosivat ja hän tarttui molemmilla käsillään Itrozin kalloon. Omaan kalloonsa.

”Minä –”

Sormet painautuivat Itrozin kanohin silmäreikiin, ja tämä ulvoi kuin lopetettava eläin.

”– käskin –”

Abzumo alkoi puristaa, ja sormet kaivautuivat hänen peilikuvansa reptiliaanimaisiin silmiin.

– lopettaa!

Kaksi täysin ristiriitaista ääntä ulvoi päättymättömästä kivusta.
Makutan kämmenet puristivat niin kovaa, kuin niissä oli voimaa. Sormet pureutuivat silmiin niin lujaa, että jokin antoi periksi. Itrozin kallo – ei, vaan hänen omansa – halkesi, ja ruumiinnesteitä purskahti ympäriinsä. Hänen sormensa peittyivät vereen, ja hänen kasvoilleen roiskui aivonkappaleita. Ja rauhallisesti Abzumo nousi täyteen pituuteensa kuolleen yläpuolella, ja asteli siitä poispäin. Katseensa laitamilla hän kykeni yhä näkemään liikkumattoman, tyhjän, hurmeisen haarniskan eikä voinut olla varma, kenen ruumis se oli.

Se ei ollut tärkeää enää. Ainakin se oli hiljaa.

Älä väitä, ettet siedä.
Kuihtunut kukkakin kukkinut on.


Protodermisen kuution ovi aukesi hiljaa naristen. Se kolahti vasten kuution seinämää, ja kaiku otti haltuunsa koko valtavan tilan. Hiljaisen hetken jälkeen Makuta Abzumo asteli ulos kuutiosta.

Täysin ilmeetön tuijotus naamiollaan hän käveli Relakin viereen ja laskeutui hitaasti polvilleen katse seinää päin, kuin ei olisi huomioinut toisen makutan olemassaoloa. Relak katsoi lajikumppaniaan, nosti hennot kätensä kaulalleen ja irroitti silkkiviittaansa paikallaan pitävän kultaisen soljen. Arkkitehti tunsi, kuinka viitta laskettiin hänen olkapäilleen, ja Relak kävi hänen vierelleen istumaan lootusasentoon.

”Halusin näyttää sinulle sen, mitä tuolla sisällä oli”, Verkonkutoja rikkoi hiljaisuuden, ”koska tulit kysymään minulta indoktrinaatiosta.”
”Niin… ” kuului poissaolevainen vastaus tauon jälkeen. ”Niin taisin tulla.”
”Halusin kertoa sinulle jotain, mitä et unohda. Ja… tein sen noin, koska haluan sinun ymmärtävän, että Visorakin sydän ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muukaan kova ääni, jonka taajuudelle pystyimme ne virittämään. Koska tärkeämpää kuin kova ääni, on se… että lapsesi toivottavat sen tervetulleeksi. Että he ottavat vastaan paikkansa perillisinäsi. Kaikkein vahvin indoktrinaatio… tapahtuu niiden omasta tahdosta.”

Relak piti pienen tauon. Kun hän puhui taas, oli sävy muuttunut täysin. Se oli väsynyt, turhautunut, jopa pettynyt.

”Minä en ole tyhmä, Arkkitehti”, hän henkäisi. ”Minä näen, että et ole uuden Käskynhaltijan suosiossa. Minä näen, että… sieluasi kalvaa epävarmuus Hänen ikuisesta loistostaan.”

Abzumo nosti tyhjän katseensa lattiasta.

”Hah”, hän yskäisi ja nousi toisen polvensa varaan. ”Gorastista tuli välittömästi hänen fanaattinen seuraajansa. Mutta ehkäpä, niin, kenties – kenties minä ajattelen itse. Ja olisin odottanut samaa sinulta. Miten olet onnistunut vakuuttamaan itsesi siitä, että Tyhjyys voittaa lopussa?”

Relak hymähti ilman edes teeskentelyä ilosta. Punaisen naamion vihreä katse haki Abzumon omaa tämän vierestä.

”Alatko ymmärtää jo? Alatko ymmärtää, miten jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta, vaikka maailma muuttuu ympärillä? Silloin joustetaan, Arkkitehti. Ja asiat, jotka eivät jousta, menevät sirpaleiksi.”

Abzumo katsoi, kuinka Relak nosti kättään vasten kasvojaan. Väreilevä, tumma polte alkoi hehkua hänen kämmenpohjastaan, ja sen vaikutuksesta ilma täyttyi palaneiden ruumiiden hajulla.
Relakin visorakia muistuttavat punaiset kasvot paloivat, ne mätänivät, ne näivettyivät. Silmät sulivat päästä pois, ja pian Abzumo tuijotti näivettynyttä, silmätöntä kalloa, joka puhui hänelle.

”Minä yritin kaikkea”, puhui ruosteinen ääni. ”Minä yritin kaikkea, mutta en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että Hän oli parasta tälle maailmalle. Minä en kyennyt näkemään, koska olin omien kunnianhimojeni sokeuttama, liian suuri ja liikaa oma itseni palvellakseni konetta. Sitten, eräs päivä, minä tapoin itseni.”

Relak laski kätensä, ja hänen kasvonsa olivat ehjät ja entiset. Mutta nyt niille oli ilmestynyt jotain, mitä Abzumo ei ollut koskaan todella nähnyt. Hymy.

”Minä kävelin sinne, missä sinä juuri vietit minuutin, Arkkitehti. Minä koin sen, minkä sinä juuri koit, ja olisin halunnut lopettaa… mutta en lopettanut. Minä… minä valjastin omien luomusteni aivot ja annoin niiden pommittaa omaa minuuttani omalla itselläni, kunnes olin valmis. Kunnes rakastin Hänen Tyhjyyttään, eikä millään muulla ollut enää väliä.”

Abzumo tuijotti Relakia. Hänen katseessaan oli enimmäkseen inhoa, mutta myös muita tunteita. Hämmennystä. Vaikuttuneisuutta. Katkeruutta. Ehkä jopa pieni rahtunen… sääliä.
”Indoktrinaation mestari indoktrinoi itsensä”, hän sanoi kylmästi. ”Ehkä se oli vain ajan kysymys.”

Se hiljensi Relakin hetkeksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänensä vain hieman kuiskausta voimakkaampi.
”Me kaikki teemme niin, ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kaipaamme olla osa jotain. Jotain perintöä.”
Hän käänsi katsettaan poispäin Abzumosta.
”Toivottavasti avasin silmäsi, Arkkitehti.”
”Tavalla tai toisella”, Abzumo huokaisi. ”Tavalla tai toisella. Oletan, ettet aio estää minua lähtemästä.”
”Jos opit jotain, olen auttanut sinut löytämään paikkasi koneistossa. Jos et… tiedän, että Hän etsii sinut käsiinsä vääjäämättä. Ei ole minun tehtäväni päättää, miten käy.”
”Siitä olen samaa mieltä. Jos kohtaamme vielä, ehkä sinä saat selville, löysinkö paikkani.”

Abzumo ravisti viitan olaltaan ja alkoi muuntautua jälleen neliulotteiseen muotoon, sillä rakennuksessa ei ollut fyysisiä sisäänkäyntejä lainkaan. Poispääsy olisi kuolevaisen silmissä aivan yhtä vaikeaa kuin sisääntulo. Relak seurasi katseellaan aika-avaruuden vääristymistä makutan kohdalla.

”Ennen kuin lähden”, Abzumo sanoi elementaalienergiasta muodostunut kuutio yhä takanaan välkkyen, ”kerro minulle vielä yksi asia.”

Vaaleanpunainen viitta leijaili itsestään takaisin Relakin olkapäille ja hän sulki sen paikoilleen soljella. Relak tuijotti Abzumoa ilmeettömästi hetken, kunnes vastasi:
”Kysy, niin kerron.”
”Sano, että…” Abzumo aloitti, mutta keskeytti sitten. Tuskinpa Verkonkutoja ymmärtäisi. ”Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.”

Makuta Relak tuntui olevan hetken vain hämmentynyt, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Abzumo ei tiennyt, tiesikö tämä itsekään, mitä vastasi ja miksi, vai oliko tämä vain luonut nahkansa uuteen tilanteeseen. Sopeutunut rooliin, joka hänelle oli annettu.

Sillä ei ollut väliä, sillä vastaus, jonka Relak antoi, lähetti Abzumon matkaan tyytyväisenä.

”Siihen, Arkkitehti”, hän oli kuiskannut, ”siihen tarvitaan vain siemen, sadekuuro… ja päivänsarastus.”

Tulivuorisaari

Kanohi
Yuurein tulivuorisaaren ainoa huippu kurottui yksinäisen näköisenä harmaan pilvipeitteen täyttämää iltataivasta kohti. Yleensä saaren mahtavat rantakalliot saivat suojella rantaa meren raivokkaalta pauhulta, mutta tänään sille ei ollut tarvetta. Meri oli rauhallinen ja tyyni, eikä aaltojen hiljaisen huokailun lisäksi kuulunut juuri muuta kuin ruokailevien merilintujen kimeitä huutoja.

Ilman toa makasi laiskasti pienen purjeveneen pohjalla puoliksi nukkuen. Tummapuisen veneen likaisenvalkea purje pullisteli urheana puskien alusta kohti kaukana erottuvaa saarta. Aina välillä toa kohotti toista kättään ja komensi tuulta käymään uudestaan purjeen kimppuun. Merivesi muuttui vaaleammaksi kun vene tavoitti matalikon, ja matkaaja saattoi jo erottaa rannan valkean pohjahiekan sekä sitä koristavat harvat näkinkengät.

Pitkän merimatkan väsyttämä soturi nousi istumaan, sitten seisomaan, ja katsoi sitten jo aivan lähellä olevaa rantaa. Kallioista hiekkasärkkää ympäröi huojuva meriheinä, eikä puita taikka muita kasveja näkynyt missään. Loitompana rantakallion kainalossa nökötti pieni ajopuista ja oksista koottu maja. Saarella siis oli elämää.

”Täällä voin levätä hetken, kunnes jatkan taas matkaa”, toa mietti itsekseen, ja sitoi samalla veneen pohjalla maanneen miekan vyötäisilleen. ”Päivän tai kaksi, ehkä. Täydennän ruokavarastoni ja nukun muutaman yön kiinteällä maalla.”
Ilman toan sinivihreät panssarit olivat likaiset merellä matkaamisen jäljiltä. Jos soturi löytäisi saarelta joen tai lähteen, voisi hän peseytyä. Ajatus merivedessä lutraamisesta ei ilman henkeä innostanut, sillä siitä hän oli saanut jo tarpeekseen. Ensiksi toa kuitenkin laski purjeensa, kiskoi veneensä rantaan ja kätki sen sitten rantakaislikon sekaan. Toa painoi läheisten kallioiden muodot mieleensä, löytääkseen paikalle vielä myöhemmin. Sitten hän käänsi katseensa aiemmin huomaamaansa majaa päin ja lähti kulkemaan sitä kohti.


Ilman toa saapui matalan majan tykö ja koputti varovasti sen ovea. Vastausta ei kuulunut. Toa katseli vielä ympärilleen hakien maisemasta muita elonmerkkejä. Kalliot näyttivät autioilta. Lisää meriheinää. Kas, jalanjälkiä hietikossa. Joku taatusti asui täällä. Pienet jalanjäljet – sekä majan koko – kielivät matoraneista. Asukkaat siis tuskin osoittautuisivat vaarallisiksi, taikka edes vihamielisiksi.

”K-kuka olet!” kuului yhtäkkiä tärisevä huuto kalliokivien juurelta. Soturi kääntyi yllättyneenä katsomaan, ja näki kuin näkikin lyhyenlaisen ruskean matoranin. Pienen olennon rau-kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko.
”Minä olen toa Äm-”, ilman henki aloitti, mutta matoran keskeytti hänet.
”Sinä et saisi olla täällä! Herra ei pidä tunkeilijoista!”
Toa hämmentyi ja otti askeleen kummallista matorania kohti. Matoran vuorostaan perääntyi kivikkoon.
”Herra? Mistä sinä oikein puhut? Mikä tämä paikka on?”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” Matoran huusi. ”Meillä on täällä hyvä olla! Mene pois!”

Soturi asteli aivan matoranin eteen ja polvistui. Silloin toa tajusi katsoa pientä matorania tarkemmin. Tohungan harmaanruskea naamio oli kauttaaltaan tumman ruven peitossa, ja outo jälki näkyi levinneen myös pitkälle pienen olennon vartaloon. Valo matoranin silmissä oli hailakka, miltei väritön.
”Oletko sinä sairas?” Ilman toa kysyi. ”Voinko minä auttaa jotenkin?”
”M-meillä on täällä hyvä olla!” toisti matoran kuin paniikissa. Sitten pelon täyttämä saaren asukki kääntyi ympäri ja lähti pinkomaan pakoon kallionseinämän taakse pöyristynyt toa-soturi aivan kannoillaan.


Ilman toa syöksyi vikkelän matoranin perässä pitkälle rantakallion seinämän viertä pitkin, ja sukelsi sitten yllättäen kallion seinään louhittuun tunneliin. Seurasi jyrkkä alamäki, ja ikuisuudelta tuntuvan ajojahdin aikana kaksikko tunkeutui syvälle saaren peruskallion sisälle. Toisinaan toa joutui hidastamaan tahtia ollakseen lyömättä pääntänsä ahtaan ja pimeän tunnelin kattoon. Hetken ajan toa luuli matoranin jo eksyttäneen hänet, kunnes tunnelin päässä erottui yhtäkkiä valoa.

Toan vihreille kasvoille levisi hämmästys kun tämä asteli peremmälle kallioon louhittuun halliin. Korkealla katossa roikkui siellä täällä oranssinpunaisia valokiviä, jotka langettivat lämpimän loisteensa pitkin maanalaista kylää. Tilan seinustat olivat kauttaaltaan täynnä pieniä asumuksia, joista osa oli koottu puusta, osa taas louhittu suoraan raskaaseen kallioon. Kylän ilma oli tunkkaista, ja se haisi savulta ja palaneelta metallilta. Sinivihreä soturi kurtisti kulmiaan huomatessaan hukanneensa matoranin, jota oli vielä hetki sitten jahdannut.

Mutta matoraneja maan alla onneksi riitti. Hämmentyneet kyläläiset kurkistelivat asumustensa ovista ja ikkunoista, mutta harva uskalsi lähestyä paikalle varoittamatta ilmestynyttä toaa. Pieni ta-matoraneista koostuva vartiosto kuitenkin ilmestyi jostain kylän varjoista keihäidensä kanssa syöksyen sitten uhmakkaasti muukalaista kohti.

”Hei, en minä halua pahaa”, toa puhui ja kohotti tyhjät kämmenensä päänsä tasalle. Toa ei voinut olla panematta merkille, että pienet punaiset vartijat eivät myöskään näyttäneet voivan hyvin. Näiden punaiset väsyneet kasvot näyttivät aivan yhtälailla oudon taudin piinaamilta, kuin saastuneilta.
”Nimeni on Ämkoo”, toa esittäytyi ja jatkoi: ”Etsin vain ruokaa ja yösijaa. En ole kylällenne vaaraksi.”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” huusi yksi matoraneista nostaen keihäänsä Ämkoon kasvojen tasalle. ”Me emme tarvitse toaa! Meillä on täällä hyvä olla!”
Toa Ämkoo tarttui matoranien kauhuksi keihääseen ja väänsi sen sitten tiukalla kädenliikkeellä poikki. Nyrpiintynyt soturi heitti keihään terän luolan kivilattialle, ja murisi sitten:
”Hyvä on, hyvä on! Kuka tämä herranne edes oikein on? Turaga? Viekää minut hänen luokseen. Vaihtaisin mielelläni muutaman sanan hänen kanssaan.”
Matoranit perääntyivät hieman vilkuillen vuoron perään toaa, sitten toisiaan. Lopulta yksi heistä huudahti: ”Turaga!” Muut yhtyivät huutoon, ja turaga-sanaa toistaen joukkio piiritti toan. Kyläläiset huitoivat Ämkoota keihäillään kuin komentaen tätä seuraamaan, ja utelias miekkamies päätti totella.

Vartijat kuljettivat Ämkoota hitaasti maanalaisen kylän poikki, ja toa sai mahdollisuuden tarkastella ympärillään levittyvää paikkaa tarkemmin. Asumusten seassa toa erotti käytäviä, jotka näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle saaren maaperään. Siellä täällä toa erotti suuria rakennuksia, joiden ikkunoista paistoi punaisten liekkien roihu. Tulisijoja? Jostain kantautui vaimeaa takomisen ääntä. Mitä matoranit oikein louhivat syvältä maan alta? Ilman toa oli ennenkin vieraillut maanalaisissa kylissä, mutta niiden arkkitehtuurissa olivat näkyneet maankuoren alta löytyneet rikkaudet ja arvometallit. Tämä kylä näytti köyhältä, ja vain pieni osa matoraneista näytti olevan maan alla elämiseen sopeutuneita onu-matoraneja. Ämkoo ei ymmärtänyt mikä sai tämän värikkään kansan työskentelemään kaivoskylässä maan alla.

Matka päättyi kivihallin perukoilla huojuvan oksista ja nahkavuodista rakennetun ruskeankirjavan telttarakennuksen ovensuuhun. Ta-matoranit kääntyivät kaikki katsomaan toaa, ja joukon päällikkö viittoi salkoaseellaan teltan matalaa oviaukkoa kohti. Ilman toa vilkaisi ensiksi teltan sisään epäluuloisena, mutta kumartui sitten ja astui varovasti sisään.

Turagan teltan katosta roikkui sekalainen määrä köysiin sidottuja rohtoja, erilaisia taikaesineitä sekä jo kauan sitten loppuun palaneita suitsukkeita. Teltan ilma tuntui vielä myrkyllisemmältä kuin sen ulkopuolella, ja Ämkoo ei voinut olla yskimättä kovaan ääneen käydessään peremmälle. Teltan lattialle oli levitetty erilaisten rahi-eläinten nahkoja ja turkkeja. Oviaukosta vasemmalla lepäsi pieni lahopuinen pöytä, ja sen päällä sotkuinen kasa papereita ja kirjoitusvälineitä. Ämkoon huomio kiinnittyi kuitenkin teltan perimmäisessä nurkassa kohoavaan korkeaan istuimeen, ja hahmoon joka sen päällä lojui.

Turaga oli kamalassa kunnossa. Rupinen rutto oli repinyt vanhuksen naamion täysin tunnistamattomaksi, eikä toalla ollut toivoakaan arvata turagan väriä taikka elementtiä. Vanhuksen panssarit olivat kauttaaltaan kamalan sairauden peitossa, ja ainoa elämän merkki oli vanhuksen puoliksi ummistetuissa silmissä palava vaimea valo. Turagan toisella puolella seisoi akaku-kasvoinen ga-matoran – tartunnan saanut hänkin – vesiastian ja vaalean pellavapyyhkeen kanssa. Matoran pyyhki vanhuksen kasvoja viileällä vedellä yrittäen tehdä turagan oloa edes vähän paremmaksi.

Hetken ajan Ämkoo oli sanaton. Ilman toa hiipi varovasti lähemmäs ja uskalsi kysyä sitten:
”Tulivuoren herra?” Ämkoo kysyi, mutta sanat olivat vähällä paeta toan huulilta. Kysymys oli naurettava. Oli sairas turaga kuka tahansa, niin tuollainen titteli tuntui kituvaa vanhusta katsoessa lähinnä huonolta vitsiltä.
Valo turagan silmissä muuttui hieman kirkkaammaksi kun tämä yritti nostaa päätään nähdäkseen saapujan paremmin. Vanha viisas maisteli toan kysymystä hetken mielessään, ja alkoi sitten nauraa räkättää heikolla, karhealla äänellään. Nauru keskeytyi kovaan yskimiseen ja rykimiseen. Ga-matoran auttoi turagan pään parempaan asentoon, jotta vanhus näkisi vieraan paremmin.
”Typerä toa”, turaga puhui. ”Etkö sinä tiedä missä olet? Ei, minä en ole tulivuoren herra. Sitä kunniaa ei ole minulle suotu.”
”Kuka hän sitten on?” Ämkoo tivasi vilkuillen ympärilleen. Ilma teltassa tuntui muuttuvan raskaammaksi. ”Ja missä minä olen? Olen matkalainen, ja saavuin saarellenne sattuman kautta.”
Ga-matoran tarjosi turagalle juotavaa. Vanhus kieltäytyi.
”Tämä on Yuurei”, turaga puhui. ”Tervetuloa Miekkajumalan saarelle, ilman toa.”

Sinivihreän soturin selkäpiihin hiipi outo epäilys. Toa luotti vaistoihinsa, ja muuttui varovaiseksi. Ämkoo ottikin hitaan askeleen lähemmäs teltan oviaukkoa. Toan käsi hapuili varovasti tämän vyötäisillä roikkuvaa mahtavaa miekkaa.
”Miekkajumala? En tiedä ketä kumarratte, mutta titteleitä hänellä tuntuu olevan. Puhu minulle suoraan ja kerro mitä täällä oikein tapahtuu.”

Turagan sumea katse painui alas, kunnes se pysähtyi toan kantamaan aseeseen. Kuin taikaiskusta rävähtivät turagan puolisokeat silmät auki, ja vanhus puhui:
”Sinulla on hieno miekka, toa. Mikä sen nimi on?”
Ämkoo ei pitänyt oudon vanhuksen reaktiosta.
”Et ole kertonut edes omaa nimeäsi, vanhus. Etkä vieläkään vastannut kysymykseeni.”

Silloin sairauden riivaama turaga nousi ylös tuolistaan. Vanhuksen liikkeet näyttivät vaivalloisilta, ja jollain oudolla tavalla vääriltä. Vanhusta lääkinnyt ga-matoran kiljaisi ja syöksyi kauemmas kun väri turagan silmissä alkoi hakea punaista sävyä.
”Minä haluan nähdä miekkasi, toa”, turagan suu puhui. Vanhuksen heikko ääni oli muuttunut matalaksi, uhkaavaksi.
”Tuota, minä lähden nyt”, Ämkoo huikkasi ja kääntyi syöksyäkseen ulos teltasta. Ilman toa ei voinut kuitenkaan olla katsomatta vielä kerran sairasta vanhusta kohti. Se oli huono idea.

Turaga oli kaatunut alas tuoliltaan, ja tämän riutuneet raajat kurottelivat Ämkoon miekkaa kohti. Vanhuksen suu sylki sanoja kielellä jota Ämkoo ei ymmärtänyt, ja kylänvanhimman silmäkuopissa paloi punainen hohde, kuin tämän silmät oltaisiin korvattu hehkuvilla kekäleillä. Kammottava näky sai Ämkoon pistämään jalat alleen.

”Poikani!” ääni turagan suusta huusi. ”Tuokaa miekka minulle!”

Ämkoo juoksi keskelle suurta kivihallia etsien käytävää josta oli paikkaan alun perin tullut. Luolaston pimeät nurkat näyttivät kuitenkin kaikki maan alla kulkemiseen tottumattomalle toalle aivan samanlaisilta. Eksynyt ilman toa syöksähteli sinne tänne yrittäen kysyä apua kyläläisiltä, mutta matoranit kavahtivat kauemmas pysyen vaiti.

Mutta silloin jostain kuului huuto.
”Jumalan pojat!” yksi kylän matoraneista huusi kauhuissaan juosten pakoon yhteen pienistä luolista. ”Jumalan pojat ovat tulossa!”

”Jumalan pojat!” toistivat muut matoranit kauhuissaan ja pakenivat kukin minnekin. Ämkoo jäi hämmästyneenä seuraamaan luolaston autioitumista kun matoranit pakenivat koteihinsa ja luoliinsa.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu”, sai Ämkoo sanotuksi, mutta sitten toa hiljeni kuuntelemaan kaukaisuudesta kuuluvaa outoa ääntä. Tällä kertaa äänessä ei ollut matoran. Ei, olento oli jokin aivan muu.

Suuresta valottomasta luolasta kuului tukahtunutta karjuntaa, jollaista toa ei ollut kuullut koskaan aiemmin. Ääni oli kuin jonkin unohdetun rahi-pedon verenhimoista huutoa, samalla kuin kauhistunutta valitusta. Ja ääniä oli useita. Jokin, ei, jotkin lähestyivät avaraa kivisalia, ja Ämkoo tiesi mitä olennot etsivät.

Ämkoon katse oli nauliutunut hirviömäisten äänten suuntaan, eikä toa siksi ensiksi huomannut takaansa vierelleen syöksynyttä tummaa matorania. Vihreää mirua kasvoillaan kantava mustanvihreä tohunga ilmestyi toan rinnalle, kiskoi tätä käsivarresta ja puhui:
”Jos haluat selvitä tästä, lähdet nyt mukaani! Heti!”

Matoran repi äimistyneen toan väkivalloin mukaansa. Pienen vastarinnan jälkeen ilman toa kuitenkin lähti seuraamaan juoksevaa matorania, kiroten mielessään sitä hetkeä kun oli päättänyt rantautua koko pirun saarelle.
”Perkele soikoon, mitä tämä on?” Ämkoo ärjyi. ”Mitä nuo ovat? Mitä täällä tapahtuu?
”Ei ole aikaa selittää!” kuului matoranin vastaus. ”Saat tietää kaiken kunhan olemme turvassa, mutta nyt… juokse!”

Vihreäkasvoinen matoran repi pienen valokiven irti luolan seinustasta ja sukelsi sitten yhteen ahtaista käytävistä toa-soturi perässään. Matoran juoksi henkensä edestä tarkistaen välillä, että toa oli yhä mukana. Ämkoo pysytteli parhaansa mukaan vikkelän matoranin kannoilla, liukastellen välillä käytävän kostealla lattialla. Pian luolan täytti meriveden haju, ja Ämkoo ymmärsi matkan käyvän kohti rantaa. Perästäpäin kuului Jumalan poikien karjunta. Olennot eivät olleet menettäneet saaliinsa vainua, ja Ämkoo aisti hirviöiden lähestyvän.

Matoran ja toa loikkasivat ulos luolasta laskeutuen rannan sankkaan heinikkoon. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja sen viimeiset lämpimät säteet värjäsivät havisevat rantakasvit ruosteenpunaisiksi.

”Meidän on päästävä ylös!” matoran puhui ja osoitti kohti korkeita kallioita. ”Onko sinusta kiipeäjäksi?”
Ilman toa olisi voinut loukkaantua kysymyksestä. Ämkoon naamion väri kirkastui kun kulmikas kanohi miru alkoi hehkua.
”Hyppää kyytiin!” toa komensi, ja matoran teki työtä käskettyä. Kun kyläläinen oli kavunnut Ämkoon selkään, vapautti toa naamiovoimansa kohoten kohti taivaita matoran selässään.

Kallion päällä avautui laakea kirjavan kasvuston peittämä alue, joka muuttui vähän matkan päässä sankaksi metsäksi. Matoran loikkasi alas toan selästä, ja lähti sitten juoksemaan sinertävien lehtien värittämää sankkaa puustoa kohti. Ämkoo pysytteli matoranin perässä.

Matka taittui metsässä nopeammin kuin maan alla. Tumma le-matoran syöksyi metsikön halki hakien välillä vauhtia puiden alimmista oksista, eikä ilman toalla ollut vaikeuksia pysyä seuralaisensa perässä. Mutta iloitsemiseen ei ollut silti aihetta. Jumalan poikien huudot lähestyivät. Metsä kävi myöskin koko ajan pimeämmäksi.

Saavutettuaan yhden muita selvästi suuremman puun hidasti le-matoran vauhtiaan. Matoran kiersi puun paksun ja sokkeloisen juurakon ja työnsi yhden sokkelojuurista sivuun. Sen alta paljastui pikkuruisen käytävän ahdas suuaukko.
”Et voi olla tosissasi”, Ämkoo valitti. ”Minä en suostu taas maan alle.”
”Pidä kiirettä”, matoran ärähti ja viittoi salakäytävän suuntaan. ”Ja pidä kiirettä!”

Toa sai juuri ja juuri ahdettua itsensä matoranin kokoiselle olennolle suunniteltuun käytäväntapaiseen. Le-matoran hyppäsi toan perään sulkien salaisen käytävän suuaukon huolellisesti perässään. Jumalan pojat eivät saavuttaneet saalistaan tällä kertaa.


Ämkoo joutui kulkemaan kumarassa ihmetellessään metsän alla kulkevaa mullantuoksuista käytäväverkostoa. Ahtaat käytävät oli tuettu metsikön puista rakennetuilla paaluilla, ja seinien pehmeään maa-ainekseen oli sinne tänne upotettu kylästä anastettuja valokiviä. Käytäväkompleksi kuhisi matoraneja, jotka kaikki tulivat ihmeissään katsomaan juuri saapunutta toaa. Yksi muita vanhemman näköinen harmaa matoran, valkoinen kanohi kualsi kasvoillaan, harppoi tervehtimään saapuneita.

”Leiter!” ko-matoran tervehti innoissaan ja halasi le-matoran-ystäväänsä. ”Onneksi lähdit pelastamaan tämän muukalaisen! En uskaltanut edes toivoa, että kyseessä oli toa!”
”Minä-”, Ämkoo aloitti, mutta tuli Leiteriksi paljastuneen le-matoranin keskeyttämäksi:
”Arnuk”, Leiter tervehti takaisin nostaen kämmenensä toverinsa olkapäälle. ”Selvisimme viime hetkellä. Paholainen lähetti haaskalintunsa peräämme, ja ehdimme täpärästi pakoon.”
”Niinkö siinä kävi! Mutta onneksi selvisitte”, Arnuk puhui ja astui sitten Ämkoon eteen. Ko-matoran nyökkäsi ja tarjosi sitten toalle kättään. ”Esittäytyminen lienee paikallaan. Olen Arnuk. Johdan ystäväni Leiterin kanssa Yuurein saaren vastarintaliikettä.”
”Minä, öh, Ämkoo. Nimeni on Ämkoo”, ilman toa vastasi ja ravisti leveästi hymyilevän matoranin kättä. ”Tahtoisin kysyä, että mikä ihmeen vastarintaliike, mutta en ole saanut tänään vastausta ensimmäisiinkään kysymyksiini. Kylän turaga ei tuntunut olevan juttutuulella.”
Ilme Arnukin kasvoilla mustui kun Ämkoo mainitsi kylän turagan.
”Turaga Joshan kohtalo on valitettava”, ko-matoran puhui pudistaen päätään. ”Mutta, toa hyvä, olet varmasti väsynyt ja nälkäinen. Me vastaamme kyllä kaikkiin kysymyksiisi, mutta salli meidän ensiksi tarjota sinulle ruokaa.”


”Makuta?” Ämkoo toisti epäuskoisena repien matoranien tarjoamaa vaaleaa leipää syötävän kokoisiksi paloiksi. Ilman toa kastoi leipää korkeareunaisessa puuastiassa höyryävään vihreään keittoon ja tunki sen sitten nälkäisenä suuhunsa. Toaa vastapäätä istuva valkeanharmaa matoran nyökkäsi nojaten samalla ahtaan luolahuoneen ruskeaan maaseinään.

”Yuurein Makuta, tulivuoren langennut miekkajumala”, Arnuk puhui pyöritellen sormiaan. ”Elimme helppoa ja loistokasta elämää saaren rannikolla ennen paholaisen saapumista. Elantomme hankimme viljelemällä maata, kalastamalla… Mutta ryöstämällä maan ikikalliolta sen arvometallit? Hah, emme koskaan. Mitäpä me maan rikkauksilla. Me pärjäsimme ilman.”
”Mutta mitä Makuta niillä tekee?” ilman toa kysyi ja ryysti keittonsa loppuun. Ämkoo oli kuullut tarinoita makutoista, langenneista enkeleistä, suuren hengen veljistä. Osan tarinoista toa oli kuullut itsensä Bakmein suusta, ja jopa valkea turaga oli puhunut noista pimeyden hengistä varoen. Ämkoo ei pitänyt suunnasta jonka ko-matoranin tarina oli ottamassa.

”Minä en tiedä mitä Makuta luulee saavuttavansa”, matoran puhui. ”Mutta sen tiedän, että se piru orjuutti monet ystävistäni työskentelemään kaivoksiinsa pitkin saarta. Sinä kävit niistä yhdessä, etkä todellakaan ole nähnyt pahinta.”
”Monet ystävistämme ovat jo kuolleet noihin kirottuihin kaivoksiin”, huoneen nurkassa koko tämän ajan seisonut Leiter puhui. ”Jotkut meistä onnistuivat pakenemaan, kuten näet. Mutta Makuta ei ole tyytyväinen ellei koko saaren kansa ole hänen valtansa alla. Sinä näit mitä hän oli tehnyt kyläläisille sekä turagalle.”
”Se sairaus on siis Makutan työtä?” toa kysyi kummissaan. ”Mitä se hirviö luulee voittavansa työläisiään kiduttamalla?”
”Makuta yrittää kiristää meidät antautumaan”, Leiter vastasi. ”Tauti piinaa ystäviämme niin kauan kuin me vastustamme miekkajumalan valtaa.”
”Tämä ei voi jatkua”, puhui vuorostaan Arnuk. ”Siksi Suuri Henki lähetti meille sinut.”
”Hetkinen!” Ämkoo murahti ja mulkaisi ko-matorania vihaisena. ”Minä en ole missään vaiheessa lupautunut auttamaan teitä.”
”Minä en haluaisi sanoa tätä, mutta taidat olla ainoa toivomme”, le-matoran puhui ja istui Ämkoon viereen. ”Toana varmasti ymmärrät, että tehtäväsi on suojella matoraneja. Ja me tarvitsisimme juuri nyt todella apua.”
”No helvetti”, ilman toa kirosi. ”Mitä minun sitten pitää tehdä? Kävelenkö vain Makutan tykö ja lyön siltä pään irti?”
Arnuk nauroi.
”Olisipa se niin helppoa!” jään matoran sanoi. ”Aivan ensiksi lähdet aamulla mukaamme. Kumppanimme pitävät leiriä saaren länsipuolella. Kokoonnumme siellä, ja päätämme sitten tulevasta. Mutta nyt, toa, lepää. Usko minua, tarvitset sitä.”


Ämkoo vietti yönsä vastarintaliikkeen luolatukikohtaan sijatussa vuoteessa. Karu olkipatja ei ollut kovin kummoinen peti, mutta oli se kuitenkin parempi kuin purjeveneen vaappuva pohja. Ilman Toa tuijotti himmeän valokiven värittämää luolan kattoa rauhattomin mielin pidellen tiukasti kiinni vierellään lepäävästä miekasta.

”Makuta”, mietti toa hiljaa ääneen. Miekkamies oli matkoillaan nähnyt paljon. Toa oli kohdannut pimeyden metsästäjiä, zyglakeja, monia nimettömiä hirviöitä… Mutta varjojen hengen kanssa toa ei ollut koskaan kamppaillut. Makutat olivat olleet vain pelottavia nimiä Atyan ja Bakmein tarinoissa, vanhoja legendoja, melkein taruolentoja. Mutta nyt Ämkoo lepäsi piilossa sellaisen hirviön saarella. Olisiko matoranien auttaminen yhtä kuin itsemurha? Ämkoo tiesi voivansa halutessaan paeta. Mutta jokin outo ääni toan mielen perukoilla käski käymään epätoivoiseen taisteluun. Ehkä toa uskoi voivansa tällä tavalla sovittaa aiemmat syntinsä. Tai ehkä hän oli uhkarohkea ja utelias. Tai vain tyhmä. Ämkoo ei ollut enää varma itsekään.

Toa kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Miehen nukahdettua tämän mieli täyttyi outojen elävien varjojen täyttämistä sekavista painajaisunista.


Elettiin aamun ensimmäisiä tunteja kun vastarintaliikkeen matoranit pakkasivat tavaransa ja lähtivät matkaan. Matoranit olivat tarjonneet toalle tumman matkaviitan, johon kietoutuneena soturi kulki Leiterin kanssa joukon edellä. Le-matoran esitteli toalle saaren maastoa. Matka kävi läpi metsän sen laidalle, josta alkoi vehreä jokien halkoma avomaasto.

”En voi olla huomaamatta”, ilman toa aloitti puhumaan aamuaurinkojen säteiden kurkistaessa esiin pilviverhon takaa, ”että emme kulje suoraan. Emmekö saavuttaisi saaren länsipuolen nopeammin kulkemalla tulivuoren juurta pitkin?”
”Nopeampaa se toki olisi”, le-matoran vastasi ja korjasi reppunsa asentoa. ”Mutta myös liian vaarallista.”
Ämkoo uskoi ymmärtäneensä mistä oli kyse.
”Makutan pojat?”, toa arvasi.
”Heh, niiltä emme ole turvassa missään”, Leiter naurahti surkeana. ”Tulivuoren rinteillä olisimme tietenkin lähempänä Makutaa, ja siinä olisi omat riskinsä, mutta noilla rinteillä asuu jokin jota pelkään ehkä jopa enemmän kuin miekkajumalan kätyreitä.”

Ämkoo ei ollut varma tahtoiko tietää mitä Leiter tarkoitti. Eräs kaksikon takana kulkevista matoraneista kuitenkin päätti liittyä keskusteluun. Onu-matoran heilutti käsiään kuin havainnollistaakseen jotain valtavaa, ja sitten matoran puhui:
”Akuhi Nui! Suuri Silmä! Auringonsyöjä! Olemme mennyttä jos erehdymme sen reviirille!”
Leiter viittoi kumppaniaan vaikenemaan. Ämkoo aikoi kysyä jotain, mutta päätti sitten pysyä hiljaa.

Kului tunti, kului toinen, kolmannen kohdalla Ämkoo menetti ajantajun. Kaksoinauringot valuivat verkkaisesti taivaankantta pitkin seuraten matoran-joukon matkaa. Aamu muuttui päiväksi, päivä illaksi. Vehreä tasanko alkoi muuttua vähäkasvuiseksi hiekkamaaksi. Siellä täällä kasvoi vaaleavartisia pensaita. Leiter neuvoi olemaan syömättä niiden marjoja.

”Väkemme vaikuttaa väsyneeltä”, Leiterin rinnalle kiiruhtanut Arnuk sanoi. ”Luulen, että meidän on pysähdyttävä hetkeksi.”
”Aukealle leiriytyminen ei innosta minua”, mietti Leiter. ”Mutta on totta, että olemme kulkeneet pitkään. Leiriydytään hetkeksi tuolle mäelle. Jatkamme matkaa kun joukkomme ovat saaneet syödä ja lepuuttaa jalkojaan.”
Leiter viittoi matoranit hieman etäämpänä kohoavan matalan mäen tykö. Leiter toivoi mäen antavan joukolle hyvät näköalat ympäristöön ja siten hieman turvaa.

Arnuk alkoi sytyttää nuotiota. Ämkoo istahti kivelle ko-matoranin viereen ja kiskoi sitten valkean miekkansa huotrastaan.
”Komea miekka”, Arnuk puhui vilkuillen sivusilmällä ilman toan asetta.
”Makuta taisi olla samaa mieltä”, Ämkoo murahti katsellen aseensa valkeanhehkuista terää. ”Minusta tuntuu, että paholainen puhui minulle turagan suulla.”
Arnuk hymähti vastaukseksi.

”Mitä tulee miekkoihin”, puhui vuorostaan nuotion lämpöön istahtanut Leiter, ”sinun lienee hyvä tietää, että Tulivuoren Makutan kerrotaan olevan lyömätön miekkamittelössä. Olkoot sapelisi kuinka hieno tahansa, sinun kannattaa varmaan keksiä jokin muu keino pirun kukistamiseen.”
”Hah”, Ämkoo naurahti kuivasti. ”Tunnetteko tarinaa Valkeasta Turagasta?”
Arnuk ja Leiter pudistivat päätään. Hieman etäämpänä ruokatarvikkeiden kimpussa työskennellyt ta-matoran kuitenkin liittyi seuraan, ja alkoi säestää innoissaan:
”Minä tiedän! Valkea Turaga Bakmei! Olen kuullut tarinoita. Tai oikeastaan myyttejä. Kerrotaan, että Turaga Bakmei on taistelutaitoineen kuin toisesta maailmasta! Kuin hirviö!”
”Voin allekirjoittaa tuon”, ilman toa nauroi ja pani miekkansa sivummas. ”Varsinkin viimeisen.”
”Mutta Turaga taitaa olla pelkkää tarinaa”, tulen matoran lisäsi vähemmän innostuneena. ”Jos tämä maailma pitäisi sisällään sellaisia sankareita, meidän ei tarvitsisi pelätä Makutan kaltaisia langenneita henkiä.”
Ämkoo kurotti ja nappasi leivän yhdeltä ohitseen kulkeneelta matoranilta.
”Sankareista en tiedä”, Ämkoo sanoi, ja alkoi aterioida. ”Mutta Bakmei on minun opettajani.”
Kuului hämmästynyttä ja ihailevaa huokailua. Osa matoraneista ei tosin selvästikään uskonut mahtailevan ilman toan väittämää. Nuotion liekit rätisivät kirkkaankeltaisina huokuen lämpöä ympärilleen kun miekkamies tarinoi ympärilleen kokoontuneille matoraneille Bakmein taidoista, ja toan läpikäymästä Valkean Turagan kovasta koulutuksesta. Hetken ajan ilmassa saattoi aistia toivoa.


Ilta oli jo pakenemassa yön tieltä, kun Ämkoo vihdoin päätti tarinansa. Kertomusta kuulemaan kokoontuneen vastarintalaiset heittelivät vielä riviensä takaa hämmentyneitä kysymyksiä, eikä osa heistä ollut vieläkään vakuuttunut toan puheista. Hekin kuitenkin tahtoivat uskoa toan kykyihin. Jos vihreäkasvoinen soturi todella taitoi Turaga Bakmein Aamuyön Muakan, ei kamppailu saaren paholaista vastaan ollutkaan ehkä täysin mahdoton ajatus.

”Kerro vielä miekastasi!” yksi matoraneista huusi. ”Jos kerran sait sen Bakmeilta, se ei taatusti ole tavallinen miekka!”
”Oikeassa olet”, toa vastasi. ”Tämä miekka on Ääri, toinen mahtavista Ikimiekoista, ja…”

Toan tarinan keskeytti jostain pimeydestä kuulunut kammottava ääni. Miekkamies ja matoranit tunnistivat käheän karjunnan välittömästi. Arnuk alkoi polkea nuotiota sammuksiin, huutaen:
”Ne kirotut ovat löytäneet meidät! Piiloutukaa!”
Mutta laakealla iltahämärän värittämällä mäellä ei ollut liiemmin piilopaikkoja. Kauhistuneet matoranit säntäilivät kukin minnekin sammuttaen nuotioitaan ja soihtujaan, tarttuen samalla aseisiin.
Leiter pysytteli hiljaa ilman toan rinnalla. Ämkoo oli kohottanut valkean miekkansa kasvojensa tasalle, ja juuri nyt miekkasankari yritti totuttaa silmänsä pimeyteen.
”Makutan pojat”, Ämkoo kuiskasi hiljaa. ”Mitä ne oikein ovat?”
Leiter sitoi mustasta nahasta valmistetun nuoliviinin olalleen.
”Vanha kieli tuntee ne nimellä rahkshi. Makutan lapsia, jotka varjojen paholainen on repinyt henkiin omasta lihastaan.”
Kylmä hiki valui miekkamiehen naamiota pitkin. Huutoja kuului lisää, tällä kertaa useita. Makutan pojat lähestyivät mäkeä joka puolelta.
”Minä todella toivon, että olet tarinoittesi mittainen taistelija”, le-matoran sanoi ja jännitti jousensa. Matoran tähtäsi ampuma-aseellaan pimeyteen lähestyvien äänten suuntaan. Ilme tämän miru-kasvoilla oli synkkä ja vakava. Lähestyvien petojen äänet sekoittuivat mäellä säntäilevien kauhistuneiden matoranien epätoivoisiin sotahuutoihin. Jotain liikahti pimeydessä, ja Leiter vapautti ensimmäisen nuolensa. Ammus katosi maaston hämärään tavoittamatta kohdettaan.

Silloin Ämkoo näki ensimmäisen rahkshin nousevan mäelle. Olento oli pitkä, laiha ja se käveli kumarassa. Se oli kokonaan tummista teräslevyistä kootun lustohaarniskan ympäröimä, ja sen kumarassa kyttyräselässä kasvoi jotain, joka näytti aivan rikkinäiseltä siipiparilta. Tuo kammottava harja heilahti puolelta toiselle olennon kävellessä raskain askelin ilman toaa kohti. Kammottavinta rahkshissa oli kuitenkin sen pää. Kasvojen tilalla oliolla oli terävänokkainen kypärä, joka muistutti Ämkoota jostakin kammottavasta petolinnusta. Pään kummallekin puolelle oltiin maalattu elottomat punaiset silmät, joiden tyhjä katse sai kylmät väreet kapuamaan toan selkäytimeen.

Makutan äpärä pysähtyi mäen laelle ja käänteli hirveää päätään. Sitten se kohotti aseensa, pitkän salkoaseen jonka päähän oli sidottu pitkä musta terä, ja karjaisi. Sillä samalla hetkellä repesi hirviön nokkakypärä auki neljään osaan, paljastaen kypärän alla piileskelevän kuvottavan iilimatomaisen olennon.
”Kraata”, sai Leiter pelkonsa seasta sanotuksi. ”Rahkshin ainoa heikko kohta.”

Ämkoo oli jo aikeissa syöksyä kauhean hirviön kimppuun, mutta silloin loputkin Makutan pojat nousivat mäelle. Matoranit ja toa olivat nyt viiden sihisevän hirviön ympäröimät. Tulivuoren paholainen oli antanut lapsilleen vain yhden tehtävän: tappakaa matoranit, ja anastakaa toalta tämän kantama miekka.

”Helvetissä tavataan, pojat!” Arnuk huusi ja syöksyi raskasta sotavasaraa kantaen ensimmäisen rahkshin kimppuun. Hetken ajan varjojen hirviö näytti tuijottavan höykkäävää valkeaa matorania hämillään, kuin yllättyen siitä, että pieni olento uskalsi tehdä vastarintaa. Sitten rahkshi kuitenkin käänsi keihäänsä ko-matorania kohti, ja vastasi hyökkäykseen.

Yksi varjon äpäristä lähti harppomaan ilman toaa kohti. Ämkoo heilautti tyhjää kättään kahdesti päänsä yläpuolella, ja osoitti nyrkillään sitten hyökkäävää hirviötä kohti. Taivaan voimat vastasivat ilman toan kutsuun, ja mahtava tuulenpuuska heitti rääkyvän olennon kauemmas. Toinen rahksheista oli kuitenkin ehtinyt jo toan rinnalle, ja Ämkoo ehti juuri ja juuri väistää mustan keihäänkärjen, joka tavoitteli miekkamiehen kasvoja.

Leiter oli kierähtänyt kauemmas, ja le-matoran yritti tarjota suojatulta pakeneville ystävilleen. Pienet nuolet tuskin edes läpäisivät varjo-olentojen väkivahvoja panssareita, ja Leiterin ainoa toivo oli saada osuma rahkshin kraataan. Panssareiden peittämän limahirviön surmaaminen ei kuitenkaan ollut lainkaan helppoa, varsinkaan kun pedot pysyivät jatkuvassa liikkeessä saalistaessaan karkuun juoksevia matoraneja.

Arnuk taisteli urheasti kuin välittämättä tilanteen epätoivoisuudesta. Raskas sotavasara iskeytyi kerta toisensa jälkeen rahkshin keihääseen, mutta pienen matoranin ase ei käynyt lähelläkään vihollisen panssareita. Lopulta ko-matoranin puolustus petti, ja Makutan pojan tumma keihäs pakotti itsensä matoranin rintakehän läpi.

Leiter huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan osuman saanutta ystäväänsä kohti. Silloin kuitenkin toinen rahksheista huomasi vihreänaamioisen tarkka-ampujan, ja hyppäsi tämän kimppuun. Ämkoo kuitenkin ennätti väliin, loikaten koko painollaan pitkäraajaisen hirviön päälle kaataen tämän alleen. Raivostunut rahkshi sähisi vihaisena hakien pitkillä sormillaan Ämkoon kasvoja ja kaulaa. Ilman toa teki väkivaltaista vastarintaa painaen vihreät nyrkkinsä rahkshin ruskeanharmaan kypärän läpi, ja repien tämän sitten auki. Myrkynvihreä kraata rääkyi sylkien läpikuultavaa limaa ympärilleen. Rahkshin kädet ylettivät lopulta toan kurkulle, ja hirviö alkoi kuristaa.

Silloin musta nuoli lävisti varjomadon toisen silmän ja tunkeutui tämän aivoihin. Leiter päästi irti nuolesta, ja Ämkoo repi itsensä irti kuolevan rahkshin otteesta. Miekkamies nousi yskien seisomaan tönäisten le-matoranin olkapäätä kiitokseksi. Kumpikin käänsi katseensa kauempana makaavan ko-matoranin suuntaan tietäen, että oli jo liian myöhäistä.
”Meidän on paettava ennen kuin kuolemme kaikki”, toa ähisi katsellen ympärilleen. Mäki oli jo kauttaaltaan täynnä vastarintaa tehneiden kyläläisten ruumiita. Neljä saalistuksen huumaamaa rahkshia juoksi viimeisten selviytyjien perässä valmiina tekemään näistäkin selvää.
”Minne me pakenisimme”, le-matoran sanoi, eikä edes odottanut vastausta. Avomaastossa pakeneminen tarkoitti vain hieman hitaampaa kuolemaa, eikä le-matoran nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin yrittää viedä mahdollisimman monta varjojen herran kätyreistä mukanaan.
”Kokoa selviytyjät yhteen”, miekkasankari komensi käynnistäessään naamionsa. Kanohi miru alkoi hehkua ja ilman toa kohosi naamionsa voimin taivaalle.

Leiter kutsui viimeiset selviytyjät luokseen häiriten vihollisia viimeisillä nuolillaan. Hätääntyneet matoranit lähtivätkin juoksemaan ystäväänsä kohti, mutta matoraneja paljon suuremmat pedot pysyivät helposti näiden kintereillä.
Silloin taivaalta iskeytynyt puhuri kuitenkin halkaisi joukon. Makutan pojat iskivät keihäänsä kiinni saviseen maahan yrittäen pysyä paikallaan kun ilmamassat alkoivat raivota näiden ympärillä. Matoranit ehtivät väistyä syntyvän pyörremyrskyn tieltä, ja lopulta tuuli repi kyläläisten kammottavat viholliset mukaansa. Ilman toa puristi tärisevät nyrkkinsä yhteen ja pakotti myrskytuulen matkoihinsa rahkshit mukanaan.

Laskeuduttuaan alas huohottava toa putosi polvilleen ja oli vähällä pyörtyä. Soturi kuitenkin pakotti itsensä seisomaan miekkaansa nojaten, ja käskytti luokseen juosseita kumppaneitaan:
”Pelasin meille vain aikaa! Seuratkaa!”


Himmeät tähdet kiipeilivät pitkin taivasta kun surun ja kauhun murtamat selviytyjät seurasivat väsynyttä toaa. Tasanko oli muuttunut epätasaiseksi, ja siellä täällä pimeydessä saattoi erottaa hietikosta pilkistävää huokoista laavakiveä. Jostain kaukaa kantautui pöllön huhuilu.

”Tämä on huono idea”, joukon ainoa po-matoran puhui. ”Etkö ymmärrä minne olet johdattamassa meitä!”
Toa murahti vastaukseksi ja kiristi vauhtiaan. Makutan poikien karmiva valitus oli toistaiseksi kadonnut, mutta soturi oli varma, että hirviöt eivät olleet kovin kaukana.
”Olemme Akuhi Nuin mailla”, po-matoran jatkoi. ”Jos emme tule Makutan poikien tappamiksi, saaren vanha jumala syö meidät.”
”Kertokaa toki jos teillä on parempia ideoita”, Ämkoo ärähti lopulta. ”Mikä tämä Akuhinne sitten ikinä onkaan, hyvällä tuurilla saamme usutettua hirviöt toistensa kimppuun.”
”Sinä et ymmärrä!” ruskea kyläläinen jatkoi. ”Kukaan ei ole uskaltautunut Auringonsyöjän reviirille sen jälkeen kun Makuta langetti valtansa saaren ylle! Saaren muinainen kansa palvoi suurta Akuhia jumalana, ja hekin pelkäsivät hirviötä! Mieluummin antaudun rahksheille kuin ryhdyn Suuren Silmän ateriaksi!”
Kuhmuraisesta maasta kohosi yksi muita suurempi kivenlohkare. Uupunut toa istahti sen juurelle, ja neuvoi matoraneja tekemään samoin. Kukaan ei uskaltanut sytyttää tulta, ja joukkio istui hiljaa pimeydessä kuunnellen maisemasta kantautuvia pelottavia ääniä.

Tuon pienen hetken ajan toa yritti levätä. Miekkamiehen katse käväisi taivaalla, ja sen omituisissa tähtikuvioissa. Ämkoo koitti kerätä itselleen rohkeutta miettien entistä opettajaansa, väkivahvaa veden toaa joka olisi varmasti selvinnyt tästäkin tilanteesta.
”Mitä sinä tekisit nyt, Atya”, Ämkoo kysyi mielessään, kun tämän mentorin kasvot palautuivat toan mieleen. Vastaus tuntui selvältä. Atya ei tuntenut pelkoa. Joukkonsa pettänyt ilman toa ei tiennyt miten Atya oli saavuttanut mahtinsa, mutta yksi asia oli selvä. Turaga Bakmein kovasta koulusta selviytyneelle olisi häpeä kuolla tällä Mata Nuin hylkäämällä saarella, vaikka vastassa olikin itse paholainen ja tämän linnunkasvoiset demonit.

Ämkoo havahtui ajatuksistaan kun jostain tulivuoren rinteen korkeuksista kajahti ääni. Ääni muistutti toaa vanhasta vaskitorvesta, ja hetken ajan soturi oli valmis uskomaan, että lähellä oli apujoukkoja. Matoranien kauhistuneet katseet kuitenkin saivat toivonkipinän oitis kaikkoamaan toan mielestä.
”Auringonsyöjä”, Leiter kuiskasi. ”Se on lähellä.”
Ja toden totta, tulivuoren rinnettä kapusi alaspäin hirvittävä menneiden aikojen petoeläin. Suuri Akuhi Nui oli haistanut matkalaiset, ja näitä jäljittävät Makutan äpärät. Tarkkakorvainen saattoi kuulla kuinka tulivuoren laavahiekka rapisi rahi-pedon neljän vahvan jalan alla.
”Me kuolemme”, po-matoran valitti. ”Me kaikki kuolemme!”
”Hiljaa!” Leiter komensi, mutta turhaan. Pakokauhu sai kiven matoranin lopullisesti pois tolaltaan, ja tämä alkoi huutaa:
”Minä antaudun Makutalle! Parempi sekin, kuin tulla Auringonsyöjän syömäksi!”
Ruskea matoran lähti juoksemaan kauhuissaan pimeyteen. Ämkoo oli vähällä syöksyä perään, mutta silloin pimeydestä kuulunut tukahtunut karjunta sai toan pysähtymään aloilleen.
”Idiootti”, Leiter kirosi ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. ”Paljasti meidät kaikki!”
Rahkshien huudot kiihtyivät ja lähestyivät. Kuului pimeydessä heilahtaneen keihään vihellys ja pienen matoranin kuolinhuuto kun Makutan pojat löysivät saaliinsa. Ämkoo komensi viimeiset matoranit aseisiin ja veti miekkansa jälleen esiin. Jos nyt oli todella aika kuolla, niin toa ainakin kuolisi taistellen.
Rahkshien askeleet lähestyivät. Toa ja matoranit pidättivät hengitystään kun ensimmäisen pedon askeleet kuuluivat jo aivan piilopaikan toiselta puolelta. Ämkoo kuuli kuinka rahkshi haisteli ilmaa, ja kuinka saalistaja kutsui sitten veljensä luokseen.

Silloin toa erotti pimeydessä hehkuvat valtavat silmät. Ne eivät kuuluneet rahkshille. Ei, ne eivät kuuluneet millekään Ämkoon tuntemalle olennolle. Suuri tumma hahmo valui rinnettä pitkin matoran-joukon piilopaikkaa kohti, mutta rahin punaisena loistava katse ei osoittanut toaan taikka kyläläisiin. Akuhi Nui tuijotti reviirillensä tunkeutunutta Makutan äpärää, ja petoeläimen suunnattoman suurissa silmissä loisti alkukantainen viha.

Kaikki tapahtui sekunneissa. Yhtäkkiä rahi-peto ilmestyi aivan Ämkoon vierelle, syöksyi toan ohi, ja sitten se oli rahkshin kimpussa. Kuului kauhistunutta varjo-olennon huutoa, kun rahi-peto riepotteli Makutan lasta puolelta toiselle ja repi sen sitten kappaleiksi. Rahkshin kuollut ruumis kieri vähän matkaa kivikkoista rinnettä pitkin kun Akuhi Nui päästi ilmoille vihaisen röhkäisyn.

Kuunvalo päätti tuona hetkenä valaista tulivuoren rinteen, ja ilman toa uskalsi vilkaista ihmeellistä rahi-eläintä tarkemmin. Näky järkytti ilman toaa, ja tämä älähti ääneen:
”Tuoko on… Auringonsyöjä?”
Ensimmäisenä Ämkoo tuijotti Akuhi Nuin pitkää karvaista kärsää, joka värisi hermostuneen näköisesti punaruskean olennon haistellessa rahkshin etovankatkuista raatoa. Rahin punakarvainen pää oli valtava, eikä siinä siltikään tuntunut olevan tarpeeksi tilaa olennon verestäville punaisille jättiläissilmille. Pään laella heiluivat pienet karvattomat korvat, jotka näyttivät kuuntelevan valppaina ympäristöä. Eläimen ruumis oli roteva ja pitkän karvan peitossa, ja sitä kannattelivat neljä laihaa lihaksikasta jalkaa. Rahin takana heilui köysimäinen karvaton häntä, joka näytti elävän aivan omaa elämäänsä.

Auringonsyöjä nosti hohtavan katseensa Ämkoota kohti ja örähti. Koko rahin ruumis nytkähteli hermostuneena kun petoeläin ihmetteli reviirilleen eksyneitä häirikköjä. Yleensä kukaan tai mikään ei ollut tarpeeksi tyhmä eksyäkseen Akuhi Nuin reviirille. Tänä kohtalokkaana yönä tulivuoren rinteellä kuitenkin riitti väkeä. Tilanne hämmensi ja ahdisti Akuhi Nuita. Yrittikö joku valloittaa sen reviirin?
”P-paikka!” yritti toa käskeä, mutta turhaan. Karvainen auringonsyöjä syöksyi siinä samassa toaa kohti kaataen tämän kumoon. Rahin pitkä kärsä seikkaili pitkin toan vihreitä kasvoja kun eläin koitti päättää olisiko soturista syötäväksi.

Matoranit lähtivät juoksemaan pakoon kukin omaan suuntaansa. Silloin kuitenkin kolme Makutan poikaa ilmestyi huutaen pimeydestä. Ne olivat huomanneet toverinsa kuoleman, ja niillä oli nyt vaikeuksia päättää hyökätäkö matoranien vaiko tuhisevan kärsäperkeleen kimppuun. Yksi rahksheista avasi karmivan kotelokypäränsä ja sähisi uhkaavasti. Sitten se syöksyi rahia kohti ja iski keihäänsä tämän takaruumiiseen.

Rahi rähisi vihoissaan ja loikkasi pois Ämkoon päältä. Ilman toa haukkoi henkeä ja repi itsensä istumaan. Toa katseli epätoivoisena ympärillä leviävää kaaosta, ja huusi:
”Auringonsyöjä? Tuohan on jonkinlainen norsu!”
Leiter auttoi Ämkoon ylös ja ojensi tälle tämän miekan. Le-matoran osoitti alas rinteeseen ja puhui:
”Suunnitelmasi toimii! Paetaan alas kun vielä voimme! Akuhi Nui vei rahkshien huomion!”
Mutta silloin yksi varjo-olennoista pääsi yllättämään kaksikon. Rahkshin keihäs oli vähällä lävistää pienen Leiterin, mutta Ämkoo onnistui potkaisemaan matoranin syrjään. Valkea ikimiekka välähti kuun loisteessa, ja hohtava terä tavoitti rahkshin kaulan juuri oikealla hetkellä. Kraatan hajotessa kappaleiksi elo Makutan pojan ruumiissa sammui, ja varjo-olento lyyhistyi elottomana maahan.

Toinen rahkshi oli kuitenkin ennättänyt Ämkoon taakse. Se potkaisi toan pitkällä koivellaan kumoon, ja kohotti keihäänsä viimeistelläkseen vastustajansa. Leiter huudahti ja syöksyi toan avuksi, mutta rahkshi huitaisi matoranin vaivattomasti sivuun.
Auringonsyöjä repi paraikaa päätä irti kolmannelta rahkshilta. Kärsäeläin kääntyi katsomaan Ämkoon ja terävänokkaisen varjolapsen kuolintaistelua, ja sitten se huomasi maassa makaavan Ämkoon tappaman rahkshin. Pienet rattaat rahin pikkuruisissa aivoissa alkoivat pyöriä. Auringonsyöjä mietti.

Matoranit juoksivat ja kierivät minkä pienistä jaloista pääsivät kauas alamäkeen. Maassa makaava Leiter ei tiennyt seuratako matoraneja vai yrittääkö vielä auttaa taistelevaa toaa. Valinnanvaikeus repi pienen soturin mieltä, ja tämä päätyi heittämään rahkshia mustalla laavakivellä. Kivi kolahti rahkshin lintunaamioon, ja paholaisen kätyrin huomio siirtyi hetkeksi toasta matoraniin. Ämkoo oli aikeissa toimia, mutta silloin tapahtui jotain hyvin odottamatonta.
Suuren Auringonsyöjän pyöreistä silmistä sinkoutunut kirkas valopatsas oli vähällä sokaista toan. Akuhi Nuin kaksoisaurinkojen paisteesta keräämä energia sinkoutui yhtenä mittaamattoman kirkkaana säteenä kauas taivaanrantaan pitäen mennessään korvat täyttävää huminaa. Osuman saanut Makutan poika ei ehtinyt edes huutaa. Rahkshin haarniska paloi hetkessä harmaaksi tuhkaksi, eikä kraatasta jäänyt mitään jäljelle.

Rahkshin pölyiset jäänteet ropisivat maassa makaavan toan päälle, eikä tämä saanut sanaa suustaan. Ämkoo nousi varovasti ylös räpyttäen silmiään, ja pian kirkkaan valon aiheuttamat harhakuvat pakenivat ja toa näki ympäristönsä paremmin. Kaikki rahkshit olivat mennyttä. Matoranit Leiteriä lukuunottamatta olivat jo paenneet, ja yksinäisen le-matoranin hämmästynyt katse kävi vuoroin Ämkoossa, vuoroin suurisilmäisessä pedossa.
Akuhi Nui kuopi maata toisella eturaajallaan ja murisi vihaisesti. Se puhalteli ilmaa ulos kärsästään ja heilautteli piiskamaista häntäänsä ylös ja alas. Ämkoo ymmärsi vihjeen ja nousi seisomaan.
”Norsu”, toa puhui hiljaa ja liikkui Leiteriä kohti. ”Ihan selvä norsu.”
Leiter perääntyi yhdessä Ämkoon kanssa ollen yhä epäuskoinen siitä mitä oli juuri tapahtunut. Pienet kivet kierivät alas rinnettä kun kaksikko valui varovaisin liikkein suuntaan jonne muut matoranit olivat paenneet.
”Tai päästäinen”, Ämkoo pohti. ”Norsu… päästäinen… Norsupäästäinen!”
Mahtava Norsupäästäinen katseli hetken kaksikon pakoa, ja alkoi sitten kaivella rahkshien raadoista syötäväksi kelpaavia osia.


Päästyään alas vuoren rinteeltä joukko lepäsi erään yksinäisen puun juurella, pitäen kukin vuorollaan vahtia. Matoranit nukkuivat levottomasti, ja heidän unensa täyttyivät viime taistelussa kuolleiden kumppanien tuskanhuudoista. Ämkoo taas uneksi koko yön kahdesta valtavasta silmästä, joiden polttava hehku paahtoi jopa hirviömäisen rahkshin hetkessä harmaaksi kasaksi luita ja tuhkaa.

Aamulla vastarintaliikkeen selviytyjät jatkoivat matkaa. He päätyivät taas metsään, jonka vehreä puusto toi aurinkojen loisteen kanssa ainakin hieman turvaa. Matka taittui hiljaa, ja hiljaisuuden rikkoi vain Leiterin ja toan satunnainen sananvaihto. Keskipäivällä joukko pysähtyi syömään, jonka jälkeen he kiirehtivät ehtiäkseen liittolaistensa luo ennen kuin yön pimeys toisi taas uudet vaarat mukanaan.

Metsän reunalla luikerteli syvä joki joka muuttui kuohuvaksi koskeksi. Sen nähdessään Leiter oli vähällä hymyillä, ja matoran huudahti Ämkoolle kosken pauhun yli:
”Vastarintaliikkeen tukikohta on aivan lähellä! Meidän täytyy vain ylittää joki, ja olemme perillä!”
Matoranit kahlasivat joen matalimman kohdan yli kiireellä, sillä kuut olivat jo nousseet tummenevalle taivaalle. Yö teki taas tuloaan, ja jokainen selviytyjistä tahtoi nyt painua maan alle turvaan lepäämään ystäviensä luo.

Joen toisella puolella maasto muuttui jälleen kerran harmaaksi. Maasta nousi joka puolelta korkeita teräviä kivenlohkareita, eikä joidenkin kivien pinnassa elävän sinertävän sammaleen lisäksi missään näkynyt elonmerkkejä. Muutama lintu viisti kujertaen pitkin taivasta, mutta kosken pauhun jäädessä taaemmas oli aivan hiljaista. Leiter asteli joukon edellä, mietteliäs ja hieman huolestunut ilme kasvoillaan.

”Tämä on outoa”, le-matoran puhui. ”Ystäviemme luulisi jo huomanneen meidät. Miksei kukaan ole vastassa?”
Ilman toa pysyi hiljaa. Paha epäilys täytti toan mielen, kun tämä laski mustan viittansa hupun päästään ja vei kätensä varmuuden vuoksi miekkansa kahvalle. Leiterin epävarmuus kieli siitä, että jotain pahaa oli tekeillä. Olivatko Makutan kätyrit ehtineet tänne ennen heitä?
Mutta rahksheja tai muitakaan pimeyden olentoja ei näkynyt, kuten ei myöskään matoraneja. Kaikkialla oli täysin hiljaista, ja kuun kylmä valo maalasi pimeän kalliomaiseman sinertäväksi.
Ämkoo tunsi, kuinka ilma tuntui muuttuvan tukahduttavan raskaaksi. Toa muisti tämän tunteen. Saman tunteen, jonka hän oli tuntenut kuolemaa tekevän riivatun turagan maanalaisessa majassa. Toa kiskaisi miekkansa näkyville ja komensi matoranit piiloutumaan kallioiden taakse. Jokin oli tulossa.

Ämkoo tiesi, että hänen tulisi itsensäkin piiloutua, mutta jokin voima sai toan nauliutumaan niille sijoilleen. Ämkoo laski miekkansa rinnalleen, pidellen tiukasti kiinni sen kahvasta. Toa hengitti kiivaasti ja tämän kasvot hikoilivat. Yhtäkkiä taivas näytti mustemmalta kuin koskaan, ja tuntui kuin ympäröivän kivisen maiseman varjot olisivat heränneet eloon. Varjot liukuivat maata pitkin yhteen Ämkoon edelle, ottivat muodon ja nousivat sitten ylös yön täyttämää taivasta kohti. Leiter ja muut matoranit katsoivat piiloistaan kauhuissaan, kun Langennut miekkajumala ilmestyi toan eteen.

Kanohi
Onnittelen sinua, toa”, Tulivuoren Makuta lausui pehmeällä äänellä, jossa kuului koko yön mustuuden paino. ”Lähetin poikani perääsi, mutta seisot silti siinä. Myönnän, että saatoin aliarvioida sinut.
Ämkoo vapisi katsoessaan edessään seisovaa paholaista. Makuta oli valtava, ainakin kaksi kertaa Ämkoon pituinen. Varjojen herran vartalo oli laiha, ja se oli kokonaan samanlaisten panssareiden peitossa kuin mitä Ämkoo oli rahksheilla nähnyt. Nämä panssarit olivat kuitenkin väreiltään mustaa ja punaista, ja ne kiiltelivät uhkaavasti taivaan kuunsirppien loisteessa. Makutan kasvoilla lepäsi pitkä punainen naamio, jollaista Ämkoo ei ollut aikaisemmin tavannut. Oudon naamion otsasta työntyivät ulos kammottavat pitkät sarvet, jollaiset työntyivät esiin myös naamion poskien aukoista. Naamion silmäaukot olivat pitkät matalat viirut, ja niiden takaa paistoivat kirkkaanpunaisina hehkuvat silmät. Naamion takaa valui Makutan selkäpuolella hopeanharmaana hohtava harja, kuin metalliset hiukset.

Makuta asteli pitkin askelin toaa kohti kohottaen suurten harmaiden sormiensa pitelemää valtavaa mustaa miekkaa. Miekka oli kuin varjo itsessään. Se näytti pelkältä punahehkuiselta tyhjyydeltä Makutan valtavassa kourassa, ja toaa pelotti edes ajatella, että mitä tuollaisen valtavan aseen osuma saattaisi saada aikaan. Miekka Ämkoon kourassa vastasi Makutan varjoterän mustaan hehkuun syttyen palamaan entistäkin kirkkaammin valkoista valoaan, ja ikimiekan hohde sai Makutan pysähtymään aivan Ämkoon eteen.

Minä olen Yuurein Makuta, Tulivuoren Jumala”, Makuta puhui. ”Tunnistan tuon miekan. Mistä olet saanut sen, toa?
”Missä matoranit ovat?” kysyi vuorostaan Ämkoo väistäen varjojen herran kysymyksen. Toa toi miekkansa hitaasti itsensä ja Makutan väliin yrittäen pitää edessään kohoavaan miekkademoniin edes jonkinlaisen etäisyyden.
Meillä kaikilla on heikkoutemme”, varjodemoni puhui raskaalla äänellään. ”Tohungojen heikkous on loputon tyhmyys. Ystävänne antautuivat minulle jo kauan ennen saapumistanne. Joskin se oli heiltä viisas päätös. Te sen sijaan… Kaivoitte oman hautanne kun päätitte kääntyä minua ja poikiani vastaan. Jos olisitte hyväksyneet paikkanne, olisitte säästäneet henkenne.
Pelko oli vähällä saada toan sekoamaan kun tämä katsoi suurta Makutaa suoraan silmiin. Atyan ja Bakmein armottomat opit kuitenkin alkoivat vilistä Ämkoon mielessä, ja tämä sai kerättyä rohkeutensa kuin ihmeen kaupalla kokoon. Toa puristi miekkaansa molemmin käsin ja kohotti sen sitten öistä taivasta kohti.
”Kyläläisten paikka ei ole pimeissä kaivoksissa”, Ämkoo puhui Makutaa uhmaten ja alkoi pyörittää miekkaansa päänsä yläpuolella. ”Lähetä saastaiset lapsesi tekemään kaivuutyöt puolestasi!”
Makuta nauroi hidasta naurua nostaen toisen kätensä kasvojensa tasalle. Maa tuntui jyrisevän kun yön varjot kokoontuivat herransa ympärille.
Minä en tarvitse enää maan aarteita, kiitos sinun”, Makuta sanoi. ”Työni mahtavimman miekan äärellä päättyi, kun sinä toit Ikimiekan saarelleni. Nyt minun tarvitsee vain kiskoa se kuolleista sormistasi, kunhan kerrot ensin missä sen sisar on.
Ämkoo ymmärsi vihdoin kaiken. Sen, miksi saaren matoranit oltiin pakotettu kaivamaan metalleja saaren ikikalliosta. Ja sen, miksi Makuta oli aloittanut raivoisan ajojahdin Ämkoon löytämiseksi. Ilman toa pysäytti miekkansa, ja vihreä elementtivoima alkoi kipinöidä soturin ympärillä.
”Minä olen toa Ämkoo”, miekkamies lausui. ”Turaga Bakmein viimeinen oppilas. Valmistaudu kuolemaan.”
Makutan silmät laajenivat tämän kuullessa Valkean Turagan nimen. Sitten varjojen herra kuitenkin nauroi taasen:
Bakmei! Hah, kuinka sopivaa! Näytä minulle, toa! Näytä minulle Valkoisen Turagan taistelutekniikka!
Ilman toaa ei tarvinnut pyytää kahdesti. Ämkoo heilautti ikiterällä kerran valtavaa Makutaa kohti, ja silloin toan keräämä ilmapatsas hyökkäsi saaren hallitsijan kimppuun. Hetken ajan näytti siltä, että Makuta olisi kaatunut, mutta yön varjot tukivat herraansa ja nostivat tämän takaisin pystyyn. Makuta vastasi hyökkäykseen valtavan miekkansa väkevällä iskulla.

Matoranit tekivät hidasta pakoa takaisin kohti jokea ja sen takana kasvavaa metsikköä. Leiter kuitenkin pysytteli paikoillaan, osittain pelon kangistamana, osin halusta auttaa toaa tämän mahdottomassa mittelössä. Vihreänmusta matoran tiesi, että yö oli kaikista huonoin aika haastaa Makuta taisteluun, ei niin, että se olisi päiväsaikaankaan ollut millään tapaa hyvä idea. Mutta näinä yön pimeinä tunteina luonnon varjot vahvistivat valtiastaan, eikä ilman toalla ollut taidoistaan huolimatta mahdollisuuksia pärjätä tuossa taistelussa. Kaikesta huolimatta Ämkoo kuitenkin taisteli urheasti. Tulivuorisaarellekin kiirinyt Bakmein maine herätti toan sisimmässä pientä toivoa voitosta. Jopa Makuta tunsi Bakmein nimen, ja Ämkoo tunsi vanhan turagan taistelutaidon salat. Ja mitä Atya sanoisikaan kuullessaan Ämkoon vapauttaneen saaren Miekkapaholaisen vallasta! Tämä oli Ämkoon mahdollisuus sovittaa aiemmat virheensä. Hänen täytyi ainoastaan kukistaa jumala.

Makutan varjomiekan väkivaltaiset sivallukset muistuttivat toaa siitä, että tehtävä ei ollut helppo. Makuta liikkui aivan liian nopeasti kokoisekseen, ja Ämkoosta näytti siltä kuin Makuta olisi kaiken aikaa muuttanut muotoaan. Välillä Makuta oli valtava, ja iski Ämkoota kohti korkealta yläilmoista. Yhtäkkiä hänen edessään seisoikin paljon nopeampi ja pienempi olento, joka pisti miekallaan tappavan tarkasti toaa kohti. Yö tanssi villinä Makutan ympärillä, eikä Ämkoon taisteluun valjastamat tuulen voimat tuntuneet saavan paholaisesta lainkaan otetta.

Mutta yhtä asiaa Yuurein makuta varoi ja pelkäsi, ja se oli Ääri. Miekkajumala tunsi Ikimiekan terässä piilevän muinaisen voiman, ja osuma siitä olisi kohtalokas jopa Makutalle itselleen. Siksi paholainen varoi visusti jotta ei saisi pienintäkään haavaa ihmeellisestä miekasta. Pian tuo muinainen ase olisi Makutan hallussa, ja Miekkajumalan kauan jatkunut etsintä mahtavimman miekan löytämikseksi kävisi päätökseen.

Asekätesi on vahva!” Makuta kehui lyöden toan miekallaan kauemmas. Ämkoo sai varjoterästä osuman, ja kaatui kierien kallioiselle pientareelle. ”Mutta se ei riitä minun nujertamiseeni. Anna miekkasi minulle, niin säästän henkesi ja saat palvella minua!
Ämkoo nousi ylös ja sylkäisi Makutan suuntaan.
”Minä en kumarra sinulle”, toa sanoi ja pyyhkäisi verta suupielestään. ”Etkä sinä saa tätä miekkaa. Valkoinen Turaga kaivaa luuni ylös ja tappaa minut uudestaan jos erehdyn antamaan tämän terän kaltaisellesi viholliselle.”
Makuta syöksyi pikimustan liekin lailla lähemmäs Ämkoota muuttuen tällä kertaa pienemmäksi ja solakammaksi. Varjo pysähtyi aivan miekkatoan eteen, ja painoi sitten aseensa Ämkoon miekkaa vasten.
Sinun heikkoutesi on ylpeys”, Makuta ja painoi toan miekkaa koko voimallaan alaspäin. ”Onko etelän toien koodi todella henkeäsi tärkeämpi?
Ämkoo antoi Makutan painon alla periksi ja kierähti täpärästi sivuun varjomiekan tieltä. Toa huudahti huitaisten avokämmenellään Makutaa kohti, ja silloin terävä tuulenpuuska onnistui yllättämään varjo-olennon. Ilman toa loikkasi hieman kauemmas.
”Puhu vain omasta puolestasi”, toa puhui uhmakkaaseen sävyyn. ”Sinä tässä ylpeä olet. Pidät itseäsi voittamattomana, vaikka olet samanlainen kuolevainen kuin me muutkin. Jos kerran olet voittamaton, miksi väistät noin hanakasti miekkani terää?”
Jos Makutan naamio olisi kyennyt ilmeisiin, se olisi nyt hymyillyt. Miekkademoni nousi seisomaan, ja nosti oman varjonsa olkapäilleen mittaviksi mustiksi siiviksi.
Typerä etelän soturi”, Makuta pilkkasi. ”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste. Se heikentää minua, mutta nyt on yö. Ja minä olen yö. Kukaan ei kykene peittoamaan minua niin kauan kuin aseenani on yön hämärä ja sen loputon tyhjyys.”
Makuta löi kerran siivillään ja lehahti Ämkoon eteen. Miekkamies iski terällään siivekästä pirua kohti, mutta Makuta onnistui väistämään lyönnin. Sitten Makutan pitkä käsi ojentui Ämkoota kohti ja tarttui tätä kasvoista. Toisella kädellään Makuta tarttui Ämkoon miekkakäteen koittaen vääntää Ikimiekan toan otteesta.
”Valkoisen Turagan opit eivät pelasta sinua, toa. Saatat olla vahva, mutta sinä et ole Bakmei.”

Leiter hyppäsi esiin kiven takaa ja lähti juoksuun auttaakseen uutta ystäväänsä. Mutta matoran tiesi, että ei voisi tehdä mitään. Epätoivossaan matoran ampui viimeisen nuolensa Makutaa kohti, mutta varjojen herra ei tehnyt elettäkään piskuisen iskun torjumiseksi. Makutan ei tarvinnut.
Mutta aivan toinen isku tuli Miekkajumalalle yllätyksenä. Ämkoo avasi suunsa, yski ja kakoi, ja toan suusta työntyi esiin lyhyt molemmin puolin teroitettu tikari. Makuta irrotti nopeasti otteensa toan naamiosta, ja tämä antoi Ämkoolle tilaisuuden tarttua tikariin ja iskeä sillä Makutaa kohti. Tikari pureutui syvälle Makutan kaulaan, ja kivusta huutaen varjo-olento pudotti toan maahan.

Pudottuaan alas miekkamies iski vielä kerran miekallaan Makutaa kohti. Ilmavirta heitti yllätetyn paholaisen kauemmas, ja toa sai tilaisuuden lähteä nopeaan syöksyyn Leiteriä päin. Soturi tarttui matoran-kumppaniaan ranteesta, juoksi minkä jaloistaan pääsi etäämpänä pauhaavalle joelle, ja hyppäsi sitten kuin salamana virran vietäväksi.

Tulivuoren Makuta kirosi tuntemattomalla kielellä ja repi tikarin irti kaulastaan. Sitten Makutan sarvipäinen naamio alkoi palaa kirkkaanpunaisena ja tikarin aiheuttama haava sulkeutui. Siivet Makutan selässä surkastuivat ja katosivat, ja pian varjodemoni liukeni itsekin yöhön. Makuta tiesi, että taistelu ei jäisi tähän.


Ämkoo ja Leiter olivat pitkään pauhuavan virran vietävinä. Vältettyään täpärän hukkumiskuoleman kaksikko nousi lopulta maihin. Aamu sarasti, ja he olivat taas metsässä, mutta tämän metsän puut olivat korkeampia, ja niiden lehdet olivat palavan oranssit. Metsä näytti kauniilta, ja maisema oli jollain oudolla tavalla rauhoittava kaiken kaksikon kokeman kamaluuden keskellä.

”Missähän muut ovat”, Leiter mutisi huoli ystävistään äänessään.
”Varmasti turvassa”, miekkatoa koitti lohduttaa. ”Saavuttivathan he metsän.”
Kaksikko oli hiljaa. Molemmat tiesivät, että Makutan läsnäolo saattoi hyvinkin tarkoittaa, että metsä kuhisi verenhimoisia rahksheja. He saattoivat vain toivoa, että muut matoranit olivat ymmärtäneet piiloutua.
”Minua kiinnostaisi myös tietää”, toa aloitti vuollen katkaisemastaan puunoksasta itselleen keihästä. ”Että missä oikein olemme. Ja mitä teemme seuraavaksi.”
Leiter hymähti katsellessaan kuinka ilman toa kahlasi joen rantavedessä puukeihäänsä kanssa. Le-matoranin katse siirtyi sitten ympäröivään satumaiseen metsään, ja matoran vastasi:
”Tunnen tämän metsän, mutta en ole käynyt täällä aikoihin. Alue oli meille joskus pyhä. Saaren toa asui täällä.”
Ämkoo oli hetken vaiti, kunnes epäonninen kala erehtyi uimaan toan lähelle. Puukeihäs käväisi kerran vedessä, ja sitten toa heitti saalistamansa karpin rannalla istuvalle toverilleen.
”Toa?” Ämkoo kysyi. ”Miksi kuulen tästä vasta nyt?”
Leiter otti kopin ja alkoi tehdä tulta.
”Toa on ollut kuollut jo pitkään. Ajattelin, että tiedolla ei ole nykyhetken kannalta merkitystä.”
Miekkamies nappasi vielä toisen taimenen, hieman aikaisempaa suuremman, ja kahlasi sitten rantaan. Hetken kuluttua kalat paistuivat iloisesti kipinöivän nuotion yllä.
”Makuta siis tappoi hänet”, Ämkoo sanoi pahoittelevaan sävyyn. Toan yllätykseksi Leiterin kasvoilla käväisi kuitenkin outo virne, ja matoran korjasi:
”No… Ei. Sinä näit mihin Auringonsyöjä pystyy. Toamme menehtyi jo ennen kuin Makuta saapui saarelle.”

Ämkoo tiesi, että Leiterin kertomalle ei olisi saanut nauraa. Kaikkien viime päivien kamalien kokemusten keskellä mielikuva valtavan Norsupäästäisen käristämästä huono-onnisesta toasta oli kuitenkin niin typerä, että ilman toa ei voinut olla repeämättä nauruun. Ja ihme kyllä tuohon nauruun yhtyi myös Leiter.
”Teillä on aivan kamala saari”, Ämkoo räkätti ja upotti hampaansa paistettuun kalaan.
”Niin on, mutta se on meidän saaremme”, matoran vastasi ja alkoi itsekin syödä.
Ruokailun ajan kaksikko koitti olla kevein mielin, ja ajattelematta makutaa tai metsässä ehkä vaanivia hirveyksiä. Leiter koitti jopa kertoa toalle vitsin. Ämkoo ei uskaltanut myöntää kuinka huono Leiter oli siinä.

Aamupäivä kului vanhan toan metsässä samoillessa. Kaksikko löysi polun, ja he päättivät seurata sitä. Välillä he pysähtyivät kummastelemaan joihinkin puihin kaiverrettuja outoja merkkejä. Kun niitä katsoi tarpeeksi pitkään, saattoi niissä uskoa erottavan naamioita. Metsä tuntui muutenkin omituiselta. Metsän ilma tuntui raskaalta, mutta ei samalla tavalla raskaalta kuin Makutan ahdistava läsnäolo. Tuntui siltä, kuin metsä olisi koko ajan tunnustellut ja tarkastellut kulkijoita. Ämkoo oli melkein valmis uskomaan, että metsällä oli sielu, ja että ikivanhat puut tahtoivat suojella kovia kokenutta parivaljakkoa.

Aika kului, ja metsä muuttui tiheämmäksi. Puiden lehdet alkoivat saada tummemman, syvemmän värin ja puut muuttuivat paksummiksi. Leiter uskoi heidän saapuneen metsän vanhimpaan osaan. Korkealla kasvava oksisto kahisi hiljaa, ja metsän pohjalla liikkui outoja hyönteisiä, jotka kipittivät pakoon matkalaisten tieltä. Korkealla puissa hyppi myös pieniä apinoita, jotka huutelivat varoitushuutojaan seuraten tarkkaavaisina toan ja matoranin kulkua.

Yhtäkkiä tiheä metsä avautui auringonvalon täyttämäksi aukeaksi. Ämkoo juoksi aukiolle ihmeissään, ja huomasi sitten alueen keskellä kohoavan oudon rakennelman. Se oli miltei kokonaan kuolleiden oksien ja lehtien peitossa, eikä Ämkoo siksi voinut nähdä mikä se oli. Toa kuitenkin tunsi rakennelmasta sykkivän alkukantaisen voiman, eikä toa voinut olla ryntäämättä lähemmäs.
”Mikä se on?” Leiter kysyi kummissaan ilmestyen itsekin aukiolle. Toa kiersi löytämäänsä laitetta hämmästyneenä ja vastasi sitten:
”Suva! Vanhan toanne suva!”
Ämkoo kutsui tuulta luokseen ja puhalsi sitten lehtipeitteen pois ikivanhan suvan yltä. Ja kyllä, se oli todellakin kanohi suva. Pyöreän kivilaitteen keskelle hakattu ikiaikaisen näköiset toa-kasvot tuijottivat ilman toaa tyhjillä harmailla silmillään. Samanlaisia kasvoja oli suvan ympärille hakattu kuusi kappaletta, ja Ämkoon yllätykseksi joitakin niistä koristivat naamiot.
”Minä tunnen nämä naamiot”, Ämkoo puhui innoissaan kiertäen suvaa ympäri. ”Tuo tuossa on kanohi hau, tuo taas kakama, tämä taas rau. Matatu Ja vielä pakari.”

Voimanaamiot olivat Leiterillekin tuttuja. Matoran ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että ikivanhat kanohit olivat yhä paikoillaan. Leiter asteli Ämkoon vierelle ja painoi pienen kätensä suvaa vasten. Matoran hätkähti.
”Sinäkin tunnet sen?” Ämkoo kysyi. Matoran vastasi nyökkäämällä, ja toa jatkoi: ”Suva toimii yhä. Metsän, ei, ehkä koko saaren voimat koskettavat meitä sen kautta. Tätä on vaikea selittää, ja en ymmärrä sitä ihan täysin itsekään. Mutta toana minun kai kuuluukin aistia se. Ja oli tuo voima peräisin mistä hyvänsä, se tuntuu vihaiselta.”
Leiter tunsi samoin. Suvaa koskettaessa tuntui kuin koko saari olisi puhunut matoranille, käynyt raivostunutta sanatonta keskustelua. Mutta saaren raivo ei kohdistunut matoraniin, taikka sen enempää tämän vierellä seisovaan toaan. Yuurei vihasi makutaa. Metsien, kallioiden ja vuoren henget tahtoivat vapaaksi pahan hengen vallan alta.
”Mitä luulet”, Leiter pohti. ”Pystyisitkö sinä… käyttämään tätä? Tarkoitan, että sinä olet kuitenkin toa.”
”Jaa”, Ämkoo vastasi. ”Kai se on mahdollista. Tuskin helppoa, mutta suva tuntuu yhteistyökykyiseltä.” Toa siveli ikivanhaa kivirakennelmaa sormillaan. Näytti melkein siltä, että suva olisi vastannut kosketukseen hohtamalla heikkoa vihreää valoa.
”Naamioista olisi taistelussa hyötyä”, le-matoran jutteli toiveikkaana ja irrotti yhden naamioista suvasta. Leiter hankasi suurimmat liat kanohi raun pinnasta ja tarkasteli sitä.
”Mutta en minä sitä hirviötä niiden turvin päihitä”, ilman toa mutisi onnettomana. ”Ellei joku näistä satukin aivan sattumalta olemaan Varjopaholaisen tuhoamisen mahtinaamio…”
Leiter naurahti ja ojensi puhdistamansa naamion Ämkoolle.
”Meidän tuurillamme ei”, matoran sanoi. ”Mutta tuskin näistä haittaakaan on.”

Ilman toa kävi mielessään läpi Makutan kanssa käytyä taistelua pyöritellen vanhaa kanohia käsissään. Mietteliään näköinen toa oli jo painamassa naamiota takaisin paikoilleen, kunnes tämä näytti saaneen idean.
”Minä tiedän mitä me teemme”, Ämkoo nauroi puristaen kanohia tiukasti käsissään. ”Mutta meidän täytyy houkutella Makuta piilostaan juuri oikeaan aikaan.”
Le-matoran katseli toaa kysyvästi. Tajuttuaan, että toa tuskin kertoisi suunnitelmaansa, matoran vastasi:
”Tuota, jos olet varma tästä, niin Makutan houkuttelu tuskin on ongelma. Miekkapaholainen tahtoo sinut. Minä voin hoitaa sen pirun luoksesi.”
”Tekisitkö sen?” Ämkoo kysyi kiitollisena. Jännitys valtasi toan, ja tämä tarttui Leiteriä kämmenestä.
”Minä lupaan, että tämä toimii”, toa lupasi. ”Tai jos ei, niin ainakin lähdemme tyylillä.”
”Voin vain luottaa sinuun”, matoran virnisti. ”Ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa.”

Parivaljakko lupautui tapaamaan toisensa uudestaan kolmen päivän kuluttua paikassa jossa taistelu Makutan kanssa oli tapahtunut. Leiter ei voinut olla pelkäämättä tulevaa, mutta matoran keräsi viimeiset rohkeutensa rippeet ja lähti toimittamaan toan tälle antamaa tehtävää. Ämkoo taas jäi ikivanhan suvan luo etsimään yhteyttä saaren muinaisiin voimiin. Toa tosin tiesi, että hän ei tulisi oleilemaan paikalla kauaa. Hänellä olisi muutakin tekemistä.


”Minulla on viesti toalta!” huusi jyrkälle kalliolle noussut le-matoran pimenevän illan varjoista nousseille Makutan pojille linnunkasvoisten demonien piirittäessä matorania salkoaseidensa kanssa. ”Viesti Tulivuoren herralle! Antakaa minun puhua Makutalle!”

Makutan lapset tarttuivat matoraniin ja lähtivät kuljettamaan Leiteriä herransa luo. Le-matoran saattoi vain toivoa, että selviäisi Ämkoon suunnitelmasta hengissä.


Haastaa minut?” mustalla valtaistuimellaan istuva Tulivuoren valtias toisti katsellen eteensä tuotua pientä kyläläistä. Leiter piti katseensa visusti Makutan tulivuoren seinämään louhitun valtaistuinsalin tummassa lattiassa, ja puhui:

”Toa Ämkoo haluaa haastaa teidät. Kaksitaistelu kosken varrella auringonlaskun aikaan. Voittaja vie Ikimiekan.”
Tulivuoren Makuta nojasi toiseen nyrkkiinsä tuijottaen matorania.
Tämä on ansa”, Miekkajumala puhui sitten. ”Mutta hyvä on. Haluan nähdä mitä Bakmein nulikalla on mielessä. Vie vastaukseni toalle, tohunga.
Le-matoran kumarsi teennäisen nöyrästi ja kääntyi Makutan äpärät kannoillaan. Makuta kohotti kättään ja rahkshit antoivat Leiterin mennä.
Syteen tai saveen”, matoran mietti hiljaa mielessään lähtiessään laskeutumaan alas tulivuoren rinteeseen hakattuja portaita.


”Minä syön sinut jos yrität huijata minua”
”En minä yritä huijata sinua”
”Voin silti syödä sinut”
”Tee miten haluat sitten kun tämä on ohi”

Taivaan vähät pilvet loistivat kullanruskeina ilta-auringon valossa. Koski kuohusi jossain kauempana. Tulivuoren Makuta seisoi suorassa nojaten edessään pitämäänsä mustaan miekkaansa. Välillä varjo-olento taivutteli niskaansa kärsimättömän näköisenä. Lopulta Miekkajumala kyllästyi seisomaan hiljaa kivien ympäröimällä taisteluareenalla, ja tämän raskas ääni rikkoi hiljaisuuden:
Toasi on myöhässä, tohunga.
”Ei huolta, hän saapuu kyllä pian”, Leiter vastasi aukean alueen perältä. Ämkoota ei näkynyt missään, ja Leiter alkoi hermostua.
Toivottavasti. Muuten typerä kujeilunne maksaa henkesi.

”Se tuli minun reviirilleni”
”Tiedän”
”Kukaan ei saa tulla minun reviirilleni. Sinäkin tulit minun reviirilleni!”
”Tein sen vahingossa”
”Se ei tehnyt sitä vahingossa”
”Ei niin”
”Minä syön sen”
”Pidän ajattelutavastasi”

Makuta harkisti jo vakavissaan pienen le-matoranin teurastamista, mutta silloin jostain kuului nopeita askelia kun neljä tavattoman nopeaa koipea hakkasivat maata allaan. Makuta käänsi katseensa pois kosken suunnasta, kauas harmaiden kivipaalujen täyttämään horisonttiin, ja silloin Makuta näki mikä häntä lähestyi.
Onko tuo-

Tulivuorisaaren vanhan jumalan silmät leimusivat vihasta ja katkeruudesta kun se ravasi kohti saaren demonista valloittajaa. Suuren ja mahtavan Norsupäästäisen selässä istui toa Ämkoo, kasvoillaan Rau, kääntämisen naamio.
”Minä syön sen”, Norsupäästäinen uhosi kiihdyttäen vauhtiaan. Ämkoo piteli toisella kädellään tiukasti kiinni päästäisen niskavilloista. Toisessa kädessään toa piteli miekkaansa, jonka terässä välkkyi Norsupäästäisen silmien punainen leimu.
”Syö ihmeessä!” Ämkoo vastasi Päästäiselle nauraen. ”Mutta muistathan mitä sinun täytyy ensiksi tehdä? Muistatko mitä kerroin sinulle?”
”Minä syön sen”, Norsupäästäinen toisti kuuntelematta sanaakaan siitä mitä toa puhui.

Tämä on typerintä mitä olen koskaan nähnyt”, Makuta julisti miltei pettyneenä. Varjojen herra kutsui mielessään poikansa luokseen, ja jossain kauempana rahkshit vastasivat isänsä kutsuun. Makuta kohotti miekkansa ja valmistautui lyömään lähestyvän rahi-pedon kappaleiksi.
Leiter ei tiennyt mitä sanoa. Matoran kuitenkin tiesi mitä oli tulossa, ja kyläläinen tiesi piiloutua välittömästi lähimmän kiven taakse.

”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste”, toisti toa Ämkoo Miekkajumalan sanat mielessään.

Makuta ei ymmärtänyt väistyä ajoissa pois ilmaan hypänneen Norsupäästäisen katseen tieltä. Maailman täytti jälleen kerran korvat rikkova humina, kun taivaan aurinkojen polttava energia vapautui Norsupäästäisen valtavista silmistä suoraan kohti pimeyden olentoa. Makuta huusi ja karjui kun valtava valopatsas pakotti tiensä kohteensa läpi. Tuon pienen – mutta Miekkajumalan mielestä ikuisuudelta tuntuneen – hetken ajan maailma oli kirkas, ja varjo sai väistyä valon tieltä. Lopulta viimeinen valonpisara pakeni Norsupäästäisen silmistä, ja kärsäeläin putosi jaloilleen maahan Makutan rinnalle.

Ämkoo hyppäsi alas rahin selästä, ja naamio toan kasvoilla muutti muotoaan. Väkevyyden naamion ilmestyttyä toan kasvoille iski tämä nyrkkinsä maahan lyyhistyneen Makutan riekaleen kasvoihin. Savuava varjohenki älähti tuskasta ja tarttui miekkaansa. Ilman toa kuitenkin onnistui torjumaan Makutan iskun.
Säälittävä pelkuri”, Makuta kirosi ja haki uudestaan muotoaan. Rahkshit huusivat taisteluhuutojaan jossain kaukaisuudessa. Norsupäästäinen haisteli vihaisen näköisenä ilmaa ja lähti juoksemaan Makutan lapsien lähestyviä ääniä kohti.
Ilman toa ei vastannut Makutan syytökseen muuten kuin iskemällä miekkansa uudestaan varjo-olentoa päin. Silloin Makuta kuitenkin kokosi itselleen savuavat siivet, ja heittäytyi niiden voimin kauemmas.
Niin lähellä, toa… Mutta minä kostan tämän. Ja usko minua, sinä et odota innolla sitä päivää!
Makuta nousi taivaalle kuin suurena savuavana peittona, ja lähti sitten liitämään taivasta pitkin tulivuorella sijaitsevaan luolaansa. Ämkoo huusi hetken karzahnia varjoperkeleen perään, ja käynnisti sitten naamionsa.
”Leiter!” toa huusi. ”Pysy hengissä! Ja jos en palaa, ei muisteta pahalla!”
”Odota!” kuului matoranin vastaus kivikon takaa, mutta liian myöhään. Toa oli jo kohonnut ilmaan naamionsa voimin, ja puskenut itsensä tuulten siivin kiivaaseen takaa-ajoon.

Kanohi

Kirottu Auringonsyöjä!”, Tulivuoren Makuta karjui laskeutuessaan korkeakattoisen valtaistuinsalinsa kiviselle portille. Savuava varjokasa otti jälleen tunnistettavamman muodon, mutta entistä pienemmän ja heikomman. Auringonvalo oli repinyt osan Makutan voimasta mennessään, ja paholaisella kestäisi aikansa koota itsensä taas täysiin voimiinsa. Makuta astuikin nyt luolansa pimeyteen nuolemaan haavojaan, odottamaan tilaisuutta seuraavaan iskuunsa.
Mutta Makutan kauhuksi myös ilman toa laskeutui taivaalta tulivuoren rinteelle. Makuta kääntyi katsomaan rinnettä pitkin syöksyvää soturia, ja hyökyi sitten pakoon luolan pimeyteen.
”Odota perkele!” Ämkoo karjui samalla kun naamio toan kasvoilla otti taas uuden muodon. Ämkoo lähti nopeuden naamion siivittämänä kiitämään luolan suuaukkoa kohti.

Hikipisarat lensivät pitkin pimeässä kiviluolassa juoksevan toan kasvoja, kun tämän naamio muuttui takaisin kulmikkaaksi miruksi. Makutan koruttomassa hallissa oli vaikea hengittää, mutta taisteluhurmoksen täyttämä miekkatoa ei enää jaksanut välittää. Ämkoo syöksyi valtaistuinsalin pimeyteen, miekkansa vaimea hohde ainoana valonaan. Pikimustat varjot ahdistelivat toaa joka puolelta, mutta hullua intoa ja taistelutahtoa puhkuen sinivihreä sankari pakotti itsensä eteenpäin, valmiina haastamaan varjojen herran viimeisen kerran.

Makutan riutunut hahmo hyökkäsi esiin luolan pimeydestä. Varjoterä ja Ikimiekka jakoivat tappavia kosketuksia kun väsyneet taistelijat ottivat toisistaan mittaa. Ämkoo komensi Makutan kimppuun hirmuisen myrskytuulen. Makuta vastasi tähän käskyttämällä koko luolan mustuuden toaa päin. Miru vaihtui suojelun naamioksi, ja toa sai hyökkäyksen torjuttua. Miekat tavoittelivat vastustajiaan, ja lopulta taistelijat väsyivät.

Valkoisen turagan taistelutaito…”, Makuta ähisi pysyen hädin tuskin pystyssä. ”Myönnän, että sen voima on uskomaton. Mutta sinä olet silti vain toa.
Ämkoo huohotti raskaasti polvillaan nojaten käsiinsä. Valkoinen ikimiekka makasi salin lattialla toan vieressä.
Sinä hetkenä Makuta pelasi viimeisen korttinsa. Tummanpunainen varjokoura räjähti esiin Makutan rintakehästä, ja lähti luikertamaan sitten väsynyttä toaa kohti. Ämkoo yritti väistää, mutta toan väsyneet jalat eivät enää kannatelleet tätä.
Sinusta tulee osa minua!” Miekkajumala jylisi. ”Saan sekä miekkasi että taistelutaitosi itselleni!
Yllätetty Ämkoo yritti kiskoa itsensä irti varjokouran kynsistä, mutta vastustelu oli turhaa. Makutan ote oli vahva, ja toa lähestyi sekunti sekunnilta ahnetta paholaista. Häviö näytti varmalta, mutta sitten naamio toan kasvoilla vaihtui viimeisen kerran. Telekinesian kanohivoima tarttui lattialla lojuvaan ikiterään ja nosti sen ilmaan.

Makuta päästi tukahtuneen tuskanhuudon kun Ikimiekka syöksyi läpi tämän rintakehän juuri ennen yhdistymistä. Yhtälailla huusi myös kauhistunut ilman toa, joka yritti vielä viimeisillä voimillaan repiä itseään irti pelkäksi hyökyväksi varjomassaksi muuttuvan Makutan otteesta. Ämkoon naamion muoto vilisi villisti kanohista toiseen ja päällekäiset naamiovoimat yrittivät väkisin irroittaa toaa ympäröivästä pimeästä energiasta. Myös Ämkoon panssarit alkoivat vaihtaa väriään ja muotoaan, samalla kun kaikki ympärillä mustui.
Minä olen Makuta!” Miekkajumalan ääni huusi kaikkialla. ”Minä olen varjo! Tyhjyys! Pelkkä toa ei kukista minua!
Makutan ääni muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Ämkoo ei enää tiennyt lainkaan mitä ympärillä tapahtui. Kaikki oli mustaa. Toan päähän sattui. Vielä hetki sitten taistelukenttänä toiminut kiveen hakattu sali oli kadonnut, ja sen tilalla oli yötäkin pimeämpi tila, kuin suonien täyttämä elävä huone. Tila sykki ja liikkui, ja vaikka kaikkialla oli pimeää, näki toa selvästi eteensä.
”Mitä”, Ämkoo kysyi käheällä äänellä, ja katsoi käsiään. Panssarit toan käsivarsissa olivat ottaneet terävämmän muodon, ja ne kiiltelivät kirkkaanmustina. Miekkamies kuuli ääniä, jotka tuntuivat yrittävän repiä toan pään kappaleiksi. Kipu päässä paheni.
Makutan raivoisa karjunta kantautui Ämkoon takaa. Toa kääntyi otsaansa pidellen katsomaan, ja näki järkytyksekseen Makutan pienen, riutuneen hahmon muurautuvan kiinni outoon mustaan seinään. Seinä söi Miekkajumalan sisäänsä, ja punainen hohde paholaisen silmissä muuttui valkeaksi, sitten mustaksi. Makutan karjunta kaikui vielä huoneessa, mutta se kuulosti hetki hetkeltä kaukaisemmalta, menneeltä, kuin vanhalta muistolta.

Ja sitten Miekkapiru avasi ensimmäisen kerran punaiset silmänsä. Ympärillä oli taas Makutan autio valtaistuinsali. Korkea ja kulmikas kivinen tuoli odotti tyhjänä valtiastaan, joka ei siinä enää koskaan istuisi. Salissa kuului ainoastaan entisen ilman toan verinen oksentaminen ja yskiminen, kun tämä lyyhistyi maahan pudonneen miekkansa viereen ja menetti vapisten tajuntansa.
Kanohi
Oli kulunut kuusi päivää Tulivuoren paholaisen kukistumisesta. Merilinnut kirkuivat taivaalla sukeltaen aina välillä kuohuavaan mereen rannan kalojen perään. Mustaan viittaan kääriytynyt hahmo asetteli pienen veneensä purjetta Yuurein saaren rannalla, valmistautuen lähtemään.

”Kyläläiset ymmärtävät kyllä, jos annat heille aikaa”, Leiter sanoi nojaten veneen reunaan. Ämkoo vastasi matoranille happamalla katseella, pysyen hiljaa.
”Koita ymmärtää heitä. Taistelit Makutan kanssa, ja palasit sieltä… tuollaisena. Heillä on aivan hyvä syy uskoa, että sinä olet Makuta itse.”
”Ja siinä on minulle todella hyvä syy lähteä”, Ämkoo vastasi vihaisena ja tarttui veneensä reunaan. Le-matoran katseli kuinka tämän uusi kumppani teki lähtöä. Leiterin vierellä tonki maata Norsupäästäinen, joka kaiketi kuvitteli pääsevänsä veneeseen miekkamiehen mukaan.
”Oli kiva tavata”, Ämkoo murahti hypätessään rantaveteen. Toan kokoinen mustanpuhuva kasa pettymystä ja peitettyä vihaa työnsi veneensä liikkeelle, ja koitti olla katsomatta vielä kerran tulivuoren suuntaan.
”Minä olen sinulle paljon velkaa!” Leiter huusi rannalta kaikkoavalle soturille. Matoran tiesi, että sanoivat kyläläiset sitten mitä tahansa, oli Ämkoo pelastanut heidät kaikki.

Norsupäästäinen lyyhistyi lepäämään vihreänmustan matoranin rinnalle kun tämä katseli kauas merelle katoavan toantapaisen perään. Leiter huokaisi syvään, ja kääntyi puhumaan kärsäeläimelle:
”Kyläläiset uskovat minun olevan mukana Makutan juonessa, kun puollan Ämkoota. Täällä tuskin on sinullekaan enää paljon mitään, joten… Mennäänkö?”
Matoran ei ollut varma ymmärsikö hirmuinen Norsupäästäinen sanaakaan. Suuri rahi kuitenkin röhisi äänekkäästi vastaukseksi, ja lähti ravaamaan kohti rantavettä. Leiter ehti tarttua olentoa hännästä, ja kiivetä sitten sen selkään.

Matoran ei koskaan enää palannut Tulivuorisaarelle.

 

 

 

11: Transkriptiot Kokoonkutsusta

Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.

Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.

Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.


Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.

Kaikki paitsi yksi veli.

Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.

Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.

Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.

Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.

Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:

Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.

Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.

Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.

Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.

Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.

Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.

Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.

Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.

”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.

Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.

”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.

”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.

Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.

”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.

Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu, Krahka Nui, Kraahavsa, Iden-i-Vahki, Ignika-ata-Sanikrode, Za-Rade…

Absoluuttinen ja ikuinen Tyhjyys.