Avainsana-arkisto: Direktiivi 6

Nimetön osasto

Nazorak-pesä
Tunti ennen sarastusta

Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.

Mutta ei täällä.

Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.

Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa ”Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.

Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.

Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.

Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: ”MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.

Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.

007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.

Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.

Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?

007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.

Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.

Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.

Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.

Vuosia sitten

”Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.

”Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”

11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.

”Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.

”Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”

Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.

Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:

”… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”

”Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”

”Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”

”Mitä yrität sanoa?” Arkkiagentti kysyi siristen silmäänsä.

”On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”

Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.

”Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
”Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
”Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. ”Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”

Nykyhetki

007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.

Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.

“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan.
“ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.

007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää.
Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?

Eiväthän?

Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.

Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.

Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.

VASTARINTA: PUHDISTETTU

ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA

PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN

Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.

Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.

Direktiivi 6

Nazorak-pesä, salainen palvelu

Hurina täytti ilman, kun valtava sylinterimäinen tietokone piti ääntä kammion keskellä. Köynnösmäiset mustat johdot täyttivät huoneen seinät, lattian ja katon. Teknologia oli tuoretta ja ihmeellistä, mutta ei vielä kovin käytännöllistä. Keskusyksikkö painoi useita tuhansia kiloja ja vaati täysin oman huoneen jäähdytysjärjestelmilleen. Mutta teknologia kehittyisi.
Huoneessa työskenteli nazorak. Agentti 086 katseli näyttöjä, joille oli jonkin aikaa sitten latautunut tusina valokuvaa dokumenteista, joita lähes kukaan muu ei tulisi näkemään. 086:n silmien eteen päätyi paljon asioita, joita ei virallisesti ollut olemassa.

Direktiivi 6, Agentti 086 ajatteli katsellen papereita, jotka olivat lähtöisin klaanilais-toan sulkakynästä. Se on siis tosiaan valmistumassa.
Hänen oli yhä hieman vaikea uskoa, että Tiedustelupalvelun kuudes, salainen direktiivi oli yksi koko Imperiumin tärkeimmistä tavoitteista ja kulmakivistä. Mutta hänen työnsä ei ollutkaan kyseenalaistaa valtakunnan ensimmäisen järkkymätöntä sanaa.
Hänen työnsä oli viedä direktiivi 6 loppuun asti.
Täysin äänieristetyn kammion mekanisoidun oven yllä välkkyi sininen valo. Agentti nielaisi. Hän tiesi, mitä oven takana odotti. Hän ei oikeastaan halunnut avata sitä, mutta ei voinut muutakaan.
Napinpainalluksen myötä kaksi ovea aukesi täysin hiljaisina. Oviaukko oli valkoista valoa pimeään kammioon hohtava suorakulmio, jossa seisoi nazorakin siluetti. Ja toinenkin.

Kaksittain, agentti 086:n aivoissa kävi ajatus, jota seurasi aina kylmiä väreitä. Tiedustelupalvelun johtohahmoihin kuuluvan agentin haarniska oli tumma, mutta ei niin tumma kuin oviaukossa odottavien liikkumattomien hahmojen. Siniset Kädet söivät kaiken valon ympäriltään. Kaiken, joka ei ollut niiden omaa luomusta. Torakoiden kämmenpohjista hehkuva syvän sininen oli himmeä, mutta huomattava. Siinä oli jotain aavemaista.
Ei kuulunut agentti 086:n työsarkaan tietää, mistä teknologia oli peräisin. Tiedustelupalvelun kuului tietää vihollisista, ei Imperiumista. Imperiumin itsensä tärkeimmän tiedon he hävittivät. Tummalla torakalla ei ollut liiemmin aikaa miettiä tilanteen ironiaa.
Sitä paitsi ristiriitoja Imperiumin toimintatavoista löysivät vain kapinalliset. 086 ei ollut kapinallinen.

”Peremmälle”, 086 sanoi selkeästi, ja kaksi hiljaista kyborgia totteli. Kädet ymmärsivät zankrzoraa, mutta eivät puhuneet sitä. Niiden kommunikaatio kulki salatulla taajuudella ja oli lähempänä jonkinlaista ohjelmointikieltä. Koko Imperiumissa oli vain muutama, joka ymmärsi Käsien kieltä. Kunnioitettu Arkkiagentti 007 oli koko tiedustelupalvelun ainoa.
Tiedustelupalvelu oli yksi Imperiumin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen torakat tiesivät keskiarvoisesti enemmän valtakunnan salaisuuksia kuin kukaan muu. Silti vain harva Agentti 086:n kollegoista edes tiesi Sinisten Käsien olemassaolosta. Monille korkea-arvoisimmillekin tiedustelu-upseereille Kätöset olivat vain kummitustarina.
Tarina meni aina samalla tavalla. Pelottavia pimeässä hehkuvia kummituskäsiä, jotka koputtivat pitkäkyntisillä sormillaan tottelemattomien nazorakien unikapseleiden kansia öisin. Kop, kop, kop, kop, kop, kop, ne koputtivat. Koputtivat tiensä nazorakien uniin, ja repivät sieltä pois synnit ja epäpuhtaat ajatukset.

Moni koulutusvaiheessa oleva agentti sai tarinasta painajaisia, ja sitä levittävät aliupseerit saivat makeat naurut. Perinne jatkui, ja aina uusia nuoria torakkasukupolvia traumatisoitiin samalla tarinalla.
086 tiesi agenteista totuuden, mutta jossain hän oli samaa mieltä kollegoidensa kanssa. Siniset Kädet olivat kummitustarina.
Ikävä kyllä jotkut kummitustarinat ovat totta.

086 oli vanhasta tottumuksesta katsoa ylempiarvoisiaan silmiin. Sitten hän muisti, että se ei olisi kovin hedelmällistä. Kylmät väreet tanssivat nazorakin selässä.
Silmättömyys oli sentään selitettävissä. Käytäntö oli täysin ymmärrettävä. Kämmenpohjista laukaistava polttava sininen valo ei ainakaan näin tuhoaisi Sinisten Käsien omaa muistia.
Jostain syystä tämä ajatus ei helpottanut 086:n oloa.

”Raportti tehtävästä”, 086 sanoi kylmän vivahteettomasti. Siniset Kädet laskivat molemmat kaikki neljä mekaanista kouraansa Tiedustelupalvelun päätietokoneen sähköiselle vastaanottoportille. Koko aparaatti välähti sinisestä valosta. Agentti 086 ei kuulunut niihin, jotka ymmärsivät Sinisten Käsien aivoista tulevaa binääridataa, mutta onnekseen hänellä oli apuväline. Agentti piteli käsissään raskasta mustaa metallisuorakulmiota, jolla oli kaksi näyttöä. Laitteen vasen pää oli kytketty toisen agentin taajuudelle, oikea pää toisen.
Se, että hän ylipäätään pystyi kommunikoimaan koneellisten olentojen kanssa karmi agenttia. Kädet oli liian helppo ajatella tunteettomiksi koneiksi. Ei hänen lajitovereikseen.

V E R S T A S , luki oikealla näytöllä.
P A I K A L L I S T E T T U , vastasi vasen.

R E P E Ä M Ä , tuli oikealle näytölle.
P A I K A L L I S T E T T U , vasen jatkoi.

A L U S , oikea näyttö välkytti.
V A L M I S , rävähti vasemmalle lähes välittömästi.

086 nielaisi. Hän tiesi tämän päivän joskus tulevan ja nosti hitaasti katseensa kahden mustan torakan visiireihin. Hän ei tarvinnut suoraa viestiä ymmärtääkseen, että ne vaativat hänen tulevan mukaansa.
Tumma agentti sammutti päätietokoneen. Ennen sitä hän kuitenkin syötti koneistoon vielä viimeisen komennon. Kaksi napinpainallusta riitti tuhoamaan valokuvat, joita 086 oli hetki sitten katsellut. Näin tehtiin usein. Tärkein tieto oli vain Arkkiagentin päässä.

Kammion ovi sulkeutui takana. Kolme hahmoa marssi tehokkaasti Tiedustelupalvelun käytäviä pitkin, mutta vain yhden niistä askeleet pitivät ääntä.

He saapuivat Siniseen Hangaariin.

Nimitys oli siinä mielessä harhaanjohtava, että hangaarin väri oli yksiselitteisen sävyttömän musta, ei sininen. Sen nimi oli myös tarpeeton – kukaan ei kutsunut sitä nimellä, koska vain harva tiesi tämän kammion sijainnista.

Betonilattialla kammion ainoan aukon alapuolella oli suuri ilma-alus, jonka teräs oli samaa mattamustaa kuin sen matkustajien haarniskat ja kuoret. Aluksen muotoa oli vaikea hahmottaa, sillä valo ei toiminut sen ympärillä aivan kuin sen olisi pitänyt. Syvyysvaikutelma tuntui katoavan, kun koko aluksen pinta oli täsmälleen samaa mustaa, vaikka sitä katsoi mistä kulmasta tahansa.
Muodon rikkoi oviaukko, joka hehkui kelmeää valkoista. Kädet astelivat hitaasti lentopelinsä sisälle.

Into levisi 086:n sisällä. Hän ei ollut koskaan päässyt kurkistamaan Sinisten Käsien kokeellisen ilma-aluksen sisälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai aluksen pysymään ilmassa ja lentämään niin hiljaisesti kuin se lensi. Teknologia oli kallista ja äärimmäisen salaista, joten sitä ei oltu vielä luovutettu armeijakäyttöön.
Lievä hymy levisi torakka-agentin kasvoille, kun tämä astui valkoiseen oviaukkoon. Hän saattaisi olla ensimmäinen tavallinen agentti, joka pääsi näkemään, mikä piti Koodi Sinisen aluksen ilmassa.
Katse laskeutui aluksen sisälle. Tila oli kirkkaan valkoinen ja sen lattia oli kuusikulmion muotoinen. Aluksen vitivalkoisilla seinämillä oli yhteensä neljä matkustajapaikkaa, joista kahdella istuivat Siniset Kädet. Istuimien keskelle jäävässä tilassa oli aluksen reaktori. Ja sen lentäjä.

Ne olivat sama asia.

086 ei voinut hyvin.

Keskellä olevassa tankissa lillui jotain sinisessä nesteessä, jonka läpi virtasi sähköä. Riutunut, nahaton laiha neliraajainen ruho oli survottu niin pieneen tilaan kuin mahdollista. 086 ei pystynyt katsomaan kovin kauaa. Lentäjä oli ehkä joskus ollut Toa.

Hän ei tiennyt, mikä helvetti se nykyään oli.

Karkea Kanohi-naamio, jonka 086 tunnisti Crastiksi, oli poltettu kiinni sen päähän. Kanohin metalli yhtyi alta pilkistävän pääkallon muotoon. Naamio hehkui polttavaa valkoista valoa nesteen keskellä, ja koko ruumis tärisi ja sätkyi sakeassa nesteessä.
Lentäjän silmäkuopat olivat tyhjät ja sen suu huusi avonaisena tuskissaan, mutta turhaan. Äänet eivät kantautuneet tankin ulkopuolelle. Siniseen nesteeseen pursusi vain kuplia, mutta lentäjä ei hukkunut siihen. Suoraan sen keuhkoihin suurilla ruiskuilla pumpattu happi varmisti sen.

086 oli tiennyt, että Tiedustelupalvelu käytti paljon kokeellista teknologiaa. Hän tiesi, että osa siitä oli uutta ja ehkä hieman moraalisesti arveluttavaa. Tai jopa puhtausopin vastaista.
Mutta… mutta niin ovat myös viholliset, joita vastaan taistelemme.

Ajatus oli helppo rationalisoida. Se ei kuitenkaan poistanut oksennuksen makua torakan suusta.


Lentomatka tuntui ikuiselta. Lento oli tasaista ja niin äänetöntä, että oli kuin alus ei olisi liikkunut mihinkään. Ikkunoitakaan ei ollut. Jos torakka-agentti ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla että mitään ei tapahtunut.
Hän kuitenkin tiesi määränpään ja tiesi, kuinka kauan sinne kestäisi. 086 ei voinut laskea katsettaan mihinkään. Siellä, missä takaisin ei tuijottanut tumma silmätön visiiri tai kämmenpohjasta huokuva sinivalo, oli niin valkoista, että pimeisiin tiloihin tottuneen nazorakin silmiin sattui.
Ja hän ei suostunut laskemaan katsettaan lentäjään. Hetken hän toivoi voivansa vain unohtaa näkemänsä. Sitten hän muisti, kenen kanssa lensi. Unohtaminen ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä ajatukselta.
Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.

Lopulta alus laskeutui. Ovi aukesi ja 086 oli ensimmäisenä ulkona. Mitä nopeammin hän olisi poissa lentäjän luota, sen parempi.
Kun toinen hyönteisjalka vielä seisoi lentolaitteen metallilattialla, toinen kosketti kosteaa ruohomätästä. Agentti yritti parhaansa mukaan unohtaa aluksen sisällä näkemänsä. Hänellä oli tehtävä edessä. Mahdollisesti koko uransa tärkein tehtävä.
Tunkkainen metallin hajuinen ilma vaihtui raikkaaksi hapeksi, kun torakka-agentti asteli metsässä.
Meren äänet kuuluivat etäisesti. He olivat lähellä etelärannikkoa. Todella lähellä vihollisen viimeistä turvapaikkaa.
Havut peittivät näkyvyyden kaikkialla. Iltaruska ja purppura täyttivät taivaan. Pimeys laskeutui. Sinisiä Käsiä se ei haittaisi. Olihan niiden visiirit varustettu lämpönäöllä.
Agentti 086:n olisi toimittava nopeasti, jos hän haluaisi nähdä kohteen. Agentti tarpoi epätasaista sammalmaastoa antaen katseensa nyhtää esiin kaiken tavallisesta poikkeavan.

Lopulta hän löysi sen.
Vanhassa honkamännyssä oli halkeama. Valtava halkeama. Joku voisi luulla sitä jonkinlaiseksi oviaukoksi.
Tavallaan se olikin. He mahtuisivat siitä sisään.
”Löytyi”, 086 sanoi hiljaa. Siniset Kädet olivat sekunneissa tämän takana.

Kommunikaattorilevy piippasi kahdesti. Oikea ja vasen lähettivät viestinsä.
R E P E Ä M Ä
P A I K A L L I S T E T T U

Puunrungon sisältä puhalsi kylmä tuuli.

086 nyökkäsi. Tässä se oli. Tässä oli avain kaikkeen. Ovi ei ollut varsinaisesti puunrungossa. Se ei vaihtaisi paikkaa, vaikka he kaataisivatkin puun. Puu oli kasvanut oven ympärille vuosituhansien aikana. Mutta ovi oli vanha. Hyvin vanha.
Ja sen takana odottaisi jättipotti.
Tätä kautta Kädet olivat jo kerran päässeet sisään. Tämä oli toinen kahdesta reitistä siihen johonkin, joka oli aivan liian suuri ollakseen Bio-Klaanin linnakkeen alla.
Mutta siellä se silti oli. ’Verstaaksi’ oli naiivi klaanilaistoa nimennyt suuren tilan. Sitä kutsuisi Verstaaksi vain joku, joka oli täysin tietämätön sen täydestä potentiaalista.

Hölmö Toa, 086 hymähti itsekseen. Työpajasi kuuluu kohta Imperiumille.
Mitä ilmeisimmin klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia alakerrassan piilevän suuren tilan vaihtoehtoisesta sisäänkäynnistä. Riski sen paljastumiselle oli ollut suuri.
Tätä kautta Siniset Kädet olivat kuitenkin poistuttaneet metsään muistipyyhittyinä kaksi klaanilaista, jotka olivat päässeet liian lähelle totuutta. Klaanilaisten eliminoiminen olisi ollut tehokkaampaa. Varsinkin koska toinen potentiaalisista kohteista oli ollut jonkin sortin korkea-arvoinen lainvalvoja ja upseeri.

Suora attentaatti olisi kuitenkin ollut liian näkyvä. Tiedustelupalvelu ei halunnut riskeerata ylintä valttikorttiaan. Nykytilassaan kaksi klaanilaista eivät kuitenkaan muistaneet mitään kohtaamisestaan. Tai mistään muustakaan.
Vievät päästäsi muistin jyväset.

086 hätkähti. Kädet viestivät jälleen.

T Y Ö S I
O H I

Agentti 086 kääntyi esimiehiään kohti ja nyökkäsi. ”Kiitän”, hän sanoi asiallisesti ja selkeästi, vaikka muodollisuudet eivät Koodi Sinisen ohjelmointia kiinnostaneetkaan. Pokkurointi oli muodostunut tavaksi.

Ilman täytti jälleen sinihehku laitteesta agentin kädessä. Näyttö viesti jälleen. 086 oli ihmeissään. Ovatpa kaksoset tänään… puheliaita.

T O T E U T A
D I R. 6

Näitä sanoja 086 oli odottanut ehkä jo vuosia. Hän ei voinut olla kiihtymättä hieman jännityksestä. Tämä se oli. Tämän eteen hän oli taistellut. Tämän parissa hän oli työskennellyt koko ikänsä.
”Voinko astua alukseen?” 086 kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut viettää matkaa yksin lentäjän kanssa, mutta tajusi että vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Hän ei astuisi Sinisten Käsien mukana ’Verstaaseen’. Hän ei ollut tarpeeksi aseistautunut, eikä etenkään näin lähelle vihollislinnaketta jääminen ollut millään tapaa vaihtoehto.
Mykät agentit tuntuivat käsittelevän kysymystä hetken pidempään.

O D O T A
H E T K I

086 olisi vain halunnut huokaista, mutta ei viitsinyt. Taasko jotain ohjelmointiteknistä. Kyborgit, tekevät kaikesta aina vaikeaa…
Mykkien torakoiden seuraava viesti tuli lähes välittömästi.

M Ä Ä R I T Ä
T U R V A T A S O .7
”Koodi Sinisen turvataso 7”, 086 sanoi tylsän tottuneesti juurikaan sen ajattelematta. Litania oli jo tuttu alempien tiedustelu-upseerien kanssa työskentelystä. ”Kohteesta ’Verstas’ täysin tietoisia: Kunnianarvoisa Kenraali 001, Arkkiagentti 007…”
Seuraavaa sanoessaan hän hieman ylpistyi, eikä vaivautunut edes piilottamaan sitä. Mykät agentit tuskin välittäisivät. Hän ei vieläkään uskonut, että hänen elämäntehtävänsä oli kohta valmis. ”… ja allekirjoittanut, tiedusteluosasto 1:n tiedustelu-upseeri, Agentti 086.”
Siniset Kädet katsoivat häneen pitkään. Vielä yksi viesti ilmestyi kommunikaattoriin.

K I I T O S
P A N O K S E S T A S I
Sininen valo syttyi torakoiden kämmenpohjissa. Agentti laski katseensa siihen ihmeissään. Mutta tehän tarvitsette mi-
086:n pää räjähti verisuihkuksi.