Matkustajan kädet lepäsivät hänen aseensa päällä. Hänen ei tarvinnut ohjata venettään, joka rauhassa ui kohti harmaata ja punaista rantaa. Matkustaja oli Toa, mutta ilman Suvaa. Hän puki säkkikankaisen anorakin päälle ja peitti punertavan huivinsa kasvojaan. Viimeiseksi hän laittoi paksut pihkasta tehdyt suojalasit silmiensä eteen. Vene rantautui viimein tuohon kirottuun maahan.

Trem Kromin Niemen tuhkamyrskyt piiskasivat kaikkia, jotka lähestyivät sen terävien kristallitähkien puutarhaan. Tulivuoret syöksi kekälettä, ja karkeat kivipölyt piilottivat maanpinnan.
Toa piti tummasta lierihatustaan kiinni vapaalla kädellään, hänen toinen kätensä tiukasti kiinni sauvassa. Jokainen askel upposi syvälle maahan, tehden matkasta raskaan ja tukalan.

Jos Toalla olisi ollut Hau, hän olisi pystynyt suojaamaan itsensä ankarasta sorasateesta ja voinut olla käyttämättä sumeita lasejaan. Akakulla hän olisi voinut oikeasti nähdä suojalasien läpi.
Nyt kun Toa ajattelee, mikä tahansa muu kanohi kuin hänen Suurta Avohkiin näköisyyttä kopioiva naamio olisi edistys. Mutta ikävä kyllä, Toalla ei ollut Suvaa, eli ei muita naamioitakaan.

Toan punainen huivi tanssi raa’an myräkän tahdissa, joka innosti myös muutkin vaatekappaleet Toan päällä tekemään samoin, paitsi hänen hattunsa, jota Toa piti hoivansa alla henkilökohtaisesti.
Toa vaelsi ilman selvää päämäärää paksun tuhkan läpi kuin eksynyttä rahin pentua, joka kadotti silmänsä.
Rajuilma ei taantuisi viikkoihin, Toa toisti itselleen mielessä. Hänen marssinsa ei hidastunut, vaikka jokainen hänen lihassäikeensä kaipasi lepoa. Toa ei pitänyt lukua kuinka kauan hän oli kävellyt painavan pölykerroksen läpi, kuinka monta kuivia ja vääntyneitä varpuja hän oli ylittänyt ja kuinka monta kidenastoja hän oli kohdannut.

Hänen kävi näitä numeroita mielessään, mutta ei peittänyt sillä keskittymistään tarpeeksi, joten hän huomasi vieraan äänen tavallisen kekäleen ja tuhkan välissä.
Toa otti puolustavan Veden elementin asennon ja lähestyi äänen lähdettä.
Punakäärme nousi ylös soran alta, jonka väri oli sulautunut onnistuneesti punertavaan ympäristöön. Rahi sihisi hyökkäävästi saalista. Sen useat piikit kipinöivät intensiivisesti.
Toa otti askelia hitaasti sivuun, hän oli valmiina. Punakäärme ei ottanut nälkäisiä katseitaan pois saalistaan.
Ennen kuin kumpikaan huomasi, toinen heistä oli kaatunut maahan, hänen verensä kastellen harmaata hiekkaa. Heidän korvansa eivät olisi voineet poimia myräkän keskeltä tuon aseen ääntä, mutta he olisivat voineet kuulla toisen toonin.
”VALOTTU!”

Toa katsoi toista sankari-soturia, joka liukui mäeltä ja juoksi hänen viereen.

”Viime tapaamisesta ollut jo aikaa, Valottu!” vihreä, Suurta Volitakia kantava Toa huohotti innostuneesti. Toa ja Toa. Trem Kromin niemessä ei usein törmätty kahden Sankareihin yhtäaikaa.

”Nidhiki. Iltapäivää sinullekin.”

Valottu pyyhki tuhkan pois suojatakistaan ja ripusti sen naulakkoon. Miellyttävä viileys, joka kulki ellipsin muotoisessa huoneessa oli hyvin rauhoittava tukahduttavan retken jälkeen. Myrskyn ääni kuului yhä talon ulkopuolelta.

Nidhiki kaatoi lasi kylmää ja laittoi sen savipöydälle. Toat istuivat pöydän ääreen.

”No, miten matkasi on ollut?” Nidhiki kysyi ja siemaisi hieman juotavaansa.
”Sama kuin ennenkin. En ole ehtinyt seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu” Valottu vastasi ilman Toalle.
”Ahaa”, Nidhiki otti toisen kulauksen. ”Täällä asiat ovat pysyneet myös aika samana. Tosin, Ivek ja Tuvanista tuli pari, tuhkahirssisato on ollut tuottoisa, Rahit ovat kiusanneet asukkaita kuten tavallista ja De-kansa on yhä omien piirinsä keskellä…”
Ilman Toa kertasi tapahtumiaan, vaikka häneltä ei olisi kysytty. Kesti hetken ennen kuin hän vaihtoi aihetta.
”Hei, oletko vieläkään lukenut sitä kirjaa jota ehdotin, se ”Veden lukijan ilta”?” Ilman Toa kysyi hyväntuulisesti.
”En”, Valottu vastasi lakonisesti.
”Mitää, julmaa”, Nidhiki kihersi ystävällisesti. ”Et koskaan lue, mitä ehdotan.”
”Ei ole ollut aikaa.”
”Mutta ei sinulla ole kiire.”
”En löytänyt kirjatoreilta.”
”Mutta se on menestyskirja.”
”Ai.”
Valottu ei yllättävästi muuttanut tyyntä äänensävyään kertaakaan keskustelun aikana, mikä huvitti Ilman Toaa suuresti.

Hän ei lopettaisi aikoihin ellei Valottu olisi jatkanut puhumista.
”Olen kyllä kuullut, että Suuressa Kaupungissa on syntynyt selkkauksia”

Nidhiki lopetti selittämisen ja siirtyi pois aiheestaan. ”Muistat kai Rauhan Akolyytit?”

”Muistan. Varakuraattori Lumihan oli nostanut pienen mellakan kun Jaatikko oli hiljennetty hänen Dumen hallinnon kritiikin takia”, hattupäinen Toa vastasi, eikä hetkeäkään paljastanut katsettaan hattunsa varjon alta.

“Niin, siitä kuinka Dumen opetukset ei seuraa Ylpeää-Vanhaa-Suuntaa. No, Vaurauden Arkkitehtien sisällä on syntynyt ristiriitoja. Kuulema osa ovat alkaneet sympatisoida Degohin ja muiden loogikkojen ja tiedemarkiisien kanssa.”
”Ei ihme. Dumen uudistukset ovat olleet radikaalisia. Ylpeästä-Vanhasta-Suunnasta erkaneminen tarkoittaisi koko yhteiskunnan toimintajärjestelmän muuttamista”, Valottu vastasi mietteliäänä.

”Jep, mutta Dume on pitänyt kyllä pitänyt mellakat erittäin hyvin kurissa, joten suurta kaaosta ei ole vielä syttynyt. Kuulema Degoh on jopa suunnittelemassa uuden kommuunin rakentamista”, Nidhiki jatkoi selittämistä ja joi loputkin juomansa. ”On myönnettävä; Dumen alla ei ainakaan syty kolmatta Suurta Puhdistusta.”

Valottu pysyi hiljaa.

”Asioita, joita olen kuullut mitä Makutat tekivät ja Parven tuoma massamurha hyytää minua yhäkin”, Nidhiki mainitsi ohikulkevasti, mutta Valottu oli syvällä omien ajatuksien sisällä.

Hän muisteli sitä, mitä hänen ei pitäisi.
Nidhiki huomasi pian Toan yhtäkkisen hiljaisuuden ja yritti vaihtaa uudelleen aihetta.
”Hei, Kaupungista puheen ollen; muistat kai Ihitin, joka muutti sinne? ”
”Luulin, että kaikki Matoralaiset täällä pelkäävät sinua?”
”Auts, tuo sattuu”, Nidhiki yritti kuulostaa piittaamattomalta, mutta Valottu tiesi.
Nidhiki nousi ylös tuolistaan ja meni toiseen huoneeseen etsimään jotain. Pian hän palasi takaisin pöydälle, hän toi mukanaan ympyrän muotoisen metalliesineen johon oli kirjailtu lyhyen numerosarjan.
”Katso mitä hän lähetti minut, suoraan Tieto-Torneilta”
Toa katsoi hetken pöydän päällä lepäävää esinettä.
”Sen nimi on Kanoka. Se on kyllä vielä prototyyppi, mutta kuulema tulee olemaan vallankumouksellinen.”

”Lautanen. Hyvä tietää, että vanha Matanin kieli elää vielä”, Valotun äänensävy muuttui asteittain hienovaraisesti, ja alkoi puhua itselleen. ”Te kete veore conoga harai suma rasin weraki. Inai avoh te eluni raura kuara mai…”

”Hei nyt, eivät kaikki ole yhtä vanhoja ja tietämyksellisiä kuin sinä”, Nidhiki sanoi ja piteli kiekkoa tiukasti kädessä. ”Älä sitten koske tähän”
”En minä aikonut”, Toa vastasi, vaikka hän ei edes kysynyt kiekkoa. ”Sitä paitsi, mitä vikaa kristallisoijissa oli?”
”Valottu hei. Et voi sanoa rehellisesti, että niitä jalkajousia käytetään vielä? Ne ovat raskaita ja kömpelöitä antiikkia”
”Mutta ne toimivat”
”Miten vain”
Tuhkamyrsky jatkui, kuten keskustelukin.
”Oletko vieläkin yksin? Siis, vieläkin vapaana ilman tiimiä?” Nidhiki kysyi
”Kyllä”
”Ei yhtään paikkaa jota suojella”
”Ei”
”Oletko yrittänyt asettua?”
”En voi”
Tässä vaiheessa keskustelu oli muistuttanut enemmän kuulustelulta, mutta ilman Toa oli ainoa joka ei huomannut sitä.
”Miksi nämä kysymykset yhtäkkiä?”

”No, sinä et yleisesti käy täällä. Tai no, et käy täällä enää yhtä yleseisti, joten ajattelin vain. Sinä et tunnu sellaiselta, joka tulee ilman syytä. Minulla on omat ihmiset jota suojella. No, ne hieman pelkäävät minua, mutta silti ja no, halusin vain…”
Ilman Toa alkoi kompastella omiin sanoihin.

”Mitä tarkoitat?” Valottu kysyi kääntämättä päätään.
”Äh, unohda. Unohda mitä sanoin”, Nidhiki vaihtoi pian taas puheenaihetta yrittäen kuulostaa niin rentoutuneelta kuin mahdollista. Mutta Toa tiesi, mitä Nidhiki piilotti.
”Et luota minuun”, Valottu sanoi. ”Vaikka olemmekin tavanneet aika usein.”
”Miten niin?” Ilman Toa yritti vastata rauhallisesti.
”Olet silmäillyt asettasi koko ajan ja pitänyt sitä kätesi lähettyvillä”
Nidhiki nielaisi hermostuneesti. Hän ei tiennyt milloin ja kuinka kauan Toa oli katsonut häntä silmiin hattunsa alta. Miten hän näki hattunsa alta? ”Äh, öh…”

”Ymmärrän, miksi et luota minuun”, Valottu jatkoi. Nidhiki ei yrittänyt puolustaa itseään ja pysyi vaiti.
”Tulin tänne vain lyhyeksi ajaksi. Minä en palaa enää takaisin tämän käynnin jälkeen”, Toa yhtäkkiä mainitsi, mikä yllätti ilman Toan. Nidhiki halusi kysyä, saada enemmän tietoa irti, mutta hän tiesi ettei siitä tulisi mitään. Valottu ei koskaan vastaisi suoraan.
Kumpikaan ei seurannut ajan virtausta siinä kiusallisessa hiljaisuudessa, ja pian kuin huomasivatkaan, oli aika lähdettävä. Valotun lopettaessa hän nousi ylös tuolistaan ja puki anorakin päälle.
”Pitääkö sinun lähteä?” Nidhiki viimein kysyi.
”Kyllä”, Valottu vastasi ilman selitystä, mutta ilman Toa ei enää yrittänyt repi enemmän tietoa irti. Ennen kuin Valottu ehti avata oven, hän puhui taas.
”Olen ajan saatossa muodostanut epäilyksen, joka liittyy siihen mitä tein. En tiedä olenko oikeassa vai en, mutta osa minusta kuitenkin on onnistunut uskottaman minun olevan oikeassa. Tämän takia en voi enää käydä täällä.

Olet vielä nuori, mutta sinulla on edessäsi vielä paljon, ja tulet kantamaan suuren vastuun kanssasi. Tulet joutumaan tilanteisiin, jossa kyseenalaista itseäsi.
Mutta muista: Älä ajattele, että olet muita huonompi. Sinulle annettiin tämä voima syystä. Älä kuvittele hetkeäkään, että et ole sen arvoinen.”
Nidhiki ei sanonut mitään. Useita ajatuksia vieri hänen päässä. Mitä Valottu puhuu? Mitä hän tarkoittaa? On hän aina ollut tyyni, mutta miksi yhtäkkiä tämä? Minkä takia se, mitä hän sanoo vaikuttaa enemmän kuin pitäisi?

”Älä tee samaa virhettä kuin minäkin…

Hyvästi.”

Trem Kromin kylät eivät koskaan olleet pelkkä kokoelma taloja ja koteja muurin takana, ellei niitä olisi rakennettu laaksojen väleihin tai olleet Whetalaisia lonkeronomadeja, joita oli nykyään kaikki alla niemimaassa Kalmahin epäonnistuneen nousun jälkeen.
Sen sijaan, kylät olivat rakennettu yhden, paljon suuremman katon alle, jolloin yksi asutuskunta oli ulkopuolisille kuin yksi suurempi, manas-ravun muotoinen rakennus.
Oraalisen perinteen mukaan osa vanhimmista kyläkoteloinneista ovat manas-rapuja, joita Legendaarinen Kahdeksan olivat päihittäneet varhaisimmissa aikakausissa, mutta kukaan ei ole varmistanut tätä muuna kuin paikallisena satuna.

Kylän asutukset olivat arkkitehtuuriltaan samankaltaisia Olda Tohungan tyyliin, mutta paljon aaltoilevimpia ja orgaanisempia muodoiltaan.
Hieman kauempana kylästä oli myös vanha Steltiläinen linnoitus, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Nykyään se on muistutus Aristokraattien epäonnistuneista ja turhamaisista valloitusretkistä, todistaen yhä uudelleen kuinka he eivät tulisi koskaan kopioimaan kunniakkaiden esi-isiensä saavutuksia.

”Saisinko tuon laatikon takaisin?” kaapuun pukeutunut sciludomilainen osoitti Valotun kantamaan ruskeaa laatikkoa, jonka hän löysi matkalla.
Valottu antoi laatikon ilman kysymyksiä. Sciludomilainen juoksi heti kun sai kyntensä siihen ja nauroi maanisesti samaan aikaan.
Tuhansia ääniä kuului joka suunnassa, jokainen niistä taisteli, kamppasi ja kietoi toinen toisensa. Mainokset, ilmoitukset, varoitukset ja ehdotukset väänsivät ja kiersivät, ne olivat ainoa kieli jota puhuttiin kaupanteon valloittamassa foorumissa, jossa raha aina liikkui nopeammin kuin ihmisetkin.
Jokainen kävijä olivat yltä päältä peitetty paksuun suojatakkeihin, turbaaneihin ja viittoihin, kantaen päällä samat pihkasta tehdyt suojalasit. Kukaan ei halunnut joutua Trem Kromin rajuilman saaliiksi. Ruskean, harmaan ja hiekan värisävyihin pukeutuneet asukkaat olivat vaikea erottaa toisistaan eikä koskaan tiedä milloin edessä törmää joku yhdestätoista matoralaiskansoista, selakhilaiseen veteraaniin, skakdi-palkkasoturiin, karkotettuun lonkeronomadien paimeneen, tai silloin tällöin Krikcit-Pappimieheen ja vortixx vapaakauppiaaseen, jonka onni oli viimein ehtynyt.

Jokainen myyntikoju laittoi esille vain harvoin samoja esineitä. Käsityöt, työkalut, elintarvikkeet, aseet; jokainen oli jaettu omaan kojuun, joka myi vain yhtä tiettyä. Siinä missä ensimmäinen olisi myynyt ruukkuja, olisi toinen myynyt pelkästään lautasia ja kolmas kulhoja, ja niin edelleen.
”Saisiko neidille olla upea takki?” Ba-Matoralainen kauppias kysyi. Valottua ei ole tunnistettu Toaksi kiitos hänen lierihatun ja paksun viitan. Hänet olisi voinut ihmiskasassa helposti luulla toisen muun lajin edustajaksi.
”Tämän takin on suoraan tuotu Metru-Nuilta. Tämän takki on tehty seuraten vanhan Eliitin tyyliä!” myyjä mainosti innokkaasti takkia. Takki oli mustan ja hiekanharmaa, jossa on koristeltu vain vähän mutta ytimekkäästi. ”Hei hetkinen, sattuuko neiti olemaan Toa?”
Valottu katsoi hetken takkia, ja vastasi.

”Ei, en ole Toa.

En enää.”