Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.

Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.

Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.

Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.

Kaikki paitsi yksi veli.

Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.

Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.

Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.

Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.

Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:

”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.

Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.

Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.

Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.

Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.

Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.

Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.

”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.

”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.

Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.

”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.

”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.

Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.

”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.

Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu, Krahka Nui, Kraahavsa, Iden-i-Vahki, Ignika-ata-Sanikrode, Za-Rade…

Absoluuttinen ja ikuinen Tyhjyys.