Nerva valitsi Velvollisuuden.

Hän veti ranteeseensa tarttunutta peikkoa turpaan. Metsän vahdin vielä kaatuessa selälleen Nerva oli jo pinkomassa takaisin leiriinsä. Kunhan hän vain ehtisi ajoissa…

… ja sitten hän kuuli jään räsähtävän rikki. Peikko oli yrittäessään nousta pystyyn astunut heikkoon kohtaan vielä vallan ohuella jäällä ja pudonnut läpi veden alle.
“Apua! En osaa uida!” otus parkui. Nerva pysähtyi. Hänen velvollisuudentuntoaan koeteltiin nyt todenteolla. Pelastaisiko hän teknisesti ottaen itse jäihin laittamansa olentoparan vai estäisi lipastaan vapauttamasta sisältöään?

Valitsisiko hän…

“Voi nyt perskuukkeli sentään! Auta nyt hyvän tähden minähän hukun tänne ei hirmuinen hörkeli apua nyt äkkiä APUA!”

Vastaus oli ilmeinen. Nerva hyppäsi takaisin joen rantaan ja konttasi varovaisesti avannon reunalle. Hänen päälleen roiskui jäätävää vettä peikon pärskytellessä henkensä hädässä.
“Tartu kiinni!” Nerva huudahti ojentaen kättään, ja peikko tähän kiitollisena tarttui. Peikko oli riittävän painava melkein vetääkseen matoralaisen välittömästi vetten alle, mutta tämä onnistui kuin onnistuikin pysymään itse poissa hyisestä kalmankylvystä. Adrenaliinipuuskassaan hän veti kaikin voimin ja onnistui evakuoimaan onnettoman otuksen veden varasta.

Siinä he hetken läähättivät, Nerva kylmissään ja peikko ihan helvetin kylmissään, kunnes peikko avasi sanaisen arkkunsa.
“Kiitos”, se sihisi yhteen puristettujen hampaiden lomasta. “Tästä hyvästä en ammu sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”
“Öh, kiitos, kai”, Nerva vastasi. “En tiedä edes nimeäsi.”
“Särkkä.”
“Kiva nimi.”

Sitten se jälleen iski häneen. Nerva muisti, miksi oli kiireissään tintannut Särkkää nessuun.
“Voi ei voi ei voi ei!” hän parkaisi ja pinkaisi makuuasennosta lähes suoraan laukkaan.
“Mitäs ihmettä?” Särkkä ähkäisi ja kompuroi perään. “Seis! Sinun on yhä tultava mukaani tai ei hyvä heilu!”

Matoran saapui paikalle liian myöhään: rasia aukesi aivan hänen silmiensä edessä. Sen sisältä purskahti sakea pilvi tummanvihertävää kaasua, jonka syövereistä alkoi kuulua hyytävää naurua.

“Vihdoinkin! Olen vapaa tämän laatikon kahleista! VIHDOINKIN MINULLA ON PAREMPAAKIN TEKEMISTÄ KUIN RIIVATA JOTAIN KESKENERÄISTÄ VAATEKAPPALETTA!”
“Voi ei”, Nerva voivotteli.
“Mitä tapahtuu”, Särkkä piipitti pelokkaalla äänellä.
Vihreä kaasu alkoi kierteillä ja pyörteillä hieman kiinteämpään muotoon. Pian siihen muodostui kasvot. Hyvin julmat ja ikävät kasvot. Paljon hampaita ja tyhjät, ontot silmät. Pitkä kaksihaarainen kieli. Sieraimista nousi savua.
“Sinä sovit vallan mainiosti, kuolevainen!” otus ärjäisi demonisella äänellä ja syöksähti kohti peikkoparkaa.
“Ei!” Nerva ähkäisi, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun kaasumainen massa syöksähti kohti Särkkää ja tunkeutui sisään tämän kehon jokaisesta reiästä. Ölisten kauhuissaan Särkkä tuupertui maahan. Hän ei saanut henkeä, eikä nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän hapuili päätään poistaakseen tukoksen edes suustaan, mutta siitä ei ollut apua. Pian kädet vaipuivat hervottomina alas, ja Särkän keho lakkasi sätkimästä.

“Ei…” Nerva voivotteli vielä hiljaa. Hän ei pitäisi siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ja hän oli oikeassa. Kun Särkän keho alkoi epäluonnollisella tavalla hytkytellä itseään pystyyn, hän voi lähes pahoin. Peikon keho nytkähteli ja rusahteli ikävästi ja päätyi jälleen pystyasentoon luita rikkovalta näyttävällä tavalla.
“Muista, tohungan perkele”, olento kirkui Särkän suulla, “että sinä teit tämän valinnan.