12: G: Nimeämispäivän tähti

Maailma on kylmä paikka, jossa pientä kulkijaa uhkaavat lukemattomat vaarat. Pakkanen jäätää nivelissä. Kuusen latvassa odottaa palavasilmäinen lintu. Salon ruhtinaan lakeilija voi kantaa kaksipiippuista katkaistua. Matkaaja voi olla ikinä palaamatta tupansa lämpimän valkea valopiiriin. Ehkä viikko, ehkä kaksi hänen poistumistaan ihmetellään, sitten mökki saa uuden asukkaan, päitä pudistellaan, ja sitten hänet unohdetaan. Julmia ovat maailman lain ja häilyväisiä sen turvat.

Nimeämispäivä on kuitenkin aivan erityistä aikaa. Nimeämispäivänä pienet ihmeet ovat sallittuja.

Nimeämispäivätähti

Nerva hieroi otsaansa. Tuntui, kun hänen päänsä olisi saanut kunnon tällin. Tai ei; tuntui enemmän käänteiställiltä. Kuin olisi lyöty pirullisen kovaa, mutta takaisinpäin.

Kylmyyden tunne oli poissa. Kuten myös öisen metsän tunnepaketti, jossa on tiettyä uhkaa, altavastaavaa tunnelmallisuutta ja syvälle juurtunutta tuttuutta. Ei enää. Ympärillä on lähinnä punaista.

Siellä oli tuoli. Siellä oli teline, jossa oli aikakausilehtiä, mutta ne olivat aika vanhoja. Useimman asiat olivat kirkkaanpunaisia. Jotkut olivat metallinhohtoisen punaisia. Pään tunne tuntui todella omituiselta, mutta Nerva ei oikein osannut sanoa, oliko tunne kiva vai kamala.

Vastapäisellä seinällä avautui ovi. Nerva ei ollut edes huomannut ovea, mutta toisaalta, eipä hän erityisen skarpissa kunnossa ollutkaan.

“Hyvää nimeämispäivänaikaa!” julisti olento, joka astui ulos. Tai paremminkin rullasi. Sillä ei ollut yhtään jalkaa vaan leveä pyörä, jolla se kulki eteenpäin. Olion vartalo näytti kävyltä, mitä nyt se oli sininen ja hopeisen hileen peitossa. Pääoletettu oli suojassa puolipyöreän kuvun alla. Käsiä oli neljä, yhdessä on kirjoitusalusta ja toisessa ylipitkä sulkakynä.

“Ah, nimeämispäivänaika! Mikä taianomainen aika tämä onkaan! Normaalisti teikäläiset eivät edes pääse tänne… Ja ah, suora päävaurio, kriittinen. Eipä sinua olisi sille toiselle tähdelle päästettykään!” Rullaveikkonen iski toverillisesti silmää. “Äläkä anna nimen hämätä. Ei tämä oikeasti ole taivaankappale. Se on kukka, tajuatko? Nimeämispäiväntähti. Mutta jos käyt ulkona, älä turhaan koskettele seiniä – tämä on lievästi myrkyllinen.”

“Mitä?”

“Ah, aivan. Anteeksi. Olet tietenkin hieman tolaltasi. Sitä edesmeno usein tekee… Ja niinhän se on, että harvahan sitä käsittää omaa kuolevaisuuttaan. Se on ihan inhimillistä.”

“Olenko minä kuollut? Minä en ole kuollut! Ja minulla on tuolla juttu, josta en mielelläni olisi kauaa erossa! Tuolla… Öh.”

“Niin, niin. Kuollut? Et tunne olevasi kuollut? Hyvä! Siinäpä vasta nimeämispäivän henkeä! Mutta kyse ei ole siitä. Sinä… edesmenit, poistuit joukosta, heitit henkselit seinään, potkaisit tyhjää. Se on vain tapahtuma. Sinun ei tarvitse määritellä itseäsi sen kautta. Ja kuten sanoin: Onnea! Nimeämispäivä on ihanaa aikaa! Ilmassa on haltiapölyä ja pikkuväki kulkee ikkunoiden takana ja pieniä ihmeitä tapahtuu… Ja täällä sitä vaan ollaan!”

“Niin missä. Ei ainakaan nevalla enää.”

“Nimeämispäiväntähdellä”, rullaveitikka sanoi kiltillä mutta hieman ärsyttävän artikuloivalla äänellä, “tai Tähtilatvalla, tyräkkikasvien heimoon kuuluvalla kukalla, joka sopivissa oloissa kasvaa jopa kolmimetriseksi puuksi tai pensaaksi. Olemme Kahdennessatoista Kukinnossa. Voit myöhemmin nauttia Terälehtiterassien näkymistä. Tai jos haluat ottaa vaikka ettonet, niin sinulle on soma pieni huone Varressa. Miltä kuulostaa?”

“Olenko minä kukassa?”

“Aivan oikein!”

“Kukassa? Mutta kukathan ovat… pieniä? Miten minä mahdun kukintoon? Sopivissa oloissa kolmemetriseksi? Häh?”

“Niin, no, se on pieni…” olio naurahti ilottomasti, “sivuvaikutus. Jostainhan pikkuväenkin on tultava. Mutta ajattele asian positiivista puolta. Voit pudota satoja kertoja pituutesi verran eikä sinulle käy kuinkaan. Vaikka keittiön pöydältä.”

One thought on “12: G: Nimeämispäivän tähti”

Vastaa