Klaani
Sairasosasto

“Hei. En tiedä, kuuletko minua. En välitä.”

Raskaat verhot estivät vähäisenkin valon pääsyn huoneistoon. Hämyisässä sairaalaympäristössä valkoinen ja musta sekoittuivat harmonisesti. Harmaata ei ollut. Oli vain mustia siluetteja, jotka liikkuivat valkoisuudessa.
Aivan ikkunaa vasten nojasi tuoli, jolla istui sotilaallinen hahmo. Metrin päässä hahmosta löytyi peti, jolla makasi huoneen ainoa potilas. Tämä nukkui rauhallista unta.

“Ne sanoivat, että jotain oli tapahtunut aiemmin. Kielsivät astumasta tänne. Juuri nyt en välitä.”

Tuolilla istuva hahmo laski suuret kasvonsa kämmeniinsä. Se huokaisi syvään ja haki ajatuksiaan. Huoneen seinäkello piti piinaavaa tikitystä. Piinaavampia olivat vain hahmon sydämenlyönnit.

“Tulin tänne, koska haluan kysyä sinulta jotain. Sano vain täydeksi Karzahnin tolvanaksi, jos edes pieni osa sinusta on hereillä. Mutta… haluan vain… en tiedä, puhua… puhua ystävälle.”

Aivan sairaalavuoteen vieressä oli pöytä. Vesimaljakkoon istutetut kukat olivat hoitamattoman näköisiä, osa jopa lakastuneita. Terälehtiä lojui pöydällä ja lattialla. Vesimaljakon takana oli valokuva, jossa oli neljä enemmän tai vähemmän hymyilevää hahmoa. Kuva oli käännetty toipilasta kohti.
Kukat olivat kuolemaisillaan ja pöytä oli pölyssä, mutta valokuva ei. Lasi heijasti edelleen verhojen läpi huokuvaa valoa.

“Tunnen itseni taas petetyksi. Se olisi ehkä hauskempaa, jos tämä olisi ensimmäinen kerta.”
Mies naurahti kuivakasti eikä kovin aidosti. Se otti pitkän hörpyn vyötäröllään roikkuvasta vesipullosta ennen kuin jatkoi puhettaan.
“Minulla on hyvin pitkäaikainen ystävä. Toveri. Aseveli, jos niin voi sanoa. Sellainen sekopää, jonka kanssa on tullut koettua ties mitä ja selviydyttyä niin taisteluista kuin muustakin. Hyvä mies. Moraaliltaan muistuttaa lähinnä bumerangia.”

Mieshahmo otti toisen äänekkään hörpyn.
“Kiero, vaarallinen. Käsittely vaatii vuosien harjoittelua. Mutta palaa aina luokseni hädän hetkellä.”
Kenttäpullo niksahti takaisin paikalleen varustevyöhön. Hahmo nousi täyteen mittaansa ja ravisteli raajojaan.
“Kuvittele ilmeeni, kun se mies lähettää minulle henkilökohtaisen viestin, jossa se kertoo kääntäneensä takkinsa. Niin, joo. Tosi kirjaimellisesti.”

Huoneen ainoa potilas ei reagoinut mitenkään. Vain raskas hengitys vastasi miehelle.
“Olen vihainen, tietysti. Vihainen ja hämmentynyt. Haluan lähinnä lyödä sen tyhmää vihreää naamaa silmien väliin jollain tylpällä uudelleen ja uudelleen. Ja se olisi näissä olosuhteissa… sodassa jopa oikeutettua. Mutta kun ei. Helvetin helvetin helvetti, ei.”

Hahmon kämmenet puristuivat tehokkaasti nyrkeiksi ja tärisivät hetken. Hahmo kuitenkin nieli vihansa. Se horjui hetken paikallaan ennen kuin istui taas tuolilleen.
“Kysyn sinulta jotain. En tiedä, voisitko vastata edes hereillä, mutta haluan silti edes kysyä. Se on vaivannut minua niin pitkään kuin olen ollut… täällä. Joskus linnoitus ei ollut tällä paikalla, ei näin vankalla pohjalla. Ja silloin se oli puuta ja tiiliskiveä.”
Mieshahmo katsoi syvään potilasta, yrittäen etsiä tämän katsetta. Silmät oli kuitenkin suljettu eivätkä ne antaneet minkäänlaista vastausta.

“Niihin aikoihin tänne saapui skakdinuorukainen, joka ei suostunut antamaan oikeaa nimeään. Varusteinaan nuorukaisella oli lähinnä teräaseita ja hyvin, hyvin harvinainen kiikarikivääri sodasta, joka oli niihin aikoihin loppunut vasta vajaa vuosikymmen aikaisemmin. Nuorukainen oli täynnä haavoja ja vammoja, joista osan täytyi varsin yksiselitteisesti olla itseaiheutettuja. Lisäksi vaikka hän yritti parhaansa mukaan asiaa piilotella, oli hän ollut joskus Pimeyden metsästäjä.”
Hahmo katsoi kämmenpohjaansa. Hän oli valmis jättämään ne ajat unholaan.

“Kysyn nyt vain, miksi. Miksi annoit nuorukaiselle anteeksi kaiken sen, mitä nuorukainen oli tehnyt. Kaiken, mitä hän edusti. Miten kykenit ottamaan sen riskin? Mistä sinä löysit sen verran anteeksiantoa.”

Hahmo huokaisi.

“Ja miksi se nuorukainen istuu nyt tässä.”

Potilas ei vastannut, vaan jatkoi levollista untaan. Yksinäinen punainen silmä katseli mustan ja valkoisen kontrastista. Sen omistaja kuunteli potilaan levollista hengitystä. Vieraan kämmen kävi vielä kerran otsalla. Tämän jälkeen sotilas nousi hitaasti seisomaan ja asteli vuoteen vierelle. Puoliksi alas vuoteelta valahtanut huopa aseteltiin takaisin paikoilleen.
Hahmo seisoi hetken vuoteen vieressä sanomatta mitään. Sitten se asteli hitaasti huoneen ovelle.

* * *

Admin-siipi

Punainen Visorak asteli kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin astellen vuorotellen lattialla ja seinillä. Visokki tunsi vaistollaan jo kaukaa, että admin-siivessä oli tyhjää. Pitkään oli ollut vain hiljaisuus. Vain yhden olennon ajatukset kimpoilivat syvälle linnoituksen muuriin piilotetun huoneiston sisällä. Ei kestänyt kauaa päätellä, kenen.
Neljän hämähäkkimäisen jalan harppova askel ei arvioinut, tarttuiko se lattialautaan vai seinämiin.
Lopulta Rahi saavutti hieman avonaisen oviaukon, jonka välistä kajasti työvalo. Hämähäkki työnsi oven varovaisesti auki otsallaan. Hän jäi seisomaan odottavasti oviaukkoon.

“G”, Visokki sanoi. Kumea telepaattinen kaiku saavutti kohteensa, mutta ei saanut vastakaikua. Skakdi istui pöydän ääressä työstäen jotain. Punainen työvalo pöydän yllä toi nuotiomaista hehkuaan muuten tyhjään huoneeseen ja värjäsi sinisen skakdin purppuraiseksi.
“No mutta hyvää iltaa”, väsynyt ääni vastasi.

“Minä tiedän, mitä sinä aiot”, Visokki sanoi vakavasti. “Se ei ole sen arvoista.”

Työpöydälle oli aseteltu sotilaallisen tarkkoihin riveihin kymmeniä, ehkä jopa satoja plasmapatruunoita. Niiden punertavat kärjet hehkuivat pöytälampun valossa, kun Guardianin kookas kämmen lipasti niitä yksi kerrallaan. Vartija-kivääri oli purettu siististi, ja sen aseöljystä kosteat osat oli sijoiteltu ympäri suuren työpöydän pintaa. Pitkäpiippuinen zamor-revolveri lojui pöydän reunalla. Sen rumpuosan panosaukot oli täytetty kelmeän vihreillä kuulilla, joiden sisältä löytyi kaikkea lyijystä napalmiin.
Punaisen valon kajo täytti muuten pimeän huoneen. Seinillä olevissa telineissä oli kymmeniä teräaseita, kiväärejä, pistooleita ja lippaita. Aseista jokainen oli välittömässä käyttökunnossa.
Askeettisella mutta suurella sängyllä lojui skakdisoturin varustevyö, jonka lipastaskut oli tyhjätty pöydälle.

Aukinainen ikkuna varmisti, että huoneessa ei ainakaan ollut liian lämmintä. Oli liiankin selvää, että Guardian oli ollut hereillä jo pitkään.
Guardian laski viimeisimmän lippaan samaan pinoon kuin aiemmat. Hän tarttui Vartija-kiväärin hyvin öljytystä rungosta ja pyyhkäisi metallipintoja vanhalla rätillä. Sitten admin kasasi osa kerrallaan tottunein ottein kiväärinsä. Siinä kesti viisi sekuntia.

Latausliike. Varmistus.
Ase laskettiin pöydälle. Guardian nosti vesipullon pöydältä ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän kääntyi tuolillaan kohti Visokkia. Skakdi ja visorak jakoivat pitkän katseen, jonka aikana huoneen valtasi hiljaisuus.
“Niinkö? Mitäköhän minä aion?” Guardian kysyi katsellen kaukaisuuteen.

“Minä ymmärrän, että olet vihainen!” Visokki sanoi rauhoittavalla äänellä. “Sinulla on kaikki syy olla! Minäkään en ymmärrä… en ymmärrä enkä käsitä, miten Ämkoo voisi tehdä mitään sellaista… mutta harkitse, mitä olet tekemässä.”

Visorak otti kaksi askelta skakdia kohti ja katseli vihreillä silmillään skakdia arvioiden ja harkiten sanojaan. “Hän on ystäväsi, G.”

Guardian huokaisi.
“Niin. Arvaa, tekeekö se tästä yhtään helpompaa.”

“Takuulla ei, mutta… mutta… yritä ymmärtää. Se on sentään Ämkoo, hänellä täytyi olla jokin syy sille. Ehkä häntä… kiristetään? Ehkä hän on vihdoin menettänyt hallinnan?”
Kylmät väreet kiipivät pitkin Visokin olemusta. Vaikka Ämkoo oli vanha ystävä, oli jossain tämän sisällä edelleen vankina edesmenneen makutan rikkinäinen sielu. Makutan.

“En usko, että kyse on siitä”, Guardian sanoi pudistaen päätään. “Olen katsonut sitä pätkää uudelleen ja uudelleen. Ämkoo tietää, mitä tekee. Niistä silmistä ei katsonut makuta.”
“Vaan?” Visokki sanoi.
“En enää tiedä”, G vastasi. Skakdin oikea käsi kurottui takana olevalle työpöydälle. Kämmen tarttui zamor-pistooliin varmasti. “Jotain sellaista, jota haluan katsoa silmiin lähinnä tähtäimen läpi.”

“Sinä et tiedä itsekään, mistä puhut“, Visokki sanoi. Hämähäkkiolento hieroi päätään Guardianin jalkaa vasten. “Mitä sinä teet, jos saat hänet tähtäimeesi?”
“Se hetki pelottaa minua itseänikin.”
G pyöräytti kuudestilaukeavan rumpulippaan auki ja katseli kelmeän vihreitä zamoreja valoa vasten, jolloin niiden tyhjiössä kelluskelevat sisällöt näkyivät entistä paremmin.
“Mitä teemme Allianssilla, jos ystävätkin ovat tällaisia?” Guardian sanoi hymyillen. Kevyt ranneliike ja revolverin rumpulipas pyörähti paikalleen metallisesti kilahtaen.

“Sanot edelleen häntä ystäväksi”, Visokki vastasi. “Se kertoo minulle, että et vetäisi liipaisimesta.”
Guardian osoitti revolverilla kohti seinää, sormi liipaisimella ja katse tiukkana. Hitaasti ase laskeutui takaisin pöydälle.
“Piru vie sinun kanssasi”, Guardian sanoi naurahtaen ja laski kätensä visorakin päälaelle. Skakdi rapsutti isolla kämmenellään telepaattisen araknidin päätä. Visokki oli liian älykäs ja ylpeä myöntääkseen pitävänsä siitä.
Sitä oli vaikea päätellä suuren Rahin kasvoilta, mutta Visokki hymyili tai ainakin yritti kovasti.
“Jokin kertoo minulle, että et silti aio hylätä tätä ajatusta”, visorak viesti.

“En niin.”

“Onko jotain, jolla voisin muuttaa mielesi?”

“Sinä voisit syöttää minulle idean, jota luulisin omakseni. Tai ottaa ruumiini haltuun ja estää minua. Mutta et tee sitä.”
“Ei. En ikinä.”

Guardian taputti Visokin päätä.
“Minä lähden hänen peräänsä. Minä etsin hänet ja saan hänet tähtäimeeni. Minä nappaan hänet ennen kuin hän nappaa minut. Ja sitten kun se mies seisoo piippulinjani edessä, teen valinnan. Sen pidemmälle en ole suunnitellut.”

“Tämä voi olla vain juoni”, Visokki ehdotti. Argumentit alkoivat loppua, mutta jotain oli tehtävä. “Ehkä ne yrittävät provosoida juuri sinua. Avde tekisi jotain juuri sellaista. Usko minua, minä tunnen hänet.”

“Olen valmis ottamaan sen riskin”, Guardian vastasi. “Olen sen verran velkaa Ämkoolle.”
G nousi ylös tuoliltaan. Hän sammutti työvalonsa. Huone jäi pimeäksi.
Sekä skakdi että visorak astuivat ulos huoneesta samanaikaisella askeleella. He lähtivät kävelemään hitaasti pitkin admin-siiven himmeästi valaistuja käytäviä.
“Mitä minä teen, jos sinä lähdet hänen peräänsä?” Visokki sanoi hieman huolestuneena. “Jään yksin. Yksin johtamaan sekasortoista Klaania keskellä sotaa. Minä… en tiedä, onko minusta siihen.”

“Yksin?”,Guardian kysyi hymyillen. “Sinulla on paras opettaja tähän aiheeseen. Vie Nöpö muuten joskus katsomaan häntä. Minua se otus lähinnä puree.”
“… kun sanot ‘puree’, puhutko Tawasta vai Nöpöstä?”
Guardian teki parhaansa pidätelläkseen naurua. Hän epäonnistui. Näinä aikoina se ei välttämättä ollut pahasta.

Kaksikon tiet erkanivat admin-siiven ovilla. Molemmat aikoivat kohdata vanhan ystävän. Mutta hyvin, hyvin eri merkeissä.