Guardian

Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja.
Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva.
Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.

Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta.
Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.

”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”

Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen.
Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita.
Yksi heistä kuitenkin nousi.
Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa.
”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”

Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä.
Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.”
Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava.
”Polvistu.”

”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”

”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”

”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.”
Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon.
”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”

Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”

”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.”
Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.

Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin.
”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”

Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!

Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä.
”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.”
Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa.
”Pelasta edes itsesi.”

Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi.
”Yritätkö sinä – säälittävä matoran – pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”

”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”

Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi.
”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.”
Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.

”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”

Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito.
Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä.
”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.

Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.

Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa.
Silmät kysyivät vielä kerran: ”Miksi?”
Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.

Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin.
Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.

Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa.
Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään.
Harppuuna virittyi.

”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.

Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.

Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään.
Samperin telepaatit, Toa ajatteli.
Kuulin tuon.
Nojoo, sori, missä sinä olet Mato?
Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan.
Mutta…
Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.

Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.

Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.

Ilmaraptori

”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.

Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä.
”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi.
En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin.
”Jätättekö te Matoron sinne?”
Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian.
”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…”
Minä teen sellaisen.

* * *

Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.

Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.

”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.

Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.

* * *

Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.

Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.

”No tällä kertaa minä pelastin sinut”, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat.
”Kaipasitteko minua?” tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä.
Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.

Silloin Matoro sai idean.

Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.

Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.

Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?

Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse.
Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.

Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.

Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.

”Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan”, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.

Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.

Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä.
”Halpa temppu, sinä kurja!” makuta karjui. ”Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!”

Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi.
”Me elämme kaikki täällä, Matoro”, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi.
”Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen”, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa.
Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta!
Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.

”Menkää… pois”, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.

Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.

Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.

”Sinä menet mereen… sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa”, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.

”Kyllä!” Abzumo huudahti. ”Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla!”
Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin – kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.

Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen.
Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.

Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä – Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan.
Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raa’asti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin.
”Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle?” Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.

Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit.
”Ehei, tätä sinä et tee!” Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen.
Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.

Matoro katseli kauhuissaan näkyä.

Nuket.
Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.

Nuket.
Voi Mata Nui, Nuket.

Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.

Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.

Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.

”Sinulla saattaa olla nuket”, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.

”Mutta minulla on kohtalo täytettävänä”, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.

”Etkä sinä voi tulla sen tielle.”

Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.

”Et koskaan.”

Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.

Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.

”Anna tänne ssssse”, hirviömäinen ääni sihisi. ”Sssse kuuluu minulle.”

“Ei… ikinä!”

Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.

”Ssssinä kadut tuota vielä”, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.

”Narut eivät minua pidättele, Kuralumi!” Makuta karjui yrittäen repiä kaapeleita poikki.

Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.

Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.

Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.

***

Pimeys.
Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa.
”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
”Mutta… aiotko sinä…?”
”Kyllä. Hylätä koko projektin.”

Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?”

Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.

”Ja silti sinä väität olevasi Ath”, ääni vastasi pisteliäästi.

Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.

”Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.”

Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.

”Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.”

Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.

Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.

”Mitä se oli”, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.

”Mitä tapahtui?” Oraakkeli kysyi.

Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.

Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.

”Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias!” Makuta karjui.

”No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä”, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.

Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti.
”Minun ei tarvitse sietää ssssinua”, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi.
”Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman.”
Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä.
”Ssssinä olet hidassss!” makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi.
Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta.
”Kuolkaa”, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.

Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta.
Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino.
Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa.
Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.

Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.

Sydän.

Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.

”Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa”, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.

”Ja ssssinä tulet mukanamme”, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.

”En tänään”, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.

Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.

Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.

”Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla”, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.

”Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi”, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.

”Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.”

”Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy!” Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.

Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.

Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.

Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.

Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.

Vastaa