DJ Peelo

Metsä kaukana kaikesta sivistyksestä

Peelo asteli määrätietoisesti tiheää metsikköä eteenpäin. Kaiken maailman rehut ja muut viherkasvit hidastivat hänen liikkumistaan, mutta kivääri sopi niiden huitomiseen täydellisesti. Ja eipä sillä paljoa muuta enää tehnytkään, mokoma oli nääs mennyt rikki. ”Laatutavaraa… pah”, Peelo tokaisi huitoessaan esteitä tieltään. Kaiken sen mätkimisen ja huitomisen ohella hän muisteli tehtävää. Tehtävää, jolta hän juuri oli palannut. Veljeskunnan saaren evakuointi onnistui. Jossain määrin, vähintään. Torakoita napsittiin pois päiviltä mukavasti ja mitään liian tärkeää ei menetetty. Silti Peelo ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestään asiat olisivat voineet mennä paljon paremminkin. Hänen mielestään hänen tulisi olla parempi. Mahdollisimman monella eri tavalla.

Hän saapui pienellä aukiolle. ”Täällä se on”, Peelo tuumasi itsekseen. Aukion keskellä oli rautainen neliö, joka muistutti etäisesti jonkun sortin ovenkarmia. Siinä oli kaksi nappia, jotka Peelo painoi pohjaan yhtäaikaa. Neliö laskeutui, ei, kaatui selälleen maahan ja pysyi tovin täysin toimettomana. ”Älä vain sano että se on rikk-”, Peelon ajatukset keskeytyivät kun tasainen nurmikko yhtäkkiä siirtyikin neliön alta pois, paljastaen pitkään käytävään johtavan portaikon. Peelo otti ensimmäiset askeleet mahdollisimman varovasti, koska hän ei ikinä oikein päässyt jyvälle paikan turvatoimista. Mitään ei tapahtunut, ja Peelo ajatteli että on täysin turvallista jatkaa.

Pian hän saapuikin pitkän, tylsän ja harmaan käytävän päähän, jossa oli ovi. Tai no, enemmän se vaikutti joltain pieneltä portilta. Sen sivussa oli pieni neliön muotoinen ruutu, ja sen alla numeroituja nappuloita yhdestä yhdeksään. ”Mikäs se salasana olikaan”, Peelo mietti. Hetken mietinnän jälkeen hän painoi nappeja.

1, 2, 3, 4, 5, 6.

Ovi aukesi.

Peelo oli erittäin pettynyt siihen kuinka huono mielikuvitus paikan omistajalla oli ollut.

Siinä sitä oltiin. Labrassa, jossa Peelo alunperin luotiin. Hän ei olisi ikinä uskonut pääsevänsä näin pitkälle keinotekoisessa elämässään. Oli silkkaa sattumaa että juuri hän kehitti itselleen vahingossa tietoisuuden itsestään ja olemassaolostaan. Joskus hän tykkäsi miettiä että asiaan oli vaikuttanut kohtalo, tai jokin maailmoja suurempi valtiasolento, mutta päätyi kuitenkin aina siihen tulokseen että sellainen olisi silkkaa sontaa.

Sitten Peelo muisti. Hän oli listinyt luojansa testilabrassa. Aulasta oli jonkin verran kävelymatkaa sinne, ja Peelo ei edes muista labran monia käytäviä ja huoneita ulkoa. Hän ei edes ikinä ole käynyt kaikissa niissä. Jokaiselle robotille tieteilijä oli rakennuttanut oman labransa missä niitä saisi korjailla ja parannella, ja omaan labrahuoneeseensa hän onneksi muisti reitin. Peelo suuntasi suoraan eteenpäin.

Käytävät olivat tylsän valkoiset ja harmaat. Niissä oli paljon ruutuja ja nappuloita, joita kukaan ei ikinä edes käyttänyt. Paikalla ei edes ollut aikanaan paljoa työskntelijöitä, vain viisi tai kuusi henkilöä itse pääpomon lisäksi. Peelo usein mietti, että oliko paikka vain koristeltu turhilla nappuloilla ja ruuduilla sun muulla mekaanisella, vai oliko niillä muka oikeasti joku tarkoituskin.

Pian hän kuitenkin saapui omaan labrahuoneeseensa. Maassa oli edelleen kuivunutta verta hänen luojansa ruumiista. Mutta missä ruumis oli. ”Joku elukka on varmaan raahannut sen muualle… Ei kun eipäs, tänne ei voi päästä mikään tyhmä elukka”, Peelo ajatteli. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä ja suuntasi huoneen kulmassa olevan kapselin näköisen häkkyrän luo. Pöydällä kapselin vieressä oli muistitikun tapainen pieni väkkärä. Peelo nappasi sen ja asetti sen kapselin sivussa olevaan reikään, johon se sopi kuin nakutettu, ja ruudulle reiän viereen aukesi kuva. Pohjapiirrokset.

Tieteilijän suunnittelemat viimeiset päivitykset ennen kuolemaansa. Peeloa rupesi vähän potuttamaan. Hän olisi ihan hyvin voinut teurastaa paikan väen päivitysten jälkeen. Peelo näpytteli nappeja ja asetti masiinan päivitys/korjaustoiminnon päälle. Kapselin ovi avautui, ja Peelo astui sisään. Hetken päästä kapseli sulkeutui, ja Peelo levitti kädet ja jalat erilleen. Kapselin sisäpinnoista ilmestyi monia käden näköisiä laitteita joiden päässä oli poria, ruuvimeisseleitä ja ties mitä muuta jotka purkivat ja kokosivat Peeloa uuteen uskoon tiuhaa tahtia. Ei edes minuuttia kulunut kunnes laite oli saanut Peelon uuteen uskoon, ja portti avautui.

Peelon ruumiinrakenne pysyi samana, mutta varustus ja aseistus koki paljon muutoksia. Säärissä hänellä oli nyt rakettimoottorien tapaiset laitteet, joilla tosin ei lennetä, vaan liu’utaan. Laite mahdollisti leijumisen pikkuisen maan yläpuolella, ja säärissä olevat miniatyyrirakettimoottorit mahdollistivat huimiin nopeuksiin pääsemisen. Käsien kokoontaittuvat terät korvattiin pienillä liekinheittimillä. Kaasunaamarista oli nyt paljon sileämpi versio, ja joka hönkäyksellä suodattimista pöllähti ulos pieni vihertävä savupilvi, ja hänen niskasta roikkui muutama musta nauha. Peelo ei tiennyt olivatko ne vain ulkonäön vuoksi vai oliko niillä joku tarkoitus. Keho oli nyt saanut erittäin tummän vihreän sävyn ja säärissä ja ranteissa sijaitsevat laitteet olivat pikimustat.

Seinästä aukes luukku jossa oli Peelon uusi ase. Pitkä sauva jonka päässä oli rastin muotoinen terä, jonka sai kiinni Peelon selässä olevaan kohtaan jonkunlaisen magneetin avulla. Peelo tarrasi siihen ja asetti sauvan selkäänsä kiinni. Juuri kun hän oli katsomassa löytysikö labrasta jotain muuta mukavaa…

Räks.

Räks?

Räks.

Jostain etäältä kaikui pitkiä käytäviä pitkin äänekäs räksähdys. Jotain meni rikki ja lujaa. Asiasta teki häiritsevämpää se että sähköt katkesivat. Tämä tuskin oli pelkkää sattumaa. Peelo lähti saman tien juoksemaan aulaa kohti tarkistamaan että mitään liian pahaa ei olisi sattunut. Aulaan päästessään häntä odotti pelkkä kaaos, ja vasemmalla olevan testilabran portti oli täysin murskattu, kuten myös oikean. Yksi asia pisti Peelon silmään: tuhkaiset ja likaiset jalanjäljet, jotka johtivat vasemmalta ovelta oikealle. Kuka asialla olikaan, hän varmaan etsii jotain, ja suuntaa juuri labraan missä oltiin aikanaan rakennettu uutta prototyyppiä, ennen kuin Peelo teurasti kaikki.

”Mitä hemmetti…” Peelo ajatteli kulkiessaan käytävää pitkin. Koko ajan tuli kylmempää ja kylmempää. Paikka oli kuin yksi suuri kylmiö. Maahan jääneet tuhkajäljetkin olivat aivan huurussa, eikä kaukaa menisi ennen kuin ne olisivat kokonaan jäätynet. Peeloa ärsytti ajatella kuinka kylmää itse labrassa olisi. Hän mietti että mitä ihmettä ne oikein siellä rakensivat.

Labran ovi oli murskattu. Se sama tunkeilija asialla, tietysti. Labraan astuessaan Peelo huomasi kuinka valtava se oli. Labran keskellä oli paksun jään peittämä robotti. Se robotti oli iso. Todella iso. Sitten Peelo kuuli askelia. Askelia, jotka kaikuivat pahaenteisesti suuressa, jäätyneessä hallissa.

Peelo piiloutui lähimmän pöydän taakse, ja kurkki ihan pikkuisen sen takaa. Siellä tallusteli toinen robotti, joka näytti yllättävän paljon Peelolta. Ei, se oli lähes täysin samannäköinen, vain hieman isompi ja panssaroidumpi. Se tutki isompaa robottia kiinnostuneen oloisena.

Peelo ei tiennyt oliko se ystävällinen vai ei. Oli varmaa, että se oli rakennettu täällä, aivan kuten Peelokin. Toisaalta taas, se on tuhonnut paljon tavaraa jo, joten se tuskin on kovin ystävällinen. Peelo yritti hiipiä labrasta ulos, mutta hänen jalkansa osui pieneen jääkokkareeseen, ja kilahdus kaikui hallissa vähän turhankin selvästi. Salamannopeasti vieras robotti kääntyi Peeloa kohti ase nostettuna ja ampui raketin. Peelo pyörähti vieressä sijaitsevasta ovesta ulos, nousi kömpelösti pystyyn ja juoksi. Raketti osui seinään, murtaen jonkun verran roinaa ainoan oviaukon eteen.

”Tuon pitäisi hidastaa tuota kusipääkloonia jonkin verran”, Peelo tokaisi ja juoksi kohti aulaa. Hän muisti kuinka yksi työntekijöistä selitti nappulasta joka laukaisee hätäitsetuhon, joka romahduttaa koko labran. Aulaan päästessään Peelo juoksi seinän viereen ja avasi siinä olevan luukun, Siinä oli pieni ruutu joka vaati numerokoodin.

1, 2, 3, 4, 5, 6.

Valot muuttuivat punaiseksi ja alkoivat välkkyä. Peelo oli edelleen pettynyt ison pomon mielikuvituksen puutteeseen.

Paikka alkoi täristä ja hälytys alkoi soida. Peelo juoksi samaa käytävää pitkin mistä saapuikin. Käytävä ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Asiaa ei auttanut että se koljattiklooni oli päässyt roinan ohi ja juoksi kovaa vauhtia Peelon perässä ja tulitti tätä raketeilla. Peelo kitti onneaan siitä että klooni oli harvinaisen huono tähtääjä. Sitten hän muisti jotain. Uudet varusteensa.

Peelo aktivoi säärissään olevat laitteet ja alkoi leijua ilmassa hieman maan yläpuolella, ja kiiti kovaa vauhtia eteenpäin. Vieras robotti jäi helposti taakse, ja mitä luultavimmin murskaantui romahtavan katon alle. Päivänvalo häämötti käytävän päästä. Romahtava katto saavutti Peeloa pahaenteisesti. Peelo yritti ponkaista ylöspäin ja pääsi ulos juuri ennen kuin paikka romahti niskaan. Komea ilmalento päättyi ei-niin-komeaan puuhun ja siihen törmäämiseen.

Peelo ravisti päätään, nousi seisomaan ja katsahti kerran oviaukkoa kohti.

”Normipäivä.”

Peelo suuntasi takaisin Klaanin rakennusta kohti.

Spoileri ValitseNäytä

Vastaa