Tilassa ei ollut juurikaan valoa. Vain lattia kajasti himmeää punaista hehkuaan kammioon, joka olisi voinut olla sekä akustisen avarana tyhjyyttään kumiseva varastohalli että klaustrofobinen kuolinpesä, josta ei ollut pakoa. Pimeydessä oli vaikea sanoa, kuinka kauas tilaa jatkui. Missään ei näkynyt seinän seinää, mutta mistään ei myöskään kuulunut massiiviselle tilalle ominaista kaikua.
Marmorimaista ainesta muistuttavien lattialaattojen vähitellen kuoleva karmiininhehku ja niiden shakkilautamainen kuvio näkyivät haaleina ikiyössä, mutta kaiken muun valottomuus söi. Äänet, hajut, lämmön.
Hetkellisesti tilassa välähti yllättäen suurempi valo- ja lämpöaalto. Oli kuin itse pimeys olisi syttynyt tuleen. Se oli kuitenkin välittömästi niellyt liekit, mutta jättänyt jotain jälkeensä. Kammottavan käryn ja palavien ruumiiden hajun. Ja jotain, joka liikkui punamarmorisella lattialla.
Tilan halki käveli hahmo, jonka jalkojen puiset kalahdukset toivat vähäistä ääntä äänettömyyteen. Lakastunutta kukkaa muistuttava repaleinen viittakangas heilahteli. Se oli vielä osittain liekeissä, ja punahehkuisia kankaanpalasia leijaili lattialle. Haju oli puistattava.
Puu kolahti marmoria vasten. Kävelevän pitkän hahmon hengitys oli tuskaisaa ja rahisevaa.

Ja sen rintakehässä muljahteli suuri silmä.

Polttojälkien täyttämä hitsausnaamio ei ollut kovin tiukasti kantajansa kasvoilla kiinni, ja se kalahteli pitkän hahmon luisen kuolleita kasvoja vasten jokaisella askeleella.

Ja hahmon rintakehässä muljahteli suuri silmä. Koko hahmoa katsellessa tämä yksityiskohta oli jokseenkin vaikea ohittaa.

Varsinkin silloin, kun silmä katsoi kohti.

Hahmo ryhtyi hyräilemään, tai siltä se ainakin kuulosti. Sävelessä oli jälkiä jostain joskus iloisesta ja nopeatempoisesta, mutta vuodet olivat syöneet säveleltä teränsä. Vuodet ja liekit.

”Peremmälle, tyttökulta”, sanoi lempeä ääni tilan perältä. Kun puinen hahmo lähestyi lähestymistään, alkoi äänen käyttäjä jo näkyä.
Aivan pimeyden keskellä oli valokiila, jossa oli pöytä. Pöydän molemmilla puolilla oli tuolit. Toinen tuoli oli tyhjä, sillä puhuja odotti vierasta. Pöydällä oli shakkilauta, mutta valkoisilla ei ollut pelaajaa. Ainakaan vielä.
Mustilla oli. Sinisen Pakarin tyhjä hymy toivotti pitkän hitsausnaamiota kantavan hahmon tervetulleeksi.

Pitkä ja laiha olento pysähtyi metrin päähän Punaisesta Miehestä. Kun olento avasi hitsausnaamion peittämän suunsa, kuului ontto leukojen loksahdus. Hahmo nosti pitkät ja löysät kätensä takaraivonsa taakse ja avasi metallisen naamion nahkaremmin. Naamio kolahti välinpitämättömästi lattialle, mutta sen kantaja ei reagoinut suuntaan eikä toiseen. Pitkät kädet rojahtivat löysiksi olennon kylkiä vasten.
Sanat, jotka pakenivat hiiltyneestä kuoresta olivat yhtä tyhjiä kuin palaneen pääkallon silmäkuopat.

sanoi kimeä ääni. Naisen ääni, joka olisi joskus ehkä voinut olla kauniskin, mutta liekit olivat vieneet kaiken.
Ääni tuli vanhan pääkallon luisevien hampaiden välistä. Hahmon rintakehässä tuijottavan silmän pupilli laajeni.

Avde hymyili lempeästi. ”Hyvä on, tyttökulta. Ehkä minä voin olla sinun… isäsi, jos niin haluat.
Puinen polttouhri ei reagoinut. Suuren silmän kostea katse vaikutti odottavan jotain.

Punaisen Miehen väsynyt katse laskeutui shakkilaudalle. Lempeä hymy muuttui alakuloisemmaksi.
”Kaikkiko?” Avde kysyi epäuskoisena.

Polttouhrin pääkallo nytkähti hieman oikealle.

Avde hymähti alakuloisesti. ”Mutta niin paljon menetettyä henkiä… niin paljon kuolemia. Turhia, turhia kuolemia.”
Punainen Mies katseli shakkilautaa. ”Toisaalta zyglakit tiesivät, mihin ryhtyivät lähtiessään sotaan…”
Matorania muistuttava hahmo ei tehnyt liikettäkään. Hänen ei tarvinnut.
Varjoista luikerteli luiseva käsi. Se tarttui mustaan ratsuun ja nosti sen punaisen matoranin silmien eteen.

”Mutta Arstein… kuinka monella turhalla ruumiilla aiot vielä peittää polkusi?”
Luuton musta käsi laski nappulan takaisin paikalleen ja katosi takaisin pimeyden ytimeen.
Avde huokaisi. Hän kuuli zyglakien tuskanhuudot tajunnassaan, vaikka ei ollut näkemässä. Jos vain olisi jokin tapa, jolla kaikki eläisivät.
Nappuloita oli uhrattava voittaakseen pelin.

Polttouhri sanoi. Valtava silmä räpsähti ensimmäistä kertaa ehkä tunteihin.

Avde huokaisi. ”Vain osan siitä, tyttöseni, olen kuullut. Kuka sen hänelle kertoi?”
Punainen matoran nojautui kiinnostuneena pöydän yli.

Polttouhri vastasi.
Avde hymyili. ”Ah… vanha ystävämme. Kai se oli vain ajan kysymys. Matoro… olisi löytänyt sen muutenkin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän näkee koko totuuden. Luotan häneen siinä.”

Polttouhri hengitti yhä raskaammin ja raskaammin.
”Niin, ystäväni?” Avde kysyi kiinnostuneena.

Avde pudisti päätään. ”Älä, pyydän. Se olisi hyvin epäkohteliasta.”

Puisen raadon luisilla kasvoilla ei ollut muutosta, mutta sen äänensävy laski.

”Yritin viedä hänen henkensä jo kerran aikaisemmin. En pitänyt ajatuksesta, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hän kaiveli esiin asioita, jotka olisivat tuhonneet hänet ennemmin tai myöhemmin. Hän kuitenkin selviytyi kuin ihmeen kaupalla… enkä edes itse ole varma, pitäisikö minun olla helpottunut vai pettynyt.”
Avde laskeutui tuoliltaan ja käänsi selkänsä Polttouhrille. Hän jätti shakkilaudan paikoilleen ja lähti astelemaan verkkaisesti kauemmas.
”Juuri nyt minua vain kiinnostaa nähdä, kuinka syvälle hän kaivautuu… ennen kuin totuus itsessään polttaa hänen silmänsä sokeiksi.”

Polttouhri jäi seisomaan hiljaisena shakkilaudan eteen. Oli mahdotonta sanoa, oliko nukke pettynyt.
se sanoi kysyvällä äänellä.

Avde pysähtyi ja kääntyi hieman. ”Kuka heistä?”

Avden hymy leveni hieman. Matorania muistuttava hahmo naurahti. Pimeyteen aukesi kahdeksan punertavaa silmää, jotka katselivat Avdea päättäväisesti.
”Ah. Annoin hänen mennä. Hän maksoi vapaudestaan sillä, mitä häneltä halusinkin. Muistolla. Mutta älä huoli, tyttö rakas… tulemme vielä näkemään häntä monesti.”

Avde kääntyi hitaasti ympäri ja katseli shakkilautaa. Nappulat olivat paikoillaan ja koko kuva hahmottui matorania muistuttavan hahmon päässä. Ratsu oli uhrattu, mutta ei lopullisesti.

Polttouhrin palanut pääkallo nytkähti pystyasentoon rusahtaen elottomasti. Luinen leuka loksahti auki. Hirviömäisten hampaiden luinen virnistys näytti aina hymyltä, mutta nyt suusta tulevat sanat suorastaan alleviivasivat tätä.

Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan. Kahdella hahmolla oli yhteys, joka ei vaatinut puhetta. Se ei ollut telepatiaa, vaan jotain syvempää.
Kuin isällä ja tyttärellä.
Kuin aivoilla ja silmällä.

Puiset askeleet kaikkoontuivat pimeyteen. Kun ne olivat tarpeeksi kaukana, liekit valaisivat pimeyden hetkellisesti, ja sitten se oli poissa. Kylmä, rahiseva hengitys. Kalman ja savun haju.
Punainen Mies oli yksin, tai siltä ainakin vaikutti. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan yksin. Satakunta punertavaa silmää tuijotti varjoista. Punainen Mies ja Syvä Nauru tarkkailivat toisiaan. He olivat yhtä, mutta erillään. Alakuloisesti hymyilevän pienen matoranin ja epäpyhän varjomassan välinen mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Avde puhui.

“Joskus mietin, onko kaikki tekemäni sen arvoista”, Avde sanoi pohdiskelevasti. “Niin moni joutuu kaatumaan. Niin moni nappula joudutaan syömään.”

Avde puristi jotain punaisessa matoranin kädessään. Se hehkui sinisenä. Kun Avde avasi kämmenensä, utuisen kaunis neonhehku täytti hänen näkökenttänsä.
Metalli oli kaunista ja hiottua. Harva Kanohi-naamio oli ollut yhtä täydellinen. Ehkä siksi sen kohtalona olikin ollut rikkoutua, mutta jonain päivänä kuusi olisi jälleen yhtä.

“Onko tekemäni pahaa?” Avde kysyi hitaasti. “En tiedä. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko teko hyvä, vaikka sen takana olisikin itsekkyyttä?”

Sininen hehku kasvoi yhä kirkkaammaksi. Avde ymmärsi, että hänen olisi oltava varovainen. Moni oli sokeutunut jopa vilkaisusta.

“Nämä ovat kaikki vain näkökulmia. Mutta mihin muuhun turvaudumme, jos meillä ei ole näkökulmia? Mitä väliä on muulla kuin sillä, jonka näemme?”
Avde hiljeni hetkeksi. Hän nosti hitaasti kättään kasvojaan kohti.
“Onko todellisuus vain sitä, minkä mieli meille näyttää…”

Nauru alkoi kaikumaan ympäri tilaa. Se tuli ensiksi vain yhdestä suusta. Sitten niitä oli kaksi. Sitten niitä oli kolme. Sitten niitä oli kuusi.
Sitten niitä oli satoja. Punaiset silmät katsoivat kaikki sinertävää sirua. Pimeys kurottui lähemmäs ja lähemmäs. Kourat, kädet, kynnet, lonkerot ja raajakkeet halusivat kaikki koskea epämaailmalliseen siruun. Ne halusivat kaikki koskettaa sen sinihehkuun ja paistatella sen lämmössä.
Ne kuitenkin tiesivät varoa täyttä kosketusta, sillä se polttaisi.

Avde puristi kätensä nyrkkiin, mutta sinihehku ei lakannut. Se hohti punaisten sormien välistä niin tehokkaasti, että huone alkoi valaistua. Radiomainen kohina täytti Punaisen Miehen mielen.

Hän kuuli ajatuksia, toiveita ja unia. Hän näki koko verkostonsa koon. Hän näki jokaisen pimeän siemenen, jonka hän oli istuttanut mieliin, joita oli koskettanut.

Kaikki hänen kuusi “lastaan”. Monet nazorakeista. Monet zyglakeista.
Jopa jotkut klaanilaiset. Kaikkien noiden tajunnoissa kasvoi siemen. Ravinnokseen se tarvisi vain pelkoa.

Kaikilla oli jokin pelko. Jopa Avdella itsellään. Se oli asia, joka yhdisti jokaista olentoa tässä maailmassa. Punainen Mies ei kuitenkaan nähnyt sitä enää huonona asiana. Pelot kertoivat mielestä enemmän kuin mikään muu.

Ne olivat narut, joista vedeltiin.

Niillä saatiin nuket sätkymään.

“Joskus kadun asioita, joita olen joutunut tekemään. Sitten katson sinua”, Avde sanoi sirulle äänensävy nousten yhä innostuneemmaksi, “Ja näen maailman, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”

Avde työnsi Nimdan sirun haarniskansa taskuun. Sininen valo katosi pimeyteen, mutta sen polte tuntui kuumana.

“Ja se on niin kaunista.”