Guardian

Meri
Steltistä etelään

Merituuli oli suolainen ja taivas hämyisä. Oli vaikea sanoa, oliko ilta vai aamu. Laineiden läpi liplattelevan pienen purjeveneen kahden matkustajan elämään se ei tuntunut vaikuttavan suuntaan tai toiseen. Kahden puisen ongen punaiset vieheet kelluivat pinnassa.
”Kyl son silviisii et Takea on hiano elukka,” sanoi toinen Vortixx, olkihattua käyttävä vanhus, joka mutusteli harvojen hampaidensa välissä hammastikkua.

Kun Vortixx oli sanonut tämän, seurasi hiljaisuus. Sitä saattoi kestää jopa minuutteja, mutta lopulta toinen matkustaja vastasi.

”M’tes näin?” kysyi puolikiinnostuneena lyhyempi, tanakampi ja joitakin vuosisatoja nuorempi liskomies, jolla oli henkselit. Tämän merenkulkijan olkapäähän oli tatuoitu ankkuri.

Seurasi toinen hiljaisuus, jonka aikana puhui vain merituuli.
Kun vortixxien keskustelua kuunteli hetken, saattoi ymmärtää, että hiljaisuudet eivät olleetkaan kiusallisia. Kaksikko yksinkertaisesti puhui hieman hidastempoisemmin kuin toiset.

Vanhusten kanssa keskusteleminen vaati hieman kärsivällisyyttä.

”Nätti otus”, olkihattuinen Vortixx sanoi lupsakasti, ja lisäsi minuutin päästä: ”Iso kita.”

”Joo”, nuorempi Vortixx vastasi.

Kaksi minuuttia hiljaisuutta.

”Ja oikeen siloset hampahat.”

”Nii.”

”Olis see kätevää ku olis sellaset hampahat.”

”Nii.”

”Ei tarvis ruokailuvälineitä.”

”Nii.”

”Mut pittäis varroo kieleen puremista.”

”Saattahis sattua.”

Kalastajien kanssa käytiin harvoin keskusteluja muusta kuin kalasta. Osittain se johtui siitä, että kaksikko käytännössä katsoen eli kalalla. Osittain se johtui siitä, että harva kesti vanhuksia viittä minuuttia pidempään.

Vortixxien veneen yläpuolella parveileva merilokkiparvi odotti kärsivällisenä. Hetkenä minä hyvänsä ne olisivat valmiina tekemään hillittömän syöksyn kohti kahden ukon venettä ja syömään kaksikon kalasaaliin parempiin suihin. Lokkikomppanian johto kuitenkin epäröi hyökkäystä, sillä viime yritys oli ainoastaan pudottanut kolme uljasta lentosotamiestä mereen.

Vanhoiksi käppänöiksi vortixxit onnistuivat lyömään airoilla melko vauhdikkaasti. Ja kovaa, kuten muutama epäonninen Syväläinen oli pintaa tutkiessaan huomannut.

Jotkut historiantuntijat jopa väittivät, että sotaherra Ehlekin rodun ensikontakti pinnan yläpuolella sijaitsevaan maailmaan oli alkanut melko kivisesti, kun joku pelästynyt veneilijä oli kalauttanut tiedustelijaa kalloon airolla. Osittain tämä harmillinen yhteentörmäys oli saattanut vaikuttaa ankeriasmaisten olentojen suhtautumiseen pinnan eläjiin. Jotkut väittivät jopa, että kyseinen välikohtaus oli ajanut Ehlekin radikaaleihin toimiin, joista historia hänet tulisi muistamaan. ”Tappakaa kaikki pintaeläjät ja syöttäkää niiden silmät jokisimpuille”-kampanjana tunnettu operaatio oli aiheuttanut monelle itkua, särkyä ja hampaidenkiristystä.

Jos ”Kalamiäheltä” ja ”Velipoealta” kysyi asiasta jotain, sai vastaukseksi todennäköisesti vain harmittelua siitä, kuinka vaikeaa jokisimppujen nappaaminen oli avomerellä.

”Ai nii. Lisäks’ niien eväst saa hyvää keittoa”, sanoi Kalamiäs jatkaen aiemmin mainittua keskustelua, jonka hidastempoisuus saa jopa tämän eepoksen kertojaäänen kysymään ”mitä helvettiä, jätkät”.

”Joo”, Velipoeka vastasi. ”Ja ne syö niitä ’rkuleen piraatteja.”

Kalamiäs naurahti vanhan ukon hinkuvalla naurulla. ”Merirosmot ne kurjaa sakkia onjoo. Viel’ kurjempaa ku makkutat jaa natorakit. Mihi sellasii ees tarvittaa?”

”En tiiä”, Velipoeka sanoi raapien leukaansa. ”Iha turuhaa sakkia silimälappuineen ja koukkukäsinee.”

Kalamiäs virnuili koko hammasrivillään. Se ei tietenkään ollut paljon sanottu, koska sana ’hammasrivi’ kattoi noin viisi hammasta.
”Ehk’ niitä tarvitaan Takeoiden ruuaks?”

Vanhat ukot ryhtyivät nauramaan voimakkaasti. Viimeisetkin kalat pelästyivät kauas kaikuvaa kuorokäkätystä ja uivat päinvastaiseen suuntaan. Vortixxien kalasaalista väijyvät merilokitkin päättivät etääntyä tajutessaan leikkivänsä sellaisten voimien kanssa, joita ei sopinut uhmata.

Kului tunteja. Merituuli ei ollut enää hetken päästä yhtä lämmintä kuin sillä oli tapana näillä alueilla. Viileys sai kalastajat hytisemään hieman.

”Kalamiäs”, Velipoeka sanoi vedellen henkseleitään.

”Velipoeka”, Kalamiäs vastasi hypistellen heinähattuaan.

”Mie oo vähä ajatellu asioit.”

”Kerropa.”

”Mie oo vähä ajatellu, et myrsky on tulos.”

Kalamiäs katsoi horisonttin. Tummia pilviä alkoi kerääntyä.
Oli myrskyjä, jotka aisti jo viikkoja ennen. Niiden kosketuksen aisti merituulessa. Sen haistoi ja maistoi. Luonto oli odottanut hiljaisena niin kauan, että oli selvää, että jotain oli purkautumassa. Vaikka myrsky usein sellaiseksi runomielessä miellettiin, se ei ollut vihaa eikä tuskaa, sillä luonto ei pystynyt sellaiseen. Se oli vain energiaa ja sen virtauksia. Joskus se upotti laivoja. Joskus se upotti saaria.

Tämä myrsky kuului jälkimmäisiin.

”Hyvä”, Kalamiäs sanoi hymähtäen. ”Sateella kala syä paremmi.”

Kaksikko hohotti jälleen voimakkaammin kuin vanhojen ukkojen oli yleisesti hyväksyttävää hohottaa. Vortixxien mielentila oli niin korkealla, että ympäristö ei vaikuttanut heihin lainkaan. Sateessa, myrskyssä ja viimassakin kaksi vanhusta näkivät surun ja murheen sijasta vain muhkean kalasaaliin paistettavaksi kotisaarella.

Muu maailma näki silloin vain, että myrsky oli nousemassa. Siitä tulisi iso.

* * *

Athistien kotisaari
Ranta

Merivesi piiskasi rantahiekkaa. Tuuli jatkoi yltymistään ja jopa trooppisen viidakkosaaren hiekkaranta alkoi viilentyä. Horisontista nousevat tummat pilvenhattarat alkoivat kokoontua ja kertyä isoksi rykelmäksi, ja lopulta yksittäisiä pilviä ei enää erottanut toisistaan. Myrskypilvet muodostivat mustan rintaman, kuin eräänlaisen synkän muurin, jota tuuli toi kohti rantaa.
Tummat pilvet horisontissa kuvastivat Oraakkelin mielentilaa. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät soturimunkin pään. Oraakkeli oli juuri paljastanut ulkopuoliselle yhden Ath-uskonnon varjelluimmista salaisuuksista, mutta se ei edes vaivannut häntä. Sama salaisuus, jonka säilyttämisen edestä Oraakkeli oli taistellut oli nyt taas yhden totuudenetsijän tiedossa. Paljon oli täytynyt muuttua, että matoran oli suostunut sellaiseen.
Ja paljon oli muuttunutkin. Vaikka Oraakkeli tajusi tehneensä virheen ohjatessaan Matoron ajatukset totuuteen Nimdasta, hän ei voinut ajatella riskiä, jonka oli ottanut. Hän pystyi ajattelemaan vain Pyhää Äitiä.

Mestari oli vaarassa. Kaikki, jotka tunsivat Makuta Abzumon olivat aina vaarassa. Vihollinen, jonka kohtaamista Oraakkeli suunnitteli oli jopa vaarallisempi kuin isä Bartax. Ja vaikutti siltä, että Oraakkeli löytäisi Makuta Abzumon ilmalaivan, Arkkienkelin kannelta myös Bartaxin.
Arkkienkelin kannella odottaisivat paholaiselle sielunsa myynyt soturimunkki ja paholainen itse. Siksi Oraakkeli ei tiennyt, mitä oli tekemässä. Vaihtoehdot ja aika olivat kuitenkin vähissä.

”Mestari”, Oraakkeli puhui myrskytuuleen. ”Minä tulen.”
Sitten vanha matoran levitti viittansa. Musta, punaisin rukoustekstein koristeltu kaapu otti kiinni tuulesta ja jäi lepattamaan näyttäen kuin valtavalta varjolta Oraakkelin takana. Sinistä Pakaria kantava matoran nosti molemmat kätensä kohti horisonttia ja sulki silmänsä. Hän kuunteli sydämensä ääntä ja kurotti ajatuksensa kauas, kohti taivasta.

Tule luokseni, ystävä, Oraakkeli ajatteli. Käytä siipiäsi. Ratsasta tuulella

Tuuli jatkoi yltymistään. Jonkin ajan kuluttua myrskyisän viiman repivä ulina toi mukanaan muitakin ääniä.
Valtavat siivet halkoivat ilmaa räpsähdyksillä, joiden ilmavirta pyyhki Oraakkelin kasvoja. Valtava lintu kirkaisi. Matoran avasi silmänsä ja niiden edessä siipiään räpytteli suuri merimetso.
Sen suuret tummat silmät katsoivat Oraakkeliin odottavana ja alistuneena.

Hyvä, ystäväni, Oraakkeli sanoi lempeästi puhuen ajatusten kieltä, jota Rahikin ymmärtäisi. Valtava merimetso laskeutui suurilla ja kynsikkäillä jaloillaan aivan Matoranin eteen. Se levitti siipensä ja kääntyi hitaasti ympäri.

Tarvitsen sinua. Meillä on arkkienkeli pudotettavana.

Oraakkeli tarttui valtavan linnun selästä. Kahdessa siivenvärähdyksessä olento oli jo taivaalla soturimunkki selässään.
Mestarin löytäminen ei välttämättä tuottaisi valtavasti vaikeuksia. Täytyisi vain seurata Makuta Abzumon jälkiä.
Abzumolla ei ollut juurikaan tapana siivota jälkiään.

* * *

Bio-Klaani
Tawan toimisto

Tawan mahonkinen työpöytä oli täynnä papereita ja kansioita. Klaanin juuriadmin oli joutunut jättämään tehtävänsä niin nopeasti, että paikkaa ei oltu vielä ehditty siivota. Guardian istui Tawan tuolilla kädet ristissä. Sinisen skakdin katse harhaili artikkelista toiseen.
Paperityö oli ollut yleensä Tawan tehtävä.
Visokki seisoi työpöydän edessä Nöpö selässään. Hopeinen rapu nukkui sikeää unta. Äänekäs tuhina kuului varmaan toimiston ovenkin läpi.

”Emme voi enää vain odotella”, Guardian sanoi hitaasti. Hänen katseensa nauliutui Tawan työpöydällä olevaan valokuvaan. Se oli ainoa valokuva kaikista neljästä administa yhdessä.

Sitäkö olet mieltä?, Visokki viesti.

”Kyllä”, Guardian vastasi. Hän tarttui valokuvaan.
”Jos odotamme yhtään pidempään, siitä tulee joukkomurha. Torakat tekevät mitä tahansa saadakseen saaren. Ehkä jopa polttavat kaiken.”

Visokki oli pitkään hiljaa.
Ymmärrän. Menen antamaan Laivastolle evakuointikäskyn. Emme me kai muutakaan voi…

Guardian nousi tuolilta ja laittoi sen siististi paikoilleen. Sitten hän vilkaisi kädessään olevaa valokuvaa ja lähti astelemaan huoneen ovea kohti.

Visokki laski Nöpön patjalle, jolla rapu tapasi nukkua silloin, kun se ei päässyt Tawan jalkojen päälle. Visorak lähti seuraamaan Guardiania.
Tiedätkö, minä kyllä pelkäisin enemmän torakoiden puolesta kuin Ämkoon. Mihin sinä olet menossa?

”Ensiksi ajattelin käydä kahvilla”, Guardian sanoi raapien leukaansa. ”Sitten menen varmaan sairasosastolle.”
Sano terveisiä, Visokki sanoi ymmärtäen täysin.

Visokki ja Guardian astuivat ulos toimistosta Klaanin käytäville. He jatkoivat matkaansa.
Vastaan tuli tuttuja ja vieraita naamoja. Moni teki sotilastervehdyksen nähdessään kaksikon.
Ajat olivat muuttuneet.

”Et ole kyllä pahemmin pitänyt melua paluustasi”, Guardian sanoi vilkuillen matoranien katseita.
Visokki hymähti. Moottorisahamaisen Visorak-hammasrivin takia se tosin vaikutti lähinnä hyökkäävältä eleeltä. Oli syynsä sille, miksi telepatia oli Rahille luonnollisempi viestintäkeino.
Olisiko pitänyt?

Muuan lamppua korjaava fe-matoran jäi hetkeksi tuijottamaan kaksikkoa silmät pyöreinä. Se ei ollut välttämättä hyvä valinta, sillä häneltä jäi huomaamatta, että tikkaat kaatuivat hänen altaan.
”Linnoituksemme historian toiseksi suurimmassa hyökkäyksessä ison mustan lonkeromömmökkeen kanssa selittämättömästi kadonnut muiden päihin tunkeutuva jättihämähäkki kävelee käytävällä ja moikkailee matoraneja. Mitä olit sanomassa?”

Kaksikko astui rappusiin, jotka veivät kohti pääaulaa. Visokki pureskeli Guartsun sanoja hetken.
Minä en ’tunkeudu muiden päihin’ jos ei ole aivan pakko. Muiden ajatukset ovat yksityisiä. Minulla ei ole asiaa sinne.
Guardianin skakdinhymy leveni todella pirulliseksi. ”Ja silti tunnut tietävän, mitä minä haluan eniten tässä maailmassa.”
Visokki näytti harmistuneelta. Siitä on jo aikaa. Anteeksi, en osannut käyttää taitojani silloin yhtä hyvin.
Guardian kääntyi kohti visorakia ja katsoi tätä hetken. ”Ainakaan et ole kertonut siitä kenellekään.”

En voisi. En ikinä. Mutta mistä lähtien herra ’viime Nimeämispäivänä annoin muille admineille lahjaksi tosi ison strutsin” on yrittänyt välttää huomion herättämistä? Visokki virnuili ääneen.
Kaksikko astui Klaanin aulaan. Melua ja vilskettä riitti pienen kaupungin verran, kun postikeskuksesta singahteli lähettejä vauhdilla. Vastaanottotiskin jono oli suorastaan legendaarinen.
Katseita kääntyili.

”Hei, ensinnäkin se oli Zakazlainen Sulkapainajainen”, Guardian tarkensi. ”Toiseksi, sitä ei olisi saanut ruokkia keskiyöllä.”

Sitä ei ruokittu. Se söi Tawan huonekasvit.

”Oli miten oli. Kolmanneksi… se, että riveissämme on petturi ja se, että tosi iso mafia on taas vaihteeksi siirtänyt minut ’nämä tyypit TSO syöttää sioille’-listan ykköseksi on vähän vaikuttanut haluuni pysyä taka-alalla.”

Oletko vainoharhainen? Visokki kysyi kävellen hieman nopeammin.
”En, mutta sinun ehkä pitäisi olla.”
Älä höpise. Eihän täällä edes ole ketään, joka tuntisi minu-

Oli vaikea keskeyttää puhetta, joka ei tullut suusta vaan alitajunnasta. Oli kuitenkin olemassa yksi henkilö, joka siihen pystyi.
Visokkikin jäi sanattomaksi, kun limenvihreää Hauta kantava yliaktiivinen ga-matoran vapautti sisälleensä hautautuneen puhevirran ja rutisti visorakia voimakkaasti.

”Hämishämishämishämishämis, missä sinä olet ollut, minun on pitänyt pitkään tulla näyttämään sinulle! Olen aloittanut kutomisen vaikka se tuottikin minulle aluksi vähän vaikeuksia koska en ihan ymmärtänyt miten päin näitä puikkoja pidetään koska olen käyttänyt tällaisia aiemmin vain riisin syömiseen! Oletko muuten koskaan käynyt Akawarassa? Sieltä saa mainiota ruokaa tosin se on vähän turhan mausteista ja paikan pitäjä kertoi, että jonkun steltiläisen suu oli joskus räjähtänyt-”

Dinem.

”- sieltä saa myös kuulemma tosi hyviä friteerattuja Moankoipia mutta en minä sellaisia viitsi maistaa koska olen kasvissyöjä koska minusta on tosi ikävä ajatus että jotain söpöä elukkaa on jouduttu satuttamaan minun takiani! Minulla on muuten uusi lemmikki hoidossa! Se on sammakko! Sammakot ovat kivoja eivätkö olekin koska-”

Dinem.

”-no mutta joo anteeksi, minähän jaarittelen taas! Minun piti puhua siitä kudonnasta, se on tosi kivaa ajanvietettä, koska siinä voi puhua samalla! Välillä puhun sammakolle, vaikka se ei ole erityisen hedelmällistä, sillä sammakot eivät osaa puhua, mikä on harmillista, sillä sammakot ovat varmaan tosi viisaita! Niillä on varmaan paljon opetettavaa meille, sillä ne vain pomppivat päivät pitkät sen sijaan, että murehtivat asioista, pomppiminen on muuten varmaan jopa kivempaa kuin kutominen-”

Dinem.

”-minulla on tosin vaikeuksia keksiä, mitä kutoisin sinulle Hämis, sillä et varmaan käytä sukkia enkä minä oikein vielä muuta osaakaan, mutta toisaalta villamyssythän ovat käytännössä vain tosi isoja sukkia! Ehkä minä kudon sinulle mietintämyssyn, jolla voit vahvistaa psiumm psiumm ajatusvoimiasi! Olisi kyllä varmaan kivaa, jos pystyisi puhumaan ilman suuta kuten sinä, sillä silloin suu ei alkaisi kuivua ja ei tarvisi koskaan lopettaa-”

Dinem.

Guardian katseli vierestä, kun hyperaktiivinen pikkuneiti roikkuui Visokin jalasta. Suuri hämähäkki kävi läpi hyvin vahvaa itsetutkiskelua. G ei voinut muuta kuin ihailla Visokin kärsivällisyyttä.
Dinemissä oli jotain hurmaavaa. Sitä Guardiankaan ei voinut kieltää. Matoranin seuraa oli tosin hyvä saada lähinnä pienannoksissa.
Hyvin, hyvin pienissä annoksissa.
Guardian heilutti kättään sanomatta mitään ja lähti astelemaan poispäin. Dinem heilutti takaisin niin innokkaasti, että näytti valtavalta kolibrilta.

* * *

Klaani
Sairasosasto

Valkoisten seinien valoisuudesta huolimatta sairasosaston viimeisessä huoneessa oli pimeää. Verhot oli suljettu, mutta karmeista hehkuva auringonvalo piirsi valkoiselle lattialle valoisan neliön.
Huoneen ainoa asukki oli unessa. Tohtori Kupe oli päättänyt, että niin oli parempi. Toipuminen saattaisi vaatia vielä aikaa ja rauhaa.

Vierailija tiesi tämän ja päätti olla häiritsemättä.

Hän laski yöpöydälle valokuvan ja käänsi sen kohti nukkuvaa toipilasta. Valokuvassa oli skakdi, visorak ja kaksi toaa. Sen ottamisesta oli kauan. Moni asia oli muuttunut niistä ajoista.
Vierailija katseli valokuvaa hetken itsekin. Sitten hän poistui sanomatta sanaakaan.

Toipilas nukkui rauhallisena. Hänen olisi vielä aika levätä.

Vastaa