Metru Nui
Po-Metrun ja Onu-Metrun raja
Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota

Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.

Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.

Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.

Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…

Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.

Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.

Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.

Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.

Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.

Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia.
Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.

Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan.
Sitten se alkoi.

Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.

Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista.
Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.

Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.

Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.

Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.

“Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa.
Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.

“Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.

Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven.
Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.

Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.

Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa.
Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti.
U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.

Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.

Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita.
Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.

Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.

Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.

U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.

Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti.
Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata.
“Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä.
Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: “Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.

“Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. “Matoro”, tämä vastasi. “Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.

Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.

“Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.

“Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.

Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit.
Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…

Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.

Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.

Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.

Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan.
Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.

“Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta.
“Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa “nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.

“Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.

“Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.

“Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.

Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.

“Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen.
“Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.

Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.

Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.

Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.